SISÄLOISHÄÄTÖ VARSALAITUMILLA

SISÄLOISHÄÄTÖ VARSALAITUMILLA Niina Korhonen Luonnontieteiden kandidaatin tutkielma Biotieteiden koulutusohjelma, biotieteiden pääaine Itä-Suomen yliopiston biologian laitos 2. marraskuuta 2012

Itä-Suomen yliopisto, Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta Biotieteiden koulutusohjelma, biotieteiden pääaine Niina Korhonen: Sisäloishäätö varsalaitumilla Luonnontieteiden kandidaatin tutkielma Luonnontieteiden kandidaatin tutkielman ohjaajat: Minna-Liisa Heiskanen, Liisa Nurminen marraskuuta 12 Hevonen, varsa, sisäloiset, sisäloishäätö, laidunolosuhteet, Parascaris equorum, Cyathostominae Kotieläimiä infektoivissa sisäloisissa havaittu loishäätölääkkeisiin kohdistuva resistenssi on aiheuttanut eläinlääketieteen asiantuntijoissa huolta jo ensimmäisten lääkeaineiden käytön yleistyttyä. Pahimmillaan resistenssi uhkaa kotieläinkasvatusta elinkeinona. Sisäloiset voivat aiheuttaa eläimille laihtumisen, heikon kasvun ja suorituskyvyn lisäksi vakavia, jopa kuolemaan johtavia oireita. Uusimmat lääkeaineet ovat tulleet markkinoille jo vuonna 1995, eikä uusia valmisteita ole näköpiirissä. Kaikkia lääkeaineita kohtaan on kuitenkin havaittu muodostuneen resistenssiä eri sisäloislajeilla ja -kannoilla. Myös hevosilla esiintyvien sisäloisten resistenssi lisääntyy ja sen myötä on ajauduttu tilanteeseen, jossa tarvitaan nopeasti uusia ja erilaisia sisäloisinfektioita ehkäiseviä strategioita. Myös kemiallisen sisäloishäädön eli madotuksen toteuttamistapoja joudutaan harkitsemaan uudelleen. Perinteinen koko lauman säännöllinen hoitaminen ei enää ole suositeltavaa, vaan olisi parempi siirtyä kohti kohdennettua sisäloishäätöä, jossa eläimet hoidetaan yksilöinä, jokaisen eläimen sen hetkinen sisäloistaakka huomioon ottaen. Hevosten osalta sisäloisinfektion vakavuutta seurataan lantanäyttein. Tästä Suomen eläinlääkäripraktikot ry:n hevosjaosto antoi ohjeistuksen vuonna 2010. Ohjeenmukaisella toiminnalla pyritään löytämään ympäristöä kontaminoivat yksilöt. Ohje keskittyy kuitenkin pääasiassa aikuisten hevosten sisäloishäätöön ja antaa suorastaan virheellistä tietoa varsojen sisäloishäädöstä, sillä varsoilla yleinen suolinkainen (Parascaris equorum) ei näy luotettavasti madotustarvetta selvittävissä lantanäytetutkimuksissa. Tällä hetkellä resistenteimpien ja aikuisilla hevosilla ylivoimaisesti yleisimpien sisäloisten, pienten sukkulamatojen (Cyathostominae), osalta lantanäyte on kuitenkin luotettava menetelmä sisäloistaakan ja madotustarpeen arviointiin. Varsinaisen sisäloishäädön lisäksi on aina vain tärkeämpää pyrkiä estämään infektion tapahtuminen pitämällä hevosten elinympäristö puhtaana. Tarhat ja laitumet tulisi siivota riittävän usein ja erityisesti varsojen karsinat tulisi desinfioida. Myös laidunten uudistaminen on tärkeää ehkäistäessä sisäloisinfektioita, sillä maaperään voi kertyä ajan kuluessa runsaastikin infektiivisiä munia ja toukkia. Pohjois-Savon hevosjalostusliitto on perinteisesti järjestänyt varsalaitumia Juurusvedessä sijaitsevilla Rahvon ja Otuksen saarilla. Laitumet ovat olleet mukana EU:n ympäristötukiohjelmassa, joten niitä ei ole hoidettu tai uusittu viime vuosina. Kohonneen infektioriskin vuoksi kartoitettiin laidunkauden aikaisen sisäloishäädön tarvetta. Varsojen lantanäytteet tutkittiin kolmena peräkkäisenä vuonna syksyllä laidunkauden jälkeen. Yhtenä kesänä varsat madotettiin keskellä laidunkautta, jolloin syksyllä vain hyvin pieni osa varsoista pystyttiin aikuisten hevosten raja-arvojen mukaan luokittelemaan madotustarpeellisiksi. Kesän aikana tehty madotus myös eliminoi laumasta suolinkaisinfektion. Myös ulosteeseen erittyvien pienten sukkulamadon munien määrä laski kesämadotuksella huomattavasti, jolloin laitumien kontaminoituminen saadaan pidettyä kurissa.

Sisällysluettelo 1 Johdanto... 4 2 Kirjallisuuskatsaus... 5 2.1. Taksonomiasta ja lajien nimeämisestä... 5 2.2 Varsojen yleisimmät sisäloiset Suomessa... 6 2.2.1 Pienet sukkulamadot (Cyathostominae)... 7 2.2.2 Suolinkainen (Parascaris equorum)... 8 2.3 Sisäloisinfektioiden ehkäisy... 9 2.3.1 Kemiallinen sisäloishäätö eli madotus... 9 2.3.3 Talli-, tarha- ja laidunhygienia... 14 2.3.4 Sisäloiset laidunolosuhteissa... 15 3 Aineisto ja menetelmät... 16 3.1 Hevoset... 16 3.2 Koejärjestely... 17 3.2.1 Lantanäytteet... 17 4. Tulokset... 17 5 Pohdinta... 20 6 Viitteet... 23

1 Johdanto Sisäloisissa havaitun loislääkeresistenssin vuoksi tutkijat ja eläinlääkärit ovat pyrkineet tuomaan esille uusia keinoja ja strategioita sisäloisinfektioiden hallintaan. Suomessa matolääkkeet ovat olleet reseptinalaisia huhtikuusta 2008 lähtien (Näreaho ym. 2011), jonka jälkeen matolääkkeiden käytöstä on tullut säännöstellympää. Vuoden 2010 keväällä Suomen eläinlääkäripraktikot ry:n (SEP ry) hevosjaosto julkaisi ohjeet hevosten kohdennetusta sisäloishäädöstä, ja laboratorioiden lisääntyneen näytemäärän perusteella muutosta käytännöissä on pikkuhiljaa havaittavissa. Muiden kotieläinten osalta sisäloisten matolääkeresistenssi uhkaa jo esimerkiksi lämpimissä ilmastoissa lammastalouden elinvoimaisuutta (Waller 1999). Näitä maita ovat Kaplanin (2004) keräämien tietojen mukaan muun muassa Etelä-Amerikka, Etelä-Afrikka ja Yhdysvaltojen kaakkoisosa. Jotta hevosten osalta voitaisiin samankaltainen tilanne välttää, täytyisi löytää kestävämpiä tapoja sisäloisinfektioiden hillitsemiseksi. Hevosala on jakautunut pikkuhiljaa ammattilaisiin ja harrastajiin. Molemmissa omistajaryhmissä on kuitenkin havaittavissa tiedollisia puutteita sisäloishäädön suhteen, sillä hevostenomistajat ymmärtävät harvoin sisäloisten moninaisuuden ja sen, etteivät samat lääkeaineet tehoa kaikkiin sisäloislajeihin. Kun hevosyksilön matotaakkaan ja sen sisältöön vaikuttavat vuodenajan ja ympäristön lisäksi myös hevosen ikä, on selkeiden ohjeiden laatiminen haastavaa. Pohjois-Savon hevosjalostusliitto on perinteisesti järjestänyt yhteislaitumia nuorille varsoille luonnonlaitumilla saarissa. Laitumet ovat mukana EU:n ympäristötuki-ohjelmassa, joten laitumien hoitoa ei ole tehty viime vuosina. Tästä syystä on oletettavaa, että laitumien maaperään on päässyt kertymään loisten munia ja infektiivisiä toukkamuotoja. Tämä herätti kysymyksen varsojen kesänaikaisesta sisäloistaakasta sekä mahdollisen laidunkaudella tehtävän sisäloishäädön tarpeesta. Kesällä tehtävän sisäloishäädön hyödyllisyyttä päätettiin testata tekemällä loishäätö yhtenä laidunkautena ja tutkimalla varsojen lantanäytteet syksyllä laidunkauden jälkeen. Lantanäytteet tutkittiin myös kahtena muuna vuonna, jolloin sisäloishäätöä ei tehty kesän aikana. Tarkastelen ensiksi tässä opinnäytetyössä kirjallisuuskatsauksella hevosten sisäloisinfektioiden taustaa erityisesti varsojen kannalta, sekä käyn läpi loislääkeresistenssitilannetta Suomessa. Lisäksi esittelen varsinaisen kokeen tulokset ja pohdin saatuja tuloksia sekä kirjallisuuskatsauksen että kyseisen ympäristön pohjalta. Tarkoitukseni on selkeyttää varsojen sisäloishäätöä ja avata syitä viimeaikaisille muutoksille sisäloishäätökäytännöissä. 4

2 Kirjallisuuskatsaus 2.1. Taksonomiasta ja lajien nimeämisestä Varsojen kannalta tärkeimmät sisäloiset, suolinkainen ja pienet sukkulamadot, kuuluvat kaikki sukkula- eli pyörömatojen (Nematoda) pääjaksoon (Kuva 1.). (NCBI Taxonomy Browser) Kuitenkin puhuttaessa sukkulamadoista, tarkoitetaan yleensä pieniä sukkulamatoja (Cyathostominae). Pieniin sukkulamatoihin kuuluu hevosta infektoivia lajeja yhteensä noin 50 kappaletta (Lichtenfels ym. 1998, 2002, 2008). Isot sukkulamadot puolestaan ovat Strongylidaeheimoon kuuluvan alaheimon Strongylinae lajeja, joihin kuuluvat Strongylus asini, Strongylus edentatus, Strongylus equinus ja Strongylus vulgaris. Isoista sukkulamadoista käytetään puhekielessä myös nimitystä verimadot (The Merch Veterinary Manual). Suolinkainen eroaa pyörömatojen pääjaksossa muista sukkulamadoista lahkon tasolla, sillä se kuuluu lahkoon Ascaridida. Myös kihomato (Oxyuris equi) kuuluu sukkula- eli pyörömatoihin jakautuen Chromadorea luokassa omaan lahkoonsa. Hevosen heisimato (Anoplocephala perfoliata) puolestaan kuuluu heisimatojen pääjaksoon (Cestoda), ja maksamato imumatoihin (Trematoda). Kuva 1. Sukkulamatojen taksonomiaa. (Taksonomia sivulta NCBI Taxonomy Browser) 5

2.2 Varsojen yleisimmät sisäloiset Suomessa Hevosten sisäloiskantojen seurantaa on Suomessa tehty hyvin vähän. Aivan viime vuosina on, kenties maailmalla saatujen hälyttävien resistenssihavaintojen innoittamana, ilmestynyt joitakin tutkimuksia koskien pääasiassa resistenssin olemassaoloa tiettyjä sisäloislääkeaineita kohtaan Suomessa (Näreaho 2011; Pulli 2007; Vainio 2009). Näreaho keskittyi tutkimuksessaan juuri varsoja infektoivan loisen, suolinkaisen (Parascaris equorum), loislääkeresistenssitilanteeseen. Myös Kirsi Vainio (2009) perehtyi eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielmassaan hevosten suolistoloisiin ja loislääkeresistenssiin. Pienten sukkulamatojen ja suolinkaisten lisäksi hevosilla esiintyy Suomessa isoja sukkulamatoja, hevosen heisimatoja (Anoplocephala perfoliata) sekä kihomatoja (Oxyuris equi). Rantalaitumilla laiduntavilla hevosilla voidaan tavata myös maksamatoa (Fasciola hepatica) (Saari & Nikander 2006). Ruotsissa, jossa sekä ympäristö- että hevostenpito-olosuhteet ovat hyvin samankaltaisia kuin Suomessa, on alan tutkimusta tehty jonkin verran enemmän (Lindgren ym. 2008; Lind ym. 2007). Lind (2007) selvitti kyselytutkimuksella myös sisäloishäädön ja muiden sisäloisinfektioihin vaikuttavien tekijöiden, kuten tarhojen siivouksen, käytännön toteumista hevostalleilla. Tanska on ollut hevosten sisäloishäädön edelläkävijämaa jo kauan. Siellä matolääkkeet ovat olleet reseptinalaisia jo vuodesta 1999 saakka, ja madotusstrategiaa on ohjattu kohdennetun loishäädön suuntaan, jolloin koko sisäloishäätö ja lääkeaineen valinta perustuvat tietoon kyseisen hevosyksilön loistilanteesta (Nielsen 2012). Toisin sanottuna, vain lantanäytteeltään positiiviset hevoset lääkitään. Lantanäytteen positiivisuus määräytyy pienen sukkulamadon (isoja ja pieniä sukkulamatoja ei voida erottaa toisistaan, molemmat luetaan Strongyle-tyyppisiksi muniksi (Näreaho ym. 2011)) osalta tietyn raja-arvon (kpl/g) ja muiden lajien osalta munien toteamisen perusteella. SEP ry:n hevosjaoston suosittelema raja-arvo on 200 kpl tai yli Strongyle-tyyppisiä munia grammassa lantaa. Lääkeaineen valinnassa on otettava huomioon kaikki hevosta infektoivat lajit, sekä lajit, joita hevosessa voi mahdollisesti olla, mutta jotka eivät tule lantanäytetutkimuksessa esiin. Tällaisia ovat muun muassa suolinkainen, isot sukkulamadot, hevosen heisimato, maksamato ja kihomato. Munien harvan erittymisrytmin vuoksi heikosti lantanäytetutkimuksessa näkyvät lajit huomioidaan SEP ry:n ohjeistuksessa syksyllä tehtävässä rutiiniloishäädössä. Ympärivuoden ei enää pitäisi siis madottaa vain matoja, vaan valintojen taustalla tulisi olla tietoa ja ymmärrys siitä, että eri loislajit todella ovat erilaisia. Lisäksi lääkeaineen valintaan vaikuttavat hevosen ikä ja hevosen elinympäristö. Tärkeimpänä tavoitteena on hevosten elinympäristön kontaminaation vähentäminen estämällä loisten munien leviäminen ympäristöön. 6

2.2.1 Pienet sukkulamadot (Cyathostominae) Pienet sukkulamadot ovat yleisiä kaiken ikäisillä hevosilla. Suuren lajimäärän vuoksi pienten sukkulamatojen patogeenisyys vaihtelee. Yleisesti niitä pidetään hevoselle vähiten vaarallisina loisina, vaikka Corning (2009) väittääkin artikkelissaan niiden olevan nykyisin hevosten patogeenisimpiä loisia. Väite perustuu ilmeisesti pienten sukkulamatojen yleisyyteen ja muiden sisäloisten suhteelliseen harvinaisuuteen ympäri maailman. Pienet sukkulamadot aiheuttavat kuitenkin paljon vähemmän oireita hevosille kuin isot sukkulamadot, jotka ovat onneksi harvinaistuneet Suomessa säännöllisen sisäloishäädön ansiosta (Saari & Nikander 2006). Strongyletyyppiset munat ovat flotaatioon perustuvissa ulostetutkimuksissa, kuten hevosten rutiinisti tehtävässä lantanäytetutkimuksessa, yleisin tunnistettu loisen muna (Movet Oy:n yhteenveto internetsivuilla). Se on kooltaan 70-90 µm x 40-50 µm ja sen sisällä on havaittavissa 8-16 soluinen morula (Hendrix & Robinson 2012). Lantaan erittymisen jälkeen muna alkaa kehittyä ympäristöoloista riippuvalla nopeudella L1- vaiheen toukaksi. Pienten sukkulamatojen munien kehittymisnopeus munista infektiivisiksi L3- vaiheen toukiksi riippuu muun muassa ympäristön lämpötilasta. Optimilämpötila toukkien kehitykselle on vanhempien tutkimusten perusteella 25-33 C (Ogbourne 1972; Mfitilodze & Hutchinson 1987; Rupashinge & Ogbourne 1978; Lucker 1941, Nielsenin ym. mukaan 2007). Tällöin pienen sukkulamadonmunan kehittyminen L3-larvaksi veisi 3-4 päivää. Uudemmassa tutkimuksessaan Nielsen toteaa samaan kuluvan 20-30 asteessa vain yhden vuorokauden. Erot voivat toki selittyä tutkimuksessa käytettyjen loiskantojen erilaisesta lajijakaumasta. Sopivan lämpötilan lisäksi pienen sukkulamadon toukat tarvitsevat kehittymiseensä happea ja kosteutta (Nielsen ym. 2010 b). Kuumina ja kuivina kesäpäivinä kehittymistä ei siis juurikaan tapahdu muualla kuin ehjien lantapallojen suojassa. Myös UV-valon on todettu tuhoavan pienien sukkulamatojen munia ja toukkamuotoja, mutta altistuksen tulisi kestää useita vuorokausia, jotta toukat todella kuolisivat. (Langrova ym. 2008) Myöskään pakkanen ei tuhoa munia eikä toukkia, sillä sukkulamadonmunien ja toukkien tiedetään kestävän pakkasta, varsinkin Suomen talvessa yhtenäisen lumipeitteen alla. (Nielsen ym. 2007) Vaihtelevia ympäristöoloja cuticulansa suojassa hyvin kestävä L3-larva liikkuu ympäristössään esimerkiksi heinänkortta pitkin, kunnes hevonen nielaisee sen syödessään. Suurimman osan (98 %) infektiivisistä larvoista on todettu liikkuvan metrin (1 m) säteellä lantakasasta (Fleurance ym. 2007). Toukka läpäisee ohutsuolen epiteelikerroksen ja joko koteloituu limakalvonalaiskerrokseen tai lajista riippuen siirtyy vaeltamaan muualle elimistöön. Kotelovaihe voi kestää neljästä 7

kuukaudesta kahteen vuoteen (Corning 2009), ja sen pituus vaihtelee vuodenajan sekä infektiopaineen mukaan. Lopulta toukka aikuistuu limakalvonalaiskerroksessa ja palaa suoleen aikuisena lisääntymiskykyisenä loisena (Hendrix & Robinson 2012). Aikuisvaiheensa pienet sukkulamadot elävät paksusuolessa (Corning 2009). Toukkien koteloituminen limakalvonalaiseen kerrokseen johtaa usein siihen, että koteloituneita toukkamuotoja kertyy elimistöön runsaasti ja kevättalvella, kun suuri määrä toukkia aktivoituu, suurin osa suolen limakalvosta vaurioituu. (Hendrix & Robinson 2012; Saari & Nikander 2006) Vaurioituminen aiheuttaa hevosen elimistössä voimakkaan tulehdusvasteen, mikä voi johtaa jopa nopeaan kuolemaan. Lievemmissä tapauksissa oireita voivat olla laihtuminen tai turvotus, ripulointi ja ähkyily. Tällaisia oireita tavataan useimmiten nuorilla, alle 6-vuotiailla hevosilla, sillä hevosille on todettu kehittyvän osittaista vastustuskykyä pieniä sukkulamatoja kohtaan (Mughini Gras 2011). Aikuiset hevoset, joilla on jatkuvasti hieman matoja lääkitsemättömyyden vuoksi, pystyvätkin puhtailla laitumilla hillitsemään pienten sukkulamatojen lisääntymistä niin, että niiden lantaan erittyvien munien määrä pysyy pienempänä kuin lääkittyjen yksilöiden. (Francisco 2011) 2.2.2 Suolinkainen (Parascaris equorum) Suolinkainen on suurikokoinen, aikuisvaiheessaan hevosen ohutsuolessa elävä loinen. (Hendrix & Robinson 2012) Se infektoi pääasiassa nuoria, alle vuoden ikäisiä varsoja tai muuten immuniteetiltaan heikentyneitä yksilöitä. Yleensä sitä ei havaita enää kaksivuotiailla tai sitä vanhemmilla varsoilla (Kornas ym. 2010). Infektion riskit eivät rajoitu vain infektion itsensä aiheuttamiin oireisiin, sillä vakavan infektion hoito voi olla varsalle kohtalokasta. (Saari & Nikander 2006) Jos aikuisia suolinkaisia on varsan suolistossa runsaasti, voivat lääkeaineen halvaannuttamat madot tukkia varsan suoliston, jolloin seurauksena on ähky tai jopa suolen repeytymä. Suolinkainen myös lisääntyy hyvin tehokkaasti yhden naaraan tuottaessa jopa 200 000 munaa päivässä. Munia peittää paksu ja tahmainen kuorikerros, jonka avulla munat tarttuvat ja kulkeutuvat helposti paikasta toiseen sekä kestävät hyvin vaikeitakin ympäristöoloja, kuten pakkasta. Suolinkaisen halkaisijaltaan 90-100 µm munat voivatkin säilyä infektiivisinä jopa yli kymmenen vuotta. Ruotsalaistutkimuksessa todettiin munien säilyvän infektiivisinä ainakin talven yli, sillä nuoret varsat saivat infektion vaikka niiden ympäristössä ei elänyt infektoituneita yksilöitä (Lindgren ym. 2008). Munia kertyy maaperään runsaasti, sillä pitkään käytössä olleiden laitumien ja tarhojen maaperästä voi löytyä jopa kymmeniä munia grammasta maata. Eniten munia todettiin 8

ympärivuotisessa käytössä olleista tarhoista. Ruotsalaistutkimuksessa munien määrä maaperässä vaihteli nollasta kahteenkymmeneenkahteen munaan kymmenessä grammassa maata. Vuonna 1988 tehdyssä tutkimuksessa (DiPietro ym.) oli kuitenkin löydetty jopa 30 munaa grammasta maata, joten maaperän saastuminen ilmeisesti riippuu hyvin paljon laitumen käyttöasteesta ja hoidosta, sekä laidunta käyttävien hevosten sisäloiskontrollin laadusta. Kulkeuduttuaan maaperästä varsan ruuansulatuskanavaan munan sisälle kehittynyt L2-vaiheen toukka kuoriutuu ja siirtyy porttilaskimon kautta maksaan, jossa se luo nahkansa L3 vaiheen toukaksi (Hendrix & Robinson 2012). Maksasta toukka siirtyy verenkiertoon. Sydämen kautta pieneen verenkiertoon päätyneet toukat läpäisevät keuhkorakkulat ja nousevat henkitorvea pitkin ylös, mikä saa hevosessa aikaan yskimisrefleksin. Varsojen kesäflunssina pidetyt yskäoireet johtuvatkin usein juuri suolinkaisesta. (Saari & Nikander 2006) Hevonen nielaisee nieluun yskityn toukan ja toukka kehittyy ruuansulatuskanavassa aikuiseksi lisääntymiskykyiseksi loiseksi. Aikuisvaiheessaan suolinkainen käyttää ravintonaan pääasiassa suolensisäisiä nesteitä, mutta lisäksi se ilmeisesti imee ravinnokseen myös verta (Animal Diversity Web; Hendrix & Robinson 2012). Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa (Lindgren 2008) suolinkaisen munien erityksen todettiin alkavan varsojen syntymävuoden elo-syyskuussa, jolloin varsat olivat noin neljän kuukauden ikäisiä. Puolassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin suolinkaisia vain vuodenikäisillä ja sitä nuoremmilla varsoilla (Kornas ym. 2010). Suurin erityspiikki havaittiin 6 kuukauden iässä, jonka jälkeen eritettyjen munien määrä alkoi laskea. 2.3 Sisäloisinfektioiden ehkäisy 2.3.1 Kemiallinen sisäloishäätö eli madotus Hevosille suunnattuja sisäloishäätöön tarkoitettuja lääkeaineita on viittä erilaista. Moksidektiini (Kauppanimet: Equest vet ja Equest Pramox, jossa lisäksi praksikvantelia), joka on uusin markkinoille tulleista lääkeaineista (vuonna 1995 (Kaplan 2004)) tehoaa yleisimmistä sisäloisista isoihin ja pieniin sukkulamatoihin, suolinkaisen aikuisvaiheisiin sekä kihomatoihin. (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011) Se vaikuttaa myös pienten sukkulamatojen limakalvonsisäisiin L3 ja L4 toukkavaiheisiin, mutta sitä ei saa antaa alle 4 kuukauden ikäisille varsoille. Praksikvantelin kanssa yhdessä käytettynä varsan saa madottaa aikaisintaan 6,5 kuukauden ikäisenä. (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011) Koska moksidektiinillä on vielä hyvä teho kaikkiin yleisimpiin loisiin, toivovat Suomen eläinlääkäripraktikot suosituksessaan, ettei sitä käytettäisi rutiinisti. 9

Toiseksi uusimman lääkeaineen, vuonna 1983 markkinoille tulleen ivermektiinin (Kaplan 2004) (Kauppanimet: Eraquell vet, Noromectin vet, Ivomec comp, Hippomectin, Vectin vet, Equimax, Equimaxtabs (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011)) pitäisi tehota isojen ja pienten sukkulamatojen aikuis- ja toukkavaiheisiin, mutta ei koteloituneisiin muotoihin. Lisäksi se tehoaa kihomatoihin sekä suolinkaisen aikuismuotoihin ja sen 3. ja 4. kehitysasteeseen (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011). Useissa ivermektiinivalmisteissa on myös praksikvantelia, (Kauppanimet: Equimax, Equimaxtabs, Equest Pramox, Ivomec Comp, Droncit vet (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011)) jota käytetään heisimatojen häätöön (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011). Droncit vet on ainoa valmiste, joka sisältää vain praksikvantelia. Heisimatojen häätöön käytetään kaksinkertaisella kerta-annoksella myös pyranteeliembonaattia, (Myyntinimet: Stongid P, Twinhip (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011)) joka tehoaa lisäksi isoihin ja pieniin sukkulamatoihin, suolinkaisiin ja kihomatoihin. Valmisteet tehoavat vain aikuisvaiheen loisiin. Fenbendatsoli (Kauppanimi: Axilur vet (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011)) puolestaan on ensimmäisiä kaupallisia sisäloishäätölääkkeitä 1960-luvulta (Kaplan 2004). Sillä pitäisi olla tehoa isoihin sukkulamatoihin, suolinkaisiin ja kihomatoihin. (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011) Koska jonkin asteista resistenssiä (lyhentyneistä uudelleen erittymisajoista (ERP = egg reappearance period) täydelliseen resistenssiin) on havaittu hevosia yleisimmin infektoivilla loisilla, pienillä sukkulamadoilla ja suolinkaisilla, maailmanlaajuisesti jo kaikkia lääkeaineluokkia kohtaan (Kaplan ym. 2004; Lyons ym. 2011; Molento ym. 2008; Rossano ym. 2010; Samson- Himmelstjerna ym. 2007; Boersema ym. 2002; Hearn & Peregrine 2003; Stoneham & Coles 2006; Schougaard & Nielsen 2007; Slocombe ym. 2007; Reinemeyer 2009, Lyonsin yhteenvetona 2011), ei matolääkkeiden pakkausselosteisiin tule täysin luottaa. Yksittäisellä matokannalla voi olla resistenssiä lääkeainetta kohtaan, vaikka valmisteen pitäisikin pakkausselosteen mukaan tehota kyseisiin loisiin. Koska resistenssi on luonnollinen seuraus jatkuvalle lääkeaineiden käytölle (Larsen 2011), ei sitä voida täysin välttää minkäänlaisella strategialla joka sisältää lääkityksiä Resistenssitilanne aiheuttaakin suuren tarpeen uusien loishäätöstrategioiden ja etenkin luotettavampien diagnosointimenetelmien kehittämiseen (Nielsen 2012). Näreaho (2011) totesi Suomessa tehdyssä tutkimuksessaan suolinkaisella selkeän ivermektiiniresistenssin. Koska tutkimuksessa mukana olleet varsat olivat laajalta alueelta ympäri Suomea, voidaan resistenssiä pitää Suomessa yleisenä ilmiönä. Yhtenä suolinkaisilla havaitun 10

voimakkaan resistenssin ongelmana on toimimattoman lääkityksen jälkeen havaittu EPG-arvon (Eggs Per Gram, kpl/g lantaa) nousu ja tätä myötä ympäristön kontaminoitumisen lisääntyminen (Lindgren ym. 2008, Näreaho ym. 2011). Jos sisäloishäädön toimivuutta ei madotuksen jälkeen tarkisteta, voi seurauksena olla jopa varsan kuolema (Nielsen 2012 Appendix A: Ray Kaplan, USA). Tällaisia tapauksia on havaittu myös Suomessa, sillä vuonna 2009 Yliopistollisessa hevossairaalassa Helsingissä jouduttiin lopettamaan kaksi säännöllisesti madotettua varsaa vakavan suolinkaisinfektion vuoksi (Näreaho ym. 2011). Samassa tutkimuksessa Näreaho (2011) todisti myös Suomessa pienillä sukkulamadoilla esiintyvän selkeää resistenssiä pyranteelivalmisteita kohtaan. Lisäksi hän havaitsi merkkejä ivermektiiniresistenssistä, mutta koska hevosten määrä tutkimuksessa oli hyvin vähäinen, ei ivermektiinin osalta resistenssin olemassaolosta pienillä sukkulamadoilla voida olla varmoja. Hoidon epäonnistuminen voi selittyä myös varsojen painonarvioinnissa tapahtuneista virheistä. (Näreaho ym. 2011) Koska ulkomailla on havaittu lyhentyneitä uudelleen erittymisaikoja (ERP) ivermektiinihoidon jälkeen, on lääkeaineen tehonseuranta kuitenkin suositeltavaa. Lisäksi Kirsi Vainion (2009) keräämien tietojen mukaan Suomessa voidaan pitää merkittävänä pienten sukkulamatojen fenbendatsoli- ja pyranteeliresistenssiä. Muun muassa Pulli (2007) totesi eläinlääketieteen kandidaatin työssään erään tallin pienten sukkulamatojen kannan olevan resistentti fenbendatsolille. Valmistaja ei enää lupaakaan valmisteyhteenvedossa Axilurin purevan pieniin sukkulamatoihin (Pharmaca Fennica Veterinaria 2011). Kentuckyssa tehdyssä tutkimuksessa myös moksidektiinilääkityksen jälkeisen munien uudelleen erittymisajan (ERP) on todettu lyhentyneen (Rossano 2010). Kansainvälisesti ei siis voida enää suositella tietylle loislajille käytettäväksi aina tiettyä lääkeainetta, vaan lääkeaineen toimivuus on tarkistettava erikseen jokaisessa populaatiossa tietyin väliajoin (Reinemeyer 2009). Varsojen kohdalla erityisen ongelman muodostaa se, että niillä ongelmia aiheuttaa usein kaksi hyvin erilaista sisäloista, jotka ovat kehittäneet resistenssiä eri lääkeaineille. Varsoja madotettaessa onkin harkittava halutaanko sisäloishäädöllä vaikuttaa sekä suolinkaisiin että pieniin sukkulamatoihin, vai vain toiseen loisista. Ivermektiinin ja fenbendatsolin ollessa SEP ry:n suosittelemia lääkeaineita ollaan usein tilanteessa, jossa pystytään lääkitsemään vain osa sisäloispopulaatiosta. Ivermektiinillä on edelleen hyvä teho pieniin sukkulamatoihin ja fenbendatsolilla suolinkaiseen. Tällöin yhdellä lääkeaineella lääkitsemällä ei välttämättä saavuteta hyvää hoitovastetta. 11

Nielsenin (2009) keräämän tiedon mukaan suositellut sisäloishäätöstrategiat ovat perustuneet aina kyseisen ajan patologisimpana pidetyn loisen biologiaan, mikä on johtanut jonkin muun lajin yleistymiseen. Sitä kautta myös lajin patogeenisyys on lisääntynyt, jolloin on tarvittu uusia lääkeaineita sekä uusia sisäloishäätöstrategioita. Perinteisesti hevosten loishäätö on Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, perustunut säännölliseen 2-6 kertaa vuodessa tapahtuvaan sisäloishäätöön lääkeaineita vaihdellen. Tämä käytäntö perustuu kuitenkin hyvin vanhoihin suosituksiin, jotka on alun perin annettu jo vuonna 1966. Kyseinen sisäloishäätöstrategia onkin peräisin ajalta, jolloin isot sukkulamadot olivat sisäloisista vakavin uhka hevosten terveydelle. Vaikka laadukasta tutkimustietoa on ollut tarjolla jo kymmeniä vuosia, ei se ole päätynyt käytännön sovelluksiin hevostaloudessa kuin vasta aivan viime vuosina. Matolääkkeet ovat Suomessa olleet reseptinalaisia vuodesta 2008 lähtien (Näreaho ym. 2011), jonka jälkeen matolääkkeiden käytöstä on tullut säännöstellympää. Kansainvälisesti kohdennettua loishäätöä on suositeltu jo viidentoista vuoden ajan, mutta lähestymistapa ei ole yleistynyt kuin paikallisesti. Pikkuhiljaa Suomessakin on kuitenkin herätty erityisesti pienillä sukkulamadoilla ja suolinkaisilla havaittuun matolääkeresistenssiin, jonka takia säännöllisestikin madotetut hevoset saattavat kärsiä vakavasta sisäloisinfektiosta. Vuoden 2010 keväällä Suomen eläinlääkäripraktikot ry:n (SEP) hevosjaosto julkaisi ensimmäistä kertaa ns. virallisen ohjeistuksen kohdennetun loishäädön käytöstä eläinlääkäreille ja hevosalantoimijoille. Toisaalta on ilmennyt huolta siitä kuinka kohdennettu loishäätö vaikuttaa hevosten sisäloiskantaan (Nielsen 2009; Nielsen 2012 Appendix A). Tanskalaisista hevostiloista 20 prosentilta löytyi vuonna 1996 isojen sukkulamatojen infektoimia hevosia. Vuonna 2008 sama luku oli 50 %, joten selkeää kasvua isojen sukkulamatojen prevalenssissa on havaittavissa. Suomessa annetuissa ohjeissa tämä ilmiö on pyritty ehkäisemään sillä, että syksyllä kaikki hevoset suositellaan edelleen madotettavaksi joka tapauksessa. Ohjeissa kuitenkin suositellaan myös varsoille kohdennettua loishäätöä lantanäytteen tutkimustulosten perusteella. Uusien ohjeiden myötä eläinlääkärit korostavat lantanäytteiden tutkimisen tärkeyttä ennen sisäloishäätöä. Osa eläinlääkäreistä on tulkinnut ohjeen myös niin, että he eivät kirjoita reseptiä matolääkkeille ennen positiivista lantanäytetulosta. Varsojen yleisin loinen, suolinkainen, ei kuitenkaan näy näissä tutkimuksissa luotettavasti epäsäännöllisen munintarytminsä vuoksi (Saari & Nikander 2006). Tämä altistaa varsat hyvinkin vaaralliselle suolinkaisinfektiolle liian vähäisen madotuksen seurauksena. Toisaalta myös sisäloishäädön toimivuuden tarkastamatta jättäminen 12

aiheuttaa saman riskin mahdollisen resistentin matokannan kautta. Suolinkaisen taipumus lisätä munantuotantoaan toimimattomalla lääkkeellä tehdyn lääkityksen jälkeen helpottaa kuitenkin lääkkeen tehon varmistamista. Kuusikin kertaa vuodessa madotettu varsa voi kantaa vakavaa suolinkaisinfektiota, jos suolinkaiskanta on resistentti käytetylle lääkkeelle (Nielsen 2012 Appendix A: Ray Kaplan USA). Suolinkaisen munien määrän ulosteessa ei myöskään ole todettu korreloivan infektion vakavuuden kanssa, kuten samassa tutkimuksessa todettiin sukkulamatojen munamäärän tekevän (Nielsen ym. 2010 a). Varsoilla suolinkaisen ollessa patogeenisin sisäloinen, on ohjeistus johtanut jopa fataaleihin suolinkaisinfektioihin nuorilla alle vuoden ikäisillä varsoilla (suullinen tieto eläinlääkäreiltä Suomessa, Nielsen 2012 Appendix A: Ray Kaplan USA). Siksi varsojen madotuksessa olisi edelleen hyödyllistä toteuttaa perinteistä säännöllistä sisäloishäätöä vähintään 4 kertaa vuodessa, kuitenkin niin, että lääkkeiden teho tarkistetaan lantanäytteillä vähintään kerran. Lantanäytteiden rooli olisikin varsojen osalta hyvä säilyttää vain resistenssitilanteen tarkkailussa ja lääkeainevalinnan helpottamisessa. Ongelmaksi on muodostunut hevosenomistajien ja hevosalan ammattilaisten saaminen mukaan ohjeistuksen noudattamiseen, sillä usein lantanäytetutkimuksen hinta on sama tai jopa korkeampi kuin matolääkkeen. Ruotsissa 72 prosentilla talleista ei oltu vielä vuoteen 2007 mennessä kohdattu lainkaan sisäloisten aiheuttamia ongelmia, joten loisia tai varsinkaan kehittyvää resistenssiä ei koeta suurena ongelmana, mikä aiheuttaa hevosenomistajissa välinpitämättömyyttä (Lind ym. 2007). Ongelma ei koske vain hevosalaa tai vain suomalaisia, sillä van Wyk (2006) tutkimusryhmineen totesi, että uudet sisäloiskontrollistrategiat omaksutaan vain kun käyttäjät tuntevat strategioiden teoreettiset taustat hyvin. Hevosala on kuitenkin hyvin harrastepohjainen, eikä hevosen omistamiseen tarvita koulutusta. Matolääkeresepteistä vastaavat eläinlääkäritkään eivät usein tunne sisäloishäätöstrategioiden taustoja, sillä hevosten hoitoon erikoistuneita eläinlääkäreitä on Suomessa hyvin vähän. Tutkijoiden epäilyksenä on, ettei koulutetuista neuvojistakaan olisi juuri apua, joten alan uusien innovaatioiden pelätään jäävän vain teoreettisiksi mahdollisuuksiksi (van Wyk 2006). Vaikka kohdennettua sisäloishäätöä on suositeltu käytettäväksi jo yli kymmenen vuotta, vain 1 % ruotsalaisista talleista lähetti lantanäytteitä tutkittavaksi säännöllisesti. (Lind ym. 2007) Kyselytutkimukseen vastanneista 68 % ei ollut lähettänyt koskaan lantanäytteitä, joten vaikuttaa siltä, ettei tieto uudenlaisesta lähestymistavasta asiaan ole tavoittanut hevosalantoimijoita. Pienillä 13

tiloilla, jotka Ruotsin mittakaavassa vastaavat suomalaista keskivertohevostilaa, ei tutkimuksen mukaan myöskään huomioitu sisäloishäädössä hevosten ikää, mikä tarkoittaa, että joko varsoja madotettiin liian vähän tai täysikasvuisia hevosia tarpeettoman paljon. Pääosa alan tutkimuksesta keskittyy vain yhden sisäloislajin ja sen ehkäisyn tutkimiseen, vaikka yleensä hevosia infektoi samaan aikaan useampi laji. Kokonaisuudessaan sisäloishäätöstrategioiden toimivuutta on tarkasteltu lähinnä kauan käytössä olleiden strategioiden seurauksien perusteella, jolloin on huomioitu lähinnä niiden negatiiviset vaikutukset. (Nielsen 2012) 2.3.3 Talli-, tarha- ja laidunhygienia Resistenttien matokantojen jatkuvasti lisääntyessä on tullut erityisen tärkeäksi ehkäistä sisäloisinfektioita jo ennalta. On todettu että vain 20 % hevosista kantaa 80 % kaikista hevosten sisäloisista (Nielsen 2006). Nämä samat kantajat myös levittävät säännöllisistä sisäloishäädöistä huolimatta loisten munia ympäristöönsä vuodesta toiseen ja altistavat näin muut yksilöt infektioille. Tällöin näiden yksilöiden tunnistaminen ja hoitaminen sisäloishäätövalmisteilla on tärkeää, samalla kun infektoitumattomat ja munia levittämättömät hevoset voidaan jättää madottamatta, jolloin säästetään rahaa, ja ennen kaikkea loisten resistenssin kehittyminen hidastuu. Hevoset ulostavat vuorokauden aikana runsaat kymmenen kiloa, ja uloste voi sisältää tuhansia loisenmunia grammassa lantaa. Siksi hevosten ulkoilualueet kontaminoituvat hyvin nopeasti. Tällöin tarhojen ja laitumien siivoamisella 1-2 kertaa viikossa on suuri merkitys sisäloisinfektioiden ehkäisemisessä (von Samson-Himmelstjerna 2009). Lantakasojen pienten sukkulamatojen toukille tarjoaman suojan ja kosteuden takia laitumien säännöllisellä karhitsemisella voitaisiin pystyä ehkäisemään pienten sukkulamatojen toukkien kehittymistä ja maaperän kontaminoitumista. Toisaalta UV-valoaltistus Suomen ilmastossa ei voi kestää useita vuorokausia, joten lantakasojen levittäminen saattaisi vain pahentaa kontaminaatiotilannetta. Vaikka lannan kerääminen laitumilta on ainoa varma keino vähentää hevosten infektiopainetta, Ruotsissa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan vain 6 % talleista poistaa lantaa laitumilta viikoittain. (Lind ym. 2007) Niittämistä ja karhitsemistakin tehdään vain 36 prosentilla talleista. Koska pienet sukkulamadot tarvitsevat toukkavaiheidensa kehitykseen myös kosteutta, voidaan toukkien kehittymistä hidastaa hyvin rakennetuilla kuivilla tarhoilla ja laitumilla. Tällöin munat eivät ennätä kuoriutua liikkuviksi toukiksi ennen lannanpoistoa. 14

Suolinkaisen munat kestävät vaihtelevia ympäristöolosuhteita huomattavasti paremmin kuin pienten sukkulamatojen munat ja toukat, joten vähempitöiset laitumien hoitokeinot eivät toisi suolinkaisen suhteen lainkaan helpotusta infektiopaineeseen. Suolinkaisen tarttuessa infektiivisten munien välityksellä se leviää myös talliolosuhteissa. Siksi varsomiskarsinoiden sekä ruoka- ja juomastioiden desinfioiminen auttaa suolinkaisinfektioiden ehkäisyssä. Myös nuorten hevosten laitumien puhtaudesta huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi laidunten uudistamisen ja laidunkierron toisten eläinlajien kanssa on todettu auttavan taistelussa loisia vastaan (Saari & Nikander 2006; Francisco 2011). Kornas (2010) totesikin tutkimuksessaan hevosten ja laitumien hoidolla olevan suurempi merkitys hevosten sisäloisinfektioiden vakavuudelle kuin ilmastolla. Pienten sukkulamatojen munien on todettu tuhoutuvan kuumissa, yli 40 asteen lämpötiloissa (Nielsen 2007), joten laidunten kulottaminenkin voisi olla yksi mahdollisuus kontaminoituneiden laitumien puhdistuksessa. Siksi myös lannan huolellinen kompostointi ennen laitumille levitystä on erittäin tärkeää. 2.3.4 Sisäloiset laidunolosuhteissa Hevosten sisäloisista muun muassa heisimato (Anoplocephala perfoliata) voi levitä vain laidunolosuhteissa, koska se tarttuu hevoseen Oribatidae-punkista, joka on loisen väli-isäntä. (Saari & Nikander 2006) Maksamato (Fasciola hepatica) puolestaan leviää vain rantalaitumilla sen väliisännän ollessa vedessä elävä limakotilo. Myös sukkulamatojen on todettu leviävän huomattavasti nopeammin laidunympäristössä (Francisco 2009). Lisäksi on todettu, että hevosten sisäloisinfektiot ovat pienempiä silloin, kun hevosilla ei ole pääsyä laitumille. Italialaisessa tutkimuksessa todettiin luonnonvaraisilla laitumilla elävillä hevosilla olevan huomattavasti runsaammin sisäloisia kuin talli- ja tarhaolosuhteissa elävillä lajitovereillaan. (Kornas ym. 2010) Luonnonvaraisilla laitumilla elävä lauma koostui kuitenkin puolivilleistä hevosista, joiden muukaan hoito ei ollut samalla tasolla kuin verrokkiryhmän hevosten, jotka olivat hyvin hoidettuja ja ruokittuja käyttöhevosia. Immuunipuolustuksen ollessa huomattavin tekijä hevosyksilön selviytymisessä sisäloisista, on kahden tällaisen ryhmän vertaaminen melko turhaa (Larsen 2011). Kaikkien varsojen loishäädön toimivuus olisikin hyvä tarkistaa lantanäytteellä ennen varsojen laitumelle laskemista. Tarkistaminen tehdään tutkimalla varsan lantanäyte ennen madotusta ja 2 viikkoa madotuksen jälkeen. (SEP ry:n hevosjaoston suositus hevosten sisäloiskontrolliin) Tällöin 15

munien määrän tulisi olla pudonnut 95-100 % edellisestä tutkimuksesta. Siten tiedettäisiin, ettei yksikään varsoista toisi mukanaan resistenttiä matokantaa, joka leviäisi lauman muihin varsoihin ja niiden mukana usealle eri tallille syksyllä. Vaikka varsat madotettaisiinkin huolellisesti ennen laitumelle tuomista, on niiden elimistössä usein vaeltavia toukkamuotoja ja koteloituneita pienten sukkulamatojen larvamuotoja, jotka laidunkauden aikana kehittyvät aikuisiksi loisiksi ja alkavat tuottaa munia. Infektiivisiä munia ja toukkia säilyy myös laitumen maaperässä. Varsan omistajan olisi myös hyvä ilmoittaa laitumen pitäjälle, mikä matolääke ei pure hänen tallinsa suolinkais- tai sukkulamatokantaan, jolloin yhtäkään samalla laitumella olevaa varsaa ei kannatta hoitaa kyseisellä yhdisteellä. Hevosten käyttäytymistutkimuksen alalla on tutkittu hevosten syömiskäyttäytymistä ja sisäloisten vaikutusta siihen. (Fleurance ym. 2007) Sisäloisilla ei havaittu olevan suoraa vaikutusta hevosten syömispaikan valintaan, vaan sekä infektoituneet että infektoitumattomat hevoset välttivät samalla tavalla lannalla kontaminoituneita ja pitkää (> 16 cm), ravintosisällöltään heikompaa, heinää kasvavia alueita. Hevoset välttivät myös lyhyttä heinää kasvavia alueita, jos ne olivat kontaminoituneita. Tutkimuksessa ei kuitenkaan todettu pitkän heinän ja lantakontaminaation yhteyden olevan kovinkaan merkittävä (p=o.o6). Hevoset kuitenkin välttivät lannalla kontaminoituneen heinän syömistä niitettynäkin. Hevosyksilöiden sisäloishistoria voi kuitenkin vaikuttaa oppimisen kautta niiden syömiskäyttäytymiseen, joten tulokset olisivat luotettavampia varsoilla tehdyssä kokeessa. Syömispaikan valinta perustuu tulosten perusteella ravinnonlaadun optimoinnin ja parasiittien välttämisen välillä tasapainoiluun. 3 Aineisto ja menetelmät Suomen Hevostietokeskus ry tutki Pohjois-Savon Hevosjalostusliiton varsalaitumilla pidettyjen varsojen laidunkaudenaikaista sisäloishäädöntarvetta varsojen terveyden takaamiseksi. 3.1 Hevoset Varsat tuotiin joka vuosi laitumelle sisäloishäädettyinä kesäkuun alussa. Vuosina 2009 ja 2010 varsat olivat pääasiassa 1-vuotiaita ja vuonna 2011 pääasiassa 2-vuotiaita. Varsojen tarkempi ikäjakauma selviää tulosten yhteydestä taulukosta 1. Taulukossa mainitaan lisäksi varsojen iät niiltä osin kuin tiedot olivat tarkistettavissa Suomen Hippos ry:n rekisteristä. Osa hevosista oli ilmoitettu laitumelle vain kutsumanimellä, joten iän tarkistaminen oli niiden osalta mahdotonta. Samalla laitumella kuitenkin laidunnetaan pääasiassa vain samanikäisiä varsoja. 16

3.2 Koejärjestely Varsat laidunsivat vuosittain Rahvon ja Otuksen saarien laitumilla noin kolme kuukautta (kesäkuun alusta syyskuun alkuun). Laitumet ovat mukana EU:n ympäristötuki-ohjelmassa, joten niitä ei hoideta säännöllisesti esimerkiksi muokkaamalla maata. Tutkimusta tehtiin kolmen peräkkäisen vuoden aikana (2009, 2010 ja 2011). Vuonna 2010 varsat madotettiin keskellä laidunkautta Noromectinillä (vaikuttava-aine ivermektiini 1,87 % (18,7 mg/g)). Vuosina 2009 ja 2011 varsoja ei madotettu laidunkauden aikana lainkaan. 3.2.1 Lantanäytteet Varsoilta kerättiin ulostenäytteet syksyisin lauttamatkan aikana. Näytteitä ei kerätty rektalisoimalla, vaan ne otettiin lautan lattialta ulostamisen jälkeen uudelleen suljettaviin muovipusseihin, jotka suljettiin tiiviisti. Tämä on todettu luotettavaksi näytteenkeräysmenetelmäksi USAssa ja Tanskassa tehdyssä tutkimuksessa (Nielsen 2010 b). Vuonna 2009 näytteet lähetettiin tutkittaviksi Eviran Oulun yksikköön. Vuosina 2010 ja 2011 näytteet tutkittiin Movet Oy:ssä Kuopiossa. Tutkimusmenetelmänä käytettiin modifioitua McMaster-menetelmää (Saari & Nikander 2006). Tulosten vertailukelpoisuuden takaavat hyvin samankaltaiset modifikaatiot kyseisestä menetelmästä. Molemmissa laboratorioissa on käytössä sama flotaationeste (sokeriliuos, jossa Eviralla lisäksi formaldehydiä (14 ml/886ml vettä)). Menetelmällä saadaan kvantitatiivinen tulos (kpl munia / g lantaa) Strongyle-tyyppisten munien osalta ja sitä suositellaan myös aikuisten hevosten madotustarpeen arviointiin (SEP ry:n Hevosjaoston suositus hevosten sisäloiskontrolliin). Muiden kuin Strongyle-tyyppisten munien osalta tulos annetaan kvalitatiivisena. Eviran käyttämällä modifikaatiolla saadaan tuloksille herkkyys 20 kpl/g, Movet Oy:n käyttämällä versiolla puolestaan 25 kpl/g. 4. Tulokset McMaster-menetelmällä määritettiin madonmunien määrät varsojen ulosteessa vuosina 2009, 2010 ja 2011 (Taulukko 1.). Taulukoissa kerrottu madotustarveluokittelu on tehty SEP ry:n ohjeiden mukaisesti. Pylväsdiagrammin avulla selvennetään pienten sukkulamadonmunien määrää eri vuosina (Kuva 2.). Tulokset on järjestetty vuosittain suuruusjärjestykseen, jolloin voidaan verrata keskenään eri vuosien korkeimpia tuloksia. Tuloksista nähdään selkeästi laidunkauden aikana tehdyn 17

sisäloishäädön vaikutus pienten sukkulamatojen munien määrään varsojen lannassa syksyllä laidunkauden päätyttyä, sillä keskimmäinen, vuoden 2010, pylväs jää huomattavasti kahden muun vuoden pylväitä matalammaksi. Lisäksi kuvasta nähdään, että kesäaikaisella madotuksella varsojen väliset erot munien määrissä jäävät huomattavasti pienemmiksi. Taulukko 1. Vuosien 2009, 2010 ja 2011 McMaster-tutkimusten tulokset ( S = Strongyle-tyyppisten munien määrä, PE = Suolinkaisen eli Parascaris equorumin esiintyminen = X). Madotustarve-luokittelu on tehty aikuisten hevosten ohjeistuksen mukaisesti: > 200 kpl Strongyle-tyyppisiä munia tai jokin muu tunnistettu loisen muna = madotustarve. 7.9.2009 8.9.2010 5.9.2011 ikä (v) S (kpl/g) P E ikä (v) S (kpl/g) P E ikä (v) S (kpl/g) P E 1 150 X on 1 125 - ei 2 500 - on 1 25 - ei 1 75 - ei 2 925 - on 0 - ei 1 0 - ei 3 1150 - on 1 1225 - on 1 100 - ei 2 75 - ei 1 650 - on 1 275 - on 2 1250 - on 1 175 X on 1 50 - ei 2 550 - on 1 25 X on 1 50 - ei 3 175 - ei 725 - on 1 0 - ei 2 825 - on 1675 X on 1 200 - on 2 50 - ei 1 0 - ei 1 0 - ei 1 0 - ei 1 0 - ei 2 25 - ei n 11 12 9 ka 423 75 611 Madotustarve Madotustarve Madotustarve McMaster-tulosten keskiarvoissa nähdään selvä ero Strongyle-tyyppisten munien osalta (Kuva 3.). Sekä kuvassa 3. esitetyistä keskiarvonkeskivirheistä, että taulukossa 2. esitetyistä P-arvoista ja keskiarvonkeskivirheistä voidaan todeta, että vuosien 2010 ja 2011 tulosten välillä on myös tilastollisesti merkittävä ero (P-arvo < 0,01). Tämä ero havaitaan jo pelkästään Srongyle-tyyppisten munien määrää tarkasteltaessa. Suolinkaisen ollessa varsojen merkittävin ja patogeenisin sisäloinen, on kuitenkin hyödyllisempää tarkastella tuloksia, joissa suolinkainenkin on huomioitu. Näissä tuloksissa on erittäin merkittävää se, että kesällä tehdyn sisäloishäädön jälkeen vuonna 2010 ei löydetty lantanäytetutkimuksissa 18

lainkaan suolinkaisen munia. Vain kaksi (17 %) varsoista voitiin luokitella madotettaviksi ja nekin Strongyle-tyyppisten munien suhteellisen runsaan määrän vuoksi (Taulukko 1., Taulukko 2. ja Kuva 4.). Kpl/g 1800 1600 1400 1200 1675 12501225 1150 Strongyle-tyyppisten munien määrä kpl/g 7.9.2009 8.9.2010 5.9.2011 1000 800 600 925 825 725 650 550 500 400 200 0 275 200 175 150 175 125 100 75 50 2550 75 25 25 50 0 0 0 0 0 0 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Kuva 2. McMaster-tulosten vertailua sukkulamadonmunien osalta. Tulokset on järjestetty vuosittain suuruusjärjestykseen. Taulukko 2. McMaster-tulosten keskiarvot ja niistä lasketut P-arvot sekä madotettaviksi luokiteltavien varsojen määrät. PVM n Keskiarvo ± S P-arvo Madotettaviksi luokiteltavien varsojen määrä % kpl 7.9.2009 11 423 ± 349 64 7 0,076 8.9.2010 12 75 ± 53 17 2 0,008 5.9.2011 9 611 ± 303 67 6 19

kpl/g 900 800 700 600 500 400 300 200 100 0 7.9.2009 8.9.2010 5.9.2011 Kuva 3. McMasterissa löydettyjen Strongyle-tyyppisten munien määrät keskiarvoina ± keskiarvonkeskivirhe eri vuosina. varsaa 14 Madotettaviksi luokiteltavien varsojen määrät eri vuosina 12 10 8 6 4 2 0 36 % 83 % 33 % 64 % 67 % 17 % 2009 2010 2011 Ei-madotettaviksi luokiteltavat (kpl) Madotettaviksi luokiteltavat (kpl) Kuva 4. Madotettaviksi luokiteltavien varsojen prosentuaaliset määrät eri vuosina. 5 Pohdinta Hoitamattomien laitumien maaperään kertyy runsaita määriä sekä pienten sukkulamatojen munia ja toukkia että suolinkaisen munia. Molemmat loiset voivat aiheuttaa varsoille vakavia infektioita, sillä varsojen immuunipuolustus ei ole vielä kehittynyt riittävästi pitääkseen sisäloisinfektiot kurissa. Koska sisäloishäätöjen määrää on pyritty resistenssin kehittymisen hidastamiseksi vähentämään, on tärkeää tietää millaisissa tilanteissa sisäloishäädön tekemättä jättäminen on turvallista. Kohdennetun sisäloishäädön taustalla on ajatus ympäristökontaminaation minimoimisesta, jolloin pyritään hoitamaan vain loisten munia ympäristöönsä levittävät yksilöt. 20

Suolinkainen kuitenkin vaikeuttaa epäsäännöllisellä munintarytmillään tällaisten yksilöiden löytämistä, joten varsoille on turvallisempaa soveltaa yhtenäistä käytäntöä kuin kohdennettua loishäätöä. Varsojenkin kohdalla on kuitenkin tärkeää huomioida sisäloishäädölle otollisin vuodenaika. Eri vuosina tulosten välillä voidaan nähdä selkeitä eroja. On huomattava, että vuonna 2011 varsat olivat vanhempia kuin kahtena edellisenä vuonna, joten varsinkaan suolinkaisen osalta tulokset eivät ole keskenään täysin vertailukelpoisia. Toisaalta vastustuskyky pieniä sukkulamatoja vastaan kehittyy hyvin hitaasti ja sitä tavataan varsinaisesti vasta yli kuusivuotiailla hevosilla (Saari & Nikander 2006; Lyons 2011). Tuloksista nähdäänkin, että vuoden 2011 vanhemmilla varsoilla oli enemmän pieniä sukkulamatoja kuin vuoden 2009 nuoremmilla yksilöillä. Näin ollen voidaankin sanoa, että yksi-, kaksi- ja kolmevuotiaiden varsojen pieniin sukkulamatoihin kohdistuvan vastustuskyvyn välillä ei ole kovinkaan suuria eroja. Merkittävä ero eri ikäluokkien välillä on kuitenkin vastustuskyvyssä suolinkaista vastaan. Tässäkin tapauksessa suolinkaista tavattiin ainoastaan vuonna 2009 madottamattomilla 1-vuotiailla varsoilla. Kentuckyssa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin suolinkaisinfektio kahden kuukauden kahden vuoden ikäisillä varsoilla lantanäytteiden perusteella noin 48 prosentilla varsoista (Nielsen 2010 a). Pakistanissa tehdyssä tutkimuksessa 64 prosentilla alle kaksivuotiaista hevosista, aaseista ja muuleista oli suolinkaisinfektio. Todennäköisesti useammalla varsalla kuin nyt todetulla 36 prosentilla siis oli vuonna 2009 suolinkaisia. Toisaalta on myös mahdollista, ettei laidunympäristö olekaan niin vakavasti kontaminoitunut kuin alun perin arveltiin. Olisikin mielenkiintoista tutkia laitumilta maaperänäytteet. Koska lantanäytteet olivat kertanäytteitä, on otettava huomioon mahdollisuus, ettei suolinkaista pystytty epäsäännöllisen munintarytmin vuoksi toteamaan kaikilta infektoituneilta yksilöiltä. Lisäksi on mahdollista, että joillakin varsoista oli myös vuonna 2010 kesällä tehdyn madotuksen jälkeen suolinkaisia, mutta joko ne eivät tulleet esille lantanäytetutkimuksessa tai ne eivät olleet ehtineet kehittyä sisäloishäädön jälkeen sukukypsiksi. Vuoden 2010, jolloin varsat madotettiin kesken laidunkauden, sukkulamadonmunien määrät jäävät huomattavasti kahta muuta vuotta pienemmiksi (kuva 2.). Koska McMaster-tutkimuksessa ei laskettu suolinkaisen munien määrää, ei suolinkaisen osalta pystytä tekemään numeerista vertailua. Jotta varsojen patogeenisin loinen saatiin tulosten tulkintaan mukaan, luokiteltiin McMaster- 21

tulokset aikuisten hevosten sisäloishäätöohjeistuksen mukaisesti. Luokittelun avulla saadaan selkeästi esille kuvassa 4. näkyvä ero madotettavien hevosten prosentuaalisissa määrissä vuotta kohti. Molempina vuosina, joina varsoja ei madotettu kesken laidunkauden (2009 ja 2011), madotuksen tarpeessa olevien varsojen osuus nousee lähelle 70 prosenttia, kun taas vuonna 2010 madotettaviksi voitiin luokitella vain 17 % varsoista. Vuodenikäisten varsojen lisäksi kaksivuotiaiden varsojen ja vanhempienkin hevosten kesäaikainen sisäloishäätö on hyödyllinen myös pienen sukkulamadon kannalta. Molempina vuosina, joina laidunkaudenaikaista madotusta ei tehty, saatiin jopa yli 1200 kpl/g McMaster tuloksia, jotka luokitellaan korkeiksi arvoiksi. Vuonna 2010 tehty laidunkaudenaikainen sisäloishäätö laski syksyn McMaster tuloksia kuitenkin niin, että kaikki tulokset jäivät alle 300 kpl/g ja vain kaksi varsoista ylitti aikuisille hevosille asetetun 200 kpl/g raja-arvon. Tutkimuksissa on myös todettu, ettei kesäaikaan tehty sisäloishäätö altista matokantaa resistenssin kehittymiselle yhtä helposti kuin talvikautena tehtynä (Von Samson-Himmelsjerta 2009). Tällöin refugiassa, eli lääkkeen vaikutuksen ulkopuolella, olevien loisten elinvaiheiden osuus on suurempi kuin muuna vuodenaikana, ja henkiin jää myös käytetylle lääkeaineelle herkkiä yksilöitä. Myöhemmin ne kilpailevat elintilasta resistentimpien yksilöiden kanssa. Aiemmin oli myös tapana odottaa maan jäätymistä ennen sisäloishäädön tekemistä, koska oletettiin loistenmunien ja infektiivisten toukkien tuhoutuvan pakkasessa. Tämä oletus on kuitenkin todettu vääräksi (Nielsen ym. 2010 b; M.K. Nielsen ym. 2007). Se, etteivät varsat erittäneet munia syksyllä, toteuttaa kohdennetunsisäloishäädön tavoitteen, sillä ympäristökontaminaatiota ei tapahdu ja sisäloisinfektio ei leviä. Saavutettuaan yhden vuoden iän laidunkauden aikana varsojen vastustuskyky on kehittynyt myös riittäväksi suolinkaisen lisääntymisen estämiseen elimistössään. Kesken laidunkauden madottamista voidaankin siis pitää erityisen hyödyllisenä etenkin suolinkaisinfektioiden ehkäisemisen kannalta. Koska suolinkaisen infektiiviset munat ovat ympäristössä erittäin kestäviä ja suolinkaisnaaraat erittäin tehokkaita munantuottajia, tällä toimenpiteellä voitaisiin vähentää laitumien kontaminoitumista ja samalla tulevien vuosien infektioita huomattavasti. Suolinkaisten poistuminen varsojen elimistöstä myös nopeutuisi laidunkauden aikaisella sisäloishäädöllä. Tällöin ehkäistäisiin suolinkaisen kulkeutuminen varsojen mukana kotitalleille sekä kotitallien ympäristön kontaminoitumista. Silloin kotiin palaavat loishäädetyt varsat eivät myöskään lisäisi kotitalleilla mahdollisesti olevien nuorempien varsojen infektiopainetta. 22

6 Viitteet Corning SS, 2009. Equine cyathostomins: a review of biology, clinical significance and therapy. Parasit Vectors, 2: S1 Fleurance G, 2007. Selection of feeding sites by horses at pasture: Testing the anti-parasite theory. Appl Anim Behav Sci, 108: 288-288. Francisco II, 2009. Silvopastoralism and autochthonous equine livestock: analysis of the infection by endoparasites. Vet Parasitol, 164: 357-362. Francisco R, 2011. Preliminary Analysis of the Results of Selective Therapy Against Strongyles in Pasturing Horses. J Equine Vet Sci. Hendrix CM & Robinson E, 2012. Diagnostic Parasitology For Veterinary Technicians. 4. 416. Mosby, St. Louis Missouri, USA. Kaplan RM, 2004. Drug resistance in nematodes of veterinary importance: a status report. Trends Parasitol, 20: 477-481. Kariaho E, Gruzdaitis P, Hannula K, Hednäs P, Juuti H, Ruponen M, Tuderman P, Vainio-Sonninen E, 2011. Pharmaca fennica Veterinaria. 1036. Lääketietokeskus, Helsinki. Kornaś SS, 2010. Horse infection with intestinal helminths in relation to age, sex, access to grass and farm system. Vet Parasitol, 174: 285-291. Langrová I, Jankovská I, Vadlejch J, Libra M, Lytvynets A & Makovcová K, 2008. The influence of desiccation and UV radiation on the development and survival of free-living stages of cyathostomins under field and laboratory conditions. Helminthologia, 45: 32-40. Larsen ML, Ritz C, Petersen SL, Nielsen MK, 2011. Determination of ivermectin efficacy against cyathostomins and Parascaris equorum on horse farms using selective therapy. The Veterinary Journal, 188: 44-47 Lind EO, 2007. Parasite control practices on Swedish horse farms. Acta Vet Scand, 49: 25. Lindgren K, 2008. Parascaris equorum in foals and in their environment on a Swedish stud farm, with notes on treatment failure of ivermectin. Vet Parasitol, 151: 337-343. Lyons ET, Kuzmina TA, Tolliver SC & Collins SS, 2011. Observations on development of natural infection and species composition of small strongyles in young equids in Kentucky. Parasitol Res, 109: 1529-1535. Lyons ET, Tolliver SC & Kuzmina TA, 2011. Investigation of strongyle EPG values in horse mares relative to known age, number positive, and level of egg shedding in field studies on 26 farms in Central Kentucky (2010 2011). Parasitol Res, 2011. 23