HUOLTOUPSEERI Huoltoupseeriyhdistys r.y:n jäsenlehti 1 2009 Länsi-Suomen Huoltorykmentti huollon järjestelyistä järjestelmävastuuseen Karjalan Huoltopataljoonan komentaja vaihtui Huolto Tšetšenian ensimmäisessä sodassa
2
Tässä numerossa: Pääkirjoitus... 4 Huoltovarmuus kansakunnan elinehtona... 5 Länsi-Suomen Huoltorykmentti huollon järjestelyistä... järjestelmävastuuseen... 6 9 Huolto ensimmäisessä Tšetšenian sodassa... 10 13 Huollon joukkotuotanto tae menestykseen... 14 16 Kokemuksia Röhön korpitukikohdasta Suomenhevonen joukkojen tukipilarina sodassa... 18 20 Kokemuksia SKJK/KFOR:n lääkintähuollosta Kosovossa... 22 23 Millog Oy aloitti toimintansa strategisena kumppanina... 24 25 Kumppanuuden koulutuksen hallinnan kehittäminen... 26 Laboratoriotoiminta Talvisodan kokemusten valossa... 28 30 Huollon ja logistiikan tutkimus tuki sodankäynnille... 32 34 MPKK ja Hanken yhdistivat osaamisensa humanitaarisen logistiikan tutkimuksessa... 36 37 Puolustusvoimien Välskäreiksi pakkotyöleireiltä selviäminen arpapeliä... 40 43 Yhdistyksen kevätmatka... 44 Etelä-Suomen huoltomiehet tutustuivat huollon järjestelyihin... 45 JR 200:n perustamisesta 65 vuotta... 46 Puolustusvoimien kumppaniesittely Patria... 47 Karjalan Huoltopataljoonan komentaja vaihtui... 48 49 Henkilötapahtumia Vuoden 2008 Huoltoupseerin haastattelu... 50 Sotilashallinnollisen aikakauslehden perinteiden jatkaja Huoltoupseeriyhdistys r.y:n JÄSENLEHTI 1/2009 Päätoimittaja Ev evp Risto Gabrielsson Selkäsuonkatu 11 C 9 13100 Hämeenlinna risto_gabrielsson@hotmail.com Toimittajat Everstiluutnantti Raimo Raivio ISHRE PL 1080, 45101 Kouvola (05) 181 21702 Hans Gabrielsson Lehmihaant. 7 A 2, 04300 Tuusula (09) 275 9369 Ilmoitusmarkkinointi Juha Halminen Kielotie 47, 01350 VANTAA (09) 873 6944 juha.halminen@kolumbus.fi Huoltoupseeriyhdistys r.y. Valtuuskunta Pj Olli Happonen Vpj Harri Juhani Koponen Hallitus Pj ev Jari Anttalainen Vpj kapt Caj Lövegren Evl evp Jukka Eskola Maj Jari Virolainen Ltn res Pasi Kohmo Evl Timo Saarinen Maj Mauri Etelämäki Maj Mika Multanen Evl Timo Vilkko Kapt Mika Pyykkö Osoitteiden muutokset, jäsenmaksuja sekä jäsen-rekisteriä koskevat tiedustelut ja laskutusasiat pyydetään lähettämään KIRJALLISESTI osoitteella Huoltoupseeriyhdistys r.y. /co Tarja Takala Sepäntie 15 A 04300 TUUSULA tai sähköpostilla tarja.takala@pp.inet.fi Kokousasiat, jäsenhakemukset ja aluetoimintaa koskevat tukipyynnöt Sihteeri Kapteeni Mika Pyykkö Hämeen Rykmentti PL 5 15701 LAHTI mika.pyykko@hotmail.com Kansikuva: Evl Saarinen on luovuttanut Karjalan Huoltopataljoonan, sen perinteet ja lipun evl Pakariselle. ISSN 0355-2586 AO-PAINO 2009 Teollisuuskatu 9, 50130 Mikkeli, puhelin (015) 151 111 3
Turvallisuuspoliittista keskustelua Brysselin näkövinkkelistä 60-luvun hippi-ihanteiden renesanssi! Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynässä 16.2. Euroopan Unionin linjauksista varustelumenoista kommenttiartikkelissaan EU haluaa varustelumenot kuriin. Kirjoituksessa kritisoidaan voimakkaasti hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon sisältyvästä päätöksestä jatkuvista ja säännöllisistä korotuksista kansallisiin varustelumenoihin. Suomen linjan todetaan poikkeavan Euroopan unionin yleisestä kehityksestä. Euroopan unionin linjauksissa kirjoittajan mukaan Lissabonin sopimuksen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta tulee osa EU:n yhteistä politiikkaa. Tällöin kansalliset resurssit koordinoidaan yhteisesti. Kustannussäästöjä saavutetaan jakamalla tehtäviä ja karsimalla päällekkäisyyttä. Lisää tehoa haetaan esimerkiksi vähentämällä armeijoiden päälukua, erikoistumalla ja muuttamalla jäljelle jääviä ammattisotilaiksi. Euroopan puolustusvirasto (EDA) suunnittelee Brysselissä, miten kansallisia puolustusvoimia ja niiden varustelua voitaisiin sovittaa yhteen, standardoida ja keskittää. Tavoitteena on, etteivät kaikki valtiot tekisi kaikkea itse eivät hankkisi kaikkia aselajeja eivätkä kouluttaisi sotilaitaan kaikkiin tehtäviin. Linjaus vaikuttaa vähintäänkin utopistiselta ja toteutuessaan se edellyttäisi käytännössä kansallisesta puolustuksesta luopumista. Sellaisilla supistetuilla resursseilla, joita kirjoituksessa esitetään, ei kyettäisi puolustamaan koko Euroopan aluetta. Mihin puolustuksen painopiste Euroopassa muodostuisi, tuskin ainakaan syrjäiseen Suomeen. Jo tämän 4 hetkinen keskustelu sotilaallisesta yhteistyöstä pohjoismaiden kesken osoittaa, miten vaikeaa on päästä konkreettisiin tuloksiin Eurooppaa paljon pienemmälläkin alueella. Erikoistumisen tarvetta selitetään toimintojen päällekkäisyydellä. On selvää, että esimerkiksi suuri ja huippuunsa kehitetty yhteinen ilmapuolustus olisi tehokkaampi kuin joukko pieniä, päällekkäisiä tehtäviä suorittavia ilmavoimia. On epäselvää, miten kirjoituksessa esitetty Puolan kiinnostus ilmavoimien kehittämisestä tehostaisi Suomen ilmapuolustusta. Toisaalta on vaikea nähdä, mitä päällekkäistä on Puolan ja Suomen ilmapuolustuksen tehtävissä ja mitä lisäarvoa esimerkiksi Italian erikoistuminen pioneeritai viestitoimintaan toisi kansalliselle puolustuksellemme. Europarlamentaarikko Jäätteenmäki päättää linjauksensa varsin yleviin periaatteisiin. Puolustusasioissa tarvitaan vuoropuhelua, tehostamista ja luovia ratkaisuja ei hallitusten päätöksillä lukkoon lyötyjä, sokeita korotusautomaatteja. Voimapolitiikan sijaan EU voisi esittää kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen, sosiaaliseen vastuuseen ja kulttuuriseen suvaitsevuuteen nojaavan vaihtoehdon. Siinä tulisi korostaa rauhanomaisia keinoja kansainvälisten kriisien ratkaisussa. Kirjoitus alkaa ja päättyy kritiikillä hallituksen päätöksestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon jatkuvista ja säännöllisistä korotuksista, korotusautomaatista, kansallisiin varustelumenoihin. Ei Suomen kansallista puolustusta voida eikä sitä pidä rakentaa tämän päivän tilanteeseen, vaan tähtäimen tulee olla kauempana ensi vuosikymmenen jälkeisessä ajassa. Muutoin ei päästä johdonmukaiseen, tarvittavan suorituskykyiseen ja mahdollisimman kustannustehokkaaseen puolustusratkaisuun. Mikä on turvallisuuspoliittinen kehitys ja tilanne tuona aikana tai parinkymmenen vuoden kuluttua, sitä ei kukaan osaa varmuudella sanoa. Voidaan vain hahmotella erilaisia kehitysvaihtoehtoja. Jotta päästäisiin optimaalisiin tuloksiin puolustusratkaisussamme suorituskyvyn ja kustannustehokkuuden kannalta, tulee kansallisten varustelumenojen pohjautua jatkuvaan ja mahdollisimman säännölliseen kehitykseen. Poukkoileva politiikka tässä suhteessa on itse asiassa huomattavasti kalliimpi vaihtoehto ja se ainoastaan nakertaa omaa kansallista suorituskykyä. Selonteossa esitetyt tasokorotukset eivät ole kilpavarustelua, niillä saadaan todennäköisesti vain turvattua välttävästi edes nykyinen puolustuskykymme, jonka ylläpitoa ei voi kutsua voimapolitiikaksi. Turvallisuus valitettavasti maksaa ja sille asetettava hinta on arvovalinta.
Huoltovarmuus kansakunnan elinehtona Kun kenraalisotamarsalkka Friedrich Paulus joukkoineen antautui Stalingradissa ilman Saksan sodanjohdon lupaa 31.1.1943, oli se toisen maailmansodan käännekohta. Se oli myös käännekohta jatkosodallemme. Sotamarsalkka Mannerheim kutsui antautumisesta viikon sisällä Mikkeliin koolle kokouksen, jossa tarkasteltiin Suomen mahdollisuuksia irtautua sodasta ja liittolaissuhteesta Saksaan. Suomen viljatilanne oli kuitenkin niin kriittinen, että emme olisi selviytyneet uuden sadon valmistumiseen asti ilman Saksan kautta toimitettavaa ukrainalaista leipäviljaa. Ulkoministeri Carl Henrik Ramsay sanoikin, että viljansaanti Saksasta on Suomen koko nykyisen politiikan pohja. Huoltovarmuus saneli raamit rauhan tekemiselle ja sen aikataululle. Heinäkuun alusta 2008 Suomen huoltovarmuusorganisaatio virtaviivaistettiin. Huoltovarmuus-keskus ja Puolustustaloudellinen suunnittelukunta yhdistettiin Huoltovarmuuskeskukseksi. Sitä johtaa Hallitus, jossa on vahva elinkeinoelämän edustus, niin kuin olla pitääkin. Hallitus huolehtii huoltovarmuuskeskuksen varoista sekä johtaa huoltovarmuussektoreita ja pooleja. Poolit ovat viranomaisen ja elinkeinoelämän yhteistyötä varten perustettuja pysyviä komitean tapaan toimivia toimielimiä. Huoltovarmuuskes- kusta johtaa toimitusjohtaja hallituksen suuntaviivojen mukaisesti. Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä toimii huoltovarmuusneuvosto, joka seuraa huoltovarmuuden yleistä tilaa ja tekee aloitteita huoltovarmuutta koskevissa asioissa. Huolto-varmuuskeskus on työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalan laitos. Nykymuotoinen huoltovarmuuden organisointi vastaa hyvin tulevaisuudenkin tarpeita. Se on korkeatasoinen, sen toiminta on virtaviivaista ja mukana olevat henkilöt ovat asiantuntijoita. Juuri valmistunut turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko listaa erääksi keskeiseksi uhkakuvaksi maailmanlaajuisen kriisin. Maailmanlaajuinen lama meillä jo on. Toivottavasti siitä ei kehity saman mittaluokan kriisiä. Erityisen kriittisiä aloja meillä ovat energia, pitkälti ulkomaiseen omistukseen siirtyneet meri- ja maantiekuljetukset, tietoverkot ja -järjestelmät, vesihuolto. Keskittynyt elintarviketeollisuutemme ja äärimmilleen keskittynyt kauppa muodostavat todellisen huollollisen uhkakuvan. Huoltovarmuusjärjestelmämme on ylätasoltaan organisoitu sellaiseksi, kuin pitääkin. Tositilanteen kuitenkin ratkaisee se, miten olemassa olevat laitokset, järjestelmät, kuljetukset ja johtamis-järjestelmät toimivat. Pitkään mukana olleena uskallan sanoa, että koska olemme täällä Suomessa saaneet onneksemme elää vuosikymmeniä jatkuneessa rauhantilassa, on suhtautuminen huoltovarmuuteenkin monesti normaaliaikojen mukaista. Taloudelliset paineetkin priorisoivat ajatuksia oman tuloksen varmistamiseksi. Vaikka poolit ahkerasti auditoivat tärkeysluokiteltuja laitoksia, kestäisi kriisin alettua pitkään, ennen kuin huoltovarmuus toimisi edes tyydyttävästi. Tässä mielessä Suomessa tulisi terästäytyä miettimään esimerkiksi em. laitoksien suojauksia uhkien varalta. Samalla kannattaisi ihan harjoitella, millä tavalla kriisinajan huolto poikkeaa rauhanajan huollosta. Seppo Laalo Ennakkoilmoitus huoltotapahtumasta Huoltoupseeriyhdistyksen perinteiden huoltotapahtuma järjestetään 5.9.2009 Helsingissä. Tapahtuma paikkana on Viaporin historiallinen miljöö. Päivän ohjelmaan kuluu huoltomieskisailun lisäksi muun muassa tutustuminen Merisotakoulun toimintaan, puhdistautuminen Suomen suurimmassa saunassa ja illanvietto perinteikkäällä upseerikerholla. Hyvä huoltoveli. Varaa nyt kalenteriisi itsellesi ja perheellesi syyskuun ensimmäinen lauantai huoltotapahtumalle. Tapahtumasta tarkemmin seuraavassa Huoltoupseerissa. Etelä-Suomen huoltoveljet 5
Länsi-Suomen Huoltorykmentti huollon järjestelyistä.. järjestelmävastuuseen Kuvat ja teksti: Länsi-Suomen Huoltorykmentti Länsi-Suomen Huoltorykmentti (LSHR) aloitti toimintansa 1.1.2008 uutena hallintoyksikkönä osana maavoimien huoltojärjestelmää. LSHR on suurin 1.1.2008 Puolustusvoimien organisaatiouudistuksessa perustetuista neljästä huoltorykmentistä. LSHR:llä on toimipisteitä koko Länsi-Suomen Sotilasläänin (LSSL) alueella. Toiminnan aloittamisen haasteissa sekä vakiinnuttamisessa valmistauduttiin samalla jo LSHR:n uudelleenorganisointiin oman toiminnan kehittämisen sekä strategisten kumppanuuksien vuoksi. Perustamista ja lakkauttamista sekä uudelleenorganisointia muutosten vaatimusten mukaisesti alta vuoden. Länsi-Suomen Huoltorykmentin Perinteet. Tukea taisteluun. Vuoden 2008 alussa LSHR:n komentajan johdossa olivat Esikunta ja kolme joukkoyksikköä: Ajoneuvovarikko, Talousvarikko sekä Varasto-osasto. Esikunta koostui kolmesta osastosta: Hallinto-, Huolto- ja Järjestelmäosastosta. Ajoneuvovarikko muodostettiin aikaisemmin itsenäisinä varikkoina toimineista Kuljetusvarikosta ja Panssarivarikosta. 6
Vuoden 2009 toiminta aloitettiin uudella organisaatiorakenteella, joka muodostettiin Esikunnasta (LSHRE), Järjestelmäkeskuksesta (JÄRJK), Varasto-osastosta (LSHRVAROS) sekä Talousvarikosta (TALV). Esikunnan Järjestelmäosasto muodosti Järjestelmäkeskuksen rungon, johon liitettiin ne Elektroniikkalaitoksen osat, jotka eivät siirtyneet Millog Oy:lle. Samalla periaatteella Varasto-osastoon liitettiin ne Ajoneuvovarikon osat, jotka eivät siirtyneet Millog Oy:lle. Talousvarikon organisaatiossa huomioitiin valtakunnallisen järjestelmävastuun tarpeet. Kuten jo vuonna 2008, haasteeksi muodostuu uuden organisaation toiminnan käynnistäminen ja toimintamallien vakiinnuttaminen. LSHR:n toiminta LSHR:n toiminta perustuu kahden ydinprosessin hallintaan, joita ovat materiaalisen suorituskyvyn hallinta (elinjaksonhallinta) sekä huollon järjestelyt. Huollon järjestelyistä vastaa LSHRE:n huolto-osasto. Materiaalisen suorituskyvyn hallinnasta vastaavat Järjestelmäkeskus ja Talousvarikko riippuen siitä, mistä järjestelmästä on kysymys. Tätä kaikkea toimintaa tuetaan hallinnollisin toimenpitein LSHRE:n hallinto-osaston toimesta. LSHR:n talous- ja hankinta-asiat on keskitetty LSHRE:n hallinto-osastoon. Huollon järjestelyissä korostuu tilaus toimitusketjun -hallinta tilaajan, järjestäjän ja tuottajan kesken. Vastaavasti materiaalin suorituskyvyn hallinnassa korostuu toiminta ja sen aloittaminen strategisten kumppaneiden kanssa (Millog Oy, Comforta Oy). LSHR:n toiminnan tarkoituksena on vastata materiaalisen suorituskyvyn hallinnasta järjestelmävastuun mukaisesti ja LSSL:n alueella huoltojärjestelmän kehittämisestä sekä ylläpidosta ylemmän tason vaatimusten mukaisesti. Maavoimien huollon järjestelyjen osalta LSHR verkottuu muiden huoltorykmenttien kanssa ottaen huomioon yhteiskunnalliset ja kansainväliset vaateet. LSHR tukee LSSL:n alueella olevia maa-, meri- ja ilmavoimien sekä rajavartiolaitoksen joukkoja maavoimien huollon järjestelyjen osalta. Huoltorykmentin toiminnassa vuonna 2009 keskitytään kolmeen asiakokonaisuuteen poikkeusolojen suunnittelu ja harjoittelu, järjestelmävastuu ja yhteistoiminta strategisten kumppanien kanssa sekä oman organisaation kehittäminen. Poikkeusolojen suunnittelussa painopiste on materiaalin hajauttamisessa LSSL:n vaatimusten mukaisesti sekä LSHR:n johtoon tulevien huoltokeskuksien perustamisessa. LSHR osallistuu LSSL:n operatiiviseen suunnitteluun ja erikseen sovittuihin harjoituksiin. Painopiste vuonna 2009 on pääsotaharjoituksen Maanvyöry huollon järjestelyiden suunnittelussa ja johtamisessa. Yhtenä tavoitteena on säilyttää vuoden 2008 aikana saavutettu asiakkaiden luottamus. Toinen merkittävä tavoite edelliseen liittyen on hankintojen tehokas, oikea-aikainen ja normien mukainen suoritus, mikä korostuu joukko-osastojen tukemisessa ja varaosapalvelussa. Huollon järjestelyt ja hallinto Huollon järjestelyt ja hallinto on keskitetty LSHR:n esikuntaan Hämeenlinnaan. LSSL:n alueella huollon järjestelyjä ohjaa LSHR:n komentaja apunaan Esikunta. Huollon järjestelyjen suunnittelusta, valmistelusta ja toimeenpanosta vastaa LSHRE:n huolto-osasto. Huolto-osasto vastaa työjärjestyksessä ja vuosittaisissa Maavoimien toimintasuunnitelmassa ja Maavoimien Materiaalilaitoksen toimintakäskyssä sille annetuista tehtävistä. Huolto-osaston päällikkö johtaa LSHR:ssä Maavoimien huollon järjestelyt -prosessia. Huolto-osasto tukee huollon järjestelyiden osalta kaikkia LSSL:n alueella toimivia maavoimien, puolustusvoimien sekä Rajavartiolaitoksen hallintoyksiköitä. LSHR voi käskeä tarkennuksia tukeutuville hallintoyksiköille huollon järjestelyihin liittyviin tehtäviin. Koko rykmentin hallintoa hoitavat henkilöt on keskitetty Hallinto-osastoon käsittäen mm. rykmentin turvallisuus- (ml. työsuojelu ja työterveyshuolto), tietohallinto- ja postituspalvelut. Hallinto-osasto tuottaa henkilöstö-, talous- ja hankintapalvelut rykmentin johdolle, esikunnalle ja joukkoyksiköille. Osasto toteuttaa tukeutuvien joukko-osastojen hankinnat ohjeistuksen mukaisesti. Samalla osasto vastaa niiden Millog Oy:lle siirtyneiden henkilöiden henkilös- 7
tö- ja hallintoasioiden hoitamisesta, jotka eläköityvät vuoteen 2012 mennessä. Tämä tehtävä kasvattaa LSHR:n henkilöstövahvuutta 94 henkilöllä. Järjestelmävastuu LSHR:llä on valtakunnallisia järjestelmävastuun mukaisia tehtäviä Maavoimien Materiaalilaitoksen Esikunnan määrittämällä tavalla. Järjestelmävastuu tarkoittaa vastuuta materiaalisen valmiuden luomisesta ja ylläpitämisestä suorituskykyvaatimusten ja suorituskyvyn rakentamiseen sekä ylläpitämiseen kohdennettujen resurssien puitteissa osana elinjakson hallintaa. LSHR:ssä järjestelmävastuu toteutetaan Järjestelmäkeskuksen ja Talousvarikon toimenpitein. Järjestelmäkeskuksella on järjestelmävastuun osavastuu ajoneuvo- ja elektroniikka-alan järjestelmistä. Talousvarikolla on puolestaan vaatetuksen, kenttämajoituksen ja - muonituskaluston valtakunnallinen järjestelmävastuu. Järjestelmäkeskus Järjestelmäkeskus muodostuu Elektroniikkajaostosta ja Ajoneuvojaostosta. Järjestelmäkeskus johtaa LSHR:n vastuulle määrättyä järjestelmävastuun hallintaa Maavoimien Materiaalilaitoksen Esikunnan valtuuttamana ja ohjeistamana sekä valtakunnallista ja alueellista viranomaistoimintaa Pääesikunnan Tarkastusosaston ohjaamana. Järjestelmäkeskus vastaa Puolustusvoimien ELSOjärjestelmien kunnossapidosta. Järjestelmävastuun osavastuu tarkoittaa järjestelmävastuullisen tahon myöntämiä teknisen elinjakson hallinnan osavastuita. LSHR:n järjestelmäkeskuksella on seuraavien järjestelmäkokonaisuuksien järjestelmävastuun osavastuu: ohjusjärjestelmät tutka- ja valvontajärjestelmät johtamisjärjestelmät (ml. kenttäviestijärjestelmät) tutkasimulaattori ELSO-järjestelmät sähkövoimakoneet ja varavoimajärjestelmät kenttäradiot päätelaitteet pyöräajoneuvot panssariajoneuvot ja panssarivaunujärjestelmät liikkeenedistämisjärjestelmät siltakalustot ja suluttamisajoneuvot raivaamisjärjestelmät, -kalustot ja -ajoneuvot työkoneet ja -välineet vesistökalustot Järjestelmäkeskus vastaa LSHR:n vastuulle määrättyjen järjestelmien materiaalisen suorituskyvyn hallinnan prosessiin liittyvistä materiaalin elinjakson hallintaan liittyvistä tehtävistä. Nämä tehtävät on määritetty Maavoimien Materiaalilaitoksen toimintajärjestelmän ohjeistuksessa, Maavoimien huoltojärjestelmän huoltokäskyissä ja huollon ohjeissa. Järjestelmäkeskuksen Elektroniikkajaoston ELSO-sektori vastaa puolustusvoimien ELSO-alan materiaalin 2-tason kunnossapidosta sekä ELSO- ja EMCmittaus- ja testaustoiminnasta. LSHR:n viranomaisvastuu on keskitetty Järjestelmäkeskukseen. Järjestelmäkeskus vastaa Läntisen katsastusalueen ajoneuvojen ja panssarikaluston katsastus- ja tarkastustoiminnasta sekä osallistuu valtakunnalliseen ajoneuvo- ja panssarikaluston tekniseen tarkastustoimintaan Pääesikunnan Tarkastusosaston ja Maavoimien Materiaalilaitoksen Esikunnan antamin valtuuksin. Järjestelmäkeskus vastaa myös alueellisesta kuljettaja-tutkintotoiminnasta (ml. kansainvälisiin tehtäviin liittyvät kuljettajatutkinnot). Viranomaisvastuuseen kuuluu myös sotilasajoneuvo- ja ajokorttirekisterit sekä puolustusvoimien sotilasajoneuvojen rekisterikilpien hallintatoiminta. Järjestelmäkeskus vastaa LSSL:n ja ESSL:n alueen sähkön käytön johtamisja valvontatoiminnasta sekä suorittaa valtakunnallisesti Pääesikunnan tarkastusosaston ohjaamana puolustusvoimien erikoiskalustojen sähkötarkastustoimintaa. Talousvarikko Länsi-Suomen Huoltorykmentin Esikunta sijaitsee Hämeenlinnassa Suomen Kasarmilla. Talousvarikko muodostuu suunnittelusektorista, terminaalista sekä Mikkelin ja Säkylän vaatetuskorjaamoista. Talousvarikko vastaa joukkojen toimintakyvystä vaatetuksen, kenttämajoitus- ja -muonitusmateriaalin osalta niin normaali- kuin 8
la on puolustusvalmiuden vaatimukset täyttävät sekä kansainvälisen arvostelun ja vertailun kestävät tuotteet käytettävissään. Jokainen varikon tuotteiden loppukäyttäjä lisää osaltaan puolustuksemme uskottavuutta. Korkealaatuisilla tuotteilla on puolustusvoimien imagolle ja sotilaiden motivaatiolle suuri merkitys. Talousvarikko kehittää tuotteita ja palveluja ottaen huomioon asiakkaiden vaatimukset ja tarpeet. Varasto-osasto Asejärjestelmä monimuotoisuudessaan: alusta, ase, sensorit ja integroitu elektroniikka. poikkeusoloissakin. Talousvarikolla on ko. materiaalin valtakunnallinen järjestelmävastuu. Talousvarikon tavoitteena on toteuttaa järjestelmävastuulla olevan materiaalin elinjakson hallinta siten, että varusmiehillä, reserviläisillä sekä palkatulla henkilöstöllä on käytössään tehtävän ja vuodenajan vaatimusten edellyttämä ehjä, puhdas ja sopiva vaatetus sekä muu materiaali. Puolustusvoimien taistelijanvaatetusvarustus-, kenttämajoitus- ja kenttämuonitusjärjestelmien kärkiosaajana ja vaikuttajana Talousvarikko on aktiivinen ja vahva järjestelmävastuuvarikko, joka huolehtii tuotteidensa elinjakson hallinnasta. Varikon henkilöstön laadukkaan toiminnan tuloksena suomalaisilla sotilail- Varasto-osasto muodostuu Heikkilän, Hämeenlinnan, Siikakankaan, Tammelan, Tuomikylän ja Uudenkylän varastoista, jotka sijoittuvat 12 eri paikkakunnalle. Länsi-Suomen Huoltorykmentin Varasto-osaston toiminnan tarkoituksena on vastata LSHR:n varastointivastuulla olevan materiaalin varastoinnista, kunnossapidosta, toimintavalmiuden ylläpidosta, varastointiturvallisuudesta sekä yhteistoiminnasta eri viranomaisten ja järjestöjen kesken huomioiden ylemmän esikunnan ja ympäröivän yhteiskunnan vaatimukset. Varasto-osaston varastoissa varastoidaan keskeisin osa maavoimien materiaalista. Strateginen kumppanuus on oleellinen osa Varastoosaston tulevaisuuden toimintaa. Toiminnan aloittaminen Huoltorykmentin toiminnassa vuonna 2008 on painopisteisesti keskitytty kolmeen asiakokonaisuuteen - prosessit ja niihin liittyvät tehtävät, kehityshankkeet sekä poikkeusolojen suunnittelu ja harjoittelu. Poikkeusolojen suunnittelu on saatu hyvin käyntiin ja samalla on aloitettu yhteistoiminta huollon järjestelyjen osalta LSSL:n operatiiviseen suunnitteluun ja erikseen sovittuihin harjoituksiin liittyen. Aktiivista palvelu- ja kehittämishenkeä LSHR:n messuosasto oli Suomen kansallinen messuosasto Tsekin Prahassa 16-18.10.2008 pidetyissä Future Soldier 2008 -messuilla. Kuva asiallisesti varastoidusta materiaalista. on kyetty yhdenmukaistamaan siitäkin huolimatta, että LSHR:n henkilöstöllä on ollut erilaiset taustat sekä toimintakulttuurit vanhoista organisaatioista. Merkittävä hallinnon henkilöresursseja vienyt kokonaisuus oli toukokuulle 2008 asti kestänyt lakkautettujen organisaatioiden alasajoon liittyvät hallinnolliset tehtävät, jotka veivät niukkoja henkilöstöresursseja. Tämän lisäksi henkilöresurssien rekrytointia on vaikeuttanut ja vaikeuttaa merkittävästi Maavoimien täyttölupamenettely, joka poikkeaa normaalista joukko-osaston komentajan toimivallasta henkilöstöönsä liittyen. LSHR on osallistunut järjestelmävastuun mukaisesti materiaalisen suorituskyvyn kehittämiseen ja hallintaan sekä kunnossapidon kumppanuushankkeen edellyttämään toimintaan. Valtaosa Ajoneuvovarikon toiminnoista siirrettiin Millog Oy:lle vuoden 2009 alusta alkaen. Oman toiminnan kehittäminen sekä Ajoneuvovarikon toimintojen siirtäminen Millog Oy:lle edellytti LSHR:n uudelleenorganisointia 1.1.2009 alkaen. Vaikkakin toiminnan aloittamisen haasteet olivat samansuuntaisia vuonna 2008 ja 2009 niin siitäkin huolimatta LSHR on kyennyt aloittamaan toimintansa ennakoitua sujuvammin kumpanakin vuonna. Tästä kiitos kuuluu LSHR:n ammattitaitoiselle henkilöstölle, jotka ovat kyenneet vakiinnuttamaan käytössä olevia tai tarvittavia toimintamalleja. Erityisesti huomiota on kiinnitetty ja tullaan kiinnittämään asiakkaiden hallintaan asiakastarpeiden keräämiseen ja asiakaspalautteen tehokkaaseen käsittelyyn. Toinen merkittävä haaste on ollut ja tulee olemaan hankintojen tehokas, oikea-aikainen ja normien mukainen suoritus sekä rahoituksen seuranta. Rahoituskehyksessä ongelmaksi voi muodostua riittämätön rahoitus järjestelmien varaosien hankintaan, joka tulee näkymään muun muassa ajoneuvojen käytettävyydessä jo vuodesta 2009 alkaen. 9
Huolto ensimmäisessä Tšetšenian sodassa Haavoittuneen evakuointi on alkanut. Kuva: Juri Kozyrev. Everstiluutnantti Petteri Lalu Kirjoittaja palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Taktiikan laitoksella ilmatorjuntaopettajana. Kirjoitus liittyy Taktiikan laitoksen Taistelutila-tutkimukseen. Venäläisten kokemukset kaupunkitaisteluista ennen Tšetšenian sotaa (1994-1996) perustuivat Suuren isänmaallisen sodan (1941-1945) kokemuksiin, joiden perusteella kaupunkitaisteluja varten on tehty kolme perusolettamusta: taistelualueena oleva kaupunki on lähes tyhjä siviileistä, vastustajana on tavanomaisen armeijan joukkoja ja ennen vaativana pidettyä kaupunkiin tunkeutumista omalla armeijalla on jo taistelukokemusta. Mikään näistä oletuksista ei toteutunut Tšetšenian ensimmäises- 10 sä sodassa. Groznyin kaupunkitaistelujen aikana Venäjän asevoimat oli ainoa valtiollinen toimija, jonka oletettiin pystyvän huolehtimaan myös kaupunkiin jääneestä, pääosin venäläisestä siviiliväestöstä. Todellisuudessa sen voimavarat riittivät hädin tuskin omiin tarpeisiin. Venäläiset sijoittivat operaation huollon niihin kolmeen pääsuuntaan, joista myös eteneminen Tšetšenian alueelle tapahtui. Huollon suurin keskittymä perustettiin Mozdokin varuskuntaan. Huoltopalveluiden suunnittelijoiden lähtökohtana oli taistelu kylmissä talvioloissa, minkä vuoksi yksittäisen taistelijan ruokaannos oli normaaliin verrattuna puolitoistakertainen eli 5 000 kcal/vrk. Operaatioalueelle kuljetettiin tätä vastaava määrä elintarvikkeita, jonka teoriassa olisi pitänyt riittää kaikille. Ongelmaksi muodostui ruoan kuljettaminen etulinjaan ZIL-130 ja GAZ-66 -kuorma-autojen vetämissä kenttäkeittiöissä, jotka juuttuivat mutaan. Ainoa tapa edetä oli seurata raskaampia ajoneuvoja. Vihollisuhan takia Groznyin kaupunkialueelle ei uskallettu ajaa, vaan muonatäydennys oli pakattava uudelleen lämpöastioihin ja vietävä panssaroiduilla miehistön kuljetusajoneuvoilla. Lopputulos oli se, että etulinjan joukot saivat pääosin vain kuivamuonaa, jos sitäkään. Venäläiset käyttivät pesulapalveluihin ja vaatteiden vaihtoihin pesulajunaa, joka ei kuitenkaan tavoittanut etulinjan joukkoja, mikä johti nopeasti syöpäläisten leviämiseen. Myös sotilaiden henkilökohtaisessa varustuksessa oli puutteita; lämpimien alusvaatteiden ja huopikkaiden puuttuminen johti paleltumisiin. Kuljetukset Kuljetusongelmat haittasivat luonnollisesti myös täydennyksiä. Käsi- ja ryhmäaseiden ampumatarvikkeiden lisäksi venäläisjoukoilla oli pulaa kaupunki sodankäynnissä tarvittavasta erikoismateriaalista: köysistä, tikkaista sekä pimeänäkövälineistä, joita lennätettiin kiireesti Venäjän muilta alueilta Mozdokiin. Yläkulma-ammuntaan soveltuvien ZU-23-4 ja Tunguska -ilmatorjuntapanssarivaunujen 23 mm:n ja 30 mm:n ampumatarvikkeita kului arvioitua enemmän. Venäläisillä joukoilla oli jatkuva poltto- ja voiteluaineiden puute, jonka lieventämiseen pystyttiin käyttämään sotasaaliiksi saatuja varastoja. Operaatioalueelle suunnattujen kuljetusten pääosa tapahtui rautateitse. Rautatiejoukot korjasivat sodan aikana 260 km rataa, raivasivat 70 km miinoitettua rataa sekä korjasivat radan vaurioituneita sähköistyksiä. Rautatiekuljetuksien lisäksi käytettiin lentokuljetuksiin käytännöllisesti katsoen koko Venäjän ilmakuljetusjoukkojen kapasiteetti täydennettynä lentoyhtiöiden suorituksilla. Välttämättömien huoltopalvelujen ja täydennysten turvaamiseen käytettiin helikopterikuljetuksia. Ennen kuin joukot Groznyissa pystyivät turvaamaan vedensaantinsa, niiden tarvitsema vesi toimitettiin ilmateitse. Raskas kuljetushelikopteri Mi-26 pystyi yhdellä kuljetuk-
sella toimittamaan 15 20 tonnia vettä. Sen lisäksi helikopterit auttoivat henkilöstön kuljetuksissa, ampumatarviketäydennyksissä, haavoittuneiden, sairaiden ja pakolaisten evakuoinnissa kaikissa Tšetšenian sotilasoperaation vaiheissa. Taistelualueella kuljetusjärjestelmän runkona olivat kuorma-autot. Groznyin taistelun aikana pitkiin maantiekuljetuksiin osallistui 6 700 kuorma-autoa, mikä johti suuriin ongelmiin liikenteenohjauksessa. Venäläiset olivat unohtaneet kokemukset Afganistanin sodasta, jossa 40. Armeijalla oli kokonainen liikenteenohjausprikaati. Tämän seurauksena venäläiset joutuivat improvisoimaan liikenteenohjauksen järjestelyt taisteluiden aikana. Panssaroimattomia kuorma-autoja ei voitu käyttää Groznyin kaupunkitaisteluissa, mikä johti kuljetusten pysähtymiseen liian kauaksi tuettavista etulinjan taistelujoukoista. Kuormat purettiin riittävän suojaisessa paikassa ja lastattiin uudelleen kuljetettaviksi joukkojen omilla panssaroiduilla ajoneuvoilla. Toimintatapa verotti joukkojen taistelukykyä monin tavoin: panssaroidut taisteluajoneuvot olivat poissa varsinaisesta käyttötarkoituksestaan, niiden kuormauskyky oli heikompi kuin kuorma-autojen, mikä johti useisiin edestakaisiin ajoihin, puhumattakaan useiden kuormausten aiheuttamasta käsityövoiman tarpeesta. Myös taisteluajoneuvojen täydentäminen oli haasteellista: jatkuvan vihollisuhan alaisena vaunujen tarvitsemat polttoaine- ja ampumatarviketäydennykset tuotiin usein kantamalla. Joissakin tapauksissa panssariajoneuvon suunnitelman mukainen lähtö tankkaukseen tulkittiin tuettavassa jalkaväkijoukossa virheellisesti vetäytymiseksi. Kunnossapito Evakuointi jatkuu helikopterilla. Kuva: Anatoli Zhdanov. Kaluston ja aseistuksen kunnossapidon järjestämistä vaikeutti operaatiossa käytetyn materiaalin heikko kunto jo aivan operaation alussa. Venäläiset myöntävät, että Tšetšenian operaation huollollista valmistelua ei tehty päämäärätietoisesti. Suuri määrä sotilaskalustoa, erityisesti panssarivaunuja otettiin suoraan pitkäaikais varastoinnista. Varastoidun kaluston kelvottomuutta osoittaa se, että taistelualueelle toimitettiin 646 epäkunnossa olevaa ajoneuvoa (joiden joukossa 338 autoa, 217 panssaroitua ajoneuvoa ja 41 tykkiä), jotka piti korjata ennen taisteluun suuntaamista. Helikopterikaluston osalta tilanne ei venäläisten omien arvioiden mukaan ollut sen parempi: miltei 100 % maavoimien taisteluhelikopterikalustosta oli ruokottomassa kunnossa. Erityisesti aseistus ja avioniikkavarustus olivat vanhentuneita. Varustuksen puutteiden takia helikopterit soveltuivat taisteluun vain valoisalla. Enemmistöllä Tšetšeniassa käytetyistä helikoptereista oli takanaan jo yli 15 vuoden käyttöaika, eikä niissä ollut omasuojajärjestelmiä vastustajan lämpöhakuisia ohjuksia vastaan. Ampumatarvikepulan johdosta helikoptereissa ei ollut mukana edes puolta tuliannosta. Groznyin kiihkeimpien taisteluiden aikana taisteluun osallistuneista 2 221 panssaroidusta ajoneuvosta 38 % oli epäkunnossa. Joissakin joukoissa vain 40 % kalustosta oli taistelukunnossa. Taisteluajoneuvojen kunnossapidon ongelma ratkaistiin työntämällä taaemmista huoltotukikohdista eteenpäin. Taistelualueelle kohdennettiin valtavat määrät raskaan kaluston varaosia, yhteensä 1 238 tonnia, mikä lisäsi merkittävästi huollon kuljetustarpeita. Syöksy. Kuva: Pavel Gerasimov. Lääkintähuolto Venäjällä oli ennen Tšetšenian konfliktia tutkittu lääkintähuollon turvaamista liikkuvissa joukoissa ja paikallisissa sodissa järjestämällä laajoja sotilaslääketieteellisiä harjoituksia, joissa maastoon ryhmitettiin lääkintäkomppanioita, ilmakuljetteinen 11
Haavoittuneen tietoja kirjataan. Kuva: Leonid Jakutin. sairaala ja sairaalatukikohta. Harjoituskokemukset muodostivat pohjan joukkojen lääkintähuollolle matalan intensiteetin sodissa: lääkintäyksiköiden sijoittaminen lähelle taistelualuetta, panssarikaluston maksimaalinen hyödyntäminen haavoittuneiden evakuoinnissa, laaja ilmakuljetusten käyttö, vakavasti haavoittuneiden aikaisin aloitettu intensiiviterapia ja sotilaiden lääketieteellinen kuntoutus. Tšetšenian sodan alussa Venäjän asevoimien lääkintäpäähallinnolla oli jo valmiina organisaation runko äärioloja varten, jonka runkona oli erikoislääkintäosasto (MOSN). MOSN on liikkuva lääkintämuodostelma, joka kuuluu sotilaspiirien kokoonpanoon. Tšetšeniaan perustettiin neljä tällaista osastoa eri sotilaspiireistä. Niissä työskenteli hoitolaitosten erikoislääkärien ryhmiä. Tšetšenian sotatoimien erikoislaatuisesta luonteesta pienten osastojen taistelu, taistelu eristetyissä suunnissa, mahdollisuus evakuoitavien tuhoamiseen tai vangitsemiseen johtui, että joukkojen lääkintämuodostelmia oli vahvennettu: jokaisessa komppaniassa oli lääkintä huoltoupseeri, pataljoonien joukkosidontapaikoilla kirurgi, nukutuslääkäri ja täydentävä määrä sairaanhoitajia. Operaation lääkintävälineistön täydentämistä varten Pohjois-Kaukasuksen Sotilaspiirin lääkintävarastoista oli muodostettu liikkuvia lääkintätarvikkeiden huoltojoukkueita, jotka oli varustettu lääkevarastoilla, antibiooteilla, laboratoriotarvikkeilla ja verensiirtoon tarvittavilla välineillä. Niiden lisäksi perustettiin lääkintälentokoneryhmiä. Jokaiselle sotilaalle jaettiin laajennettu ensihoitopakkaus (sidetarpeiden lisäksi mm. vedenpuhdistusvälineet ja antibiootteja). Lääkintähenkilöstö aloitti laajamittaisen koulutuksen kolme viikkoa ennen Tšetšenian rajan ylitystä. Sotatoimien ensimmäisessä vaiheessa haavoittuneiden hoito oli kolmivaiheinen: ensiapu Groznyissä, erikoissairaanhoito Mozdokissa tai Vladikavkazissa ja jatkohoito keskussotilassairaaloissa. Groznyin sairaala toimi kliinisen sairaalan kellarissa, jossa hoidettiin keskimäärin 25 30 potilasta päivittäin. Kuitenkin juuri Groznyin kaupunkitaisteluissa lääkintähuolto törmäsi moniin ongelmiin. Vaikeimmaksi osoittautui haavoittuneiden etsiminen ja evakuointi taistelukentältä. Jatkuvan tulituksen lisäksi haavoittuneiden luo oli vaikea mennä tarkka-ampujien tulen takia. Tässä tilanteessa lääkintämuodostelmat vietiin niin lähelle taistelukenttää kuin mahdollista. Groznyin kliinisen sairaalan kellariin sijoitetun kenttäsairaalan lisäksi kaupunkiin ryhmitettiin vielä lääkintäosastoja, jotka toimivat äärimmäisissä olosuhteissa. Tšetšenian konfliktissa pääasialliset vammat olivat ampuma-aseilla pehmeisiin kudoksiin aiheutettuja vammoja, luiden murskavammoja, sisäelinvaurioita ja verenkiertoelimistön vammoja. Vammoista 20,4 % oli kaulan ja niskan alueella. Sairaaloihin evakuoitujen pääasialliset kuolemansyyt olivat tarkka-ampujatulen aiheuttamat kallon läpäisevät vammat ja rintakehän vauriot. Jälkimmäiset kohdistuvat enimmäkseen siviileihin ja vähemmän sotilaisiin, jotka käyttivät sirpaleliivejä. Kuolleisuus sairaalahoidossa oli 1 % (Suuren isänmaallisen sodan aikana 6 %, Afganistanissa 4 %). 80,6 % haavoittuneista palasi takaisin palvelukseen jo kesäkuuhun 1995 mennessä. Yleensä suhde kaatuneiden ja haavoittuneiden välillä vaihtelee sodasta riippumatta 1:3 1:4, mutta tarkka-ampujien hyvin tähdätty tuli muutti tätä suhdetta Tšetšeniassa kasvattamalla kaatuneiden määrää erityisesti Groznyissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana haavoittuneet pääsivät sairaalahoitoon 10 18 tunnin kuluessa, toisen maailmansodan aikana 6 12 tunnissa, 1970-luvulla tämä aika lyheni 1 2 tuntiin. Groznyin olosuhteissa, joissa erilliset osastot taistelivat saarrettuina, haavoittuneiden evakuoimisaika piteni. Venäläisten arvioiden mukaan tappiot olisivat olleet pienemmät, jos käytettävissä olisi ollut panssaroituja BTR-80- lääkintäajoneuvoja. Taistelutoimien aikana oli havaittavissa myös venäläisten sotilaiden ja jopa upseerien leväperäistä suhtautumista haavoittuneiden ensihoitoon. Venäläisten kokemusten mukaan haavoittuneiden evakuointia ja lennonaikaista jatkettua hoitoa varten tarvitaan lisää erikoisvarusteltuja lääkintähelikoptereita. Asevaikutuksen lisäksi Tšetšenian operaatioon vaikuttivat myös sotien ikiaikaiset kylkiäiset kulkutaudit. Venäläisten tartuntatautilääkärien mukaan Tšetšenian alueella oli jo ennen konfliktia 400 todet- Kenttämuonitusta. Kuva: Sergei Sudorov. 12
tua koleratapausta. Epidemioita ruokkivat puutteet siviilien vedenjakelussa ja viemäriverkostossa. Koleran lisäksi alueella levisi perinteisesti kaikkia sotia seuraava lavantauti. Tartuntatautilääkärien varoitukset koskivat myös muita vaarallisia sairauksia (pernaruttoa ja ruttoa). Vuonna 1993 Tšetšeniassa pernaruttoon sairastuneiden määrä 100 000 asukasta kohti ylitti venäläisen keskiarvon 52-kertaisesti. Alueella oli paljon eläinten teurasjätteiden hautoja, joissa pernaruttomikrobit pystyvät säilymään hengissä satojen vuosien ajan. Näiden pommittaminen olisi saattanut johtaa mittaviin infektioihin. Operaation alkuvaiheessa juomaveden riittämätön jakelu venäläisissä joukoissa ja lumesta sulatetun veden käyttö johti koleraepidemian vaaraan. Kulkutautien riskit myös toteutuivat: eräässä taistelujoukkojen prikaatissa todettiin samanaikaisesti 240 hepatiittitartuntaa. Fyysisten vammojen ja tartuntatautien lisäksi lääkintähuoltoa kuormittivat erityisesti sodan alkuvaiheessa kaupunkitaistelujen aiheuttamat psykiatriset oireet. Venäläisen sotilaspsykiatrin kyselytutkimuksen mukaan 28 % taistelijoista oli terveitä ja muilla 72 %:lla oli jonkinlaisia psykologisia oireita, joista 46 %:lla masennusta, apatiaa, unettomuutta, motivaatio-ongelmia ja lopuilla 26 %:lla psykoosioireita kuten ahdistusta, aggressioita, moraalista rappiota, jännittyneisyyttä tai akuuttia masennusta. Tutkituista sotilaista 40 prosentilla oli neurologisia tai psyykkisiä ongelmia. Taisteluihin osallistuneilla sotilailla oli Afganistanin sotaan osallistuneisiin sotilaisiin verrattuna 40 prosenttia enemmän traumanjälkeisiä stressireaktioita. Venäläisten arvioiden mukaan taisteluihin osallistuneita joukkoja olisi pitänyt vetää taistelusta lepoa, peseytymistä ja taistelukoulutusta varten. Tämä tietysti vaatisi enemmän joukkoja ja luonnollisesti lisäisi myös huollon vaatimuksia. Tarkka-ampuja asemassaan. Kuva: Vladimir Velengurin. Venäjän asevoimien huollollinen valmistautuminen Tšetšenian konfliktiin oli kokonaisuudessaan ala-arvoista. Pääosaa ongelmista selittää kuitenkin Neuvostoliiton hajoamista seurannut asevoimien riittämätön resursointi sekä Tšetšenian operaatiosta päättäneen poliittisen johdon asevoimille antama täysin riittämätön valmisteluaika. Ainoa edes jonkinlaisella pieteetillä hoidettu huollon osa-alue oli lääkintähuolto, jossa kuitenkin ensihoitoketjun alkupään valmiudet taistelijaparin antaman avun ja evakuointinopeuden osalta olivat riittämättömät. Tšetšenian konfliktissa näkyvät myös sodan tuhojen synnyttämän katastrofin muut puolet: puhtaan veden saannin estyminen ja viemärijärjestelmän romahtaminen johtavat tartuntatautien leviämiseen yleensä ensin alueen siviiliväestössä, josta tartunnat voivat levitä taisteleviin joukkoihin. Joukkojen vesihuollon ongelmat ja huono hygienia voivat nopeasti johtaa samanlaisiin ongelmiin. Mikrobit ja syöpäläiset eivät katso kokardin väriä. Lähteet: Novitškov, N. N. & Snegovskij, V. J. & Sokolov, A. G. & Švarev V. J.: Rossijskie Vooružonnyje Sily v Tšetšenskom konflikte. Holveg-Infoglob-Trivola, Pariž Moskva 1995. Grau, Lester W. ja Thomas, Timothy L.: Sof Log and Concrete Canyons: Russian Urban Combat Logistics in Grozny, Marine Corps Gazette, October 1999, saatavissa internetistä http://fmso.leavenworth.army.mil/softlog/ softlog.com (viitattu 2.9.2008). http://nvo.ng.ru/notes/2008-08-29/16_kamaz. html http://oficery.ru/2007/11/20/ print:page,1,kamaz6350_mustang_bortovojj_tjagach.html http://www.astais.ru/modelniy12.html Kuvat Tšetšenian toisesta sodasta vuosilta 1999 2002, kuvitusta kirjasta Otetshestvo Dolg Pamjati o sobytijah na severnom Kavkaze v 1999 2002 gg. (Agentsvo Voeninform MORF 2002) Spetsnats varmistaa korttelia. Kuva: Vladimir Velengurin. 13
Huollon joukkotuotanto tae menestykseen Eversti (evp) Ensio Mäkipelto Kuvat: KARPR Puolustushaaroilla on omat huoltojärjestelmänsä, joita ne kehittävät osana puolustusvoimien logistiikkaa. Logistiikkastrategian ja puolustusvoimien kehittämissuunnitelmien myötä puolustusvoimille ja sen huoltojoukoille on saatu selkeät kehittämisohjelmat, jotka takaavat joukkojen varustamisen. Varustamisen ohella kun vielä huolehditaan huollon varusmies- ja kertausharjoituskoulutuksesta, voidaan huoltojoukkojen kenttäkelpoisuusvaatimuksen katsoa olevan tämän päivän taistelukentän vaatimuksia vastaavalla tasolla. Taistelija komppaniassa, pataljoonassa tai yhtymässä kaipaa onnistuneen tehtävän suorittamiseen tukea. Se on ennen kaikkea oikea-aikaista, -määräistä ja -laatuista huoltoa. Huollon tarve on monialaista Puolustusvoimien tehtävät ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen ja muiden viranomaisten tukeminen sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Näistä kolmesta tehtävästä, jotka laki määrää, seuraa vaatimukset myös huollolle. Tänä päivänä tehtävän menestyksellinen toteuttaminen edellyttää huollolta ennen kaikkea operatiivista toimintakykyä, nopeutta ja joustavuutta sekä kansainvälisyyttä. Toiminnan tulee lisäksi olla kustannustehokasta. Huollon joukkotuotanto edellyttää kertausharjoituksia Alueellisen puolustusjärjestelmän vaatimusten mukaisesti huollon on mahdollistettava puolustusvoimien taistelu koko valtakunnan alueella. Se edellyttää rauhan aikana suunniteltua, koulutettua ja harjoitettua huoltojärjestelmää. Huoltojärjestelmän ydin lähtee kenttähuoltojoukoista. Kenttähuoltojoukkoja ovat kiinteästi organisaatioon kuuluvat joukot. Perusyhtymillä, prikaateilla (vast) on kiinteä kokoonpano. Näiden joukkojen tai niiden osien taktisten ja operatiivisten tehtävien menestyksellinen toteuttaminen edellyttää harjoittelua ja sitä kautta joukkojen saumatonta yhteen hiomista. Joukkojen tuotantotehtävä on prosessi, josta vastuu on joukon komentajalla. Komppanian ja patterin kouluttaminen ja henkilöstön sijoittaminen sodan ajan ko- 14 koonpanoon on helppoa. Nämä joukot ovat jokaiselle kouluttajalle konkreettisia ja ne täyttyvät henkilöstön joukkotuotannon osalta yhdestä kahdesta saapumiserästä. Lisäksi jokaisella saapumiserällä on ns loppusotaharjoituksensa, missä hiottuja taitoja sovitetaan yhteen. Komppania- patterikokoonpanoissa on myös huoltojoukkueet ja niiden ryhmät ainakin rungoiltaan mukana. Kun komppanian tai patterin henkilöstö on koulutettu ja sijoitettu, tulee yksikön päällikön varmistua myös joukon sodan ajan materiaalisesta valmiudesta. Mahdolliset puutteet ajoneuvosijoituksissa tai varusteissa tulee päällikön korjata oman esikuntansa kanssa. Jos olet sijoitettu päällikkö, olet vastuussa joukostasi kaikilta osin. Puhumattakaan ylempien johtoportaiden huoltojoukkojen henkilöstön kouluttamisesta, huollon joukkotuotanto jää pataljoonan tai patteriston huoltojoukkueiden tai -komppanioiden varusmieskoulutuksessa koulutuksen harjoitusrakenteista johtuen väkisinkin liian vähälle. Sen vuoksi on välttämätöntä niiden osien tuottaminen kertausharjoituksissa. Pitäisi olla itsestään selvää, että huoltojoukot tarvitsevat joukkotuotantoonsa tietenkin samanlaista koulutusta ja harjaantumista kuin kaikki muutkin aselajit. Valmiusprikaatit ovat maavoimien tärkeimmät ja liikkuvimmat joukot, joita on suunniteltu ratkaisutaisteluihin. Niiden huoltopataljoonat tulee kaikki kouluttaa rauhan aikana varusmiehistä ja täydentää kertausharjoituksissa reserviläisistä. Jo prikaatien operatiiviset tehtävät edellyttävät, että jokaisella valmiusyhtymällä tulisi jo rauhan aikana olla oma huoltopataljoonansa. Tämän päivän taistelukentän tilanteissa on vaikea kuvitella, miten valmiusyhtymän huoltopataljoona selviytyisi kaikista yhtymän huollollisista tehtävistä, ellei sen runkoa ole jo rauhan aikana yhtymän kokoonpanossa. Jatkuvasti käytännössä harjoitettu perusrakenne luo pohjan haastavienkin tehtävien toteuttamiselle. Voi vain kuvitella hämmennystä, jos ja kun meidän tärkeimmät prikaatimme lähtevät ratkaisutaisteluihin, eikä niillä ole huoltopataljoonaa heti käytettävissä akuuttien täydennys-, kunnossapito-, evakuointi- ja kuljetustehtäviensä hoitoon. Rauhan aikana huoltopataljoonan komentaja vastaa valmiusprikaatin komentajalle pataljoonansa kouluttamisesta ja joukkotuotannosta. Vastuulliseen joukkotuotantoon kuuluu tietenkin huolehtia myös huoltopataljoonan kuljetusvälineistä ja materiaalista. Samalla prikaatin komentaja voi käyttää huoltopataljoonan komentajaa asiantuntijana muiden valmiusyhtymän pataljoonien huoltojoukkojen kouluttamisessa.
Voisiko organisaatiota virtaviivaistaa ja yksinkertaistaa? Maavoimien materiaalilaitoksen esikunta johtaa neljää huoltorykmenttiä, Räjähdelaitosta ja Koeampumalaitosta. Maassa olevat neljä huoltorykmenttiä kykenevät täyttämään tehtävänsä ja vastaamaan puolustusvoimien rauhan ja sodan ajan huollon tarpeesta tukien yleishuollossa muita puolustushaaroja ja rajavartiolaitosta. Tarvittaessa kaikkien neljän huoltorykmentin resurssit ovat käytettävissä painopistesuuntaan. Huoltorykmentit toimivat kenttähuollon ja paikallishuollon välimaastossa. Puolustusvoimien vuoden 1993 organisaatiouudistuksessa aluehallintoesikuntia vähennettiin 30:stä 15:een. Siinä organisaatiossa sotilasläänin huoltoa johdettiin eri johtoportaasta kuin operatiivista alaa. Huolto toimi siinäkin organisaatiossa ehkä hiukan kangerrellen, kuten jo kirjoitin asiasta vuoden 1995 huoltoupseerilehden numerossa. Organisaatiorakenne korjaantui vuonna 1998, jolloin rakenteesta tuli joustavampi. Nyt jälleen uuden selonteon myötä tehty organisaatiorakenne varmasti toimii, mutta se muistuttaa liikaa huoltorykmenttien osalta samaa johtamisrakennetta kuin 1990-luvun puolivälin huollon johtaminen. Operatiivista alaa johdetaan suoraan, mutta taas huoltoa mutkan kautta. Jos haetaan lisää säästöjä ja kenties lisätehokkuutta, voidaan kysyä, mitä etua maavoimien materiaalilaitoksen esikunta antaa komentoketjuun silloin kun johdetaan ratkaisutaisteluja? Rauhan aikana pitkässä komentoketjussa tehdään ainakin päällekkäistä työtä. Voisiko komentoketjua lyhentää esimerkiksi siten, että maavoimien esikunta johtaisi suoraan huoltorykmenttejä niin, kuin se johtaa operatiivisia sotilasläänejä? Huoltorykmentithän luovat huollolliset edellytykset kaikkialla valtakunnassa oleville joukoille, sekä alueellisille että operatiivisille joukoille. Ratkaisutaistelujen menestystä ainakin edesauttaisi se, että huoltorykmentit olisivat suoraan maavoimien komentajan johdossa, sillä hänen vastuullahan on koko maa-alueen puolustaminen. Ilman materiaalilaitoksen esikuntaa maavoimat voisivat nopeasti ja yksiselitteisesti käskeä tukemiseen riittävät huollon resurssit. Lyhentämällä komentoketjua saadaan myös henkilöstöresursseja maavoimien huolto-osastoon jo rauhan aikana. Tämä mahdollistaisi varmasti myös paremman ja luotettavamman materiaalitilannekuvan maavoimien komentajalle. Onko koko puolustusvoimien yhteiselle materiaalilaitokselle tilausta? Vuoden vaihteessa perustettiin myös ilmavoimille oma materiaalilaitos. Nyt kun jokaisella puolustushaaralla on oma materiaalilaitoksensa, voisi pohtia, mitä hyötyä saavutettaisiin, jos perutettaisiin valtakuntaan vain yksi materiaalilaitos. Vastaisiko se ensisijaisesti puolustusvoimien materiaalihankinnoista, -myynneistä ja hävittämisestä sekä järjestelisi kansainvälisen yhteistyön niin huollon, logistiikan kuin sotatalouden osalta Pääesikunnan ohjeistuksen mukaisesti? Puolustusvoimissa tehdyt tilahallinnan, ruokahuollon ja lääkintähuollon perusratkaisut tuntuvat hyviltä. Tämä antaa joukko-osastolle paremmat mahdollisuudet keskittyä perustehtäväänsä eli joukkotuotantoonsa. Joukkotuotantoa vain edistää se, etteivät joukko-osaston niukat henkilöstöresurssit sitoudu kasarmirakennusten, muonituskeskuksen tai terveysaseman henkilöstön ja materiaalin hoitoon. Näiden osien kuuluminen joukkoosaston organisaation ulkopuolelle ei suinkaan vapauta joukon komentajaa muonitus- ja lääkintähuoltojoukkojen joukkotuotannosta. Uskoisin, että joukkotuotanto, ja ennen kaikkea joukkotuotantoon liittyvä erityiskoulutus on tehokkaampaa ja korkeatasoisempaa, kun sitä johtavat keskitetyt laitokset, joilla on suuremmat resurssit ja varmasti viimeinen tietämys asioista. Onnistuneista kumppanuusratkaisuista huolimatta kenttähuollon joukkotuotannosta on huolehdittava itse Muonituskeskukset vastaavat muonituskertojen järjestelyistä. Nämä palvelut voi tuottaa, jos se katsotaan tehokkaammaksi, myös puolustusvoimien ulkopuolinen toimija. Nyt ne on pääosin Kuopiosta johdetun puolustusvoimien ruokahuollon palvelukeskuksen tuottamia. Sodan aikana muonitus perustuu kenttähuoltoon ja siellä muonitusryh- 15
mien toimintaan. Raaka-aineet tulevat silloinkin pääasiassa samoilta yrityksiltä kuin rauhan aikana. Raaka-aineet vain ohjataan muonitusryhmille joko suoraan siviililaitoksilta tai huoltorykmenttien kautta. Kysehän on tällöin vain tilaustoimitusmenettelystä. Kenttämuonituksen kehittäminen kuuluu puolustusvoimille. Tällä hetkellä vastuu kehittämisestä voitaisiin antaa Puolustusvoimien ruokahuollon palvelukeskukselle, mutta ehkä pidemmälle ajanjaksolle mietittynä vastuu voisi olla Länsi-Suomen huoltorykmentillä. Perustelu tälle on se, että vaikka koko puolustusvoimien ruokahuolto jossain vaiheessa päätettäisiin siirtää ulkopuoliselle toimijalle esim jollekin strategiselle kumppanille, ei olisi tarvetta muuttaa heti kenttämuonituksen kehittämisen järjestelyjä. Strategisen kumppanin vastuulle en antaisi kenttähuoltoon liittyvää kehittämistä. Lääkintähuollossa on jo käytettävissä koko maan kattava terveydenhuoltojärjestelmä. Sairaanhoitopiirit tukevat Sotilaslääketieteen keskuksen terveysasemia jo rauhan aikana. Sodan aikana kenttälääkinnän joukot tukeutuvat etupäässä suoraan sairaanhoitopiirien sairaaloihin. Järjestelmä on toimiva. On vain pidettävä huolta kenttähuoltojoukkojen tuotannosta. Puolustusvoimien huollolle ja sen huoltorykmenteille suurin haaste on huoltotilannekuvan ja ennen kaikkea valtakunnallisen materiaalitilannekuvan luonti. Puolustusvoimien hallussa olevan materiaalin on oltava joka hetki maavoimien huoltojohdon ja sitä kautta huoltorykmenttien tiedossa. Tiedetään kulutusarviot ja osataan laskea tappioarviot. Tällöin tiedetään, miten paljon mitäkin aikajaksoa varten tarvitaan lisää materiaalia ja huoltotarvetta yhteiskunnasta. Tähän huoltorykmenttien tilaamaan huutoon tulee omalta osaltaan puolustusvoimien strategisten kumppaneiden vastata. Lääkintähuollon ja muonituksen osalta asia on jo hyvässä järjestyksessä. Ne ovat organisoitu puolustusvoimien sisäiseen johtoon. Ratkaisulla on jo helpotettu joukko-osastojen keskittymistä ydintehtäväänsä. Joukko-osasto vastaa lääkintä- ja muonitusjoukkojen joukkotuotannosta kriisiajan kenttähuoltoa varten. Joukko-osastot harjoittelevat jo jokapäiväisissä toiminnoissaan lääkintähuollon tukeutumis- ja evakuointijärjestelyjä. Perustettu Millog tuo myös kunnossapitoon strategisen kumppanin, jolle velvoitetaan vastuu myös sodan aikana laajentuvasta kunnossapitotarpeesta. Joukko-osaston kannalta on aivan sama, miten huoltorykmentit yhdessä materiaalilaitoksen esikunnan kanssa ovat järjestäneet tukeutumiseen liittyvät kunnossapitotoimet. Pääasia on, että joukko-osaston joukkotuotannolle annetaan parhaat mahdollisuudet keskeytyksettömään toimintaansa. Samoilla periaatteilla yhtymän huollon pitää saada toimia sodan aikana. Kenttähuoltojoukkojen modulirakenteella joustavuutta ja tehokkuutta Yhtymien kenttähuoltojoukkoihin tulee sijoittaa ajoneuvot ja kuljetusvälineet kiinteästi. Sen sijaan huoltorykmentit tilaavat ja joutuvat tilaamaan kuljetuksia myös sodan aikana, koska kaikki muutkin yhteiskunnan toiminnot täytyy pyöriä. Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisstrategian mukaisesti resurssien painopistettä jaetaan kulloisenkin kriisin luonteen ja tilanteen mukaisesti. Kenttähuoltojoukot on organisoitu mahdollisimman samanlaisiksi siten, että esim muonitusryhmät ovat samanlaisia niin maavoimien joukoissa kuin ilmavoimissa. Samaan rakenteeseen on pyritty muissakin kenttähuoltojoukkojen osissa. Nämä toimet ovat helpottaneet myös joukkojen suorituskyvyn arviointia ja se osaltaan mahdollistaa joukkojen nopeamman siirtelyn taistelukentän tilanteissa. Näin muun muassa joukkojen organisoinnilla ja varustamisella pystytään vastaamaan tämän päivän taistelukentän haasteeseen. Ne antavat toimintaan joustavuutta ja nopeutta. Kansainvälisten tehtävien kautta voidaan joukkojen huoltomenetelmiä ja -välineitä tutkia ja kehittää. Näissä tehtävissä huollon suorituskykyä testataan käytännössä päivittäin. Joukkojen varustamisesta ja varusteiden sopivuudesta erilaisiin kriisihallintatehtäviin on palautteen myötä otettu ja on edelleen otettava opiksi. Tänä päivänä meidän kansainvälisen valmiusyhtymämme perusorganisaatio ja -varusteet soveltuvat keskimäärin erilaisiin kriisinhallintatehtäviin. Siitä huolimatta tiettyihin operaatioihin on välttämätöntä täydentää jotakin erikoismateriaalia. Vaatimuksen lisäyksiin antaa tietyt erikoisolosuhteet ja -tilanteet, missä joukot kulloinkin toimivat. Perusvarustuksen kuitenkin pitäisi aina olla mahdollisimman lähellä kotimaan puolustukseen soveltuvaa. 16
Energiaa ja hyvinvointia vuodelle 2009! Strateginen kumppani Incap on kansainvälisesti toimiva sopimusvalmistaja, jonka palvelut kattavat elektromekaanisten tuotteiden koko elinkaaren suunnittelusta ja valmistuksesta huolto- ja ylläpitopalveluihin. Incapin asiakkaat ovat oman alansa johtavia energiatehokkuus- ja hyvinvointiteknologian laitetoimittajia, joille yhtiö tuottaa uutta kilpailukykyä strategisena kumppanina. Consider it well done. 17
Kokemuksia Röhön korpitukikohdasta Suomenhevonen joukkojen tukipilarina sodassa Teksti: Hans Gabrielsson, kuvat: SA-kuva Puolustusvoimien 1930-luvulla edelleen kehittämä liikekannallepanojärjestelmä ja sen osana hevosvarausjärjestelmä kriisitilanteiden varalle joutui todelliseen koetukseen Talvisodan syttyessä 1939. YH:n käynnistyessä puolustusvoimilla oli käytössään noin 4 700 hevosta, mutta sodan alkaessa hevosia oli saatu armeijan käyttöön jo 65 000. Huoltojärjestelmä onnistui tehtävässään hevosten hankinnassa yli odotusten ja tällä oli varmasti merkitystä myös koko sodan lopputuloksen kannalta. Huolimatta puolustusvoimien huomattavasti kasvaneesta moottorointiasteesta koko Jatkosodan aikana hevosia otettiin rintamakäyttöön vielä yli 62 000. Helsinkiläinen veteraani Seppo Salo seurasi taistelijan ja hevosen yhteistoimintaa Vienan Karjalassa sekä pohjoisella rintamaosuudella Jatkosodan aikana. Huollon eri osa-alueet joutuivat ratkomaan kiperiä kysymyksiä erityisesti ankaran elintarvikepulan aikana talvella 1942. Erilliset hevosottolautakunnat olivat kartoittaneet maamme sotapalvelukseen kelpaavien hevosten määrää ja valintaperusteita jo parinkymmenen vuoden ajan ennen Talvisotaa. Suomessa oli lähes 390 000 hevosta, joista 173000 katsottiin puolustusvoimien käyttöön soveltuviksi. Määräysten mukaan sotapalvelukseen otettavien hevosten tuli olla hyvässä kengässä sekä varustettuna vahvoilla päitsillä marhamintoineen, loimella, loimivyöllä, juottoämpärillä ja puhdistusvälineillä. Kunkin hevosen mukaan tuli lisäksi varata vähintään 50 kiloa kauroja ja 100 kiloa heinää. Seppo Salo muistaa äitinsä kotitalon hevosen luovutusprosessia Jatkosodan alussa: Isäni vei palvelukseen määrätyn hevosemme Kurusta Parkanon kautta Niinisaloon. Matkaa kertyi tälle ensimmäiselle etapille sotareissulla jo noin 100 kilometriä. Etäisyydet luovutuspaikoille saattoivat olla jopa pidempiäkin, joten hevosten täytyi olla todella hyvässä kunnossa. Toinen hevosistamme jäi onneksi 18 kotitaloon, sillä maataloissa miltei kaikissa töissä tarvittiin hevosta. Hevosottolain nojalla valtion käyttöön otettiin myös kymmeniä tuhansia rekiä ja hevoskärryjä. Omaisuudesta pidettiin tarkkaa kirjanpitoa, mutta sekaannuksia syntyi sotiemme kaikissa vaiheissa. Merkkilaattoihin merkittiin mm. ottoalueen tunnusnumero ja kirjanpitoon merkittiin hevosen siirrot, haavoittumiset ja hoidot. Jossakin vaiheessa hevoset merkittiin polttamalla numero kavioon tai ne merkittiin karvoitukseen leikkaamalla tehdyillä numeromerkinnöillä kertoo Salo. Kaikista yrityksistä huolimatta useita tuhansia hevosia jäi kotiutettaessa ilman varmaa palautusosoitetta. Vaativat huolto-olosuhteet korpitaipaleilla 90-vuotias veteraani Seppo Salo kotonaan Helsingissä Sirpa-vaimonsa kanssa. Kunnioitettavasta iästä huolimatta Seppo Salo kirjoittaa edelleen aktiivisesti eri veteraani- ja maanpuolustuslehtiin. Salo palveli Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Linnoitusrakennuspataljoona 6:ssa sotilasvirkamiehenä vääpelin vakanssilla asemapaikkanaan Röhön tukikohta Uhtuan lohkolla. Myöhemmin hän toimi mm. saksankielen tulkkina pohjoisella rintamalla. Pohjois-Suomi ja Vienan Karjala eivät olleet läheskään omavaraisia rehun, viljan tai muiden elintarvikkeiden osalta. Saksalaisen noin 155 000 miehen sotajoukon (muonavahvuus vuonna 1942 ja vuonna 1944 yli 200 000 miestä) ja niiden käytössä olleiden 32 000 hevosen ja muulin muonittamista pitkien etäisyyksien päähän Salo pitää eräänlaisena huollon logistiikan ihmeenä.
Vähintään yhtä haastava tehtävä oli huolehtia Vienan Karjalassa taistelevien joukkojemme huollosta. Tässä tehtävässä Suomenhevonen osoittautui loistavaksi kumppaniksi. Hevosten suorituskykyyn tukeuduttiin lähes kaikessa. Ammus- ja muonatäydennysten kuljetukset etulinjoille, haavoittuneiden evakuoinnit, puutavaran vetäminen metsistä linnoitustöihin ja raskaan kaluston siirrot suoritettiin useimmiten hevosvetoisesti. Talvisodan ajoista joukkojen moottoriajoneuvojen määrä oli noussut huimasti, mutta divisioonan määrävahvuuteen kuului edelleen yli 2 000 hevosta. Talvella 1942 kärsittiin ankaraa pulaa rehukaurasta ja puolustusvoimien varastot uhkasivat tyhjentyä täysin. Jos ajatellaan pelkästään hevosten ruokkimista, niin tarvittavan heinämäärän saamiseksi Saksasta rintamalle tarvittiin lukuisia eri käsittelyvaihetta. Heinä korjattiin ja kuivattiin Saksassa tai miehitetyillä alueilla, kuljetettiin sitten rautateitse lähtösatamaan, sieltä edelleen laivalla Suomeen ja sitten rautateitse esimerkiksi Rovaniemelle, Sallaan tai Hyrysalmelle. Tämän jälkeen heinät kuljetettiin autoilla johonkin sisäsatamaan ennen kuin ne saatiin proomukuljetuksin omiin varastoihin. Niistä sitten tavaraa toimitettiin edelleen linjoille joko auto- tai hevoskuljetuksin. Tiestö oli olematon tai surkeassa kunnossa ja keliolosuhteet asettivat omat vaatimuksensa. Kaiken kaikkiaan melkoinen prosessi toteaa Salo. Kuljetuksia proomuilla ja pitkospuita pitkin Salo osallistui usein huoltokuljetuksiin, eikä niiden toteuttaminen ollut aina kovinkaan yksinkertaista. Vanha koulukaverini Erkki Roivas toimi Jyvälahden tukikohdan huoltopäällikkönä ja hänen kanssaan tuli joskus käytyä läpi huollon eri ongelmia, joita nykyään kutsutaan kaiketi haasteiksi. Minäkin olin mukana heinien proomukuljetuksessa, joka lähti Ylä-Kuittijärveltä Jyvälahteen. Matkanteko oli hidasta ja kesti noin neljä tuntia. Kyllä siinä oltiin mitä mainioimpana kohteena vihollisen hävittäjille, mutta tuurilla jatkettiin perille. Talvellahan kuljetukset onnistuivat autoilla jääteitä pitkin. Jyvälahdelta kaikki tarvikkeet vietiin sitten pääsääntöisesti eteenpäin hevoskuljetuksilla Uhtuan suunnan tukikohtiin ja pesäkkeisiin. Hevoset ja hevosmiehet olivat tarkka-ampujien himoitsemia kohteita, koska onnistuneella kaadolla voitiin lamauttaa tai ainakin hankaloittaa jonkun tukikohdan täydennysten saanti kertoo Salo. Puolustusvoimissa vallitsi ankara polttoainepula, mutta siitä huolimatta kuorma-autoja käytettiin Salon mukaan myös hevosten muonan hakuun. Hevoset koettiin äärettömän arvokkaiksi ja sitähän ne kieltämättä olivat. Kerran lähdettiin Röhöstä heinän hakuun Uhtuan päätien varteen. Matkaa kertyi lähes 30 kilometriä hemmetin kapeata tilapäistietä pitkin ja me tulimme viimeisenä paikalle. Siellä oli pitkä rivi hevosmiehiä jonottamassa heinäpaalejaan. Minä koetin hiukan etuilla pitkään matkaamme vedoten, mutta eihän siitä mitään tullut. Kuulemma demokratiassa viimeiseksi tulleille jaetaan tavaraa viimeiseksi, jos sitä on ylipäätänsä jäljellä naurahtaa Salo ja jatkaa: Lopulta Korsutallissa oli ahdasta, mutta Suomenhevoset suhtautuivat yleensä tilanteeseen rauhallisesti. SA-kuva Korsutalli valmistuu kätevästi ammatimiesten toimesta. Hevosten olosuhteet rintamalla pyrittiin järjestämään mahdollisimman hyvin. SA-kuva päästiin paluumatkalle, mutta jossakin kohtaa kuoppaista kyytiä meillä putosi pari heinäpaalia lavalta. Niitähän oli lähdettävä etsimään, mutta jouduimme ajamaan vielä yli kymmenen kilometriä eteenpäin, ennen kuin pääsimme auton kääntöpaikalle. Eihän sieltä tien varresta löytynyt enää oljenkorttakaan, niin tarkkaan kuormamme kelpasi joillekin hevosmiehille. Moottoroitua kalustoa koetellaan Hevoset joutuivat usein korvaamaan autot kuljetuksissa varsinkin kelirikon aikana. Huoltoetäisyydet kasvoivat varsin pitkiksi, eivätkä vajaavahvuiset autokomp-paniat voineet mm. polttoainepulan vuoksi hoitaa kaikkia niille suunniteltuja tehtäviä. Pahimpien kelirikkojen aikoina liikenne moottoriajoneuvoilla kiellettiin joillakin tieosuuksilla jopa kokonaan, joten huolto tukeutui luotettavaksi osoittautuneisiin hevoskuljetuksiin. Salon kokemukset kuvastavat hyvin koettuja vaikeuksia: Suomaastoon jouduttiin rakentamaan erilaisia tilapäisteitä mm. tukkirakenteille. Niissä kulkeminen oli melkoisen hankalaa. Kerrankin neljän kilometrin matkalla tuhraantui kahdeksan tuntia eräällä keskeneräisellä oikotiellä. Auton peräpää vajosi monttuihin vähän väliä ja nostohommat eivät olleet helppoja. Hevosiakaan sillä tiellä ei ollut hyvä käyttää, koska vaarana oli aina jalan katkeaminen. Tukikohtien välistä yhteystietä jouduttiin kuitenkin käyttämään, koska varsinainen päätie oli vihollisen hallussa. Tiet olivat muutenkin yleensä helvetin huonoja. Vuoden 1942 poikkeuksellisen ankara talvi koetteli kalustoa ja miehistöä. Jäätyneillä ja kuoppaisilla teillä ajoneuvoille tuli paljon vaurioita. Kireän pakkasyön jälkeen kuljettajat joutuivat laittamaan pienen nuotion auton öljypohjan alle muutamaksi tunniksi, muuten kalustoa ei olisi saatu liikkeelle lainkaan. Akut tyhjenivät usein ja autoja käynnistettiin sitten veivillä. Voi arvata, että siinä hommassa tuli melkoinen hiki. Röhössä meillä oli lämpimät tallit vain saksalaisten tankeille, sillä ne oli saatava tarvittaessa heti liikkeelle kuvailee Salo talven koettelemuksia. Saksalaisten autokalusto oli Salon havaintojen mukaan melko kehnoa. Varsinkin renkaat olivat sileitä, täysin talviolosuhteisiin soveltumattomia. Tämä aiheutti luonnollisesti lukuisia teiltä suistumisia ja muita onnettomuuksia. Yhtenä erikoisuutena Salo muistaa saksalaisten ja ruotsalaisen autokomppanian miesten riitelyt kuljetuksista: Ruotsalaisilla oli 18 rekkaa kuljettamassa saksalaisten tarvikkeita Rovaniemeltä eteenpäin rintamalle. Saksalaiset pyrkivät aina lastaamaan mukaan mahdollisimman paljon tavaraa. Ruotsalaiset purattivat tietysti ylipainon pois, koska eiväthän autot olisi kestäneet Lapin olosuhteissa hurjia ylikuormia. Siinä kävi aina helvetinmoinen mekastus saksaksi, ruotsiksi ja suomeksi kun koetin sovitella ja tulkkailla osapuolten välillä. 19
Hevosten desinfiointi syöpäläisistä oli tärkeä toimenpide, joka osaltaan piti hevoset toimintakykyisinä. SA-kuva Jäätyneistä ruhoista lisämuonaa Hevosia kuoli rintamalla suhteellisen paljon, eikä arvokasta lihaa haluttu jättää käyttämättä. Tilaisuuden salliessa saalista haettiin hieman kauempaakin. Salo kertoo eräästä hankintareissusta: Kerran kuulimme, että Kiestingin suunnalla oli kaatunut suuri määrä saksalaisten hevosia tykistökeskityksessä. Me lähdimme Röhöstä kuorma-autolla hieman tutkimaan paikkoja ja siellähän niitä jäätyneitä ruhoja oli kymmenittäin. Kirveellä sitten hakkasimme niistä kinkkuja irti ja palasimme tyytyväisinä saaliin kanssa omaan tukikohtaan. Lihapaloja sitten keitettiin ja savustettiin, eikä lopputulosta voi moittia. Jälkeenpäin ajatellen lihat olisi tietysti pitänyt antaa eläinlääkärin tarkastettavaksi tautien varalta, mutta ei meistä ainakaan kukaan sairastunut. Hyvin hoitivat keittiömiehet hommansa. Korpitukikohdissa jouduttiin soveltamaan määräyksiä myös muonan suhteen. Normaalimenettelyn mukaan kaatuneiden eläinten ruhot vietiin elintarviketäydennyspaikalle eläinlääkärin tarkastetta- Eläinlääkintälottia koulutettiin sotien aikana kaikkiaan 250. Osa heistä palveli sotatoimialueilla kenttähevossairaaloissa. Lottien työpanos oli merkittävä, koska eläinlääkäreistä oli huutava pula. Hevoset joutuivat työskentelemään usein etulinjan kuljetuksissa ja Jatkosodassa menetettiin kaikkiaan 14573 hevosta kaatuneina. Kengitysseppäaliupseereilta eivät työt päässeet loppumaan. Hevoset oli kengitettävä usein varsinkin hyökkäysvaiheen pitkien marssien aikana. vaksi ja sieltä edelleen muonaksi joukoille. Tosin ruokapulasta huolimatta omien, uskollisesti taisteluissa mukana olleiden hevosten syöminen osoittautui joskus miehille ylivoimaisen vaikeaksi. Vihollisen hevosia ei kelpuutettu ravinnoksi lainkaan. Hevosten kunnossapitoon panostetaan Vaikka kaatuneiden hevosten ruhoja jouduttiin käyttämään muonana olosuhteiden pakosta, niin hevosten oloista rintamalla huolehdittiin mahdollisimman hyvin. Kenttäarmeijaan kuuluvan hevosen päivittäiseen rehuannokseen oli määrätty kuuluvaksi kuusi kiloa heinää, kuusi kiloa väkirehuselluloosaseosta ja kaksi kiloa kevätviljan olkea. Haavoittuneet ja sairaat hevoset hoidettiin olosuhteisiin nähden tehokkaasti. Jokaisen jalkaväkirykmentin ja hevosvetoisen patteriston vahvuuteen kuului eläinlääkärin perustama hevosten sidontapaikka. Divisioonatasolla eläinlääkintäkomppaniat huolehtivat sairastalleista ja vaikeampia tapauksia varten oli perustettu viisi kenttähevossairaalaa ja neljä kotialueen hevossairaalaa. Jatkosodan aikana yhtymien hevossairaaloissa hoidettiin yli 70 000 hevospotilasta. Korvessa oli tietysti hankalaa ja kävi meilläkin joskus harvoin eläinlääkäri tarkastuskierroksella. Hevosille rakennettiin mahdollisuuksien mukaan myös sirpalesuojia ja pieniä korsutalleja. Hevosten riittävä rehun saanti oli kuitenkin nähdäkseni suurin ongelma ja niin kuin tiedetään, sapuska tuotiin joskus uskomattoman hankalien matkojen päästä. Täytyy muistaa, että 1940-luvun Suomen tiestö oli pääsääntöisesti tosi surkeassa kunnossa ja olematonta, joten ilman hevosten työpanosta sodassa ei olisi kerta kaikkiaan pärjätty toteaa Salo. Perheen puolustusvoimille luovuttamalle hevoselle kävi Salon mukaan hyvin: Se palautettiin aika hyvässä kunnossa ja aikansa levättyään työsarkaa riitti vielä paljon sillekin Suomen sotia seuranneissa jälleenrakennustalkoissa. Hevosten pitäminen toimintakykyisinä edellytti asianmukaista muonitusta. Rehun toimittaminen korpitukikohtiin osoittautui joskus hyvin hankalaksi. Lähteet: Ilmari Ojala: Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945, Karisto Hannu Pesonen, Olavi Hankimo, Venla Pystynen, Riikka Pesonen: Liinaharja Suomenhevosen taival, Otava Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY 20