SALAMAN ISKEMÄ LEHTIKUUSI Ukkosen voima on mahtava. Ylhäällä pilvissä pienten hiukkasten ja rakeiden keskinäisestä hankauksesta syntyvä sähkövaraus saattaa voimistuttuaan lopulta purkautua maan pinnalle iskevänä salamana. Salama iski tähän lehtikuuseen kovalla ukonilmalla toukokuussa 2010. Muutaman sekunnin sähkönpurkauksen jäljet näkyvät puun kyljessä vuosikausia. Tulipaloa ei kuitenkaan syttynyt, ja suuri ja vahva puu selvisi hengissä hämmästeltäväksemme. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011
RINNEKETO Rinteessä oleva keto on niin kuiva ja vähäravinteinen ympäristö, että se pysyy avoimena huomattavasti vähäisemmillä ihmistoimilla kuin suurin osa muista perinneympäristöistä. Tästäkin paikasta on viimeisen kymmenen vuoden kuluessa joitakin kertoja poistettu puiden taimia ja raivattu pensaita. Nykyisin alueen niitto kerran kesässä riittää pitämään alueen avoimena. Kesäkuussa rinne hohtaa kauneimmillaan, täynnä aniliininpunaisia mäkitervakon (Lychnis viscaria) kukkia. Kasvi on saanut nimensä mustasta tervantahmeasta nesteestä, joka peittää sen vartta. Rinteen valtalajistoon kuuluu myös kivikkoalvejuuri (Dryopteris filix-mas), saniainen, jonka pitkulaiset lehdet kasvavat kimppuina ja yltävät jopa metrin mittaan. Juuri tällainen louhikkoinen ympäristö on sille omiaan. Kivikkoalvejuuren juurakkoa on käytetty matolääkkeenä jo antiikin aikana. Pahaksi onneksi se ei ole myrkyllinen ainoastaan alveille eli lapa- ja heisimadoille, vaan myös ihmiselle. Siksi se ei sellaisenaan käy lääkkeeksi. Juuresta eristetty desaspidiini niminen aine on kuitenkin turvallista ja käyttökelpoista sisäloisten häätöön. Alvejuuresta valmistettu matolääke oli Suomen ensimmäinen kaupallinen vientilääke. Rinteen kasveista mainittakoon vielä harvinaistunut ketokaunokki (Centaurea scabiosa). Mäkitervakon jälkikukintaa, kivikkoalvejuuri sekä ketokaunokki Kuvat: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011, ketokaunokki Minna Tuominen, 2013
HARSULEMMIKKI Harsulemmikki (Myosotis sparsiflora) kukkii kesäkuussa pienin sinisin kukin. Se on helppo tuntea lemmikiksi, mutta on myös helpommin tunnistettavissa lajilleen kuin monet muut lemmikkimme. Nimensä mukaisesti sen kukinto on harsu: yksittäisiä kukkia on vähän ja ne ovat harvassa. Merkillepantavaa on myös kukinnon lehdekkyys: soikeita, teräväkärkisiä lehtiä ei kasva ainoastaan alempana varressa, vaan myös kukkien välissä. Yleensä kasvi haaroo runsaasti. Paloniemen alueella kasvaa ainakin paria muuta lemmikkilajia, kuten luhtalemmikkiä (M.scorpioides) ja hietalemmikkiä (M. stricta), joten tämä on hyvä paikka harjoitella niiden erottamista toisistaan. Harsulemmikki on kasvilajistossamme niin sanottuja venäläistulokkaita. Se on todennäköisesti levinnyt Suomeen useita eri kertoja eri paikkoihin idästä, venäläisten sotilaiden tai tavarankuljetusten mukana. Sen levinneisyysalue Suomessa onkin hajanainen: etelärannikon tuntumassa Lohjan seudulta kaakkoisrajalle saakka sitä tavataan paikka paikoin, samoin Oulun seudulla ja Kuusamossa on muutamia esiintymiä. Mikään yleinen kasvi se ei täälläkään päin Suomea ole. Nauttikaamme siis harsulemmikin harvinaista herkkua olevasta seurasta! kuvat: Marja Koistinen; Retkeilykasvio, 1998
PALONIEMEN KARTANO Paloniemen kartano oli aikaisemmin ratsutila, johon sittemmin liitettiin 1620- luvulta lähtien muita tiloja. Omistajat tunnetaan v. 1540 lähtien, mutta tilan sijainti maastollisesti suotuisalla kannaksella Lohjanjärven ja Hormajärven välisellä kannaksella on sellainen, että tila on ilman muuta peräisin jo keskiajalta. Vuodesta 1930 kartano on ollut Lohjan kunnan (nyk. kaupungin) omistuksessa. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kartanon alaisuudessa oli muutamia torppia. Vuonna 1939 kartanon kokonaispinta-ala oli 400 hehtaaria mistä peltoa oli 117 ja viljeltyä laidunta 3 hehtaaria. Tuolloin tilalla oli 17 hevosta ja 62 lehmää. Sotien jälkeen valtaosa kartanon maista jaettiin Karjalasta tulleille evakoille. Eliel Saarinen suunnitteli kartanolle kansallisromanttisen, linnamaisen uuden päärakennuksen, joka valmistui vuonna 1900. Rakennus tuhoutui tulipalossa 6.1.1950. Kartanon rakennuksista on jäljellä komea kivinavetta 1900-luvun alusta, sekä samalta ajalta jugend-tyylinen huvimaja kallion laella ja vähän kauempana saman tyylin mukainen metsänvartijan talo. Palaneen päärakennuksen paikalle rakennettiin Kartanomäen palvelukeskus. Sen alapuolella oli 3 hehtaarin suuruinen kauppapuutarha. Huvimajan ympärillä oli hieno englantilaistyylinen puisto kivettyine ratsastuspolkuineen, puistosta on edelleen polut jäljellä. Kuvat: Lohjan ympäristöyksikkö/ Minna Tuominen 2013
MÄNTYKELO Kelolla tarkoitetaan pystyyn kuollutta puuta, jonka kuori on rapissut pois. Suomessa kasvavista puulajeista keloutumista tapahtuu vain männyllä, kuusella, tammella ja marjakuusella (jota kasvaa Ahvenanmaalla). Männyn keloutuminen kuolevasta puusta voi kestää 30-40 vuotta. Tämän jälkeen kelo saattaa seistä pystyssä parhaimmillaan satoja vuosia. Kelorungon lahoaminen on hyvin hidasta, ja jatkuu pitkään vielä kaatumisen jälkeen. Kelon kuolemankaaren vaiheet ovat hitaampia Pohjois- kuin Etelä-Suomessa. Nykyään kelot ovat melko harvinaisia eteläisessä Suomessa, koska talousmetsän puut hakataan ja kuljetetaan pois usein paljon ennen kuin yksikään puu saavuttaa tämän vaiheen. Kelo on arvokas elinympäristö muun muassa monille kovakuoriaisille. Kelot ovat yleensä kiertyneitä, useimmiten vastapäivään (alhaalta katsoen vasemmalta oikealle). Tieteellistä selitystä tavanomaiselle kiertosuunnalle ei tunneta: auringon kiertosuuntaa ja coriolis-ilmiötä on joskus ehdotettu selityksiksi. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011
TAMMEN TAIMET Tammi (Quercus robur) levisi jääkauden jälkeisellä lämpökaudella n. 7000 vuotta sitten Suomessa aina Oulun korkeudelle saakka. Ilmaston tämän jälkeen viilennyttyä tammen esiintymisalue on maassamme kutistunut. Nykyään sitä kasvaa luonnonvaraisena enimmäkseen vain Etelä-Suomen tammivyöhykkeellä, johon Lohjakin kuuluu. Tammivyöhyke myötäilee etelärannikkoa, ulottuen noin 30 kilometriä sisämaahan lännessä aina Rauman korkeudelle asti. Tammi- ja muita jalopuulehtoja uhkaa kasvullaan lähinnä kuusi. Jalot lehtipuut menestyvät kuusta paremmin paikoissa, joissa niiden alikasvosta säännöllisesti raivataan, esimerkiksi laiduntaen. Tammen leviämistä pohjoiseen rajoittaa lähinnä ankara talvi. Ilmastonmuutoksen myötä talvien leudontuessa voidaan todennäköisesti nähdä tammen taas levittäytyvän kohti pohjoista. Hyvänä apuna sillä ovat tammenterhoja talven varalle varastoivat oravat, närhet, pähkinähakit ja hiiret. Silloin tällöin joku eläinyksilö unohtaa yksittäisen ruokavarastonsa sijainnin, ja tammi saa mahdollisuuden versoa uuteen paikkaan. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/minna Tuominen 2013
ERIRAKENTEINEN METSÄ Tässä onkin sopiva paikka pitää pieni tauko ja istahtaa penkille ihailemaan maisemaa tai vaikka syömään eväitä! Samalla voit miettiä, mitä tarkoittaa uuden metsälain antama mahdollisuus hoitaa metsää erirakenteisesti. Erirakenteisuus tarkoittaa sitä, että metsäalalla on sekaisin erikokoisia ja eri-ikäisiä puita pienistä taimista suuriin. Erirakenteisessa metsässä kasvaa useampia puulajeja limittäin toistensa seurassa. Isoimmat puut hakataan, jotta pienemmät puut saavat valoa ja kasvutilaa. Metsän uudistaminen tapahtuu luontaisesti eikä avohakkuita eikä maan muokkauksia tehdä. Valtaosa (yli 95%) Etelä-Suomen metsistä on ollut kuitenkin talouskäytössä vähintään kymmeniä vuosia, ja suomalainen metsätalous on viime vuosikymmenet perustunut enimmäkseen tasaikäisten yhden puulajin (useimmin männyn) taimikoiden kasvatukseen ja pääte- eli avohakkuuseen puiden ollessa noin 80-vuotiaita. Käytännössä kaikki Uudenmaan metsät ovat jotenkin ihmisen muokkaamia; vähintään niistä on kerätty poltto- ja rakennuspuuta menneinä aikoina. Paloniemen luontopolun metsissä näkyy myös karjan laiduntamisen vaikutus: alueella kasvaa vanhoja, leveälatvuksisia ns. hakamaamäntyjä. Pysähdy myös niitä ihailemaan! Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/minna Tuominen, 2013
MUURAHAISTEN METSÄ Metsän pohjalla menee ristiin rastiin pieniä polkuja ja suuria valtateitä, muurahaisten kulkuväyliä. Suomessa elää viisi kekomuurahaislajia, joista neljän elinympäristö on metsä. Yhteensä maassamme tavataan noin 60 muurahaislajia. Muurahaiset ovat eliöryhmänä poikkeuksellisen sitkeitä uhmaamaan ihmisten ylivaltaa. Kuten meitä, niitä esiintyy lähes kaikkialla maapallolla. Ihmisen valtavasta väestömäärästä huolimatta muurahaisten biomassan arvioidaan olevan maapallolla yhä paljon suurempi kuin ihmisen, ja yksilömääränkin olevan yli miljoonakertainen. Siellä, missä ihminen haluaa hävittää esimerkiksi taloonsa pesiytyneet muurahaiset, se osoittautuu usein vaikeammaksi kuin monien muiden hyönteisten kohdalla. Muurahaisten voiman salaisuus on niiden järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Pesässä lisääntymisen hoitavat kuningatar (tai lajista riippuen useampi) ja harvalukuinen joukko kuhnureita (koiraita). Suurin osa muurahaisista on työläisiä, jotka ovat steriilejä naaraita. Voimakas yhteistyö perustuu läheisiin sukulaisuussuhteisiin. Kuhnurit ovat haploidisia (niillä on yksinkertainen kromosomisto), ja niinpä isän puolelta periytyy aina sen koko genomi diploidille (kromosomisto kaksinkertainen, kuten ihmisellä) työläiselle. Kuningattaren genomista periytyy puolet, joten sisarusten sukulaisuus on 75% (ihmissisaruksilla 50%) geeneistä. Vaikka muurahaisyksilöt eivät ole kovin älykkäitä, melkein kaikki ihmiskunnan suuret innovaatiot ovat käytössä myös jollakin (tai useammalla) maapallon yli 12 000 muurahaislajista. Niin karjankasvatus (mm. kirvalehmät ), viljely (sienet), monimutkaiset sotastrategiat, yksilöiden erikoistuminen tiedustelijoiksi, sääntuntijoiksi, sotilaiksi (jopa itsemurhapommittajiksi) tai ruokavarastoiksi ovat käytössä joillakin muurahaisilla. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/ Minna Tuominen 2013
KOSTEA NIITTY Tämä kostea, lännestä itään kulkeva kaistale on saanut rehottaa melko vapaasti viime vuosikymmenet, sen jälkeen kun alueella on viimeksi karja laiduntanut. Laiduntamisen jälkeen alueelle on istutettu koivuja. Viime vuosina aluetta on hoidettu poistamalla pensastoja ja puiden taimia, jotta alueen rehevä niittykasvillisuus säilyisi. Hieman rehevöityneen alueen valtalajeina ovat pensasmainen mesiangervo (Filipendula ulmaria) ja koiranputki (Anthriscus sylvestris). Myös muut alueen kasvilajit, kuten ojakellukka (Geum rivale) ja lehtokorte (Equisetum pratense), viihtyvät kosteassa. Miksi tätä etenkin keväisin vetistä aluetta sitten sanotaan kosteaksi niityksi eikä suoksi? Suo on määritelty alueeksi, jonka kasvien kuolevista osista muodostuu turvekerros (kasvimateriaali ei hajoa uudelleen kiertoon, vaan varastoituu turpeeksi). Yleensä suon pohja on etenkin rahkasammalten peittämä. Kostealla niityllä taas ravinteet vapautuvat takaisin kiertoon. Siinä varmasti syy, miksi aluskasvillisuus on niin kovin rehevää puustoiseenkin suohon verrattuna. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011
SUURET MÄNNYT PUUVANHUKSET Näin komeita ja suuria luonnonpuita ei nykyään näekään missä tahansa! Eivät suuret männyt (Pinus sylvestris) ainakaan ihan nuoria ole, mutta puun tarkkaa ikää ei voi koskaan päätellä pelkästään sen koon perusteella. Sen verran paljon maaperä, varjostus taimivaiheessa ja muut kilpailuseikat sekä vaihteleva ilmasto vaikuttavat puun kasvuvauhtiin. Kaatamatta tai kairaamatta puuta (ja siis laskematta vuosirenkaita) ei sen ikää voi saada aivan tarkasti selville. On kuitenkin merkkejä, joista voi päätellä puun iästä jotakin. Mäntyyn alkaa muodostua kilpikaarnaa sen ollessa noin 100-120 vuoden ikäinen. Kilpikaarna on kuin paksuja sileitä levyjä männyn pinnalla, väleissään railoja. Sanotaan sen muistuttavan rakenteeltaan nimenomaan kilpikonnan kilven pintaa. Puuntaimien ikää on huomattavasti helpompi arvioida kuin suurten puiden: niistä voi laskea oksakiehkuroiden määrän, joista jokainen on merkki puun yhdestä elinvuodesta. Pohjois-Suomessa puut kasvavat huomattavasti hitaammin kuin täällä etelärannikolla. Siellä ne kuitenkin elävät luonnostaan usein paljon vanhemmiksi: Suomen vanhimmat männyt tunnetaan Lapista, ja ne ovat noin 800-vuotiaita. Puun kuolema, lahoamisvaihe, voi kestää yhtä kauan kuin sen elämäkin, satoja vuosia pohjoisissa olosuhteissamme. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/minna Tuominen 2013
KALLIOTUHKAPENSAS Edessäsi oleva kalliotuhkapensas (Cotoneaster scandinavicus) kuuluu Suomen etelärannikon alkuperäiseen lajistoon, mutta on nykyään harvinainen. Paloniemen alueella kalliotuhkapensas kasvaa useassa kohdassa; muutamat pensaista ovat melko kookkaitakin. Sen tunnistaa piikittömyydestä, soikeista lehdistä ja lehtilavan alapuolella olevasta tiheästä, harmaasta karvoituksesta (joka yläpinnalta puuttuu). Kalliotuhkapensaan kukat ovat vaatimattomat, mutta loppukesästä se säväyttää punaisilla marjoillaan ja kirkkaalla ruskavärillään. Suomen kolmesta tuhkapensaslajista kalliotuhkapensas on ainoa alkuperäinen: toiset ovat levinneet luontoon puutarhakarkulaisina. Paloniemessä kasvaa myös muutamissa paikoissa kiiltotuhkapensasta (Cotoneaster lucidus). Sitä ei pidä sekoittaa kalliotuhkapensaaseen: kiiltotuhkapensaan lehdet ovat suippokärkisiä ja päältä hyvin kiiltäviä, paksumpiakin kuin kalliotuhkapensaalla, ja marjat ovat mustat. Kiiltotuhkapensas on suosittu esimerkiksi koristeaitana. Paloniemessä laji on tarkkailun alla: ylimääräisiä yksilöitä poistetaan, jos se näyttää leviävän ja valtaavan tilaa kalliotuhkapensaalta ja muulta alkuperäislajistolta. Kiiltotuhkapensaan alkuperäinen esiintymisalue on Keski-Aasiassa. Kuva vasemmalla: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011. Kuva oikealla: Lohjan ympäristöyksikkö/minna Tuominen, 2013.
LOUHIKKO Tämän rinteen suuret, jopa yli kaksi metriä korkeat kivet ovat todennäköisesti hioutuneet irti peruskalliosta jääkauden sulaessa liikkeelle lähteneiden jäämassojen vaikutuksesta. Pohjoisen pallonpuoliskon viimeisin suuri jääkausi, niin sanottu Veiksel-jääkausi oli noin 116 000 11 500 vuotta sitten. Kehityskaari jäätymisestä sulamiseen ei ollut mitenkään tasainen: jääkaudessa oli yli kymmenen stadiaalivaihetta, jolloin ilmasto kylmeni ja kuivui, ja saman verran interstadiaalivaiheita, jolloin ilmasto saattoi lämmetä monella asteella useiksi tuhansiksi vuosiksi. Joissain interstadiaalivaiheissa eteläinen Suomi on jopa ollut kasvillisuuden peitossa jään väistyessä hetkeksi. Jääkauden aikana Euroopassa eli monia paljon suurempia nisäkäslajeja kuin mitä nykyään tavataan, kuuluisimpana mammutti. Nämä kuolivat sukupuuttoon jääkauden lopulla. Syyksi on arveltu ihmisen aiheuttamaa metsästyspainetta yhdessä voimakkaan ilmastonmuutoksen kanssa. Juuri nyt käynnissä olevassa sukupuuttoaallossa yhdistyy yhtä lailla ilmastonmuutoksen vaikutus ihmisen toiminnan suoraan uhkaan. Ihmistoiminnan levittäytymien ja sopivien elinympäristöjen väheneminen on nyt useimpien lajien kohdalla suurempi uhka kuin metsästys. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011
KALLIOKETO PERHOSTEN SUOSIKKI Kuivahko ja melko vähäravinteinen kallioketo on usein monimuotoinen niin kukkakasvilajistoltaan kuin hyönteistöltään. Erityisesti monet kauniit perhoslajit viihtyvät kedolla. Kasvien ja perhosten lajirunsaus millä tahansa paikalla korreloi usein, sillä lähes kaikki perhoset ovat vähintään toukkavaiheessa hieman kranttuja ravintonsa suhteen: ne syövät vain tietyn heimon joitakin kasvilajeja, muutamaa lajia eri heimoista tai jopa vain yhä kasvia. Esimerkiksi matarakiitäjä (Hyles gallii) syö mataroita (Galium) ja maitohorsmaa, kaaliperhonen (Pieris brassicae) ristikukkaisia, erityisesti monia kaaleja (Brassicae) ja neitoperhonen (Inachis io) ja alla olevassa kuvassa päivää paistatteleva nokkosperhonen (Nymphalis urticae) nokkosta. Nokkonen (Urtica dioica) ei kuitenkaan kuulu umpeenkasvulle herkkiin ketolajeihin, vaan on niitä jotka itse valtaavat tilaa kun alueet jätetään niittämättä tai maan ravinnemäärä muutoin kasvaa. Nokkonen onkin melko yleinen kaikkialla maassamme, ja on kestänyt jopa joutumisen usean lajin pääravintokohteeksi. Perhoset ovat myös merkittäviä pölyttäjiä mesipistiäisten ohella. Jotkut syvätorviset kukat eivät oikeastaan saa luonnosta muita pölyttäjiä kuin perhosia, joilla on pitkä imukärsä moniin muihin hyönteisiin verrattuna. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö
KOIVUHAKA Näet edessäsi koivua kasvavan hakamaan. Hakamaa on puustoinen perinneympäristö, jolla karja laiduntaa. Runsaspuustoinen hakamaa näyttää äkkikatsomalta metsältä. Aluskasvillisuus voi kuitenkin poiketa paljon siitä, millaista se olisi metsässä ilman laidunnusta. Laidunnus pitää hakamaan pensaiston harvana ja kenttäkerroksen kasvillisuuden matalana; myös lehtipuiden alaoksat tulevat kuritetuiksi. Kasvit, jotka toipuvat hyvin siitä että joku syö niiden latvaosat, kuten heinät, saavat etumatkaa. Kasvilajistoltaan hakamaa muistuttaa usein enemmän niittyä kuin metsämaata. Perinteisesti karja on päässyt liikkumaan niin laajalla alueella, että sille on riittänyt syötävää suoraan maastosta koko kesäkaudeksi: joko eläimiä on siirretty laitumien välillä kesken kesää tai yksi aitaus on ollut riittävän suuri. Kun lisärehua ei ole annettu, on myös hakamaa välttynyt ylimääräiseltä lannoitukselta ja rehevöitymiseltä. Tässä haassa ei ole ollut karjaa moneen vuoteen, joten sen perinteistä maisemaa ja lajistoa on ylläpidetty niittämällä ja raivaamalla sen pensastoja. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/terhi Saura, 2011
MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ PALONIEMEN LUONTOPOLUN VARRELLA Tässä on myös hieno kallioketo, jonka monipuoliseen kasvillisuuteen kuuluu mm. maksaruohoja. Kalliolla näet kaksi kiven- ja maansekaista matalaa kumparetta, jotka mitä todennäköisimmin ovat rautakautisia (n. 500 ekr. 1150 jkr.) hautoja. Niitä ei ole vielä tutkittu mutta rakenteen ja ulkoisen muotonsa perusteella kumpareet on luokiteltu haudoiksi. Luontopolun ja järven välisen pellon reunasta on löytynyt rautakautista keramiikkaa, joka viittaa siihen että pellolla olisi rautakaudella ollut asuinpaikka. Kuva: Lohjan ympäristöyksikkö/minna Tuominen 2013