Työryhmäkoordinaattorit: Ulla Kinnunen, Tampereen yliopisto Saija Mauno, Jyväskylän yliopisto Työryhmän puheenjohtaja: Saija Mauno Torstai 5.11.2009 klo 14.00 17.00, Päätalo, ryhmähuone C1 14.00 14.25 Työkuormituksesta palautumisen tarve vuoden seurannassa: erilaisten ryhmien identifiointi ja erot palautumisen tarvetta ennakoivissa tekijöissä Marjo Siltaloppi, Ulla Kinnunen & Asko Tolvanen 14.25 14.50 Uusien työntekijöiden sosialisaation merkitys positiivisen ja negatiivisen affektin muutoksessa Markku Jokisaari 14.50 15.15 Hyvinvointi vahvistuu Aslak-kuntoutuksessa Maija Tirkkonen & Ulla Kinnunen 15.15 15.40 Työnohjaus työntekijöiden omanarvontunnon palauttajana Aija Koivu 15.40 16.05 Auttavatko yksilölliset selviytymiskeinot työn ja perheen yhteensovittamisen pulmissa Marika Rantanen & Saija Mauno 16.05 16.30 Työ ja perhe ristiriidassa vaiko sopusoinnussa eri ikävaiheissa? Johanna Rantanen 16.30 17.00 Loppukeskustelu
Marjo Siltaloppi Ulla Kinnunen Tampereen yliopisto, psykologian laitos marjo.siltaloppi@uta.fi ulla.kinnunen@uta.fi Asko Tolvanen Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos asko.tolvanen@psyka.jyu.fi Työkuormituksesta palautumisen tarve vuoden seurannassa: erilaisten ryhmien identifiointi ja erot palautumisen tarvetta ennakoivissa tekijöissä Työkuormituksesta palautumisen tarvetta pidetään riittämättömän palautumisen merkkinä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, minkälaista muutosta koetussa palautumisen tarpeessa tapahtuu vuoden aikavälillä. Tarkemmin ilmaistuna tutkimme, löytyykö seuranta-aineistostamme (n = 274) palautumisen tarpeen suhteen erilaisia ryhmiä ja eroavatko ryhmät palautumisen tarvetta ennakoivissa tekijöissä (työn piirteet, palautumisen strategiat, vapaa-ajan toiminnot ja unen laatu) toisistaan. Aineisto kerättiin kyselynä, joka toteutettiin vuoden aikavälillä (keväällä 2007 ja 2008) viiden eri toimialoilla toimivan organisaation työntekijöiden keskuudessa. Vastanneista 57 % oli naisia ja 64 %:lla oli yliopistotutkinto. Aineistosta löytyi (mixture-analyysi) kahdeksan ryhmää: viidessä ryhmässä työntekijöiden palautumisen tarve pysyi samana vuoden aikavälillä siten, että yhdellä ryhmistä oli matala, toisella kohtuullisen matala, kolmannella keskimääräinen, neljännellä kohtuullisen korkea ja viidennellä korkea palautumisen tarve. Kuudennen ryhmän työntekijöiden palautumisen tarve kasvoi melko matalasta melko korkeaan, kun taas seitsemännen ryhmän palautumisen tarve laski korkeasta keskimääräiseen ja kahdeksannen ryhmän palautumisen tarve laski melko korkeasta melko matalaan vuoden seurannassa. Toistomittausten ANOVA osoitti, että ryhmien välillä oli eroja. Ensinnäkin ilmeni, että palautumisen tarpeessa tapahtuneet muutokset kytkeytyivät työn vaikutusmahdollisuuksien, esimiestuen, palautumisen strategioiden (erityisesti työstä irrottautuminen, rentoutuminen ja kontrolli vapaa-ajalla) ja unen laadun muutoksiin. Toiseksi ryhmien välillä oli tasoeroja: ryhmissä, joissa palautumisen tarve oli matala, työn piirteet arvioitiin myönteisemmiksi, palautumisen strategiat toimivammiksi ja unen laatu paremmaksi kuin ryhmissä, joissa palautumisen tarve oli korkea. Vapaa-ajalla jatkettu työnteko oli tyypillistä korkean palautumisen tarpeen ryhmille ja fyysiset toiminnot matalan palautumisen tarpeen ryhmille. Kaikkiaan näytti siltä, että palautumisen tarve on kohtuullisen pysyvää vuoden aikavälillä ja että sitä ylläpitävät samanlaisina pysyvät työn piirteet, palautumisen strategiat, vapaa-ajan toiminnot ja unen laatu.
Markku Jokisaari Työterveyslaitos markku.jokisaari@ttl.fi Uusien työntekijöiden sosialisaation merkitys positiivisen ja negatiivisen affektin muutoksessa Tunteiden ja affektien tutkimus työpaikoilla on saanut yhä keskeisemmän näkyvyyden työpsykologiassa. Tutkimuspapereissa työntekijöiden kokeman affektin on todettu olevan yhteydessä työssä suoriutumiseen, luovuuteen, työasenteisiin ja käyttäytymiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt affektien muutoksen tutkiminen työpaikoilla ja mitkä tekijät selittäisivät affektien muutosta. Tarkastelen esityksessäni positiivisen (esim., innostunut, päättäväinen) ja negatiivisen (esim., hermostunut, pettynyt) affektin muutosta kasvukäyrämalleilla. Tutkimusaineistona ovat vastavalmistuneet henkilöt työpaikoilla, jotka ovat osallistuneet viiden mittauskerran tutkimukseen. Tulokset osoittavat negatiivisen affektin ensin laskevan ensimmäisen vuoden kuluessa työsuhteen alettua, mutta palautuvan lähtötasolle toisen vuoden kuluessa. Sen sijaan positiivinen affekti näyttäisi laskevan, keskimäärin, toisen vuoden loppua kohden työsuhteen alkamisesta. Lisäksi tarkastelen esityksessä sosialisaatiokirjallisuuden viitekehyksestä missä määrin uuden työntekijän kokema roolin selkeys, sosiaalinen integraatio, työtehtävien hallinta ja toteutumattomat odotukset työpaikan arjesta selittävät affektin muutosta.
Työryhmä::Työelämän laatu työterveyspsykologisen tutkimuksen valossa Tirkkonen Maija Kinnunen Ulla Tampereen yliopisto, psykologian laitos maija.tirkkonen@uta.fi ulla.kinnunen@uta.fi Hyvinvointi vahvistuu Aslak-kuntoutuksessa Tässä kvasikokeellisessa seurantatutkimuksessa selvitetään, vaikuttaako Aslak-varhaiskuntoutus kuntoutujien hyvinvointiin, persoonallisuuden voimavaroihin ja työolotekijöihin. Tutkimukseen osallistui 148 vuosina 2007?08 Siuntion Hyvinvointikeskuksessa Aslak-kuntoutuksen aloittanutta kuntoutujaa, jotka toimivat asiantuntijoina tai esimiestehtävissä eri aloilla. Kuntoutus toteutettiin vuoden aikana kolmessa (5+5+5vrk) jaksossa. Kontrolliryhmään (n=34) kutsuttiin asiantuntijoita ja esimiehiä, jotka eivät olleet Aslak-kuntoutuksessa, mutta jotka olisivat voineet hakea siihen. Kuntoutujat vastasivat kyselyihin kullakin kolmella kuntoutusjaksolla noin puolen vuoden välein ja kontrolliryhmä vastasi samassa tahdissa verkkokyselyihin. Työhyvinvoinnin indikaattoreina olivat työn imu, työpäivän jälkeinen palautumisen tarve ja koettu työkyky. Yleistä hyvinvointia mitattiin stressin, unen laadun, itse arvioidun terveyden, elämäntyytyväisyyden, koetun mielialan ja tarmokkuuden avulla. Työolotekijöinä selvitettiin työn vaatimuksia ja voimavaroja. Persoonallisuuden voimavaroja selvitettiin itseä koskevien ydintulkintojen avulla. Lisäksi tarkasteltiin kuntoutujien asettamia tavoitteita ja näiden yhteyksiä hyvinvointimuutoksiin. Kuntoutujien ja kontrolliryhmän välinen vertailu osoitti kuntoutujien hyvinvoinnin vahvistuneen kuntoutusaikana: palautumisen tarve ja stressi vähenivät, unen laatu ja työkyky vahvistuivat. Kontrolliryhmän tilanne pysyi näissä seikoissa joko samana tai heikkeni. Sen sijaan positiivinen mieliala, tarmokkuus ja elämäntyytyväisyys vahvistuivat kummassakin ryhmässä, samoin kuin itseä koskevat ydintulkinnat. Kontrolliryhmän mieliala ja itseä koskevat ydintulkinnat vahvistuivat enemmän kuin kuntoutusryhmän. Työn vaatimustekijöissä ei tapahtunut muutoksia kummassakaan ryhmässä, mutta työn voimavaratekijöistä kuntoutujien esimiestuki ja vaikutusmahdollisuudet vahvistuivat kontrolliryhmään verrattuna. Hyvinvointi kehittyi samalla tavoin miesten ja naisten ja sisällöltään erilaisia kuntoutustavoitteita asettaneiden kuntoutujien ryhmissä. Yhteenvetona voidaan todeta, että Aslak-kuntoutus vahvisti kuntoutujien hyvinvointia. Koettuihin työoloihin kuntoutuksella ei näyttänyt olevan juurikaan vaikutusta. Joidenkin kontrolliryhmän tulosten vahvistuminen herättää kysymyksen, missä määrin pelkkä kyselyihin vastaaminen on yhteydessä hyvinvoinnin kokemukseen. Seurantakysely paljastaa, miten havaitut muutokset kehittyvät kuntoutuksen päättymisen jälkeen.
FM Aija Koivu, preventiopsykologi Kuopion yliopistollinen sairaala 044 717 2831 aija.koivu@kuh.fi www.kys.fi Työnohjaus työntekijöiden omanarvontunnon palauttajana Globalisaation ja uuden kapitalismin oloissa työtä kehitetään monilla aloilla tavalla, jonka työntekijät tulkitsevat työn arvostuksen ja työntekijän kunnioituksen puutteeksi. Työtyytymättömyyttä ja -uupumusta synnyttää toisaalta työn jatkuva uudelleenorganisointi ja johtamistyylien vaihdokset, toisaalta oman persoonan kehittämistä edellyttävän vuorovaikutus-, tieto- ja tunnetyön lisääntyminen, ei vain elinikäisen, vaan elämänlaajuisen oppimisen vaatimus. Työnohjaus edustaa ristiriitaiseksi koettua psykokulttuurin invaasiota. Voiko työnteon ja työorganisaation ulkopuolella tapahtuva ajan, huomion ja kunnioituksen antaminen voimaannuttaa työntekijää ja työyhteisöä? Työnohjauksen kvantitatiivinen tutkimus on ollut vähäistä huolimatta siitä, että työnohjauksen vaikutusten pitäisi näkyä myös kvantitatiivisesti mitattavina ilmiöinä. Tutkimuksessani selvitän onnistuneen työnohjauksen vaikutuksia työhyvinvointiin ja työnohjauksen onnistumiseen yhteydessä olevia tekijöitä. Tutkimusaineisto on kerätty vuosina 2003 ja 2007 yliopistosairaalan konservatiivisen ja operatiivisen tulosalueen 17 työyksikössä hoitohenkilökunnalle suunnatulla kyselyllä. Samoissa työtehtävissä työskenteleviä työnohjausta saaneita (tutkimusryhmä, n= 82) ja työnohjauksen ulkopuolelle jääneitä (kontrolliryhmä, n=80) hoitajia verrataan keskenään. Työnohjauksen onnistuneisuutta on tutkittu Manchester Clinical Supervision Scale (MCSS) - kyselyllä ja työhyvinvointia työilmapiirikyselyllä (QPSNordic), työuupumusmittarilla (MBI-GS) sekä GHQ12-mielenterveysseulalla. Alustavien tutkimustulosten mukaan työnohjaus näyttää vaikuttavan myönteisesti työn kokemiseen juuri niillä työn osa-alueilla, joita aiempien tutkimusten valossa pidetään työhyvinvoinnin kannalta keskeisinä (vaikutusmahdollisuudet työssä, johtamisen oikeudenmukaisuus, henkilöstön huomioiminen organisaatiossa). Työnohjauksella ei havaittu olevan vaikutusta uupumusasteisen väsymyksen esiintymiseen, kyynisyyden vähenemistä ilmeni jonkin verran, selkeä parannus tapahtui ammatillisen itsetunnon kohentumisessa. Työnohjauksen yhteys työhyvinvointiin oli sitä voimakkaampi, mitä paremmin työnohjauksen koettiin tarjonneen mahdollisuuden oman työn reflektointiin. Nämä alustavat tutkimustulokset ovat osa Kuopion yliopistollisen sairaalan ja Työsuojelurahaston tukemaa väitöskirjatyötä Työnohjauksen vaikuttavuus hoitoalalla.
Marika Rantanen, tutkija Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos PL 35 40014 Jyväskylän yliopisto 044 514 3551 marika.rantanen@jyu.fi Saija Mauno Jyväskylän yliopisto Auttavatko yksilölliset selviytymiskeinot työn ja perheen yhteensovittamisen pulmissa? Työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet ovat nousseet viime vuosikymmeninä yhä merkittävämmiksi työntekijöiden stressitekijöiksi. Haasteita ovat omalta osaltaan lisänneet työ- ja perheroolien muutokset sekä työelämän lisääntyneet vaatimukset. Stressitekijöiden vaikutus hyvinvointiin ja terveyteen riippuu yksilön kognitiivisista ja toiminnallisista selviytymiskeinoista (coping), joiden avulla yksilö yrittää hallita stressiä. Näillä keinoilla viitataan yksilön pyrkimyksiin hallita, vähentää tai kestää tilanteiden sisäisiä ja ulkoisia vaatimuksia. Vaikka selviytymiskeinot ovat olleet psykologisen tutkimuksen kohteena jo reilut 60 vuotta, ei niiden merkitystä työn ja perheen yhdistämisen palapelissä ole kattavasti tarkasteltu. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ensisijaisesti yksilöllisten selviytymiskeinojen (ongelma-, emootio- ja välttelysuuntautuneet keinot) muuntavaa roolia työn ja perheen välisen ristiriidan ja hyvinvoinnin (työn imu, työtyytyväisyys ja perhetyytyväisyys) välillä. Oletuksenamme oli, että selviytymiskeinot joko vahvistavat tai lieventävät stressitilanteen (työ perhe -ristiriita) ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Tutkimuksen aineisto (N=527) perustui Tampereen yliopiston psykologian laitoksen tutkimusprojektiin Työstä irrottautumisen ja palautumisen rooli hyvinvoinnin ylläpidossa (2006 2008). Tässä tutkimuksessa hyödynnetty kyselyaineisto kerättiin 12-sivuisella kyselylomakkeella viidestä organisaatiosta keväällä 2007. Tulokset osoittivat emootiosuuntautuneiden selviytymiskeinojen suojaavan työtyytymättömyydeltä korkean perheestä työhön suuntautuvan ristiriidan tilanteessa. Toisaalta tässä samaisessa stressitilanteessa emootiosuuntautuneet keinot näyttivät lisäävän tyytymättömyyttä perhe-elämään: mikäli työntekijä käytti paljon emootiosuuntautuneita selviytymiskeinoja kokiessaan voimakasta ristiriitaa perheestä työhön, tyytyväisyys perhe-elämään laski (verrattuna niihin, jotka käyttivät harvoin emootiosuuntautuneita keinoja). Emootiosuuntautuneita selviytymiskeinoja usein käyttävät kokivat myös enemmän työn ja perheen välisiä ristiriitoja. Välttelysuuntautuneet keinot olivat sen sijaan hyödyllisiä korkean perheestä työhön suuntautuvan ristiriidan tilanteessa: ne jotka käyttivät enemmän välttelyä, olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä kuin välttelyä harvemmin käyttävät. Tulokset antavat viitteitä siitä, että tilanteesta riippuen selviytymiskeinot voivat toimia hyvinvoinnin kannalta sekä hyödyllisinä että vahingollisina tekijöinä.
Johanna Rantanen Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos PL 35 40014 Jyväskylän yliopisto 014 260 2879 k.johanna.rantanen@jyu.fi Työ ja perhe ristiriidassa vaiko sopusoinnussa eri ikävaiheissa? Työn ja perheen yhteensovittamista on totuttu kuvaamaan hyvin haastavana tehtävänä puhuen työn ja perheen välisestä ristiriidasta. Arjessa ilmiö on kuitenkin monimuotoisempi ja tutkijat ovat viime aikoina korostaneet, että itse asiassa suomalaiset kokevat työn ja perheen välistä ristiriitaa useammin että työ- ja perhe-elämä ovat sopusoinnussa eli antavat voimavaroja toinen toisilleen. Mutta miten nämä kaksi kokemusta työn ja perheen välinen ristiriita ja sopusointu ovat suhteessa toisiinsa? Onko niin, että jos yksilö tuntee työn ja perheen olevan ristiriidassa keskenään hänen elämässään, niin se sulkee pois mahdollisuuden kokea työn ja perhe-elämän sopusointua? Vai onko enemmänkin kyse toisaalta ja toisaalta -kokemuksesta eli siitä, että sekä ristiriitaa että sopusointua voidaan kokea samanaikaisesti riippuen tilanteesta? Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedämme, että ristiriidan kokemukset ovat yhteydessä henkiseen pahoinvointiin ja sopusoinnun kokemukset henkiseen hyvinvointiin. Mutta miten voi yksilö, jos hän kokee sekä ristiriitaa että sopusointua tai ei koe kumpaakaan? Entä miten työ- ja perhe-elämän ristiriidan ja sopusoinnun kokemukset vaihtelevat eri ikävaiheissa ja ovatko ne iästä riippumatta merkityksellisiä tekijöitä yksilön henkiselle hyvinvoinnille? Esityksessä näihin kysymyksiin etsitään vastausta määrällisin menetelmin kyselytutkimusaineistosta (N = 3053), jonka vastaajat ovat yliopistotyöntekijöitä ja sairaanhoitajia.