THL:n pääjohtaja Juhani Eskolan puhe Itä-Suomen Lääketiede tapahtuman avajaisissa 23. 9. 2014 Väestön terveydentila kokonaisuutena on 2000-luvulla kohentunut. Sosiaaliryhmien väliset terveyserot ovat kuitenkin pysyneet monelta osin ennallaan, osin jopa kasvaneet. Sosiaaliryhmien välillä on eroja kuolleisuudessa, pitkäaikaissairastavuudessa, koetussa terveydessä, mielenterveydessä, sairauksien biologisissa riskitekijöissä ja terveyteen vaikuttavissa elintavoissa. Myös miesten ja naisten sekä siviilisäätyjen väliset erot terveydessä ovat huomattavia. Terveyseroja on lisäksi maantieteellisten alueiden välillä. Itä-, Pohjois- ja Kaakkois-Suomen maakunnissa elinajan odote miehillä on lähes 5 vuotta ja naisilla noin 2 vuotta lyhyempi kuin Pohjanmaalla tai Ahvenanmaalla asuvilla. Sosiaaliryhmien väliset erot ilmenevät yleensä asteittaisina siten, että terveydentila on sitä parempi ja odotettavissa oleva elinikä sitä korkeampi mitä koulutetumpia ja mitä korkeammalla ammatillisessa arvoasteikossa henkilöt ovat ja mitä suuremmat heidän tulonsa ja varallisuutensa ovat. Korkeammin koulutetut kokevat työkykynsä paremmaksi ja usko omaan työssä jaksamiseen eläkeikään saakka on parempi kuin vähän koulutetuilla. Annan esimerkin erojen suuruudesta. Ylimpään ja alimpaan tuloviidennekseen kuuluvien välinen ero 35-vuotiaiden elinajanodotteessa on kasvanut miehillä 7.4 vuodesta 12.5 vuoteen ja naisilla 3.9 vuodesta 6.8 vuoteen 1980-luvun lopulta lähtien. Terveenä ja toimintakykyisenä elettyjen vuosien määrä vaihtelee koulutuksen mukaan vielä paljon enemmän kuin elinajan odote, koska sairastavuuden ja toiminnanvajavuuksien erot koulutusryhmien välillä ovat suuret. Korkea-asteen koulutuksen saaneet miehet elävät terveenä peräti 10,9 vuotta ja naiset 8,4 vuotta pidempään kuin enintään perusasteen koulutuksen saaneet. Terveyden eriarvoisuudessa ei ole kyse vain pienestä laitapuolen kulkijoiden ryhmästä, vaan koko väestöä koskevasta ilmiöstä: mitä parempi sosioekonominen asema kansalaisella on, sitä todennäköisemmin hän elää pitkän terveen elämän. Sosiaaliryhmien välisten terveyserojen tärkeimmät syyt ovat elinoloissa ja elintavoissa, kuten alkoholinkäytössä, tupakoinnissa, ravitsemuksessa ja liikunnassa. Elintapojen erot kytkeytyvät monenlaisiin seikkoihin kuten henkilöiden tietämykseen terveyteen vaikuttavista tekijöistä, perinteisiin, arvoihin ja sukupolvelta toiselle siirtyviin käyttäytymismalleihin. Alan tutkijoiden käsitysten mukaan tarvitaan laaja-alaista vaikuttamista eri yhteiskunnan sektoreilla: pienituloisten ja syrjäytyneiden aseman korjaamista, työttömyyteen puuttumista, työoloihin vaikuttamista, tehokkaampaa alkoholipolitiikkaa sekä palvelujärjestelmän eriarvoisuuden korjaamista. Olen sanonut aiemmin, ja toistan sen painokkaasti tänä iltana. Suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvä, myös terveyseroina selvästi näkyvä eriarvoisuus on eettisesti väärin, se on yhteiskunnan voimavarojen suurta tuhlausta, ja pitkään jatkuessaan saattaa vaarantaa myös lintukotomme rauhan. Tiedän, että monet ovat ilmaisseet huolensa syrjäytymisestä jo minua ennen. Terveyserojen vähentyminen on ollut Suomen terveyspolitiikan tavoitteena jo parin vuosikymmenen ajan. Syrjäytymisen torjuminen on päässyt jo hallitusohjelmiinkin. Tavoitetta ei kuitenkaan ole saavutettu, vaan erot ovat puheista huolimatta osin jopa kasvaneet. Kaikilla käytetyillä mittareilla lasten ja nuorten suuren enemmistön tilanne on hyvä. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, heillä on ystäviä ja harrastuksia, he pystyvät keskustelemaan 1
vanhempiensa kanssa ja kokevat vanhempien tukevan koulunkäyntiään. Väkivaltaa käytetään kotikasvatuksessa yhä harvemmin. Lasten kasvuympäristö on aiempaa turvallisempi. Koulun osallistumiskulttuuri ja työilmapiiri ovat kohentuneet ja entistä useampi yläkoululainen pitää koulusta. Nuorten tupakointi ja alkoholinkäyttö sekä teiniraskaudet ovat vähentyneet. Pienituloisiin perheisiin kuuluvien lasten määrän kasvu on taittunut. Hyvinvoivan enemmistön arkea huonolaatuiset julkiset palvelut eivät horjuta. Kun läheiset ihmissuhteet toimivat, lapset pärjäävät. Hyvinvointi kuitenkin eriarvoistuu ja lapsuus erilaistuu Suomessa. Samalla kun enemmistö lapsista voi hyvin, pienellä osalla ongelmat jatkuvat ja kärjistyvät. Mittarista riippuen pahoinvointia tai hyvinvoinnin uhkia kohtaavien lasten osuus vaihtelee karkeasti arvioituna muutamista prosenteista yli 10 prosenttiin. Kahdeksan prosenttia yläkouluikäisistä on vailla läheistä ystävää. Jopa viidennes yläkouluikäisistä tytöistä kokee itsensä masentuneeksi. Teini-ikäisten tyttöjen joutuminen sairaalahoitoon itsensä vahingoittamisen vuoksi on lisääntynyt. Alle 18-vuotiaiden poikien kuolemansyynä itsemurha on Suomessa OECD-maiden yleisimpiä. Yläkouluikäisistä tai vanhemmista tytöistä useampi kuin joka viides on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Nuorten huumekokeilut ovat lisääntyneet viime vuosina. Joka kymmenes yläasteikäisistä, joka kahdeksas lukiolaisista ja joka viides ammattiin opiskelevista nuorista on kokeillut huumeita. Edistystäkin on monilla alueilla: vielä vuosituhannen vaihteessa tupakoivien nuorten osuudet olivat lähes kaksi kertaa suurempia kuin nyt. Vähintään kerran kuussa humalaan juovien nuorten osuudet ovat puolittuneet runsaan kymmenen vuoden aikana. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaiset luvut ovat kuitenkin yhä korkeita. Vaikka materiaalinen elintaso on Suomessa varsin korkea, kuuluu yhdeksän prosenttia lapsista pienituloisiin perheisiin. Kolme prosenttia suomalaislapsista kuuluu perheeseen, jossa on vakavia puutteita elintasossa. Pitkäaikaisesti eli vähintään kymmenen kuukautta toimeentulotukea saavissa perheissä elää lähes 13 000 lasta. Lasten ja nuorten toistuva sijoittaminen kodin ulkopuolelle on nelinkertaistunut 20 vuodessa. Lastensuojelun laitoshuollossa yli puoli vuotta olleiden alaikäisten osuus on lähes kolminkertaistunut. Molempien vanhempien työssäkäynti, työelämän kiire, ylityöt ja määräaikaiset työsuhteet rajoittavat vanhempien mahdollisuuksia lasten hoivaan ja suojeluun. Kaksi viidestä vanhemmasta tuntee laiminlyövänsä perhettään työn vuoksi, ja yhtä moni on huolissaan omasta jaksamisestaan. Epätyypillistä työaikaa tekevillä on perheen ja työssäkäynnin yhdistäminen erityisen vaikeaa. Huono-osaisuus kehkeytyy ja kasautuu lasten ja vanhempien kohtaamisen puutteesta, huolenpidon vajeista, yksinäisyydestä, koulukiusaamisesta, heikosta lukutaidosta, harrastusten korkeista maksuista sekä pitkittyvistä taloudellisista vaikeuksista kotona. Lapset eriarvoistuvat ja huostaanottojen määrät kasvavat, koska lasten, nuorten ja perheiden palvelut eivät pysty ajoissa tukemaan ja auttamaan riskitilanteissa. Eriarvoistuvan kehityksen oikaiseminen vaatii lapsi- ja perhelähtöisiä palveluita, joissa lasten tärkeitä ihmissuhteita tuetaan ja vahvistetaan. 1990-luvun laman aikana lasten ja nuorten peruspalveluiden leikkauksilla luotiin lisääntynyt tarve korjaaviin palveluihin. Neuvolan perhevalmennusta karsittiin, vaikka on selvästi osoitettu, että vanhemmuuteen valmentaminen ehkäisee lapsen ongelmia. Neuvolan kotikäyntejä vähennettiin ja 2
lapsiperheiden kotipalvelut ajettiin alas, vaikka kotiin annettu tuki vahvistaa myönteistä vanhemmuutta ja vähentää lasten myöhempiä mielenterveysongelmia. Kouluterveydenhuoltoa ja oppilashuoltoa karsittiin, vaikka sekä nuoret että vanhemmat katsovat, että apua pitäisi saada juuri koulussa. Viidesluokkalaisiin ja heidän vanhempiinsa kohdistunut kyselytutkimus osoitti, että vanhemmat haluaisivat ja olisivat valmiita vastaanottamaan tukea omaan vanhemmuuteensa opiskeluhuollosta. Opiskeluhuolto on koettu leimaamattomaksi ja helpoksi paikaksi vanhempienkin asioida. Tulonsiirrot lapsiperheille ovat reaaliarvoltaan pienentyneet 1990-luvun alkupuoleen verrattuna ja jääneet jälkeen ansioiden ja elinkustannusten kehityksestä. Lasten arkiseen kasvuympäristöön - kotiin, päivähoitoon ja kouluun - on parinkymmenen viime vuoden aikana tehdyillä leikkauksilla aiheutettu muutoksia, jotka vaarantavat monen lapsen hyvän kasvun mahdollisuudet. Lasten ja nuorten kasvun tukeminen on kuitenkin mahdollista varsin yksinkertaisin keinoin! Tiedämme varsin hyvin, mitä pitäisi tehdä ja miten toimia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruslähtökohtana on oikeus kaikille saatavilla oleviin, hyvätasoisiin ja kohtuuhintaisiin palveluihin. Näitä peruspalveluita - päivähoitoa, koulua, ja terveydenhuollossa neuvola- ja kouluterveystyötä - on tarjottava kaikille, riippumatta perheen varakkuudesta. Päivähoitoryhmien ja koululuokkien kokoa ei saa päästää kasvamaan. Voimavaroja on lisättävä korjaaviin palveluihin ja suurimmassa syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten auttamiseen. Syrjäytymisen riskitekijät tunnetaan varsin hyvin, ja useiden syrjäytymisen ehkäisytoimien vaikuttavuudesta on hyvää tutkimusnäyttöä. On tärkeää kohdistaa korjaavat toimet riittävän varhain sinne, missä tukea tarvitaan, ja riittävän laajaalaisena kattaen kodin tukemisen, neuvolatoiminnan, varhaiskasvatuksen ja koulun. Arkista tukea perheen kriiseissä sekä kotikasvatuksen neuvontaa tulee saada kotiin ilman lastensuojeluasiakkuutta. Tukea pitää antaa erityisesti pienten lasten perheille. Lapsiperheiden kotipalvelun tulee olla myös vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten vanhempien tukena. Resepti lasten ja heidän perheidensä hyvinvointiin on sinänsä yksinkertainen: tarvitaan kohtuullinen toimeentulo, aikaa huolenpitoon ja riittäviä palveluita vanhemmuuden tueksi. Mika Waltarin Sinuhessa todetaan, että 'tähdet ja lampaanmaksa ovat aihe, josta riittää keskusteltavaa koko loppuelämäksi'. Tämän päivän Suomessa tuo lampaanmaksa voisi olla vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus. Kyynikko tai piikittelijä voisi kysyä puheeni alkupuolen kuultuaan, ratkaiseeko sote hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyden ja eriarvoistumisen haasteet. Tietenkään ei. Mutta mielestäni usean vuoden aikana tehty työ ja käyty keskustelu on vienyt meitä eteenpäin, tilanteeseen, jossa meillä on mahdollisuus uudistaa palvelujärjestelmämme siten, että palvelujen laatu paranee ja ne ovat tasavertaisemmin kaikkien ulottuvilla. Aivan samoin kuin kauneus on katsojan silmässä, myös sote-uudistuksen todelliset vaikutukset ovat niiden paikallisten, alueellisten ja valtakunnan tason toimijoiden käsissä, jotka soveltavat melko yleisellä tasolla olevan lainsäätäjän toiveen käytäntöön. Toimijoilta edellytetään sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattiosaamista että kykyä seurata, kehittää ja ohjata palvelutuotantoa. Järjestäjätahojen tulee olla tarpeeksi vahvoja, jotta ne pystyvät keskittämään tuotantoa suuriin yksiköihin laadukkaiden palvelujen sitä edellyttäessä ja toisaalta tarvittaessa hajauttamaan tuotantoa pieniin yksiköihin tai järjestämään liikkuvia palveluita ja sähköisiä palvelukokonaisuuksia. Johtamisen osaaminen korostuu kaikilla tasoilla. 3
Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon tulevaisuuden haasteet ja näihin haetut ratkaisut eivät ole ainutlaatuisia. OECD on raporteissaan kehottanut Suomea varautumaan muun muassa ikääntymisen mukanaan tuomiin kansantalouden menoihin sekä eriarvoistumiseen palvelujen saannissa. Arvioitavana oleva lakiluonnos pyrkii osaltaan vastaaamaan hyvinvoinnin, terveyden ja talouden haasteisiin kokoamalla Suomen pirstaleiset järjestämis- ja tuotantorakenteet suuremmiksi kokonaisuuksiksi sekä integroimalla sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisvaltaisemmin. Täysin vastaavaa, kerralla toteutettua uudistusta ei ole tehty muissa maissa. Rakennettaan jo uudistaneissa maissa painopiste on siirtymässä vähittäisiin uudistuksiin, joissa tärkeintä on yhteistyö eri toimijoiden välillä, asiakaslähtöisyys, toiminnan tulosten mittaaminen sekä selkeä sosiaali- ja terveyspoliiittinen näkemys järjestelmän tulevaisuudesta. Laadun seurantaan ja parantamiseen käytetään tällöin suomalaista järjestelmää enemmän keskushallinnon voimavaroja. Kansainvälisessä vertailussa sote-lakiesitys kattaa vielä suhteellisen heikosti asiakaslähtöisyteen ja valinnanvapauteen liittyvät kysymykset. Haluaisin puuttua puheeni lopuksi vielä tähän asiakkaan ja käytännön työntekijän näkökulmaan sote-uudistuksessa. Lakiehdotuksessa edellytetään, että järjestämisestä ja tuotannosta vastaavat keräävät eri tavoin asukkaiden näkemyksiä hyvinvoinnin ja terveyden tilasta, sote-palvelujen laadusta ja toimivuudesta. Asukkaiden osallisuuden vahvistaminen päätöksenteossa ja suunnittelussa on tärkeä osa tavoiteltaessa yhdenvertaisia ja asiakaslähtöisiä palveluita. Lain tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan tutkittua tietoa, näyttöä palveluiden vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta sekä tietoa jo kehitetyistä hyvistä käytännöistä. Dokumentit ja ohjeet eivät sinänsä ole riittäviä, vaan tarvitsevat tuekseen paikallista kehittämistyötä sekä alueellista yhteistyötä yliopistojen, yliopistosairaaloiden ja käytännön asiakas- ja potilastyön välillä. Soteuudistuksen toteuttamisessa on siksi tärkeää koota yhteen olemassa oleva sosiaalialan osaamiskeskusten, perusterveydenhuollon yksiköiden ja erikoissairaanhoidon kehittämisosaaminen osaksi uusien sote-organisaatioiden normaalia toimintaa. Tämä on lakiesityksessä vielä perin puutteellisesti valmisteltu. Keskustelu ja mielenkiinto on tähän asti kohdistunut rakenteiden uudistusnäkymiin ja vaihtoehtoihin. Asiakkaan ja potilaan näkökulma ja toiveet ovat ainakin julkisessa keskustelussa jääneet vähemmälle. Jo nyt kuulee ymmärrettäviä kysymyksiä siitä, miten lähipalvelut määritellään ja miten ne turvataan tai siitä, mitä sote-uudistus tarkoittaa tavallisen kansalaisen kannalta. Mitä kuopiolainen sairaanhoitaja, pielavetinen vanhus tai mikkeliläinen työtön rakennusmies haluaa ja odottaa? Vähenevätkö luukut, lyhenevätkö jonot ja paraneeko palvelu? Vastauksia ei voi saada vain ministeriöstä tai sote-alueen johtoelimiltä, vaan on kuunneltava asiakkaita ja potilaita. Tarvitaan myös mittareita työn laadulle ja vaikuttavuudelle, jolla edistys, pysähtyneisyys tai mahdollinen takapakki voidaan todentaa. Asiakkaiden valinnanvapaus on jo lain sallima realiteetti ja vääjäämättä tulee lisääntymään. Menestyksekkäimmissä yrityksissä puhutaan asiakkaan tarpeiden ennakoimisesta ja intohimosta niiden tyydyttämiseen. Tällaisia ääniä ei vielä sote-keskustelussa ole kuulunut. Ehkä businessmaailmasta lainattu terminologia tai hehkutus ei suoraan istukaan sosiaali- ja terveydenhuollon 4
arkikieleen, mutta jotain tuonsuuntaista olisi ehkä hyvä ajatella, jos modernia asiakaspalvelua on tarkoitus kehittää. Pelkään, että uudistusta mietittäessä monet potilas- ja asiakassuhteen kehityssuunnat ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Uskon nimittäin vakaasti siihen, että arkielämän digitalisaatio ja internetin mahdollistama tiedon tulva ovat jo muuttaneet ja tulevat muuttamaan asiakkaan ja potilaan asemaa. Yhtenäiskulttuuri murtuu, potilaan ja lääkärin kohtaaminen muuttuu tasavertaisemmaksi keskustelu- ja konsultaatiotapaamiseksi, yksilölliset hoidot valtavirtaistuvat ja kaikkinainen kilpailu lisääntyy. Onko uusi sote-rakenne valmis tähän? Toinen ääni, jota olen kaivannut, on sosiaali- ja terveystyötä kunnissa, terveyskeskuksissa, laitoksissa ja sairaaloissa tekevien ammattilaisten ääni. Iso uudistus ei onnistu vain organisaatiolaatikkoja piirtämällä, eivätkä käytännön työntekijät motivoidu uudistukseen, jos sitä ei koeta mielekkääksi työn uudistamisen ja potilaan hoidon kannalta. Vielä ei ole puhuttu juuri ollenkaan siitä, miten painopisteen ja voimavarojen siirto perusterveydenhuoltoon tapahtuu? Onko sosiaali- ja terveydenhuollon ammattikoulutus ja täydennyskoulutus uusien haasteiden tasalla? Onko se riittävää, onko varauduttu digiaikaan? Tulevaisuudessa työnkuvat tulevat monimuotoistumaan ja kaikinpuolisen joustavuuden vaatimus kasvamaan. Onko tämä otettu huomioon? Nyt olisi aika päästä myös tähän keskusteluun. Pidän sote-uudistusta erittäin tärkeänä. Uudistus on minun mielestäni verrattavissa neljänkymmenen vuoden takaiseen kansanterveyslain säätämiseen. Mikäli nyt hahmoteltuja muutoksia sovelletaan muillakin yhteiskunnan sektoreilla, edessämme voi kymmenen seuraavan vuoden aikana olla suurin reformi julkisen hallinnon alueella, minkä sukupolvemme on nähnyt. Hyvät kollegat! Toivon, että te terveydenhuollon ammattilaisina antaisitte oman panoksenne uudistuksen arviointiin ja jatkotyöstöön. Lakiesitys on monin tavoin kompromissi, siinä on useita heikkouksia ja avoimia kysymyksiä, eikä se ratkaise kaikkia ongelmia. Se on kuitenkin konkreettinen esitys, joka ansaitsee reilun kohtelun. Vielä on ennenaikaista sanoa, mihin asti uudistuksella päästään. Mielestäni on kuitenkin tärkeätä nähdä, että nyt kivulla synnytetty lakiehdotus avaa harvinaisen mahdollisuuden uudistaa monin tavoin ontuva sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmä. Soisin todella, että tätä tilaisuutta ei menetettäisi! 5