Kuin kotiin tulisi pitkän ajan perästä Tulotilanne uusien asukkaiden ja heidän omaistensa kokemana Palvelukoti Betelissä Salla Jäämaa Heini Laukkanen Opinnäytetyö, syksy 2004 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sairaanhoitaja (AMK)
SISÄLLYS TIIVISTELMÄ 5 ABSTRACT 6 JOHDANTO 7 1 VANHUS PALVELUNTARVITSIJANA 8 1.1 Kasvava hoidontarve 8 1.2 Kokemuksellinen vanheneminen 9 1.3 Vanhenemisen vaikutus toimintakykyyn 11 1.4 Gerontologinen hoitotyö 13 2 PALVELUTALO JA ASUMINEN VANHUSPALVELUINA 15 2.1 Mitä on palveluasuminen? 15 2.2 Hoito- ja palvelusuunnitelma ja sen laatiminen asumispalveluissa 16 2.3 Laadun kehittäminen vanhusten asumispalveluissa 18 2.4 Yksityinen palveluasumistuotanto Suomessa 20 2.5 Palvelukoti Betel 21 2.5.1 Asukkaiden valinta Palvelukoti Beteliin 22 2.5.2 Kristillinen arvopohja Palvelukoti Betelin toiminnan 23 perustana 3 VANHUKSEN MUUTTO PALVELUTALOON 25 3.1 Sopeutuminen uuteen ympäristöön Royn adaptaatiomalli 25 3.2 Kotiutuminen palveluasuntoon 26 3.3 Tulotilanne ja tulokeskustelun toteutus 28 3.4 Tulotilanteen merkitys asukkaalle ja hänen omaiselleen 30 4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT 33 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA TUTKIMUSMENETELMÄT 34
5.1 Kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä 34 5.2 Teemahaastattelu aineistonkeruumenetelmänä 35 5.3 Sisällönanalyysi laadullisen aineiston analyysinä 36 6 TUTKIMUKSEN EETTISYYS JA LUOTETTAVUUS 38 6.1 Laadullisen tutkimuksen eettisyys 38 6.2 Laadullisen tutkimuksen luotettavuus 39 7 TULOKSET 41 7.1 Uusien asukkaiden kokemus tulotilanteesta Palvelukoti Betelissä 41 7.2 Uusien asukkaiden omaisten kokemus tulotilanteesta Palvelukoti 42 Betelissä 7.3 Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden kokemus tulotilanteessa 42 annetusta tiedosta 7.4 Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden omaisten kokemus 43 tulotilanteessa annetusta tiedosta 7.5 Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden kokemus tulotilanteen 43 vaikutuksesta heidän kotiutumise ensa 7.6 Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden omaisten kokemus 44 tulotilanteen vaikutuksesta uuden asukkaan kotiutumiseen 8 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET 45 LÄHTEET 48 LIITTEET 53 Liite 1 Sopimus opinnäyteyhteistyöstä 53 Liite 2 Saatekirje Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden omaisille 54 Liite 3 Kirjallinen kysely Palvelukoti Betelin uusien asukkaiden 55 omaisille Liite 4 Teemahaastettelurunko 57 Liite 5 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 1. 58
Liite 6 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 2. 59 Liite 7 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 3. 60 Liite 8 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 4. 61 Liite 9 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 5. 62 Liite 10 Aineiston abstrahointi tutkimusongelma 6. 63 Liite 11 Raportti kehitysehdotuksista Palvelukoti Beteliin 64
TIIVISTELMÄ Jäämaa, Salla & Laukkanen, Heini. Kuin kotiin tulisi pitkän ajan perästä. Tulotilanne uusien asukkaiden ja heidän omaistensa kokemana Palvelukoti Betelissä. Lahti, syksy 2004. 65 s., 11 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja (AMK). Tämän opinnäytetyön tarkoitus oli kehittää vanhusten hoitotyötä tutkimalla tulotilannetta Lahden Diakoniasäätiön Palvelukoti Betelissä uuden asukkaan muuttaessa palvelukotiin. Tutkimuksessa selvitettiin, miten uudet asukkaat ja heidän omaisensa kokivat tulotilanteen ja siinä annetun tiedon sekä miten he kokivat tulotilanteen edistävän uuden asukkaan kotiutumista Palvelukoti Beteliin. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tutkimustuloksia, joiden pohjalta Palvelukoti Betelin henkilökunta voi tarvittaessa kehittää tulotilannetta. Tulotilanteella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa hoito- ja palvelusopimuksen tekotilannetta. Tämä tutkimus on kvalitatiivinen. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla yhdeksän syksyn 2003 ja kevään 2004 aikana Palvelukoti Beteliin muuttanutta vanhusta sekä tekemällä heidän tulotilanteessa mukana oleille omaisilleen kirjallinen kysely. Kahdeksasta tulotilanteessa mukana olleesta omaisesta viisi vastasi kyselyyn. Aineiston analysointiin on käytetty sisällön analyysiä. Tutkimukseen osallistuneiden vanhusten ja heidän omaistensa kokemukset tulotilanteesta, siinä annetusta tiedosta ja tulotilanteen vaikutuksesta uuden asukkaan kotiutumiseen olivat suurelta osin myönteisiä. Tulotilanne koettiin ystävälliseksi ja tieto hoito- ja palvelusopimuksen sisällöstä riittäväksi. Tulotilanteen koettiin myös edistävän uuden asukkaan kotiutumista siinä määrin, kuin sen tulotilanteen puitteissa kuviteltiin olevan mahdollista. Tutkimusaineistosta ilmeni kehitysehdotuksia, jotka koskivat Palvelukoti Beteliä kokonaisuutena eivätkä juuri tulotilannetta. Näistä ehdotuksista raportoidaan erikseen Palvelukoti Beteliin. Tämän tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää koskemaan palveluasumista yleensä, koska tutkimus on tehty ainoastaan Palvelukoti Betelissä. Asiasanat: vanhustyö; palvelutalot; vanhukset; omaiset; kvalitatiivinen tutkimus; sisällönanalyysi
ABSTRACT Jäämaa, Salla & Laukkanen, Heini. As if one would come home after a long time. The reception in the Residential Home Betel experienced by the new residents and their next of kin. Lahti, autumn 2004. Language: finish. 65 pages, 11 appendices. Diaconia Polytechnic, Lahti Unit, Degree Programme in Social Welfare, Health and Education; Nursing; Nurse. The purpose of this study was to develop the nursing of old people by studying the influence of the reception in the Residential Home Betel when a new resident moves in. The Betel offers apartments with service for old people and it is supported by Lahti Diaconia Foundation. This study had three major purposes: ( 1 ) to research what kind of experiences the new residents and their next of kins had of the reception, ( 2 ) what kind of experiences they had of the information which was given on reception and ( 3 ) how reception helped a new resident to start feeling at home. Based on our results, the personnel of the Residential Home Betel can develop the reception of a new resident, if necessary. In this study reception means the situation when a new resident and his/her next of kin make an agreement about nursing and services included in living in the residential home. This study is qualitative. Data for this research was collected during autumn 2003 and spring 2004 by interviewing nine new residents with a thematic interview. Their next of kins received a questionnaire and five of the eight next of kins returned it. The data was analysed using content analysis. It was found that almost all experiences were positive. The reception was regarded as friendly and the amount of the information given during the reception sufficient. Almost all new residents and their next of kins experienced that the reception also helped a new resident to start feeling at home. When the data was analysed, it was found development suggestions, which concerned The Residential Home Betel in general, not the reception. These suggestions will also be reported to The Residential Home Betel so that they can be utilized by the personal, if wanted. The results cannot be generalized to all service blocks because the study was only conducted in The Residential Home Betel. Keywords: social work for the aged; service blocks; old people; next of kin; qualitative research; content analysis
JOHDANTO Asiakkaan saamalla vastaanotolla uudessa hoitopaikassa on suuri vaikutus hänen kokemukseensa saamansa hoidon laadusta. Positiivinen ensivaikutelma ja kokemus tulotilanteesta edesauttavat luottamuksellisen ja toimivan hoitosuhteen syntymistä uuden asiakkaan ja hoitohenkilökunnan välille. Tiedon saaminen hoidosta ja hoitopaikasta jo tulotilanteessa puolestaan lisää asiakkaan turvallisuudentunnetta uudessa ympäristössä. (Yura & Walsh 1991, 169-170.) Opinnäytetyössämme tutkimme uuden asukkaan ja hä nen omaisensa kokemusta tulotilanteesta, siinä annetusta tiedosta sekä tulotilanteen vaikutuksesta uuden asukkaan kotiutumiseen Palvelukoti Betelissä. Lahden Diakoniasäätiön Palvelukoti Betelistä tuli yhteistyökumppanimme, koska siellä haluttiin kartoittaa tulotilanteen kehittämistarvetta vanhuksen muuttaessa palvelukotiin. Halusimme tutkia tulotilannetta juuri vanhuksen näkökulmasta, koska mielestämme vanhusten hoitotyötä voidaan parhaiten kehittää heidän kokemiensa tarpeiden pohjalta. Vanhusten osuus väestöstä kasvaa tulevaisuudessa kaksinkertaiseksi nykyisestä (Virnes 2003, 7), ja vanhusten laadukkaan hoidon takaamiseksi vanhusten hoitotyötä on mielestämme tärkeää kehittää. Uuden asiakkaan vastaanottaminen kuuluu yleensä sairaanho i- tajan työnkuvaan työpaikasta riippumatta, ja siksi siihen tutustuminen on tärkeää kaikille sairaanhoitajille. Otimme omaiset mukaan tutkimukseemme, koska mielestämme lähimmät omaiset ovat tärkeitä henkilöitä vanhuksen elämässä, ja heidän mielipiteensä merkitsevät paljon vanhukselle. Myös Palvelukoti Betelissä toivottiin omaisten mukaan ottamista tutkimukseen, koska tulotilanteessa on läsnä myös uuden asukkaan omainen. Tutkimuksemme viitekehykseen perehtyessämme havaitsimme, että tulotilannetta hoitotyössä on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Eila Onnela on lisensiaatintutkimuksessaan (1996) tutkinut hoidon laatua sairaalaan tulotilanteessa asiakkaan näkökulmasta. Palveluasumiseen liittyvää tutkimusta ei juuri ole tehty, mikä johtunee osin siitä, että palveluasuminen on verrattain uusi vanhusten palvelu- ja hoitomuoto (Hervonen 2001, 25).
8 1 VANHUS PALVELUNTARVITSIJANA 1.1 Kasvava hoidontarve Tulevaisuudessa yhä useammat tulevat elämään yhä pitempään. Eliniän piteneminen tarkoittaa väistämättömästi kuitenkin myös sitä, että ihminen on tulevaisuudessa yhä kauemmin vanha. Tämä visio ei kaikkien mielestä ole houkutteleva, sillä vanhuuteen suhtaudutaan yhteiskunnassamme usein negatiivisesti. Kielteiseen asennoitumiseen vanhuutta kohtaan vaikuttaa ihmisten pelot vanhenemista kohtaan, yleinen asenneilmapiiri, sekä yksittäisten ihmisten vanhuskontaktien puute tai yksittäiset negatiiviset kokemukset. (Wilson 2001, 1.) Suomen väestörakenteessa tapahtuu merkittäviä muutoksia seuraavien vuosikymmenten aikana lasten ja työikäisten määrän vähentyessä ja ikääntyneiden määrän kasvaessa nopeasti. Muutoksen taustalla on nykyisen ikärakenteen lisäksi syntyvyyden aleneminen ja eliniän pidentyminen. Voimakkain rakennemuutos ajoittuu vuoden 2010 tienoille suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Vanhusten määrän ennakoidaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. 65 vuotta täyttäneiden määrän ennakoidaan kasvavan vuoden 2001 lopun 15 prosentista 26 prosenttiin, 75 vuotta täyttäneiden määrän 7 prosentista 14 prosenttiin, sekä vanhojen vanhusten eli 85 vuotta täyttäneiden määrän 1,5 prosentista 3 prosenttiin. (Virnes 2003, 7.) Lahdessa yli 75 vuotiaiden määrän ennustetaan kasvavan vuoden 2001 lopun 7 prosentista 9 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Koko suomen yli 75-vuotiaiden määrän ennustetaan kasvavan vastaavana ajanjaksona 8 prosenttiin. (Karisto, Nummela, Konttinen, Haapola, Valve, Uutela & Heikkilä 2003, 17.) Eliniän pidetessä ja väestörakenteen muuttuessa yhä vanhuspainotteisemmaksi tulee myös vanhuspalvelujen tarve kasvamaan. Tulevaisuuden sosiaali- ja terveydenhuollolle asettama suuri haaste onkin vanhustyön ja -palvelujen kehittäminen, sekä yhteiskunna l- listen asenteiden muuttaminen vanhusmyönteisempään suuntaan niin, että eläkeläiset voitaisiin nähdä voimavarana. (Holma 2003, 7-8.) Laitoshoitoa tarvitsevien vanhusten määrä tulee lisääntymään, mutta suhteellisesti yhä useammat vanhukset tulevat pärjäämään yhä pidempään kotona avopalvelujen kuten kotisairaanhoidon ja kotipalvelun avulla. (Helin 2002, 41-43.) Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema sosiaali- ja ter-
9 veydenhuollon tavoiteohjelma vuosille 2004-2007 asettaakin tärkeimmäksi tavoitteeksi ikääntyneiden palvelujen kehittämisessä mahdollistaa kotona asuminen mahdollisimman pitkään. Ikääntyneiden palvelujen tarpeen kartoittamiseksi Sosiaali- ja terveysministeriö suosittaa kunnille toteutettaviksi ehkäiseviä kotikäyntejä esimerkiksi kaikkien 75- tai 80-vuotiaiden kuntalaisten luona. Kotona asumisen mahdollistamiseksi tavo i- teohjelmassa korostetaan toimintakykyä edistävän ja ylläpitävän toiminnan järjestämistä ikääntyneille, samoin kuin kotipalvelun ja kotisairaanhoidon sekä erityisesti niiden välisen yhteistyön kehittämistä. (STM 2003:20.) Jotta kotona asumisen yhä pidempään toteutuisi, tarvitaan tulevaisuudessa avopalvelujen resurssien huomattavaa laajentamista. Samoin vanhustyössä tullaan tarvitsemaan yhä enemmän kuntouttavaa työtä sekä moniammatillista yhteistyötä. Myös palveluasumisen tarve lisääntyy. Palveluasumista kuitenkin pidetään sekä sosiaalisista että taloudellisista syistä parhaana asumismuotona vanhuksille, jotka eivät enää pärjää kotona avopalvelujen turvin. (Helin 2002, 41-43.) Koska tulevaisuuden vanhukset ovat terveempiä, varakkaampia sekä paremmin koulutettuja kuin tämän päivän ikääntyneet, on arvioitu että palvelujen käyttö ja kustannukset yhteiskunnalle eivät välttämättä kasva samassa suhteessa kuin vanhusväestön määrä. Tästä huolimatta tulevaisuutta ei kuitenkaan voida rakentaa pelkästään julkisten palvelujen lisäämisen varaan, vaan palveluiden kysyntään on vastattava yhä enemmän myös yksityisesti tuotetuilla palveluilla. (Holma 2003, 10; Sonkin, Petäjäkoski-Hult, Rönkä & Södergård 2001, 24.) Vanhuspalveluiden kehittämisessä ensisijaisen tärkeää on laadun kehittäminen niin palveluiden suunnittelussa kuin arjen työssäkin. Paitsi että näin vo i- daan tulevaisuudessa tarjota ikääntyneille yhä parempaa hoitoa ja palvelua, on laadun kehittäminen tärkeää myös vanhustyön vetovoiman lisäämiseksi hoitotyön ammattilaisten keskuudessa. (Holma 2003, 11-12.) 1.2 Kokemuksellinen vanheneminen Ikääntyneiden ihmisten oma käsitys vanhuudesta on usein myönteisempi kuin vallitseva yhteiskunnallinen käsitys. Siksi voidaankin sanoa, että vanhuus on paljolti sidoksissa ihmisen omaan kokemukseen ja asenteeseen vanhenemistaan kohtaan, sekä ihmisen kokemaan elämänlaatuun. (Koskinen, Aalto, Hakonen & Päivärinta 1998, 11.) Hyvään kokemukselliseen vanhuuteen kuuluu, että vanhus on tyytyväinen elämäänsä. Tällöin
10 hän hyväksyy menneisyyden ja elää nykyhetkeä, sekä suhtautuu myönteisesti tulevaisuuteen hyväksyen kuoleman sen luonnollisena osana. Suuri osa vanhuksista kokeekin elämänsä hyväksi, mutta osa ikääntyneistä suhtautuu kuitenkin vanhuuteen kielteisesti. Nämä vanhukset kokevat itsensä vanhoiksi, sairaiksi, väsyneiksi ja usein myös masentuneiksi. Usein vanhusten kielteisen suhtautumisen takana on pelko riippuvuutta ja toisten avun varaan jäämistä kohtaan, sekä etenkin pelko omasta dementoitumisesta ja lähestyvästä kuolemasta. (Koskinen ym. 1998, 12.) Eliniän pidentyminen tulevaisuudessa luo monille ihmisille mahdollisuuden kokea elämässään vaihe, jota toistaiseksi ei ole pidetty kovinkaan merkittävänä. Aikaan työikäisyyden jälkeen tulee sijoittumaan uusi vaihe, työnjälkeinen elämä, ja vanhuuden ajatellaan alkavan vasta tämän elämänvaiheen jälkeen. (Wilson 2000, 1.) Tulevaisuudessa tuleekin olemaan yhä tärkeämpää erottaa toisistaan ihmisen ns. kolmas ja neljäs ikä, eli seniori- ja vanhusikä. Seniori-iässä olevat ihmiset tulevat yhä paremman terveyden ansiosta olemaan aktiivisia sekä yhteiskunnallisesti että oma ssa elämässään, ja senioriikäisten ihmisten yhteiskunnallinen arvostus tulee vastaavasti lisääntymään (Sonkin ym. 2001, 11, 24). Kolmannen ja neljännen iän määrittelystä ei kuitenkaan ole vielä täysin yhtenevää käytäntöä. Seniori-iällä tarkoitetaan ikää 65-74 tai -79, vanhuusiällä ikävuosia tästä eteenpäin (Sonkin ym. 2001, 31). Lisäksi vanhuusikäisistä voidaan käsitteellisesti erottaa ns. vanhat vanhukset, eli 85 vuotta täyttäneet vanhukset (Virnes 2003, 7). Kansainvälisessä gerontologisessa kirjallisuudessa vanhuuden ikärajaksi saatetaan mainita vasta 85 ikävuotta, jonka jälkeen sairaudet lisääntyvät ja toimintakyky alenee huomattavasti nopeammin (Koskinen ym. 1998, 16). Ominaista kolmannen ja neljännen iän määrittelylle on terveydentilassa ja toimintakyvyssä tapahtuvat muutokset, joiden asteittainen ilmaantuminen ajoittuu yleisesti noin 80 vuoden ikään. Kolmannen iän aikana terveydentila pysyy vielä hyvänä ja ihminen pystyy jatkamaan aiempia elämäntapojaan, kun taas ne l- jännellä iällä erilaiset toimintakyvyn rajoitteet alkavat ilmaantua ja ulkopuolisen avun tarve kasvaa asteittain. (Helin 2002, 37-38.)
11 1.3 Vanhenemisen vaikutus toimintakykyyn Tutkimus vanhenemisen vaikutuksesta toimintakykyyn kuuluu gerontologian tieteenalaan, joka tutkii vanhenemista ja vanhuutta. Gerontologia pyrkii selvittämään millaisia muutoksia yksilöissä ihmisen tai jonkin muun lajin vanhetessa tapahtuu, ja mitkä tekijät vaikuttavat näihin muutoksiin, sekä näiden muutosten vaikutusta yhteisöön. (Heikkinen 2003, 14.) Toimintakyvyllä tarkoitetaan yksilön kykyä selvitä päivittäisistä elämiseen liittyvistä toiminnoista. Toimintakyky on käsitteenä vahvasti sidoksissa sekä yksilöön että tämän ympäristöön; yksilön kokemus omasta toimintakyvystään riippuu siitä, arvioiko hän sitä suhteessa aiempaan toimintakykyynsä vai suhteessa muiden itsensä ikäisten toimintakykyyn. Tutkimuksellisesti toimintakykyä voidaan tarkastella joko yksilön jäljellä olevan toimintakyvyn tai toiminnanvajausten näkökulmasta. Toimintakyvyn arviointia tarvitaan vanhustyössä ehkäisevässä hoitotyössä riskiryhmiä etsittäessä, hoidon ja kuntoutuksen tarpeen arvioinnissa, toteutuksen suunnittelussa sekä tulosten arvioinnissa, sekä erilaisiin sosiaalietuuksiin liittyvissä asioissa. Väestötasolla tietoa ikääntyneiden toimintakyvystä tarvitaan vanhustyön tulevaisuuden tarpeiden arvioinnissa. (Laukkanen 2003, 255-256.) Vanhuksen kokemukseen omasta toimintakyvystään vaikuttaa suuresti se, miten hän on psyykkisesti sopeutunut vanhenemiseen ja sen tuomiin muutoksiin. Useimmiten vanhat ihmiset arvioivat omaa toimintakykyään ja terveyttään suhteessa ikätovereihinsa. Tä l- löin terveyden heikkenemisen hyväksytään jossain määrin kuuluvan vanhuuteen. Vanhukset usein myös kompensoivat tiedostamattaankin toimintakykynsä vajavuuksia alentamalla tavoitetasoaan, käyttämällä entistä enemmän aikaa toiminnan suorittamiseen tai valikoimalla harvempia tavoitteita, joihin keskittyä. Myös korvaavista keinoista kuten erilaisista apuvälineistä on huomattavaa hyötyä. Kompensoiva käyttäytymismalli mahdollistaa vanhukselle kokemuksen itsenäisestä pärjäämisestä ja luo siten tyytyväisyyttä. (Heikkinen 2002, 25 26; Helin 2002, 40.) Vanhuksen toimintakykyyn vaikuttavat yksilölliset haitat, elinympäristö ja tukipalveluiden käytön mahdollisuudet. Yksittäisen vanhuksen kohdalla toimintakyvyn äkillinen heikkeneminen ei kuitenkaan ole normaalia vanhenemista, vaan usein merkki vakavasta sairaudesta. Yleisluontoisina fysiologisina vanhenemismuutoksina voidaan pitää elimistön säätelymekanismien heikentymistä, mukautumiskyvyn vähentymistä ja korjausme-
12 kanismien heikentymistä. Useimmilla 75-85-vuotiailla on vähintään kaksi samana i- kaista, toimintakykyä rajoittavaa sairautta. Usealla yli 85-vuotiaalla toimintavajavuutta aiheuttaa jokin pitkäaikaissairaus, kuten tuki- ja liikuntaelinsairaus tai sydänsairaus. Yli 85-vuotiailla myös dementian osuus toimintarajoituksen aiheuttajana korostuu. Väestötasolla merkittävimmät rajoitusten aiheuttajat ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet yksinään ja tukielinsairaudet verenkiertoelinten sairauksiin liittyneinä. Iäkkäillä monet eri sairaudet voivat johtaa toiminnallisesti samankaltaiseen lopputulokseen. Tavallisimpia päivittäistä toimintakykyä rajoittavia oireita ovat yleinen voimattomuus, nivelkivut ja muut tukielinvaivat, sekä sydän- ja hengityselin oireet. Perustoimintojen vaikeutuminen johtuu yleisimmin artroottisista vaivoista, dementiasta tai sairastetusta aivohalvauksesta. Myös keuhkosairaudet ja näköä huomattavasti heikentävät sairaudet sekä vammoista, kuten lonkkamurtumasta, aiheutuvat häiriöt aiheuttavat rajoituksia päivittäiseen toimintakykyyn. (Tilvas 2001, 33-37.) Toimintakyvyn vajaukset johtavat usein myös sekundäärisiin haittoihin. Esimerkiksi kivuliaat nivelkulumat vähentävät vanhuksen liikkumista, jolloin lihasvoima alenee, mikä pahentaa nivelkuluman aiheuttamia oireita ent i- sestään ja siten myös huonontaa liikuntakykyä entisestään. Kotoa poistumisen hankalo i- tuessa sosiaalisten kontaktien määrä vähenee ja yksinäisyys lisääntyy, mikä saattaa johtaa masennukseen. Masennuksen taas on todettu kiihdyttävän myös fyysisen kunnon heikkenemistä. (Laukkanen 2003, 257.) Vanhusten toimintakykyä, ja siten elämänlaatua, voi toisaalta myös parantaa ratkaisevasti pienikin rasituksen sietokyvyn lisäys. Toimintakykyä vanhuksilla voidaankin kuntoutuksen ohella lisätä kompensoimalla toimintakyvyn vajavuuksia vanhuksen ympäristöä muuttamalla ja vanhukselle yksilöllisesti valituin apuvälinein. Vähäisiltä tuntuvien yksityiskohtien huomioiminen voi usein parantaa ratkaisevasti jo melko huonokuntoisenkin vanhuksen itsenäisen selviämisen edellytyksiä. (Tilvas 2001, 38.) Erityisen tärkeässä asemassa toimintakyvyn tukemisessa ovat ehkäisevä hoitotyö ja varhaiskuntoutus. Näillä palveluilla voidaan ennakoida toimintakyvyn laskua ja estää sen äkillinen huononeminen, ja siten ehkäistä esimerkiksi tapaturma, joka johtaisi vanhuksen joutumiseen laitoshoitoon. (Laukkanen 2003, 257.) Myös toimivalla sosiaalisella verkostolla ja sosiaalisella tuella, tai niiden puutteella, on suuri merkitys toimintakyvylle ja terve y- delle erityisesti vanhimmissa ikäryhmissä. Vähäisen sosiaalisen osallistumisen on todettu jopa kaksinkertaistavan kuoleman riskin sekä riskin kohdata ongelmia päivittäisessä selviytymisessä. Sosiaaliseen osallistumiseen vaikuttaa merkittävästi vanhuksen suhde
13 omaisiin ja muihin läheisiin, mutta myös palvelujen piirissä tulisi kiinnittää enemmän huomiota vanhusten aktiivisen osallistumisen mahdollisuuksiin. (Heikkinen 2000, 228.) 1.4 Gerontologinen hoitotyö Gerontologisen hoitotyön tavoitteena on hoitaa vanhusta kokonaisuutena huomioiden hänen toimintakykynsä rajoitteet mutta myös voimavaransa, ja auttaa häntä elämään mahdollisimman hyvinvoivana hänelle parhaiten sopivassa ympäristössä. Tästä syystä siinä tarvitaan monipuo lista tietoa sekä hoitotyöstä että vanhuudesta osana ihmisen elämää. Gerontologisen hoitotyön perusta onkin hoitotieteessä, mutta siinä hyödynnetään myös gerontologisen tutkimuksen tarjoamaa tietoa. Vanhusten hoitotyötä tekeviä ammattiryhmiä ovat sekä kotihoidossa että laitoksissa työskentelevät lähihoitajat, sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat. Sairaanhoitajista ja terveydenhoitajista käytetään yhteistä nimitystä kotisairaanhoitajat heidän työskennellessään kotisairaanhoidossa. Tärkeimpiä vanhusten hoitoympäristöjä ovat koti, vanhainkodit, terveyskeskusten vuodeosastot sekä ikääntyneille suunnatut palveluasumisyksiköt. Myös erikoissairaanhoidossa potilaista vanhuksia on huomattava määrä. (Backman, Paasivaara, Voutilainen & Isola 2002, 70.) Gerontologisessa hoitotyössä vanhuksella nähdään olevan erilaisia voimavaroja elettyyn elämäänsä perustuen. Jokainen vanhus huomioidaan yksilönä ja hoitotyö perustuu hänen omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ja lähtökohtiinsa. Hoitotyön tavoitteena on vanhuksen terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen niin, että siinä huomioidaan fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen ulottuvuus. (Backman ym. 2002, 72.) Tärkeä osa on preventiivisellä eli ehkäisevällä hoitotyöllä, jolla tarkoitetaan terveysneuvontaa, sekä terveystarkastuksia ja muuta terveydentilan seurantaa. Ehkäisevän hoitotyön tavoitteena on tunnistaa vanhuksen terveyttä ja toimintakykyä uhkaavat tekijät jo ennalta. (Koskinen, Aalto, Hakonen & Päivärinta 1998, 171.) Vanhusten hoitotyöhön kuuluu oleellisena osana myös hyvän ja kivuttoman kuoleman kohtaamisessa tukeminen, kun sen aika on (Backman ym. 2002, 70). Gerontologista hoitotyötä tekevän on tärkeää suhtautua myönteisesti ikääntymiseen ja arvostaa omaa työtään. Hoitaja tarvitsee tietoa vanhuudesta elämänvaiheena ja ikääntymisen mukanaan tuomista muutoksista. Hän tarvitsee myös tietoa yleisimmistä ikään-
14 tyneiden sairauksista, niiden oireista ja hoidosta. Vanhusten parissa työskenteleville ho i- tajille tärkeää on hallita ikääntyneen terveyttä ja toimintakykyä edistävät ja ylläpitävät auttamistavat, sekä hallita auttava ja kannustava vuorovaikutus. Usein arkipäivän tilanteissa hoitajilta vaaditaan myös hyvää ongelmanratkaisukykyä, jotta löydetään vanhuksen toimintakykyä ja pärjäämistä parhaiten tukeva toimintamalli. Olennainen osa gerontologista hoitotyötä on vanhuksen avustaminen päivittäisissä perustoiminnoissa kuten hygienian hoidossa, pukeutumisessa tai ruokailussa. Tämä vaatii hoitajalta hienovaraista suhtautumista sekä kuntouttavan työtavan ja vanhuksen omien voimavarojen huomiointia. (Backman ym. 2002, 70-72.) Yhteistyö vanhuksen omaisten kanssa on tärkeä osa-alue ja voimavara gerontologisessa hoitotyössä. Omaiset voivat useasti auttaa hoitohenkilökuntaa ymmärtämään ikääntyneen taustaa ja käyttäytymistä, sekä kertoa hänen tavoistaan ja toiveistaan. Tutkimusten mukaan monet omaiset haluaisivat osallistua läheisensä hoitoon enemmän, mutta kaipaisivat avuksi tietoa ja tukea hoitohenkilökunnalta. Hoitajien tulisikin pystyä tunnistamaan omaisten yksilölliset voimavarat ja kiinnostus osallistua läheisensä hoitoon, ja rohkaista heitä siinä. Omaiset antavat vanhukselle elinvoimaa ja tuovat merkitystä hänen elämäänsä, ja siten omaisilla on tärkeä merkitys ikääntyneelle etenkin henkisen tukemisen ja sosiaalisten suhteiden ylläpidon kannalta. Gerontologisessa hoitotyössä ho i- tajalta vaaditaan myös kykyä tukea omaisia ja antaa heille tietoa vanhuksen elämään liittyvissä vaikeissa asioissa, kuten laitoshoitoon muuttamisessa, terveydentilan äkillisessä huononemisessa sekä kuolemaan liittyvissä asioissa. (Vaarama & Voutilainen 2002, 77-83.)
15 2 PALVELUTALO JA ASUMINEN VANHUSPALVELUINA 2.1 Mitä on palveluasuminen? Vanhuspalvelut ovat kokeneet suuren myllerryksen 1990- luvulla. Palvelujen rakennemuutoksen tarkoitus on ollut vähentää laitospaikkojen, erityisesti vanhainkotihoidon, määrää ja vastaavasti lisätä avopalveluja kuten palveluasumista. (Hervonen 2001, 25.) Muutoksella on haettu taloudellisuutta ja toisaalta vastataan laadulliseen vanhustyön kehittämiseen. Laitosten ja avopalvelujen raja on kaventunut, koska niiden välimaastoon on syntynyt uusia palvelumuotoja, joita ovat muiden muassa palvelutalot, pie n- ryhmäkodit ja vanhusten perhepäivähoito. ( Koskinen ym. 1998, 267.) Sosiaalihallituksen (1989) mukaan palveluasuminen on lakisääteistä sosiaalipalvelua, johon kuuluvat asunto sekä asuntoon kiinteästi liittyvät sellaiset palvelut, jotka ovat välttämättömiä jotta asukas selviytyy jokapäiväisistä toiminnoista. Palveluasumiseen tulee kuulua peruspalvelut, jotka ovat ateriapalvelut, hygieniapalvelut, siivousapu, asiointiapu sekä välitön avunsaannin mahdollisuus ympäri vuorokauden eli turvapalvelut. Palveluasunto voi sijaita palvelutalossa, palveluasuntoryhmässä tai muun asutuksen joukossa. Sosiaalihallitus (1989) on määritellyt palveluasumisen tavoitteeksi, että va n- hukset, joiden toimintakyky on heikentynyt, voisivat asua itsenäisesti mahdollisimman kauan. (Päivärinta 1996, 14-15.) Lisäksi palveluasuminen on sekä vanhukselle että kunnalle edullisempaa kuin pitkäkestoinen laitoshoito (Päivärinta 1996, 15; Koskinen ym. 1998, 242). Vanhus yleensä valitsee kodikseen palvelutalon silloin, kun ei enää selviä kotona, mutta ei vielä tarvitse tai halua ympärivuorokautista hoitoa vanhainkodissa tai sairaalassa. Palvelutalo ja -asuminen tarjoavat vanhukselle laitoshoitoa paremmat mahdollisuudet kodinomaiseen elämään, omatoimisuuteen, itsenäisyyteen ja sosiaaliseen elämään. Palvelutalon tavoitteena on usein olla asukkaan viimeinen koti, ja vanhukset toivovat, ettei palvelutalosta enää tarvitsisi muuttaa vanhainkotiin tai sairaalaan. Käytännössä tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, mikäli vanhus kunnon alenemisen takia tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja seurantaa. (Koskinen ym. 1998, 242.)
16 Palvelutalo on kokonaisuus, jonka yksittäisten asuntojen lisäksi muodostavat yhteiset yleis- ja toimintatilat, lähiympäristö ja palvelut. Palveluasunnot ovat luonteeltaan pienasuntoja, joissa on huomioitu vanhuksen rajoittunut liikuntakyky ja mahdollinen apuvälineen, esimerkiksi rollaattorin tai pyörätuolin, käyttö. Osassa palvelutaloissa on oma hoito- ja keittiöhenkilökunta, toisissa hoito ja ateriat hoidetaan kotipalvelun ja kotisairaanhoidon turvin. Kaikissa yksiköissä toimii turvajärjestelmä, yleensä turvarannekkeen avulla. Palveluasuminen eroaa laitoshoidosta siinä, että asukas tekee henkilökohtaisen palvelusopimuksen, jossa sovitaan tarvittavista palveluista: aterioista, siivouksesta, lääkehoidosta, kauppa-asioista ja hygieniapalveluista. Näin asukas maksaa vain tarvitsemistaan palveluista. ( Koskinen ym. 1998, 241-242.) Sosiaalihallituksen mukaan (1989) palveluasumisen katsotaan mahdollistavan asukkaan yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamisen. Yksilöllisyyden huomioon ottamista tukee yksilökohtainen hoito- ja palvelusuunnitelma, joka laaditaan yhteistyössä asukkaan, hänen kanssaan työskentelevän henkilöstön ja omaisten kanssa. Vanhusten palveluasumisessa pidetään keskeisinä periaatteina asukkaan oman elämäntavan ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Samalla korostetaan myös vanhuksen omien voimavarojen tukemista. (Päivärinta 1996, 15.) 2.2 Hoito- ja palvelusuunnitelma ja sen laatiminen asumispalveluissa Laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000) säädetään, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on laadittava palvelu-, hoito-, kuntoutus- tai muu vastaava suunnitelma, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta ja ohjaus tai jollei suunnitelman laatiminen muutoin ole ilmeisen tarpeetonta. Suunnitelma on laadittava yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa. Jos asiakas on alaikäinen, hänen toimivaltansa on rajoitettu tai hän ei muusta syystä itse kykene näkemystään tai mielipidettään ilmaisemaan, suunnitelma on laadittava yhdessä asiakkaan ja hänen laillisen edustajansa tai asiakkaan ja hänen omaistensa tai muiden läheisten kanssa. Suunnitelman laatimisesta yhdessä asiakkaan ja/tai hänen edustajansa tai läheistensä kanssa voidaan poiketa vain jos yhdessä tekemiselle on ilmeinen este. Säännös kattaa kaikki sosiaalihuollon toiminnot ja velvoittaa myös yksityisiä palvelujen tuottajia. Näin ollen asiakaslain voimaantulon jälkeen voidaankin sanoa, että kaikilla sosiaalipalvelujen asiakkailla on oikeus hoito- ja palvelu-
17 suunnitelmaan riippumatta palvelusta ja palvelun antajasta. (Päivärinta & Haverinen 2003, 95.) Hoito- ja palvelusuunnitelman laatimista ohjaavat osin myös laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992), laki terveyden huollon ammattihenkilöstöstä (559/1994) sekä henkilörekisterilaki (471/1987) ja sen muutokset (1011/1989, 387/1994 ja 630/1995) (Voutilainen, Vaarama, Eloniemi-Sulkava & Finne-Soveri 2002, 91). Hyvä hoito- ja palvelusuunnitelma sisältää tiivistetysti tiedot asiakkaan yksilöllisestä tilanteesta ja hänen tarvitsemistaan palveluista, ja sen tekeminen perustuu asiakaslähtöisyyteen. Tällöin asiakkaalla on mahdollisuus osallistua itseään koskevan suunnitelman laatimiseen, toimeenpanoon ja arviointiin. Asiakkaalla tulee siis aina olla mahdollisuus antaa palautetta, sekä palautteen käsittelyyn yhdessä palveluntarjoajan kanssa. (Päivärinta & Haverinen 2002, 13-14.) Asiakkaalla on aina hoito- ja palvelusuunnitelmaa tehtäessä oikeus saada tietoa palveluista, eri vaihtoehdoista ja asiakasmaksuista. Asiakas ja palveluntarjoaja yhdessä arvioivat asiakkaan tarvitsemien palveluiden luonteen ja sopivat palveluiden toteutuksesta. Asiakkaalla on oikeus halutessaan ottaa hoito- ja palvelusuunnitelman tekotilanteeseen mukaan omainen tai joku muu läheinen henkilö. Asiakasta koskevat asiat tulee käsitellä luottamuksellisesti ja häntä koskevat asiakirjat tulee pitää salassa. Asiakkaalla on myös oikeus valittaa, mikäli hän on tyytymätön palveluun. Palveluntarjoajan perimästä asiakasmaksusta on asiakkaalle annettava päätös, tai se voi sisältyä päätökseen palveluista. (Päivärinta & Haverinen 2002, 13-14.) Hoito- ja palvelusuunnitelmaa tehtäessä asiakasta koskevaa tietoa kerätään keskustelemalla asiakkaan ja hänen omaistensa kanssa. Asiakkaan elämänhistoria selvitetään, jotta saadaan tietoa hänen tavoistaan ja tottumuksista. Asiakkaan toimintakykyä selvitetään haastattelemalla, havainnoimalla sekä käyttämällä apuna toimintakykymittareita. Hoitoja palvelusuunnitelmaa tehtäessä hyödynnetään myös muilta sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilöiltä saatavaa tietoa. Hoito- ja palvelusuunnitelmaa varten selvitetään asiakkaan toimintakyky, hoidon ja palvelun tarve sekä asiakkaan voimavarat ja tukiverkostot kuten omaiset. Hoito- ja palvelusuunnitelmassa myös määritellään konkreettiset tavoitteet hoidolle ja palvelulle asiakkaan hyvinvoinnin ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi ja lisäämiseksi. Siihen kirjataan myös suunnitelmat näiden tavoitteiden saavuttamiseksi ja tieto siitä, milloin ja miten tavoitteiden saavuttamista arvioidaan. (Voutilainen ym. 2002, 93.) Erityistä huomiointia palveluntarjoajalta vaativat tilanteet, joissa asiakkaana
18 olevan vanhuksen toimintakyky ja edellytykset ilmaista mielipiteensä ja toiveensa ovat laskeneet (Voutilainen, Vaarama & Peiponen 2002, 38). 2.3 Laadun kehittäminen vanhusten asumispalveluissa Vanhusten asumispalveluihin kohdistuu vaatimuksia ja odotuksia monelta eri taholta. Muun muassa vanhukset, heidän omaisensa, palvelujen rahoittajat ja maksajat, lainsäädäntö, tutkimuksen tuoma uusi tieto sekä eettiset periaatteet asettavat vaatimuksia palveluiden laadulle. Laatu vanhusten palvelujen tarjonnassa voidaankin määritellä niin, että se on niistä ominaisuuksista muodostuva kokonaisuus, johon perustuu organisaation, tuotteen, palvelun tai tietyn prosessin kyky täyttää sille asetetut vaatimukset ja siihen kohdistuvat odotukset. Laadunhallinnalla tarkoitetaan, että palveluntarjoaja on tietoinen siitä, mihin odotuksiin ja vaatimuksiin hänen pitää palveluillaan vastata, ja millä keinoin hän tähän pääsee. ( Holma & Virnes 1999, 7.) Vanhusasiakkaan saaman palvelun laatu perustuu hänen kanssaan tehtyyn hoito- ja palvelusuunnitelmaan, jonka päämääränä on asiakkaan hyvinvoinnin turvaaminen ja edistäminen. Laadunhallinnan näkökulmasta tällöin on tärkeää muun muassa, että jokaisella asiakkaalla on ajan tasalla oleva kirjallinen hoito- ja palvelusuunnitelma, jonka laatimiseen asiakas ja mahdollisesti hänen omaisensa on osallistunut, ja joka perustuu yksilö l- lisesti selvitettyyn palveluntarpeeseen. Suunnitelman kirjaamisesta ja käytöstä tulee olla kirjalliset ohjeet, ja jokainen työntekijä tulee perehdyttää niihin. Ensisijaisen tärkeää on, että asiakas tietää ja hyväksyy suunnitelman sisällön sekä sitoutuu omalta osaltaan sitä noudattamaan. (Holma & Virnes 1999, 27.) Hoidon ja palvelun laadun kehittäminen on parhaimmillaan osa työyhteisön normaalia toimintaa, mutta se voidaan toteuttaa myös hankkeena, jolloin työskentely on usein paremmin hallittavissa. Kehittämismenetelmän valintaan vaikuttavat muun muassa käytettävissä olevat resurssit, työyhteisön toimintakulttuuri, ongelman tai kehittämistarpeen laajuus, ylimmän johdon kanta, luottamushenkilöiden valinnat, kunnan strategiat tai työyhteisössä tehtävän työn luonne. Kehittämismenetelmästä riippumatta laadunkehittämiseksi tarvitaan työyhteisössä kaikkien tiedossa olevat tavoitteet laadulle, sekä suunnitelma, miten niihin pyritään. Laadunparantamisen tavoitteita laadittaessa tulisi huomi-
19 oida niin hoitotyöntekijöiden kuin palvelua saavien vanhusten mielipiteet sekä heidän omaistensa mielipiteet. Prosessin aikana kehitystyötä ja sen edistymistä arvioidaan työyhteisössä, jotta toimintamalleja voidaan tarvittaessa korjata. Arviointi kuuluu suunnittelun ja toteutuksen ohella oleellisesti laadun kehittämiseen. Ilman arviointia ei voida tietää, onko kehitystä tapahtunut. Arvioinnin tulee olla monipuolista, ja siinä on hyvä käyttää työyhteisön itsearviointia, asiakasarviointia sekä mahdollisesti jotakin hoidon ja palvelun laatua kuvaavaa mittaria. (Holma 2003, 15-17, 28, 65.) Ikääntyneiden hoidon ja palvelun tavoitteena on tukea ja edistää asiakkaan elämänlaatua siinä toimintaympäristössä, jossa asiakas elää. Tähän tavoitteeseen yltämistä voidaankin pitää yhtenä hoidon ja palvelun laadun kriteerinä. Elämänlaatu on jokaiselle ihmiselle hyvin subjektiivinen käsite, ja se liittyy kaikkiin elämän ulottuvuuksiin. Ihmisen käsitys elämänlaadusta voi myös vaihdella elämäntilanteen mukaan. Elämänlaatuun vaikuttavat muun muassa ihmisen terveys ja hyvinvointi, aineellinen elintaso, sosiaaliset suhteet, elämän mielekkyys, tyytyväisyys omaan elämään ja viihtyisä ympäristö. Koska elämänlaatu on suhteessa ihmisen omaan kokemukseen, siihen liittyy olennaisesti myös ihmisen suhtautuminen omaan sairauteensa, toimintakyvyn laskuun, hoitoon ja palveluun sekä hengellisiin kysymyksiin. Elämänlaatua voidaan tarkastella myös objektiivisesti, jolloin tarkoitetaan elämänlaatua ulkopuolisen arvioimana. Objektiivisessa elämänlaadun arvioinnissa tarkastellaan millaiset edellytykset ihmisellä on hyvään elämään, ja sitä kautta hyvään elämänlaatuun. Ihmisen kannalta tärkein elämänlaadun mittari on kuitenkin ihmisen kokema tyytyväisyys elämäänsä, joten asiakkaan tyytyväisyyttä voidaan pitää myös ikääntyneiden hoidon ja palvelun käytännön tavoitteena. Tällöin ikääntyneen asiakkaan elämänlaatua tuetaan ammattitaitoisella ja laadukkaalla hoidolla. (Vaarama 2002, 11-12.) Vanhustyössä hoitajan omalla arvopohjalla ja sillä, arvostaako hän omaa työtään, on suuri merkitys hoidon laadun kannalta. Hoitajan vanhuskuvasta ja suhtautumisesta va n- huuteen riippuu, pystyykö hän antamaan ikääntyneen itsensä määritellä elämänsä sisällön, vai määrittelevätkö ulkopuoliset, kuten hoitajat ja omaiset, sen, mikä vanhuksen elämänlaadulle on tärkeää. Kun vanhusta asiakkaana arvostetaan ja hyödynnetään ikääntyneen omaa elämänkokemusta ja voimavaroja, niin fyysisiä kuin henkisiäkin, voidaan hänen ongelmansa nähdä positiivisen työorientaation valossa ammatillisina haasteina. Tällöin hoidossa ja palvelussa toteutuu asiakaslähtöisyys, joka vahvistaa
20 ikääntyneen asiakkaan itsenäisyyttä ja aktiivisuutta omaan elämäänsä vaikuttavissa asioissa. (Vaarama 2002, 13-14.) Asiakaslähtöisyydellä sosiaalihuollossa tarkoitetaan muun muassa sitä, että henkilökunnan toiminnan perustana ovat asiakkaan tarpeet, toiveet ja odotukset sellaisina kuin asiakas ne itse ilmaisee ja että asiakasta palvellaan hänen esille tuomiensa lähtökohtien mukaan. Asiakaslähtöisyyteen sisältyy myös, että palveluntarjoaja selvittää, mitä tekijöitä palvelussa asiakas itse pitää kaikkein tärkeimpinä. Kaikkien työyhteisön jäsenten tulee toimia yhdessä sovittujen, asiakkaan odotuksiin ja tarpeisiin perustuvien periaatteiden mukaan. Jotta asiakaslähtöisyys toteutuisi käytännössä, on tärkeätä huolehtia, että asiakkaalla ja hänen omaisillaan on mahdollisuus palautteen antamiseen, ja että palaute myös huomioidaan toiminnassa. (Holma 1999, 27-28.) 2.4 Yksityinen palveluasumistuotanto Suomessa Yksityisiksi palveluntuottajiksi on määritelty yritykset ja järjestöt, joihin kuuluvat myös säätiöt. Yksityisen palvelutuotannon osuus sosiaali- ja terveyspalveluista Suomessa oli vuonna 2000 henkilöstön määrällä mitattuna 21 % ja kustannusten määrällä mitattuna 20 %. Sosiaalipalveluissa henkilöstöstä yksityisellä sektorilla työskenteli 21 %, terveyspalveluissa 17 %. Yksityisen palveluntuotannon osuus sosiaali- ja terveyspalveluista on jatkuvassa kasvussa. Vuodesta 1995 vuoteen 2000 yksityisen toiminnan osuus nousi sosiaalipalveluissa lähes seitsemän prosenttiyksikköä ja terveyspalveluissa kaksi prosenttiyksikköä. ( Kauppinen & Niskanen 2003, 18, 20.) Sosiaali- ja terveysjärjestöjen keskeisimmät tehtäväalueet ovat jäsenistön edunvalvonta, vertaistoiminnan mahdollistaminen, vapaaehtoistoiminnan ylläpitäminen, kansainvälinen toiminta, asiantuntijuus, tutkimus- ja kehittämistoiminta sekä palvelujen ylläpitäminen, jota muu järjestötoiminta usein tukee. Järjestöjen erityispiirteenä on myös se, että niiden toiminta on yleishyödyllistä. Järjestöt alkoivatkin muun järjestötoiminnan ohella ylläpitää palveluita tietyille asiakasryhmille, koska se auttoi kansalaisia, eikä muita toimijoita ollut. 1960- luvulta alkaen ovat paikalliset vanhustenhuollon yhdistykset ja säätiöt olleet kehittämässä ja tukemassa ikääntyneiden asumispalveluja sekä 1980- luvulta alkaen myös ikääntyneiden palveluasumista. (Kauppinen & Niskanen 2003, 26, 28. )
21 Yksityisissä asumispalveluyksiköissä oli vuoden 2001 lopussa yhteensä 23200 asiakasta, joista 15700 oli ikääntyneitä. Vuodesta 1999 vuoden 2001 loppuun yksityisten asumispalveluiden koko asiakasmäärä on kasvanut 16 %. Ikääntyneiden osuus yksityisten asumispalveluiden asiakkaista on kasvanut 16 %. Järjestöt tuottavat kolme neljäsosaa yksityisistä asumispalveluista, ikääntyneiden asumispalveluista ne tuottavat noin 80 %. (Kauppinen & Niskanen 2003, 38-39.) Kunnat ovat yksityisesti tuotettujen sosiaalipalvelujen suurin ostaja. Vuonna 2000 kunnat käyttivät tähän 536,5 miljoonaa euroa, mikä on 10 % kaikista kuntien sosiaalihuo l- lon käyttökustannuksista. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestöjen tärkein taloudellinen tukija on Raha-automaattiyhdistys, joka jakoi vuonna 2002 avustuksia 279,5 miljoonaa euroa, josta palveluasumiseen kohdistui 48 miljoonaa euroa. (Kauppinen & Niskanen 2003, 49, 54.) 2.5 Palvelukoti Betel Lahden Diakoniasäätiön ylläpitämä Palvelukoti Betel on yksityinen kristilliseltä arvopohjalta toimiva palvelutalo, joka sijaitsee Lahden keskustassa. Sen tuottamat palvelut on suunnattu lahtelaisille vanhuksille, jotka eivät ole varsinaisen laitoshoidon tarpeessa, mutta tarvitsevat tukea päivittäiseen selviytymiseen ja itsenäiseen asumiseen. (Palvelukoti Betel - Hyvän Elämän Puolesta esite 1997.) Palvelukoti Betelissä on 54 asuntoa, joista vuonna 2004 20 on Lahden kaupungin käytössä ostopalveluna. Henkilökuntaa Palvelukoti Betelissä on 2 diakonissa-sairaanhoitajaa, joista toinen on palvelukodin vastaava hoitaja, 5 lähi- tai perushoitajaa sekä 8 hoitoapulaista. Asumispalvelujen lisäksi Palvelukoti Betel tarjoaa tarvittaessa yöpymispaikkoja Lahden Diakoniasäätiön Lääkärikeskus Dilassa kaihileikatuille potilaille. Vuoden 2003 loppuun asti Palvelukoti Betel tarjosi myös lyhytaikaisia lomapaikkoja Lahtelaisille vanhuksille. (Yleistä Palvelukoti Betelistä 2004, Palvelukoti Betelin vastaavan hoitajan haastattelu 2004.) Palvelukoti Betelin asunnot ovat yksiöitä, joihin kuuluu kylpyhuone. Asukkaat kalustavat asuntonsa itse. Palveluntarjoajan puolesta asunnoissa on kattolamput ja paloturvalli-
22 set verhot. Asiakkaalle tarjottavat palvelut ovat samat riippumatta siitä, asuuko hän kaupungin ostopalvelupaikalla vai onko hän yksityinen asiakas. Asukkaille tarjotaan aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Palveluihin sisältyy asunnon siivous, liinavaatehuolto, lääkehoito, hoitajien antama apu päivittäisissä toiminnoissa sekä voinnin seuranta, saunotus hoitajan avustamana, turvaranneke sekä hoitajan yöpäivystys. Asukkaiden hyvinvointi varmistetaan käymällä kaikkien asukkaiden luona vähintään aamuisin ja iltaisin. Yöllä hoitaja päivystää samassa rakennuksessa sijaitsevassa Lahden Diakoniasäätiön Matilda-kodissa, ja asukas voi tarvittaessa kutsua hoitajan luokseen turvarannekkeen avulla. Palvelukodissa on asukkaille ilmainen lääkäripalvelu sekä laboratorio- ja röntgenpalvelut. (Palvelukoti Betel - Hyvän Elämän Puolesta 1997, Palvelukoti Betelin vastaavan hoitajan haastattelu 2004.) 2.5.1 Asukkaiden valinta Palvelukoti Beteliin Asukkaaksi Palvelukoti Beteliin voi hakeutua joko yksityisesti tai Lahden kaupungin kautta täyttämällä Laitos- ja palveluasumishakemuksen. Yksityiseksi asukkaaksi hakeuduttaessa hakemus yhdessä lääkärin lausunnon kanssa palautetaan suoraan Palvelukoti Beteliin. Yksityisen hakijan sopivuuden Palvelukoti Beteliin arvioivat Diakonialaitoksen ylilääkäri ja Palvelukoti Betelin vastaava hoitaja, tarvittaessa yhteistyössä Erkonpuiston Palvelukodin johtajan kanssa. Mikäli hakija täyttää soveltuvuuskriteerit, hakija sijoitetaan jonoon. Asukkailta edellytetään palvelukotiin muutettaessa itsenäistä liikuntakykyä, itsenäistä suoriutumista ruokailuista ja wc-käynneistä sekä pääasiallista selviytymistä aamu- ja iltatoimista. Lisäksi asukkaan on oltava siinä määrin aikaan ja paikkaan orientoitunut, ettei hän vaaranna omaa tai muiden asukkaiden turvallisuutta. (Palvelukoti Betel /Asumispalvelujen palvelulinja, Palvelukoti Betelin vastaavan hoitajan haastattelu 2004.) Asukkaat Lahden kaupungin ostopaikoille Palvelukoti Beteliin valitaan kaupungin SAS työryhmässä (Sijoitus-Arviointi-Seuranta). Tällöin laitos- ja palveluasumishakemus palautetaan hakijan oman hyvinvointialueen yhdyshenkilölle. SAS työryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa, ja se asettaa sopivaksi arvioimansa hakijat jonoon. Hakeuduttaessa asukkaaksi SAS- työryhmän kautta palvelujen tuottaja perii asukkaalta ainoastaan asunnon neliöihin perustuvan vuokran, ja kaupunki perii tuloperusteisesti asukkaalta
23 palvelu- ja ateriamaksut. Yksityisiltä asukkailta perittävät hinnat ovat asukkaan tuloista riippumattomat ja palvelujen tuottaja perii erikseen neliöihin perustuvan vuokran sekä ateria- ja palvelumaksun. Vuokran osuuteen asukkaalla on mahdollisuus hakea KELA:n asumistukea. Lisäksi KELA:lta voi hakea asukkaan voinnista ja avuntarpeesta riippuvaa eläkkeensaajan hoitotukea. (Yleistä Palvelukoti Betelistä 2004.) Uuden asukkaan muuttaessa Palvelukoti Beteliin hänet ottaa vastaan palvelukodin vastaava hoitaja. Ensimmäisten päivien aikana asukkaan kanssa laaditaan hoito- ja palvelusopimus ja vuokrasopimus, joiden laatimisessa toivotaan olevan mukana asukkaan omainen. Uuden asukkaan terveydentila tutkitaan perustutkimuksin sekä toimintakyky arvioidaan asukkaan palvelujen ja hoidon tarpeen määrittelyä varten. (Palvelukoti Betel /Asumispalvelujen palvelulinja, Palvelukoti Betelin vastaavan hoitajan haastattelu 2004.) 2.5.2 Kristillinen arvopohja Palvelukoti Betelin toiminnan perustana Tutkimusten mukaan yli 90 %:lla suomalaisista on jonkinlainen kristillinen vakaumus riippumatta siitä, kuuluvatko he mihinkään kristilliseen kirkkokuntaan. Suuri osa ihmisistä lukee esimerkiksi iltarukouksen. Kun kristinuskolla on ollut positiivinen merkitys ihmisen elämässä, se tukee häntä myös vanhuudessa. Hoitotyöntekijöiden tulisikin rohkeasti ottaa esille uskoon liittyvät kysymykset, ja hyödyntää uskoa arkipäivän hoitamisessa. Asiakkaan vakaumuksen huomioiminen hoitotyössä voi parhaimmillaan auttaa lievittämään vanhenemiseen ja sairauteen liittyviä pelkoja ja antaa vanhukselle voimia. Hoitotyössä täytyy kuitenkin aina muistaa kunnioittaa kaikkiin uskontokuntiin kuuluvien vakaumusta, ja myös selkeän vakaumuksen puuttumista. (Kivikoski & Voutilainen 2002, 32.) Kristinuskon ihmiskäsitys perustuu käsitykseen, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Toinen ensimmäisessä Mooseksen kirjassa olevista luomiskertomuksista kuvaa ihmisen luomisen seuraavasti: Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos.1: 27). Kristilliselle ihmiskäsitykselle on ominaista ajatus, että kaikki elämä on luotu hyväksi ja maailma ihmisen luovan toiminnan näyttämöksi. Jokainen ihminen on saanut ihmisarvonsa luomi-
24 sessa, eikä sitä voida häneltä riistää. Jumalan kaikkiin kohdistuva rakkaus tekee jokaisesta ihmisestä yhtä arvokkaan ihmisen omasta toiminnasta riippumatta. Kaikki elämä on Jumalalle yhtä arvokasta, eikä sen arvo tai arvottomuus ole ihmisen määriteltävissä. Jokaisella ihmisellä on myös omatunto, joka muistuttaa häntä velvollisuuksistaan ja asettaa hänet moraaliseen vastuuseen ympäristöstään ja lähimmäisistään. (Lindqvist 1997, 33-35.) Kristilliseen ihmiskäsitykseen perustuen Palvelukoti Betelissä kaikessa toiminnassa huomioidaan asukkaiden tasavertainen kohtelu, inhimillisyys, suvaitsevaisuus, lähimmäisyys ja vanhuuden kunnioittaminen. Henkilökunnan toiminnan tavoitteena on ylläpitää ja tukea asukkaan omatoimisuutta ja selviytymistä palvelukotiympäristössä mahdollisimman pitkään, sekä kodinomaisen ja turvallisen ilmapiirin luominen. Henkilökunnan tärkeimpänä tavoitteena on tarjota jokaiselle asukkaalle arvokas ja hyvä vanhuus. Koska Palvelukoti Betelin toiminta perustuu Kristilliseen ihmiskäsitykseen ja arvoihin, sen henkilökunnalla on ammattitaitoa ja halua tukea asukkaiden henkistä ja hengellistä hyvinvointia asukkaan oman tarpeen mukaan. (Palvelukoti Betel /Toiminta-ajatus, arvot, periaatteet 2004.)
25 3 VANHUKSEN MUUTTO PALVELUTALOON 3.1 Sopeutuminen uuteen ympäristöön Sisar Calista Roy kuvaa adaptaatiomallissaan (1981) ihmistä adaptiivisenä eli mukautuvana järjestelmänä, joka kaikkien järjestelmien tavoin ottaa vastaan ärsykkeitä (panos), käsittelee ne ja reagoi niihin (tuotos). Ihmisen käytös nähdään tällöin mukautuvan järjestelmän tuotoksena. Käyttäytyminen voi olla joko mukautuvaa, mikä on merkki onnistuneesta reaktiosta ärsykkeisiin, tai tehotonta, mikä viittaa mukautumisongelmiin. Mukautuvat reaktiot edistävät ihmisen eheyttä ja näin edistävät tavoitteiden saavuttamista, kun taas tehottomat reaktiot estävät sitä. Royn mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavat ympäristö, eli ihmisen sisäinen ja ulkoinen maailma, sekä ihmisen kyky tulla toimeen ympäristönsä kanssa. Ihmisen selviytymiskeinot Roy jakaa automaattiseen ja hankittuun mukautumisjärjestelmään, joilla ihminen reagoi ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Automaattiset selviytymismekanismit ovat synnynnäisiä tai lajille yhteisiä, ha n- kitut selviytymismekanismit taas syntyvät prosessien kuten oppimisen kautta. Mukautumismekanismien avulla ihminen järjestelmänä pystyy sopeutumaan ympäristössä tapahtuviin muutoksiin, ja vaikuttaa vastavuoroisesti itse ympäristöönsä. Sopeutuminen eli ihmisen mukautumistaso riippuu ensisijaisesti kuitenkin ympäristön ihmiselle antamista ärsykkeistä, joihin ihminen selviytymismekanismiensa avulla reagoi. (Andrews & Roy 1994, 18-19, 32, 34-35, 39.) Muuttotilanteessa ympäristö tuottaa ihmiselle lukemattomia erilaisia ärsykkeitä. Näistä ärsykkeistä riippuu, mikä on ihmisen tuottama reaktio, eli sopeutuuko hän uuteen tilanteeseen ja ympäristöön hyvin vai huonosti. Vanhuksen sopeutumiseen uuteen kotiinsa palvelutalossa vaikuttavat siis kaikki muuttotilanteeseen liittyvät tekijät, sekä vanhuksen mukautumisjärjestelmien kyky vastata niihin ja tuottaa mukautuva reaktio. Vaikuttama l- la ympäristöön eli ärsykkeisiin, voidaan tällöin vaikuttaa järjestelmän tuottamaan reaktioon. Vanhuksen sopeutumista ja kotiutumista palveluasuntoon voidaan siis edistää merkittävästi vaikuttamalla muuttotilanteeseen, vanhusten ja omaisten ennakkoasenteisiin, palvelutalon fyysisiin puitteisiin, viihtyvyyteen ja ilmapiiriin, sekä ennen kaikkea hoitohenkilökunnan kykyyn kohdata ja ottaa vastaan uusi asukas omaisineen. (Hjortsjö- Nordberg 2003, 15.)