Oikeus vapauteen. Perustulon normatiivinen oikeutus filosofisen vasemmistolibertarismin näkökulmasta

Oikeus vapauteen Perustulon normatiivinen oikeutus filosofisen vasemmistolibertarismin näkökulmasta Jukka Jonninen 012472529 Lehtori Erkki Berndtson Politiikan tutkimuksen linja 26.3.2007

Tiivistelmä Perustulo on Vihreän puolueen vaaliteemana noussut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi Suomessa. Eduskuntavaalien alla käydyssä keskustelussa sen käyttöön ottamista on perusteltu pragmaattisilla ja taloudellisilla syillä, ennen kaikkea tuloloukkujen poistamisella ja työnteon kannattavaksi tekemisellä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on etsiä filosofisempia perusteluja perustulolle. Näitä perusteita etsitään filosofisen vasemmistolibertarismin teoriasta, jonka oletetaan tarjoavan perustulolle loogisen ja selkeän normatiivisen oikeutuksen. Metodina on lähteä liikkeelle kahdesta filosofisen vasemmistolibertarismin perusteesistä, itseomistusoikeudesta sekä egalitaarisesta maailmallisten resurssien omistuksesta. Näistä pyritään vasemmistolibertarististen filosofien tuotantoa tutkimalla johtamaan loogisesti eheä perustulon ideaa puoltava päättelyketju. Tutkimuksessa käytetään hyväksi erityisesti Michael Otsukan ja Philippe Van Parijsin tuotantoa. Käytännössä tehdään käsiteanalyysia, jossa aiheen kannalta oleellisille termeille itseomistusoikeus, omistusoikeus maailmallisiin resursseihin, vapaus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo annetaan filosofista vasemmistolibertarismia tutkimalla sellainen sisältö, joka antaa perustulolle normatiivisen oikeutuksen. Tutkimuksen tarkoitus on rikastaa perustulosta käytävää keskustelua etsimällä sille normatiivisia perusteita. Tähän pyritään kysymällä, miten perustulo voidaan filosofisen vasemmistolibertarismin näkökulmasta normatiivisesti oikeuttaa. Tutkimus osoittaa, että perustulolle on filosofisen vasemmistolibertarismin premisseistä käsin johdettavissa selkeä ja looginen normatiivinen oikeutus. Tämän normatiivisen oikeutuksen johtolangaksi nousee Van Parijsin esittämä negatiivinen vapauskäsitys. Tämä määritellään sellaiseksi olotilaksi, jossa ihminen on mahdollisimman suuressa määrin kenenkään estämättä vapaa tekemään kaikkea sitä mitä hän voisi haluta tehdä. Perustulon nähdään antavan tälle institutionaalisen mahdollisuuden. Van Parijs antaa vapauskäsitykselleen nimen todellinen vapaus. Tutkimuksen esittämän normatiivisen oikeutuksen katsotaan ulottuvan globaalille tasolle ja vaativan toteutuakseen kansainvälisten päätöksentekoinstituutioiden vahvistamista. 2

Sisällysluettelo Sisällysluettelo... 3 Johdanto... 4 1. Filosofinen vasemmistolibertarismi ja perustulo... 5 1.1. Filosofinen vasemmistolibertarismi...5 1.2. Perustulo...7 2. Liberalismin ja egalitarianismin omistusoikeuskäsitykset... 8 3. Vasemmistolibertarismi perustulon näkökulmasta...10 3.1. Omistusoikeus maailmallisiin resursseihin...10 3.2. Itseomistusoikeus...13 3.3. Vapaus...15 3.4. Oikeudenmukaisuus...17 3.5. Tasa-arvo...19 Johtopäätökset...20 Lähteet...23 3

Johdanto Vihreät nostivat perustulon johtavaksi teemakseen kevään 2007 eduskuntavaaleissa. Näin puolueen entisen puheenjohtajan Osmo Soininvaaran vuosikymmeniä kannattama idea saatettiin Suomen valtakunnallisen politiikan keskiöön. Moni piti sitä vaalitaistelun ainoana todella tuoreena ehdotuksena. Perustulo keräsikin kohtuullisen paljon huomiota ja herätti laajaa keskustelua sekä puolesta että vastaan. Vihreät pyrkivät markkinoimaan 440 euron suuruista perustuloehdotustaan (Perustulotyöryhmän esitys puoluevaltuuskunnalle 30.1.2007) ennen kaikkea pragmaattisilla argumenteilla. Sen katsottiin olevan taloudellisesti järkevin ratkaisu globalisaation tuoman uudenlaisen, pätkätöitä tuottavan työkulttuurin tekemiseksi työntekijöille inhimillisesti kestäväksi. Lisäksi sen katsottiin purkavan suomalaisen sosiaaliturvan kannusteloukkuja ja tekevän näin työnteosta aina kannattavaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella perustulon ideaa normatiivisesta näkökulmasta, mitä sen kannattajat eivät vaalikampanjan aikana juuri tehneet. Tarkastelun välineeksi on valittu filosofinen vasemmistolibertarismi, jonka käyttämien premissien voidaan katsoa tukevan perustulon ideaa. Tutkimus pyrkii tarjoamaan uusia näkökulmia perustulosta käytävään keskusteluun rakentamalla loogisesti eheän päättelyketjun filosofisen vasemmistolibertarismin premisseistä sen normatiiviseen oikeutukseen. Metodina on käsiteanalyysi. Aiheen kannalta keskeisille käsitteille itseomistusoikeus, omistusoikeus maailmallisiin resursseihin, vapaus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo luodaan vasemmistolibertarismia tutkimalla sellainen merkitys, jonka katsotaan voivan antaa perustulolle normatiivisen oikeutuksen. Tutkimus lähtee liikkeelle selvittämällä, mitä filosofisella vasemmistolibertarismilla ja perustulolla oikein tarkoitetaan. Toisessa kappaleessa tutkaillaan filosofisen vasemmistolibertarismin ideologista positiota omistusoikeuteen suhteessa sitä filosofisesti lähellä oleviin libertarismiin ja egalitarianismiin. Kolmannessa kappaleessa em. keskeisille käsitteille annetaan perustuloa oikeuttavat määritelmät. Määritelmät esitetään niin, että ne muodostavat kumulatiivisen etenevän kokonaisuuden. Lopuksi tarkastellaan, miten tässä tehtävässä ollaan onnistuttu. Tutkimuksessa käytetään filosofisen vasemmistolibertarismin teoreetikoista erityisesti Michael Otsukaa sekä 4

Philippe Van Parijsia. Edellistä, koska hän on vastikään julkaistussa teoksessaan (Otsuka 2003) luonut uuden, filosofisesti aiempaa yhtenäisemmän ja kunnianhimoisemman tulkinnan filosofisesta vasemmistolibertarismista ja jälkimmäistä, koska hän on töissään puolustanut eksplisiittisesti perustuloa vapautta luovana instituutiona. 1. Filosofinen vasemmistolibertarismi ja perustulo 1.1. Filosofinen vasemmistolibertarismi Vasemmistolibertarismilla viitataan kahteen toisistaan poikkeavaan aatesuuntaukseen ja ryhmään, jotka ovat syntyneet reaktiona Yhdysvalloissa kehittyneeseen libertaristisen ideologian uuteen tulemiseen 1970-luvulta lähtien. Toinen näistä on Yhdysvaltain libertaristisesta puolueesta irronnut ryhmä, joka on yhdistänyt libertaristiseen 1 ideologiaan vasemmistolaisia komponentteja, kuten materialismin kritiikin. Tämä ryhmä on syytä erottaa filosofisesta vasemmistolibertarismista, jota tämä tutkielma käsittelee. Filosofinen vasemmistolibertarismi 2 on poliittisten filosofien muodostama suuntaus, joka on viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan kehitellyt ideologiaa, jossa oikeistolibertarismiin yhdistetään egalitaarinen normatiivinen vaatimus maailmallisten resurssien 3 kuulumisesta yhtäläisesti ja yhtä suurelta osin kaikille maailman ihmisille. Vaikka vasemmistolibertarismi on löytänyt käsitteellisen identiteettinsä vasta viime vuosisadan loppupuolelle, tuntee historia monia filosofeja, jotka ovat esittäneet sen ideologian mukaisia ajatuksia. Näistä kenties kuuluisimmat ovat Hugo Grotius, Samuel Pufendorf, John Locke, Thomas Paine, Herbert Spencer sekä Henry George (Vallentyne 2000, 1). Vasemmistolibertarismi on oikeusteoria, joka oikeistolibertarismin tavoin johtaa oikeuden(mukaisuuden) moraalisesta ei legaalisesta omistusoikeudesta. Se nojaa kahteen keskeiseen premissiin: agentin täyteen itseomistusoikeuteen 4 alkutilanteessa sekä 1 Johon viitataan tästä lähtien termillä oikeistolibertaristinen 2 Johon viitataan tästä lähtien termillä vasemmistolibertarismi 3 Maa, mineraalit, ilma jne. 4 Self-Ownership 5

egalitaariseen maailmallisten resurssien omistusoikeuteen (Vallentyne 2000, 1-2; Vallentyne et al. 2005, 201-2, 211). Näistä ensimmäinen on sisällöltään sama kuin oikeistolibertarismissa: 1) Täysi oikeus kontrolloida, mitä omalla persoonallaan tekee, 2) Täysi oikeus siirtää nämä oikeudet toiselle ja 3) Täydellinen maksuimmuniteetti em. oikeuksien hallitsemiselle ja harjoittamiselle (Vallentyne 2000, 2-3). Jälkimmäisen premissin maailmalliset resurssit viittaavat kaikkeen siihen, mikä ei ole tuntevaa 5 ja mitä ei ole muokattu ei-jumalaisen agentin toimesta. Kaikki vasemmistolibertaristit jakavat näkemyksen, jonka mukaan maailmalliset resurssit on hallittava jonkin egalitaarisen periaatteen mukaan. Eri vasemmistolibertarismin muodot kuitenkin eroavat kahden seikan osalta: onko myös muokattuja objekteja artifakteja hallittava egalitaarisesti ja miten tämä egalitaarinen omistus järjestetään. Joidenkin vasemmistolibertaristien (Vallentyne et al. 2005, 202-3) mukaan maailmallisten resurssien tulee olla yhteisessä omistuksessa niin, että jokainen on oikeutettu käyttämään niitä kunhan tämä ei loukkaa muiden agenttien omistusoikeutta itseensä. Toisen näkemyksen mukaan niiden tulee olla yhteisomistuksessa niin, että niiden käyttö vaatii aina kollektiivisen päätöksen. Kolmannen yleisen näkemyksen mukaan maailmallisen resurssin voi ottaa omaan käyttöönsä, jos siitä maksaa kaikille yhteisön jäsenille sen täyden markkina-arvon. Neljäs mahdollisuus on nähdä maailmallisen resurssin käyttöön otto oikeutetuksi silloin, kun sitä ei hyödynnetä enempää kuin on mahdollista niin, että kaikille yhteisön jäsenille jää yhtäläinen mahdollisuus hyvään elämään. Tämä tutkimus on kiinnostunut eritoten niistä vasemmistolibertarismin suuntauksista, joiden filosofia on yhteneväinen perustulon idean kanssa. Edellä mainitusta jaottelusta kiinnostavin on tältä kannalta katsottuna kolmas vaihtoehto. Tutkimus ei kuitenkaan sulje ulkopuolelleen mitään vasemmistolibertarismin muotoa, vaan määrittelee siihen kuuluvaksi kaikki ne ajattelijat, jotka kannattavat sekä jonkinlaista egalitaarista omistusoikeutta maailmallisiin resursseihin että itseomistusoikeutta. 5 Käytännössä kaikki muu paitsi ihmiset 6

1.2. Perustulo Perustulon idea on ainakin 150 vuotta vanha. Kenties ensimmäinen mallin ehdottaja oli ranskalainen utopisti-sosialisti Charles Fourier vuonna 1848 (Van Parijs 2003, 6). Seuraavana vuonna John Stuart Mill ehdotti perustuloa vastaavaa hahmotelmaan teoksessaan Principles of Political Economy: Tulonjaossa eräänlainen minimitulo on annettava jokaiselle yhteisön jäsenelle toimeentulon turvaamiseksi, oli tämä kykeneväinen työhön tai ei. Loppuosa tuotannosta jaetaan tietyin osuuksin jotka on etukäteen päätetty kolmelle elementille, työlle, pääomalle ja kyvyille * 6. 1900-luvulla perustulo on otettu monesti esille sekä vasemmiston että oikeiston keskuudessa. 1970- luvulta lähtien se on saanut todellista jalansijaa ja poliittista merkitystä monissa Euroopan maissa ja poliittisissa puolueissa. Useat poliittiset puolueet yleensä vihreät tai vasemmistoliberaalit ovat ottaneet sen osaksi puolueensa poliittista ohjelmaa. (Ibid., 6-7) Van Parijs (Ibid., 5-6) määrittelee perustulon hallinnon maksamaksi tuloksi, joka tulee samantasoisena ja tasaisin väliajoin jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Se maksetaan samanlaisena jokaiselle, oli tämä rikas tai köyhä, yksin asuva tai ei, työhaluinen tai ei. Se on tulo, johon yksilö voi luottaa ja jota sen päälle tuleva tulo ei pienennä. Tässä tutkimuksessa perustulo määritellään tarkoituksella löyhästi jotta mahdollisimman monet keskinään eriävät vasemmistolibertarismin esittämät normatiiviset perusteet saataisiin liitettyä siihen. Kvantitatiivisesti tai kvalitatiivisesti kunnianhimoiset määritelmät perustulolle olisivat tutkimuksen kannalta ongelmallisia, sillä ne sulkisivat pois monia vasemmistolibertarismin ideoita, jotka kykenevät perustelemaan löyhemmän määritelmän. Tämän vuoksi olenkin päätynyt määrittelemään perustulon niin, ettei sitä esim. välttämättä anneta kaiken ikäisille eikä sen täydy yksinään riittää toimeentuloon. Tutkimuksessa perustulo määritellään seuraavasti: Universaali vastikkeeton resurssi, joka annetaan yhteisön toimesta kaikille sen tietyn iän saavuttaneille jäsenille. 6 *=Englannista suomentanut Jukka Jonninen 7

2. Liberalismin ja egalitarianismin omistusoikeuskäsitykset Ennen kuin aletaan tarkastella vasemmistolibertarismia tarkemmin, on syytä esittää sen ja sitä lähellä olevien poliittisen filosofian suuntausten ero suhteessa omistusoikeuteen. Vasemmistolibertarismi on liberalismin muoto, joka on saanut vaikutteita sekä libertarismista että egalitarianismista. Se sijoittuukin aatteellisesti näiden väliin väittäen voivansa yhdistää libertarismin korostaman vahvan itseomistusoikeuden sekä egalitarianismin painottamat tasa-arvon periaatteet (Otsuka 2003, 11; Vallentyne et al. 2005, 213; Vallentyne 2000, 1). Kuvaaja I tarkastelee vasemmistolibertarismin spatiaalista sijoittumista liberalismin ja egalitarianismin ideologisella kentällä. Kuvaaja osoittaa, miten vasemmistolibertarismi jakaa samaa ideologista tilaa sekä libertaristien, että liberaalien egalitaristien kanssa. Liberaalien ja egalitaaristen suuntausten joukosta vain puhtaasti egalitaariset, rawlsilaiset sekä oikeistolibertaristiset suuntaukset jäävät selvästi sen ulkopuolelle. Kuvaaja I: Liberalismin ja egalitarianismin eri muotojen spatiaalinen sijoittuminen (Vallentyne et al. 2005, 212). Oikeistolibertaristit eroavat vasemmistolibertaristeista ennen kaikkea siinä, miten he tulkitsevat Locken libertarismin kantaisän proviison omistusoikeudesta: Whatsoever then he moves out of the state that nature hath provided, and left in it, he hath mixed his labour with, and joined to it something that is his own, and therefore makes it his property (Locke 1980, II.27) Nor was this appropriation of any parcel of land, by 8

improving it, any prejudice to any other men, since there was still enough, and as good left; and more than the yet unprovided could use (Ibid., II.33). Radikaaleimpien oikeistolibertaristien mukaan agentit ovat rajoituksitta vapaita ottamaan omistukseensa kaikki löytämänsä luonnontilassa olevat resurssit (Vallentyne 2000, 7). Maltillisemman suuntauksen (mm. Nozick 1974, 178-82) mukaan edellytyksenä haltuunotolle on se, ettei minkään toisen agentin absoluuttinen tilanne tämän seurauksena huonone. Saman perustelun johdosta ihmiset ovat myös oikeutettuja omistamaan luonnon heille tarjoamat kyvyt ja lahjat ja ottamaan näistä kaiken hyödyn irti joutumatta tästä verotetuiksi vähemmän lahjakkaiden eduksi (Ibid., 224-31). Vasemmistolibertaristien tavoin myös oikeistolibertaristeille on selvää, että ihminen omistaa itsensä ja näin ollen myös oman työnsä. Nozickin (1974, 169) mukaan tästä premissistä seuraa se, että työtulojen verotus on verrattavissa pakkotyöhön. Locken Second Treatise of Government (1690) -teoksella on suuri merkitys myös vasemmistolibertaristeille. He kuitenkin tulkitsevat Locken proviison omistusoikeudesta niin, ettei se ole ristiriidassa egaalitarisen maailmallisten resurssien omistusoikeuden kanssa (Otsuka 2003, 2-4). Päinvastoin, heidän mukaansa oikeistolibertaristit ovat tulkinneet Locken täysin väärin Locken proviiso oikeuttaa egalitaarisen maailman omistuksen. Vasemmistolibertaristit katsovat luonnonoikeudelliseksi tosiasiaksi sen, että lähtötilanteessa agenteilla on täysi itseomistusoikeus ja että maailmalliset resurssit on omistettu jonkin egalitaarisen periaatteen mukaisesti (Vallentyne et al. 2005, 2008). Lockea on tutkinut erityisesti Michael Otsuka, joka on pyrkinyt todistamaan, ettei oikeistolibertaristien vaalimalla itseomistusoikeudella ja egalitaristien painottamalla egalitaarisella maailmallisten resurssien omistuksella ole keskenään loogista ristiriitaa. Hänen ajatuksiinsa perehdymme tarkemmin luvussa 3.2. Jos erot oikeistolibertaristeihin perustuvat erimielisyyksiin maailmallisten resurssien egalitaarisesta jaosta, korostuu egalitaristeihin nähden ideologiset eroavaisuudet itseomistusoikeudessa sekä omistusoikeuden normatiivisessa oikeutuksessa. Vaikka myös egalitaristien näkemykset itseomistusoikeudesta ovat verrattain vahvoja, eivät he vasemmistolibertaristien tavoin salli mm. itsensä myymistä orjaksi (Vallentyne et al. 2005, 210-5). Merkittävämpi ero näiden kahden suunnan välillä on se, että 9

rawlsilaisten normatiivinen oikeutus tasaiseen tulonjakoon johdetaan tietämättömyyden verhon 7 takaa löydetystä oikeudenmukaisuuden säännöstä. Vasemmistolibertaristeilla normatiivinen oikeus lähtee siitä, ettei kenelläkään ole lähtötilanteessa oikeutta suurempaan määrään maailmallisia resursseja kuin kenelläkään toisella. Ero on siis pitkälti siinä, että vasemmistolibertaristit näkevät kysymyksen, missä olosuhteissa maailmallisia resursseja voidaan jakaa, tulevan ennen kysymystä sosiaalisen vuorovaikutuksen oloissa syntyneiden hedelmien jaosta (Ibid., 213). Tässä korostuu vasemmistolibertaristien suhde Lockeen, jonka proviiso nähdään egalitaarisen tulonjaon legitimoijana. Kolmas merkittävä ero vasemmistolibertaristien ja egalitaristien välillä on, etteivät vasemmistolibertaristit tunnusta kansallisia rajoja egalitaarisen tulonjaon esteenä kuten rawlsilaiset. Prepoliittisessa maailmassa sijaitsevien resurssien egalitaarinen jako merkitsee vasemmistolibertaristeille loogisesti periaatteita, jotka ovat laajuudeltaan globaaleja, ei kansallisia (Ibid., 214-5). Lyhyesti sanottuna oikeistolibertarismi näkee itseomistusoikeuden tärkeimpänä arvonaan, egalitarianismi nimensä mukaisesti egalitaarisen resurssien jakamisen ihmisten kesken. Kumpikin näkee mahdottomaksi yhdistää nämä kaksi arvoa. Vasemmistolibertarismi on ideologia, joka väittää pystyvänsä tähän antamalla uudenlaisen merkityksen John Locken esittämälle proviisolle omistusoikeudesta. 3. Vasemmistolibertarismi perustulon näkökulmasta 3.1. Omistusoikeus maailmallisiin resursseihin Van Parijsin (1995, 13) mukaan kaikki libertaristit ovat valmiita allekirjoittamaan Locken (1980, II.25) ajatuksen maailmallisten resurssien omistusoikeudesta: All the fruits [the Earth] naturally produces, and beasts it feeds, belong to mankind in common. Erimielisyydet syntyvät siitä, mitä tämä tarkoittaa omistusoikeuden näkökulmasta. Van Parijs erottelee neljä mahdollista sääntöä, joilla agentti voi lunastaa itselleen 7 Veil of ignorance 10

omistusoikeuden maailmalliseen resurssiin, joka Locken mukaan on luonnontilassa ihmiskunnan yhteisessä omistuksessa: 1. Maailmalliset resurssit ovat rajoituksetta otettavissa omistukseen ilman erillisiä sääntöjä. 2. Maailmalliset resurssit ovat otettavissa omistukseen, jos noudatetaan ehtoa jonka mukaan tämän seurauksena minkään muun agentin absoluuttinen tilanne ei heikkene. 3. Maailmalliset resurssit ovat otettavissa omistukseen, jos myös muut agentit saavat tämän omistuksen tuotoista oman reilun osuutensa. 4. Maailmalliset resurssit ovat yhteisesti kaikkien omistuksessa.* Näistä kaksi ensimmäistä on oikeistolibertaristien kannattamia sääntöjä, eivätkä loogisesti oikeuta minkäänlaisen perustulon käyttöönottoa. Kaksi viimeisintä ovat erilaisten vasemmistolibertarististen ja/tai egalitarististen suuntausten hahmottelemaa sääntöä. Ne kummatkin ovat yhdistettävissä perustulon ideaan. Kolmas malli toimii tässä mielessä paremmin, koska siinä yksityisomistus tarjoaa insentiivin omistukseen otettujen resurssien kehittämiseen. Perustulo toimii mallissa ennen kaikkea vuokrana siitä, että agentti luovuttaa oman osansa maailmallisista resursseista sellaiseen käyttöön, jossa näistä saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Yksi merkittävimmistä kolmatta sääntöä korostavista vasemmistolibertaristisista teoreetikoista on Baruch Brody (2000, 31-47). Hän on esittänyt teorian oikeudesta, joka perustuu kahteen perusoikeuteen: oikeuteen toimia 8 ja oikeuteen saada pitää oman työnsä hedelmät. Nämä kummatkin ovat monella tapaa ongelmallisia. Brodyn oikeusteorian perusoikeuksista johdetut ongelmat kohdentuvat lopulta omistusoikeuteen ja tätä kautta Locken proviisoon. Hän näkee tässä kaksi perusongelmaa: oikeutuksen puutteen sekä toisten oikeuksien loukkaamisen. Brody on Locken kanssa samaa mieltä oman työn hedelmien omistamisesta, mutta näkee tämän koskevan vain sellaista työtä, jonka hedelmät tulevat sellaisista maailmallisista resursseista, jotka agentti itse omistaa. 8 Täysin oman halunsa mukaan 11

Muiden avulla saatuihin hedelmiin tällä ei ole suoraa oikeutusta 9. Toinen ongelma Locken proviisossa on se, että se pakostakin loukkaa toisten oikeuksia vaikka maata olisi yllin kyllin, voisi toinen agentti haluta juuri sen maan, joka on jo otettu käyttöön. Näiden havaintojen pohjalta Brody on esittänyt viisikohtaisen teorian oikeudesta (Brody 2000, 41): (i) Alkuperäisen omistusoikeuden hankkimiseen liittyy sekä toisten oikeuksien loukkaamista, että käyttöönottoa vailla oikeutusta. (ii) Tällaisesta käyttöönotosta saatu merkittävä hyöty oikeuttaa sekä muiden oikeuksien loukkaukset että muuten epäoikeutetut käyttöönotot. (iii) Korvaus on kuitenkin paikallaan niille, jotka eivät ole hyötyneet tarpeeksi muodostuneesta omistusoikeusjärjestelmästä ja sen mukanaan tuomista edistysaskelista sivilisaatiolle. (iv) Säännöllinen rajoitettu tulojen uudelleen jakaminen on kompensaatio niiltä jotka ovat sen velkaa (alkuperäisten omistusoikeuksien perijät) niille jotka ovat siihen oikeutettuja (ne jotka eivät ole hyötyneet tarpeeksi). (v) Niin kauan kuin tämä säännöllinen tulojen uudelleen jakaminen on käynnissä, kaikenlainen jäljelle jäävien hyödykkeiden jakaminen on lockelaisittain oikeutettua, olettaen että se tapahtuu legitiimisti legitiimien alkuperäisten omistajien toimesta.* Brody on vasemmistolibertaristisilla linjoilla siinä, että hänen mukaansa kenelläkään ei ole toista suurempaa oikeutusta merkittävämpään määrään maailmallisia resursseja. Hänen ajattelussaan on kuitenkin utilitaristisia piirteitä 10, (Ibid., 42), joiden nojalla hän hyväksyy näiden alkuperäisten omistusoikeuksien loukkaamisen. Brodyn oikeusteoriassa tämä loukkaus korvataan säännöllisellä tulojen uudelleen jakamisella sellaisille, jotka eivät ole hyötyneet tarpeeksi syntyneestä varallisuudesta. Tämän voidaan ymmärtää implisiittisesti tarkoittavan jonkinlaista perustuloa. Brody ei kuitenkaan ole egalitarianisti, vaan korostaa tämän tulojen uudelleen jaon juontuvan suoraan omistusoikeuksien loukkaamisesta (Ibid., 45). Hänen ajattelussaan tulojen uudelleen jako legitimoi omistusoikeudet, jotka ovat joskus muinoin keskittyneet epäoikeudenmukaisesti harvoille. 9 vrt. Steiner 2000, 78: Mitään ei voi valmistua pelkästä työstä * 10 mm. investointien helpottaminen, resurssien käytettävyys sekä insentiivien korostuminen 12

Vasemmistolibertaristeilla merkittävänä erona oikeistolibertaristeihin ja yhtymäkohtana egalitaristeihin on tapana katsoa myös luonnon suomat kyvyt ja taidot kuuluviksi maailmallisiin resursseihin, ja näin siis yhteisiksi (Vallentyne et al. 2005, 209-10). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luonnolta hyvät kyvyt ja taidot saaneet ihmiset katsotaan jo omistavan tietyn määrän maailmallisia resursseja ja näin muut ovat oikeutettuja hieman suurempaan määrään mm. maata. 3.2. Itseomistusoikeus Itseomistusoikeudella vasemmistolibertaristit (Ibid., 203-10) viittaavat: loogisesti vahvimpaan sarjaan omistusoikeuksia joka ihmisellä voi olla sopusoinnussa sen kanssa, että toisilla on samat oikeudet kaikkeen muuhun ja antaen hänelle oikeuden vallata se fyysinen tila, jonka hänen kehonsa täyttää *. Täysi itseomistusoikeus on siis vain joukko erityisiä oikeuksia, jotka ovat sopusoinnussa sen kanssa, että myös muut omistavat nämä oikeudet. Vasemmistolibertaristit nimeävät viisi tällaista oikeutta: 1. Kontrollioikeudet objektin käyttöön. 2. Oikeus korvaukseen jos joku käyttää objektia luvatta. 3. Pakkokeino-oikeudet (oikeuksien loukkaamisen estämiseksi ja kompensaation saamiseksi tapahtuneiden loukkausten korvaamiseksi). 4. Oikeudet siirtää nämä oikeudet muille (myynti, laina, lahja). 5. Immuniteetti näiden oikeuksien yksipuoliselta menettämiseltä. Itseomistusoikeus ja maailmallisten resurssien egalitaarinen omistusoikeus ovat vasemmistolibertaristeille luonnonoikeudellisia tosiasioita (Ibid., 208). He eivät kuitenkaan katso, että toinen näistä premisseistä seuraa toisesta. Itseomistus ja egalitaarinen maailman omistaminen nähdään yleisesti toisistaan erillisinä totuuksina. Tämä on ero oikeistolibertarismiin, jossa Nozick on tunnetusti todennut ansiotulojen verottamisen olevan väärin nimenomaan koska se loukkaa täyttä itseomistusoikeutta (Nozick 1974, 169). Vasemmistolibertaristeista Otsuka (2003, 11-40) on pyrkinyt osoittamaan Nozickin ajatusketjun epäloogisuuden. Tällä tavoin hän haluaa todistaa, ettei täyden 13

itseomistusoikeuden ja egalitaarisen omistusoikeuden maailmallisiin resursseihin täydy olla keskenään ristiriidassa. Aluksi Otsuka kumoaa Nozickin väitteen siitä, että tuloja uudelleen jakava verotus kuuluisi samaan sarjaan pakkotyön kanssa. Hänen mukaansa tässä on looginen virhe, koska Nozick sotkee keskenään maailmallisia resursseja hyödyntävän työn ja työn, joka ei niitä hyödynnä. Otsukan mukaan on vain hyvin teoreettinen mahdollisuus, että joku tekee työtä, jossa ei hyödynnetä maailmallisia resursseja suoraan tai kaupankäynnin kautta (Taulukko I). Esimerkkinä tällaisesta hän käyttää sitä kun ihminen kutoo omista hiuksistaan itselleen peiton. Vain tällaisissa tapauksissa Otsuka näkee Nozickin ajatusketjussa olevan mieltä, koska kun hyödynnetään maailmallisia resursseja, on kyse tulosta joka tulee yhteisten resurssien käytöstä ja josta on maksettava vuokra. Maailmallisia resursseja Ei maailmallisia resursseja Kaupankäyntiä mm. viljely mm. viihde Ei kaupankäyntiä mm. viljely mm. hiusten kutominen Taulukko I: Tavat tuottaa tuloa työstö (Otsuka 2003, 17) Osoitettuaan Nozickin ajatusrakennelman epäloogisuuden Otsuka kääntää asetelman päälaelleen tavalla, joka on perustulon näkökulmasta mielenkiintoinen. Hän määrittelee libertaarisen omistusoikeuden lujaksi 11 jos ja vain jos sen lisäksi että agentilla on (itseensä) libertaari omistusoikeus itsessään hänellä on myös oikeus sellaiseen määrään maailmallisia resursseja, joka riittää pitämään huolen siitä, ettei hän ole pakotettu joutumaan muiden avun varaan niin että tähän kuuluu hänen hengen, raajan tai työn uhraus * (Ibid., 32). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vasemmistolibertaarien valtavirrasta poiketen Otsuka näkee näiden kahden omistusoikeuden välillä kohtalonyhteyden. Mutta oikeistoliberaaleista poiketen Otsuka johtaa ( lujan ) itseomistusoikeuden maailmallisten resurssien egalitaarisesta omistusoikeudesta, ei toisin päin kuten Nozick, jolle itseomistusoikeus on arvo, johon kaikki muu perustuu. Otsuka siis argumentoi, ettei agentilla voi olla lujaa itseomistusoikeutta ellei hänellä ole siihen tarvittavia materiaalisia resursseja. Tässä hänen ajatuksensa lähenevät Philippe 11 Robust 14

Van Parijsin (1995) argumentointia todellisesta vapaudesta 12, jota tarkastelemme seuraavaksi vapauden käsitteen yhteydessä. 3.3. Vapaus Van Parijs ei kutsu itseään vasemmistolibertaristiksi, vaan omintakeisesti reaalilibertaariksi 13 (Ibid., 27). Hän positioi itsensä vasemmalle Vallentynen, Steinerin ja Otsukan edustamasta vasemmistolibertarismista, koska painottaa heikompiosaisten intressejä. Tästä huolimatta Van Parijs luetaan yleensä vasemmistolibertaristiksi (mm. Otsuka 2003, 2). Häneltä löytyy hyvin pitkälle samat lähtökohtaiset oletukset itseomistusoikeudesta ja egaalitaarisesta omistusoikeudesta maailmallisiin resursseihin. Erottava tekijä aatesuunnan muihin jäseniin on Van Parijsin eksplisiittinen filosofinen sitoutuminen vapauden sekä perustulon edistämiseen. Nämä tekevät hänestä tutkimuksen kannalta erittäin mielenkiintoisen. Itseomistusoikeus on Van Parijsille lähtökohta ja hän korostaa sekä tämän laajuutta 14 että syvyyttä 15 (Van Parijs 1995, 6-7). Hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa vallitsee todellinen vapaus. Tämä muodostuu kolmesta komponentista turvallisuudesta, itseomistuksesta sekä mahdollisuuksista joista seuraava on aina edellistä normatiivisesti painavampi (Ibid., 22-3, 25). Näistä kolmesta reaalilibertarismin komponentista Van Parijs muodostaa ihanneyhteiskuntansa: 1. Jossa on hyvin valvottu oikeusrakenne (turvallisuus). 2. Tämä rakenne on sellainen, jossa jokainen ihminen omistaa itsensä. (itseomistusoikeus). 3. Tämä rakenne on sellainen, että jokaisella ihmisellä on kattavin mahdollinen mahdollisuus tehdä mitä hän ikinä voisi haluta tehdä ( leximaalinen mahdollisuus 16 ).* 12 Real freedom, real-freedom-for-all 13 Real libertarian 14 Miten suuri osa yhteisöstä nauttii tästä oikeudesta 15 Mitä yksilö on oikeutettu tekemään itsellään 16 Leximin opportunity 15

Viimeksi mainitulla kohdalla Van Parijs tarkoittaa vapaata yhteiskuntaa, jossa sillä henkilöllä jolla on vähiten mahdollisuuksia, on sellainen määrä mahdollisuuksia, joka ei ole pienempi kuin se määrä mahdollisuuksia, joka vähiten mahdollisuuksia omaavalla henkilöllä on missä tahansa toisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa *. Tällainen yhteiskunta on Van Parijsin mukaan toteutettavissa ottaamalla käyttöön suurimman mahdollisen taloudellisesti kestävällä pohjalla olevan perustulon (Ibid., luku II). Van Parijs johtaa mallinsa (vasemmisto)libertaristeille ominaisesta negatiivisen vapauden käsitteestä (Ibid., 17-8). Hän ei kuitenkaan näe tunnettua ristiriitaa negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä niin suurena kuin monet muut libertaristit. Negatiivinen vapaus jostakin tarkoittaa aina käänteisesti samalla mahdollisuuden aukeamista, eli positiivista vapautta johonkin, Van Parijs huomauttaa. Hän siis kannattaa ihmisten mahdollisuutta tehdä mitä nämä haluavat. Vielä tarkemmin tähän liittyvän tyytyväisen orjan 17 ongelman välttämiseksi Van Parijs päätyy kannattamaan Isaiah Berlinin tutuksi tekemää vapauskäsitystä. Tämän mukaan vapaus on sitä, ettei kukaan estä tekemästä sitä, mitä henkilö voisi haluta tehdä (Ibid., 18-9, 238). Näin saavutettu todellinen vapaus eroaa formaalista vapaudesta juuri mahdollisuus-komponenttinsa osalta. Tämän vuoksi Van Parijs myöntääkin, ettei hänen vapauskäsityksensä mahdollista loogisesti täydellistä vapautta, koska siihen sisältyvät komponentit ovat osaksi toistensa kanssa ristiriidassa (Ibid., 22-3). Näin ollen hänen hahmotteleman yhteiskunnan jäsenet ovat maksimaalisen vapaita, eivät vapaita sinänsä. Ja tämä maksimaalinen vapaus toteutuu nimenomaan tarjoamalla kolmannen komponentin esittämälle vähiten mahdollisuuksia omistavalle henkilölle maksimaalisen määrän mahdollisuuksia. Van Parijsin negatiivinen vapauskäsitys on samoilla linjoilla Hillel Steinerin (2006a, 285; 2006b, 446-453) vapauskäsityksen kanssa. Vaikka myös Van Parijs on vahvasti libertaristi kannattaessaan ihmisten vahvaa oikeutta valita oman tapansa elää (Van Parijs 1995, 28, 242-3), menee Steiner (2006b, 446-453) tässä vielä pidemmälle mahduttaessaan vapauskäsityksensä hyvin yksinkertaiseen laskukaavaan: F/F+U 18. Tämä 17 Contented slave 18 Jossa F=niiden toimintatapojen kokonaismäärä, jotka ovat agentille avoinna ja U=niiden toimintatapojen kokonaismäärä, jotka eivät ole agentille avoinna 16

hyvin pitkälle menevä jopa provokatiivinen vapauskäsitys on hyvä esimerkki siitä, miten vasemmistolibertaristit vapauden yleisesti käsittävät. Käytännössä se on heille johtava käsite, jota itseomistusoikeus ja omistusoikeus maailmallisiin resursseihin vain tarkentavat. Erityisen hyvin tämä näkyy juuri Van Parijsin tuotannossa: vapaa yhteiskunta on samalla de facto oikeudenmukainen yhteiskunta eikä näiden kahden käsitteen välille ole helppoa muodostaa selkeätä eroa (Van Parijs 1995, 5). Perustulo on Van Parijsin tuotannossa eksplisiittisesti läsnä, mutta se sopii mainiosti myös Steinerin negatiiviseen vapauskäsitykseen. Onhan selvä, että rahan tai muun samanlaisen resurssin saaminen laajentaa mahdollisuusavaruutta merkittävästi tehden näin ihmisestä entistä vasemmistolibertaristisessa mielessä vapaamman. 3.4. Oikeudenmukaisuus Van Parijs samaistaa vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan ja liittää nämä käsitteet vankasti tulonjakoon, jonka hän hoitaa perustulon avulla. Mutta tämä ei riitä, kun otetaan huomioon ne, jotka eivät omasta tahdostaan riippumattomista syistä pärjää pelkällä perustulolla 19. Ihmiset ovat keskenään erilaisia niin kyvyiltään kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja näin lähtökohtaisesti erilaisessa asemassa suhteessa tulonjakoon. Miten vasemmistolibertarismit vastaavat tähän oikeudenmukaisuuden ongelmaan? Otsukan vastaus on implisiittisesti sama kuin mitä Van Parijsin eksplisiitisesti. Hän hoitaa ongelman niin, että kaikille jaetaan saman verran maailmallisia resursseja 20 ja näillä pärjäävät myös ne, jotka eivät syystä tai toisesta voi tehdä töitä (Otsuka 2003, 29-35). Jos nämä maailmalliset resurssit eivät kuitenkaan ole riittävä tulonlähde työkyvyttömille ihmisille, on Otsukalla mielessä keino, joka ei kajoa itseomistusoikeuteen. Tämä keino on pistää yhteisön sääntöjä vastaan rikkoneet siis rikolliset työskentelemään työkyvyttömien hyväksi (Ibid., 41-53). Nämä ihmiset ovat omasta vapaasta tahdostaan luopuneet oikeuksistaan ja heitä voi näin ollen Otsukan mukaan käyttää tähän tarkoitukseen. 19 mm. vammaiset 20 Pääomaa, jota investoida, lainata tai myydä 17

Van Parijsilla on huomattavasti radikaalimpi ratkaisu, Richard Ackermanin idea dominoimattomasta moninaisuudesta 21 (Van Parijs 1995, 72-7). Sitä soveltaen hän esittää, että A on oikeutettu 22 korvaukseen jos ja vain jos kukaan yhteisön jäsenistä ottaen huomioon tämän käsityksen hyvästä elämästä ei pidä hänen ominaisuuksia yhtä hyvänä tai parempana kuin B:n 23 ominaisuuksia *. Käytännössä tämä ehdotus tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on elämänkatsomuksellinen veto-oikeus toisten ihmisten tarveharkintaiseen auttamiseen. Dominoimattoman moninaisuuden idea on radikaali ja Van Parijs (Ibid., 77) asettaakin sille ehdoksi sen, että preferenssejä arvioivat ihmiset ovat aidosti sitä mieltä, että A:n ominaisuudet ovat vähintään yhtä hyvät kuin B:n. Toinen ehto on se, että arvioijilla on myös mahdollisuus tehdä tämä arvio. Tässä yhteydessä Van Parijs mainitsee eristyneet alakulttuurit 24, joiden jäsenillä hän ei näe olevan kykyä ja mahdollisuutta tehdä asiassa moraalista päätöstä. Dominoimaton moninaisuus on Van Parijsille niin tärkeä seikka, että hän on valmis sen saavuttamiseksi pudottamaan perustulon nollaan (Ibid., 84). Tämä saattaa hänen mukaansa tapahtua köyhimmissä yhteiskunnissa, mutta rikkaissa ja kulttuurisesti monimuotoisissa yhteiskunnissa hän ei näe tätä todennäköisenä. Vasemmistolibertarismin suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen tarkoittaa perustulon näkökulmasta ennen kaikkea sitä, ettei se yksin riitä, vaan että sen rinnalle tarvitaan myös tarveharkintaisia tukimuotoja. Oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan kosketa pelkästään samassa yhteisössä samaan aikaan eläviä ihmisiä. Vasemmistolibertarismin piirissä on väitelty paljon siitä, miten itseomistusoikeus ja omistusoikeus maailmallisiin resursseihin suhtautuu kuolleiden (perinnöt), tulevien sukupolvien sekä muissa yhteiskunnissa elävien oikeuksiin. Minkälainen tasa-arvo vasemmistolibertaristisessa ideologiassa vallitsee menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien välillä? Entä globaalisti? 21 Undominated diversity 22 Perustulon lisäksi 23 Joka voi olla kuka tahansa yhteisön jäsen mutta asian dynamiikan vuoksi järkevää olla yleisesti katsoen hyvillä ominaisuuksilla siunattu 24 Isolated subsocieties 18

3.5. Tasa-arvo Otsuka (2003, 35-9) ottaa sukupolvien väliseen tasa-arvoon hyvin yksiselitteisen kannan. Hänen mukaansa seuraaville sukupolville on jätettävä vähintään yhtä paljon resursseja kuin mitä edellisellä sukupolvella on ollut käytettävänään. Niinpä ihmisillä ei ole oikeutta tuhota omistamiaan artifakteja ja maata, koska nämä ovat heillä vain lainassa. Tämä laina-aika kestää agentin elinajan, jonka jälkeen hänen omistukset siirtyvät takaisin tilaan, jossa niitä ei omista kukaan. Tämä sääntö kieltää myös perintöjen antamisen, koska Otsukan mukaan se asettaisi seuraavien sukupolvien jäsenet toisiinsa nähden eriarvoiseen asemaan. Sama koskee samaan aikaan elävän sukupolven jäsenten toisilleen antamia lahjoja ja muita resurssien siirtoja. Otsukan mukaan ainakin merkittäviä tällaisia tulonsiirtoja tulisi säädellä tarkkaan tai jopa kieltää ne kokonaan. Hän onkin hyvin johdonmukainen argumentoinnissan, eikä näe tämän loukkaavan itseomistusoikeutta resurssien siirto muille ihmisille ja perintönä on vain keino estää agentteja tekemästä jotain sellaista, johon näillä ei ole oikeutta. Myös Van Parijs (1995, 101-2) pohtii 100% perintö- ja lahjaveron asettamista. Hän kuitenkin hylkää tämän idean, koska sen insentiivejä rapauttavat vaikutukset sotivat vastoin hänen perimmäistä tarkoitustaan mahdollisimman suurta taloudellisesti kestävää perustuloa. Van Parijs hankkiikin rahoituksen perustulolleen verottamalla toisenlaista rajallista resurssia, työpaikkoja. Hän ehdottaa niiden huutokauppaamista ja rahoittaisi perustuloa tästä saatavilla tuloilla (Ibid., 106-130). Van Parijs näkee tämänkaltaisen mekanismin paikkaavan dominoimattoman moninaisuuden säännön vajavaisuuksia, sitä että sen on nähty tuottavan liian vähän tulonsiirtoja geneettisesti vähempiosaisille. Hän on siis valmis tinkimään tasa-arvosta hylkäämällä perintöveron, mutta toisaalta hän vahvistaisi sitä suhteessa samaan aikaan elävän sukupolven geneettisestä perimästä ja erilaisista mieltymyksistä juontuvia eriarvoisuuksia tasaamalla. Van Parijsin työhuutokauppaus toimisi niin, että kukin työpaikka huutokaupataan siihen kykenevien kesken. Nämä esittävät työpaikan saamisesta tarjouksia ja eniten tarjonnut tai tarjonneet saa paikan. Tätä työpaikasta maksettua vuokrasummaa verotettaisiin ja jaettaisiin kaikille tasaisesti perustulona. Van Parijsille tämä olisi perustulon päätulonlähde. Käytännössä mallilla olisi tasa-arvoa huomattavasti edistäviä vaikutuksia. 19

Ensinnäkin hyväpalkkaisista työpaikoista oltaisiin valmiita maksamaan enemmän, mikä tasaisi tuloeroja. Samoin mukavista ja helpoista työpaikoista maksettaisiin enemmän kuin likaisista ja vaikeista, joiden suhteellinen rahallinen vetovoima kasvaisi merkittävästi. Samoin kaikki työn mukanaan tuomat etuisuudet niin resurssien muodossa saatavat kuin sosiaalisetkin olisi laskettu suoraan työn vuokraan sisälle. Van Parijsin mukaan (Ibid., 124) malli johtaisi myös siihen, ettei kukaan kadehtisi toisen asemaa. Vasemmistolibertaristit kannattavat voimakkaasti globaalia tasa-arvoa (Vallentyne 2000, 11-12) samasta syystä kuin yksilöidenkin välistä: ei ole mitään moraalista syytä, miksi toiset maat olisivat oikeutettuja suurempaan määrään maailmallisia resursseja kuin toiset. Erityisen voimakkaana tämä globaali näkökulma tulee esille Van Parijsilla (1995, 226-33). Hän kannattaa globaalia todellista vapautta siis perustuloa nähden mm. ilmansaasteiden todistavan kouriintuntuvasti, miten myös tulonjaolliset ongelmat ovat luonteeltaan globaaleja. Van Parijsin ajattelussa luonnonoikeudellinen maailmallisten resurssien egalitaarinen jako johtaa siihen, että näitä resursseja on jaettava sellaisten instituutioiden kautta, jotka ovat luonteeltaan globaaleja, eivät paikallisia. Johtopäätökset Tämän tutkimuksen tavoitteena on ollut rakentaa perustulolle loogisesti eheä normatiivinen perusta. Välineenä se on käyttänyt vasemmistolibertarismin kahteen peruspremissiin, itseomistusoikeuteen ja egalitaariseen maailmallisten resurssien omistusoikeuteen, uskovia filosofeja. Pääosassa on ollut Michael Otsukan ja Philippe Van Parijsin filosofiset teokset, joiden pohjalta tutkimus on pyrkinyt antamaan sen kannalta keskeisille käsitteille perustuloa tukevan merkityksen. Tätä ennen tutkimus sijoitti aiheen kannalta hyvin olennaisen vasemmistolibertarismin omistusoikeuskäsityksen sitä filosofisesti lähellä olevien liberalismin ja egalitarianismin kontekstiin. Selvisi, että sen suurin eroa filosofiseen oikeistoon, eli oikeistolibertaristeihin, oli eriävä käsitys suhteessa egalitaariseen maailmallisten resurssien omistusoikeuteen. Oikeistolibertaristit eivät tätä omistusoikeutta tunnustaneet, vaan vetosivat Locken proviisoon ja itseomistusoikeuteen, joiden kautta määrittyy heidän mukaansa myös omistusoikeus maailmallisiin resursseihin. Egalitaristeihin erona oli taas 20

paitsi suhde itseomistusoikeuteen, myös se, että egalitaristit painottivat toteutunutta tasaarvoa, kun taas vasemmistolibertaristeille tärkeintä oli mahdollisuuksien tasa-arvo. Oikeistolibertarismi ja egalitarianismi eroavat radikaalilla tavalla toisistaan suhteessa kahteen em. oikeuteen, mutta vasemmistolibertarismi näkee voivansa muodostaa näistä kahdesta synteesin, joka kunnioittaa kummankin perusnäkemyksiä. Kun tutkimus siirtyi käsittelemään aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, nousi Philippe Van Parijsin filosofia perustulon oikeutuksen kannalta olennaisimmaksi teoriaksi. Erityisen hyödyllinen oli Van Parijsin käsitys vapaudesta, jossa korostuu agentin kyky tehdä mahdollisimman vapaasti kaikkea sitä mitä hän voisi haluta tehdä. Van Parijsin ja Otsukan mukaan tämä liittyy suoraan itseomistusoikeuteen, joka ei voi olla luja, ellei siihen yhdistetä oikeutta sellaiseen määrään maailmallisia resursseja, ettei agentti ole taloudellisesti riippuvainen muista ihmisistä. Van Parijs esitti eksplisiittisesti suurimman taloudellisesti mahdollisen perustulon käyttöön ottoa tämän vapauden saavuttamiseksi. Otsuka esitti paitsi omilla maailmallisilla resursseilla pääomalla käytävää kauppaa, myös vankien käyttöä työvoimana jotta työkyvyttömät pystyttäisiin elättämään libertaarisia oikeuksia loukkaamatta. Van Parijsin esittämä perustulon rahoitusmalli joka olisi oikeudenmukaisin ja tasaarvoisin mahdollinen perustuu kahteen samanaikaiseen järjestelmään. Dominoimaton moninaisuus takaisi tarveharkintaisen turvan kaikille sellaisille työkyvyttömille, joille perustulo ei sellaisenaan riittäisi. Tämä annettaisiin sellaisille yhteisön jäsenille, joiden ominaisuudet katsotaan tietyn metodin avulla laaja-alaisesti huonommiksi kuin muiden yhteisön jäsenien. Itse perustulon päärahoituslähde olisi työhuutokaupan tuotot. Siinä työt huutokaupataan eniten tarjoaville ja tästä tulleet tulot tasataan kaikille yhteisön jäsenille perustulon muodossa. Samalla järjestelmä kehittää tasa-arvoa ja kitkee kateutta. Tutkimus esittää loogisesti eheän päättelyketjun, jossa itseomistusoikeus ja egalitaarinen maailmallisten resurssien omistusoikeus johtavat yhteiskuntaan, jossa ihmisillä on mahdollisimman suuri perustulon mahdollistama vapaus. Tämä vapaus ei kuitenkaan voi loogisesti rajoittua pelkästään tiettyihin yhteiskuntiin, vaan sen tulisi olla globaali. Tämän vuoksi olisi tarpeen kehittää paitsi perustuloa kansallisella tasolla, myös ylikansallisia instituutioita, joiden kautta voitaisiin jonain päivänä jakaa globaalia perustuloa. 21

Nyt tehty tutkimus avaa useita uusia kysymyksiä ja näin ollen myös aiheita uusille, tarkentaville tutkimuksille. Näistä kysymyksistä kenties merkittävin on pääosin taloustieteellinen. Libertarismin eri suuntausten välistä skismaa on hyvin vaikeata saada päättymään ennen kuin saadaan selville, miten suuri osa tuotettujen hyödykkeiden ja palvelujen arvosta tulee a) maailmallisista resursseista, b) työstä, c) teknologiasta ja d) edellisten sukupolvien maailmallisiin resursseihin tekemistä parannuksista, siis artifakteista. Vaikka tähän kysymykseen saataisiin vastaus, on edessä monta tarkentavaa kysymystä, joista useita libertaristiset teoreetikot ovatkin jo pohtineet: kuka omistaa edellisten sukupolvien tuottaman teknologian ja artifaktit? Miten suuri osa perinnöistä ja lahjoista on syytä verottaa yhteisölle kun tässä tiedetään olevan trade-off tasa-arvon ja tuottavuuden välillä? Mikä yleensä on se yhteisö, johon tämä vero menisi globaali vai paikallinen? Globaali näkökohta avaa tukun uusia kysymyksiä, sekä filosofisia, että käytännöllisiä. Suurin osa näistä ei kuulu valtio-opin piiriin, jonka tehtävänä olisi selkiyttää liberalismin ja egalitarianismin eri suuntausten välisiä eroja ja kenties käsitteitä tutkimalla yhdistää näitä keskenään tai vaihtoehtoisesti erottaa, jos tämä nähdään tarkoituksenmukaiseksi. Käsitteellinen yhteisymmärrys on joka tapauksessa kaikkien etu, mikä on tullut selväksi tämänkin tutkimuksen yhteydessä. Lopuksi on syytä korostaa poliittisen filosofian tutkimuksen merkitystä nykyyhteiskunnalle. Vaikka suurten ideologioiden aika on monessa mielessä ohi, on maailmassa yhä tukku elintärkeitä ratkaisemattomia kysymyksiä, joissa poliittisella filosofialla on avainrooli. Yksi näistä on ympäristöongelmat, toinen globaali eriarvoisuus. Tietyssä mielessä vasemmistolibertarismilla on egalitaarisen maailmallisten resurssien omistamisen kautta osavastaus näihin molempiin. Olisikin tärkeätä tutkia liberalismin eri suuntauksia jotka vallitsevat 2000-luvun poliittisesta todellisuutta ja näiden tarjoamia ratkaisuja aikamme polttavimpiin ongelmiin. Sysäys tähän vaatii ymmärrystä siitä, ettei kyse ole niinkään teknisistä innovaatioista, vaan arvoista, joiden varaan rakennamme maailmankuvamme. 22

Lähteet Brody, Baruch. 2000. Redistribution without Egalitarianism. Teoksessa Peter Vallentyne ja Hillel Steiner (toim.), Left-Libertarianism and Its Critics. The Contemporary Debate. Wiltshire: Palgrave. Locke, John. 1980. Second Treatise of Government. Indianapolis: Hackett Publishing Co, Inc. Nozick, Robert. 1974. Anarchy, State and Utopia. Padstow: T.J. Press Ltd. Otsuka, Michael. 2003. Libertarianism without Inequality. Oxford: Oxford University Press. Van Parijs, Philippe. 1995. Real Freedom for All. What (if anything) Can Justify Capitalism? New York: Oxford University Press. Van Parijs, Philippe. 2003. What s Wrong with a Free Lunch? Boston: Beacon Press. Steiner, Hillel. 2000. Original Rights and Just Redistribution. Teoksessa Peter Vallentyne ja Hillel Steiner (toim.), Left-Libertarianism and Its Critics. The Contemporary Debate. Wiltshire: Palgrave. Steiner, Hillel. 2006a. An Essay on Rights. Teoksessa Ian Carter, Matthew H. Kramer ja Hillel Steiner (toim.), Freedom. A Philosophical Anthology. Singapore: Blackwell Publishing. Steiner, Hillel. 2006b. How Free: Computing Personal Liberty. Teoksessa Ian Carter, Matthew H. Kramer ja Hillel Steiner (toim.), Freedom. A Philosophical Anthology. Singapore: Blackwell Publishing. Vallentyne, Peter. 2000. Introduction: Left-Libertarianism A Primer. Teoksessa Peter Vallentyne ja Hillel Steiner (toim.), Left-Libertarianism and Its Critics. The Contemporary Debate. Wiltshire: Palgrave. Vallentyne, Peter, Hiller Steiner ja Michael Otsuka. 2005. Why Left-Libertarianism Is Not Incoherent, Indeterminate, or Irrelevant: A Reply to Fried. Philosophy & Public Affairs 33:2, 201-215. Vihreät De Gröna: Perustulotyöryhmän esitys puoluevaltuuskunnalle 30.1.2007: Vihreä perustulomalli Perusturvaa ja työnteon kannattavuutta parantava sosiaaliturvan ja verotuksen uudistus. < http://www.vihreat.fi/fi/system/files?file=perustulomalli_0.pdf> (luettu 25.3.2007) 23