Antiikkia aatteita vai asiaa? Toivo Viljamaa (Jäähyväisluento Turun yliopistossa 9.10.2001) Hyvät ystävät, antiikin ystävät, hyvät kollegat ja rakkaat opiskelijat, joita minulla on ollut ilo opettaa! Ei ole helppoa pitää jäähyväisluentoa. Niin kiintynyt olen ollut työpaikkaani. Siksi pidän tämän luennon mieluummin "vierailuluentona", oltuani nyt vapaalla reilun kuukauden. Ehkä se aika ei vielä ole riittävä antamaan etäisyyttä ja perspektiiviä? Tai ehkä sittenkin. Professoreilla on paha tapa pitää sama luento sekä virkaanastujaisissa että jäähyväisissä, eli kertoa oman oppiaineensa asemasta. Enkä aio rikkoa perinnettä. Minulla on hyvä syy siihen: Antiikin kielten ja kulttuurin, joka on perushumanistinen aine, joka on menneisyyden ja kulttuuriperinnön tutkimusta, ja siksi vain vaivoin hyödyksi muutettavissa, on jatkuvasti arvioitava itseään ja muututtava, jotta se voisi perustella olemassa olonsa. Olen jakanut luentoni muutamaan mainokseen, joilla perustellaan miksi antiikki on mukavaa ja hyödyllistä. Toiseksi yritän vastata meille usein esitettyihin kysymyksiin: (1) Mitä klassillinen sivistys voi tarjota ajankohtaisiin koko maailmaa järisyttäviin tapahtumiin? (2) Millaista sisältöä antiikin tuntijat voisivat tuottaa nykyiseen kulttuuriin? Vastaan näihin kahteen kysymykseen kolmella teemalla: monikielisyys, monimielisyys, kommunikaatio eli puhe ja kirjain. ************* Juslenian yläkerrassa, historian laitoksen ilmoitustaululla on (lokakuussa 2001) seuraavanlainen julistus: Mainos I on ajankohtaiselta ja Turun Yliopiston Historian Opiskelijoiden ajattomalta vaikuttava kirje Yhdistys Kritiikki ry katsoo, että latinan kielikoe on saatettava samaan asemaan muiden kielikokeiden kanssa kaikissa humanistisen tiedekunnan tutkintoaineissa. Suomen historian professorille 33 vuoden takaa. Oraakkelimainen julistus vaatii latinan kielikokeelle samaa asemaa kuin muiden kielten kielikokeilla on. Katsoivatko Turussa marraskuun 26 päivänä 1968. Kritiikki ry historian opiskelijat, että latinan opetusta on lisättävä vai vähennettävä. Tällä hetkellä edellinen tulkinta näyttäisi oikealta, silloin se oli jälkimmäinen. Siis hyvää mainosta antiikille! Kirje implikoi seuraavat kolme seikkaa: a) Miksi latinaa Suomessa? b) Oppiaine, johon latina kuuluu, liittyy jotenkin historiaan, ja c) Oppiaine on kieliaine. Ensimmäinen liittyy oppiaineen olemassaolon pohdintaan, kaksi muuta ovat oikeita, asiallisia toteamuksia: Oppiaine, silloinen Klassillinen filologia, jonka nimi muutettiin professorin virassa nimikkeeksi "antiikin kielet ja kulttuuri" ja oppiaineena nimeksi "klassilliset kielet ja antiikin kulttuuri", sisältää juuri mainitut kaksi seikkaa, kielet ja historian. Se on kulttuuriaine. Kirje kertoo seuraavat asenteelliset ja aatteisiin perustuvat seikat: a) Antiikin tutkimus, eli klassilliset kielet ja antiikin kulttuuri, samaistettiin silloin ja ehkä vieläkin vain latinan 1
kieleen, b) Oppiaine on aina joutunut puolustamaan asemaansa ja perustelemaan olemassaoloaan. Klassilliseen antiikkiin liittyy sitkeänä eläviä mielikuvia, joiden ylläpitoon varmasti myös me antiikin edustajat olemme olleet syyllisiä. Asenteet, jotka liittävät antiikin kielet ja kulttuurin lähes yksinomaan latinan kieleen, perustuvat ainakin seuraaviin seikkoihin. Käsitys, että latina on hyödytön ja vain pelkkä "arvo", on pitkäaikaisen opetusperinteen jäänne siltä ajalta, jolloin Suomessakaan omien kielten, suomen ja ruotsin, ei katsottu vielä olevan riittäviä kulttuurikieliksi, välineiksi, joilla voidaan välittää esimerkiksi tieteen tai kristinuskon sanomaa. Opetusperinne on jättänyt meille mielikuvan täsmällisestä ja ytimekkäästä latinasta, joka usein kiteytyy lentäviin lauseisiin. Otan tähän seuraavan mainoksen (Mainos II, Internetin keskustelufoorumilta "Why study classics, v. 1998, //www.depts.drew.edu/classics/, käännös): "Ennen kuin menin lukioon, olin lukenut Asterixin hauskoja sarjakuvia, joissa kerrotaan kahdesta kansasta pienessä Gallian kylässä Julius Caesarin Gallian retken ajoilta. Eräässä kirjasessa oli lööppi latinaksi, eikä sitä oltu käännetty koska teksti oli pitempi kuin tutut "alea iacta est" tai "morituri te salutant", päätin, että otan kakkoskielekseni latinan englannin sijaan koska halusin saada selville, mitä lööpissä sanottiin." Eräs lukiolainen, ei-englanninkielisestä maailmasta, perustelee näin kielivalintojaan. Hyvä mutta kuinka monella riittää noin valtavaa intellektuaalista uteliaisuutta! Toinen väärinkäsitys johtuu ns. filologian perinteestä: aiemminhan antiikin kielet ja kulttuuri oli klassillinen filologia. Käsite filologia merkitsi antiikissa ja sama merkitys on säilynyt meidän päiviimme saakka mieltymystä sanoihin ja kirjoitettuun tekstiin sekä pyrkimystä selvittää tekstin sanojen takana oleva kielellinen historia ja asiallinen tausta. Tällaista filologiaa esiintyy edelleenkin ensi sijassa kirjallisuuden selitysteoksissa, ja tästä johtuu, että klassillisen antiikin tutkimus ja opetus samaistetaan antiikin kirjallisuuden selittämiseen, esim. mitä sanoja ja millaisia tyylikeinoja Vergilius tai Cicero käyttivät ilmaistakseen asiat tyylikkäästi ja ytimekkäästi. Kolmas seikka ei ole väärinkäsitys eikä aate tai asenne, vaan asia, jotka kuitenkin on vaikea vakuuttaa nykyihmiselle. Kreikkalaisten ja roomalaisten perintö näkyy konkreettisesti yleismaailmallisena latinana. Jatkuvasti lisääntyvä tieteellinen ja ammattiterminologia perustuu kreikkaan ja latinaan. Jokapäiväisessä elämässä antiikkia on, jos osaa katsoa melkein kaikkialla: eri kielten sanavarastoissa, kirjallisuudessa, viisaissa sanonnoissa, rakennustyyleissä, kasvien ja eläinten sekä anatomian nimissä ja termeissä, rahoissa ja virallisissa leimoissa ja julistuksissa, kirkoissa ja muissa julkisissa rakennuksissa, akateemisissa kielenkäytössä (diplomit jne.) ja myös tieteellisen kirjoituksen viitekielessä. Käytännössä "tavallinen ihminen" näkee kuitenkin juuri noita piirtokirjoituksia ja lentäviä lauseita. Kun latinalla oli jo pitkään ollut tällä tavalla löysä yhteys nykymaailmaan, se oli muuttunut eräällä tavalla "elitistiseksi" tavaraksi, jonka omistaja saattoi erottautua. Renessanssista, aina viime vuosisadan alkuun asti jatkunut "antiikin ihailu", mallien 2
ottaminen antiikista, oli luonut antiikista mustavalkoisen kuvan: mustan siksi, että latina oli hyödytön ja tarpeeton taakka niille, jotka eivät nähneet sille mitään käyttöä, valkoinen niille - siis monille klassillisen sivistyksen puolestapuhujille, jotka näkivät antiikissa vain arvoja: Antiikin ihannointi oli ominaista etenkin 1800-luvun Euroopassa, ja vielä viime vuosisadan alussa. Ihannointi sai lähtökohtansa eräänlaisesti romantiikasta, halusta hakea eurooppalaisille kansoille hieno ja arvokas alku. Vanha, joka Euroopan historiassa konkretisoituu Kreikkalais-roomalaiseen muinaisuuteen, olipa se sitten esineellistä, kirjallista tai aatteellista koettiin kauniiksi, jaloksi ja esikuvaksi kelpaavaksi. Kulttuuri, esineet, taide, kieli ja jopa yhteiskuntakin olisivat kehittyneet ikään kuin sopusoinnussa luonnon kanssa, ja että luonnonmukainen kehitys oli ominaista juuri antiikille lähtien kreikkalaisesta maailmasta: Homeros on länsimaisen taidekielen huipentuma, ei ole kreikkalaisen filosofian voittanutta (kreikkalaiset ovat sanoneet jo kaiken), kreikkalaisten rakennus- ja veistotaide on ylittämätöntä, Ateenan demokratia kelpaa edelleen malliksi, Vergiliuksen aatteellinen Rooma-sanoma ja Ciceron humanismi ovat roomalaisten parasta antia meillekin. Positivistinen käsitys valtiomuotojen kehityksestä Ateenan demokratiasta Rooman kansanvaltaan teki myös antiikin auktorit luettaviksi. Yksi Amerikan yhdysvaltojen perustajista ja kolmas presidentti THOMAS JEFFERSON, kirjoittaa v. 1800 (III mainos 200 vuoden takaa, // www.depts.drew.edu/classics/; käännös): "Latinan- ja kreikankielisten auktorien lukeminen alkukielillä on korkeinta nautintoa Kiitän polvillani, häntä joka ohjasi minun varhaiskasvatukseni hankkimaan tämän viehätyksen rikkaan lähteen" Muistan, että 60-luvun lopulla luennollani, joka koski Vergiliuksen VI kirjan Manala - kuvausta, oli 50 kuulijaa ja Sallustiuksen Catilinaa kuuntelemassa 54 opiskelijaa. Antiikin harrastusta oli, mutta kuinkahan moni niistä opiskelijoista valmistui latinan maisteriksi. 70-luvulla saattoi uusista antiikin kirjallisuuden suomennoksista niitäkin on ja tulee uusia lisää kirjoittaa sanomalehtien kulttuurisivuille arvosteluja jopa siinä mielessä, onko käännös oikein ja onko kääntäjä osannut latinaa tai kreikkaa. Mitä se kertoo: tietenkin sitä, että silloin oletettavasti oli ikään kuin klassillisen sivistyksen saaneita henkilöitä, jotka olisivat ymmärtäneet muinaisen antiikin kieliin ja silloiseen kulttuuriin liittyviä yksityiskohtia ja jopa olisivat voineet ryhtyä debatoimaan pikkuasioista. Aika on muuttunut: nykyään kyllä käännöksiä tulee, mutta enemmänkin teoksia, joissa esitellään antiikin perintöä ja kulttuurivaikutteita, ja teoksia myös arvioidaan mieluummin siltä kannalta, miten hyvin nykyihminen voi ymmärtää teoksessa olevan asian ja sen mitä teos saattaa opettaa meille. Nykyhetkellä kysytään a) Mitä klassillinen sivistys voi tarjota ajankohtaisiin koko maailmaa järkyttäviin tapahtumiin? b) Millaista sisältöä antiikin tuntijat voisivat tuottaa nykyiseen kulttuurituotantoon? Nykyään elämme ns. globaalissa ihmisyhteisössä. Yksityisen ihmisen maailma on pienentynyt ja antiikki sen mukana vielä enemmän. Tiedot kielistä ja kulttuureista ovat lisääntyneet. Maailma on tullut lähemmäksi sekä fyysisesti että henkisesti, kuten paikallisesti ja ajallisesti. Onko siis antiikki vielä läsnä aatteellisesti tai asiallisesti? Kyllä. Ja onkin parempi kysyä miksi antiikki on läsnä kuin mitä antiikista on jäljellä. Miksi 3
ajankohtaiset tapahtumat hyvin nopeasti herättävät esiin halun etsiä analogioita ja jopa syitä antiikin maailmasta, tuovat keskusteluun esimerkiksi antiikin myytit, filosofiat, antiikin valtiot, niiden synnyt ja tuhot ja antiikinaikaisen suhtautumisen erilaisiin kansanryhmiin ja kansoihin ja toisiin sekä toisinajatteleviin. Ajankohtaisia? Kyllä sillä esimerkiksi meille niin vahvasti kuuluva kristinusko syntyi antiikin maailmassa. Tarkoitus ei tietenkään ole ottaa mallia antiikista. Kyse on enemmänkin siitä, että usein pohtiessamme nykyisiä tapahtumia, käsittelemmen yhteistä eurooppalaista kulttuuriainesta. Jos esitämme kysymyksen näin, tällöin antiikkia on mahdollista tutkia kuten nykypäivän ilmiöitä ja yrittää selvittää, miten todellisuuden laita oli silloin ja mitkä olivat ne tekijät jotka vaikuttivat kulttuurin ja kulttuurimuotojen säilymiseen ja toisaalta muuttumiseen. (Yritän vastata äskeisiin kahteen kysymykseen molempiin kolmella teemalla: Monikielisyys, monimielisyys, kommunikaatio eli puhe ja kirjain. 1. Monikulttuurinen ja monikielinen antiikki Se antiikki, jota nykyään haluamme tutkia ei ole staattinen tai monoliittinen kokonaisuus, jonka päälle voitaisiin lyödä vain yhtenäisiä leimoja, kuten latina, klassillinen, kreikkalainen taide jne., vaan se on paljon dynaamisempi ja monimuotoisempi. Vaikka perinteen takia antiikin tutkijan kohteen keskipisteenä ovat kreikan ja latinan kielet ja kirjallisuus, klassilliset kielet ja antiikin kulttuuri kattaa kuitenkin Kreikan ja Rooman historian pitkältä ajalta ja monimuotoisena se koskettelee myös Mesopotamiaa, Persiaa, Vähää Aasiaa, Palestiinaa, Egyptiä jne. Se käsittelee paitsi klassillista latinaa myös keskiaikaa, paitsi kreikan klassikkoja myös kristittyjen yleiskreikkaa sekä Bysantin kreikkaa. Oppiaine koskettelee uskontoa, taidetta, filosofiaa, draamaa, runoutta, mytologiaa, arkeologiaa, historiaa, geografiaa, luonnontieteitä, lakia, politiikkaa, jne. myös nais- ja sukupuolitutkimusta. ja miksipä ei, sillä melkein kaikella mitä nyt on, on edeltäjänsä tai vastineensa antiikin ajan pitkässä historiassa. Melkein mikä asia tahansa voidaan aloittaa sanomalla "Jo vanhat kreikkalaiset " Tarkoitus ei siis ole luoda kuvaa vain yhdestä antiikista - mahdotontahan se olisikin jo ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden takia: Antiikki eli ns. kreikkalais-roomalainen muinaisuus tavallisten aikarajojen mukaa kattaa lähes kolmetuhatta vuotta alkaen siitä kun kreikkalaiset kansat vaelsivat Balkanin niemimaalle ja Aigeianmeren saarille ja päättyen Rooman valtakunnan hajoamiseen n. 500 -luvulla jkr., ja kulttuuripoliittiseen jakoon, Itäinen ja Läntinen maailma. Jako näkyi koko keskiajan ja uuden ajan alun konkreettisimmin erilaisina kulttuurikielinä: lännessä latina, idässä kreikka. Laajimmillaan kreikkalais-roomalainen maailma ulottui idästä Afganistanista ja Intiasta länteen aina Afrikan pohjoisosiin ja Espanjaan, ja pohjoisessa Tonavan ympäristöön ja siitä aina Brittien saarille. Kreikka ja Rooma asetetaan usein vastakkain edustamaan antiikin maailman kahta erilaista puolta ymmärrettävää, sillä Rooma tuli maailmankartalle reilut 1000 vuotta myöhemmin. Kreikka tunnetaan maana, jonka pienissä kaupunkivaltioissa kehittyi politiikka. Politiikka taas huipentui Ateenan demokratiana. Toiseksi Kreikka on taiteen, tieteen ja filosofian tyyssija. Huipentuman kreikkalainen taide ja filosofia kokivat klassisessa Ateenassa 5. vs. 4
ekr. Roomalaiset taas olivat käytännön miehiä. He loivat nykyaikaisen hallinnon ja oikeuskäytännön. Mutta kreikkalaiset eivät toki liikkuneet vain Ateenassa (agoralla, Akatemiassa tai Lykeionissa pohtimassa valtiomuotonsa ja ihmisyyden filosofisia perusteita). Jo ennen Ateenan huippukautta he olivat taloudellisista syistä ei niinkään halusta levittää sivistystä levittäytyneet siirtokuntiin ympäri Välimerta ja Mustanmeren ympäristöön ja joutuivat näin kohtaamaan monia vieraita kansoja ja kulttuureja. Esimeriksi arkkitehtuurin, maalaustaiteen, uskonnon ja jopa kirjallisuuden ja mytologiankin aloilla on nykyään syytä painottaa sitä, että kreikkalaiset saivat runsaasti kulttuurivaikutteita idästä, Vähästä Aasiasta, Palestiinan alueelta, Egyptistä olihan kreikkalaisten suuri keksintö, aakkostokin, peräisin seemiläisestä Foinikiasta. Kreikkalainen kulttuuri ei kehittynyt umpiossa van oli mieluummin avoin vaikutteille. Avoimuus on samalla kreikkalaisen kulttuurin eli hellenismin omaleimaisuus. Aleksanteri Suuren muodostamassa maailmanvaltakunnassa tämä toteutui aatteellisesti ja uskonnollisesti monimuotoisena kulttuurina, jossa sen selkein yhdistävä piirre oli yhteinen kieli, kreikan koine. Rooma sai merkittävästi vaikutteita kreikkalaisesta uskonnosta ja mytologiasta ja kirjallisuudesta. Tämä on tunnettu seikka. Mutta kulttuurivaikutus kulki toiseenkin suuntaan. Rooman keisariaikana kreikkalaisten vanhat olympolaiset jumalat, yhdessä hallinnon ja politiikan kanssa, alkoivat omaksua valtaapitävien roomalaisten kulttien piirteitä. Keisariperheeseen liittyvien kulttien leviäminen paljastaa, että uskonto ja poliittisen ideologia kuuluvat yhteen. Samalla roomalainen oikeuskäytäntö tunki läpi koko kreikkalais-roomalaisen maailman. Poliittisen vallan vaikutus oli kuitenkin verraten vähäinen monikulttuurisen maailman keskeiseen kielikulttuuriin. Valtakunnassa säilyivät molemmat kulttuurikielet. Kautta vuosisatojen Rooman valtakunnan itä-osa (Egypti mukaan luettuna) pysyi kreikankielisenä, mutta samalla kohtaamme eri puolilla valtakunnan raja-alueita yhteisöjä, joissa eri kielten kohtaaminen on jättänyt jälkensä asukasryhmien kielivalintoihin, esim. Palestiinassa, Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa. Aatteellisista ja uskonnollisista syistä myös monikulttuurisen alueen keskuspaikoissa, joihin erilaiset kansat kerääntyivät esimerkkinä vaikka Rooma kysymys kielivalinnoista oli tietysti tärkeää aina, erityisesti se tuli aktuelliksi Rooman valtakunnan länsi-osassa kristinuskon myötä (kysymys kuuluu: mikä on pyhä kieli? heprean ja aramean pohjalta kristittyjen sanoma oli ensiksi siirtynyt hellenistisen maailman kreikan kielelle ja pitkän kehityksen jälkeen n. 400 jkr. läntisen valtakunnan latinaan). Uskonnon ja poliittisen ideologian suhteet, kaksikielisyys, valloittajan suhde alkuperäisväestöön, kielestä toiseen siirtyvät vaikutteet ovat sellaisia teemoja, jotka ovat asioita aatteiden takana, asioita, joita nimenomaan antiikin tutkija voi harrastaa ja tuottaa sisältöjä myös nykyisen suomalaiseen ja eurooppalaisen kulttuurin monimuotoisuuden tutkimukseen. 2. Monimielisyys Antiikin historia ja antiikin historiakirjoitus on mieltä kiihottavaa luettavaa. Voi lukea fantastisista seikkailuista, matkoista ja mielikuvituksen värittämistä paikoista (esim. Amazoneista, Intiasta tai "fenneistä, joille on ominaista "ihmeellinen kesyttömyys ja villeys"), Historia on myös vaikuttavaa luettavaa, koska se dokumentoi merkittävien 5
henkilöiden ja tapahtumien esimerkeillä opetusta (exemplis docere) tulevaisuutta varten, koska se kertoo saavutuksista ja suurista hävityksistä ja se pohtii syitä suuriin mullistuksiin ja kertoo valtiomuotojen kehityksestä ja vallan jaosta. Vaikka emme osaisikaan oppia, voimme ainakin havaita, että vallan, väkivallan ja terrorinkin ongelmat ovat ikivanhoja. ***** Noin kymmenen vuotta sitten täällä Turussa ja Seilin saarella järjestettiin "julmuus" (crudelitas) -seminaari, jossa tarkasteltiin lähinnä keskiajan väkivaltaa ja barbariaa antiikin näkökulmasta. Seminaarista tuli myös julkaisu (Mainos IV). Kansikuvassa on renessanssimaalarin näkemys n. v. 300 marttyyrina kuolleen Pyhän Barbaran häväistyksestä. Barbaarimies leikkaa uhmakkaan ja itsevarman naisen rinnan. Barbariaa ja julmuutta todella! Tähän liittyy kaksi antiikintutkimuksen keskeistä ja ajankohtaista teemaa: absoluuttinen valta ja terrori sekä nationalismi ja toiseus. Antiikissa - historiankirjoituksessa ja filosofiassa, terrori liitetään yksinvaltiaaseen, joka pyrkii saamaan ja pitämään itsellään kaiken vallan, maan, omaisuuden ja alamaisten vapauden. Vallanpidon välineenä on äärimmäinen pelottelu, terrori, joka niin antiikin historiankirjoittajat sanovat johtaa väkivallan ja julmuuden kierteeseen. Toinen teema on barbarismi, jota olemme pyrkineet tutkimaan ensi sijassa kielen ilmiönä. Barbaariksi pilkkaaminen on varsinaisesti keskiajan ilmiö. Silloin erilaiset barbaarikansat ottivat yhteen tai valtasivat "sivistyneitten" asuinsijoja, ja silloin näitä "barbaareja" piti käännyttää pois barbariastaan. Mutta barbarismi on olemassa kauttaaltaan antiikissa, lähtien siitä, mitä kreikkalaiset ajattelivat persialaisista tai skyyttalaisista, roomalaiset taas galleista ja germaaneista. Barbarismi kumpuaa viime kädessä paremmuuden ajatuksesta. Toisia halventamalla ja painostamalla tähdennetään oman aatteen ja oman kielen ylemmyyttä. Kun kristinusko taisteli asemastaan sivistyneessä pakanallisessa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa, kristityt opettajat olivat valmiita sanomaan, että he ovat mieluummin barbaareja kuin oppineita pakanoita. Mutta varsin nopeasti he pyhiin kieliinsä ja kieleen sidotun totuutensa perusteella ryhtyivät voimakkaasti sivistämään ja käännyttämään barbaareja. Siksi äsken mainittu "Barbaran häväistys" voidaan tulkita myös renessanssiihmisen propagandaksi marttyyritapahtumasta, johon oli johtanut toisinajattelevan henkinen ahdistaminen. Kielteisiä historian ilmiötä? Kyllä, mutta niiden syihin ja perusteisiin syventyminen antaa perspektiiviä nykyisillekin tapahtumille, ja ehkä opettaa, että toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on parempi tie ihmisyhteisön onneen ja rauhaan kuin omalle kielelle ja kannalle käännyttäminen. 6
3.. Kommunikaatio ja viestintä: puhe ja kirjain Miten minä ajauduin antiikin opettajan ja tutkijan uralle. Olen ollut pienestä pitäen kiinnostunut kielestä tai yleensä kielellisestä esitystavasta, sen moninaisuudessa ja rikkaudessa. Luulen, että lähtökohtani oli oman äidinkieleni rikkaus. Tutustuttuani sitten antiikkiin löysin sieltä vahvana ajatuksen, että ihmisen kehittyminen perustuu siihen, että hän on rationaalinen eläin. Kieli on ihmisen olennaisin piirre. Antiikin kielifilosofia perustuu tähän premissiin: vain ihmiselle on ominaista päättelykyky. Luonnontieteiden ja esineellisen kulttuurin alkuna on kyky muodostaa päättelyn avulla työkaluja mallista. Kielen voi ajatella syntyneen silloin, kun samaa ilmaisumallia alettiin käyttää samaan tarkoitukseen ja ajatuksissa syntyneiden mallien ilmaisemiseen. Kieli on tietenkin kieli vasta sitten kun aistimiin, lähinnä kuuloon ja näköön, vetoavia ilmauksia käytetään kommunikaatioon ja viestintään, välitetään ajatukset toiselle, pyritään vaikuttamaan ja rakentamaan ihmisyhteiskuntaa. Antiikki oli tosiasiassa puheen maailmaa. Mutta en puhu nyt retoriikasta, vaan säästän se seuraavaan kertaan. Puhun nyt mieluummin siitä viestimisestä, joka vetoaa enemmänkin näköaistiin. Perusteluna on myös nykyinen globaali viestintä, joka on yhä enemmän visuaalista. Tietyllä tavalla koko antiikki, sen esineet ja kielet, pyrkivät kertomaan meille jotakin. Tarkemmin katsottuna niin kielillä kuin esineilläkin oli kerrottavaa, esitettävää myös omana aikanaan. Esineillä vielä suuremmalla syyllä silloin kuin käsittelemme aikaa, jolloin kirjainten sanoma oli vaikeammin selville saatavaa kuin esineiden sanoma, rakennusten, veistosten, maalausten, pyhien esineiden, hautojen varustamisen, rahojen jne. Kulttuuriperinnön tutkijoina meidän tulee yhdistää kirjoitettu ilmaisuaines myös muuhun. Antiikin kulttuurin tukijalle esineellinen aines on sitäkin tärkeämpää, koska se lopultakin muodostaa kulttuurinmuutoksen valtavirtoja, sillä antiikista säilynyt kirjoitettu aineisto edustaa usein vain pienen yhteiskuntaluokan ajatuksia. ***** Lopuksi konkreettinen esimerkki. Miksi Aleksanteri Suuren jälkeensä jättämä hellenistinen maailman leimaa antavin piirre on yhteinen kreikka (koine) Egyptistä pitkälle Itään, vaikka muuten maailma oli erilaisten kansojen, kulttuurien, uskontojen jne. sulatusuuni? Tilanne on samanlainen kuin nykymaailmassa, jossa melkein kaikkien käytössä on sama televisiosta, radiosta muista viestimistä tavoitettava yleiskieli ("koine"). Bisneksen pitää pyöriä, hallinnon sujua, virkakoneiston toimia. Parhaiten se kaikki sujuu, jos käytössä on yhteinen viestintäväline, yhteinen väline, jolla sopimukset, säännöt, toimintaperiaatteet jne. pannaan myös muistiin. Tapahtumat toistavat itseään ja toistuvat seikat voidaan ymmärtää, lukea ja nähdä myös puutteellisella kielitaidolla. Yksi hyvä vastaus laajan yleiskielen käytölle on, että kreikkalaiset keksivät kirjaimiston, aakkoset. Keksinnöstä oli monia etuja yleensä ihmisyhteisön kehitykselle. Erityisesti se yksinkertaisti muistiin kirjoittamisen ja helpotti tiedon ja taidon siirtämistä sukupolvelta toiselle. Sama kirjaimisto otettiin sitten käyttöön myös lännessä, latinaan, ja kirjaimisto on jatkanut voittokulkuaan meidän päiviimme saakka. Roomalaiset hakkasivat kirjaimia kiveen ja metalliin, täyttivät rakennusten seinät ja tienvarret ilmoituksilla, säädöksillä, laeilla, julistuksilla, ja yhtenäistivät maailman 7
kirjoituksella. Kaikki tiet veivät Roomaan ja kaikkia teitä pitkin levisi kreikkalainen tieto ja Rooman aatemaailma. Kuka tahansa, joka tälläkin hetkellä menee antiikin maailmaan alueille, voi havaita, miten Rooman valtakunta oli kyllästetty kirjoituksella: mainostamista, kulttuurin välittämistä ja ennen kaikkea propagandaa. Todellinen joukkoviestintä tuli mahdolliseksi vasta myöhemmin, renessanssin aikana Gutenbergin vallankumouksellisen kirjapainotaidon myötä. Alkoi uusi aika, jolloin antiikin auktoreita voitiin todella lukea laajalti ja ammentaa niistä tarvittavia tiedon palasia. Alkoi aika, jolle on ollut ominaista yhä kiihtyvä teollinen ja tekninen kehitys, varsinkin, kuten nyt tiedämme, viestinnän alalla. Gutenbergin varsinainen keksintö oli irtokirjake, joka liitettynä paperin käyttöön, mahdollisti nopean monistamisen. Tänä päivänä, ainakin antiikin tutkijan, on syytä kysyä, mitä nykyisissä viestimissä on juuri Gutenbergin keksinnöstä jäljellä (irtokirjakkeita ei enää tarvita, ei ehkä kirjojakaan). Keksinnöstä on tosiasiassa jäljellä se, minkä kreikkalaiset keksivät, kirjaimisto, ja minkä kanssa sitten roomalaiset, kristityt ja keskiaikaiset kopioitsijat uurastivat. Yksinkertaistettu esimerkki saa nyt kuvata sitä, miten paljon antiikin tuntija saattaa tarjota olla myös nykyiseen viestintäkulttuuriin. Antiikin maailma on siis nähtävissä, ei vain tunnettavissa aatteissa ja asenteissa, Roomalainen tapa mainostaa ja kertoa perinteistä on nähtävissä ja elää. Tämän rakennuksen ulko-oven yllä on piirtokirjoitus, latinaa, jonka tulkinta ei tarvitse latinan taitajaa. JUSLENIA. Piirtokirjoitus kertoo heprean ja kreikan sekä teologian professorista 300 vuoden takaa, suomalaisuuden esitaistelijasta (fennofiilistä), jonka pioneerityö oli nimeltään: ABOA VETUS ET NOVA (Mainos V). Finis 8