RIIPPUMATON TUTKIMUS JA KESKUSTELEVA TIEDE

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/pk_lukin_stranden-backa.pdf] Pääkirjoitus RIIPPUMATON TUTKIMUS JA KESKUSTELEVA TIEDE Karina Lukin & Sofie Strandén-Backa Valtioneuvoston tulevaisuusselonteon osaksi kirjoitetun Sinisen kirjan lopussa ollaan kuolinvuoteella ja kysytään kuolevalta, miten elämä on mennyt. Vertauskuvan avulla raportin kirjoittaja, Pekka Himanen, pyrkii havainnollistamaan, että yksilön elämän ja siten myös yhteisöllisen toiminnan perustana tulisi olla pyrkimys arvokkaaseen elämään. Jo lähes unohtuneen raportin taustoineen nosti esiin Long Playn julkaisema artikkeli, joka on niin sanottua hidasta journalismia liputtavan julkaisukanavan toinen single eli julkaisu (Silfverberg & Vehkoo 2013). Long Playssa julkaistaan laajoja, syväluotaavia ja pitkään harkittuja artikkeleita, jotka edustavat selvästi poikkeusta internetin näyttöruudunmittaiseksi typistyneen journalismin valtavirrassa. Artikkeleita mainostetaan laadulla ja riippumattomuudella arvoilla, joita myös akateemisessa maailmassa arvostetaan ja puolustetaan. Viime aikoina pelkoja tutkimuksen typistymisestä, laadun laskemisesta ja riippumattomuuden menettämisestä on herättänyt nykyisen hallituksen valmistelema mittava valtion tutkimuslaitoksien ja tutkimusrahoituksen uudistus. Yliopistolla ollaan oltu huolestuneita tutkimuksen ja politiikan suhteiden sumentumisesta käytännössä tutkimustiedon riippumattomuudesta. Riippumaton tutkimus menetelmineen nousee tutkimusyhteisön keskusteluista, perustuu avoimelle keskustelulle ja kyseenalaistamiselle sekä lopulta sivistyksen ideaalille. Long Playn artikkeli nosti esiin ongelman, jota on kutsuttu myös konsulttidemokratiaksi (Kuusela & Ylönen 2013): hallinto käyttää päätöksentekojensa oikeutuksena ja perusteluna yksityisyritysten tekemiä selontekoja ja raportteja, joiden lähtökohdat, aineistot, menetelmät ja kokonaistulokset eivät läheskään aina ole avoimia - eivätkä 1

Karina Lukin & Sofie Strandén-Backa: Riippumaton tutkimus ja keskusteleva tiede riippumattomia. Raporteissa politiikka on naamioitu tiedoksi. Kaavaillun tutkimuslaitosuudistuksen pelätään luovan tutkimuslaitoksista vastaavanlaista hallitukselle sopivaa tietoa tarjoavia koneita. Kuolinvuoteella olisivat riippumattomuus, avoin keskustelu, totuuden tavoittelu sekä sivistysideaali, Himasen polkua kulkeaksemme, lopulta myös arvokas yhteisöllinen elämä. Hyvä tutkimus tai kuten Long Play osoittaa journalismi kuuluu ja näkyy usein politiikasta huolimatta, sillä se luotaa syvälle, keskustelee innokkaasti ja ennakkoarvioinnista riippumatta. On kuitenkin vähintäänkin haasteellista saada hyvä tutkimus ja päättäjät tai suurempi yleisö kohtaamaan toisensa. Elore haluaa olla mukana tämänkin kaltaisessa tieteellisessä keskustelussa. Vuoden 2013 ensimmäinen Elore nostaa esiin yhden tällaisen innokkaasti keskustelevan ja nousevan tutkimusalan, humanistisen eläintutkimuksen. Taija Kaarlenkasken ja Sari Ung-Langin toimittaman teemanumeron kuusi artikkelia katsauksineen lähestyvät eläintä, ihmistä ja yhteisöjä toisistaan monin tavoin poikkeavista näkökulmista. Nora Schuurman on kirjoittanut numeron kolumnin. Kaarlenkasken ja Ung-Langin johdantoteksti luo katsauksen tutkimusalaan, ja numeron artikkeleihin voi tutustua nopeasti käymällä läpi artikkelien abstraktit, jotka ovat saatavilla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Vierailevien toimittajien lisäksi Tuija Hovi, Elina Hytönen-Ng, Karina Lukin ja Sofie Strandén-Backa ovat työstäneet artikkeleita, minkä lisäksi Tintti Klapuri on toimittanut katsauksia. Teemanumeron lisäksi tässä Eloressa julkaistaan taas runsaasti ajankohtaisia, akateemisia keskusteluja kuvaavia tekstejä. Riie Heikkilän ja Keijo Rahkosen kommenttipuheenvuoro vastaa vuoden 2012 toisessa numerossa julkaistuun Sven-Erik Klinkmannin artikkeliin, joka käsitteli Heikkilän väitöskirjaa ja suomenruotsalaisista eläviä stereotypioita. Klinkmannille annettiin mahdollisuus kommentoida Heikkilän ja Rahkosen tekstiä, ja hänen vastauksensa on luettavissa tästä numerosta. Konferenssiraporttien lisäksi käsillä olevassa Eloressa julkaistaan neljä lectio praecursoriaa: Kari Huuskosen Vaietut historiat ja perinteet, Niina Hämäläisen Kalevalan moderni ilme, Taija Kaarlenkasken Ystävä ja tuotantoväline. Lehmä suomalaisten kirjoitetuissa kertomuksissa ja Mikael Sarlinin Om mörker, maskuliniteter, humor och lek inom black metal ( Pimeydestä, maskuliniteeteistä, huumorista ja leikistä black metallissa ). Tiina Seppä, Johanna Björkholm, Tuomas Hovi, Kirsi-Maria Hytönen, Antti Lindfors ja Kaisa Nissi ovat toimittaneet tämän numeron ajankohtaiset tekstit. Niiden joukosta haluamme vielä erityisesti nostaa esiin Antti Lindforsin professori Pekka Hakamiehen 60-vuotisseminaarista ja -juhlakirjasta kirjoittaman raportin. Elore haluaa asettua lukuisten onnittelijoiden joukkoon: sydämelliset onnittelut merkkipäivän johdosta, Pekka! Perinteentutkimuksen ja sen lähialojen kirjoista julkaistavan kirja-arvioröykkiön toimittamisesta ovat vastanneet Karina Lukin, Heidi Haapoja ja Ulla Savolainen. Andreas Backaa on kiittäminen ruotsinkielisten tekstien oikoluvusta. Koko numeron tekstien kääntämisestä ovat vastanneet Tuija Hovi, Karina Lukin ja Sofie Strandén-Backa. Kaikkien toimittajien lisäksi haluamme kiittää lämpimästi niitä monia, nimettömiä vertaisarvioitsijoita, joiden ansiosta nyt julkaistavien artikkelien laatu on korkealla. Elore 1/2013 2

Karina Lukin & Sofie Strandén-Backa: Riippumaton tutkimus ja keskusteleva tiede Eloren käsillä olevan numeron päätoimittamisessa on käytännössä ollut mukana kolme ihmistä. Äitiyslomalle kesken lehden toimittamista jäänyttä Elina Hytönen-Ng:ää on tullut tuuraamaan Karina Lukin, jonka kansa Sofie Strandén-Backa jatkoi yhteistyötä. Vauvaonnittelut Elinalle! Innostavia lukuhetkiä Eloren vuoden 2013 ensimmäisen numeron parissa! Kirjallisuus HIMANEN, PEKKA 2012: Sininen kirja. Suomen kestävän kasvun malli. Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi. Valtioneuvosto [online] <http://valtioneuvosto. fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf> [28.3.2013.] KUUSELA, HANNA & YLÖNEN, MATTI 2013: Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Helsinki: Gaudeamus. SILFVERBERG, ANU, VEHKOO, JOHANNA 2013: Himasen etiikka Long Play 2. Elore 1/2013 3

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/pk_stranden-backa_lukin.pdf] Ledaren OBEROENDE FORSKNING OCH VETENSKAP MED EFTERTANKE Sofie Strandén-Backa och Karina Lukin I slutet av rapporten Sininen kirja ( Den blå boken ) som skrevs som en del av statsrådets framtidsforskningsprojekt befinner vi oss vid dödsbädden och frågar den döende hur livet har varit. Med hjälp av denna metafor försöker rapportens skribent filosofen Pekka Himanen åskådliggöra att individens liv och i förlängningen också samhällets verksamhet borde ha som grund en strävan efter ett värdigt liv. Den nu i stort sett bortglömda rapporten lyfts fram i en artikel utgiven av Long Play (Silfverberg & Vehkoo 2013). Long Play är en publikationskanal som flaggar för så kallad långsam journalistik, och detta var deras andra singel, deras andra publikation. Long Play ger ut djuplodande och genomtänkta artiklar en helt annan typ av journalistik än den som gör nätnyheter som är lagom långa för datorns bildskärm. Artiklarna marknadsförs med ord som kvalitet och oberoende, värden, som också hyllas och försvaras i den akademiska världen. Den omfattande reform som den nuvarande regeringen har förberett för statens forskningsinstitut och forskningsfinansieringen har däremot väckt farhågor om en snöpt forskning, sjunkande kvalitet och om att den oberoende forskningen hotas eller går om intet. På universiteten oroar man sig för en fördunkling av relationen mellan forskning och politik i praktiken för att forskningsresultaten inte ska vara oberoende. Den oberoende forskningens metoder föds emellertid ur vetenskaplig debatt, som har sin grund i ifrågasättande, öppen diskussion samt bildningsideal. Artikeln i Long Play lyfte fram ett problem som har kallats för konsultdemokrati (Kuusela & Ylönen 2013). Detta innebär att regeringen använder rapporter gjorda av 4

Sofie Strandén-Backa och Karina Lukin: Oberoende forskning och vetenskap med eftertanke privatföretag som stöd och underlag för sina beslut. Utgångspunkterna, materialet, metoderna och slutresultaten är inte alls alltid öppna inte heller oberoende. I rapporterna har politik maskerats som vetenskap. Många befarar att den reform av forskningsinstituten som regeringen skisserat ska göra forskningsinstituten till ett slags programmerbara maskiner som ger beslutsfattarna den kunskap den vill ha. På dödsbädden, om man följer Himanens resonemang, skulle oberoendet, den öppna diskussionen, sanningssträvan och bildningsidealet finnas. God forskning eller, som Long Play visar, god journalistik får trots allt ändå ofta synlighet, eftersom den går på djupet, diskuterar öppet och oberoende av förhandsantaganden. En utmaning ligger dock i att få redan existerande god forskning att nå såväl beslutsfattare som allmänhet. Som alltid vill Elore vara med i denna typ av vetenskaplig debatt. I det här numret av Elore lyfter vi fram ett forskningsområde som börjat debatteras ivrigt, ett forskningsområde som lockar allt fler: humanistisk djurforskning. Numret med djur som tema har två gästande artikelredaktörer: Taija Kaarlenkaski och Sari Ung- Lanki. Nora Schuurman har ombetts skriva kolumnen till detta nummer. Artiklarna kretsar kring djur och människor, och relationen dem emellan ur många synvinklar, och vi kan här erbjuda sex artiklar och två översikter på temaområdet. I Kaarlenkaskis och Ung-Lankis introduktionstext finns en översikt av forskningsfältet, och för en snabb inblick i artikelinnehållet hänvisar vi till abstracten som finns på finska, svenska och engelska. Förutom de gästande artikelredaktörerna har Tuija Hovi, Elina Hytönen-Ng, Karina Lukin och Sofie Strandén-Backa arbetat med artiklarna, och Tintti Klapuri med översikterna. Utöver artiklarna i temanumret finns det också som vanligt mycket aktuellt vetenskapligt att läsa i Elore. I det förra numret (2/2012) skrev Sven-Erik Klinkmann en artikel som skärskådade sociologen Riie Heikkiläs doktorsavhandling om stereotyper om det finlandssvenska. I föreliggande nummer finns ett genmäle av Heikkilä och hennes handledare professor Keijo Rahkonen. Klinkmann har getts möjlighet att bemöta deras genmäle, och hans svarsinlägg finns att läsa i det här numret. Flera rapporter om olika vetenskapliga aktualiteter finns också samlade i detta nummer. Här publiceras även fyra lectio praecursoria: Kari Huuskonens Vaietut historiat ja perinteet ( Tystade historier och traditioner ), Niina Hämäläinens Kalevalan moderni ilme ( Moderna uttryck av Kalevala ), Taija Kaarlenkaskis Ystävä ja tuotantoväline. Lehmä suomalaisten kirjoitetuissa kertomuksissa ( Vän och produktionsredskap. Kon i finska skrivna berättelser ), samt Mikael Sarlins Om mörker, maskuliniteter, humor och lek inom black metal. Arbetet med aktualitetstexterna har i detta nummer gjorts av Tiina Seppä, Johanna Björkholm, Tuomas Hovi, Kirsi-Maria Hytönen, Antti Lindfors och Kaisa Nissi. Något som vi särskilt vill lyfta fram bland aktualiteterna är att professor Pekka Hakamies fyllde 60 år i april, och firades med ett seminarium och en festskrift. Antti Lindfors har skrivit en rapport från festligheterna i Åbo. Elore ställer sig som en i raden av de många gratulanterna. Våra hjärtligaste gratulationer på bemärkelsedagen, Pekka! Efter aktualiteterna finns som tidigare en hel drös med recensioner av böcker som hänför sig till Elores intresseområden. Karina Lukin, Heidi Haapoja och Ulla Savolainen har arbetat med dessa. Vi tackar också Andreas Backa för hjälpen med svensk kor- Elore 1/2013 5

Sofie Strandén-Backa och Karina Lukin: Oberoende forskning och vetenskap med eftertanke rekturläsning. Översättningsarbetet har gjorts av Tuija Hovi, Karina Lukin och Sofie Strandén-Backa. Vi vill också här tacka alla de många anonyma refereegranskare som har sett till att hålla kvaliteten hög på de publicerade artiklarna. Det här numret har kommit till genom nära samarbete mellan hela tre chefsredaktörer: Elina Hytönen-Ng, Karina Lukin och Sofie Strandén-Backa. Elina blev mammaledig i slutskedet av arbetet med numret, och Karina ställde sig till förfogande som vikarie för henne. Grattis Elina till babyn! Nu önskar vi alla goda lässtunder med Elore 1/2013. Källor HIMANEN, PEKKA 2012: Sininen kirja. Suomen kestävän kasvun malli. Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi. Valtioneuvosto [online] <http://valtioneuvosto. fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf> [28.3.2013.] KUUSELA, HANNA & YLÖNEN, MATTI 2013: Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Helsinki: Gaudeamus. SILFVERBERG, ANU & VEHKOO, JOHANNA 2013: Himasen etiikka Long Play 2. Elore 1/2013 6

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/kaarlenkaski_ung-lanki.pdf] Saatteeksi IKKUNOITA IHMISTIETEELLISEEN ELÄINTUTKIMUKSEEN Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki Yhteiskunta- ja kulttuuritieteellinen eläintutkimus (human-animal studies) on kansainvälisesti vakiintunut, monitieteinen ja monimenetelmäinen tutkimusala, jota yhdistää teoreettisten ja menetelmällisten lähestymistapojen sijaan ennen kaikkea tutkimuskohde: ihmisen ja eläimen välinen suhde. Eläimet ovat olleet tutkimuksen kohteena ihmistieteissä aiemminkin, mutta yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisen eläintutkimuksen näkökulmasta tarkastelun keskiöön nousee nimenomaan ihmisen ja eläimen välinen suhde, ei eläin sinänsä. Alalla tehtävä tutkimus keskittyy kuvaamaan, tulkitsemaan sekä kriittisesti tarkastelemaan esimerkiksi eläinten asemaa ja merkityksiä kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme, eläinten representaatioita, ihmisen ja eläimen välistä vuorovaikutusta sekä eläinten toimijuutta. Tutkimuksen kohteet voivat olla konkreettisia tai symbolisia, todellisia tai fiktiivisiä, ja ne voivat sijoittua ajallisesti niin historiaan, nykypäivään kuin tulevaisuuteenkin. (Shapiro 2008.) Suomessa tutkimusalalla ei ole toistaiseksi vakiintunutta nimeä, vaan siihen on viitattu puhumalla niin ihmistieteellisestä kuin yhteiskuntatieteellisestäkin eläintutkimuksesta hieman tutkijan omasta tieteenalasta riippuen. Kasvavan eläimiin liittyvän yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisen kiinnostuksen taustalla on monia tekijöitä, muun muassa laajemmat muutokset eläinten asemassa ja merkityksessä länsimaisissa yhteiskunnissa sekä muutokset arvomaailmassa ja asenteissa eläimiä kohtaan. Ihmisten ja eläinten välisten suhteiden tarkastelulle on myös yhteiskunnallista tilausta, kun näissä suhteissa tapahtuneet muutokset sekä eläinkysymyksen politisoi- 7

Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki: Ikkunoita ihmistieteelliseen eläintutkimukseen tuminen asettavat uudenlaisia haasteita esimerkiksi eläinten pidolle, lainsäädännölle ja asiantuntijuudelle, kuten Teittinen ja Ratamäki tässä teemanumerossa kirjoittavat. Länsimaisessa ajattelussa ja kulttuuriperinteessä tapa määritellä eläimiä on ollut tiiviisti sidoksissa tapaan määritellä laajemmin luontoa (Birke 1994, 6). Yksinkertaistaen voitaneen sanoa, että ihmisen ja luonnon välistä suhdetta on modernina aikana hallinnut luonnon ja kulttuurin välisen rajan korostuminen, dualistinen ajattelutapa, jossa luonnon ja eläimen on nähty edustavan toiseutta, hallittua tai erotettua suhteessa kulttuuriin ja ihmiseen (Plumwood 1993; Williams 2003). Tämänkaltainen erottelu luonnon ja kulttuurin välillä on jossain määrin ongelmallinen niin materiaalisesti kuin kulttuurisestikin (Latour 1993), joten kenties osuvammin voidaan puhua modernille ajalle ominaisesta välineellisestä suhtautumisesta luontoon ja eläimeen. Tim Ingold (1988, 4) on kuvannyt eläimyyden (animality) ja ihmisyyden (humanity) suhdetta tunnistamalla kaksi toisilleen vastakkaista näkökulmaa eläimyyteen. Eläimyys voidaan määritellä yhtäältä tilana, jonka piiriin kuuluvat kaikki eläinkunnan edustajat ihmislaji mukaan lukien, mutta toisaalta myös tilana, joka on nimenomaan ihmisyyden vastakohta. Samanlaisuuden ja erilaisuuden teema toistuukin yleisesti erilaisissa tavoissa määritellä eläimiä ja ihmisiä (Birke 1994, 13). Me tunnistamme eläimissä jotain itsestämme ja koemme ymmärtävämme eläimiä, joiden kanssa elämme. Toisaalta etäännytämme niitä ihmisestä monin tavoin, esimerkiksi kohtelemalla eläimiä eri tavoin niiden käyttötarkoituksen perusteella tai välttämällä puhumista eläinten tunteista (Tovey 2002; Tuomivaara 2010). Nora Schuurman pohtii tarkemmin ihmisen ja eläimen välistä erontekoa tässä Eloressa kolumnissaan, jossa hän kirjoittaa antropomorfismista ja antroposentrismistä sekä niiden suhteesta eläintutkimukseen. Ihmisyyden ja eläimyyden merkityksiä sekä ihmisen ja eläimen välistä rajaa määritellään koko ajan uudelleen niin tieteessä, julkisessa keskustelussa, kulttuurituotteissa, yhteiskunnallisissa käytännöissä kuin arkielämässäkin. Donna Haraway (1991) on tunnetussa tekstissään Manifesti kyborgeille todennut, että ihmisen ja eläimen välinen raja on läpikotaisin murrettu 1900-luvun loppupuolelle tultaessa, sillä biologisen sukulaisuuden lisäksi vaikuttaa siltä etteivät edes kieli, työkalujen käyttö, sosiaalinen käyttäytyminen tai mentaaliset toiminnot kuulu yksinomaan ihmisille. Pohdinnat eläinten moraalisesta arvosta ja eläinten kokemuksellisuudesta ovat laajentuneet eläinetiikan piiristä myös yhteiskunnalliseen keskusteluun (Aaltola 2004). Toisaalta oletus merkittävästä erosta ihmisen ja muiden eläinten välillä kuitenkin yhä perustelee eläinten käyttöä esimerkiksi tehomaatalouden tuotteina ja laboratorioiden tutkimusvälineinä. Ihmisen ja eläimen välistä suhdetta länsimaisessa kulttuurissa luonnehtiikin ambivalenttius: eläimet ovat yhtäältä äärimmäisen hellyyden ja toisaalta äärimmäisen hyväksikäytön kohteita (Franklin 1999). Kotimaisen tutkimuksen taustoja Suomalaisessa kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa eläimet ja niihin liittyvät kysymykset ovat alkaneet muotoutua omaksi erityiseksi tutkimuskohteekseen Elore 1/2013 8

Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki: Ikkunoita ihmistieteelliseen eläintutkimukseen 2000-luvun aikana. Tutkimusalan vahvistumisesta kertoo oman tieteellisen seuran, Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seuran (YKES ry), perustaminen vuonna 2009. Seuran esittely löytyy tämän lehden ajankohtaista-osiosta. Perinnetieteissäkin eläimen paikka on aiemmin ollut tukevasti marginaalissa, vaikka esimerkiksi eläinsymboliikkaa ja -mytologiaa on tarkasteltu osana kansanuskoa (esim. Haavio 1959, 41 78; Haavio 1967; Pentikäinen 1995, 88 116; Sarmela 2007; Siikala 2012, 174 177, 365 394, 410 415). Tällöin tarkastelun keskiössä ovat kuitenkin olleet ensisijaisesti kulttuuri-ilmiöt, eivät eläimet, eläinsuhteet tai -representaatiot sinänsä. Eläinaiheisen humanistisen tutkimuksen kotimaisena päänavaajana voi pitää Henni Ilomäen ja Outi Lauhakankaan (2002) toimittamaa artikkelikokoelmaa Eläin ihmisen mielenmaisemassa, jonka kirjoittajat edustavat monia tieteenaloja fysiologisesta eläintieteestä kulttuuriantropologiaan ja suomen kielestä filosofiaan. Kirjan julkaisun yhteydessä valmistui Terttu Kaivolan (2002) kokoama Eläin ja ihminen -bibliografia, jossa huomio kiinnittyy kotimaisen tutkimuskirjallisuuden vähäisyyteen. Kuluneessa reilussa kymmenessä vuodessa alan tutkimuksen määrä on meilläkin lisääntynyt huomattavasti. Ennen tätä Elorea Maaseudun uusi aika (toim. Ratamäki & Schuurman 2007) sekä Alue ja ympäristö -lehdissä (toim. Ratamäki & Salmi 2012) on julkaistu eläimiin keskittyvät teemanumerot. Molemmissa sekä toimitus- että kirjoittajavastuussa olivat pääasiassa yhteiskuntatieteilijät. Tämänkin numeron kirjoittajakunnassa on sekä kulttuuri- että yhteiskuntatieteilijöitä. Artikkelien yhdistävä piirre on ennen kaikkea eläinteeman tarkastelu laajasti katsottuna ihmistieteiden näkökulmasta, ei niinkään eri tieteenaloihin sitoutuvat teoreettiset tai metodiset lähtökohdat. Keskeisiä ovat ihmisten eläimille antamat merkitykset sekä ihmisten ja eläinten erilaiset vuorovaikutussuhteet, jotka voivat ilmetä niin teksteissä, kuvissa kuin haastattelupuheessakin. Eläimet kulttuurintutkimuksen kentille Vuonna 2009 julkaistun artikkelikokoelman Ihmisten eläinkirja (toim. Kainulainen & Sepänmaa) johdantotekstissä Pauliina Kainulainen (2009, 11) esittää, että ihmistieteiden lisäarvo eläintutkimukselle on uusissa, yllättävissä tarkastelukulmissa ja niiden yhdistelmissä. Tällaisia uusia ja yllättäviä tarkastelukulmien yhdistelmiä tarjoaa myös tämä lehti. Ajallisesti ja tilallisesti artikkelit liikkuvat valtavan laajalla alueella: antiikin Kreikasta 1600-luvun Karibialle ja Venäjän Kaukoidästä Kanadan suurille karjatiloille. Myös tarkastelun kohteena olevat eläinsuhteet vaihtelevat konkreettisista ruumiillisista kontakteista kirjoitettuihin representaatioihin. Artikkelit osoittavat, että esimerkiksi kysymykset siitä, missä määrin eläimet ovat ihmisenkaltaisia ja missä tilanteissa niihin voi samaistua, ovat askarruttaneet mieliä monissa kulttuureissa. Useissa artikkeleissa pohditaan ja haastetaan myös luonnon ja kulttuurin sekä villin ja kesyn vastakkainasettelua. Kuten Outi Ratamäki (2010, 417) on kirjoittanut, [u]usi eläintutkimus haastaa tutkimaan eläinrepresentaatioita myös sen vuoksi, että saataisiin selville, mitä ne kertovat eläimestä, eläimen asemasta tai ihmisten suhteesta eläimiin. Perinnetieteissä, kuten humanistisissa tieteissä yleensäkin, tutkimuksen kohteina ovat olleet ihmiset, heidän Elore 1/2013 9

Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki: Ikkunoita ihmistieteelliseen eläintutkimukseen yhteisöllinen vuorovaikutuksensa ja kulttuurituotteensa. Ihmistieteellinen eläintutkimus tuo tutkimuksen kentälle myös eläimet subjekteina, yhteisöjen osina ja aktiivisina toimijoina, ja näin tarkastelukulmatkin laajenevat. Eläinten toimijuutta pohtii uskontotieteilijä Teuvo Laitila, joka soveltaa artikkelissaan uudelleen tulkittua animismin käsitettä. Siperian alkuperäiskansojen kertomuksissa amurintiikeri hahmottuu monin tavoin ihmisenkaltaisena persoonana, jonka kanssa voidaan kommunikoida ja joka jossain määrin jakaa yhteistä tilaa. Ihmisen kanssa kommunikoivat myös papukaijat, joiden kyky oppia tuottamaan puhetta on hämmästyttänyt ihmisiä vuosisatoja. Karibian alueen papukaijojen reittejä Eurooppaan tarkasteleva historiantutkija Laura Hollsten osoittaa, että näiden lintujen paikka yhtäältä ravintona, toisaalta seuraeläiminä oli varsin ristiriitainen. Viime vuosina monilla humanistisilla aloilla, kuten taiteentutkimuksessa ja laajemmin kulttuurintutkimuksessa, on alettu kiinnittää huomiota materiaalisuuteen ja ruumiillisuuteen (ks. esim. Kontturi & Tiainen 2004; Lehtonen 2005). Näitä lähestymistapoja voidaan hyödyntää myös tarkasteltaessa eläinsuhteita. Esimerkiksi Donna Haraway (2008) on kirjoittanut maailman materiaalis-semioottisesta rakentumisesta ja luontokulttuureista. Antropologi Andrea Petitt tarkastelee artikkelissaan hevosten ja nautojen roolia kanadalaisessa cowboy-kulttuurissa. Hän kuvaa, kuinka erilaisia maskuliinisuuksia ja identiteettejä tuotetaan ihmisen ja eläimen välisessä arkisessa vuorovaikutuksessa ja materiaalisissa käytännöissä. Tiettyjen koirarotujen vaarallisuudesta käytyä keskustelua ja lainsäädäntöä artikkelissaan tarkasteleva Ane Möller Gabrielsen toteaa, että käsitykset vaarallisesta koirasta rakentuvat sekä diskursiivisesti että materiaalisesti. Hän kuvaa myös, kuinka eläimet ovat vahvasti läsnä yhteiskunnallisessa vallan ja hallinnan kontekstissa; yksittäisten koirarotujen hallinta laajenee koiranomistajien ja koko koiranpidon hallintaan. Eläimistä karhu on Suomessa eniten saanut perinnetieteissä huomiota osakseen: sitä on käsitelty sekä osana mytologiaa ja kansanuskoa että nykyisenä kansallisena symbolina (esim. Klemettinen 2002; Pentikäinen 2005). Folkloristit Sofie Strandén-Backa ja Andreas Backa kohdistavat katseensa aivan toisen kokoluokan eläimeen, leppäkerttuun, ja tarkastelevat sen symbolisia merkityksiä ja käyttöä RKP:n logossa. Liisa Kaski taas yhdistelee folkloristiikan ja antiikintutkimuksen lähestymistapoja ja tutkii antiikin Kreikassa vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua kirjoitettua runoutta ja kasvatukseen kytkeytyviä riittejä, joihin meille tuttu karhukin kiinnostavasti kytkeytyy. Kaski osoittaa, että eläinoikeusajattelun ituja voi löytyä yllättävän kaukaa. Toivotamme ajatuksia herättäviä lukuhetkiä niin ihmistieteelliseen eläintutkimukseen aiemmin perehtyneille kuin tutkimusalaan tämän numeron myötä tutustuvillekin! Kirjallisuus AALTOLA, ELISA 2004: Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino. BIRKE, LYNDA 1994: Feminism, animals and science. The naming of the shrew. Buckingham and Philadelphia: Open University Press. FRANKLIN, ADRIAN 1999: Animals and modern cultures. A sociology of humananimal relations in modernity. London: Sage. Elore 1/2013 10

Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki: Ikkunoita ihmistieteelliseen eläintutkimukseen HAAVIO, MARTTI 1959: Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen tutkimus. Helsinki: WSOY. 1967: Suomalainen mytologia. Helsinki: WSOY. HARAWAY, DONNA 1991: Simians, cyborgs, and women. The reinvention of nature. London: Free Association Books. 2008: When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press. ILOMÄKI, HENNI & LAUHAKANGAS, OUTI (toim.) 2002: Eläin ihmisen mielenmaisemassa. Helsinki: SKS. INGOLD, TIM (ed.) 1988: What is an animal? London: Unwin Hyman. KAINULAINEN, PAULIINA 2009: Johdanto. Ihmistieteiden anti eläintutkimukselle. Pauliina Kainulainen & Yrjö Sepänmaa (toim.), Ihmisten eläinkirja. Muuttuva eläinkulttuuri. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press. KAIVOLA, TERTTU 2002: Eläin ja ihminen: kulttuuriantropologista, folkloristista ja uskontotieteellistä kirjallisuutta: bibliografia [online]. < http://www.finlit.fi/kirjasto/ julkaisu/elain2.pdf > [25.3.2013.] KLEMETTINEN, PASI 2002: Kurkistuksia karhun kulttuurihistoriaan. Henni Ilomäki & Outi Lauhakangas (toim.), Eläin ihmisen mielenmaisemassa. Helsinki: SKS. KONTTURI, KATVE-KAISA & TIAINEN, MILLA 2004: Taiteentutkimus ja materiaalisuuden haaste. Feministisiä suunnanavauksia. Kulttuurintutkimus 21(3). LATOUR, BRUNO 1993: We Have Never Been Modern. Cambridge, Mass.: Harvard University Press. LEHTONEN, MIKKO 2005: Ruumiin ylösnousemus ja sen haasteet tutkimukselle. Kulttuurintutkimus 22(2). PENTIKÄINEN, JUHA 1995: Saamelaiset pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: SKS. 2005: Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika. PLUMWOOD, VAL 1993: Feminism and the mastery of nature. London and New York: Routledge. RATAMÄKI, OUTI 2010: Katsaus yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen tieteenalaan. Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirja 4. RATAMÄKI, OUTI & SCHUURMAN, NORA (toim.) 2007: Teemana eläimet. Elinkeinot, harrastukset, hyvinvointi ja muutos. Maaseudun uusi aika 15(2). RATAMÄKI, OUTI & SALMI, PEKKA (toim.) 2012: Eläimet lähellämme. Alue ja ympäristö 41(2). SARMELA, MATTI 2007: Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Kolmas, osittain uusittu painos [online].< http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/ Suomen perinneatlas.pdf > [26.3.2013]. SHAPIRO, KENNETH 2008: Human-animal studies. Growing the field, applying the field. Ann Arbor: Animals and Society Institute. SIIKALA, ANNA-LEENA 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS. TOVEY, HILARY 2002: Risk, morality and the sociology of animals: Reflections on the Foot and Mouth outbreak in Ireland. Irish Journal of Sociology 11(1). TUOMIVAARA, SALLA 2010: Eläimet luonnon ja yhteiskunnan rajoilla. Jarno Valkonen (toim.), Ympäristösosiologia. Helsinki: WSOY. Elore 1/2013 11

Taija Kaarlenkaski ja Sari Ung-Lanki: Ikkunoita ihmistieteelliseen eläintutkimukseen WILLIAMS, RAYMOND 2003: Luontokäsitykset. Yrjö Haila & Ville Lähde (toim.), Luonnon politiikka. Tampere: Vastapaino. Filosofian tohtori Taija Kaarlenkaski tekee perinteentutkimuksen post doc -tutkimusta Itä-Suomen yliopistossa. Yhteiskuntatieteiden maisteri Sari Ung-Lanki valmistelee sosiologian alan väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Elore 1/2013 12

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/schuurman.pdf] Kolumni ELÄIN TAVOITTAMATON TUTKIMUSKOHDE? Nora Schuurman Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä eläintutkimuksessa on tämän tästä esitetty kysymys: Mikä on eläin? (esimerkiksi Ingold 1988.) Tutkimuksen volyymi on ensimmäisten tärkeiden määrittelyvaiheiden jälkeen kasvanut 2000-luvulla lähes räjähdysmäisesti. Tässä vaiheessa onkin aiheellista pohtia, onko tutkimus onnistunut vastaamaan edellä esitettyyn kysymykseen ja samalla eläimiä sekä ihmisten ja eläinten suhdetta koskeviin teoreettisiin ja metodologisiin haasteisiin. Eräs ydinkysymys koskee niitä empiirisen tutkimuksen työkaluja, joilla eläimiin liittyviä käsityksiä jäsennetään ja joiden avulla myös ihmisen ja eläimen välistä rajaa määritellään ja puretaan. Ihminen eläimen mittarina? Ehkä eniten käytetty eläinkäsityksiä jäsentävä käsite on antropomorfismi. Eläinten inhimillistämisen käsite haastaa eläimen ja ihmisen välisen diskursiivisen rajan määrittämällä eläimen ihmisen kaltaiseksi. Antropomorfismia on helppo käyttää apuna ihmisten ja eläinten välisten suhteiden empiirisessä tutkimuksessa, vaikka se on lopulta sangen epämääräinen. Vahvan määritelmän puuttuessa antropomorfismi toimii kuin kaleidoskooppi: kun sitä kääntelee eri asentoihin, näkymä on aina erilainen. Mitä nimittäin käytännössä tarkoittaa, että eläintä pidetään ihmisen kaltaisena, sille puhutaan kuin ihmiselle tai siihen suhtaudutaan ikään kuin se olisi ihminen? Eihän ole edes selvää, mitä sillä ihmisellä tarkoitetaan, johon eläimiä verrataan. Asia ei juuri näytä herättävän 13

Nora Schuurman: Eläin tavoittamaton tutkimuskohde? kiinnostusta eläintutkimuksen piirissä, joten tutkimusta päädytään tekemään melko implisiittisillä käsitteillä. Antropomorfismi jäsentyy ehkä selkeimmin Horowitzin (2007) jaottelussa, jonka mukaan ilmiö voidaan jakaa pääpiirteittäin kahteen muotoon. Eläinten kirjaimellinen inhimillistäminen tarkoittaa sitä, mihin yleensä viitataan, kun antropomorfismia kritisoidaan. Tässä ajattelutavassa ihmisten henkiset ja usein myös fyysiset ominaisuudet siirretään suoraan eläimille, jolloin eläimen uskotaan vaikkapa kokevan kylmää ihmisen tavoin. Ennen kaikkea eläinten kirjaimellinen inhimillistäminen kuitenkin sisältää käsityksiä eläinten kyvystä ajatella käsitteellisesti, tiedostaa menneisyytensä ja tulevaisuutensa ja kokea olevansa osa yhteiskuntaa, esimerkiksi ymmärtämällä oman identiteettinsä lemmikkinä tai tuotantoeläimenä ihmisen näkökulmasta. Eläinten pitäminen kirjaimellisesti ihmisen kaltaisena nähdään vastakohtana eläimen ymmärtämiselle eläimenä, sekä lajinsa edustajana että yksilönä. Analogisessa inhimillistämisessä sen sijaan eläimistä puhutaan samalla tavoin, samoilla sanoilla ja termeillä kuin ihmisistä, mutta eläintä ei varsinaisesti pidetä ihmisen kaltaisena. Tarkoituksena on pikemminkin eläimen empaattinen ymmärtäminen ja sen oman eläinnäkökulman verbalisointi. Tällainen eläinten inhimillistäminen on arkikielessä yleinen tapa tulkita eläimiä, niiden intentioita, tunteita ja toimintaa (Arluke & Sanders 1996). Sitä on myös vaikea välttää, koska vaihtoehtoja ei juuri ole: arkikielessä ei voida puhua tieteen käsittein. Empiirisessä tutkimuksessa antropomorfismi kulkee monesti yhtä matkaa sellaisten käsitteiden kanssa kuin ihmisen ja eläimen välinen vuorovaikutus, kommunikaatio ja kumppanuus. Antropomorfismi liitetään eläintä kohtaan tunnettuun kiintymykseen siten, että ihminen, jolla on läheinen emotionaalinen suhde esimerkiksi lemmikkiinsä, automaattisesti myös inhimillistää tätä. Tällöin kiintymys sinänsä rajataan ihmisen ominaisuudeksi, ja emotionaalisuus määrittyy eläimen itsensä kannalta jopa luonnottomaksi. Esimerkiksi James Serpell (2003) rinnastaa ihmisen ja eläimen välisen kumppanuussuhteen eläimen kirjaimelliseen inhimillistämiseen. Haasteena eläinkeskeisyys Mutta voiko tunnesiteen ja inhimillistämisen väliin todella vetää yhtäläisyysmerkin? Jos vuorovaikutus eläimen kanssa johtaa eläimen inhimillistämiseen, niin onko silloin olemassa ylipäätään käsitystä eläimistä eläiminä? Syyllistyykö tutkija antroposentrismiin eli ihmiskeskeisyyteen määrittäessään ihmisen ja eläimen välisen kumppanuuden kategorisesti eläinten inhimillistämiseksi vai onko niin, että eläin todella merkitsee ihmiselle aina jotain muuta kuin eläimyyttä, joko mekaanista konetta tai ihmistä? Jos tutkimuksessa ei kirjoiteta tätä auki ja problematisoida eläinten osuutta sosiaalisissa tai emotionaalisissa suhteissa, tutkija tulee myös implisiittisesti korostaneeksi ihmisten ja eläinten välistä eroa. Eronteko on kuitenkin niin keskeinen kysymys eläintutkimuksessa, ettei sitä pitäisi ohittaa reflektoimatta. Jos eläinten kirjaimellinen inhimillistäminen on antroposentristä, analogista inhimillistämistä sen sijaan voi pitää jossain määrin zoosentrisenä, eläinkeskeisenä. Vaikka Elore 1/2013 14

Nora Schuurman: Eläin tavoittamaton tutkimuskohde? eläinkeskeisyys on Adrian Franklinin (1999) mukaan modernisaation mukanaan tuoma ilmiö, sen saaminen tutkimuksessa esiin on usein hankalaa (esimerkiksi Gouabault ym. 2011). Silti eläintutkimuksessa voi erottaa pyrkimyksen zoosentrisen otteen vahvistamiseen. Vanha käsitys siitä, että humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tutkitaan vain ihmisten maailmassa tapahtuvia, eläimiin liittyviä ilmiöitä, ei enää aivan riitä, vaan eläimen oma toimijuus pitäisi tavalla tai toisella saada tutkimuksessa esiin (esimerkiksi Swart 2007). Eläinten toimijuus, subjektiiviset kokemukset ja teot kiinnostavat tutkijoita entistä enemmän siksikö, että luonnontieteen kontribuutio koetaan riittämättömäksi? Lynda Birke (2009) huomauttaa, että ihmisen ja eläinten suhteen tutkimus on tähän asti ollut kaksijakoista. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä on tutkittu ihmistä eläinsuhteen yhtenä osapuolena ja vastaavasti luonnontieteissä suhteen toista osapuolta, eläintä. Tulos on dualistinen ja muistuttaa kovasti länsimaisen ajattelun laajempaa dualismia, mikä ei ole sattumaa. Birke esittääkin, että sen lisäksi, että ihmisen ja eläinten välistä rajaa yritetään käsitteellisellä tasolla purkaa, myös empiirisessä tutkimuksessa pitäisi päästä käsiksi siihen, mitä ihmisen ja eläimen väliin jää: elettyyn ja vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kohti kokonaisvaltaista kontekstuaalisuutta Yhteiskuntatieteellisessä ja kulttuurisessa eläintutkimuksessa onkin 2000-luvun puolella peräänkuulutettu entistä konkreettisempaa ja kontekstuaalisempaa ihmisten ja eläinten suhteen tutkimusta, jossa myös eläimen ja koko suhteen materiaalisuudella on merkitystä (esimerkiksi Barad 2003; Birke ym. 2004; Despret 2004). Kyse on käytännöistä, ruumiillisuudesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta. Kysymykseen mikä on eläin? jätetään tarkoituksellisesti vastaamatta, sillä pyrkimyksenä on ottaa etäisyyttä eläimen universaalia olemusta kuvaavaan eläin-essentialismiin (Thompson 2011). Eläimet eivät ole olemassa universaaleina teoreettisina konstruktioina, vaan ne ja niiden asema, rooli ja merkitykset rakentuvat materiaalis-diskursiivisena prosessina, kontekstuaalisesti ajassa ja paikassa aina jossain määrin eri tavoin. Eläinten representaatiot eivät voi olla staattisia, sillä eläinten oma toiminta puuttuu niihin ja aiheuttaa jatkuvaa uudelleenarviointia. Konkreettisesti tutkimusta tarvittaisiin siis niistä ilmiöistä ja käytännöistä, joissa ihmiset ja eläimet ovat tekemisissä keskenään, ja tarkastella sitä, mitä ihmisten ja eläinten välisissä suhteissa oikeastaan tapahtuu ja mitä mistäkin ehkä seuraa. Näkökulman muutos on merkittävä, eikä tutkijoille asetettu haaste ole vähäinen. Seurauksena voisi kuitenkin olla antropomorfismin kaltaisten käsitteiden täsmentyminen, jolloin ne saisivat tarkemman merkityssisällön ja suuremman painoarvon. Nähtäväksi jää, miten haasteeseen vastataan. Elore 1/2013 15

Nora Schuurman: Eläin tavoittamaton tutkimuskohde? Kirjallisuus ARLUKE, ARNOLD & SANDERS, CLINTON E. 1996: Regarding Animals. Philadelphia: Temple University Press. BARAD, KAREN 2003: Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter. Signs: Journal of Women in Culture and Society 28(3). BIRKE, LYNDA 2009: Interwoven Lives: Understanding Human/Animal Connections. Holmberg, Tora (ed.). Investigating Human-Animal Relations in Science, Culture and Work. Uppsala: Uppsala Universitet. BIRKE, LYNDA, BRYLD, METTE & LYKKE, NINA 2004: Animal performances. An exploration of intersections between feminist science studies and studies of human/animal relationships. Feminist Theory 5(2). DESPRET, VINCIANE 2004: The Body We Care For: Figures of Anthropo-zoogenesis. Body & Society 10(2/3). FRANKLIN, ADRIAN 1999: Animals and Modern Cultures. A Sociology of Human- Animal Relations in Modernity. London: Sage Publications. GOUABAULT, EMMANUEL, DUBIED, ANNIK & BURTON-JEANGROS, CLAUDINE 2011: Genuine Zoocentrism or Dogged Anthropocentrism? On the Personification of Animal Figures in the News. Humanimalia 3(1) [online]. < http://www.depauw.edu/humanimalia/issue%2005/gouabault.html > [1.3.2013.] HOROWITZ, ALEXANDRA C. 2007: Anthropomorphism. Bekoff, Marc (ed.): Encyclopedia of human-animal relationships: a global exploration of our connections with animals., Westport, Conn: Greenwood Press. INGOLD, TIM 1988: What is an animal. London: Routledge. SERPELL, JAMES 2003: Anthropomorphism and Anthropomorphic Selection Beyond the Cute Response. Society & Animals 11(1). SWART, SANDRA 2007: But Where is the Bloody Horse? : Textuality and Corporeality in the Animal Turn. JLS/TLW 23(3). THOMPSON, KIRRILLY 2011: Theorising Rider-Horse Relations: An Ethnographic Illustration of the Centaur Metaphor in the Spanish Bullfight. Taylor, Nik & Signal, Tania (eds.). Theorizing Animals. Re-thinking Humanimal Relations. Leiden: Brill. YTT Nora Schuurman työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa. Elore 1/2013 16

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 20 1/2013. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. [http://www.elore.fi/arkisto/1_13/tiivistelmat.pdf] Tiivistelmät Teuvo Laitila Puhuu tiikerin kanssa. Näkökohtia ihmisen ja eläimen maailmassa-asumiseen Venäjän Kaukoidässä Ihmisen tapaa puhua eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä inhimillisinä toimijoina on E. B. Tylorin Primitive Culture -teoksesta (1871) lähtien kutsuttu animismiksi. Tylor piti animismia alkukantaisena tapana selittää, mitä luonnossa tapahtui. Uudemmassa tutkimuksessa, alkaen A. I. Hallowellin artikkelista Ojibwa Ontology, Behavior and World View (1960), animismi on nähty ihmisen tapoina hahmottaa maailma ja määrittää kunkin maailmassa vaikuttavan toimijan paikka ja sille sovelias toiminta. Tätä on sittemmin kutsuttu myös perspektivismiksi (mm. Eduardo Viveiros de Castro). Artikkelissa tarkastellaan uudemman näkemyksen pohjalta Venäjän Kaukoidän alkuperäiskansojen ihmisen ja tiikerin suhteista kertovaa perinnettä. Perspektivismin sijaan nimitän näkökulmaani maailmassa-asumiseksi, koska en katso perspektivismin kuvaavan riittävän kattavasti animismiin sisältyvää toimintaa: animismissa ei ole kyse vain näkemisestä tai näkökulmasta. Termi maailmassa-asuminen perustuu Martin Heideggerin ja Tim Ingoldin ajatuksiin. Artikkelissa kuvataan maailmassa-asumista persoonien (ihmisen ja tiikerin) tilan jakamisen ja siihen liittyvien ristiriitojen kautta. Johtopäätöksenä on, että sekä tilan jakamista että ristiriitojen ratkaisua säätelevät kullekin persoonalle ominaiset toimintamallit, jotka otaksutaan yleisesti tunnetuiksi ja joita Venäjän Kaukoidän alkuperäiskansat kutsuvat muun muassa taigan laiksi. Periaatteiden yleinen tuntemus ja niistä neuvottelemisen mahdollisuus taas perustuvat persoonia ulkokuoren erilaisuudesta huolimatta yhdistävään yhteisöllisyyteen. Erilaiset persoonat elävät samassa maailmassa, ovat riippuvaisia 17

Tiivistelmät Artikkelit toisistaan ja vaikuttavat teoillaan toisiinsa. Siksi persoonana oleminen on myös eettistä toimintaa, joka kuten persoonakin on olemassa vain keskinäisen vuorovaikutuksen kautta. Laura Hollsten Kuoliaaksi kulutettu ja rakastettu. Villit ja kesyt papukaijat varhaismodernissa atlanttisessa maailmassa Artikkelissa tarkastellaan ympäristöhistoriallisesta näkökulmasta eurooppalaisia, pääasiassa ranskalaisia kuvauksia karibialaisista papukaijoista 1600- ja 1700-luvuilla. Tutkimalla papukaijan varhaismodernin ajan luonto- ja kulttuurihistoriaa artikkeli esittää, että ero kategorioiden villi ja kesy välillä oli tärkeä distinktio suhteessa papukaijojen arvoon ja käyttötapaan kulutushyödykkeenä. Tutkimus tarjoaa myös mahdollisuuden selvittää, voiko papukaijan itsensä ääntä kuulla analysoiduissa kuvauksissa. Papukaijan sijoittumisesta kulttuurin ja luonnon rajalle johtuu, että jako näihin kahteen kategoriaan on ongelmallinen. Yhtäältä papukaija edusti villiä trooppista luontoa siirtomaissa, toisaalta se oli viihdyttävä lemmikki, joka sopeutui ihmisen toivomuksiin ja vaatimuksiin matkimalla hänen puhettaan. Papukaijojen luonnollinen villeys nimettiin useissa tapauksissa ei-toivotuksi ominaisuudeksi. Kun papukaijoja kesytettiin, ne yritettiin saada unohtamaan oma villeytensä erottamalla ne lajitovereistaan ja viemällä ne pois elinalueiltaan sekä maantieteellisesti että symbolisesti. Näin papukaijojen ajateltiin sosialisoituvan ihmisten maailmaan. Kuilu ihmisten ja eläinten välillä on merkittävästi kapeampi kuvauksissa papukaijoista lemmikkeinä kuin kuvauksissa villeistä papukaijoista. Papukaijan ominaisuudet, jotka tekivät siitä houkuttelevan sen hyvänmakuinen liha, sen huomiota herättävä kauneus ja sen kyky puhua ihmisten kieltä olivat voitokas yhdistelmä kulutusmarkkinoilla. Sitävastoin papukaijat itse näyttäytyvät häviäjinä eurooppalaisten Karibian kolonisaatioon liittyvissä tapahtumissa sekä sen seurauksena tapahtuneessa mannerten välisessä lajien vaihdossa ja ekologisessa imperialismissa. Kääntäjä Tuija Hovi Elore 1/2013 18

Tiivistelmät Artikkelit Andrea Petitt Cowboy-maskuliinisuudet karjatilan ihmisten ja eläinten välisissä suhteissa Cowboyn mielikuvasta on muodostunut äärimmäisen maskuliinisuuden symboli, jota käytetään usein kuvaamaan heteroseksuaalista macho-maskuliinisuuden arkkityyppiä. Tässä artikkelissa käsitellään nykyään Länsi-Kanadassa toimivalla karjatilalla työskenteleviä cowboyta. He ilmaisevat ja arvostavat vaihtoehtoista cowboy-maskuliinisuutta, jota luonnehtivat vastuullisuus, rauhallisuus, tekninen taidokkuus ja sensitiivisyys. Artikkelissa pohditaan karjatilan jokapäiväisiä ihmisten ja eläinten - cowboyden, hevosten ja nautojen - välisiä suhteita. Keskityn tarkastelemaan erityisesti sitä, miten maskuliinisuudet esiintyvät karjatilan arjessa cowboyn ja hevosen tai naudan välisessä vuorovaikutuksessa, ja sitä, miten eläimiä käytetään erilaisten maskuliinisuuksien konstruointiin ja esittämiseen. Tutkimuksen aineisto on kerätty osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla cowboy-ryhmän parissa. Artikkeli pohjautuu posthumanistisiin käsityksiin kokemuksen ruumiillisuudesta ja moninaisista maskuliinisuuksista sekä käsitykseen, jonka mukaan ihmisen ja eläimen suhde ei perustu näiden vastakkainasettelulle. Artikkelissa korostetaankin ei-binaarisia analyyttisiä kehyksiä ja niiden viimeaikaista kehitystä. Artikkelin johtopäätös on, että vaikka sama laji tarjoaakin monia erilaisten maskuliinisuuksien esittämisen mahdollistavia suhteita, cowboyt käyttävät eri eläinten kategorioita eri tavoin vaihtoehtoisten ja täydentävien maskuliinisuuksien konstruoinnissa. Kääntäjä Karina Lukin Ane Møller Gabrielsen Vaarallinen koira diskursiivisena konstruktiona. Koirien ja koiranomistajien kouluttaminen Norjassa Viime vuosikymmenten aikana vaarallisia koirarotuja on kielletty monissa maissa. Norjassa vaarallisina on kielletty kuusi koirarotua. Vaarallisten koirien kieltämisen taustalla on ajatus siitä, että vaarallisuutta voidaan torjua. Samalla periaatteessa hallitsemattomasta ja hankalasti käsiteltävissä olevasta tehdään jotain, joka on tunnistettavissa ja yksilöitävissä. Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, mikä tekee koirasta vaarallisen, ja aiheeseen liittyykin paljon paradokseja. Kun vuonna 1930 saksanpaimenkoiria ja dobermanneja pidettiin Norjassa vaarallisina, nykyään vaaralliset lajit koostuvat taistelukoirista. Tämä artikkeli käsittelee norjalaista vaarallisia koiria koskevaa lainsäädäntöä vuodesta 1930 tähän päivään. Lähtökohtana on, että vaarallisia koiria ei ole itsessään olemassa, vaan ne luodaan lainsäädännössä liittämällä vaarallisuus muihin tekijöihin. Elore 1/2013 19

Tiivistelmät Artikkelit Artikkelissa käytetään hallintomentaliteettiteoriaa ja Carol Bacchin toimintapolitiikka-analyysia varten kehittämää mikä ongelman esitetään olevan -metodia (wpr), joiden avulla tunnistetaan ne lainsäädäntötyön käsitteelliset lähtökohdat, joita käytetään määriteltäessä vaarallisia koiria vaarallisiksi koiraroduiksi. Artikkelin kuvaaman ajanjakson aikana vaaralliset koirat ovat edustaneet Norjan lainsäädännössä eri lajeja, minkä lisäksi vaarallisuus ei liity enää koiran käytökseen, vaan sukutauluihin, DNA:han, ulkonäköön ja omistajaan. Tämä on seurausta ja vahvistaa edelleen ajattelutapaa, jonka mukaan koiraa pidetään enenevissä määrin rotuna, jonka kielteiset ominaisuudet ymmärretään synnynnäisiksi, periytyviksi ja näkyviksi. Samaan ajattelutapaan pohjautuen oletetaan yhteys tiettyjen koiratyyppien ja ihmistyyppien välille. Huolimatta siitä, että vaarallisten koirien kieltäminen määrittelee koiria, joiden ei sallita olevan olemassa, toimet ovat vaikuttaneet myös tavallisten koirien kontrollointiin. Kirjoittajan mukaan vaaralliset koirat ovat diskursiivinen solmukohta, joka mahdollistaa tavallisten koirien ja heidän omistajiensa hallinnoimisen ja pitämisen kurissa viranomaisten ja Norjan Kennelliiton vuorovaikutuksen välityksellä. Vaarallisten koirien määrittelyjen myötä Kennelliitto on alkanut ottaa vastuuta koiranomistajien opettamisessa. Lait ja asetukset ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Kennelliiton jalostus-, merkintä- ja rekisteröintijärjestelmiin, joista on tullut koirakantaa kontrolloivaa poliittista teknologiaa. Laeilla ja asetuksilla on ollut osuutensa myös siinä, että on syntynyt käsitys vastuullisesta koiranomistajasta, joka vastaa itse koiriensa hallitsemisesta rekisteröimällä, taluttamalla hihnassa ja kouluttamalla niitä. Sofie Stradén-Backa & Andreas Backa Leppäkerttu avainsymbolina. Kulttuurisemioottinen analyysi Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluesymbolista Teemme artikkelissa kulttuurisemioottisen analyysin Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) leppäkerttu-tunnuksesta. Kesällä 2012 puolue sai uuden logon, jossa leppäkerttu pääsi uudelleen keskeiseen asemaan oltuaan muutaman vuoden ajan vähemmän näkyvä. Etsimme syytä sille, miksi leppäkerttu tunnutaan ymmärrettävän positiivisena ja mistä johtuu, että se voi toimia poliittisen puolueen symbolina. Kulttuurisemioottisen otteen avulla tutkimme leppäkerttua osana tiettyä merkkijärjestelmää osoittaaksemme, kuinka merkitys luodaan sekä kuinka puolue ja siten myös laajemmin ottaen ruotsinkielisyys Suomessa representoidaan. Semioottisen lähestymistavan avulla havainnollistamme leppäkerttuun liittyviä kulttuurisia assosiaatioita, malleja joiden uskomme olevan enemmän tai vähemmän tiedostamattomia ja jotka siten myös vaikuttavat ihmisiin. Uskomme, että tavalla, jolla leppäkerttumerkkiä käytetään, on seurauksia sen suhteen, miten ruotsinkielisyyttä Suomessa tuodaan esiin, eletään ja koetaan. Leppäkertun saamat monet positiiviset merkitykset kansanuskossa ilmaisevat, että Elore 1/2013 20

Tiivistelmät Artikkelit on olemassa koodi, joka yhdistää kansanomaiset talonpoikaisyhteisön esitykset moniin käyttöyhteyksiin, joita leppäkertulla on tänä päivänä. Pohdimme analyysimme tulosta Sherry Ortnerin avainsymboli-käsitteen valossa ennen kuin syvennämme analyysiä niihin seurauksiin, joita leppäkertun käytöllä symbolina on ruotsinkielisyydelle Suomessa. Leppäkertusta on tullut kulttuurisesti tärkeä suomenruotsalaisessa kontekstissa johtuen osittain sen esiintymisestä kansanperinteessä hyvänä jopa pyhänä eläimenä, osittain ja erityisesti sen käytöstä RKP:n puoluesymbolina. RKP:n ja ruotsinkielisen Suomen vahvan yhteenkuuluvuuden perusteella leppäkerttu on myös alkanut symboloida ruotsinkielistä Suomea. Leppäkertusta on tullut vahvoilla merkityksillä ladattu kuva, metafora sille ruotsinkieliselle Suomessa, jota RKP tuntuu haluavan vaalia. Kääntäjä Tuija Hovi Liisa Kaski Ihmisen ja eläimen suhteesta varhaisessa kreikkalaisessa ajattelussa Toisenlajisia eläimiä huomioiva ja mm. kasvissyöntiä puolustava ajattelu on antiikin filosofiassa omalaatuinen jatkumo, joka ulottuu esiklassiselta kaudelta myöhäisantiikkiin. Tutkin artikkelissani tämän ajattelun suhdetta varhaisempaan kreikkalaiseen kulttuuriperinteeseen, jonka ilmauksina tarkastelen arkaaista runoutta, mytologiaa ja uskonnollisia rituaaleja. Eläinmyönteisistä filosofeista esimerkeikseni olen poiminut Empedokleen (n. 490 430 ekr.) ja Plutarkhoksen (n. 45 125 jkr.). Lähtökohtanani on ihmetys, jota Plutarkhoksen voimakkaat eläinten tappamista vastustavat tekstit herättävät antiikin perinteisesti hyvin antroposentriseksi miellettyä taustaa vasten. Plutarkhoksen osoittamia jälkiä pitkin etenen ajassa taaksepäin, esisokraatikko Empedokleeseen. Näiden kahden filosofin ajattelusta nostan esiin erityisesti oikeudenmukaisuuteen sekä ihmisten ja muiden eläinten sukulaisuuteen ja kosmiseen kohtalonyhteyteen liittyviä teemoja. Artikkelini jälkimmäisessä osassa tutkin eläinmyönteisten filosofien taustalla mahdollisesti vaikuttavaa kollektiivista perinnettä. Tarkastelen eläinhahmoja ja eläinmetaforien käyttöä varhaisessa runoudessa, esimerkkeinäni otteita Homerokselta ja kuorolyyrikko Alkmanilta (600-luku ekr.). Runokuvien rinnalla jäljitän kreikkalaisen mytologian välittämää kuvaa eläimistä, erityisesti eläinten ja jumalien suhdetta. Jäljitystä pohjustavat esimerkit Zeuksen eläimellisistä muodonmuutoksista sekä havainto kreikan eläintä merkitsevän ζῷον-sanan semanttisesta avaruudesta, joka kattaa toisenlajisten eläinten lisäksi niin ihmiset kuin jumalat. Lopuksi tarkastelen kahta uskonnollista rituaalia, spartalaista nuorten neitojen kuororituaalia ja attikalaista Artemis Brauronian karhujuhlaa, joissa eläinmetaforiikka syvenee kohti metamorfoosia, samaistumista toisenlajiseen eläimeen ja muuntumista toiseksi rituaalin tilassa. Johtopäätöksenä esitän, että arkaaisen kreikkalaisen kasvatuk- Elore 1/2013 21