Mistä johtuu lähiöiden huono maine? Matti Kortteinen, Kaupunkisosiologian professori Helsingin yliopisto
Esipuhe Olen ollut alalla vsta 1978 lähtien (Kortteinen: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava 1982) ja ajattelin tästä syystä tarkastella asiaa historiallisen muutoksen (keskustelun erilaisten vaiheiden) kautta.
Kysymys Irene Roivainen: Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia, 1999. Lähiölle sanomalehdessä (HS) tuotettiin sosiaalisesti ongelmallisen ja virikkeellisesti köyhän asuinalueen maine 1960 luvun lopulta alkaen. Miten tällaiseen arvosteluun olisi viisasta suhtautua?
Näkökulma Yksi mahdollisuus on tarkastella kysymystä siltä kannalta, miten asia on, so. esimerkiksi kysymällä, ovatko lähiöt erityisen ongelmallisia alueita sosiaalisesti. Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke (Kortteinen & Vaattovaara): New urban poverty and the renovation of prefabricated high-rise suburbs in Finland (PREFARE) 2011-2015.
Kukaan ei ennen tätä tutkimushanketta edes tiennyt lähiöiden sijaintia, lukumäärää tai sijaintia, paikannus piti aloittaa rakennusrekisteristä: ensimmäiset väestötilastoihin perustuvat tarkastelut lähiöiden kehityksestä kansallisessa mitassa (Mats Stjernberg: väitöskirja, tulossa 2015, ennakkotietoja). Tältä perustalta näyttäisi siltä, että on mahdollista erottaa kaksi tässä tärkeää tulosta:
Vaihe 1: 1960-1992 Vielä v.. 1990 lähiöt profiloituivat (sijainnistaan riippumatta) varsin lähelle oman seutunsa tai työssäkäyntialueensa keskivertoa (Stjernberg 2015, tulossa). Tulos vastaa aiempaa (Vaattovaara 1998), jonka mukaan 1990 luvun alussa pk-seudulla lähiöt eivät erottuneet huono-osaisuuden kasaumina: tämä oli sekoittamispolitiikan jäljiltä mosaiikkimaisesti hajautunut muun kaupunkirakenteen sekaan.
Myös kansainvälisesti suomalaiset lähiöt v. 1990 olivat harvinaisen tasapainoisia (Flatley ym. 1999). Tässä suhteessa Roivaisen kritiikillä siis oli rakenteellinen perusta.
Vaihe 2: Vuodesta 1992- Vuosien 1990-2000-2010 aikana lähiökanta on eriytynyt voimakkaasti. Osa lähiökannasta kehittyy seutunsa keskivertoa paremmin, osa huonosti tai hyvin huonosti, sekä kansallisissa vertailuissa että verrattuna oman seutunsa keskivertoon (Stjernberg 2015, tulossa). Kielteinen kehitys oli voimakasta v. 1990-2000 välisenä aikana, tämän jälkeen se on jatkunut hitaampana (Kortteinen & Vaattovaara 2015, tulossa).
HELSINKI TYÖLLISYYSASTE LÄHIÖISSĹ SUHTEESSA KAUPUNGIN KESKIARVOON (n = 32) Mats Stjernberg ¹ Vähintään 700 asukkaan lähiöt
TAMPERE TYÖLLISYYSASTE LÄHIÖISSĹ SUHTEESSA KAUPUNGIN KESKIARVOON (n = 13) Mats Stjernberg ¹ Vähintään 700 asukkaan lähiöt
Lähiöiden sosioekonominen putoaminen pienempien, aiemmin teollisuusvaltaisten kaupunkien reunoilla on aiempaan verrattuna ennen näkemätöntä. Osassa tällaista lähiökantaa valtaosa työikäisestä väestä ei arkisin käy töissä.
Tulkinta ja keskustelu Miksi osa nousee? Kasvavat kaupunkiseudut imaisevat sijainniltaan edulliset lähiöt sisäänsä, ne kasvavat sisälle kaupunkia. Mikä on ongelmien tausta? (i) Maan elinkeinorakenteen poikkeuksellisen myöhäinen ja äkillinen kaupungistuminen johti siihen, että kasvava työväestö asutettiin 1960- ja 70-luvuilla pääsääntöisesti lähiöihin; (ii) deindustrialisaatio, työväestön kysynnän vähittäinen lasku seurauksineen, paikantuu meidän maassamme juuri näille alueille, tai osaan niistä.
Lähiöt eivät siis ole ongelma vaan elinkeino- ja työvoimarakenteen yleinen muutos, joka paikantuu niihin. Vaikein lähiöiden tilanne on sellaisilla talousalueilla, jotka eivät kasva (korjauskulut/neliö ylittävät myyntihinnan/neliö).
Jos nyt lainkaan osaamme tulkita käynnissä olevaa muutosta ja ennakoida tulevaa, tilanne tältä osin ei ole helpottamassa, pikemminkin päinvastoin. Pääkaupunkiseudun lähiöitä suojaa niiden sijainti maan suurimman kasvukeskuksen sisällä.
Tulos Lähiöistä ei voi puhua yhtenä ryhmänä: niitä on hyvin erilaisia. Etumainen ongelma ei ole heikko maine vaan väestöpohjan heikko kehitys, jonka tausta on rakenteellinen. Kun tämä yhdistyy 1960- ja 70-luvun kerrostalokannan rapistumiseen (ja korjausten kohdittaiseen kannattamattomuuteen), edessämme on osin varsin vakava tilanne.
Huono maine haittaa lähinnä sijainniltaan edullisia lähiöitä, joiden kehittymisen rakenteelliset edellytykset ovat hyvät. Tähänastisen kehityksen valossa näyttäisi siltä, että kohentumisen myötä myös tällaisten alueiden maine paranee (vrt. esim. Rouhuvuori).
Jos nyt siis tehdään maineesta ongelma, puhutaan ohi asian ytimen: lähiöongelma käsitteen vakavassa mielessä ei ole diskursiivisesti tuotettu eikä sitä voi ns. retorisen kehittämisen kautta ratkaista.