Hiidenveden kunnostus 2012 2015 Hiidenveden vesikasvillisuus ja petokalaselvitys 2013

Hiidenveden kunnostus 2012 2015 Hiidenveden vesikasvillisuus ja petokalaselvitys 2013 Silvestris luontoselvitys oy. Esko Vuorinen & Aki Janatuinen. 17.2.2014

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 2 (75) 1. Johdanto... 4 2. Aineisto ja menetelmät... 6 2.1. Aikaisemmat selvitykset... 6 2.2. Ilmakuva- ja karttatarkastelu... 6 2.3. Selvitysten maastotyöt... 6 3. Taustaa kasvillisuusselvitykselle... 7 3.1. Perustietoja... 7 3.2. Historiaa... 7 3.3. Vedenlaatu... 7 3.4. Säännöstely ja vedenpinnan vaihtelut... 9 3.5. Vesikasvillisuudesta... 10 4. Vesikasvillisuusselvitys... 13 4.1. Linjainventointi... 13 4.1.1. Menetelmä... 13 4.1.2. Tulokset... 13 4.2. Vyöhykeselvitys... 18 4.2.1. Menetelmä... 18 4.2.2. Tulokset... 19 5. Johtopäätöksiä vesikasvillisuusselvitysten pohjalta... 20 6. Hiidenveden alueen petokalakannoista... 21 6.1. Kuha... 21 6.2. Hauki... 23 6.3. Made... 26 6.4. Taimen... 28 6.5. Toutain... 29 6.6. Ankerias... 32 6.7. Ahven... 34 6.8. Kirjolohi... 35 6.9. Siika... 36 6.10. Harjus... 37 7. Petokalaselvitys... 38 7.1. Menetelmä... 38 7.2. Tulokset... 38 8. Tulkintaa, johtopäätöksiä, suosituksia... 42 8.1. Velvoitetarkkailuohjelmien täydentäminen... 42 8.2. Koko järveä koskevan kalastustiedustelun toteuttaminen... 42 8.3. Taimenen palauttaminen Hiidenveden puroihin... 43 8.4. Virtavesien kunnostus ja vaellusesteiden purkaminen... 43 8.5. Vesikasvien niitot ja ruoppaukset... 47 8.6. Säännöstelyn kehittäminen... 48 8.7. Kirjavanjärven palauttaminen... 49 8.8. Toutainkannan tilan selvittäminen... 50 8.9. Kuhaistutuksille ei ole tarvetta... 52 8.10. Hauki-istutuksia tarvittaessa harkiten... 52 8.11. Madekanta vahvistuu järven tilan parantuessa... 53 8.12. Ankerias järkevä istutuslaji... 55 8.13. Kuhakannan ja yleensäkin kalastuksen säätely... 55 8.13.1. Hiidenveden kuhakanta ja sen säätely... 55

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 3 (75) 8.13.2. Isot kuhat syövät enemmän särkikaloja... 57 8.13.3. Taataan yhden kutukerran periaatteen toteutuminen... 57 8.13.4. Saalis kasvaa... 57 8.13.5. Kuhaan liittyvä tiedontarve... 58 8.13.6. Säätelyn joustavuus... 58 8.13.7. Suositus kuhankalastuksen säätelytoimiksi Hiidenvedellä... 58 8.13.8. Muut säätelytoimet... 59 9. Yhteenveto suosituksista... 61 10. Kirjallisuus... 63 Liitteet: Taulukko 9. Vuoden 2013 kasvillisuusselvityksessä havaitut vesi- ja rantakasvilajit Liitekartat (1-4) Kansikuva: Kasvillisuusselvityksen tutkimuslinja 22. Uposkasvillisuus tutkittiin haravan avulla. Etualalla tyypillistä tiivistä isosorsimokasvustoa. (Kuva: Sanna Helttunen) Selvityksen laatija: Silvestris luontoselvitys oy gsm 050 538 0386/Esko Vuorinen esko.vuorinen@silvestris.fi

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 4 (75) 1. Johdanto Kesäkaudella 2013 Hiidenveden itäisillä järvialtailla Kirkkojärvellä, Mustionselällä ja Nummelanselällä tehtiin vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys. Vesikasvillisuusselvityksen tavoitteena oli selvittää järven eri osien tämänhetkinen ekologinen tila sekä mahdolliset kunnostustarpeet. Järven eri altaat eroavat toisistaan sameudeltaan ja ravinteisuudeltaan. Nämä erot heijastuvat vesikasvillisuuteen eli lajikoostumukseen ja kasvustojen laajuuteen sekä rehevyyteen järven eri osissa. Kasvillisuusselvityksen yhteydessä selvitettiin myös isosorsimon levinneisyyttä, haitallisuutta sekä mahdollisuuksia lajin vähentämiseen järvellä. Isosorsimo on Hiidenvedellä erittäin voimakkaasti lisääntynyt vieraslaji. Voimakaskasvuisena se on syrjäyttänyt varsinkin tulvarantojen sarakasvustoja, joilla on merkitystä mm. hauen kutualueina. Petokalaselvityksen tavoitteena oli selvittää haastattelujen, olemassa olevan tiedon sekä maastotyön avulla alueen petokalakantojen tilannetta, erityisesti hauen kutualueita sekä kunnostustarpeita kalakannan parantamiseksi. Selvityksen ovat laatineet Esko Vuorinen ja Aki Janatuinen. Sanna Helttunen Hiidenveden kunnostushankkeesta osallistui vesikasvillisuusinventointien maastotyöhön ja Jorma Pennanen petokalaselvityksen maastotyöhön.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 5 (75) Kuva 1. Hiidenveden pinta-ala on 30,3 neliökilometriä. Valuma-alue on järveen kokoon nähden hyvin laaja, 935 neliökilometriä. Järven vedenlaatuun vaikuttavat paljolti pelloilta ja ojista tulevat ravinne- ja kiintoainespitoiset vedet. Järvi on voimakkaasti ulkokuormitteinen ja vesi on savipitoista ja sameaa. Kartta: Silvestris luontoselvitys oy & Hiidenveden kunnostus 2012 2015 -hanke/pohjakartta sisältää Maanmittauslaitoksen aineistoa 1/2014

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 6 (75) 2. Aineisto ja menetelmät 2.1. Aikaisemmat selvitykset Hiidenvedeltä on tehty vuosien mittaan erilaisia kalasto- ja kasvillisuusselvityksiä. Edeltävä kasvillisuusselvitys on tehty vuonna 2008 ns. päävyöhykelinjamenetelmää käyttäen (SYKE 2008). Tässä selvityksessä tehdyn kaltaista kattavaa kasvillisuusvyöhykkeiden inventointia ei ole aiemmin tehty. Myöskään vastaavaa petokalojen kutupaikkaselvitystä ei ole tehty aikaisemmin. 2.2. Ilmakuva- ja karttatarkastelu Ennen maastotyötä kartoitusalueelta tehtiin ilmakuva- ja karttatarkastelu. Siinä piirrettiin rantakasvillisuusvyöhykkeet, jotka pystyttiin näkemään ilmakuvista. Työssä käytettiin Maanmittauslaitoksen ortokuvia, jotka on otettu kevätaikaan. Niistä erottuivat parhaiten sara- ja isosorsimovyöhykkeet sekä rantaniityt. Sen sijaan ruoko-, osmankäämi- ja kaislakasvustot näkyivät ilmakuvissa heikommin ja kelluslehtiset eivät ollenkaan. Tarkastelun perusteella valikoitiin alustavasti kalojen kutuseurantaan sopivimmat rantajaksot. 2.3. Selvitysten maastotyöt Maastokäynnit tehtiin kesän 2013 aikana. Menetelmät on selvitettytarkemmin kasvillisuus- ja kalaselvitysten otsikoiden alla. Kohteena olivat Hiidenveden itäisimmät järvialtaat eli Kirkkojärvi, Mustionselkä ja Nummelanselkä. Tutkimusalue on esitetty liitekartalla 1.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 7 (75) 3. Taustaa kasvillisuusselvitykselle 3.1. Perustietoja 3.2. Historiaa 3.3. Vedenlaatu Hiidenveden pinta-ala on 3030 ha, eli 30,3 km 2. Järven keskisyvyys on 6,6 metriä ja suurin syvyys 33 metriä. Järvellä on rantaviivaa 109,5 kilometriä. Järvestä lähtevä keskivirtaama Väänteenjokeen on 8,9 m 3 /s. (Ranta ym. 2013) Selvitysten kohteena olevat itäiset järvialtaat ovat matalia. Keskisyvyydet ovat Kirkkojärvellä 1,1 metriä, Mustionselällä 1,7 metriä ja Nummelanselällä 2,5 metriä. (Horppila 2005) Hiidenveden on todettu olleen jo 300 vuotta sitten luontaisesti rehevä järvi (Weckström ym. 2011). Järven valuma-alue on runsaasti ravinteita sisältävää savimaata. Hiidenveden rehevöityminen on kiihtynyt ihmistoiminnan seurauksena. Erityisesti 1950-luvulla on ollut nähtävissä nopea tilan huonontuminen maankäytön tehostumisen ja teollisten lannoitteiden käyttöönoton myötä. (Hagman 2012) Olkkalanjoen varrella sijaitseva Kirjavanjärvi on kuivattu 1960-luvulla (Niinimäki & Partanen 1987). Näiden lisäksi on kuivattu pienempiä lampia myös ainakin Oinasjoen ja Hynnänojan varrelta. Vänteenjoen Karnaisten kosken perkaus laitettiin aluilleen jo 1700- luvun loppupuolella. Jo 1920-luvulla Väänteenjokea pitkin kulki korkean veden aikaan hinaajalaivoja Hiidenveden ja Lohjanjärven väliä. Vanjoki ja Vihtijoki (ml. pieni Sitinoja) ovat toimineet tukkien uittoväylänä. Alueen virtavesissä toimi aikoinaan myös lukuisia myllyjä ja muutamia sahoja. (Soikkeli 1930, 1932) Hiidenvesi edustaa tyyppiä runsasravinteiset järvet (Rr). Sen ekologinen tila on luokiteltu tyydyttäväksi. (Hertta) Kirkkojärvi on ollut selvästi likaantunut jo 1960-luvun alusta lähtien. 1970-luvulla Kirkkojärven tilassa ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia. Myös Mustionselkä ja muu osa Hiidenvettä on jonkin verran rehevöitynyt. (Niinimäki & Partanen 1987) Kiintoaines ja ravinnekuormituksen aiheuttama leväkasvu aiheuttavat samentumista. Sameutta havainnollistaa veden näkösyvyys. Näkösyvyydet ovat kesäisin nykyään yleensä luokkaa 40 100 senttimetriä. Sen sijaan 1900-luvun alkupuolella tehdyissä kesäisissä mittauksissa saatiin näkösyvyyksiksi 70 210 senttimetriä (Soikkeli 1929). Hiidenveden pintavesien ravinnepitoisuuksien perusteella järven tila vaihtelee rehevästä erittäin rehevään. Rehevimmät alueista ovat Kirkkojärvi ja Mustionselkä. Rehevyys vähenee hiljalleen kohti Kiihkelyksenselkää. Kirkkojärven pintaveden kokonaisravinnepitoisuuksille on ominaista suuri vaihtelu, joka liittyy pääasiassa Vihtijoen virtaaman vaihteluun. Tilanne tasaantuu Nummelanselällä samalla kun pitoisuudet laskevat. Kiihkelyksenselän pintavesissä ravinnepitoisuudet ovat Hiidenveden pienimmät. (Ranta ym. 2013)

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 8 (75) Hiidenveden happitilanne on viimeisten tarkkailutulosten mukaan parantunut. Vuonna 2012 happitilanne oli kokonaisuutena varsin tyydyttävä. (Ranta ym. 2013) Vedenlaatuun ja mm. levätilanteeseen Hiidenvedellä vaikuttaa koko järven ravintoverkko, erityisesti sulkasääsken toukat. Hiidenvesi on tyyppiesimerkki järvestä, jossa ulkoinen, valuma-alueelta tuleva ravinteiden, orgaanisen aineksen ja saviaineksen kuormitus on ylittänyt järven sietorajat ja luonut sulkasääsken massaesiintymille suotuisat olosuhteet, mikä uhkaa edelleen kiihdyttää järven rehevöitymiskehitystä (Liljendahl-Nurminen 2003). Sulkasääsken vaikutusta järven hoitoon sekä kalaston merkitystä on valotettu tietolaatikossa 1. SULKASÄÄSKI, KALAT JA LEVÄT (tietolaatikko 1) Sulkasääsken toukat ovat eläinplanktonia syöviä petoja, joilla saattaa olla suuri merkitys järven ravintoverkossa. Runsaana esiintyessään ne säätelevät eläinplanktonin runsautta tehokkaasti ja saattavat siten aiheuttaa tai voimistaa sinileväkukintoja. Sulkasääskistä kärsivää järveä ei voida kunnostaa hoitokalastuksella. Ainakin teoriassa hoitokalastus voi johtaa jopa entistä huonompaan järven tilaan, kun kalojen määrän vähentyessä sulkasääsken elinolosuhteet saattavat parantua (Malinen & Vinni 2013b). Savisameista ja humuksen värjäämissä järvissä valon nopea sammuminen syvemmälle mentäessä johtaa siihen, että jo muutaman metrin syvyydellä on liian pimeää kalojen saalistusta varten. Tällöin sulkasääsken toukilla on hyvät mahdollisuudet esiintyä vesipatsaassa ja syödä eläinplanktonia tehokkaasti joutumatta itse saaliiksi. Myös alusveden heikko happitilanne kesäkerrostuneisuusaikaan ja sulkasääskeä tehokkaasti syövän kalalajin, kuten kuoreen puuttuminen suosivat sulkasääskeä. Kalojen vähetessä sulkasääsket saattaisivat runsastua ja johtaa entistä heikompaan järven tilaan (Malinen & Vinni 2013b). Kuoreen osuus ulapan kalaston yksilömäärästä oli Hiidenvedellä vuonna 2007 yli 90 % ja se pystyy saalistamaan sulkasääsken toukkia tehokkaasti myös hämärässä toisin kuin useimmat muut kalalajit. Vaikuttaa ilmeiseltä, että Hiidenveden sulkasääskikanta olisi vielä runsaampi, jos kuoretta ei järvessä esiintyisi tai sen kanta olisi harva. Näin ollen kuorekannan vaaliminen on ensiarvoisen tärkeää. Sitä ei kannata kalastaa ja sen kutupaikat tulee säilyttää (Malinen & Vinni 2013c). Malisen ja Vinnin (2013c) mukaan kalaston vähentäminen voi johtaa sulkasääsken runsastumiseen ja entistä pahempiin sinileväkukintoihin. Sulkasääskikantaa säätelevän kuoreen esiintyminen puolestaan aiheuttaa sen, että alusveden lämpötilaa nostavaa hapetuskaan ei sovellu Hiidenveden kunnostusmenetelmäksi. Viileätä vettä vaativa kuorekanta todennäköisesti taantuisi, kuten on käynyt mm. Tuusulanjärvellä ja Lahden Vesijärvellä, mikä voisi johtaa sulkasääsken runsastumiseen ja entistä huonompaan järven tilaan. Hiidenveden matalilla selillä, ainakin Kirkkojärvellä ja Mustionselällä, sulkasääsken toukkia on niin vähän, että sillä ei ole ravintoverkossa suurta merkitystä. Näin ollen sulkasääskeä ei tarvitse ottaa huomioon näiden alueiden kunnostusta suunniteltaessa. Sulkasääsken esiintymistä Turuntien eteläpuolisilla alueilla, Isontalonselällä ja Sirkkoonselällä ei ole kattavasti selvitetty. Vuonna 1996 tehdyn koeluontoisen kaikuluotauksen mukaan sulkasääskeä näytti kuitenkin esiintyvän myös Sirkkoonselällä ja Isontalon selän syvänteellä (Malinen & Vinni 2013c).

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 9 (75) 3.4. Säännöstely ja vedenpinnan vaihtelut Hiidenvettä säännöstellään Länsi-Suomen vesioikeuden päätöksen perusteella (no 8/1982 A 27.1.1982). Säännöstely alkoi vuonna 1970 ja toimii nykyisellään Helsingin kaupungin vedenhankinnan varavesijärjestelmän osana. Helsingin kaupungilla on jatkolupa veden johtamiseen Hiidenvedestä Vantaanjokeen Länsi-Suomen ympäristölupavirastolta (10.1.2001). Säännöstely tapahtuu Väänteenjoessa olevan padon avulla ja sallittu vedenkorkeuden vaihtelu on 1,6 m. Yleensä säännöstelyamplitudi on kuitenkin 0,9 1,0 metriä. Käytännössä Hiidenveden vallitseva vedenkorkeustaso on noussut kesäaikana 20-40 cm vuoteen 1970 saakka vallinneesta tasosta. Muina vuodenaikoina ero entiseen ei ole merkittävä. (Kukkonen & Sundström 2005, Ranta & Valtonen 2010) Nykyisen säännöstelyn aikana Hiidenveden talvialenema on 0,46 metriä ja kevättulvan suuruus 0,29 metriä. (Keto & Marttunen 2003) Ennen säännöstelyä vedenpinnan vaihtelut ovat olleet huomattavasti voimakkaampia. 1900-luvun alun tilastojen mukaan vuosittaiset kevättulvat ovat vaihdelleet välillä 0,67 1,39 metriä ja syystulvat välillä 0,38 1,11 metriä. Vuosittainen vaihtelu on ollut jopa 1,7 metriä. (Soikkeli 1929) Hiidenveden säännöstelyssä ei ole ehdotonta vedenkorkeuden ylärajaa, koska vasta vedenpinnan ylittäessä tietyn korkeustason on Väänteenjoen padon luukut pidettävä kokonaan auki. Vedenkorkeus määräytyy silloin padon purkautumiskyvyn mukaan. Hiidenveden alapuolella sijaitsevan Lohjanjärven vedenkorkeus vaikuttaa oleellisesti Hiidenveden purkautumiseen paine-eron takia. Hiidenveden vedenpinta on noussut useasti säännöstelyn korkeimman ylärajan eli tason NN+ 32,25 m yläpuolelle. (Haapala & Rantakokko 2008) Kuvassa 2 on esitetty kaavio Hiidenveden säännöstelyrajoista ja toteutuneista vedenkorkeuksista vuosina 1978 2007.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 10 (75) Kuva 2. Hiidenveden säännöstelyrajat ja toteutuneet vedenkorkeudet vuosina 1978 2007. Kuvassa esiintyvät 10, 50 ja 90 %:n fraktiilit tarkoittavat vedenkorkeutta, jonka kyseinen prosenttiosuus päivän havaintoarvoista alittaa. NW = alin vedenkorkeus, HW = korkein vedenkorkeus. (Lähde: Haapala & Rantakokko 2008) 3.5. Vesikasvillisuudesta Kasvillisuuteen vaikuttavia tekijöitä Järven kasvillisuuden koostumukseen vaikuttavat muun muassa rannan avoimuus ja kaltevuus, pohjan laatu ja järven lähialueen maaperä. Järven rehevyystaso vaikuttaa oleellisesti vesikasvillisuuden lajikoostumukseen ja lajimäärään. Hiidenveden eri osat ovat ominaisuuksiltaan luontaisesti erilaisia, mikä vaikuttaa vesikasvillisuuden erilaistumiseen eri järvialtaissa. Vesikasvillisuuden erilaistumiseen eri järvialtaissa on vaikuttanut myös ihmisen toiminta. Keskeisiä järven vesikasvillisuuden koostumukseen vaikuttuvia ihmistoiminnasta aiheutuvia tekijöitä ovat rehevöityminen, kiintoainekuormitus, pohjien liettyminen ja vedenkorkeuden säännöstely. Esimerkiksi Hiidenveden samentuminen näkyy siinä, että nykyään lajistosta lähes puuttuvat pohjalehtiset lajit ja uposkasvit ovat varsin niukkoja. Myös vesikasvien kasvusyvyyteen veden sameudella on merkittävä vaikutus (taulukko 1).

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 11 (75) Taulukko 1. Vesikasvilajien keskimääräiset maksimisyvyydet Hiidenvedellä kesän 2013 kasvillisuusselvitysten mukaan isosorsimo järviruoko ulpukka vesitatar ahvenvita pyörösätkin vesirutto 54 cm 90 cm 121 cm 130 cm 75 cm 70 cm 65 cm Kasvillisuuden historiaa Viljo Jääskeläinen kuvaa julkaisussaan Hiidenvesi kalavetenä (1930) myös järven kasvillisuutta. Tämä kuvaus antaa käsityksen siitä, millainen Hiidenveden kasvillisuus olisi ilman ihmistoiminnan aiheuttamaa voimakasta rehevöitymistä. Kasvillisuuden määrä ja levinneisyys on kuvauksen perusteella nykyisen kaltainen, mahdollisesti jopa laajemmalle tai syvemmälle ulottuva. Esimerkiksi Kirkkojärveä kuvataan teoksessa seuraavasti: Vesikasveista erikoisen rikas on Kirkkohaara, missä valtavin osa rantamatalasta n. 1,5 syvyyteen saakka on ruohiston peitossa; vain eräät sorapohjaiset niemenkärjet ja kallionalustat ovat kasvivapaita. Kasvillisuuden lajikoostumus poikkeaa sen sijaan kuvauksen mukaan huomattavasti nykyisestä. Päälajeina mainitaan järvikorte, sen ulkopuolella monin paikoin järvikaisla ja ruovikko; kelluslehtisistä runsaimpina palpakot ja uposkasveista ahvenvita. Tyynissä lahdissa kasvoi vesitatarta ja sen seurana Irjalan rannassa voi nähdä kauniin osmankäämin. Ulpukka ja lumme mainitaan erityisesti Tarttilansalmesta, mikä viittaa siihen, että ne ovat muualla vähälukuisia tai puuttuvat. Muualla Hiidenvedessä kerrotaan lajiston olevan samanlaista, mutta avorantaa on paljon enemmän. Vertailuna nykyiseen: järvikorte on hyvin harvalukuinen, ruoko ja kaisla tekevät kasvustoja vain harvoissa paikoissa, palpakoita esiintyy, mutta eri lajeja, ahvenvita on hyvin niukka. Osmankäämin voi nähdä miltei joka rannalla. Ja ulpukka on isosorsimon ohella laajimmalle levinnein laji. Isosorsimosta enemmän tietolaatikossa 2. Kasvillisuuden merkitys Hiidenveden matalissa altaissa vesikasvillisuuden vaikutus vedenlaatuun on erittäin merkittävä. Vesikasvillisuus tarjoaa suojaa eläinplanktonille, jotka vuorostaan syövät leviä ja näin kirkastavat vettä. Kasvillisuus estää myös pohja-aineksen irtoamista vesipatsaaseen. (Nurminen ym. 2005) Eläinplanktonin ohella vesikasvillisuus toimii myös hyvänä ympäristönä kalanpoikasille.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 12 (75) Kirkkojärvessä vesikasvillisuus sitoo vuosittain 510 800 kg fosforia, mikä vastaa 6-10 prosenttia alueelle tulevasta kuormituksesta. (Nurminen ym. 2005) ISOSORSIMO VALTAA RANTOJA (tietolaatikko 2) Isosorsimo (Glyceria maxima) on maassamme vieraslaji, joka on alun perin tuotu Pohjois Amerikasta rehukasviksi. Rehukasvina se on kuitenkin huono, sillä sen versot keräävät syanidia jopa karjalle myrkyllisiä määriä (Global Invasive Species Database 8.2.2013). Kasvi sitoo tehokkaasti ravinteita. Se on ravinteisissa oloissa tehokkaampi kilpailija kuin esim. järviruoko. Hiidenveden rannoilla isosorsimokasvustoissa pärjäävät yleensä vain leveäosmankäämi ja myrkkykeiso. Isosorsimo on kansallisessa vieraslajistrategiassa (MMM 2012) määritelty haitalliseksi vieraslajiksi. Strategiassa määritellyt isosorsimoa koskevia erityisiä toimenpiteitä ovat mm: Isosorsimoa seurataan ja havainnoidaan yleisen vesipuitedirektiivin seurantaan valmisteltavan ohjeistuksen mukaisesti. Rajoitetaan leviämistä yleisellä valistuksella lajin haitoista. Hävitetään ruoppaamalla rajatulla alueella. Kehitetään säännösteltyjen vesien säännöstelyä siten, että kevättulva aikaistuu ja isosorsimo ei saa kilpailuetua muihin vesikasveihin nähden. Tehdään tutkimusta ja kehitystoimintaa poistomenetelmistä ja hyötykäytöstä. Levinneisyystiedot päivitetään säännöllisesti kasvimuseoiden tietokantoihin sekä tulevaisuudessa myös vieraslajiportaaliin.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 13 (75) 4. Vesikasvillisuusselvitys 4.1. Linjainventointi 4.1.1. Menetelmä Kasvillisuuslinjojen inventoinnissa käytettiin päävyöhykelinjamenetelmää, joka on Suomessa 2000-luvulla vakiintunut vesikasvillisuuden seurantamenetelmäksi. Menetelmässä tehdään linjoja järven koon mukaan 8-25 kappaletta. Linja tehdään ylärannalta vesikasvillisuuden päättymiskohtaan. Linja on kohtisuorassa rantaviivaan nähden. Linja on viisi metriä leveä ja se jaetaan vyöhykkeisiin elomuodon tai valtalajin mukaan. Linjalta kerätään tiedot mm. sijainnista, rantatyypistä, vyöhykkeiden pituuksista ja syvyyksistä, lajeista sekä arviot niiden yleisyydestä ja peittävyydestä. (Kuoppala ym. 2008) Järven linjoilta maastolomakkeille kirjatut tiedot tallennettiin exceltiedostoon. Linjojen lajikoostumuksen ja lajien runsausarvioiden perusteella voidaan laskea kolmen vesikasvimuuttujan ekologiset laatusuhteet. Muuttujien keskiluku (mediaani) kertoo vesikasvien mukaisen järven ekologisen tilan. Vastaavasti järviltä voidaan laskea ekologinen tila kalaston, pohjaeläinten ja kasviplanktonin avulla. Biologisten tekijöiden mukaisten tilaluokkien keskiluku kuvaa vesistön ekologista tilaa. Veden laatu (fysikaalis-kemialliset tekijät) ja hydrologis-morfologiset tekijät ovat luokitusta tukevia suureita. (OH 3/2009) Vuonna 2008 Hiidenvedellä on inventoitu 25 linjaa (SYKE 2008). Näistä toistettiin nyt linjat 12 25. Lisäksi perustettiin uusi linja nro 26 Köykänlahteen. Inventoinnit tehtiin 20. ja 23. elokuuta. 4.1.2. Tulokset Järveltä inventoitujen 15 linjan kokonaispinta-ala on 4893 m 2 ja linjojen yhteispituus 979 metriä. Kokonaislajimääräksi saatiin 54. Kasvillisuusindeksien summa oli 6016. Linjainventoinneista ei tässä selvityksessä laskettu vesikasvimuuttujien ekologisia laatusuhteita. Linjojen vertailussa hahmottuu erilaisia kasvillisuusmuutoksia vuosien 2008 ja 2013 välillä. Viiden vuoden aika on melko lyhyt järven tilan kehityksessä, ja osa muutoksista peittyy vuosittaisen vaihtelun alle. Osa tapahtumista kertoo kuitenkin suuntauksista. Merkkejä rehevöitymisen etenemisestä Peittävyydeltään runsas kolmannes kasvillisuudesta edustaa lajeja, jotka joko hyötyvät selvästi tai jonkin verran rehevöitymisestä (eutrofeja tai meso-eutrofeja). Loput ovat indifferenttejä lajeja, eli viihtyvät niin vähä- kuin runsasravinteisissa vesissä. Vuonna 2008 ravinteisuutta osoittavia lajeja oli 35 prosenttia ja vuonna 2013 36 prosenttia kasvillisuudesta. Jos isosorsimoa ei oteta huo-

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 14 (75) mioon, on rehevyyttä osoittavan lajiston määrässä näkyvissä selvä nousu vuoden 2008 yhdestä prosentista vuoden 2013 viiteen prosenttiin. Kehitys ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen voimakas. Järvikorte väistyy Joitakin kasvilajiston muutoksia on tapahtunut, esim. järvikorte on hävinnyt linjoilta. Laji ei ole herkkä rehevöitymiselle, se viihtyy niin vähäravinteisissa kuin runsasravinteisissa järvissä, joten syynä ei suoraan ole rehevöityminen. Järvikorte on matalien rantavesien laji eli sen kasvupaikat ovat samoja kuin isosorsimon. Heikompana kilpailijana korte on ilmeisesti väistynyt sorsimon tieltä. Tämä kehitys on osa pidempiaikaista taantumista isosorsimon tieltä. Jäät vaikuttavat isosorsimokasvustoihin Isosorsimokasvustot ovat sekä laajentuneet että pienentyneet (taulukko 2). Isosorsimo kasvaa tyypillisesti kohti syvempää vettä pinnalla kelluvina kasvustoina, jotka ovat juurillaan kiinni pohjassa ainoastaan matalammassa vedessä rannan lähellä. Jäät voivat työntää tällaisen kelluvan kasvusto-osan rantaa kohden valliksi tai kasaksi tai irrottaa kasvustosta osan, ja täten kasvuston laajuudessa tapahtuu nopeita muutoksia. Tutkituilla linjoilla isosorsimokasvustojen ala on viidessä vuodessa keskimäärin pienentynyt lähes kolmanneksen, mikä selittyy suurimmaksi osaksi jään vaikutuksista. Paikoissa, joissa jää ei ole pakannut kasvustoja, on niiden pinta-ala ennallaan tai ne ovat laajentuneet. Taulukko 2. Linjojen vertailua vv. 2008 2013 linja 2008 (SYKE)>2013 nro 12 kelluslehtisvyöhyke leveämpi (1,5 m > 13 m) 13 isosorsimo levinnyt (6 m > 30 m) 14 ei muutoksia 15 isosorsimo hieman levinnyt (10 m > 15 m), kelluslehtiset levinneet (28 m > 58,5 m) 16 isosorsimo levinnyt (4,3 m > 12 m) 17 SYKE:n tiedot epätäydellisiä, ei voi vertailla 18 kelluslehtisvyöhyke leveämpi (61,5 m > 75,6 m) 19 ruoko levinnyt (29,5 m > 38,5 m) 20 isosorsimo supistunut, jää työntänyt kasvuston kasaan (16 m > 9,2 m) 21 järvikorte hävinnyt, ulpukat levinneet (1 m > 36 m) 22 ei oleellisia muutoksia 23 ei oleellisia muutoksia 24 jää työntänyt isosorsimot kasaan (23 m > 14,5 m), kelluslehtiset levinneet (45,5 m > 61,7 m) 25 kelluslehtiset levinneet (4 m > 39 m)

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 15 (75) Kolme valtalajia vähittäisiä muutoksia Tutkittujen linjojen kasvillisuus koostuu valtaosin kolmesta lajista, kun kriteerinä on pinta-alapeittävyys. Nämä lajit - ulpukka, isosorsimo ja järviruoko muodostivat 96 prosenttia kasvillisuudesta vuonna 2008 ja loppujen 46 lajin peittävyys oli yhteensä 4 prosenttia. Vuonna 2013 lajikolmikko on yhä selvästi vallitsevan, 90 prosentin osuudella loppujen 51 lajin osuus on 10 prosenttia. Pientä lisääntymistä on siis tapahtunut muiden lajien kohdalla. Kun vertailee mainitun kolmen valtalajin suhteellisia peittävyyksiä (kuvat 3 ja 4) yhdessä kasvustojen laajuudessa ja peittävyyksissä tapahtuneiden muutosten kanssa (taulukko 3 ja 4), on mahdollista hahmottaa viiden vuoden aikana tapahtunutta vähittäistä muutosta: Järviruo on kasvustot ovat tihentyneet ja laajentuneet. Ruoko on indifferentti laji eli viihtyy sekä vähä- että runsasravinteissa vesissä, mutta ruovikoilla on tapana tiivistyä ja kasvaa voimakkaammin järven rehevöityessä. Viime vuosien kehitys viittaa lievään rehevyystason nousuun. Isosorsimo on laji, joka hyötyy selvästi ravinnetason noususta. Linjainventoinneissa havaittu kasvustojen supistuminen selittynee pitkälti jääoloista ja vuosittaisista vaihteluista eikä ilmennä rehevyyden laskua. Ulpukka on järviruo on tapaan indifferentti, joka kuitenkin yleensä voimistuu rehevöitymisen edetessä. Ulpukalla todettiin selvää kasvustojen pienenemistä sekä samanaikaisesti lievää kasvustojen harventumista eli peittävyyden laskua. Osittain syynä saattaa olla jääolot paksu jää hävittää helposti ulpukan matalista rantavesistä. Tämä oli näkyvissä useammilla kasvilinjoilla sekä erityisesti vyöhykeinventoinnissa: ilmaversoisvyöhykkeen ja ulpukkavyöhykkeen väliin matalaan veteen jää kasviton kaista, joka paikoin on jopa yli parikymmentä metriä leveä. Ulpukan yleinen taantuminen kertoisi rehevöitymiskehityksen kääntymisestä, mutta kehityksestä on vaikea erottaa sääolojen vaikutusta. Taulukko 3. Vesikasvikasvustojen pinta alapeittävyyden muutokset tutkituilla linjoilla 2008 (m 2 ) 2013 (m 2 ) muutos (m 2 ) muutos (%) järviruoko 170 259 +89 +52 % isosorsimo 463 308 155 33 % ulpukka 681 347 334 49 % muut 59 105 +46 +79 % Taulukko 4. Muutokset vesikasvien peittävyydessä tutkituilla linjoilla (keskimääräinen peittävyys kasvustojen sisällä, 100 = täystiheä kasvusto) 2008 2013 muutos muutos % järviruoko 70 98 +28 39 % isosorsimo 75 74 1 1 % ulpukka 35 22 13 37 %

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 16 (75) 2008 13 % 35 % isosorsimo ulpukka järviruoko 52 % 2013 28 % 34 % isosorsimo ulpukka järviruoko 38 % Kuvat 3 ja 4. Hiidenveden itäisten altaiden runsaimmat vesikasvit vuosina 2008 ja 2013. Kolme lajia, isosorsimo, järviruoko ja ulpukka muodostavat 90 96 % linjainventointialueiden kasvillisuudesta. Kaavioissa on esitetty näiden lajien suhteelliset osuudet pinta alapeittävyydestä vuosina 2008 ja 2013 vertailukelpoisilla linjoilla (13 linjaa). Kaavioita on tarkasteltava yhdessä taulukon 2 kanssa.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 17 (75) 100 80 Kelluslehtisten kasvustolinjojen pituudet 2008 2013 pituus (m) 60 40 20 0 12 13 14 15 16 18 19 20 21 22 23 24 25 2008 1,5 43,5 28 16,5 61,5 32 1 26 86 45,5 4 2013 13 44,5 58,5 16,5 75,6 31 36 20 89 61,7 39 pituus (m) 45 40 35 30 25 20 15 10 5 0 Ilmaversoisten kasvustolinjojen pituudet 2008 2013 12 13 14 15 16 18 19 20 21 22 23 24 25 2008 9,5 6 10 4,3 29,5 16 6,5 15 7 23 8,5 2013 13,8 30 15 12 38,5 9,2 5,9 17 2,6 14,5 9 Kuvat 5 ja 6. Kasvustolinjojen pituuksien muutokset vuosina 2008 2013. Kelluslehtiskasvustot ovat laajentuneet keskimäärin 40 %. Ilmaversoiskasvustot ovat laajentuneet keskimäärin 24 %. Kelluslehtiskasvustojen laajentuminen on yhdistynyt peittävyyden laskuun, josta johtuen kasvustojen pinta alapeittävyys on laskenut.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 18 (75) Kuva 7. Köykänlahdelle perustettiin uusi seurantalinja (nro 26). Kuva: SH 4.2. Vyöhykeselvitys 4.2.1. Menetelmä Vyöhykeselvityksessä käytiin veneellä läpi kaikki rannat Kirkkojärvellä, Mustionselällä ja Nummelanselällä eli yhteensä 36 kilometriä rantoja (taulukko 5). Kasvillisuusvyöhykkeet luokiteltiin joko kelluslehtiskasvustoihin tai ilmaversoiskasvustoihin. Uposlehtisiä ja muita elomuotoja ei alueella käytännössä esiinny erillisinä kasvustoina, vaan ne ovat sekoittuneena kelluslehtisvyöhykkeisiin. Tämän vuoksi ei rajattu muuntyyppisiä kasvillisuusvyöhykkeitä. Lisäksi rannoista erotettiin avorannat eli rantajaksot, joissa ei esiinny vesikasvillisuutta tai sitä esiintyi vain yksittäisinä kasveina tai hyvin pieninä erilliskasvustoina. Rannan jako jaksoihin tapahtui GPS-paikantimen avulla, ja sitä käytettiin myös ilmaversoisten ja kelluslehtiskasvustojen reunapisteiden tallentamiseen. Kasvustoista kirjattiin päälaji tai -lajit sekä kaikki muut havaitut lajit. Lisäksi kirjattiin muita huomioita ja otettiin valokuvia. Rannanmyötäisten ilmaversoisvyöhykkeiden keskileveys kirjattiin myös. Leveydet mitattiin elektro-optisella mittalaitteella. Kerätyn paikkatiedon pohjalta piirrettiin kasvillisuuskartat (liitekartat 2, 3, 4).

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 19 (75) järviallas rantaviivan pituus (m) Taulukko 5. Järvialtaiden rantaviivan jakautuminen kasvillisuus ja avorantoihin kasvillisuusrantaa (m) avorantaa (m) avorannan osuus Kirkkojärvi 9202 8320 882 10 % Mustionselkä 12 206 7808 4398 36 % Nummelanselkä 14 580 6010 8570 59 % yht. 35 988 22 138 13 850 38 % 4.2.2. Tulokset Hiidenveden itäisten altaiden rannoista suurin osa on vesikasvillisuuden peittämiä. Avointa, vesikasvitonta rantaa on suhteessa vähiten Kirkkojärvellä (10 %). Mustionselällä avorantoja on kolmasosa rannoista (36 %). Nummelanselällä yli puolet (59 %) rannoista on avoimia rantoja. Luvut ovat samansuuntaisia, kun tarkastellaan vesikasvillisuusvyöhykkeiden osuuksia järvialtaiden pinta-aloista (taulukko 6): Kirkkojärvellä vesikasvillisuus peittää 44 prosenttia vesialasta, Mustionselällä 14 prosenttia ja Nummelanselällä kuusi prosenttia. Nämä tulokset kuvastavat rehevyystason laskua tultaessa Kirkkojärveltä kohti Kiihkelyksenselkää. Lajisto ilmentää myös selvää rehevöitymistä (taulukko 9, liite 1). Valtalajisto koostuu rehevöitymisestä selvästi hyötyvistä lajeista (isosorsimo, osmankäämit) että lajeista, jotka sietävät hyvin rehevöitymistä ja saattavat hyötyä siitä jonkin verran (järviruoko, vesitatar, ulpukka, lumpeet). Lievästi rehevöitymisestä kärsivät lajit (vesikuusi, terttualpi, ahvenvita) ovat alueella niukkoja. Samoin niukahkoja ovat jopa lajit, jotka rehevöitymisen alkuvaiheessa hyötyvät, mutta rehevöitymisen jatkuessa voivat taantua. Näitä ovat esim. isovesiherne ja vesirutto. Vähäravinteisia oloja suosivat lajit puuttuvat käytännössä kokonaan. Vesikasvien suurimmat esiintymissyvyydet kertovat vedenlaadusta (taulukko 1). Uposkasvit (ahvenvita, pyörösätkin, vesirutto) eivät pysty kasvamaan syvällä, sameus vaimentaa valon. Matalassa vedessä taas kilpailijana on voimakas isosorsimo. Kelluslehtiset (ulpukka, vesitatar) sen sijaan tulevat toimeen myös syvemmässä vedessä. Taulukko 6. Järvialtaiden pinta alat ja niiden jakautuminen kasvillisuusvyöhykkeisiin (iv = ilmaversoiset, kl = kelluslehtiset) ala (ha) iv (ha) iv % kl (ha) kl % yht. (ha) yht. % Kirkkojärvi 152 26 17 % 40 26 % 66 44 % Mustionselkä 281 9 3 % 32 11 % 41 14 % Nummelanselkä 379 11 3 % 11 3 % 22 6 % yht. 813 46 6 % 83 10 % 129 16 %

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 20 (75) 5. Johtopäätöksiä vesikasvillisuusselvitysten pohjalta Vesikasvillisuus sitoo arvioitua enemmän fosforia ja kiintoainesta Kirkkojärvellä Vesikasvillisuuden laajuus Kirkkojärvellä on suurempi kuin vuonna 2005 esitetyssä arviossa (Nurminen ym. 2005) (ks. tämän raportin luku 3.5). Esimerkiksi kelluslehtiskasvustot peittävät noin 40 hehtaaria, kun arvio on tehty 30 hehtaarin mukaan. Tämän perusteella vesikasvillisuudella on luultavasti suurempi merkitys kuormituksen vähentäjänä ja sitojana kuin aiemmin on arvioitu. Isosorsimo on tullut jäädäkseen Vieraslaji isosorsimo on nykyisellään Hiidenveden itäosien runsain vesikasvi. Se muodostaa kaksi kolmasosaa ilmaversoiskasvustoista. Laajan levinneisyytensä takia sitä on melko mahdoton enää hävittää. Isosorsimosta on haittaa monille rantavyöhykkeen eliöille. Lajin muodostamat tiiviit kasvustot tarjoavat alkuperäiskasveja vähemmän elintilaa muulle lajistolle, myös eläimille. Kasvustot muodostavat usein jään rantaa vasten pakkaamia valleja, jotka estävät kalojen liikkumista. Runsas mätänevä kasvikerros vapauttaa ravinteita ja kuluttaa happea vedestä. Isosorsimon torjuntaa voi paikallisesti tehdä mekaanisesti eli kaivamalla, ruoppaamalla ja niittämällä. Rikkaruohohävitteitä ei ole suositeltavaa käyttää vesikasvien torjuntaan, sillä niistä useat ovat vesieliöille erittäin haitallisia (esim. glyfosaatti). Voimakkain isosorsimoa torjuva vaikutus olisi kevättulvien voimistamisella ja vedenpinnan suuremmilla vaihteluilla. Vesikasvien laajemmat niitot tai ruoppaukset eivät ole suositeltavia Vesikasvillisuudella on tärkeä tehtävä eläinplanktonin suojana. Eläinplankton vähentää levien määrää. Käytännössä tämä näkyi kasvillisuusselvityksen yhteydessä kasvillisuudeltaan rehevimmissä suojaisissa lahdissa (Kuivalahti ja erityisesti Irjalansalmi), joissa vesi oli paljon kirkkaampaa kuin muualla järvessä (kuva 14). Kasvillisuuden poistoa ei suositella tehtäväksi laajamittaisesti. Rantavyöhykkeiden isosorsimokasvustojen poistolla ei liene vastaavaa merkitystä, vaan se voi päinvastoin parantaa vedenlaatua viemällä ravinteita pois järvestä. Kalataloudellisia elinympäristökunnostuksia on järkevää tehdä kasvustoja osittain niittämällä. Näistä enemmän luvussa 8.5 (Vesikasvien niitot ja ruoppaukset).

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 21 (75) 6. Hiidenveden alueen petokalakannoista 6.1. Kuha Hiidenveden kuhakanta Erm ym. (2003) kuvailevat kuhalle soveliaimpia järviä lämpimiksi happirikkaiksi (> 5 mg o 2 l -1 ) reheviksi järviksi, joiden pinta-ala on yli 50 ha. Niissä tulee kasvaa harvaa vesikasvillisuutta, olla hitaita virtauksia, kohtuullisesti syvyyttä, vähäinen näkösyvyys ja kivi- tai hiekkapohjia. Runsas planktoneliöstö (pääasiassa Leptodora kindtiipetovesikirppu) ja kuorepopulaatio ovat leimallisia hyville kuhajärville. Kuha sietää myös kohtuullista kuormitusta. Kuvaus voisi olla suoraan laadittu Hiidenveden luonteenpiirteistä. Ei olekaan ihme, että kuha kuuluu Hiidenveden alkuperäiseen kalalajistoon (Jääskeläinen 1930, Toivonen ym. 1981). Järveen on kuitenkin myös istutettu kuhaa. Istutukset on yhden tiedon mukaan aloitettu vuonna 1973 (Toivonen ym. 1998). Tosin Halme (1961) mainitsee jo muutamia 1940-luvulla tehtyjä istutuksia. Kuha on ollut yksi Hiidenveden istutetuimmista kalalajeista (Marttinen 1990). Vastakuoriutuneita ja kesänvanhoja kuhanpoikasia on istutettu vielä 1970- ja 1980-luvulla varsin suuria määriä Hiidenveteen (Niinimäki & Partanen 1987). Kirkkojärven ja Mustionselän alueelle on istutettu 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin lähes vuosittain kuhaa, mutta viimeiset kuhaistutukset on tiettävästi tehty vuonna 2002 (Valjus 2008). Hiidenvesi on Vihtijoen kautta yhteydessä yläpuoliseen Averia-järveen, jonka kuhakanta on joidenkin tietojen mukaan saanut alkunsa tuntematonta, mahdollisesti Lohjanjärven tai Hiidenveden, kantaa istuttamalla (mm. Ruuhijärvi & Salminen 1992, Säisä ym. 2008). Toisaalta Olkkalanjoessa (Vihtijoki) ei ole ennen Kourlan myllypadon rakentamista tiettävästi ollut sellaista putousta, joka olisi estänyt kuhan nousun yläpuoliseen Averiaan (Penttinen, henk.koht. tiedonanto). Sikäli tieto Averian kuhakannan istutusalkuperästä ei välttämättä pidä paikkaansa. Averian kanta on ollut yleisimmin käytetty Lohjanjärven kuhaistutuksissa (Salminen ym. 2012), ja sitä on käytetty myös Hiidenveden istutuksissa. Kuhan vaellukset, lisääntyminen ja poikastuotanto Kuha on varsin paikallinen kala ja lajin vaellukset ovat yleensä lyhyitä. Sillä on kuitenkin taipumus vaeltaa loppusyksystä syvänteisiin, joissa yksilöt talvehtivat tiiviissä parvissa. Hiidenvedellä suunta on yleensä matalammilta seliltä syvempään Isoon Hiidenveteen. Kuha on aktiivinen myös talvella, joka altistaa sen erityisesti verkkokalastukselle (Jääskeläinen 1930, Sonesten 1991, Lappalainen ym. 1994, Ruuhijärvi ym. 1996, Lappalainen 2001, Lappalainen ym. 2003). Keväällä kuha vaeltaa vastaavasti talvehtimisalueilta kutupaikoille. Jääskeläinen (1930) kuvailee vaellusta vuosittain toistuvana ilmiönä joka suuntautuu syvemmiltä seliltä esim. matalaan Mustionselkään Veikkolansalmen kautta.

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 22 (75) Koiraat voivat olla paikoillaan kutupaikoilla useita viikkoja. Onkin nostettu esiin kysymys siitä, mitä tapahtuu kuhan kudulle, mikäli sitä suojeleva koiras tulee pyydetyksi ennen poikasten kuoriutumista (Lappalainen ym. 2003). Vedenkorkeuden muutokset voivat myös aiheuttaa järvissä joskus mädin jäämisen kuiville. Vedenpinnan ollessa matalalla saattavat aaltojen aiheuttamat negatiiviset vaikutukset lisääntyä, mutta ne eivät yleensä suojaisilla järvillä ole erityisen merkittäviä (Lappalainen 2001). Kuhan optimi veden lämpötila on 24 29 astetta. Se kutee yleensä veden saavutettua 10 14 asteen lämpötilan (Lappalainen 2001). Etelä- Suomessa kuhan poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun jälkipuoliskolla (Urho 1996). Kuhien kuolleisuus on suurinta vastakuoriutuneilla poikasilla, ja ylipäänsä ensimmäisen elinvuoden aikana, mutta aikuisilla ei ole merkittäviä vihollisia (Sonesten 1991). Korkeat kumulatiiviset kesäaikaiset lämpötilat ensimmäisten neljän vuoden aikana ovat tuottaneet korkeita saaliita 6 9 vuotta myöhemmin (Lappalainen ym. 1994). Veden samentuminen ja vesikasvillisuuden vähentyminen suosii kuhaa hauen sijaan, koska hauki on enemmän riippuvainen näköaistista pystyäkseen saalistamaan tehokkaasti. Kuha sietää happipitoisuuden säilyessä riittävänä hyvinkin rehevöityneitä vesiä, missä sen korkea fekunditeetti eli jälkeläistuotto ja pesänvartiointi-käyttäytyminen todennäköisesti ovat etuja (Lehtonen ym. 1984, Sonesten 1991, Colby & Lehtonen 1994, Lappalainen ym. 1994). Joskus ilmeisesti voimakas rehevöityminen voi johtaa runsaiden leväkukintojen ja syvän alueen talvisten happikatojen kautta myös kuhan heikentyneeseen lisääntymistulokseen ja nuorten kuhien talviaikaiseen kuolleisuuteen. Ilmiö on ilmeisen monimutkainen. Ratkaisevia lienevätkin rehevöitymisen järvikohtaisesti vaihtelevat ja mahdollisesti ajan myötä pahenevat seuraukset, ei itse ravinnetaso (Salminen 1998). Kuhan ravinnonkäyttö Hiidenvedessä Kuha siirtyy lähes yksinomaisesti kalaravintoon noin 10 senttimetrin mittaisena. Esimerkiksi elokuussa 2013 Hiidenveden kuhanpoikaset olivat jo paljon suurempia kuin kuoreenpoikaset ja varmasti suuri osa kuhanpoikasista oli jo siirtynyt syömään kuoreita (Malinen & Vinni 2013a). Vertailuksi Tuusulanjärvessä kuhanpoikaset saavuttavat tyypillisesti 8 senttimetrin pituuden ensimmäisenä kasvukautenaan. Joinakin vuosina kalaravintoon siirtyneet kuhanpoikaset saattavat saavuttaa jopa 14 senttimetrin pituuden syksyllä (Malinen & Vinni 2009). Kuha suosii hoikkia kaloja (mm. kuore, muikku, salakka), sillä se pystyy näin ollen syömään pidempiä kaloja, kuin syömällä korkeita kalalajeja (mm. särkikalat). Yleensä särjen ja ahvenen osuus kuhan ravinnossa kasvaa kuhan koon kasvaessa (mm. Penttilä 2002, Ruuhijärvi ym. 1996). Vanhojen Jääskeläisen (1930) tietojen mukaan kuoreen ohella kuha käytti tuolloin Hiidenvedellä ravintonaan särkiä ja toisia kuhia. Tuoreemman Lappalaisen ym. (2006) tekemän tutkimuksen mukaan Mustionselällä kuhien kalaravinto koostui lajitoveriensa ohella särki-

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 23 (75) kaloista, kuten särjestä, lahnasta ja salakasta, sekä ahvenkaloista kuten ahvenesta ja kiiskestä. Kuoreen merkitys kuhien ravinnossa oli paljon vähäisempää, kuin Kiihkelyksenselällä. Kuhan Hiidenvedessä käyttämät ravintolajit vaikuttavat täsmäävän yleisimpiin kulloisellakin alueella esiintyviin lajeihin. Kesällä veden ollessa kerrostunutta ei lämmintä vettä suosiva kuha todennäköisesti pysty pääsääntöisesti hyödyntämään kuoretta kuin öisin, jolloin kuoreet nousevat harppauskerroksen yläpuolelle järven pintakerrokseen (Keskinen 2008). Kuoretta ei myöskään kesäaikaan ilmeisesti juurikaan tavata matalammilla itäisillä alueilla, jolloin kuha joutuu todennäköisesti tyytymään niiden alueella muihin saalislajeihin. Keväisin kuore lienee kuitenkin merkittävä kuhan saaliskala myös Nummelanselän ja Mustionselän alueella, sillä toisin kuin Jääskeläinen (1930, 1932a) esittää, kutee kuore Vanjoen Kittiskosken ohella myös Vihtijoessa (Olkkalanjoki) (Penttinen, henk.koht. tiedonanto). Tämä näkyy myös hoitokalastussaaliissa, joissa Vihtijokisuun rysästä saatiin suuria määriä kudulle noussutta kuoretta (mm. Savola 1996). Kuhan kannibalismi voi olla varsin tavanomaista Hiidenvedellä niinä vuosina, jolloin syntyy vahvoja poikasikäluokkia. Kannibalismin kohteeksi joutuvat lähinnä pienemmät kesänvanhat kuhanpoikaset, jotka eivät ole vielä siirtyneet kalaravintoon (Lappalainen ym. 2006). Varsin tehokkaana saalistajana kuhalla on kohtuullinen kyky säännöstellä saaliskalalajien populaatioita. Sameus mahdollistaa valoa välttelevän kuhan saalistamisen päivällä ja matalissakin vesissä. Se kykenee syömään saaliskaloja, joiden pituus on maksimissaan 50 % sen omasta pituudesta (Keskinen 2008). Vuoden aikana kuha voi syödä noin 180 250 % omasta painostaan (Sonesten 1991). 6.2. Hauki Hauen lisääntyminen ja ravinto Ennen säännöstelyä hauen kutu on Jääskeläisen (1930) mukaan ollut Hiidenvedessä parhaimmillaan silloin kun matalat rantavedet avautuvat järven muiden osien ollessa vielä jääpeitossa. Kutu on loppunut tavallisesti järven avauduttua kokonaan, mikä normaalikeväinä on tapahtunut toukokuun alussa. Kirjallisuustietojen mukaan kutu on kiihkeimmillään yleensä tulvahuipun aikana tai vähän sitä ennen. Kutu tapahtuu yleensä suojaisiin, mataliin, ruohokasvillisuuspohjaisiin paikkoihin, usein tulvarannoille. Keväinä, jolloin vedenpinta jää matalalle, kookkaat naaraat eivät välttämättä pysty kutemaan sopivien kutualueiden riittämättömyyden vuoksi. Merellä osa hauista saattaa ilmeisesti kuitenkin kutea myös syvemmälle. Jos sopivia kutupaikkoja ei ole tarjolla, kutu voi joskus tapahtua myös pehmeällä mutapohjalla, jossa on hajoavaa kasvillisuutta. Matalaan kudettu mäti säilyy parhaiten kalapredaatiolta, mitä osoittavat esimerkiksi hauen mädin säilyvyysarvot (Huusko 1990, Lehtonen 2003, Pihu & Turovski 2003a). Matalilla kasvillisuusrannoilla olosuhteet hauen mädin ja poikasten kehittymiselle ovat mitä oivallisimpia. Tyypillisiä kasveja hauen kutu-

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 24 (75) paikoilla ovat järviruoko, sarat ja järvikorte sekä tulvarannoilla erilaiset heinät, varvut ja sammalet. Hedelmöittynyt mäti takertuu kasvien, pohjalla olevan karikkeen tai risujen pinnoille. Mädin keskimääräinen kehitysaika on 120 päiväastetta (Lehtonen 2003). Kasvillisuuden tarjoama suoja on olennaista myös hauen vastakuoriutuneille ja vanhemmillekin poikasille. Vastakuoriutuneet poikaset ovat 8-9 millimetriä pitkiä kuoriutuessaan ja ne pysyvät kiinnittyneenä kasvillisuuteen ensimmäiset 4-6 päivää. Tämän jälkeen 11-12 millimetrin mittaiset hauet alkavat etsiä ruokaa, kun niiden ruskuaispussi on käytetty. Hauen poikaset pysyvät kutupaikan lähettyvillä useita viikkoja, kunnes ne lopulta hajaantuvat lähialueelle samanlaiseen elinympäristöön saavutettuaan 20 millimetrin pituuden (Lappalainen ym. 2008). Hieman lähteestä riippuen hauki alkaa syödä kalaravintoa jo 2,5-5 senttimetrin mittaisena. Se käyttää ravinnokseen myös lajikumppaneitaan. Poikasten toisiinsa kohdistama saalistus on suurinta silloin, kun poikasia on tiheässä ja hyönteisravintoa vähän. Tällöin poikasten kasvanut koko ero mahdollistaa lopulta hyökkäämisen sisarusten kimppuun. Esimerkiksi 10-senttinen hauki kykenee nielemään toisen 7- senttisen hauenpoikasen. Ensimmäisen kesän lopulla hauenpoikasten ravinto koostuu jo miltei yksinomaan kaloista (Koli 1987a, Lehtonen 2003). Poikasvaiheen jälkeen hauen ravinnon koostumus riippuu tarjolla olevista vaihtoehdoista. Järvissä tavallisimpia saaliskaloja ovat särki, salakka, lahna, kiiski, ahven ja muut hauen kanssa samoilla alueilla viihtyvät lajit. Jos järven kalasto on monipuolinen, on hauen ruokalistalla yli kymmenenkin lajia. Saaliskalojen keskikoko on suhteessa hauen kokoon. Esimerkiksi 15-senttisten haukien saaliskalan keskikoko on noin 5 senttimetriä, 35-senttisten 8 senttimetriä ja 65-senttisten noin 15 senttimetriä. Metrin pituisten yksilöiden saaliskalat ovat jo 20 25- senttisiä ja usein suurempiakin (Koli 1987a, Lehtonen 2003). Hiidenveden haukikannan tila ja säännöstelyn vaikutukset Kevätkutuisten lajien, kuten hauen lisääntymiselle soveltuvia laajahkoja kasvustoalueita sijaitsee erityisesti Vanjoen kautta Hiidenveteen yhteydessä olevassa Vanjärvessä sekä varsinaisen Hiidenveden alueella etenkin Kirkkojärvessä, Retlahdessa ja Vasarlanlahdessa eli Vaanilanlahdessa (Niinimäki & Partanen 1987). Varsinaisia hauen tärkeimpiä lisääntymisalueita Hiidenveden alueella ei ole kuitenkaan tiettävästi erikseen kartoitettu. Hauki on ollut 1930-luvun taitteessa kuhan ja lahnan ohella kolmas taloudellisesti huomattava kalalaji Hiidenvedessä (Jääskeläinen 1930). Hiidenveteen on istutettu vielä 1970- ja 1980-luvuilla verraten suuria määriä hauen vastakuoriutuneita ja sittemmin lähinnä esikesäisiä poikasia. Kirkkojärven ja Mustionselän alueelle on istutettu 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin lähes vuosittain haukea. Viimeiset hauki-istutukset on tiettävästi tehty vuonna 2002 (Valjus 2008). Säännöstelyn on katsottu aiheuttaneen vahinkoa Kirkkojärven haukikannalle (Marttinen 1990). Toisaalta monessa Etelä- ja Keski- Suomenkin säännöstelyjärvessä, esimerkiksi Vanajaveden-Pyhäjärven

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 25 (75) alueella, haukisaaliit ovat pysyneet jokseenkin ennallaan säännöstelyn aloittamisen jälkeen (Sutela 2003). Kolin (1987a) mukaan hauella on todettu, että mitä korkeampi kevättulva on ja mitä hitaammin se huipun jälkeen laskee, sitä voimakkaampi hauen vuosiluokka syntyy. Hauki on ollut Kirkkojärven ja Mustionselän runsain saalislaji vuodesta 2001 lähtien. Viimeisimmässä kalastustiedustelussa sen haukisaalis oli yhteensä 2163 kg, joka muodosti 41,1 % koko tutkimusalueen kalansaaliista (Valjus 2011). Useamman haastateltavan tuntumakin oli, että ylipäänsä Hiidenveden haukisaaliit olisivat nykyisellään verraten hyviä. Olkoonkin että aiemmin säännöllisistä istutuksista on luovuttu. Varsinaista tutkimustietoa ei kuitenkaan laajemmin Hiidenveden alueelta ole käytettävissä. Savolan (henk.koht. tiedonanto) mukaan taannoin hoitokalastuksissa esimerkiksi Mustionselän länsirannalla tavattiin paikoin varsin paljon hauen poikasia, vaikka keväällä 2013 siellä ei juurikaan tehty hauen kutuun liittyviä havaintoja. Saattaa olla, että Hiidenveden rantavyöhykkeessä ja säännöstelyssäkin tapahtuneiden muutosten vuoksi osa hauista kutee nykyisin epätyypillisemmillekin kutualueille, jolloin lisääntyminen ei olisi pelkästään tulvarantojen varassa. Sutelan (2003) mukaan, mikäli järvessä on runsas ranta- ja vesikasvillisuus, ei säännöstelyn aiheuttama kutu- ja poikastuotantoalueiden väheneminen herkästi aiheuta merkittävää poikastuotannon alenemista. Haukikannan koko määräytyy yleensä aikuisten haukien syönnösalueen kantokyvyn mukaan. Kuva 8. Kuivalahti on aiemmin ollut hyvää kutualuetta, mutta nykyisin tiiviit isosorsimokasvustot estävät haukien liikkumista. Kuva: AJ

Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 26 (75) 6.3. Made Mateen lisääntyminen ja ravinto Made on pääsääntöisesti varsin paikallinen laji. Useammissa merkinnöissä on havaittu mateiden pysyvän valtaosin alle kahden kilometrin etäisyydellä merkintäpaikasta (Eloranta 1985). Sisävesimade saavuttaa sukukypsyyden yleensä 20 30 senttimetrin pituisena ja 3-4-vuotiaana. Esimerkiksi Lammin Kuohijärvessä tehdyssä tutkimuksessa pienin sukukypsä koiras oli 200 millimetriä ja naaras vastaavasti 238 millimetriä pitkä. Kuohijärvessä kaikki yli 300 millimetriä pitkät yksilöt olivat sukukypsiä (Eloranta 1982). Made kutee hiesu-, hiekka-, sora- tai kivipohjilla 0,5 1,5 metrin syvyydessä keskitalvella. Sen pienirakeinen mäti on puolikelluvaa, makeassa vedessä mäti juuri ja juuri kelluu pohjan yläpuolella. Ennen kuoriutumista mädin tiheys pienentyy ja se on varsin helposti virtauksien liikuteltavissa. Poikaset kuoriutuvat 3 4 millimetrin mittaisina jäidenlähdön aikoihin. Vastakuoriutuneet mateet nousevat pinnalle ja ajautuvat aallokon ja virtausten mukana ranta-alueille. Kutualueiden sijainti yhdessä määräävien tuuliolojen kanssa näyttää määräävän sen, mille rannalle poikanen joutuu (Hudd ym. 1982, Eloranta 1985, Kjellman ym. 2000, Lehtonen 2003). Varsinaisen siirtymisen pohjaelämään on havaittu tapahtuvan kalojen ollessa 15-25 millimetriä pitkiä. Kooltaan 25 50 millimetrin pituiset mateet elävät pohjakivien ja hakojen alla (Eloranta 1982, Hudd & Kjellman 2002). Kyrönjoen suulla Merenkurkussa suurimmat tiheydet on havaittu suojaisissa paikoissa, joissa poikasia on ollut kivien ja vanhojen vesikasvilauttojen varsinkin ruokokasvustojen seassa suojaisissa lahdissa. Näissä paikoissa veden lämpötila oli korkeampi, kuin läheisillä avoimemmilla alueilla, ja ravinto-organismien saatavuus ilmeisesti myös korkeampi (Hudd ym. 1982). Kjellmanin ja Elorannan (2002) mukaan mateenpoikaset suosivat kivi-sorapohjaisia rantoja, joista ne etsivät suojaa ja myös Kjellmanin ym. (2000) mukaan korkeimmat tiheydet löytyvät alle puolimetrisestä vedestä kivi- ja sorapohjilta. Mateenpoikasten siirtyessä pohjaelämään ravinto muuttuu hyvin monipuoliseksi. (Eloranta 1982). Kalaravintoa mateenpoikaset alkavat käyttämään toisen elinvuotensa aikana, jolloin ne ovat noin 15 20- senttisiä. Pääasiallisemmin kalaravintoon siirrytään yleensä kuitenkin vasta yli 20-sentin mittaisina, mateiden aikuistuessa ja siirtyessä matalilta rannoilta syvemmälle viileämpään vesikerrokseen (Eloranta 1982, Kjellman & Eloranta 2002). Nuoret ja aikuiset mateet viettävät kesät syvällä viileässä vedessä (Kjellman ym. 1994). Suomen järvissä mateiden tärkeimpiä ravintokaloja ovat mm. muikku, kiiski, kuore, ahven ja kivisimppu, järjestyksen vaihdellessa (Eloranta 1982, Lehtonen 2003). Virossa lajin mainitaan saalistavan pääosin kiiskeä, ahventa, kuoretta, muikkua ja särkeä, mutta myös nuoria lahnoja (Pihu & Turovski 2003b). Mateen syömien saaliskalojen kokonaispituus on Lammin Kuohijärvessä tehtyjen tutkimusten perusteella noin 20-40 % pedon kokonaispituudesta (Eloranta 1982). Pienillä mateilla saaliin pituus voi olla jopa yli 50 % niiden omasta pituudesta (Pihu & Turovski 2003b).