3/2008 Rajaloukkaukset ja yhteiskunta rauha Antti Tuuri kartoittajan apulaisena Maanmittausta vuodesta 1633 jo 375 vuotta Sirkka Liakka Suomen ensimmäinen naismaanmittari 3D-AINEISTOT RETKEILIJÄN APUNA KEKSIMINEN ELÄMÄNTAPANA IIRISLAHDEN RANTARAITTI KUNTALIITOSTEN VAIKUTUS KIINTEISTÖREKISTERIIN
Leica SmartWorx v6.00 Top Suorin Linetie tietoon Lower Lower Line Suora yhteys maastosta toimiston tietokoneeseen ja päinvastoin Yhteys laitteen omasta käyttöjärjestelmästä ilman välikäsiä Leica Geosystemsin System 1200:n uusi käyttöjärjestelmäversio Leica SmartWorx v6.00 tarjoaa tehokkaimman tiedonsiirron ja monipuolisimmat ominaisuudet Maasto-toimisto -ominaisuuden avulla siirrät objekteja ja tiedostoja mistä tahansa System 1200 -sarjan laitteesta toimiston tietokoneelle ja päinvastoin. Nyt voit välittömästi siirtää maastosta kerätyt tiedot toimistolle työstettäväksi. Enää ei myöskään tarvitse kesken mittausten poiketa toimistolle hakemaan puuttuvia tiedostoja tai käyttää sähköpostia. Työkalun avulla tiedostot työt, koodilistat, formaatit, koordinaattijärjestelmät jne. ovat ladattavissa välittömästi milloin tahansa ja missä tahansa. Ilman että niitä tarvitsee edes muuntaa toiseen muotoon. SmartWorx v6.00 sisältää myös muita uusia edistyksellisiä ominaisuuksia: Vertailulinjaohjelmassa linjoja ja kaaria voidaan yhdistää, jolloin vertailu tapahtuu automaattisesti RTCM v3.1 koordinaattijärjestelmien tuki Tiedonhallinnan uudet apuvälineet LandXML Vienti Parannuksia DXF-tuontiin ja -vientiin Parannuksia RoadRunnerin käyttäjille Sama käyttöjärjestelmä sopii kaikille Leica System 1200 -sarjan laitteille. Lue lisää: www.leica.fi Tiedustelut: Leica Nilomark Oy Puh. (09) 615 3555 geo@leica.fi www.leica.fi
SISÄLTÖ 3/2008 30 HEIKKI YLIKANGAS Yhteiskuntarauhan aikaansaamiseen tarvittiin siis sekä pakottamiskykyistä valtiota että jakotoimitusten teknistä osaamista, modernia maanmittaustaitoa. S. 6. ANTTI TUURI Kesää 1962 se muistaakseni oli, kun Lappajärven Tarvolassa jaettiin isoa maatilaa, ja isäni Elias Tuuri, joka oli Lappajärven ja Vimpelin pitäjien taksamittari, määräsi minut kartoittajansa Erkki Mäntyniemen apulaiseksi. S. 20. 16 JARMO RATIA Perimmäinen vastuu kiinteistöjärjestelmästä ja paikkatiedoista kuuluu julkiselle hallinnolle ei yksityiselle sektorille. Maanmittausta ja Maanmittauslaitosta tarvitaan. 22 KIRSI MÄKINEN Sirkka Liakka Suomen ensimmäinen naismaanmittari PEKKA KANGAS Maanmittarit ovat historiassa olleet tärkeitä kaavoittajia. Heillä on kykyä ja osaamista muihinkin yhteiskunnallisiin tehtäviin kuin pelkkään rekisterin ylläpitoon. 5 Pekka Lehtonen (pääkirjoitus) MAANMITTAUS 375 VUOTTA 6 Heikki Ylikangas RAJALOUKKAUKSET JA YHTEISKUNTARAUHA 12 Mikko Huhtamies MAANMITTAUSLAITOS (LANTMÄTERIKONTOR) RUOTSIN KAUDELLA (1628 1809) 16 Jarmo Ratia MAANMITTAUSTA 375 VUOTTA, ENTÄ JATKOSSA? 20 Antti Tuuri KESÄTÖITÄ 22 Kirsi Mäkinen SIRKAN JÄLJILLÄ VIIPURISTA KOUVOLAAN 26 Heikki Hakkila VS. NUOREMPANA INSINÖÖRINÄ MAANMITTAUSHALLITUKSESSA 30 Pekka Kangas Pekka Lehtosen haastattelussa: ELINYMPÄRISTÖN KEHITTÄMISESSÄ TAVOITTEIDEN JA TOTEUTUMAN VÄLILLÄ RISTIRIITA 34 Mauri Asmundela KUNNAT YHDISTYVÄT MUUTOKSEN TOTEUTTAMINEN KIINTEISTÖREKISTERIIN 37 Pentti Aalto CASE IIRISLAHTI IIRISLAHDEN RANTARAITTI 41 JARRUMIES 44 TÄÄLLÄ ANTTI JAKOBSSON, PARIISI 46 Risto Jäppinen Pekka Lehtosen haastattelussa: ÄLÄ KULJE ONGELMAN OHI TUOTEKEHITYS ELÄMÄNTAPANA 50 Tapani Sarjakoski ja L. Tiina Sarjakoski MITÄ UUTTA TARKAT 3D-AINEISTOT TARJOAVAT RETKEILIJÄLLE? 53 RAJALINJALLA 54 FIG-UUTISIA 58 Matti Holopainen LÖYTYYKÖ SITOUTUMISTA ILMAN KUNTALIITOSTA? 60 UUTISIA 76 LUKIJOILTA 80 PALVELUHAKEMISTO Kustantajat: Suomen Maanmittausinsinöörien Liitto MIL, Maanmittausalan ammattikorkeakoulu- ja opistoteknisten liitto MAKLI ry, Suomen Kartoittajayhdistys SKY www.maankaytto.fi Päätoimittaja: Pekka Lehtonen, sähköposti: pekka.lehtonen maankaytto.fi, puh. 040 546 3806. Kansi: Maanmittauslaitos täyttää 375 vuotta mutta katse on tulevaisuudessa. Ammattiin liittyviä (vääriä) myyttejä murretaan, jotta tulevaisuudessakin tekijöitä löytyisi. Henkilökuva: Mervi Laitinen.
- Kaksi digitaalikameraa - Kohteen skannaus kuvalta - Prismaton mittaus 2000 metriä - Automaattinen kohteen tunnistus IS Imaging Station grafit-werbeagentur.de IS Imaging Station Topconilta, kameratakymetrien edelläkävijältä TOPGEO OY Sarkatie 3 5, 01720 Vantaa Puh. (09) 534 033 www.topgeo.fi
T PÄÄKIRJOITUS MAANMITTAUS 375 VUOTTA ämä Maankäyttö-lehti on omistettu 375-vuotiaalle maanmittaukselle. Se sisältää sekä Ilmastonmuutoksen torjunta korostuu tietojen tuottamisen rinnalla historiaa että tulevaisuutta, jossa maanmittauksessakin. on myös ristikkäisiä paineita. Professori Heikki Ylikangas kuvaa kiintoisasti, kuinka rajariitoja nasta, joka lähti viimeiseltä asemaltaan käsiteltiin ennen modernin valtion syntymistä: maakaarimuutoksen yhteydessä. Kun voima ratkaisi. Yhteiskunta- kauppa on tehty ja huudatettu, miksi ei rauhan aikaansaamiseen tarvittiin sekä rekisteröitäisi! pakottamiskykyistä valtiota että modernia Näkökantaerot syntyvät, koska alueiden maanmittaustaitoa. käyttö ja kiinteistönmuodostus Maanmittauksen historiikkia kirjoittava kuuluvat eri hallintohaaroihin ja tähtäävät FT Mikko Huhtamies käsittelee eri tavoitteisiin. Molemmilla on lähtökoh- Ruotsin vallan aikaista maanmittausta, taiset perustelunsa. jolloin Suomenkin maanmittaustoimi sai Kun tulevissa uudistuksissa ministeriöiden alkunsa. tehtäviä järjestellään, olisi luonte- Pääjohtaja Jarmo Ratia kertoo Maanmittauslaitoksen vaa, että maa- ja metsätalousministeriön tästä päivästä ja tulevai- tehtävät jaettaisiin elinkeino- ja luonnonvaa, suuden haasteista. Kiinteistöjärjestelmä varaministeriöiden kesken. Tällöin maanmittaus ja sen ylläpitäminen on vastaisuudessakin ja alueiden käyttö luonnollisesti talouselämän ja yhteiskunnallisen vakauden sijoitettaisiin samaan ministeriöön. perusta. Paikkatietojen merkitys Elämäntapamuutoksen tarve on kiis- suunnittelussa, ympäristönsuojelussa, taton. On rakennettava toimivampia tutkimuksessa, hallinnossa ja liiketoiminnassa yhdyskuntia niin, että liikennöintitarve kasvaa. ja energian kulutus vähenevät. Se voi Mutta maanmittaus on myös elämää. johtaa hyvinkin perusteellisiin lakien ja Sen voimme aistia kirjailija Antti Tuurin asenteiden muutoksiin. muisteluksessa, piiri-insinööri, evp. Maanmittauksen ja alueiden käytön Heikki Hakkilan hauskassa pakinassa yhdistymisen jälkeen prosesseihin kiintyneet 25 vuoden takaa ja Kirsi Mäkisen kertomuksessa havaitsisivat, että kaikkien osas- Suomen ensimmäisestä naismaanmittarista. ten on palveltava samaa, vääjäämätöntä tavoitetta. Ylijohtaja Pekka Kangas ympäristöministeriöstä Kaavoitus, henkilökohtaiset rakenta- sanoo, että ilmastomuutoksen missuunnitelmat, kiinteistönluovutus ja hillintä on niin haasteellinen tehtävä, että -muodostus, lainhuudatus ja rakentaminen maanmittauslaitos ja maanmittarit tulee sekä yhdyskuntien toiminta tulisi ajatella saada näihin talkoisiin mukaan. samaan tavoitteeseen johtavana tapahtumaketjuna. Tulevaisuuden kuumimmat haasteet Kuinka se toteutetaan, jääköön eivät kuitenkaan ilmene maa- ja metsätalousministeriön uusitun organisaation mietittäväksi. hallinnoimas- sa maanmittauksessa. Osittamisrajoitukset ovat esimerkki erilaisista näkökulmista, joista kiistellään. Ympäristöhallinnosta on rajoitusten vähentämisiä toppuuteltu huolena yhdyskuntien pirstoutuminen. Toimitusammattilaiset taas ovat lähes yksituumaisia loppujenkin rajoitusten poistamisessa. Osit tamisrajoitusten kannattajien sanotaan jääneen ju- Ruotsissa ajattelussa ollaan pitemmällä, joskaan ei ongelmitta. Siellä on mm. havaittu, että tarkoituksenmukaisuusharkinta kiinteistönmuodostuksessa toimii ennaltaehkäisevänä ja pelättyjä, erottamattomia määräaloja on vähemmän. Olisikin hyödyllistä vertailla naapurusten toimituskustannusten ohella myös yhdyskuntien rakennekustannuksia ja kiinteistönmuodostuksen vaikutuksia niihin. Rakennelmaan jää joka mallissa eräs heikkous: suomalainen poliitikko karttelee vastuutaan maanomistamiseen liittyvissä asioissa. Mutta päätöksenteko on aina ryhdistynyt, kun aika on tarpeeksi vaikea ja ongelmat riittävän suuria. Sen on historia osoittanut. Suuret ongelmat ovat tulossa ja asiantuntijoiden tulisi kulkea edellä, herättäjinä. On valitettavaa, että edellä mainittu juna on liian kauan porhaltanut päättyvää raidetta ja peruuttaminen yhdyskuntarakenteelle aiheutettujen vakavien virheiden korjaaminen maksaa hirvittävästi ja vie 100 vuotta. Siihen väliin sattuu Maanmittauksen 400-vuotisjuhla, jolloin olemme arvattavasti jo löytäneet yhteiset tavoitteet. Onnea ja menestystä 375-vuotiaalle ja sen väelle! Laitos on kyennyt vastaamaan menestyksekkäästi useisiin yhteiskunnan välttämättömiin tarpeisiin, kuten ulkopuoliset kirjoittajat tässäkin lehdessä toteavat. Ilman tekijöitä ei olisi tuloksiakaan! PEKKA LEHTONEN Päätoimittaja pekka.lehtonen maankaytto.fi 5
Tuusulan museo / Matti Ruotsalainen 6
Heikki Ylikangas Väkivalta voitti niin lain kuin oikeudenkin kohtuudesta puhumattakaan. Se velloi kautta Euroopan runsaana keskiajalla ja 1500-luvulla, se kääntyi laskuun 1600-luvulla ja painui 1800-luvun alkuun tultaessa suunnilleen nykyiselle tasolleen. Rajaloukkaukset ja yhteiskuntarauha TOISEN MAAILMANSODAN jälkeen silloin tällöin esille pulpahtanut keskustelu Karjalan palauttamisesta on aina sammunut saman tosiasian toteamiseen, sen nimittäin, että valtakuntien välisiä rajoja ei muuteta muutoin kuin sodalla. Historiasta löytyy vain harvoja esimerkkejä rajojen vapaaehtoisesta, osapuolten sopimukseen perustuvasta muuttamisesta. Silloinkin yleensä heikompi osapuoli on taipunut vahvemman tahtoon, koska se ei ole voinut elättää edes hentoa toivetta vaatimuksen menestyksellisestä torjumisesta aseisiin turvautuen. Pääsäännön mukaan valtioitten väliset rajat on määrätty sodalla ja vahvistettu sitä seuranneessa rauhassa. Periaatteessa valtakunnallisten rajojen kulku vastaa sotien kulloistenkin osapuolten sotilaallisia voimasuhteita. Voimakkaampi osapuoli on väkivallalla toteuttanut intressinsä. Miksi näin viime kädessä siksi, että kansallisvaltioiden yläpuolella ei ole ollut eikä ole vieläkään pakottamiskykyistä maailmanhallitusta, jonka päätökset sitoisivat kansallisvaltioita. Yhdistyneet kansakunnat tai sitä edeltänyt Kansainliitto eivät ole tätä asemaa saavuttaneet. Kansainvälisessä oikeudessa tarkoitukseen kelpaavia sääntöjä kyllä löytyy, mutta niitä ei välttämättä noudateta, koska niiden rikkomisesta ei seuraa asianmukaista rangaistusta. TODETTU SYNNYTTÄÄ KYSY- MYKSEN siitä, miten valtioitten sisällä meneteltiin sinä aikana, kun pakottamiskykyistä keskusvaltaa puuttui. Sitä puuttui kauan. Ns. esimoderni valtio nousi hahmolleen 1500-luvulla, mutta toteutui vasta 1600-luvulla ja silloinkin sen valta vahvistui vain vähitellen. Esimodernia Pekka Halonen, Vainolaista vastaan, öljy, 1896. valtiota edelsi kyllä valtio sitäkin, ja myös se nojasi periaatteessa niin kuin oli laita Ruotsissa valtakunnallisiin lakeihin, joita eritasoiset tuomioistuimet sovelsivat. Valtaa tuolla valtiolla oli kuitenkin niukalti, jopa niukemmin kuin kirkolla, jonka organisaatio perustui kirjallisiin päätöksiin, hiippakunta- ja seurakuntaorganisaatioon ja joka saattoi käytellä niissä oloissa tehokkaita rangaistuksia: pannaa ja interdiktiä. Kärjistäen ilmaisten kuninkaalla tai hänen edustajallaan oli valtaa vain siellä, missä hän liikkui sotajoukko tai ainakin aseellinen seurue mukanaan. PAIKALLISTA VALTAA KASAU- TUI lähinnä linnapäälliköille, joilla oli palkkasotureita käskyvallassaan. Sitä säteili ympäristöön voutien kierrellessä asemiesten tukemina hallintoalueillaan. Linnoitusten verkko oli kuitenkin kovin harvasilmuinen ja linnaläänien voutien mahdollisuudet valvoa laajoja alueitaan sitä myöten heikot. Käytännössä sopimukset korvasivat pakon. Keskiaikaisessa valtiossa jopa verot perustuivat pitäjäkohtaisiin sopimuksiin, eivät keskushallinnon määräämiin asukkaita velvoittaviin päätöksiin. Myös kiistojen oikeudelliset ratkaisut toteutuivat osapuolten välisin sopimuksin, jotka julkistettiin käräjillä. Valtakunnallisia lakeja ratkaisuissa ei noudatettu. Mitä näin ollen tapahtui ennen esimodernin valtion syntymistä, siis sellaisen valtion tuloa, joka tukeutui pysyvään armeijaan ja jossa keskushallinnon tahto toteutui ylhäältä alas ulottuvan virkakoneiston välityksellä? Vastaus on selkeä. Ennen modernin valtion syntymistä meneteltiin muutettavat muuttaen samalla tavalla kuin valtioitten kesken nykyisin. Tehokkaan keskushallinnon ja sitä tottelevan virkahierarkian puuttuessa valtaa käyttelivät suvut, perheet ja yksityiset, vallan määrä kun on aina vakio. Muodollisesti kaikki tapahtui sopimuksin, mutta sopimuskäytäntö ei merkinnyt olotilaa, jossa ihmisten välinen kanssakäyminen olisi sujunut harmonisesti ja sopusointuisesti. Esimerkiksi maankäytön alueelliset rajat määräytyivät viime kädessä osapuolten voimasuhteitten mukaan. VIIMEKSI MAINITUSTA ASIAIN- TILASTA on runsaasti todisteita. Väkivalta voitti niin lain kuin oikeudenkin kohtuudesta puhumattakaan. Suomi oli aivan ensimmäisiä maita, joissa 1940-luvulta lähtien alettiin kiinnittää huomiota varhaisten oikeuslähteitten ns. sakkoluetteloiden ja muutamien varsinaisten tuomiokirjain (myös siviilijutut) sisältämiin tietoihin väkivallan yleisyydestä ja laajuudesta. Oikeuslähteet 1500-luvulta ja jotkin katkelmat 1400-luvun lopulta pursuilevat tietoja fyysisistä loukkauksista. Teot käsittivät enimmäkseen yhden ainoa mustelman, mutta myös väkilukuarvioihin suhteutetut varsinaiset henkirikokset osoittautuivat tavattoman yleisiksi. Ne edustivat karkeasti laskien 20 tapauksen tasoa vuotta ja 100 000 Ennen modernin valtion syntymistä maankäytön alueelliset rajat määräytyivät viime kädessä osapuolten voimasuhteitten mukaan. 7
Sarkajako Hattulan Mierolassa. Muutamiin jakolohkoihin (joita tarkoittavat roomalaiset numerot) on kartalla merkitty eri talojen sarat. Lähde: Kaasalainen, Kylämuodosta ja vainiojärjestyksestä teoksessa Eino Jutikkala: Suomen Talonpojan historia, Porvoo 1942. Kaskenpolton ja peltoviljelyn sekä karjanhoidon yleistyessä rajakiistat seurauksineen selvästikin lisääntyivät. Väestön kasvu vaikutti samaan suuntaan, niin myös sarkajako. asukasta kohden. (Nykyään sama taso liikkuu Suomessa kolmen tapauksen vaiheilla, Länsi-Euroopassa kahta puolen yhden tapauksen.). Väkivaltaa selitettiin kehityspsykologian avulla. Kyse oli sen mukaan luonnonkansoille ominaisesta tunteenomaisesta reagoinnista erilaisiin loukkauksiin. Osapuilleen tätä linjaa seurailin itsekin vielä 1971, jolloin laadin aiheesta laajahkon artikkelin. Katsoin ajan ihmisten kunnianarkuuden aiheuttaneen päällekarkaukset. Solvattu (halventava nimittely) tai herjattu (syytös kriminalisoidusta teosta) kosti välittömästi väkivaltaan turvautuen ja syyllistyi sitä kautta rangaistavaan tekoon. Tuomarinohjeiden mukaan se, joka löi, aina rikkoi. Solvausten osalta loukatulla ei muuta laillista reagoimiskeinoa ollut tarjollakaan, sillä laki ei kriminalisoinut solvauksia. Selitystä vaille jäi kuitenkin se, minkä vuoksi käräjillä ei noudatettu valtakunnallisia lakeja, ja toisekseen se, mistä syystä yksi ainoa mustelma saattoi johtaa kalliiseen ja yksin pitkien välimatkojen vuoksi hankalaan oikeudenkäyntiin. Lain sivuuttaminen koski jopa henkirikoksia. Vaikka laki edellytti kuolemantuomiota tahallisessa tapossa, mikäli tekijä tavoitettiin verekseltä tai vuorokauden sisällä paikalta pakenevana, tapot johtivat säännöllisesti sopimuksiin, joissa surmaajan henki säästettiin erikseen neuvoteltuja ja sen vuoksi määrältään vaihtelevia sakkoja ja korvauksia vastaan. Edelleen jäi vaille vastausta se, minkä tähden väkivallanteot alkoivat vähentyä 1500-luvun lopulla ja vähentyminen jatkui 1600-luvulla. HISTORIALLISTA KRIMINOLO- GIAA KOSKEVA tutkimus laajentui kansainvälisellä tasolla voimakkaasti 1970-luvulta lähtien. Havaittiin, että väkivalta velloi kautta Euroopan runsaana keskiajalla ja 1500-luvulla, ja pantiin vielä merkille, että se kaikkialla kääntyi laskevaan suuntaan 1600-luvulla painuakseen 1800-luvun alkuun tultaessa suunnilleen nykyiselle tasolleen. Kehitys Suomessa vastasi siis kehitystä koko läntisessä Euroopassa. Niinpä sen selityksenkin täytyi olla yhdenmukainen. Tässä vaiheessa ilmiölle myös löydettiin sittemmin varsin yleisesti hyväksytty selitys: saksalaisen filosofin Norbert Eliaksen jo 1930-luvulla 8
Yksi kiistoja laannuttava tekijä oli koulutettujen maanmittareitten tulo Suomeen 1630-luvulta alkaen. kehittelemä sivilisaatioteoria. Sen mukaan esimoderni valtio monopolisoi väkivallan käytön. Miten se kykeni siihen, jäi avoimeksi. Elias tyytyi vain toteamaan, että väkivaltaisen käyttäytymisen laantuminen sai alkunsa hallitsijan vallan liepeiltä ja aatelista ja levittäytyi sitten rauhanomaisen käyttäytymismallin omaksumisen kautta aikaa myöten alempiin yhteiskuntakerroksiin. SIVILISAATIOTEO- RIA SOPI ajallisesti ja osin asiallisestikin väkivallan vähentymisen selitykseksi, mutta se ei ilmoittanut syytä runsaaseen väkivallan viljelyyn ennen modernia valtiota. Teorian valossa ihminen käyttäytyy luonnostaan aggressiivisesti, jos ei jokin ulkopuolinen voima sitä estä. Toisekseen aateli sopi teoriaan huonosti. Vapaasäädyn keskuudessa väkivaltaisuus säilyi todel lisuudessa tuntuvana pitempään kuin muiden väestönosien keskuudessa, ja kaksintaistelujen muodossa se nimenomaan aatelin osalta entisestään yleistyi 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla. Kuvaillun kansainvälisen tutkimuksen motivoimana palasin uudelleen aiheeseen. Saatoin todeta, että vuosisadanvaihteen 1500 tienoilta säilyneet tuomiokirjat sisälsivät toisenkin ajalle tyypillisen rikoksen väkivallan tekojen ohella: vieraitten tilusten luvattoman hyväksikäytön. Kyse oli tavallisimmin kylän (jakokunnan) rajapyykkien ylittämisestä. Tietyn kylän talonpojat tunkeutuivat naapurikylän alueelle ja korjasivat mukaansa heinää tai viljaa väittäen tiluksia kyläänsä kuuluviksi. Varsinkin leskivaimojen omistamia maakappaleita otettiin muitta mutkitta naapurien haltuun. Näistä omavaltaisuuksista käräjöitiin kerta toisensa jälkeen, ja tuomioissa määrättiin huomattavia sakkoja jommallekummalle osapuolelle. Silti teot jatkuivat miltei vuodesta toiseen. Tuomioista ei välitetty eikä kruunu näy onnistuneen perimään edes omaa kolmannestaan sakoista puhumattakaan, että niitä olisi maksettu kihlakunnalle ja loukatulle osapuolelle. Rajapaikat lueteltiin tuomioissa aina tarkoin; ne siis kyllä tiedettiin. Ongelmana ei ollut rajojen epäselvyys vaan se, että tuomioita ei noudatettu. OMISTUSKIISTOIHIN LIITTYI säännönmukaisesti väkivallantekoja. Osapuolet karkasivat toistensa kimppuun ja aiheuttivat vähintään pahoinpitelyjä, joskus miestappojakin, jotka silloin tällöin iskostuivat rajapaikkojen nimeksi Sanomalehti Pohjalainen, Eetu Sillanpää. (esim. Miestapetunoja). Verisiä tappeluita esiintyi jo erätalouden ollessa vallalla ja verotuksen perustuessa jousilukuun. Asiakirjoissa on 1300-luvulta alkaen tietoja hämäläisten ja savolaisten rajuista yhteenotoista nykyisen Keski-Suomen alueella ja siitä pohjoiseen sijoittuvissa metsissä, jonne kummatkin heimot koettivat ulottaa eränautintansa. Riitoja yritettiin hillitä arvovaltaisin rajankäynnein (mm. Kaarle Knuutinpojan suorittamin), mutta ne jatkuivat samalla tavoin ja samasta syystä pakottamiskykyisen keskusvallan puuttuessa kuin kylienkin riidat lyhyemmin tai pitemmin väliajoin. Koska eräomistuksessa esiintyi myös yksityisiä eräalueita (miehenmetsiä jne.), kiistat arvatenkin ulottuivat heimojen sisälle, koskivat pitäjien, kylien ja jopa yksityisten talojen nautintoja. Kaskenpolton ja peltoviljelyn sekä karjanhoidon yleistyessä rajakiistat seurauksineen selvästikin lisääntyivät. Väestön kasvu vaikutti samaan suuntaan, niin myös sarkajako, joka alkoi Lounais- Suomessa jo 1400-luvulla. Talojen alun perin yksityiset pellonraivaukset, möhkälemäiset ja epäsäännöllisen muotoiset Ylikangas on tutkinut erityisesti väkivaltarikollisuuden historiaa. 9
tilukset liittyivät toisiinsa ja pakottivat kylät yhteisviljelyyn. Keskeinen viljelyalue aidattiin yhteisesti, ja se jaettiin talojen kesken vähintään kuusikyynäräisellä tangolla tiluslohkojen leveyssuuntaan edeten talojen verolukujen mukaisessa suhteessa. Kukin tila sai jokaisella epäsäännöllisellä peltolohkolla omat sarkansa, joita ne käyttivät yksityisesti, vaikka yhteisviljelyn (vainiopakon) puitteissa. Koska sarkoja eivät erottaneet ojat ja koska raja piti vain tähystää seipäistä sarkojen päissä, erehtyi viljan tai heinän korjaaja helposti vahingossakin naapurin saralle. Niityistä ja kaskimetsistä syntyi riitaa nimenomaan kylien kesken. Siinä oli perimmäinen syy väkivallan runsauteen. Sakkoluetteloihin merkityt yhden mustelman pahoinpitelyt merkitsivät ainoastaan näkyvää heijastumaa niiden taakse peittyvistä omistusriidoista, niitä kun ei sakkoluetteloihin kirjattu. Tämä tulkinta keskiaikaisen väkivaltaisuuden syistä on saanut sittemmin tukea kansainvälisessä tutkimuksessa. MITEN KUVATUNLAATUISESTA OMAVALTAISUUDESTA päästiin eroon? Yksi kiistoja laannuttava tekijä oli koulutettujen maanmittareitten tulo Suomeen 1630-luvulta alkaen. Varhaiset maanmittarit kävivät erityisesti kylien rajoja ja vahvistivat niiden kulun tarkoin karttapiirroksin, joihin kansanomaisissa jakotoimituksissa ei kyetty. Sovintojaot, joita tilojen kesken jatkui toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin asti, voitiin korvata insinöörijaolla, jonka taustalla häämötti kruunun kasvanut arvovalta ja joiden loukkaaminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin sovintojakojen. Maanmittarit edustivat modernia valtiota ja sen läsnäolo tuli esille muillakin alueilla. Turkuun 1623 perustettu hovioikeus käytteli kuninkaan tuomiovaltaa, ei enää kansasta kumpuavaa tuomiovaltaa niin kuin käyttelivät alioikeudet. Vuoteen 1634 mennessä lääneihin nimitettiin maaherrat, joiden yhtenä tehtävänä oli valvoa tuomioitten toimeenpanoa. Tässä vaiheessa tilusrajojen loukkaajia alkoivat uhata vangitsemiset ja niihin liittyvät tuomiot, joiden määräämiä lainmukaisia seurauksia täytyi noudattaa. Väkivalta vähentyi nimenomaan valtaväestön talonpoikien keskuudessa; se siirtyi sotilaiden ja maattoman väestönosan lohkolle. Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Aatelisvallan aikana 1600-luvulla Ruotsi kietoutui suurvaltasotiin, jotka kuluttivat miespuolista väestöä siinä määrin, että väestömäärä ja viljelyalat suorastaan laskivat 1660-luvulle saakka, jolloin hyökkäyssodat vihdoin loppuivat resurssien niukentumiseen. Läänitysten peruuttaminen kruunulle 1680-luvulta lähtien vei kartanoilta talonpoikien veropäivätyöt ja pakotti nämä kilpailemaan työvoimasta talonpoikien kanssa. Nälkävuodet 1690-luvulla leikkasivat neljänneksen kolmanneksen väestöstä ja vuonna 1700 alkanut suuri Pohjan sota esti väestön kasvun kahdeksi vuosikymmeneksi. Kruunu yritti korjata tilannetta kiristämällä 1700-luvun ensivuosikymmeninä entisestään jo siihenkin saakka noudatettua työvoimapolitiikkaa. Se velvoitti asetuksin kaikki työkykyiset palvelukseen rangaistuksilla uhaten ja rajoitti talonpoikaistilojen oikeutta pitää omia lapsiaan kotitilalla työssä. Tilojen halkomiset kiellettiin. Ajatuksena oli, että ylimääräinen työvoima valuisi näin talonpoikaistiloilta säätyläisten omistamien kartanoitten, manufaktuurien, ruukkien ja sahojen käyttöön. VALITTU LINJA OSOITTAUTUI riittämättömäksi. Hattujen (edustivat lähinnä liikemiesaatelia ja suurporvaristoa) päästyä 1738 1739 valtiopäivillä valtaan työvoimapolitiikan suuntaa muutettiin. Lähdettiin siitä, että lisäämällä väestömäärää luotaisiin edellytykset työvoiman kasvavalle tarjonnalle. Niinpä 1740-luvulta alkaen poistettiin tilojen halkomisrajoitukset ja sallittiin torppien rakentaminen talonpoikaismaalle. Ideana oli parantaa alamaisten taloudellisia mahdollisuuksia perustaa perhe ja kohottaa sitä kautta asukaslukua. Myös uudisasutusta suosittiin eikä niin tehty vain siksi, että väestö lisääntyisi vaan myös tarkoituksella kasvattaa elintarvikkeiden tuotantoa. Tätä päämäärää silmällä pitäen hallitus tulkitsi Lopullisen kuoliniskun yhteisviljelylle toivat maatalouskoulut, koneet ja apulantojen käyttö. kylien usein peninkulmittaiset metsämaat kruununmaaksi ja maaherrat myönsivät alueelle uudistilalupia. Seurauksena oli ankara yhteentörmäys kruunun ja talonpoikien välillä. Metsien arvo 1700-luvulla tasaisesti nousi tukkipuun ja tervan kansainvälisen kysynnän kasvaessa. Talonpojat käyttivät yhteismetsiä periaatteessa tilojensa verolukujen mukaisessa suhteessa ja tulkitsivat yhteisomistuksen sulkevan kruunun omistuksen pois. Uudisasukkaiden tai edes torppareiden pääsyä yhteismetsiin ei hevin sallittu. Maaherrain myöntämät uudisasutusluvat johtivat säännöllisesti oikeudenkäynteihin, jotka saattelivat kiistat kamarikollegioon saakka Tukholmassa. Usein vedottiin vielä kuninkaaseen eli valtaneuvoston oikeudelliseen jaostoon. Ajatus väestön ja viljelyalan paisuttamisesta uudistilain ja torppien avulla hiipui. Talonpojat vierastivat jopa tilojen halkomisia, koska huonekuntien päämiehet halusivat pitää käskyvaltaansa tottelevan työvoiman mahdollisimman suurena. Tervanpoltto ja muut metsänkäytön muodot vaativat runsaasti työvoimaa. Väkirikas talo kykeni tehokkaasti puolustamaan nautintojaan tai laajentamaan niitä naapurien kustannuksella. Metsissä palattiin pitkälti takaisin väkivaltaiseen keskiaikaan. Erityisen epäedullisesti tämä käytäntö vaikutti tilojen nuorimpien poikien ja vävyjen asemaan. He kokivat säännöllisesti sosiaaliaseman heikentymisen, joutuivat tyytymään renkimiehen tai mäkitupalaisen osaan. TÄSSÄ VAIHEESSA KRUUNU tarttui uuteen keinoon: isojakoon. Sille löytyi esikuvia erityisesti saksalaisista ruhtinaskunnista, joissa suurimpana ongelmana oli kartanoitten pyrkimys lohkaista jakokuntien yhteismaista osan käyttöönsä. Ruotsissa kokeiltiin ensin asetusta (1749), joka olisi toteuttanut isojaon jakokunnan viljelijäin yksimielisellä päätöksellä. Tämä tie ei johtanut toivottuun tulokseen. Talonpitäjät torjuivat jaot. Niinpä menettelyä muutettiin. Isojako käynnistyi varsinaisesti vuonna 1757 annetulla asetuksella, jonka mukaan jako pantaisiin toimeen, jos yksikin jakokunnan osakas sitä 10
Yhteiskuntarauhan aikaansaamiseen tarvittiin siis sekä pakottamiskykyistä valtiota että jakotoimitusten teknistä osaamista, modernia maanmittaustaitoa. vaatisi. Niissä osissa Ruotsin valtakuntaa, joissa uudistettaisiin verollepano, jako toteutettaisiin viranomaispäätöksellä ilman jakokunnan yhdenkään osakkaan vaatimusta. Koska Pohjanmaalla oli juuri tuolloin meneillään verollepano, jako aloitettiin Laihian pitäjässä jo sanottuna vuonna. Lähivuosina reformi ulotettiin muihin Etelä-Pohjanmaan pitäjiin ja varsin nopeassa tempossa koko eteläiseen Suomeen. Jakopäätöksen synnyttämisessä käytettiin sekä pakkoa että suostuttelua. Laihialla jakoa vastustaneet vedettiin Turun hovioikeuteen, jossa heidät tuomittiin korkeisiin sakkoihin valtiollisesta, kapinaan vertautuvasta rikoksesta. Menettely osoittaa kouriintuntuvasti, kuinka tehokkaasti moderni valtio saattoi toimia. Keskiaikana tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Suostutteluperusteena käytettiin erityisesti sitä seikkaa, että jaon jälkeen talolliset saattoivat myöntää torpanpaikkoja ja niin sanottuja verouudistiloja entiselle jakokunnan yhteisomistuksessa olleelle metsämaalle, siis sille osalle metsämaata, joka pyykityksin ja tiluskartoin olisi yksittäiselle tilalle erotettu. Näin kruunun harjoittamasta kolonisaatiosta päästäisiin eroon. Nimenomaan jälkimmäinen peruste puri. Se vastasi tilojen nuorimpien poikien ja vävyjen intressiä. Talonpitäjät taipuivat. Ideaalitulokseen, yhteen yhtenäiseen lohkoon rajoittuvaan maatilaan, ei päästy vaan palstojen luku jäi edelleen melkoiseksi. Sen vuoksi vainiopakko pysyi monin paikoin yhä voimassa. Silti isojako merkitsi valtaisaa käännettä valtakunnan sisäisessä kehityksessä. Vasta isojaon jälkeen torpparilaitoksen kasvu pääsi varsinaisesti vauhtiin ja entisiin yhteismetsiin rupesi ilmaantumaan uudistiloja, jotka kameraalisesti käsitettiin tilojen halkomisiksi, ei enää valtiovallan kontrolloimiksi ja vapaavuosilla varustamiksi varsinaisiksi kruununmaalle perustetuiksi uudistiloiksi. Periaatteellisella tasolla oli ehkä tärkeintä se, että vasta isojako toi myötään yksityisen maanomistuksen. Siihen saakka veron saaja eli valtio oli ymmärretty ylimmäksi maanomistajaksi ja veron maksaja eli talonpoika eräänlaisen aliomistusoikeuden haltijaksi. Viime kädessä juuri tähän feodaaliseen oppiin oli perustunut kruunun tulkinta siitä, että se saattoi määrätä yhteisomistusalueiden käytöstä. YHTEISVILJELY VAINIOPAK- KO sai jälkimaailman silmissä huonon maineen. Sen katsottiin kammitsoineen yksityistä yritteliäisyyttä ja luoneen siten pohjaa isojaolle, joka sen lopulta poisti. Tässä käsityksessä piilee annos isojaon myöhäsyntyistä positiivissävyistä perustelua. Yhteisviljely merkitsi talkoohenkisyyttä, ja vaikka se epäilemättä rajoitti aktiivisimpien ja kyvykkäimpien viljelijäin toimintamahdollisuuksia, se aivan samassa mitassa tuki heikoimpia ja laiskimpia osakkaita. Itse asiassa yhteisviljelyn päättyminen ja isojaon toimeenpano eivät ole kiinteässä syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Yhteisviljely säilyi kauas 1800-luvulle saakka, ja vasta uusjaot koituivat sen kohtaloksi, eivät nekään heti eivätkä välittömästi. Lopullisen kuoliniskun yhteisviljelylle toivat maatalouskoulut, koneet ja apulantojen käyttö. Niiden myötä siirryttiin maatalouden tuoton tehostamiseen. Maanjaot eivät siihen vielä riittäneet. Ne loivat vain yksityiselle yritteliäisyyden perustan, josta se sitten aikanaan nousi. Koulutetut maanmittarit joutuivat kantamaan jakojen raskaimman taakan. Monet heistä heittivät homman sikseen ja luopuivat tehtävästään alituisten valitusten ja joskus fyysisenkin uhkan uuvuttamina. Joku toinen astui eronneiden tilalle. Kului usein vuosikymmeniä, ennen kuin uusjaot saatiin päätökseen. Isojakotoimitusten ja uusjakojen synnyttämässä valitustulvassa näkyy, tosin jo kontrolloituna ja sivilisoituneena, se sama voima, joka oli aikoinaan johtanut väkivallan kierteeseen, vahvemman oikeuden hapattamaan yhteiskuntaan. Sitä mukaa kun raja alkoi pitää ja kiinteän omistuksen suoja lujittua, väkivalta talonpoikien osalta väistyi. Yhteiskuntarauhan aikaansaamiseen tarvittiin siis sekä pakottamiskykyistä valtiota että jakotoimitusten teknistä osaamista, modernia maanmittaustaitoa. Erikseen on noteerattava muuan toinen varhaisten maanmittareitten ansio. Varsinaisen työsarkansa ohessa maanmittarit tulivat jättäneeksi jälkeensä muiston, joka koskee hyvin olennaisesti yhtä historiantutkimuksen lohkoa. He laativat alueestaan ensi töikseen kertomuksen, joka loi pohjan ja perustan itse jakotoimitukselle. Maanmittareitten pitäjänkertomukset merkitsevät yleensä paikallishistoriallisen tutkimuksen varsinaista alkua. Vain jotkin matkailijain itsessään harvinaiset kuvaukset tai maaherrain ja käskynhaltijain raportit edustavat vielä varhaisempaa vaihetta. Jälkimmäiset kattoivat tavallisesti pitäjää laajemman alueen; maanmittareitten kuvausten kehikkona on nimenomaisesti pitäjä. Kyseisistä maanmittareitten pitäjänkertomuksista saa melkoisesti tukea tässä esitetylle tulkinnalle väkivallan taannoisesta yleisyydestä ja sen vähentymisen syistä. HEIKKI YLIKANGAS on professori (emeritus) ja nimekkäimpiä suomalaisia historioitsijoita. Tuotteliaan Ylikankaan teoksista etenkin Nuijasota, Tie Tampereelle ja Tulkintani talvisodasta ovat herättäneet voimakasta keskustelua; teoksista keskimmäinen sai vuonna 1994 Tieto-Finlandiapalkinnon. Heikki Ylikangas on kritisoinut suomalaisen historiankirjoituksen kansallis-idealistista koulukuntaa ja historiankirjoituksen myyttejä. Ylikangas on tutkinut erityisesti väkivaltarikollisuuden historiaa, sääty-yhteiskunnan sosiaalisia jännitteitä ja tapahtumia Suomen sisällissodan tiimoilla 1918. Myös lukeva yleisö on löytänyt Ylikankaan tuotannon. Tietokirjojen lisäksi Heikki Ylikangas on tehnyt näytelmiä ja romaanin. (Lähde: Wikipedia.) 11
Tukholma-panoraama suurvaltakauden lopulta. Maanmittauslaitos (Lantmäterikontor) Ruotsin kaudella (1628 1809) Mikko Huhtamies Vuoden 1650 paikkeilla maanmittaustoimesta alettiin ensimmäistä kertaa käyttää nimitystä lantmäteriet. VAIKKA ANDREAS BUREUS (k. 1646) oli jo vuonna 1628 perustanut Ruotsin maanmittauslaitoksen, kesti aina 1680-luvulle saakka ennen kuin maanmittauslaitos institutionalisoitui ja identifioitui omaksi hallinnonhaarakseen. Suurvaltakauden (n. 1620 1721) Ruotsi oli maantieteellisesti laaja mutta verraten köyhä ja vähäväkinen maa, jonka taloudelliset ja opilliset voimavarat eivät riittäneet tehokkaan maanmittauslaitoksen luomiseen, eikä maanmittauslaitos saanut merkittävää arvostusta ja lisäpanostusta osakseen kuin vasta 1700-luvun puolivälin paikkeilla. Maanmittauslaitos oli sitä perustettaessa alistettu osaksi veroasioita vastaavaa kamarikollegiota (kammarkollegiet), tarkalleen ottaen sen laskukamaria (räknekammar). Tukholmassa sijainneella kamarikollegiolla ei kuitenkaan ollut riittävää alan asiantuntemusta, jotta se olisi voinut johtaa tehokkaasti maanmittaustoimintaa. Maanmittaushallinto oli laajan ja hankalien kulkuyhteyksien yhdistämässä valtakunnassa monien haasteiden edessä. Osa maanmittareista toimi omavaltaisesti kamarikollegioin valvonnan ulottumattomissa tehden omia yksityismittauksia aatelistolle tai teettäen virkatyönsä säädösten vastaisesti oppilaillaan. Koulutus oli puutteellisesti järjestetty oppipoikajärjestelmän avulla, henkilökohtaiset suhteet korvasivat ammattitaidon. Tilanteen korjaamiseksi perustettiin vuonna 1643 tarkastajan virka, jota ensimmäisenä hoiti maanmittari Peder Menlös. Parannusta ei kuitenkaan saatu aikaan. Oireellista tulevan kehityksen kannalta oli kuitenkin se, että noin vuoden 1650 paikkeilla maanmittaustoimesta alettiin ensimmäistä kertaa käyttää nimitystä lantmäteriet. Ruotsin heikosti organisoitunut ja vähäväkinen maanmittauslaitos sai kuitenkin jo suurvaltakaudella kansainvä- 12
Tukholman kaupunginmuseo lisesti merkittäviä kartografisia tuloksia erityisesti verotuksen tehostamiseksi tehtyjen ns. geometristen maakirjojen alalla. Vuonna 1643 oli aloitettu myös maantieteelliset kartoitukset. Niitä tehtiin erityisesti valtakunnan pohjoisosista diplomatian ja oman rajapolitiikan tueksi. Lisäksi maanmittarit tekivät yksityiskartoituksia suurvaltakaudella hallitsevaan asemaan nousseelle aatelistolle, jonka verovapaa maaomaisuus (frälse) oli saanut suuret mittasuhteet (yli puolet valtakunnan maa-alasta) kruunulta saatujen läänitysten (förläning) takia. Maanmittarit tekivät rahakkaampia mittauksia aatelistolle mieluummin kuin huonosti palkattuja valtion töitä. 1600-luvun keskivaiheilla Ruotsin valtakunnassa oli noin 60 maanmittaria. Se oli vähän, kun otetaan huomioon, että maanmittaushallinto toimi Ruotsin ja Suomen alueiden lisäksi myös provinsseissa, Baltiassa ja Etu-Pommerissa. 1680-luku oli merkittävä käännekohta paitsi Ruotsin myös maanmittaushallinnon näkökulmasta. Suurten muutosten taustalla oli kuninkaan vallan vahvistuminen, mikä lopulta johti yksinvaltiuteen. Kollegioiden asema hallinnossa heikkeni ja suuren vaikutusvallan saivat kuninkaan luottamusta Tukholman Tre Kronor -linna oli paikka, jossa sijaitsi Kamarikollegio eli vanhan maanmittauslaitoksenkin kotipesä. nauttivat virkamiehet. Käänteentekeviä muutoksia olivat myös uuteen sotaväen ja virkamiehistön palkkausjärjestelmään, määrajakoislaitokseen (indelningsverket) siirtyminen sekä aatelistolle annetun maaomaisuuden takaisin perimisen, ns. suuri reduktio. Myös tieteen suuret edistysaskeleet astronomian ja geodesian alalla heijastuivat Ruotsiinkin. Vuonna 1683 maanmittauslaitos sai ensimmäisen ylitirehtöörin Carl Gripenhielmin (k. 1694). Uusi johtaja aloitti päämäärätietoisen kehitystyön, jonka tuloksena maanmittauslaitos identifioitui omaksi virastokseen. Maanmittarien ammatillista pätevyyttä nostettiin ja karttojen tarkkuus parani. Omat tilat saaneeseen keskushallintoon saatiin lisää työvoimaa, kun ylitirehtöörin avuksi palkattiin tarkastaja, kaksi insinööriä, kirjureita ja muuta aputyövoimaa. Maanmittarikunnan valvontaa lisättiin. Kenttämaanmittarit velvoitettiin pitämään työpäiväkirjaa, vannomaan virkavala sekä raportoimaan Tukholmaan saamistaan toimeksiannoista. Maanmittauslaitos tiivisti yhteistyötään yliopistolaitoksen kanssa pyrkiessään rekrytoimaan alalle lisää maanmittareita. Keskiöön nousivat määräjakoislaitokseen ja reduktioon liittyvä kartoitukset ja mittaukset sekä metsäkartoitukset, joiden taustalla oli erityisesti hollantilaisten ja englantilaisten kaupallisen toiminnan lisääntyminen Suomenlahdella. Myös rannikkovesien kartoitukset kaupallisten yhteyksien parantamiseksi lisääntyivät. Gripenhielm teki vuonna 1688 merkittävän Ruotsin valtakunnan kartan, ensimmäisen sitten Tukholman kaupunginmuseo 13
Kuninkaallinen kirjasto 14
Maanmittarit tekivät rahakkaampia mittauksia aatelistolle mieluummin kuin huonosti palkattuja valtion töitä. Bureuksen vuoden 1626 kartan. Maanmittarien lukumäärä moninkertaistui, kun laajoja maanmittaustoimituksia (reduktio- ja katasterimittaukset Baltiassa ja Etu-Pommerissa) varten perustettiin komissioita, joissa oli kymmeniä ns. komissiomaanmittareita. Maanmittarikunnan muodostivat edellä mainittujen ohella vakinaiset maanmittari lääneissään (ordinarie lantmätare), ylimääräiset maanmittarit (extra ordinarie lantmätare) sekä maanmittauskonttorin henkilökunta. Vain vakinaiset maanmittarit saivat säännöllistä palkkaa. Pitkien välimatkojen haitta hallinnolle voitiin osittain eliminoida, kun 1700-luvun alussa perustettiin ensimmäiset lääninmaanmittauskonttorit (länslantmäterikontor). Erotukseksi näistä Tukholman maanmittauskonttorista alettiin käyttää nimitystä päämaanmittauskonttori (generallantmäterikontoret). Gripenhielmin uudistustyön katkaisi vuosina 1700 1721 käyty suuri Pohjan sota, jonka seurauksena maanmittaustoiminta lakkasi ja maanmittarien lukumäärä romahti. Gripenhielmin seuraajat Johan Transchiöld (k. 1699), Gunno Eurelius Dahlstierna (k. 1709) sekä Jacob Nordencreutz (k. 1747) olivat matalan profiilin johtajia, jotka jatkoivat kuitenkin Gripenhielmin viitoittamalla tiellä. Ruotsin geodesia sai merkittävän kytköksen kansainvälisen tieteen kenttään, kun ranskalaisen Maupertuis n mittausretkikunta vieraili Lapissa vuosina 1736 1737. Maanmittauslaitos alkoi tehdä, osittain ranskalaisilta saaduin laittein astronomisia paikanmäärityksiä. Painopiste siirtyi maantieteellisiin Gripenhielmin kartta vuodelta 1688 oli ensimmäinen valtakunnallinen kartta Andreas Bureauksen valtakunnan kartan jälkeen (v. 1626). kartoituksiin ja erityisesti Venäjän vastaiselle rajalle. Helsingin ulkopuolelle nousevan Viaporin linnoitustyömaan takia alettiin kartoittaa linnoitukseen johtavia vesireittejä ns. läpikulkuvesitie hankkeen takia. 1700-luvun puolessavälissä valtakunnan itäinen puolisko, Suomi sai oman maanmittauskonttorin ja johtajan E. O. Runebergin (k. 1770). Uusi merkittävä aikakausi Ruotsin maanmittauslaitoksen historiassa alkoi vuonna 1747, kun päämaanmittauskonttorin johtoon tuli aiemmin laitoksessa tarkastajana toiminut Jacob Faggot (k. 1777). Uusi ylitirehtööri lisäsi päämaanmittauskonttorin henkilökuntaa. Konttoriin saatiin kirjaaja (registrator) kasvavan asiakirjatulvan hallitsemiseksi. Faggot laati päämaanmittauskonttorille sisäisen ohjesäännön ja pystyi parantamaan jonkin verran maanmittareiden palkkaustakin. Maanmittarien huono palkkaus oli edelleen ongelma, ei vähiten siksi, että maanmittaustoiminta ja maanmittarien lukumäärä oli lisääntynyt merkittävästi isojaon alkamisen takia vuonna 1757. Faggot tunnetaankin erityisesti isojaon puolestapuhujana. Isojako siirsi maanmittaushallinnon painopisteen maantieteellistä kartoituksista tiluskartoituksiin. Isojaon toimeenpano hallitsi päämaanmittauskonttorin toimintaa 1700-luvun loppuun asti. Vuosisadan lopulla aloitettiin yksityisrahoituksen turvin myös maantieteelliset kartoitukset (Hermelinin kartasto) sekä kruunun toimesta sotilaalliset rekognosointikartoitukset. Faggotin jälkeen päämaanmittauskonttorin johdossa oli Eric af Wetterstedt (k. 1822). Ruotsin kauden lopulla keskeiseen osaan nousivat isojaon yhteydessä tehdyt liikamaan erottamiset. Liikamaa oli kylien välissä olevaa ei-kenenkään-maata, joka siihen asti oli ollut yhteisnautinnassa. Liikamaata oli sitä enemmän mitä pohjoisemmaksi mentiin. Yhdysvaltojen itsenäisyyssodan (1775 1783) ja siihen liittyvän kauppasaarron takia puun kysyntä oli merkittävästi kasvanut. Myös kruunu kiinnostui metsien omistamisesta ja halusi saada isojaossa omansa juuri liikamaiden muodossa. Näin sai alkunsa valtion metsänomistus, myös aivan konkreettisella tasolla, vaikkakin jo Kustaa Vaasa oli aikoinaan julistanut metsien kuuluvan kruunulle. Kirjoittaja on filosofian tohtori, jolta ilmestyy syyskuussa Suomen maanmittauksen historiaa käsittelevä teos. Sähköposti mikko.huhtamies helsinki.fi. Isojako siirsi maanmittaushallinnon painopisteen maan tieteellistä kartoituksista tiluskartoituksiin. 15
Jarmo Ratia Maanmittausta 375 vuotta, entä jatkossa? Maanmittausta ja Maanmittauslaitosta tarvitaan tulevaisuudessakin. Paikkatietojen merkitys suunnittelussa, ympäristönsuojelussa, tutkimuksessa, hallinnossa ja liiketoiminnassa vain kasvaa. Antero Aaltonen, Maanmittauslaitos. MAAT ON MITATTU ja pyykit pantu, mitä te enää touhuatte. Näin kuulee aina silloin tällöin sanottavan. Se on hyvä kysymys, joka johdattelee pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä: tarvitaanko maanmittausta ja Maanmittauslaitosta jatkossakin. Englannissa tällainen kysymyksenasettelu kuuluu määrävälein jokaisen julkisen organisaation tehtäviin. Maanmittaus Ruotsi-Suomessa alkoi verotuksellisista syistä. Valtakunnan hallinnointiin ja etenkin sodankäyntiin tarvittiin varoja. Karttojen hyödyllisyys myös sotatoimissa tiedostettiin. Satoja vuosia kestäneen kehityksen tuloksena maanomistukseen perustuvilla veroilla ei enää ole kovin suurta merkitystä julkisen talouden kannalta. Tosin jatkuvasti keskustellaan, pitäisikö tätä veromuotoa edelleen kehittää. Sen sijaan luotettava ja tarkka kiinteistöjärjestelmä on edelleen talouselämän ja yhteiskunnallisen vakauden perusta. Kiinteistöjärjestelmä osoittaa omistus- ja panttioikeuden kohteet maastossa. Muutosten tekeminen kiinteistöjärjestelmään tulee olla hallittua ja läpinäkyvää. Niinpä vastaus tämän maanmittauksen osion tarpeellisuudesta on itsestään selvästi myönteinen. Kiinteistöjärjestelmä Entä voidaanko nykyistä kiinteistöjärjestelmää ja sen ylläpitämistä kehittää, vai onko nykytila paras mahdollinen? Kiinteistöjärjestelmä syntyi isojaossa noin 250 vuotta sitten, Perimmäinen vastuu kiinteistöjärjestelmästä ja paikkatiedoista kuuluu julkiselle hallinnolle, ei yksityiselle sektorille, sanoo kirjoittaja Jarmo Ratia. 16
kun kylät ja talot muodostettiin. Jakojen seurauksena taloista syntyivät tilat ja tilojen jakojen seurauksena uudet tilat. Tilat ovat kiinteistöjä, jotka yhdessä muiden tilojen kanssa muodostavat kiinteistöjärjestelmän. Kiinteistöjärjestelmään kuuluu myös muita rajoiltaan määriteltyjä alueita, mutta esityksen yksinkertaistamisen vuoksi ne joudutaan tässä sivuuttamaan. Suomen kiinteistöjärjestelmässä myös kulkuoikeuksilla ja rasitteilla on keskeinen merkitys. Tiloilla saattaa olla yhteisiä alueita sekä kylän sisällä että toisen kylän alueella. Jokaisen tilan syntyhistoria voidaan arkistossa olevien maanmittaustoimitusten toimitusasiakirjojen avulla selvittää samoin kuin tiloihin liittyvät etuudet ja rasitteet. Suurimmissa kaupungeissa asemakaavoitetuilla alueilla kiinteistöt eivät ole enää sidoksissa kylä- ja talojärjestelmään. Voisiko näin olla myös muualla. Olisiko siitä jotakin etuja saatavissa. Silloin kukin kiinteistö muodostaisi oman kokonaisuutensa yksinään eikä sen syntyhistoriasta tarvitsisi välittää. Ensimmäinen askel tähän suuntaan on ollut, kun säädettiin, ettei kiinteistön yksilöintitunnus, sen rekisterinumero jakotoimituksissa muutu. Oikeastaan kysymys on siitä, mitä tietoja kiinteistöstä on saatavissa. Jos kiinteistöstä olisi helposti saatavissa kaikki sitä koskevat tiedot, lopputulos olisi asiakkaan kannalta verrattavissa kaupunkien tonttijärjestelmään. Kiinteistöt ja niitä koskevat tiedot merkitään kiinteistörekisteriin ja rekisterikarttaan. Valitettavasti vain nykyisellään kiinteistörekisterin ja -kartan tiedot ovat vajavaisia ja puutteellisia. Tämä puute on tiedostettu myös poliittisella tasolla. Maa- ja metsätalousministeriö on hyväksynyt vuonna 2005 kiinteistörekisterin perusparannuksen strategian otsikolla Kiinteistörekisteri 2015 päämäärät ja toimintalinjat. Vielä senkään jälkeen, kun strategian ehdottamat toimenpiteet on toteutettu, kiinteistörekisteri ei ole aivan täydellinen. Lopulliseksi tavoitteeksi olisikin asetettava, että kiinteistörekisteristä selviävät kaikki yksittäistä kiinteistöä koskevat tiedot ilman, että niitä joudutaan etsimään arkistosta. Työtä tulee riittämään paljon vielä vuoden 2015 jälkeenkin. Kirjaamisasiat Kirjaamisasiat siirtyvät Maanmittauslaitoksen hoidettaviksi vuoden 2010 alusta lukien. Silloin kiinteistöjen muodostaminen ja niihin kohdistuvien oikeuksin kirjaaminen ovat yhden viranomaisen vastuulla. Ne muodostavat silloin kokonaisuuden, joka mahdollistaa järjestelmän perusteisiin saakka ulottuvan kehittämistyön aloittamisen. Aluksi joudutaan analysoimaan, mitkä ovat ostajan ja myyjän tarpeet kiinteistön kaupassa. Kun kysymyksessä on yksityisoikeudellinen sopimus, joudutaan kysymään, tarvitaanko sen osalta jotain erityistä sääntelyä, vai riittäisikö yleinen oikeustoimilaki säädöspohjaksi. Myös sitä tulee pohtia, mitkä ovat yhteiskunnan tarpeet kiinteistökaupassa. Kaupanvahvistaja instituutio luotiin 1930-luvun laman seurauksena torjumaan kiinteistökeinottelua. Onko edelleen todellisia tarpeita järjestelmän säilyttämiseksi? Entä lainhuudon hakeminen, voitaisiinko siitäkin luopua? Digitaalinen maailma antaa aivan uusia mahdollisuuksia myös kiinteistön kaupan tekemisessä. Voitaisiin kuvitella, että ostaja ja myyjä hoitavat kaupan kodeistaan käsin verkon välityksellä. Kaupan kohde määritellään kuvaruudulla kiinteistörekisterin ja sijaintitarkan rekisterikartan avulla. Taustaksi kuvaruudulle voitaisiin hakea ilmakuvan alueesta ja maastotiedot maastotietokannasta. Kauppahinta suoritetaan sähköisenä maksuna. Mikäli kysymyksessä on määräala, myös toimitusinsinööri kytkeytyy istuntoon ja lohkominen suoritetaan samalla. Omistusoikeuden muutos kirjautuu rekisteriin välittömästi eikä erillistä lainhuudon hakemista tarvita. Pankki voitaisiin niin ikään kytkeä samaan istuntoon, jolloin panttioikeus voitaisiin vahvistaa ja laina myöntää samalla kertaa. Tällainen järjestelmä täyttäisi myös yhteiskunnan tarpeet. Osaamisyhteiskunnan perustana on tieto. Kiinteistöjen osalta se merkitsee sitä, että yhteiskunnassa tulee olla reaaliaikainen tieto, kuka kiinteistön omistaa, mitä oikeuksia kiinteistöön kohdistuu ja mikä on kiinteistön ulottuvuus erityisine etuuksineen ja rasitteineen maan pinnalla. Yllä kuvattu menettely asettaa eri rekistereiden laadulle hyvin korkeatasoisia vaatimuksia. Tavoitetason saavuttaminen on mahdollista vain eri viranomaisten yhteistyöllä ja ennen kaikkea yhteisymmärryksellä lopullisesta päämäärästä. Rekistereiden yhteiskäyttö on mahdollista vain, jos sama kohde eri rekistereissä on yksilöity yksiselitteisesti samalla tavalla. Pelkästään kansallisesti tämän tavoitetilan saavuttaminen on vielä vuosien päässä. Maastotietokanta Totesin alussa, että kartat oivallettiin käyttökelpoisiksi välineiksi sotatoimissa jo 1600-luvulla. Nykyään paikkatiedot ovat niin itsestään selvästi kaiken toiminnan perustana, ettei sitä tarvitse erityisesti perustella. Maanmittauslaitos sai digitaalisen maastotietokantansa valmiiksi vuonna 2007, kun myös aikaisemmin topografikunnan vastuulla olevat Lapin alueet liitettiin siihen. Tästä eteenpäin on tarkoitus keskittyä ajan tasalla pitoon. Taloudellisin tapa ylläpitää maastotietokantaa on yhteistyö muiden viranomaisten kanssa. Maanmittauslaitoksen tavoitteena on luoda yhteinen ja yhteensopiva maas- Lopulliseksi tavoitteeksi olisikin asetettava, että kiinteistörekisteristä selviävät kaikki yksittäistä kiinteistöä koskevat tiedot ilman, että niitä joudutaan etsimään arkistosta. totietokanta yhdessä muiden paikkatietoja tuottavien organisaatioiden kanssa. Näin saadaan tiedonkeruun päällekkäisyys poistettua. Tiedot kootaan tietoverkkoa pitkin eri lähteistä. Maastotietokanta ei olisi enää yksi fyysinen tietokanta vaan looginen kokonaisuus. Myös tämän tavoitetilan saavuttaminen vuoteen 2015 mennessä edellyttää suurta yhteisymmärrystä eri toimijoiden välillä ja asennemuutosta Maanmittauslaitoksen sisällä. Maanmittauslaitoksen rooli kehittyisi maastotietokannan ylläpitäjästä laadunvalvojaksi ja yleisten toimintaedellytysten luojaksi. Seuraavassa vaiheessa jokainen maastotietokannan kohde saa oman yksilöintiä osoittavan koodin. Kohteita maastotietokannassa on kymmeniä, jopa satoja miljoonia. Yksilöinnin avulla jokaiseen kohteeseen voidaan taas liittää muuta tietoa. Oman lisänsä työhön tuo INSPIRE direktiivin täytäntöönpano, joka tulee kestämään seuraavan vuosikymmenen loppuun saakka. Maanmittauslaitoksella tulee olemaan keskeinen rooli yhdessä muiden paikkatiedon tuottajien kanssa direktiivin toimeenpanossa Maankäyttöä ohjaa kaavoitus, joka kuuluu kuntien toimivaltaan. Ongelmaksi on koettu tiedon saanti kaavoitustilanteesta. 17
Antero Aaltonen, Maanmittauslaitos. Ongelmaksi on koettu tiedon saanti kaavoitustilanteesta. Tavoitteena on aikaansaada reaaliaikainen koko maan kattava tietokanta maankäytön rajoituksista. Tavoitteena on aikaansaada reaaliaikainen koko maan kattava tietokanta maankäytön rajoituksista. Kiinteistötietojärjestelmän käyttöönoton myötä edellytykset tämän suunnittelutietojärjestelmän kehittämiselle ovat olemassa. Siinäkin tulee Maanmittauslaitoksella olemaan keskeinen rooli. Paikkatiedot Paikkatiedot ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olleet kasvavan mielenkiinnon kohteena. On alettu puhua paikkatietoinfrastruktuurista, jossa sijaintitietoon liitetään ominaisuustietoja ja kaikki eri lähteistä tulevat tiedot ovat yhteen sovitettuja. Paikkatiedot elävät uutta tulemistaan ja olemme vasta tämän kehityskulun alussa. Paikkatiedot eivät enää pelkästään kuvaile maastoa, ilmoita sijaintia tai osoita suuntaa haluttuun kohteeseen. Niistä on tullut tiedonkäsittelyjärjestelmiä. Parhaimmillaan ne organisoivat tietoa ja inhimillistä ymmärrystä helposti omaksuttavaan ja käsitettävään muotoon. Osoituksena niistä suurista odotuksista, joita paikkatietojen hyödyntämiseen liitetään, ovat suurten IT-yritysten kuten Nokian, Googlen, Microsoftin ja Yahoon panostukset alalle. Suomen yrityshistorian suurin yksittäinen kauppa tehtiin paikkatiedoilla, kun Nokia osti amerikkalaisen tiekarttoihin erikoistuneen Navtechyrityksen huikealla 5,7 miljardilla eurolla. Jää nähtäväksi, pystyvätkö nämä yritykset liittämään paikkatietoihin niin paljon palveluja ja tuotteita, että niistä muodostuu tosiasiallinen paikkatietoinfra struktuuri. Olen edellä kuvannut paikkatietoalan tulevaisuuden näkymiä. Se osoittanee, että tekemistä tulee riittämään useiksi vuosikymmeniksi. Tässä suhteessa tulevaisuuden ennustaminen on helppoa. Maanmittauslaitoksen rooli tulee jatkossakin olemaan kiinteistöjärjestelmän Maanmittauslaitoksen rooli kehittyisi maastotietokannan ylläpitäjästä laadunvalvojaksi ja yleisten toimintaedellytysten luojaksi. ja maastotietokannan ylläpitäminen. Molemmat ovat sellaisia yhteiskunnan perusinfrastruktuurin osia, joita ei saa päästää rapautumaan. Maanmittauslaitoksen tulee lisäksi saattaa hallussaan oleva tieto mahdollisimman laajan käyttäjäkunnan hyödynnettäväksi. Maanmittauslaitos on omalta osaltaan halunnut edistää ja helpottaa tuottamansa tiedon käyttöönottoa antamalla se viranomaiskäyttöön käytännössä ilmaiseksi. Vaikka uusi käytäntö on ollut vasta muutaman kuukauden voimassa, se on saanut hyvin myönteisen vastaanoton. Voinee sanoa, ettei ole ainoastaan Maanmittauslaitoksen vaan koko yhteiskunnan etu, jos kaikissa merkittävissä paikkatietojärjestelmissä on Maanmittauslaitoksen tuottamat peruspaikkatiedot pohjana. Lisäarvoa tuottavan jatkojalostuksen Maanmittauslaitos jättää kernaasti yksityisen sektorin tehtäväksi. Organisaatio Maanmittauslaitoksen organisaatiota uudistettiin 1990-luvulla kolme kertaa. Sen seurauksena organisaatiotasoja ja yksikköjen lukumäärää vähennettiin, johtoa kevennettiin ja toimipisteverkkoa saneerattiin. Samaa aikaan strategiaksi omaksuttiin keskittyminen laitoksen lakisääteisiin ydintehtäviin. Karttakeskus liikelaitostettiin, yhtiöitettiin ja yksityistettiin. Sateliittikuvakeskus yhtiöitettiin ja yksityistettiin. Kaavojen tekemisestä laitos oli jo luopunut aikaisemmin. Nyt luovuttiin myös kaavojen pohjakarttojen tekemisestä tilaustyönä. Myös yksittäisten kiinteistöjen arvonmääritykset lopetettiin. Periaatteena oli ja on, ettei Maanmittauslaitos ryhdy sellaiseen toimintaan, joka saattaisi sen puolueettomuuden vaaraan. Alan keskeinen lainsäädäntö maakaari ja kiinteistönmuodostamislaki on uudistettu. Maanmittaustoimitusten tekeminen ja kartantuotanto on uudistettu perusteellisesti JAKO-perheen sovellusten käyttöönotolla. Laatuun kiinnitettiin erityistä huomiota prosessiorganisaation ja tiimityöskentelyn myötä. Kaikkien näiden toimenpiteiden seurauksena työn tuottavuutta on voitu parantaa merkittävästi. Laitoksen henkilöstömäärä on vähentynyt yli 700 henkilöllä. Ylimmän johdon huolen aiheena tulee pysyvästi olla toiminnan tehokkuus, taloudellisuus ja vaikuttavuus sekä ne puitteet, missä toimintaa harjoitetaan. Hallinnollisia rakenteita tulee voida edelleen kehittää korkea palvelutaso säilyttäen. Lähivuosina tapahtuva eläköityminen antaa mahdollisuuden harkita kentän yksikköjen lukumäärää. Vastaako 18
Pasilanmäen organisaatio muuttuneita olosuhteita, on myös syytä pohtia. Toimintojen ulkoistamista ja yksityistämistä pitää harkita, mikäli se osoittautuu kokonaistaloudellisesti edullisimmaksi ratkaisuksi. Pohjoismaiden välillä on verrattu kustannuksia lohkomisen suorittamisessa. Maanmittauslaitos on osoittautunut tässä vertailussa edullisimmaksi. Toimintaa tulee kuitenkin edelleen tehostaa. Huolimatta menestyksestämme pohjoismaisessa vertailussa on toimitusten hinta jatkuvan päivittelyn aihe asiakkaiden keskuudessa. Toimitusten kustannuksista ylivoimaisesti suurin osa muodostuu palkoista ja muista henkilöstökuluista. Palkankorotuksilla ja työaikaan liittyvillä järjestelyillä on siten välitön korottava vaikutus toimituksen kustannuksiin ja sitä kautta asiakkaalta perittävään hintaan ellei toiminnan tuottavuutta pystytä korotuksia vastaavasti parantamaan. Viimeaikaiset palkka- ja muut ratkaisut ovat sitä tasoa, että lyhyellä aikavälillä tuottavuuden nostaminen on erittäin haasteellista. Olisikin selvitettävä, toisiko ostopalvelujen käyttö mittaustoiminnassa kustannussäästöjä ja tuottavuushyötyjä asiakkaan kannalta. Lopuksi Maanmittausta on harjoitettu 375 vuotta. Ei ole epäilystäkään etteikö sitä tehtäisi vielä satoja vuosia. Sen sisältö saattaa ajan saatossa muuttua, mutta perusteet pysyvät. Kiinteistöjärjestelmä ja sen ylläpitäminen on vastaisuudessakin talouselämän ja yhteiskunnallisen vakauden perusta. Paikkatietojen merkitys suunnittelussa, ympäristönsuojelussa, tutkimuksessa, hallinnossa ja liiketoiminnassa vain kasvaa. Perimmäinen vastuu molemmista kuuluu julkiselle hallinnolle, ei yksityiselle sektorille. Maanmittausta ja Maanmittauslaitosta tarvitaan. Kirjoittaja on Maanmittauslaitoksen pääjohtaja. Sähköposti jarmo.ratia maanmittauslaitos.fi. Olisi selvitettävä, toisiko ostopalvelujen käyttö mittaustoiminnassa kustannussäästöjä ja tuottavuushyötyjä asiakkaan kannalta.
ANTTI TUURI on Kauhavalla syntynyt kirjailija, koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan ennen kaikkea pohjalaisia kuvaavista kirjoistaan. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu ja Pohjanmaasarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaisen Neu voston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985.Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja. Antti Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Tämän lisäksi hän on myös kirjoittanut TV-sarjoja ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle. Tuuri on aikamme näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin, jotka antavat teoksille niiden uskottavuuden. Myös henkilökohtaiset kokemukset ovat hänen kirjojensa keskeistä materiaalia. (Lähde: Wikipedia.) Antti Tuuri KESÄTÖITÄ KESÄÄ 1962 se muistaakseni oli, kun Lappajärven Tarvolassa jaettiin isoa maatilaa, ja isäni Elias Tuuri, joka oli Lappajärven ja Vimpelin pitäjien taksamittari, määräsi minut kartoittajansa Erkki Mäntyniemen apulaiseksi; koko tila kartoitettiin. Mieluummin olisin ollut laiskana, lueskellut hiukan koulukirjoja, koska syksyllä alkoi abiturienttivuosi, ja muitakin kirjoja, ja odottanut lauantain tansseja ja pikkulauantaita, keskiviikkoa, jolloin myös jollakin Pohjanmaan monista lavoista olisi tanssit. Kartoittajan apulainen minusta kuitenkin tuli. Taksapiireihin järjestetty maanmittauslaitos oli silloin jo ajautunut merkilliseen umpikujaan: maanmittareiden työmäärä vain lisääntyi, mutta toimituksista perittävät palkkiot eivät pysyneet edes inflaation mukana. Järkevimmät maanmittarit siirtyivät tekemään vain lohkomisia, huvilatonttien erottamisia ja muita vähätöisiä hommia, joista vielä leipä lohkesi, mutta isoihin jakoihin ei enää koskettu, ja ne jäivät makaamaan vuosikausiksi. Isäni ei kuulunut järkeviin; jaettavaksi tullut maatila oli iso ja siinä oli isosti töitä. Minä olin tietenkin palkattomana apulaisena. Muistan kesän kuitenkin kauniina. Kartoitimme ensin peltomaat, joita oli puoli kylää. Uittotyöt olivat jo loppuneet Lappajärveltä, uitto huilasi jossakin Ähtävänjoella kohti Pietarsaarta, ja taloista oli antaa miehiä kartoittajalle apulaisiksi. Apumiehet olivat nuoria ukkomiehiä, jotka kiusoittelivat toisiaan ja minuakin ankarasti naisasioilla. Perinteisin menetelmin vedettiin selkälinjaa pellonreunoissa ja kartanoilla, etsittiin pyykkejä ja kuunneltiin kylän vanhojen miesten muistelmia: Siinä se pyykki oli vuonna 1908 kun olin tässä takahaassa paimenessa. Annan Kallen Matti kai sen haki, kun vuonna -45 sai rintamamiestontin ja tarvitsi kivijalkaan sopivaa kiveä. Niin kauan kuin oltiin kylällä, talo tarjosi ruuan, metsissä oltiin omissa eväissä. Muistan, että pöydässä oli aina lisäkkeenä etikkakurkkuja, viipaleiksi leikattuja avomaankurkkuja, joita oli pidetty aamupäivä etikkavedessä, sokerissa ja suolassa, ja ripoteltu tilliä sekaan. Hyviltä ne maistuivat 20