VANHUSTEN ULKOILU SAVONLINNASSA "Piäsis edes kerran viikossa"

Sanna Surakka VANHUSTEN ULKOILU SAVONLINNASSA "Piäsis edes kerran viikossa" Opinnäytetyö Fysioterapia Kesäkuu 2008

KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä 19.6. 2008 Tekijä(t) Surakka Sanna Nimeke Koulutusohjelma ja suuntautuminen Fysioterapian koulutusohjelma "Piäsis edes kerran viikossa". Vanhusten ulkoilu Savonlinnassa Tiivistelmä Opinnäytetyöni tarkoituksena oli selvittää savonlinnalaisen vanhainkodin ja tehostetun palveluasumisyksikön asukkaiden ulkoilumääriä sekä ulkoiluun myötä- ja vastavaikuttavia tekijöitä. Päädyin aiheen valintaan, sillä vastaavia aiemmin tehtyjä selvityksiä ei löytynyt. Olen itse kiinnostunut luontoliikunnasta ja ulkoilusta ja haluaisinkin, että myös vanhana minulla olisi mahdollisuus ulkona liikkumiseen. Ulkoilua voidaan soveltaa myös fysioterapeuttiseen vaikuttamiseen. Teoriatietoa ulkoilusta ja sen terveysvaikutuksista hankin sekä kirjaläheistä että internetin kautta. Mielestäni tietoa etenkin auringonvalon vaikutuksesta terveyteen löytyi kattavasti. Samoin tietoa oli runsaasti saatavilla vanhustenhuollon toiminnasta ja käytänteistä. Itse tutkimuksen toteutin kahdessa savonlinnalaisessa toimintayksikössä. Näistä toinen oli vanhainkoti, toinen oli muuttunut tehostetun palveluasumisen yksiköksi vuoden 2008 alusta. Tutkimukseen osallistui yhteensä neljä osastoa, joilla oli yhteensä 72 vanhusta. Toteutin tutkimukseni lomakekyselyllä, jossa oli sekä kvantitatiivinen että kvalitatiivinen osuus, sekä ryhmä- ja yksilöhaastatteluilla. Tutkimuksen tuloksista ilmeni, että osastojen henkilökunta ja monet vanhuksista toivovat enemmän ulkoilumahdollisuuksia. Ulkoilun motiiveiksi koettiin virkistyminen ja terveys ja ulkoilua helpotti ylimääräinen apu, kuten opiskelijat ja omaiset. Ulkoilua hankaloittivat pääasiassa henkilökunnan vähyys, rakennuksissa liikkumisen ongelmat ja ulkoiluvarusteiden puute. Kesäaikaan 100 % osastojen vanhuksista ulkoili ainakin kolme kertaa kuukaudessa mutta talvella saman verran ulkoili vain 13,9 %. Opinnäytetyöstäni voi olla hyötyä vanhusten ulkoilua koskevissa hankkeissa sekä erilaisissa vanhustenhuollon käytänteitä koskevissa kehittämistöissä. Työni avulla voi myös tarkastella vanhainkotien ja palveluasumisen asukkaiden koettuja elämänlaatuun liittyviä voimavaroja ja haasteita. Asiasanat (avainsanat) elämänlaatu, terveys, ulkoilu, vanhukset, vanhustenhuolto Sivumäärä Kieli URN URN:NBN:fi:mamk-opinn200836663 48 s. + liitteet 11 s. suomi Huomautus (huomautukset liitteistä) Ohjaavan opettajan nimi Opinnäytetyön toimeksiantaja Löppönen Helka, Reunanen Merja

DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis 19.6. 2008 Author(s) Surakka, Sanna Degree programme and option Physiotherapy Name of the bachelor's thesis "Piäsis edes kerran viikossa". Old people's outdoor activities in Savonlinna Abstract The purpose of my bachelor's thesis was to find out how much old people, who live in old people's home and in sheltered home including intensified services, spend time outdoors. My target was also to find out what kind of things may advance outdoor activities and what kind of things may prevent them. I decided to study this subject because I had not found any previous researches on this subject. On my behalf I am interested in outdoor activities and nature activities and I would like to stay active also during my old days in the future. Outdoor activities may also be used as a physiotherapeutic tool. To achieve theoretical knowledge concerning the effects of outdoor activities on health, I studied literal and Internet sources. I think that a lot of information was to be found mainly about sunlight's health effects, but it was also easy to find out some information about old people's care and its practice. I carried out the study in two old people's care unit in Savonlinna. Another unit was an old people's home and another was a sheltered house which gave intensified care. Four departments took part in my study and in those departments were living 72 old people. I carried out the study by using a questionnaire interview, which included some qualitative and some quantitative questions. Furthermore, I interviewed some of the personnel and some of the people who lived in these units. I found out that the personnel and many of the elderly wish to spend some more time outdoors. It was experienced that the good sides of outdoor activities were health and refreshing effects of outdoor air, but it was hard to leave the buildings because there were not enough people working in these units and sometimes the buildings were built the way that moving with old people was hard. Also, lack of proper outdoor clothes was seen as a problem. Extra help, such as relatives and students, were seen to make outdoor activities easier. In the summertime 100 % of old people were outdoors at least three times in a month, but in the wintertime only 13,9 % spent some time outdoors at least three times in a month. My bachelor's thesis might help people who work with old people's outdoor activities, and it could also be useful for projects concerning practices of old people's care. It is possible, too, to use my thesis when it is needed to study old people's quality of life. Subject headings, (keywords) quality of life, health, outdoor activities, old people, old people's care Pages Language URN URN:NBN:fi:mamk-opinn200836663 48 p. + app. 11 p. Finnish Remarks, notes on appendices Tutor Bachelor s thesis assigned by Helka Löppönen, Merja Reunanen

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 1 2 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY... 2 3 ELÄMINEN VANHUSTENHUOLLON YKSIKÖSSÄ... 4 3.1 Asukkaat ja asuminen... 4 3.2 Kiireinen arki... 5 3.3 Fyysinen aktiivisuus ja elämänlaatu... 6 4 IÄKKÄÄN IHMISEN TERVEYS JA ELÄMÄNLAATU... 8 4.1 Ikääntymisen vaikutuksia terveyteen... 8 4.2 Ikääntyminen ja hyvä elämänlaatu... 10 4.3 Ikääntyneen ihmisen liikunta... 11 5 SISÄLLÄ VAI ULKONA, MITÄ VÄLIÄ?... 13 5.1 Ulkoilun vaikutuksia terveyteen... 13 5.2 Luontokokemukset terveyttä edistämässä... 14 5.3 Ulkoilua rajoittavia tekijöitä... 15 5.4 Turvallinen ulkoilu... 17 6 OPINNÄYTETYÖTÄ OHJAAVAT KÄSITTEET... 18 6.1 Ulkoilua edistävät tekijät... 18 6.2 Ulkoilua rajoittavat tekijät... 18 6.3 Ulkoilun yhteys elämänlaatuun... 19 7 ULKOILU SAVONLINNALAISESSA VANHAINKODISSA JA TEHOSTETUN PALVELUASUMISEN YKSIKÖSSÄ... 19 7.1 Tutkimusongelmat... 19 7.2 Tutkimukseen osallistujat... 20 7.3 Tiedonkeruumenetelmät... 20 7.3.1 Kyselylomake... 23 7.3.2 Ryhmähaastattelu... 24 7.3.3 Yksilöhaastattelu... 24 7.4 Tutkimustulosten analysointi... 25 8 HAASTATTELUJEN TOTEUTTAMINEN... 25 8.1 Henkilökunnan haastattelut... 26 8.2 Asukkaiden haastattelut... 27

9 TUTKIMUKSEN TULOKSET... 27 9.1 Ulkoilumäärät... 28 9.2 Ulkoilua edistävät tekijät... 29 9.3 Ulkoilua rajoittavat tekijät... 31 9.4 Ajatuksia ja kokemuksia ulkoilusta... 32 10 POHDINTA... 34 10.1 Tulosten yhteys aiempaan tietoon... 34 10.2 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys... 35 10.3 Tutkimusprosessin kulku... 37 10.4. Opinnäytetyön anti tulevaisuudelle... 37 LÄHTEET... 39 LIITTEET LIITE 1. Kyselylomakenäyte LIITE 2. Teemoittelunäyte

1 JOHDANTO 1 Opinnäytetyöni tarkoitus on selvittää, kuinka paljon savonlinnalaisessa vanhainkodissa ja tehostetun palveluasumisen yksikössä asuvat vanhukset ulkoilevat. Lisäksi tavoitteena on selvittää, kuinka ulkoilun koetaan vaikuttavan elämänlaatuun ja mitkä asiat koetaan ulkoilun kannustimiksi tai esteiksi. Selvityksen taustana käsittelen työssäni ikääntyneiden terveyttä ja sen ylläpitoa ulkoilun keinoin, vanhustenhuollon arkielämän käytänteitä sekä ikääntyneiden ajatuksia hyvästä elämänlaadusta. Yhtenä fysioterapian keskeisistä tehtävistä voidaan pitää elämänlaadun edistämistä. Jokaisen yksilön kohdalla elämänlaatu on yksilöllistä ja sisältää jokaisen ihmisen oman kokemuksen elämän mielekkyydestä ja toimintakykyisyydestä. (Talvitie 2006, 39.) Ihminen elää ja toimii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (Kettunen 2002, 14), ja ulkoilu voidaan nähdä fysioterapian keinona edistää elämänlaatua ja toimintakykyisyyttä, sillä ulkoilu vaikuttaa liikkumiskykyyn, muistiin ja mielialaan. Ulkoilulla on vaikutuksia myös sosiaalisten suhteiden ja autonomisen elämän ylläpitoon. (Kunnossa Kaiken Ikää & Voimaa Vanhuuteen 2007.) Tulevaisuudessa ikääntyneet muodostavat nykyistä huomattavasti suuremman osuuden väestöstämme. Esimerkiksi vuonna 2030 yli 65-vuotiaita tulee todennäköisesti olemaan 1,2 miljoonaa, ja vuodesta 2000 vuoteen 2040 mennessä yli 85-vuotiaiden määrä tulee kaksinkertaistumaan (Tilvis 2003, 493). Vuonna 2006 jokaista tuhatta yli 75-vuotiasta suomalaista kohti oli 50 vanhainkodissa asuvaa yli 75-vuotiasta (Stakes 2007b, 2), kun taas kokonaisuudessaan vanhainkotiasukkaita oli vuoden 2006 lopussa noin 19 000 (Stakes 2007b, 1). Vuonna 1995 oli palveluasumisen piirissä 65 vuotta täyttäneistä 1,9 % ja 75 vuotta täyttäneistä 3,4 %. Vuonna 2005 vastaavat luvut olivat 65 vuotta täyttäneistä 3 % ja 75 vuotta täyttäneistä 5,4 %. (Stakes 2007a, 43.) Monelle ikääntyneelle palveluasuminen tai vanhainkoti on viimeinen koti. Siitä huolimatta elämä tällaisessa kodissa voi poiketa hyvin suurestikin siitä, mitä jokainen omalta kodiltaan toivoisi (Seppänen 2006, 3, 10). Toisaalta vanhainkodissakin voidaan pyrkiä järjestämään asukkaiden toiveiden mukaisia ympäristöjä, toimintatapoja ja virikkeitä (Seppänen 2006, 16, 18-19, 24). Monelle ikääntyvälle luonnossa liikkuminen tai muut luontokokemukset ovat koko elämän ajan olleet tärkeä ajanviete (Seppänen 2006, 57-58), mutta huonontunut terveys, henkilökunnan vähäiset resurs-

sit ja jopa laitostumisen aiheuttamat ajattelun ja käyttäytymisen muutokset voivat rajoittaa ulkoilemaan lähtemistä huomattavasti (Seppänen 2006, 24-25, 35). 2 Etsiessäni lähdemateriaalia opinnäytetyöhöni en löytänyt ainoatakaan viittausta siihen, että asumispalveluja käyttävien vanhusten ulkoilun määrästä olisi julkaistu tietoa. Sen sijaan tietoa luontoympäristön vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin löytyi paljonkin (esimerkiksi Nashimoto 2002; Maas 2006; Ponsi 2007). Kun ulkoilun terveysvaikutuksista on jo olemassa paljon tietoa, on paikallaan selvittää, paljonko tällaista edullista ja yksinkertaista terveydenedistämismahdollisuutta itse asiassa hyödynnetään. Huomioiden vanhustenhuollon niukat taloudelliset resurssit ja vanhenevan väestön tuomat uudet haasteet koko yhteiskunnalle (Hujanen 2006, 3) olen kiinnostunut myös selvittämään, kuinka ulkoilun kaltaisen, kokonaisvaltaista hyvinvointia lisäävän toiminnan toteuttamiseen suhtaudutaan vanhustenhuollon henkilökunnan keskuudessa ja onko tällainen toiminta todella sitä, mitä ikääntyneet toivovat. Vaikka perinteisesti tutkimusten on katsottu olevan puolueettomia, on nykyisin myönnetty, etteivät tutkijatkaan ole arvovapaita (Robson 2001, 25). Kun itse alan tutkijana selvittää ulkoiluun liittyviä käytänteitä ja asenteita, oletan itse, että ulkoilu on toivottu ja haluttu tapahtuma. Toisaalta oma ulkoileva elämäntapani on toiminut tämän opinnäytetyön aiheen valinnassa kannustimena, ja koen ajavani muiden ulkoiluhalukkaiden asiaa myös sitten, kun ulkoilu ei itsenäisesti ole enää mahdollista, mutta toisaalta tämä voi myös haitata tutkimuskysymysten asettelua ja esittämistä. Työssäni pyrin tietoisesti edistämään ulkoilua ja tuomaan esille sen terveyshyötyjä, mutta tavoitteenani on lisäksi kuulostella ajatuksia ulkoilusta ilman näkyviä etukäteisodotuksia. 2 OPINNÄYTETYÖN KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY Opinnäytetyöni kohderyhmään kuuluu yksi vanhainkoti ja yksi tehostetun palveluasumisen yksikkö. Saadakseni yhteisen kattokäsitteen, joka kattaa sekä vanhainkodin että palveluasumisyksikön, käytän näistä molemmista työssäni nimitystä vanhustenhuoltoyksikkö. Suomessa vanhainkodit ovat osa yleisiä sosiaali- ja terveyspalveluja (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 6), minkä lisäksi myös yksityiset palveluntarjoajat tuottavat van-

3 hainkotipalveluita (Stakes 2007, 3). Vanhainkodeissa henkilökunnan kuuluu olla paikalla ympäri vuorokauden (Stakes 2007, 7). Käytän työssäni paljon termejä "ikääntynyt" ja "vanhus" viitatessani vanhainkotien asukkaisiin. Useiden määritelmien mukaan vanhuus alkaa noin 65 68-vuotiaana (Iivanainen 2006, 790), mutta pääsääntöisesti työni kohderyhmänä ovat tästä paljon iäkkäämmät ihmiset. STM:n mukaan laitoshoidon tarve alkaa keskimäärin 82 vuoden iässä (STM 2003, 43), kun taas Paula Noron mukaan vuosina 2000 2004 vanhainkotiasukkaiden keski-ikä oli 83 vuotta (Noro 2005, 49). Palveluasuminen on asumista joko yksittäisissä palveluasunnoissa, palveluasuntoryhmissä tai palvelutaloissa (Sosiaali- ja terveysministeriö 2007). Palveluasuminen eroaa vanhainkodissa asumisesta siten, että Kela määrittelee palveluasumisen yksiköt avohoidon yksiköiksi, kun taas esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriön määritelmän (2002) mukaan vanhainkotiasuminen on laitoshoitoa. Vanhainkoti- ja palveluasumisen määrittely on hyvin liukuvaa, eikä yhtenäisiä linjauksia näiden käsitteiden käytölle ole vielä luotu. (Andersson 2007, 9-10.) Sosiaaliviraston palveluluokituksen (2003) mukaan tehostettu palveluasuminen on sellaista asumista, jossa henkilöstöä on vähintään 0,395 henkilöä asukasta kohti ja asukkaiden on mahdollista saada hoivaa, apua ja palveluita ympäri vuorokauden (Itä-Suomen lääninhallituksen julkaisuja 110 2005, 5). Sirpa Arvonen (2001, 114) sanoo ulkoilun tavoitteena olevan virkistymisen, rentoutumisen ja viihtymisen. Määrittelen työssäni ulkoilun ulkona tapahtuvaksi vapaaehtoiseksi toiminnaksi, jonka tarkoituksena on virkistäytyä, ylläpitää fyysistä kuntoa tai nauttia erilaisista ulkoiluun liittyvistä asioista, kuten luonnosta, liikkumisesta, sosiaalisesta kanssakäymisestä sekä lähiympäristön tapahtumien seuraamisesta. Luvuissa 4 ja 5 käytän lähteiden mukaisesti termiä liikunta kuvaamaan ulkona suoritettuja toimintoja, mutta työni ulkoilun käsitteeseen sisältyy kokonaisvaltaisesti kaikki ulko-olosuhteissa suoritettu virkistäytyminen. Tästä syystä esimerkiksi pyörätuolia käyttävät, avustajan kanssa liikkuvat ikääntyneet kuuluvat työni kohderyhmään samoin kuin myös itsenäisesti ulkoilevat vanhustenhuoltoyksikköjen asukkaat. Työni sivuaa myös elämänlaadun yhteyttä ikääntyneiden ulkoiluun. Muurinen (2006, 3-4) määrittelee elämänlaadun moniulotteiseksi ja -selitteiseksi kokonaisuudeksi, jota voidaan tarkastella esimerkiksi subjektiiviselta ja objektiiviselta näkökannalta. Subjektiivisella elämänlaadulla tarkoitetaan ihmisen omaa kokemusta ja mielipidettä hy-

4 vinvoinnistaan ja elämästään, kun taas objektiivinen elämänlaatu voi mitata koulutusta, työllisyyttä, taloudellista tilannetta, toimintakykyä ja muita ulkoisesti havainnoitavia asioita. Elämänlaatua voidaan tarkastella myös terveyteen tai muuhun rajattuun kokonaisuuteen liittyvänä elämänlaatuna tai yleisempänä, globaalina elämänlaatuna, joka kuvaa enemmänkin tyytyväisyyttä omaan elämään. (Muurinen 2006, 3-4.) 3 ELÄMINEN VANHUSTENHUOLLON YKSIKÖSSÄ Tässä luvussa pyrin muodostamaan käsityksen vanhainkotiasumisen ja tehostetun palveluasumisen arkipäivästä ja käytänteistä. Ensiksi tarkastelen, millaisia asukkaita yksiköissä tavallisesti on, toiseksi käsittelen yksiköiden arjen yleiskuvaa ja kolmanneksi yksiköiden asukkaiden fyysistä aktiivisuutta ja siihen liittyvää elämänlaatua. Tarkoituksena on kartoittaa syitä, jotka joko edistävät tai rajoittavat vanhusten ulkoilua. 3.1 Asukkaat ja asuminen Vuonna 2005 enemmän kuin puolet vanhustenhuollon yksikköihin saapuneista yli 65- vuotiaista oli tullut palvelun piiriin fyysisten syiden, kuten liikkumisen vajauden ja itsestä huolehtimisen ongelmien takia. Joka kuudes oli saapunut hermostollisten syiden, pääasiassa muistamattomuuden vuoksi. Psyykkis-sosiaalisten syiden takia yksiköihin oli tullut 14 % ikääntyneistä. Tällaisiksi syiksi voidaan katsoa esimerkiksi yksinäisyys, turvattomuus ja masennus sekä muut psyykkiset sairaudet. Yleensä vanhainkotiin tulemiseen syynä ovat fyysiset ja hermostolliset syyt, kun taas tehostettuun palveluasumiseen tullaan pääosin hermostollisten syiden vuoksi. (Stakes 2007, 66.) Laitoshoitoon tulon syynä on usein kognition heikkeneminen, etenkin kun useissa kunnissa laitoshoitoon pääsyn kriteereitä on tiukennettu (Noro 2005, 52). Noron mukaan (2005, 52) vanhainkodeissa yli 90 prosentilla asukkaista on jonkinasteinen kognition häiriö. Lukema kuulostaa korkealta, mutta myös Stakes esittää, että vain joka kymmenennellä vanhainkodin tai palveluasumisyksikön asukkaalla ei ole minkäänasteista kognition häiriötä (Stakes 2007, 68). Fyysisen toimintakyvyn osalta vajaa kymmenen prosenttia vanhainkotien asukkaista on itsenäisesti toimivia, kun taas osittain tai täysin autettavia on jopa 37 prosenttia

5 (Noro 2005, 53 54). RAI-tietojärjestelmän mukaan vuosina 2000 2004 vanhainkotien asukkaista 24 prosenttia oli miehiä ja 76 prosenttia naisia. (Noro 2005, 48-49.) Vanhainkodeissa asutaan keskimäärin vuoden ajan (Seppänen 2006, 15). Vuosina 2000-2004 keskimääräinen toteutunut henkilöstömitoitus potilasta kohti on ollut arkisin noin 0,43 ja viikonloppuisin noin 0,35. Tulos perustuu terveyskeskuksista, palvelutaloista ja vanhainkodeista kerättyihin tietoihin, mutta eri laitostyyppien välillä ei kuitenkaan ollut merkittäviä eroja. (Laine 2005, 118, 120.) Itä-Suomen alueella vuonna 2004 toteutetun tutkimuksen mukaan tehostetun palveluasumisen asukkaista 28 % on liikuntarajoitteisia, kun taas vanhainkotien asukkaista liikuntarajoitteisia on 38 %. Dementikkoja on 51 % vanhainkotien asukkaista ja 11 % tehostetun palveluasumisen asukkaista. Ulospyrkiviä tai muuten harhailevia ja karkailevia on vanhainkodeissa 21 % ja tehostetussa palveluasumisessa 11 % asukkaista. (Itä-Suomen lääninhallituksen julkaisuja 110 2005, 12.) 3.2 Kiireinen arki Helena Ahonen (2001) on laatinut pro gradu -tutkielman laitoksessa asuvien vanhusten hoidon laadusta sairaanhoidon opiskelijoiden kokemana. Ahosen tutkimuksessa kävi ilmi, että liiallinen kiire ja paine vaikuttivat sanelevan henkilökunnan työtahdin ja työn käytännöt. Hoitotyö oli usein mahdollisimman ripeää hoitotoimenpiteiden suorittamista ja puolestatekemistä sen sijasta, että olisi käytetty aikaa vanhusten itsenäisen toimimisen tukemiseen ja huomioitu jokaisen vanhuksen persoonallisuutta ja toiveita. Erittäin suurena yksittäisenä syynä tähän nähtiin työvoiman puute. Puolesta tekemisen arveltiin vaikuttavan merkittävästi vanhusten toimintakyvyn alenemiseen ja tätä kautta lisäävän hoitolaitosten kiirettä entisestään. (Ahonen 2001, 33-34.) Päivi Voutilaisen mukaan vanhusten pitkäaikaishoitolaitosten henkilökunnalla voi olla paljonkin tietoa vanhuksista, mutta sitä ei välttämättä osata käyttää hyväksi hoidon suunnittelussa. Etenkin vanhusten psykososiaaliset tarpeet unohtuvat helposti kaiken arkipäiväisen hoitotyön keskellä, eikä hoitolaitoksissa aina ole yhtenäistä kirjaamis- ja suunnittelukäytäntöä kunkin asukkaan toimintakyvyn tukemiseen. (Voutilainen 2004, 71.) Helky Koskela tarkastelee asiaa toisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa vanhustenhuollon yksiköissä on tavanomaista, että vaikka hoitohenkilökunnan päivät ovat täyn-

6 nä kiirettä ja toimintaa, vanhusten arki on hyvin monotonista ja yksitoikkoista. (Koskela 2007, 291; 300.) Kuitenkin Ahosen tutkimuksen mukaan hoitopaikoissa arvostettiin viriketoimintaa ja ihmisiä, jotka tulivat antamaan aikaansa vanhuksille. Jopa lääkärinkierto katsottiin sosiaaliseksi kontaktiksi, mikä mielestäni kertoo vähäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Omaisten vierailut vanhusten luona olivat toivottavia ja tärkeänä pidettiin myös yhteyttä laitoksen ulkopuolisiin tapahtumiin ja ihmisiin, esimerkiksi uutisten seuraamisen, puhelinkontaktien ja hoitolaitoksen ulkopuolella käyntien muodossa. (Ahonen 2001, 36-38.) 3.3 Fyysinen aktiivisuus ja elämänlaatu Erilaisissa laitoksissa asuvien fyysistä ja psyykkistä aktiivisuutta voidaan tukea esimerkiksi kuntouttavalla hoitotyöllä, jota nimitetään myös kuntouttavaksi työotteeksi. Kaunisjärven vanhainkodissa kuntouttava työote on määritelty vanhuksen tukemiseksi, auttamiseksi ja kannustamiseksi omatoimisuuteen ja omien voimavarojen käyttöön (Holma 2003, 60). Myös Merja Mäkisalon mukaan kuntouttava hoitotyö on terveyden edistämistä tai ylläpitämistä sellaisin keinoin, jotka tukevat yksilön aktiivisuutta ja omatoimisuutta. Hyvä kuntouttava hoitotyö edellyttää, että hoitohenkilökunnan jäsenet tuntevat asiakkaan tai potilaan elämäntilanteen, elämänkulun ja persoonallisuuden piirteet, jotka vaikuttavat siihen, millaisia keinoja ja mihin tavoitteeseen kuntoutuksella tähdätään. (Mäkisalo 2001, 59.) Kaisu Pitkälä (2003, 40) toteaa, että vanhainkotiasukkaiden fyysisen aktiivisuuden tukeminen ehkäisee ja vähentää sairaalahoitojaksoja ja tätä kautta alentaa vanhustenhuollon kokonaiskustannuksia. Toisaalta Elina Karvisen lisensiaatintutkimuksessa fyysisen aktiivisuuden edistämisestä (2000) esitellään myös aktiivisuuden mielekkyyttä kyseenalaistavia ajatuksia. Vanhainkotien asukkaiden arkiaktiivisuutta ja toimeliaisuutta voidaan pitää sekä vanhusten että hoitohenkilökunnan näkökulmasta vanhusten loppuneen työelämän jatkumisena. Raskaan fyysisen arkityön loppuminen on aikanaan merkinnyt huomattavaa vanhuksen aseman paranemista ja elämän helpottumista. Vaikka nykyiset terveyssuositukset korostavat arkiaskareiden merkitystä terveyden ylläpitäjänä, saatetaan silti ajatella, että vanhuksen oikeus täydelliseen lepoon jopa poissulkee jokapäiväisen aktiivisuuden. (Karvinen 2000, 15.) Kuitenkin Karvinen toteaa, että fyysisen aktiivisuuden tukemisella voidaan tukea myös ikääntyneen omaa autonomiaa ja loppujen lopuksi

henkilökunnan tulee itse antaa vanhuksen päättää, kuinka hän elää (Karvinen 2000, 14). 7 Soile Saarelainen (2002) tarkistelee ikääntyneen elämänlaatua pitkäaikaishoidossa. Saarelaisen mukaan aiempien tutkimustulosten perusteella vanhukset arvostavat elämässään psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen elämänalueen tasapainoa ja toivovat näille kaikille alueille mielekästä tekemistä ja toimintaa. Keskeisiksi asioiksi koetaan merkitykselliset ihmissuhteet ja toimiva sosiaalinen ympäristö sekä itsenäisyys, joka sisältää yksilöllisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Pitkäaikaishoidossa itsemääräämisoikeus tarkoittaa sitä, että jokaisen yksilölliset tarpeet huomioidaan. Myös viihtyisä ja turvallinen, toimintakykyä ja terveyttä tukeva ympäristö parantavat elämänlaatua. Kuitenkin vanhuksen on itse saatava määritellä oma elämänlaatunsa, muuten ei voida puhua kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä. (Saarelainen 2002, 17-18.) Seija Muurisen tutkimuksessa kahden vanhainkodin asukkaiden elämänlaadusta ilmeni, että vanhuksista kolmasosan mielestä ulkona liikkumisesta huolehdittiin huonosti tai erittäin huonosti (Muurinen 2006, 38). Lisäksi Saarelaisen tutkimuksessa mainitaan, että ulkoilu on vanhusten mielestä piristävää ja he toivovat sitä useammin. (Saarelainen 2002, 35). Vaikka ulkoiluun suhtaudutaan vanhainkodeissa positiivisesti sekä asukkaiden että työntekijöiden taholta, se saattaa olla liian työllistävää ja hankalaa toteutettavaksi (Karvinen 2000, 80, 82, 94-96). Myös Päivimaria Seppäsen tutkimuksessa (2006) kiinnitetään huomiota vanhainkotien virikkeiden mielekkyyteen. Vanhainkotiasukkaiden elämänlaadun kannalta on olennaista, että he itse kokevat arkipäivän elämänsä mielekkääksi ja voivat halutessaan vaikuttaa siihen (Seppänen 2006, 64, 17). Tutkimuksen mukaan ikääntyneet arvostavat sitä, että he voisivat puuhastella itselleen tuttuja, arkipäiväisiä mutta mielekkäitä asioita yhdessä toisten kanssa (Seppänen 2006, 18), mahdollisuutta elää itselle tuttuja esineitä käyttäen ja omien tottumusten mukaan (Seppänen 2006, 23-24) ja kiireettömiä sosiaalisia kontakteja ja läheisyyttä (Seppänen 2006, 27). Ulkoilun kaipuu ja ulkoympäristön arvostaminen tulevat Seppäsen tutkimuksessa usein esiin. Ulkoilu voi merkitä vanhukselle esteettistä elämystä (Seppänen 2006, 16), odotettua virkistyshetkeä (Seppänen 2006, 25), mahdollisuutta mielekkäisiin ja tärkeisiin harrastuksiin tai jopa itseisarvoa sinänsä (Seppänen 2006, 57-58). Kuitenkin käytännön syyt luovat

usein vanhainkotien arkeen rutiineja, joissa vanhusten omatoimisuuden tukeminen ei aina ole mahdollista (Seppänen 2006, 18). 8 Edellisten tutkimusten perusteella voidaan muodostaa käsitys vanhainkodissa tai tehostetun palveluasumisen yksikössä asumisesta. Vanhustenhuoltoyksiköiden asukkailla on lähes pääsääntöisesti joko fyysisen tai psyykkisen toimintakyvyn ongelmia (Stakes 2007, 66; Noro 2005, 52). Kuitenkin asukkaat toivovat mahdollisuutta merkityksellisten harrastusten ja ihmissuhteiden ylläpitoon (Saarelainen 2002, 17-18); erityisesti ulkoilua kohtaan asenteet ovat hyvin toiveikkaat (Seppänen 2006, 16, 25, 57-58). Ongelmaksi saattavat tulla vanhainkotien vähäiset henkilöstöresurssit, joiden takia yksilöllisten toiveiden tai edes persoonallisuuksien huomioiminen ei välttämättä onnistu (Ahonen 2001, 33-34). 4 IÄKKÄÄN IHMISEN TERVEYS JA ELÄMÄNLAATU Tässä luvussa tarkastelen ikääntymisen aiheuttamia terveyden muutoksia ja hyvää elämänlaatua iäkkäiden kokemana. Tarkoituksena on muodostaa käsitys ikääntyneiden terveydestä ja koettuun hyvään elämänlaatuun vaikuttavista syistä. 4.1 Ikääntymisen vaikutuksia terveyteen Dehlin (2000, 51) kertoo vanhenemiseen kuuluvan elimistön toimintakyvyn laskun. Toimintakyvyn laskun rajuus ei välttämättä korreloi kuolemanriskin kanssa, sillä esimerkiksi vähäinenkin immuunipuolustuksen lasku voi lisätä suuresti sairastumisen riskiä. (Dehlin 2000, 51.) Joskus on vaikeaa erottaa, milloin toimintakyvyn lasku on niin sanottua normaalia vanhenemista ja milloin se johtuu sairaudesta (Dehlin 2000, 61). Tilviksen (2001, 36) mukaan toimintakyvyn heikkeneminen ei kuulu normaaliin vanhenemiseen vaan yleisimmin se johtuu sairauksista. Useimmilla 75 85-vuotiailla on kaksi tai kolme toimintakykyä haittaavaa sairautta. Tavallisimmat toimintakykyä rajoittavat sairaudet alle 85-vuotiailla ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja sydänsairaudet, kun taas yli 85-vuotiaiden toimintakykyä rajoittavat useammin dementoivat sairaudet. (Tilvis 2001, 36.) Ruotsin kansanterveyslaitoksen julkaisun "Healthy Ageing - A Challenge for Europe" (2006) mukaan noin

9 20 %:lla yli 70-vuotiaista ja 50 %:lla yli 85-vuotiaista on jonkinasteisia vaikeuksista suoriutua jokapäiväisen elämän aktiviteeteista (The Swedish National Institute of Public Health 2006, 18). Yleisimmät päivittäisiä toimintoja rajoittavat tekijät ovat yleinen voimattomuus, nivelkivut ja muut liikunta- ja tukielinvaivat, sydänsairaudet sekä sydämen ja hengityselimistön alentuneeseen suorituskykyyn viittaavat oireet. Perustoimintojen vaikeutumiseen vaikuttavat erityisesti dementia ja aivohalvaukset. (Tilvis 2001, 37.) Vanhenevan ihmisen soluissa tapahtuu pääsääntöisesti kolme muutosta: solussa lipofuskiini lisääntyy, hermosäikeiden rakenne muuttuu, ja solujen ulkopuolella plakki lisääntyy (Dehlin 2000, 77). Hermoston toiminta hidastuu, sillä hermosolujen ja synapsien määrä vähenee ja impulssin kulkunopeus hidastuu (Dehlin 2000, 78). Korvan tasapainoelimen solujen määrä vähenee etenkin 70 ikävuoden jälkeen. Myös Purkinjen solut, jotka ovat pikkuaivojen suurimpia hermosoluja, vähenevät. (Dehlin 2000, 85.) Ikääntymismuutosten johdosta keuhkojen alveoleiden eli keuhkorakkuloiden pinta-ala pienenee noin 33 %. Alveolit suurenevat ja niiden seinämien joustavuus vähenee. Myös keuhkojen jäännöstilavuus kasvaa. (Dehlin 2000, 69.) Keuhkojen toimintakyvyn lasku lisää riskiä sairastua tulehduksellisiin keuhkosairauksiin (Dehlin 2000, 70). Vanhenevan sydämen soluihin ja niiden ympäristöön kertyy lipofuskiinia, rasvaa ja sidekudosta. Sydämen läpät jäykistyvät ja sen sympaattinen hermotoiminta vähenee ikääntymisen myötä. (Dehlin 2000, 63.) Ikääntyminen vaikuttaa hermoston aktiopotentiaaliin ja myös tätä kautta hidastaa sydämen toimintaa (National Institutes Of Health & National Institute On Aging 2005, 25). Suurten verisuonten elastisuus ja kimmoisuus vähenevät (Dehlin 2000, 64). Sekä systolinen että diastolinen verenpaine nousevat, mihin syynä voivat olla juuri verisuonimuutokset. Joskus verenpaine laskee ikääntyessä. (Dehlin 2000, 65.) Tideiksaar (2005, 37) esittää, että verenpaineen laskuun voi vaikuttaa veren natriumtason laskeminen, sillä ikääntyneillä solunulkoisen tilavuuden säätely heikentyy. Myös baroreseptorirefleksin toiminta hidastuu (Tideiksaar 2005, 36). Baroreseptorirefleksi säätelee verenpainetta ja sen muutoksia erityisten baroreseptorien avulla, jotka sijaitsevat aortan ja suurten valtimoiden seinämissä (Nienstedt 2004, 224-225). Ikääntyessä lihasmassan määrä vähenee, liikenopeus hidastuu ja koordinaatio heikkenee (Dehlin 2000, 118). Koordinaation muutos johtuu myös aistitoimintojen heikenty-

10 misestä (Dehlin 2000, 120). Lihasmassan vähenemiseen vaikuttaa osin lihassolujen koon pieneneminen, osin lihassolujen kuoleminen. Etenkin 70 ikävuoden jälkeen niin sanottujen nopeiden tyypin 2 lihasolujen toiminta heikentyy ja lukumäärä vähenee nopeammin kuin hitaiden 1-tyypin lihassolujen. (Dehlin 2000, 119.) Lihasvoima heikkenee enemmän jalkojen lihaksissa kuin käsien lihaksissa (Vallejo Medina 2005, 24). Kävelysyklin muutoksiin kuuluu askelten lyhentyminen ja madaltuminen. Yleensä naiset kävelevät kapeammalla alueella ja ottavat pienempiä askelia, miehet sekä seisovat että kävelevät leveämmin ja kävelevät laahaavin askelin. Ei ole varmaa, lisääkö kävelysyklin muutos kaatumisalttiutta vai parantaako se tasapainon hallintaa. (Tideiksaar 2005, 34.) Luun huokoistuminen aiheuttaa ryhdin kumartumista, jolloin myös painopiste muuttuu. Usein jänteissä ja nivelsiteissä tapahtuu kalkkeutumista ja rustokudoksessa rappeutumista. (Tideiksaar 2005, 35-36.) 4.2 Ikääntyminen ja hyvä elämänlaatu Hautakangas (2006) on tutkinut, millaista on hyvä elämänlaatu iäkkäiden naisten kokemana. Tutkimuksen tuloksissa ilmeni voimakkaasti viisi piirrettä, jotka vaikuttivat haastateltujen naisten elämänlaatuun positiivisesti. Ensimmäinen näistä piirteistä oli selviytyminen erilaisista elämän haasteista. Sota-ajat olivat usealle haastateltavalle erittäin mieleenpainuva kokemus, joka kuitenkin vahvisti itsetuntoa ja uskoa elämässä selviytymiseen. (Hautakangas 2006, 56-57.) Toinen elämänlaadun kannalta tärkeä tekijä oli tarpeellisuuden kokeminen etenkin toisten ihmisten kautta (Hautakangas 2006, 57-58). Kolmantena elämänlaatuun vaikuttajana nähtiin kokemus sosiaalisesta yhteydestä ja ihmissuhteista. Etenkin hyviä pitkäaikaisia ystävyyssuhteita ja perhesiteitä arvostettiin, mutta moni haastateltava toi esille myös sukupuolisuuden, parisuhteen ja romantiikan suuren merkityksen elämänlaatuun. (Hautakangas 2006, 58-59.) Usko Jumalaan tai muuhun korkeampaan voimaan sekä luontoon ovat neljäs tutkimustuloksissa esiinnoussut piirre. Haastateltavat mainitsivat esimerkiksi sienestämisen, marjastamisen ja muun luonnossa liikkumisen tärkeiksi, samoin erilaiset eläimet, kuten kissat, koirat ja linnut, koettiin tärkeiksi. (Hautakangas 2006, 59-60.) Viides hyvän elämän piirre oli yleinen elämän sujuminen. Tämä sisälsi terveyden, mahdollisuuden suunnitella omaa elämäänsä ja ajankäyttöään sekä ikääntymisen tuoman kyvyn suhtautua elämiseen kevyemmin. (Hautakangas 2006, 60-61.)

11 Xavier esittää ikääntyneiden elämänlaatua koskevan tutkimuksensa tuloksissa, että ikääntyneiden mielestä hyvään elämänlaatuun kuuluvat ainakin hyvä terveys, hyvät ihmissuhteet ja hyvä taloudellinen vakaus (Xavier 2003, 35). Myös Breezen (2005, 279) mukaan iäkkäillä ihmisillä erilaisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin asemiin kuuluminen vaikuttaa elämänlaatuun. Ikääntymisen kokemisessa on Nurmen (2006, 260) mukaan sukupuolten välisiä eroja. Vaikka naisilla on tavallisesti enemmän merkityksellisiä ihmissuhteita kuin miehillä, miesten toimintakyky on usein korkeampi kuin naisten ja miehet myös kokevat itsensä terveemmiksi (Nurmi 2006, 260). Voidaan siis sanoa, että useimmilla ikääntyneillä on sairauksista johtuvia toiminnan rajoitteita. Yleisimpiä sairauksia ovat tuki- ja liikuntaelimistön sekä verenkiertoelimistön sairaudet. (Tilvis 2001, 36-37). Kuitenkin ikääntyneet arvostavat hyvää terveyttä ja mahdollisuutta itsenäiseen toimintaan terveydellisistä rajoitteista huolimatta. Myös yhteys luontoon ja erilaiset luontoharrasteet koetaan tärkeiksi. (Hautakangas 2006, 60 61; Xavier 2003, 35). 4.3 Ikääntyneen ihmisen liikunta Edellä käsiteltiin ikääntyvän ihmisen terveyttä sekä rajoitteiden että voimavarojen näkökulmasta. Seuraavaksi esittelen liikunnan vaikutuksia ikääntyneen ihmisen terveyteen ja erityisesti ikääntyneitä hyödyttävän liikunnan yleispiirteitä. Kuten edellä todettiin, luonnossa liikkuminen on monille iäkkäille tärkeä elämänlaatuun vaikuttava asia ja siksi keskityn tässä pääsääntöisesti ulkoliikuntaan. Ikääntyvän ihmisen liikuntaohjelman pitäisi olla yksilökohtaisesti jokaiselle liikkujalle sopiva (Tilvis 2001, 339). Kuitenkin voidaan sanoa, että ikääntyvälle erityisen tärkeitä liikunnan ominaisuuksia ovat luiden kuormitus, asentoa tukevien ja lantion alueen lihasten harjoittaminen, tasapainon hallintaa tukevien liikkeiden aktivoiminen sekä jokapäiväisiä normaalitoimintoja vastaavien liikkeiden suorittaminen (Tilvis 2001, 341). Lisäksi monipuolinen liikunta iästä riippumatta parantaa säännöllisesti harrastettuna kestävyyttä, lihasvoimaa, koordinaatiota, notkeutta ja tasapainon hallintaa. Hyväksi liikkumiseksi voidaan sanoa sellaista liikuntaa, joka kohdistuu kaikkiin suuriin lihasryhmiin ja on hauskaa, yksilöllistä ja turvallista. (Tilvis 2001, 340.)

12 Tilvis (2001, 339) ehdottaa ikäihmisten liikunnaksi piha-, puutarha-, metsä- ja lumitöitä, mutta etenkin kävelyn kerrotaan olevan ihanteellista liikuntaa iäkkäille (Tilvis 2001, 341). Kävelyn vaikutuksiksi mainitaan hapenottokyvyn paranemisen, lihastonuksen paranemisen sekä nivelten liikkeiden paranemisen. Lisäksi kävely ehkäisee stressiä ja masennusta, hidastaa osteoporoosin kehittymistä ja parantaa D-vitamiinin saantia. (Tilvis 2001, 341.) Edellisten lisäksi Ponsi (2007, 9) mainitsee ääreisverenkierron paranemisen. Tilviksen (2001, 341) mukaan kävely parantaa myös energiatasapainoa. Lisäksi vanhusten huimauksen hoidossa itse huimausta ja sen seurausvaikutuksia voidaan estää riittävällä liikkumisella sekä sisällä että ulkona. Tietenkin huimauksen perussyy on ensin selvitettävä, ja mikäli ilmenee lääkityksestä, fyysisestä toiminnan häiriöstä tai sairaustiloista johtuvia huimauksen syitä, ne hoidetaan kuntoon. (Vallejo Medina 2005, 120.) Hyvä ikääntyvän ihmisen liikunta on monipuolista ja tukee toimintakyvyn säilymistä yksilöllisin keinoin yksilöllisiin tarpeisiin. Yleisesti kaikille ikääntyville suositellaan liikuntamuotoja, joiden avulla voidaan ylläpitää ja parantaa lihasvoimaa, kestovoimaa, liikkuvuutta sekä asennon- ja tasapainon hallintaa. (Fogelholm 2005, 171.) Liikunta, jossa kuormitetaan pääasiassa alaraajojen lihasvoimaa ja harjoitetaan tasapainon hallintaa, pienentää kaatumisriskiä 30 50 % (Fogelholm 2005, 129). Toisaalta Elisabeth Rydwikin mukaan harjoittelun hyödyllisyydestä on vahvaa näyttöä lihasvoiman ja liikkumiskyvyn ylläpitoon ja parantamiseen ja kohtalaista näyttöä nivelten liikelaajuuksiin, kun taas kävelykyvyn, ADL-toimintojen (activities of daily living; jokapäiväiset toiminnot), tasapainon hallinnan ja kestävyyden suhteen näyttö on epävarmaa. (Rydwik 2004, 19.) Sosiaali- ja terveysministeriö esittää, että tasapainon hallinnan ja hapenottokyvyn kannalta sopivia liikuntamuotoja ovat erilaisissa maastoissa liikkuminen ja useat ulkolajit, kuten patikointi tai hiihto. Lisäksi arkiliikunta vaikuttaa edistävästi lihasvoimaan, hapenottokykyyn ja nivelliikkuvuuteen. Kaikenlainen liikunta auttaa kehon rasvapitoisuuden pysymistä terveydelle suotuisalla tasolla. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 30.) Tietoa koostaen voidaan siis sanoa, että ulkona tapahtuva liikunta kaiken kaikkiaan on useimmille ikääntyneille sopivaa terveyttä edistävää ja ylläpitävää liikuntaa. Ulkona käveleminen sekä erilaiset ulkotyöt soveltuvat tasapainon hallinnan, lihasvoiman ja

13 hapenottokyvyn harjoittamiseen, mutta vaikuttavat suotuisasti myös psyykkiseen hyvinvointiin (Tilvis 2001, 339; 341). Tällaista terveyttä edistävää, sairauksia ehkäisevää liikuntaa voidaan sanoa terveysliikunnaksi (Ståhl 2003, 71). 5 SISÄLLÄ VAI ULKONA, MITÄ VÄLIÄ? Edellisessä luvussa todettiin ulkoliikunnan soveltuvan hyvin iäkkäiden terveysliikunnaksi. Tässä luvussa käsittelen syvemmin ulkoilun ja luonnon vaikutuksia ikääntyneiden terveyteen ja koettuun elämänlaatuun. Huomioin myös erilaisia ulkoilua hankaloittavia tekijöitä ja pyrin löytämään ratkaisuja siihen, kuinka ikääntyneet voisivat halutessaan ulkoilla mahdollisista rajoitteista huolimatta. 5.1 Ulkoilun vaikutuksia terveyteen Anna Bengtssonin mukaan ulkoilun terveysvaikutukset koostuvat kolmesta eri osatekijästä, jotka ovat ensinnäkin ulkoilma, auringonvalo ja ulko-olosuhteiden lämpötila, toiseksi ympäristön vaikutus terveyteen ja kolmanneksi erilaisten ulkona suoritettavien aktiviteettien vaikutus (Bengtsson 2003, 29). Ulkona toimiminen ja liikkuminen edellyttävät toimintakyvyn sopeuttamista erilaisiin olosuhteisiin. Sisäolosuhteisiin verrattuna ulkona on suuri määrä vaihtelevia tekijöitä, joihin ei välttämättä voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat ulkoilukerran sujumiseen. Tällaisia tekijöitä ovat sääolosuhteet, toiset ulkona liikkuvat ihmiset ja maaston epätasaisuus. Erilaiset kulkureitit ja -alustat sekä muun liikenteen seassa kulkeminen vaatii kykyä muuttaa kävelyrytmiä ja -mallia, minkä lisäksi erilaiset liikkumisympäristöt sinänsä haastavat aistitoimintojen ja kehon motoristen toimintojen yhteistyön. Ulos lähtemiseen tarvitaan ulkovaatteiden pukeminen, joka vaatii liikkuvuutta ja jaksamista, mutta tarjoaa myös hyvää harjoitusta. (Ponsi 2007, 9.) Toisaalta ulkona liikkumisen haastavuuteen ja vaihtelevuuteen voi itse vaikuttaa erilaisilla reittivalinnoilla, apuvälineillä ja ulkoiluolosuhteiden valitsemisella. Liikunnan on osoitettu olevan yhteydessä kognitiivisten toimintojen säilymiseen ikääntyessä, mitä selitetään aivojen hyvällä verenkierron ja hapensaannilla (Fogelholm 2005, 178). Etenkin ulkona tapahtuva liikunta suurentaa energiankulutusta ja mahdollisesti parantaa ruokahalua, mikä tukee tasapainoista ravitsemusta ja tätä kautta

14 myös lihasmassan säilymistä (Fogelholm 2005, 179). Vähäinen ulkoilu puolestaan voi aiheuttaa väsymystä aivojen hapenpuutteen takia (Kettunen 2002, 165). Ulkoilu nopeuttaa myös kuona-aineiden poistumista elimistöstä (Arvonen 2001, 114). Liikenneja viestintäministeriön julkaisussa "Kävely osaksi liikennepolitiikkaa - ehdotus kävelypoliittiseksi ohjelmaksi" sanotaan ulkona jalkaisin liikkumiseen liittyvän läheisesti myös ulkona oleskelun. Ulkokävely tai -oleskelu on tapa osallistua yhteiskunnan elämään ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. (Liikenne- ja viestintäministeriö 2001, 21.) Vaikka ulkoilmassakin on epäpuhtauksia, se voi silti olla laadultaan parempaa kuin sisäilma. Sisäilmaan epäpuhtauksia voi tulla ulkoilman lisäksi itse rakennuksesta, rakennuksen vasta-asennetuista pinnoista tai kalusteista, kosteusvaurioista, erilaisista kodin käyttökemikaaleista sekä ihmisen toiminnasta ja aineenvaihdunnasta (Pekkanen 2007, 22). Erityisesti sisätilojen huono ilmanlaatu voi aiheuttaa päänsärkyä ja hengityselimistön ärsytystä (Pekkanen 2007, 25). Ikääntyneet, joilla on liikkumiskyvyn ongelmia tai jotka asuvat laitoshoidossa, kuuluvat alhaisen D-vitamiinin saannin riskiryhmään. Syynä tähän on ravinnon D-vitamiinin puutteen lisäksi auringonvalon vähäisyys. (Vallejo Medina 2005, 68.) Ulkoilu lieventää osteoporoosille altistumista, sillä auringonvalon vaikutuksesta iho tuottaa D-vitamiinia, joka on välttämätöntä kalsiumin ja fosforin aineenvaihdunnalle. Erityisesti pääasiassa sisätiloissa oleskelevilla ikääntyneillä on suurentunut D-vitamiinin puutteen riski. (Suominen 2001, 27-28.) Nashimoton mukaan auringonvalon merkitys elimistön D-vitamiinisynteesille on itse asiassa suurempi kuin ravinnon mukana saadun D-vitamiinin merkitys (Nashimoto 2002, 10). Auringonvalon merkitystä terveydelle tukee myös Glerupin tutkimus, jossa todettiin auringonvalon välttämisen olevan merkittävä terveydellinen riskitekijä. D-vitamiinin puute on yhteydessä paitsi luun huokoistumiseen, myös lihasvoiman heikkenemiseen. (Glerup 2000, 264; 266; 267.) Lisäksi on todettu, että melanoomaan sairastuneilla auringonvalo pienentää melanoomakuoleman riskiä (Berwick 2005, 196). 5.2 Luontokokemukset terveyttä edistämässä Luontokokemukset ovat monelle ikääntyneelle tärkeitä. Aistitoimintoja ja luontoon liittyviä muistoja voidaan aktivoida ulkoilemalla luonnossa tai jos tämä ei ole mahdollista, tuomalla sisätiloihin luonnon elementtejä, kuten esimerkiksi kiviä tai villoja.

15 (Vallejo Medina 2005, 132.) Luontokokemuksilla voidaan myös helpottaa vanhusten masennusta (Vallejo Medina 2005, 74). Vaikka monet ikääntyneet voivat olla vieraantuneet luonnosta, luonto voi silti tarjota rentoutumista ja rauhoittumista. Vanhuksilla tulee olla mahdollisuus liikkua ulkona. (Vallejo Medina 2005, 136.) Toisaalta on todettu, että koiran kanssa ulkoileminen aktivoi parasympaattisen hermoston toimintaa tehokkaammin kuin ulkoilu ilman koiraa ja että sisätiloissakin koiran läsnäolo aktivoi parasympaattista hermostoa (Motooka 2006, 62). Vuokko Ponsi kertoo erityisesti luonto- ja viherympäristössä tapahtuvan ulkoilun rentouttavan ja palauttavan voimavaroja. Ulkona liikkuminen myös pitää iäkkään ihmisen kiinni lähiympäristössä ja mahdollistaa sen toimintaan osallistumisen, mikä tätä kautta tukee psyykkistä hyvinvointia. (Ponsi 2007, 9.) Bengtssonin mukaan esimerkiksi erilaiset kasvit ja eläimet, metsä, vesi ja luonnon havainnointi ovat useille hyvin tärkeitä (Bengtsson 2003, 55). Voidaan todeta, että ulkoilu tarjoaa tilaisuuden sekä kehon ja ympäristön että mielen ja ympäristön vuorovaikutukselle (Ponsi 2007, 9). Usein elinympäristö vaikuttaa ihmiseen sitä voimakkaammin, mitä enemmän hänen toimintakykynsä on alentunut (Kettunen 2002, 252). Jolanda Maasin tutkimuksessa (2006) tarkasteltiin kotien viherympäristön määrää yhden ja kolmen kilometrin säteellä sekä viherympäristön määrän yhteyttä alueiden asukkaiden koettuun hyvinvointiin (Maas 2006, 588). Tutkimustulosten mukaan viherympäristön läheisyys asuinympäristöön korreloi huomattavan paljon koettuun hyvinvointiin ja terveyteen etenkin sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka viettävät paljon aikaa kodissaan tai sen läheisyydessä, kuten lapset ja ikääntyneet (Maas 2006, 589, 591). 5.3 Ulkoilua rajoittavia tekijöitä Satu Helin (2000) tutki iäkkäiden henkilöiden toimintakyvyn heikkenemisen kompensaatioprosesseja. Tutkimuksessaan hän haastatteli kahtakymmentäkahta 82 83-vuotiasta, joista 11 oli miehiä ja 11 naisia. Helinin tutkimusjoukossa tyypillisimmän rasitusta rajoittavat tekijät olivat sydän- ja keuhkosairaudet sekä huimaus osana aistitoimintojen heikkenemistä. Vaikka tutkimusjoukon miehistä kaksi sairasti selkeästi toiminnan rajoitteita aiheuttavaa syöpää, kokonaisuudessaan miesten ryhmä oli terveempi kuin naisten, mikäli tarkastellaan vanhuusikään liittyvien toimintaa rajoittavien sairauksien esiintymistä. (Helin 2000, 64-65.)

16 Ulkona liikkumista haittaavat tavallisimmin nivelvaivat, selkäkipu ja alaraajojen lihasheikkous. Muita yleisiä haittatekijöitä ulkona kävelylle ovat sydämen sairaudet ja niihin liittyvät hengenahdistus- ja rintakipuoireet. (Tilvis 2001, 37.) Myös tasapainon hallinnan ongelmat sekä levähtämismahdollisuuksien puute ulkoilureittien varrella koetaan ulkoilun rajoitteeksi (Ponsi 2005, 27). Toisaalta esimerkiksi terveydenhuollon vastaanotoilla on ilmennyt, että vain osaa potilaista kannustetaan liikkumaan ja joitakin jopa varoitellaan liikkumisesta. Hyvin sairaiden ja kivulloisten vanhusten terveydenhoitoa pidetään usein ensisijaisesti lääkinnällisenä hoitona, ja tällaisten asiakkaiden kohdalla liikkumaan kannustaminen voi tuntua ongelmalliselta. (Hirvensalo 2002, 33.) Ponsi ja Simonen esittävät, että yleensä 75 80 vuoden iässä toimintakyvyn heikkeneminen alkaa haitata ulkona liikkumista. Tällöin elämä alkaa rajautua sisätiloihin, vaikka ihmiset haluaisivat iäkkäänäkin asioida ja liikkua kotinsa ulkopuolella. Iäkkäiden ulkoliikunnan esteenä voivat lisäksi olla fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden puute, esimerkiksi talviajan liukkaus tai kävelyseuran puuttuminen. (Ponsi 2006, 32.) Toisaalta useat iäkkäät ulkoilisivat mielellään talviaikaankin, mikäli siihen olisi turvallinen mahdollisuus, sillä lämpötila on tuolloin ikääntyneelle sopiva (Ponsi 2007, 17). Pyörätuolia tai rollaattoria itsenäisesti käyttävät voivat kokea ulkona liikkumisen ongelmiksi erilaiset maaston epätasaisuudet ja rakennetun ympäristön matalatkin reunukset (Bengtsson 2003, 59). Neuvosen mukaan luonnossa liikkumisen esteiksi on nimetty terveydellisten rajoitteiden ja turvattomuuden lisäksi väsymystä. Vaikka ikääntyneet naiset yleensä kokevat eniten rajoitteita ulkoilulle, silti harvoin ulkoilevien ihmisten joukossa on enemmän miehiä kuin naisia. (Neuvonen 2004, 31-32.) Erityisesti ikääntyneillä naisilla kaatumisen pelko voi rajoittaa ulkoilua (Ponsi 2005, 27). Valitettavasti kaatuminen on yli 65-vuotiaden tavallisin tapaturma ja myös tavallisin tapaturmaisen kuoleman syy (Honkanen 2003, 7). Länsimaissa useampi kuin joka toinen laitoksessa asuva yli 65-vuotias kaatuu vuosittain. Kotonaan asuvista vuosittain kaatuu joka kolmas yli 65-vuotias. (Mänty 2006, 1.) Kaikki kaatumiset eivät aiheuta vammoja. Kaatumisista vain 1-2 % johtaa lonkkamurtumaan, mutta lonkkamurtumista yli 90 % tapahtuu kaatumisen seurauksena (Mänty 2006, 3; Tideiksaar 2005, 75). Ikääntyneistä, joille on tullut lonkkamurtuma, joka kolmas kuolee vuoden kuluessa murtumasta ja joka viides joutuu pysyvästi laitoshoitoon (Mänty 2006, 3). Kaatumisen ja lonkkamurtuman riski on suurentunut ihmisillä, joilla on aivohalvauksen jälkeinen

hemipareesi, matala BMI, rajoitteita toimintakyvyssä tai jotka asuvat laitoksessa (Willig 2006, 60). 17 5.4 Turvallinen ulkoilu Ulkoillessa uhkaavien kaatumisten seuraamuksia on mahdollista lieventää käyttämällä lonkkasuojia (Pitkälä 2003, 41). Lonkkasuojaimet hyödyttävät etenkin korkean kaatumisen tai lonkkamurtuman riskiryhmän ihmisiä (Willig 2006, 60). Ulkona liikkumisen turvallisuutta voidaan lisätä esteettömän ympäristön ja ulkoilureittien suunnittelulla. Helppokäyttöisten kulkureittien suunnittelemiseen esimerkiksi rollaattorin tai pyörätuolin käyttäjiä varten on olemassa ohjearvoja, mutta suunnittelussa voidaan huomioida myös aistirajoitteiset kulkureittien käyttäjät (Tiehallinto 2005, 27-29). Kulkureittien esteettömyys hyödyttää muitakin kuin erityisryhmiin kuuluvia reittien käyttäjiä, sillä on arvioitu, että ihminen on elämästään 40 % jollakin tavoin toimintarajoitteinen (Liikenne- ja viestintäministeriö 2001, 31). Ulkoilman pienhiukkasille altistuminen on yhteydessä sydän- ja verisuonitauteihin sairastuvuuteen, minkä lisäksi hiilimonoksidi lisää sydäniskemian vaaraa. (Pekkanen 2007, 26). Ahtauttavissa sairauksissa saasteiden jakautuminen keuhkoihin muuttuu (Pekkanen 2007, 24). On siis perusteltua valita ulkoilureitit vilkasta liikennettä välttäen. Etenkin sydän- ja verisuonitautien sairastumisriskin vähäiselläkin pienenemisellä on suuri merkitys, sillä lähes puolet suomalaisista kuolee näihin sairauksiin (Pekkanen 2007, 26). Koostettuna voidaan todeta, että ulkoilun terveys- ja hyvinvointihyödyt liittyvät auringonvaloon (Glerup 2000, 264, 266, 266), luontokokemuksiin (Bengtsson 2003, 55) ja viherympäristön vaikutuksiin (Maas 2006, 589, 591), aisti- ja motoristen toimintojen aktivointiin erilaisten kulkureittien kautta (Ponsi 2007, 9) sekä sosiaaliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen (Liikenne- ja viestintäministeriö 2001, 21). Ulkoilun rajoitteiksi luetaan terveydelliset syyt, kuten nivelkivut, lihasheikkous ja verenkiertoelimistön oireet (Tilvis 2001, 37). Ulkoilureittien ongelmiksi koetaan usein levähtämispaikkojen puute ja maaston epätasaisuudet (Ponsi 2005, 27; Bengtsson 2003, 59). Joskus myös tasapainon hallinnan ongelmat ja kaatumisen pelko voivat estää ulkoilun (Ponsi 2005, 27). Kuitenkin ulkoilun turvallisuuteen voidaan vaikuttaa lonkkasuojien käytöl-

lä sekä mahdollisimman esteettömien virkistys- ja asiointireittien suunnittelulla (Pitkälä 2003, 41; Tiehallinto 2005, 27-29). 18 6 OPINNÄYTETYÖTÄ OHJAAVAT KÄSITTEET Työni tarkoitus on selvittää ulkoilun määrää, ulkoilua edistäviä ja rajoittavia tekijöitä sekä ulkoilun yhteyttä koettuun elämänlaatuun. Näihin asioihin haen sekä vanhusten että henkilökunnan näkökulmia. Tutkimusongelmien kannalta olennaisimmat aiemmissa tutkimuksissa esille tulleet asiat ovat ulkoilua edistävät tekijät, ulkoilua rajoittavat tekijät sekä ihmisten kokemukset ulkoilemisen yhteydestä omaa elämää koskevaan tyytyväisyyteen. 6.1 Ulkoilua edistävät tekijät Luontokokemuksia voidaan pitää ulkoilua edistävänä tekijänä. Vallejo Medina (2005, 74, 136) ja Ponsi (2007, 9) kertovat luonnon ja viherympäristön rentouttavasta, rauhoittavasta ja virkistävästä vaikutuksesta. Bengtsson (2003, 55) ja Motooka (2006, 62) määrittelevät tarkemmin kasvit, eläimet, metsän, veden ja luonnon vaikuttavan positiivisesti hyvinvointiin. Lisäksi liikenne- ja viestintäministeriön (2001, 21) ja Ponnen (2007, 9) mukaan ulkoilu tukee lähiympäristön sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osallistumista. 6.2 Ulkoilua rajoittavat tekijät Helin (2000, 64-65) ja Tilvis (2001, 37) kertovat erilaisten terveyden heikkenemiseen liittyvien asioiden rajoittavan ulkoilua. Sairauksien lisäksi esimerkiksi rollaattorin käyttö voi aiheuttaa ongelmia, mikäli ulkoiluympäristö on epätasainen tai ulkoilureiteillä on paljon reunuksia (Bengtsson 2003, 59). Turvallisuuteen liittyvät asiat, kuten liukkaus, kaatumisen pelko tai kävelyseuran puuttuminen saattavat estää ulkoilua (Ponsi 2005, 27; 2006, 32). Työni kohderyhmän kannalta tärkeitä ovat myös Ahosen (2001, 33-34) ja Karvisen (2000, 80, 82, 94-96) työt, joista ilmenee vanhainkotien henkilökunnan ajan puute ulkoilun vaatimiin tarpeisiin nähden.

6.3 Ulkoilun yhteys elämänlaatuun 19 Ulkoilun yhteys elämänlaatuun on tullut esille Hautakankaan (2006, 59-60) tutkimuksessa, jonka mukaan iäkkäät naiset kertoivat luonnossa liikkumisen olevan tärkeä elämänlaatuun vaikuttava asia. Lisäksi Maas (2005, 588) on todennut viherympäristön määrän vaikuttavan voimakkaasti koettuun hyvinvointiin. Myös Saarelainen (2002, 35) ja Seppänen (2006, 25) kertovat ikääntyneiden arvostavan ulkoilumahdollisuutta. 7 ULKOILU SAVONLINNALAISESSA VANHAINKODISSA JA TEHOSTE- TUN PALVELUASUMISEN YKSIKÖSSÄ Edellisissä luvuissa olen käsitellyt ulkoilun terveysvaikutuksia, mutta myös ikääntyneillä ihmisillä esiintyviä rajoitteita ulkoilun suhteen. Lisäksi olennaisia asioita opinnäytetyöni kannalta ovat ulkoiluun liittyvät käytänteet ja ajatukset sekä koettu elämänlaadun yhteys ulkoiluun. Opinnäytetyössäni selvitän ulkoilun toteutumista ja siihen liittyviä ajatuksia savonlinnalaisessa vanhainkodissa ja tehostetun palveluasumisen yksikössä. 7.1 Tutkimusongelmat Opinnäytetyöni päätavoitteena on selvittää, paljonko savonlinnalaisessa vanhainkodissa ja tehostetun palveluasumisen yksikössä asuvat vanhukset ulkoilevat. Lisäksi on tarkoitus selvittää, mitkä tekijät koetaan ulkoilun kannustimiksi ja rajoitteiksi sekä mitä ajatellaan ulkoilun yhteydestä elämänlaatuun. Tutkimus pyrkii siis vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1. Paljonko vanhainkodissa ja tehostetun palveluasumisen yksikössä asuvat vanhukset ulkoilevat? 2. Mitkä asiat edistävät ulkoilua? 3. Mitkä asiat rajoittavat ulkoilua? 4. Mikä on ulkoilun ja koetun elämänlaadun yhteys?