Luvun 4 sisällysluettelo

1 Luvun 4 sisällysluettelo 4 Kaupunkitaloustieteen tutkimuskohteet ja tutkimustraditiot...2 4.1 Kaupunkitaloustiede osana kansantaloustiedettä...2 4.2 Kaupunkitaloustieteen tutkimuskohteet...3 Miksi kaupunkeja on olemassa?...3 Millaiseksi muodostuu kaupunkiverkko ja kaupunkien välinen vuorovaikutus?...4 Millaiseksi kaupunkirakenne muodostuu?...5 Julkisen sektorin rooli kaupunkikehityksessä...6 4.3 Kaupunkitaloustieteen tutkimustraditiot...6 Vanhin kaupunkitaloustieteen kannalta tärkeä tutkimus...7 Ricardo ja maankoron synty...7 Von Thünen ja maankäyttö markkinapaikan ympärillä...7 Marshall ja kaupunkien agglomeraatioedut...8 Sijaintiteorian kehityksestä...8 Vanha kaupunkitaloustiede...9 Uusi kaupunkitaloustiede...10 Monosentrinen kaupunkitaloustieteen perusmalli...11 Polysentrinen kaupunkimalli...12 Kaupunkien verkosto ja kokojakauma...13 Kaupungit ja kasautumisen edut ja haitat...15 Uusi talousmaantiede...16 Kaupunkimallit, markkinoiden epäonnistumiset ja julkisen sektorin rooli...18 Kaupunkitaloustieteen tutkimuksen ja tutkijoiden kirjo...21

2 4 KAUPUNKITALOUSTIETEEN TUTKIMUSKOHTEET JA TUTKIMUSTRADITIOT 4.1 Kaupunkitaloustiede osana kansantaloustiedettä Maa ja luonnonvarat sekä työ ja pääoma ovat kansantaloustieteen klassikkojen ja nykyisten perusoppikirjojenkin mukaan taloudellisen toiminnan perusedellytyksenä olevia niukkoja tuotannontekijöitä. Niiden markkinoilla muodostuvat maanhinnat ( tai -vuokrat), palkat ja korot, jotka ohjaavat tuotannontekijöiden käyttöä tavaroiden ja palvelujen tuotannossa. Toisaalta tuotannontekijöiden omistus ja niiden tuotot määräävät keskeisellä tavalla tulonjakoa yhteiskunnassa. Klassikkojen analyysissä maalla ja luonnonvaroilla oli työ- ja pääomapanoksen rinnalla keskeinen rooli kansantaloustieteen peruskysymyksiä (mitä tuotetaan, miten tuotetaan ja miten tuotantotoiminnan tulokset jakautuvat) käsiteltäessä ja ne liittivät tarkastelun sijaintikysymyksiin. Esimerkiksi David Ricardon (1821) maankorkoteorian ydin liittyy viljavuudeltaan erilaisten maiden hyödyntämiseen ja hinnanmuodostukseen. Hänen ulkomaankauppateoriassaan (suhteellisen edun periaate) puolestaan tarkastellaan luonnonvaroiltaan ja muilta tuotannontekijöiltään poikkeavan talouden ulkomaankauppasuhteita. Vähitellen maa ja luonnonvarat sekä niiden mukana sijaintikysymykset häipyivät valtavirtataloustieteen piiristä. Niinpä useimmissa nykyoppikirjoissa 1 tuotantoteorian ja yrityksen teorian yhteydessä tuotannontekijöiden joukko kapenee vain työ- ja pääomapanokseksi (täydennettynä teknologian tasolla), joilla tuotetaan hyödykkeitä kuluttajille ja muille taloudenpitäjille. Maa, raaka-aineet ja luonnonvarat on pudotettu pois erikseen analysoitavien tuotannontekijöiden joukosta. Tämä ratkaisu voidaan tulkita siten, että maan ajatellaan olevan muiden tuotannontekijöiden kaltainen ja raaka-aineiden käyttö on proportionaalista tuotantoon, joten sitäkään ei tarvitse pitää eksplisiittisesti esillä. Samalla standarditeorian yritysten päätöksenteko-ongelmista pyyhitään pois sijaintivalinnat: yritykset eivät sijaitse missään tai sijainnilla ei ole koko teorian kannalta mitään merkitystä. Yrityksen tai sektorin tuotte(id)en markkinakysynnästä puhuttaessa jää epäselväksi miten markkina-alue määräytyy: paikallisesti, alueellisesti vai laajemmin. Samalla monien sektoreiden kilpailuasetelman keskeinen determinantti eli sijainti kilpailijoihin nähden jää kilpailun teorian yhteydessä käsittelemättä. Valtavirtakansantaloustiede tutkii useimmiten monopoleja ja epätäydellistä kilpailua sivuuttaen erään keskeisimmän monopolien syntyä selittävän tekijän, etäisyyden asiakkaisiin ja kilpailijoihin, kokonaan. Vastaava ratkaisu on tehty myös kuluttajan valintateoriassa; asunnon, työpaikan tai kauppojen sijaintiin ei kiinnitetä mitään huomiota. Kuluttaja voi tarjota vakiopalkalla tunteja työmarkkinoilla ja ostaa hyödykemarkkinoilta vakiohinnoilla hyödyn maksimoivan kulutuskorin ilman mitään transaktiokustannuksia. Sijaintitekijöistä johtuvaa kulkumuodon valintaongelmaa, työ- ja asiointimatkoihin kuluvaa aikaa eikä myöskään rahallisia matkakustannuksia oteta lainkaan esille kuluttajan valintateorian päätöksentekomalleissa. Sijainnista johtuvat työ- ja asuntomarkkinoiden 1 Ks. esim. s. 314 teoksessa Varian (1999) Intermediate Microeconomics. A Modern Approach. 5 th Edition. W.W. Norton & Co.

3 sekä hyödykemarkkinoiden tarjoamien mahdollisuuksien erot eivät näyttele mitään roolia; diskreetit muuttopäätökset asunto- ja työmarkkinoilla näyttäytyvät vain muutoksina kuluttajan valitsemassa hyödykekorissa (ml. työ- ja vapaa-aika). Sillä, missä (maalla, kaupungissa, keskustassa vai lähiössä) kotitalouksien jäsenet asuvat, kuluttavat ja käyvät töissä ei ole eksplisiittistä roolia, joten on ymmärrettävää, että kaupunki, maaseutu tai alue ja kunta -sanoja ei yleensä esiinny juuri lainkaan kansantaloustieteen perusoppikirjoissa. 2 Sijainti tulee esiin oikeastaan vain ulkomaankauppateoriassa, jossa kaksi tai useampia kansallisvaltioita on esillä alueellisesti erillisinä markkina- ja valuutta-alueinaan. Kaupunkitaloustieteen keskeisin tavoite on sisällyttää sijaintiin liittyviä tekijöitä ja valintoja eksplisiittisesti taloudelliseen analyysiin. Tältä osin sen perusnäkökulma ja monet tutkimuskohteetkin ovat samoja tai rinnakkaisia aluetaloustieteen kanssa. Siinä missä aluetaloustiede pyrkii erittelemään alueiden kehityksen taloudellisia mekanismeja, kaupungilla urbaanin alueen merkityksessä ei ole yleensä eksplisiittistä roolia aluetaloustieteen tutkimuksessa. Kaupunkitaloustieteen peruskysymykset liittyvät suoraan siihen, miksi kaupunkeja (haja-asutuksen rinnalla) on olemassa, miksi viimeisten 150 vuoden aikana kaupunkien väestön ja työpaikkojen sekä siellä tuotetun kansantuoteosuuden kasvu (urbanisaatio) on ollut yksi taloudellisen kehityksen keskeisistä maailmanlaajuisista rakenteellisista piirteistä. Kaupunkien muodostaman verkoston rakenne ja dynamiikka, joita muovaavat mm. yritysten ja kotitalouksien sijaintivalinnat eli muuttoliike, on tärkeä tutkimuskohde. Selvin ero aluetaloustieteeseen ilmenee siinä, että kaupunkitaloustieteessä keskeisenä tutkimuksen kohteena on myös kaupunkialueiden sisäinen rakenne (kaupunkialueen maankäyttö eri tarkoituksiin): kotitalouksien ja yritysten sijaintivalinnat sekä hinnanmuodostus maa- ja kiinteistömarkkinoilla. Toisaalta kaupunkialueiden toimintaan liittyy merkittävässä määrin paikallisia julkishyödykkeitä tai hyvinvointipalveluja, joiden tuotantoon ja/tai rahoittamiseen paikallinen julkinen sektori (kunnat) osallistuu joko yksin tai yhdessä valtion kanssa. Sijaintitekijöitä korostavasta näkökulmastaan huolimatta on huomattava, että perustyövälineiden suhteen kaupunkitaloustiede on osa kansantaloustieteen valtavirtaa. Sen käyttämät talousteoreettiset työvälineet, niin mikrotalousteoreettiset kuin makrotalousteoreettisetkin, ovat muunnoksia kansantaloustieteen perusmalleista, joihin on sisällytetty sijaintiin liittyviä tekijöitä. Näin maankäyttö ja sijaintiin perustuvat resurssit, valinnat ja vuorovaikutus nousevat etualalle kaupunkitaloustieteen tutkimuksessa. 4.2 Kaupunkitaloustieteen tutkimuskohteet Kaupunkitaloustieteen keskeisenä lähtökohtana on siis sijaintitekijöiden vaikutusten sisällyttäminen kotitalouksien, yritysten ja julkisen sektorin toiminnan analyysiin. Ilman tätä näkökulmaa ei voida selittää kaupunkien syntyä ja sijaintia sekä niiden sisäistä rakennetta ja dynamiikkaa. Monia kulutukseen, tuotantoon sekä talous- ja sosiaalipolitiikkaan liittyviä ilmiöitä on mahdotonta ymmärtää ilman sijaintitekijöiden eksplisiittistä huomioon ottamista. Miksi kaupunkeja on olemassa? Makrotasolla havaitaan taloudellisen kasvun myötä yhä suuremman osan väestöstä ja taloudellisista toiminnoista keskittyvän kaupunkialueille. Taloudellinen kasvu ja kaupungistuminen näyttävät empiirisesti olevan rinnakkaisia ilmiöitä. Urbaaneille alueille sijoittuvien yritysten tuottavuus on 2 ks. esim. Pekkarinen ja Sutela (2000): Kansantaloustiede, WSOY. Sen hakusanastossa esiintyy vain aluetilinpito -sana ja siihen liittyen tekstissä esitellään BKT per capita -tietoja maakunnittain.

4 muilla alueilla sijaitsevien yritysten tuottavuuteen nähden korkea. Tästä johtuen myös niiden palkanmaksukyky on korkea, mikä houkuttelee väkeä kaupunkeihin. Toisaalta alkutuotannon oma tuottavuuskehitys vapauttaa työvoimaa muihin ja tyypillisesti kaupunkimaisiin elinkeinoihin. Tuottavuushyödyt kanavoituvat ainakin osin kaupunkialueiden maan hintaan (mm. kalliit asunnot), mikä osaltaan hillitsee kaupungistumista. Keskeinen kysymys liittyy siihen, miksi tuottavuus kaupunkialueilla muodostuu korkeaksi. Pohjimmiltaan kysymys palautuu alueellisen kasautumisen perussyihin. Nimittäin kaupunkeja ei synny tai niitä ei tarvita, jos taloudessa kaikilla on sama tuottavuus eri toiminnoissa (ei erikoistumista), skaalaetuja ei esiinny ja kuljetuskustannukset ovat suuret. Näillä oletuksilla vallitsee hajautunut aluerakenne, jossa perheet tuottavat kaiken omiin tarpeisiinsa. Kansantaloustieteen isänä pidettyyn Adam Smithiin (1776) viitaten: Skotlannin Ylämaalla jokaisen maanviljelijän on toimittava lisäksi teurastajana, leipurina ja oluenpanijana oman perheensä tarpeiksi. Keskeisimpiä talousteoreettisia selityksiä tälle keskittymiselle ovat erikoistuminen ja skaalaedut sekä niiden mahdollistama työnjako sekä kuljetusteknologian kehitys. Näiden yritystason tekijöiden rinnalla kaupunkimaisen kasautumisen taustalla on alueen kokoon liittyviä kasautumis- eli agglomeraatioetuja. Kaupunkialueen sisällä olevan määrätyn sektorin koon kasvaessa saavutetaan ns. lokalisaatioetuja, jotka perustuvat työnjaon syvenemiseen ja panosmarkkinoilla savutettaviin etuihin. Ns. urbanisaatioedut perustuvat siihen, että kaupunkialue kokonaisuudessaan kasvaa tarjoten yritystoiminnalle etuja, jotka perustuvat useiden toimialojen vuorovaikutukseen. Kuluttajien edut liittyvät mm. monipuolisten hyödyke- ja työmarkkinoiden tarjoamiin etuihin. Kaupungistumiseen liittyy myös haittavaikutuksia, jolloin puhutaan keskittymishaitoista. Kaupunkien ympäristöongelmien (melu, saasteet yms.) rinnalla erityisesti suurkaupungeissa korostuvat asumiseen liittyvät ongelmat sekä monet sosiaaliset ongelmat, kuten syrjäytyneisyys ja rikollisuus. Talouden alueellisen keskittymisen voidaankin nähdä olevan tulos kaupungistumiseen liittyvien etujen ja haittojen välisestä mittelöstä. Selvästikään keskittymis- ym. edut eivät kovin yksioikoisesti määrää kaupunkikehitystä: kaikki kaupungit eivät ole samanlaisia eivätkä saman kokoisia. Maantieteelliset seikat, erityisesti kulkuyhteydet ja luonnonolot vaikuttavat resurssiperustaisesti kaupunkien syntyyn ja kasvumahdollisuuksiin. Kun kaupunkialueen kasvu lähtee liikkeelle ja jatkuu, sen vetovoiman yksi keskeinen osatekijä on omien markkinoiden koko ja edullisuus kulutuspaikkana (tavaroiden ja palvelujen kirjo). Tällöin korostuu markkinaperustaisuus sijaintipaikkatekijänä. Toisaalta historialliset tekijät sekä julkisen sektorin toiminta näyttelevät omaa rooliaan kaupunkikehityksen selittäjinä. Monet kaupungit on perustettu hallitsijan päätöksin, joiden taustalla on ollut monenlaisia perusteita, taloudelliset mukaan lukien. Kaikki perustetutkaan kaupungit eivät ole lähteneet kasvuun ja säilyneet, mutta kaupungeilla on yleensä taipumusta ns. polkuriippuvuuteen vaikka alkuperäinen synnyn syy on lakannut, kerran syntynyt kaupunki säilyy. Millaiseksi muodostuu kaupunkiverkko ja kaupunkien välinen vuorovaikutus? Kaupungit eivät ole tietenkään itseriittoisia alueita. Ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivään maaseutuun ja muihin lähempänä ja kauempana sijaitseviin kaupunkeihin. Eräs näkökulma onkin talousrakenteiden tarkastelu alueiden kautta kansallisvaltioiden sijasta tai rinnalla.

5 Ovatko kaupunkikeskittymät ympärysalueineen uusia kilpailuyksiköitä (kansallisvaltioiden sijaan)? Samalla nousee esille kysymys kaupunkipolitiikan sisällöstä ja sen suhde mahdolliseen valtakunnan tason talouspolitiikkaan. Eräs kaupunkitaloustieteen näkökulma talouksien alueellistumiseen on kaupunkiverkostojen tutkiminen. Erilaiset kaupungit muodostavat verkostoja. Näissä verkostoissa eri kaupunkityypeillä on erilaisia rooleja ja hierarkkisia suhteita. Erään tutkimusteeman muodostaakin kysymys kaupunkialueiden erikoistumisesta ja tämän yhteydestä tuottavuuteen ja kasvuun: missä määrin erikoistumista esiintyy myös suurkaupunkien kesken vai onko erikoistuminen keskikokoisten ja pienten kaupunkien erityispiirre? Kun yleinen taloudellinen kehitys ja teknologinen muutos muokkaavat kysynnän rakenteita ja tuotantoprosesseja, yritystoiminta on jatkuvan muutoksen alaisena. Tämä herättää kysymyksiä kaupunkien erikoistumisprofiilien ja kasvun pysyvyydestä. Nämä kysymykset ovat erityisen tärkeitä taloudellisen integraation syvetessä. Euroopan Unionin sisämarkkinoilla ja rahaliiton piirissä toimiminen merkitsee sitä, että entisistä kansallisvaltioiden välisistä kysymyksistä tulee kasvavassa määrin aluetaloudellisia kysymyksiä vieläpä niin, että kyse on kilpailusta kaupunkialueiden kesken (vrt. Yhdysvallat). Kaupunkiverkoston tasolla kiinnostuksen kohteena on niiden erikoistumisprofiilien rinnalla kaupunkien kokojakauman tutkimus: mitä kokojakaumalle on tapahtunut aikojen saatossa ja onko eri maiden välillä yhtäläisyyksiä vai selviä eroja. Kaupunkien kokojakauman kuvausta ratkaisevasti vaativampi haaste on luoda malleja, joiden avulla saadaan johdettua yritysten ja kotitalouksien sijaintivalintojen tuloksena erikokoisten kaupunkien verkostoja. Millaiseksi kaupunkirakenne muodostuu? Taloudellisten toimijoiden sijaintipäätökset sisältävät valinnan sekä kaupunkialueiden kesken että niiden sisällä. Kaupunkialueen maankäyttö ja eri toimintojen sijainti kaupunkialueella ovat tärkeitä ilmiöitä kaupungin asukkaiden hyvinvoinnin, yritysten toimintaedellytysten ja maanomistajien kannalta. Kaupunkitaloustieteen perusmallit tarkastelevat maankäyttörakenteita ja maanhinnan muodostumista yksikeskustaisen (monosentrisen) kaupungin tapauksessa, jossa työpaikat ovat keskustassa. Tästä asetelmasta lähtenyttä kotitalouksien ja yritysten sijoittumisen sekä kaupunkialueen maankäytön teoriaa voidaankin hyvällä syyllä kutsua nykyaikaisen kaupunkitaloustieteen kovaksi ytimeksi. Historiallisesti juuri kaupunkirakenteen mallintaminen mikrotalousteorian työvälinein 1960-luvulla oli lähtölaukaus murrokselle, jonka tuloksena kaupunkitaloustieteestä tuli itsenäinen kansantaloustieteen osa-alue. Tästä ytimestä monet tutkimussuunnat ja lähestymistavat ovat versoneet eri suuntiin. Kaupunkitaloustieteen perusmallin laajennukset koskevat mm. sitä, mitkä tekijät johtavat monikeskustaisen (tai pää- ja alakeskuksisen) kaupungin rakenteesen ja mikä rooli on esimerkiksi väestömäärällä ja kuljetusteknologialla yritysten ja kotitalouksien sijoittumisessa. Viimeaikaisen tutkimuksen eräs haaste on lähteä liikkeelle markkinaratkaisusta, jonka tuloksena on yksi kaupunki ja ympäröivä maaseutu. Koko talouden väestömäärää asteittain lisäämällä malleista saadaan hyvin pitkän aikavälin markkinaratkaisuina useiden eri kokoisten kaupunkien verkosto. Kaupunkien kokojen lisäksi niiden etäisyydet (sijainnit) määräytyvät mallin puitteissa.

6 Julkisen sektorin rooli kaupunkikehityksessä Perusmalleissa kaupunkirakennetta muovaavat yritysten ja kotitalouksien sijoittumispäätökset ja on tärkeää ymmärtää, mitä tendenssejä niistä syntyy markkinamekanismin pohjalta. On kuitenkin huomattava, että markkinaprosessien rinnalla julkisella sektorilla on merkittävä rooli kaupunkirakenteen kehityksen ohjaajana mm. kaavoituksesta, infrastruktuurista ja paikallisista hyvinvointipalveluista vastaavana tahona. Mutta missä määrin kaupungit ja niiden verkostot ovat leimallisesti suunnittelun tuloksia ja missä määrin niiden kehityspiirteissä on havaittavissa kaikille yhteisiä piirteitä, jotka ovat taloudellisten mekanismien synnyttämiä? Yritysten ja kotitalouksien sijaintivalinnat tapahtuvat nekin ympäristössä, jossa tehtyihin valintoihin julkisella sektorilla on vaikutuksensa paitsi kaavoituksen ja palvelutarjonnan myös verotuksen ja elinkeinopolitiikan välityksellä. Nämä ovat useimmiten paikallisen julkisen talouden päätettävissä olevia asioita, ja niissä esiintyy alueellisia eroja. Näin ollen kaupunkien rakenne-erot ja ajallinen kehitys voivat poiketa myös näistä syistä, koska ne vaikuttavat yritysten ja kotitalouksien ja muiden maankäyttöön vaikuttavien osapuolten (maanomistajat, rakentajat, rakennuttajat) kannustemekanismeihin. Paikallisen julkistalouden tutkimus on yleensä osa kaupunkitaloustiedettä juuri siksi, että monilla kunnallis- tai aluetaloudellisilla mekanismeilla on vaikutuksensa kotitalouksien hyvinvointiin ja yritysten toimintaedellytyksiin, ja niiden kautta sijaintivalintoihin. Nimenomaan kaupunkialueisiin kohdistuvana tätä aluetta kutsutaan nimellä Urban Public Finance, jolle ei ole suomen kielellä vakiintunutta nimeä. Kyse ei ole vain kunnallistaloudesta suppeassa mielessä, vaan julkisten menojen määräytymisestä paikallistasolla (julkisen valinnan teorian avulla), toiminnan rahoituksesta (veromuodot, valtionavut, maksupolitiikka, lainat) sekä kuntien välisestä vero- ja palvelutasokilpailusta. Tämä alue liittyy niin sanottuun fiskaalisen federalismin teoriaan, joka suppeasti ymmärrettynä käsittelee julkisen sektorin eri tasojen välisiä fiskaalisia suhteita, mutta laajimmillaan se pitää sisällään koko joukon julkisen sektorin peruskysymyksiä. Tehtävien (ja menojen) määräytymisen suunnalla kysymys on siitä, minkä tason (valtion, välitason vai kuntien) tulisi rahoittaa/järjestää/tuottaa paikallisia julkisia palveluita infrastruktuurista (kaavoitus, tiet, paikallisliikenne, vesi- ja viemäri, sähkö ym.) hyvinvointipalveluihin (asuminen, koulutus, sosiaalija terveyspalvelut jne). Tehtävien rahoituksen suunnalla kyse on kullekin tasolle sopivien verojen, maksujen ja tulonsiirtojen (valtionavut) muodoista. Julkisen talouden ja erityisemmin ns. hyvinvoinnin taloustieteen (welfare economics) tutkimuksen piiriin kuuluu myös kaupunkikehityksen nurja puoli: kaupunkien ympäristöongelmat (melu, saasteet yms.), asunnottomuus, rikollisuus ja segregaatio sekä selitettävinä ilmiöinä että asioina, joiden suhteen pyritään arvioimaan eri politiikkavaihtoehtojen toimivuutta (normatiivinen ote). 4.3 Kaupunkitaloustieteen tutkimustraditiot Tässä kappaleessa nostetaan esiin keskeisimpiä kaupunkitaloustieteen tutkimuksen peruspilareita ja tutkimustraditioita. Monilta osin nämä peruspilarit ovat syntyneet kansantaloustieteen perusteorian osana yhdistymättä erityisesti kaupunkikehitykseen puhumattakaan kaupunkitaloustieteeseen, jota ei tällä nimellä ollut edes olemassakaan. Moni esille tuleva asia on myös yhteinen kaupunki- ja aluetaloustieteen kesken, kunnes alkaa tapahtua eriytymistä. Tällöin kaupungit, kaupunkiverkostot jne. aletaan nähdä aluekehityksen keskeisinä tekijöinä, joihin liittyy erityiskysymyksiä, kuten kaupunkien sisäinen maankäyttö.

7 Seuraavassa näkökulma on oppihistoriallinen teoreettisten ideoiden ja oppialan kehitystä pyritään kuvaamaan ajan kuluessa. Jaamme tarkastelun kolmeen pääjaksoon: aikaan ennen kaupunkitaloustieteen ensimmäisiä kirjoituksia, vanhaan ja uuteen kaupunkitaloustieteeseen. Vanhin kaupunkitaloustieteen kannalta tärkeä tutkimus Kansantaloustieteen klassikot Adam Smithistä alkaen kirjoittivat kaupunkitaloustieteen myöhemmän kehityksen kannalta keskeisistä aiheista. Tässä kappaleessa esitellään muutamien Smithin jälkeen vaikuttaneiden tutkijoiden teorioita, joilla on ollut huomattava merkitys urbaanien ilmiöiden ymmärtämisen kannalta. Ricardo ja maankoron synty Keskeinen elementti kaupunkitaloustieteessä on maankorko eli maasta saatava tulovirta aikayksikköä kohti. Miksi maakorkoa syntyy ja miksi se vaihtelee paikasta toiseen? Mikä on maankoron ja maan hinnan (pääoma-arvo) välinen yhteys? Esiteollisissa yhteiskunnissa maankoron synnyn selittäminen liittyi yleensä maataloustuotantoon. David Ricardon maankorkoteorian keskeisiä elementtejä ovat maan tuottavuuserot ja niukkuus. Viljavin maa ei riitä markkinoiden kokonaiskysynnän tyydyttämiseen, joten viljelyä joudutaan harjoittamaan myös vähemmän tuottavalla maalla. Markkinapaikassa viljalle muodostuu yksi markkinahinta, joka määräytyy käyttöön otetun heikoimman maalaadun korkeiden kustannusten perusteella. Viljan hinnan ja tuotantokustannusten erotus parempilaatuisella maalla on ylijäämää. Jos oletetaan maanviljelijöiden vuokraavan maata maaomistajilta, peltohehtaarilta saatavan viljamäärän markkina-arvon ja viljan tuotantokustannusten ero kanavoituu maaomistajille maankoroksi per hehtaari, sillä kilpailevilla maamarkkinoilla vuokraviljelijät ovat valmiita maksamaan hyvästä maasta korkeampaa maanvuokraa kuin huonolaatuisesta maasta. Olennaista on myös se, että maa on sijaintiin sidottua (liikkumatonta) eikä eri laatuja voida tuottaa lisää. Von Thünen ja maankäyttö markkinapaikan ympärillä Taloustieteelliset mallit heijastavat tietysti omaa aikaansa. Vaikka kaupungistumiskehitys käynnistyi teollisen vallankumouksen myötä 1800-luvulla, maatalous säilyi kuitenkin pitkään tärkeänä elinkeinona ja työllistäjänä teollisuuden rinnalla. Niinpä ei olekaan kovin yllättävää, että kaupunkitaloustieteen juuret löytyvät maatalouden lokaatioteoriasta. Johann Heinrich von Thünen (1826) esitti mallin siitä, millaisiin sijaintivalintoihin markkinamekanismi ohjaa kuljetuskustannuksiltaan kolmen erilaisen maataloustuotteen tuotannon, kun tuotteet myydään tasangolla olevan kaupungin markkinoilla. Ricardon maankorkoteoriasta poiketen sijaintivalintoja ohjaavan maanvuokran taustalla eivät Ricardon tapaan ole eri sijaintien tuottavuuserot, vaan niiden kuljetuskustannukset, jotka poikkeavat paitsi sijaintien myös kolmen tuotteen osalta. Mallin ratkaisuna kolmen maataloustuotteen tuotannot sijoittuvat vyöhykkeiksi markkinakaupungin ympärille niiden kuljetuskustannuksista riippuvassa järjestyksessä. Von Thünen ei ainoastaan esittänyt kuljetuskustannuksiin perustuvaa maataloustuotannon sijoittumismallia, vaan myös johti mallin analyyttisesti rajasuureita käyttäen. Häntä voidaankin pitää yhtenä ensimmäisistä marginalisteista ja siinä mielessä merkittävänä koko taloustieteen

8 kehitykselle (ks. Samuelson 1983). Von Thünenin työ on osoittautunut myös kaupunkitaloustieteelle varsin merkittäväksi. Hänen malliaan on myöhemmin sovellettu sekä yritysten sijoittumispäätöksiin että monosentrisen kaupunkirakenteen mallintamiseen. Viimeksi mainitussa maataloustuotanto korvataan asunnoilla, hyödykkeiden etäisyyksiin perustuvat kuljetuskustannukset korvataan työmatkojen kustannuksilla ja markkinapaikka tai kaupunki korvataan kaupungin keskustan työpaikkakeskittymällä. Tähän malliin palataan tuonnempana. Marshall ja kaupunkien agglomeraatioedut Kaupunkitaloustiede etsii ensisijaisesti kuluttajien ja tuottajien käyttäytymiseen liittyviä selityksiä kaupunkien ja kaupunkiverkostojen synnylle, kasvulle ja taantumiselle sekä kaupunkien mahdollisille kuolemillekin. Julkisen sektorin motiiveja kaupunkien perustamisessa ja kaupunkikehitykseen vaikuttamisessa pyritään niitäkin tarkastelemaan mieluummin julkisen talouden (ml. julkisen valinnan) teorian pohjalta kuin puhtaasti historiallisiin seikkoihin vedoten kieltämättä sitä, että kaikki ei selity taloudellisilla tekijöillä. Kaupunkien olemassaolon ja kasvun taustatekijät palautuvat jo Adam Smithin esille nostamiin perussyihin: erikoitumisen ja skaalaetujen avulla saavutettavaan korkeampaan tuottavuuteen ja parempiin kulutusmahdollisuuksiin kaupunkialueilla. Skaalaetuja ja laajan väestöpohjan (suuri kysyntä) edellyttävää kaupunkimaista toimintaa on esiintynyt historiallisesti niin kauan kuin kaupunkeja tiedetään olleen olemassa, mutta teollinen vallankumous innovaatioineen korosti kaupungistumisen taustatekijöiden merkitystä. Erikoistunut tuotantotoiminta kannatti skaalaetujen takia keskittää tehtaaseen. Teollisen yhteiskunnan alkuvaiheissa kaupunki saattoi syntyä yhden tehtaan ympärille. Matkakustannusten takia työläiset kilpailevat sijainnista tehtaan läheisyydessä, mikä nostaa maanvuokria (ja hintoja) ja johtaa väestötiheyden ja rakennustehokkuuden kasvuun pinta-alayksikköä kohti. Kaupunkitaloustieteen oppihistorian näkökulmasta skaalaedut ovat keskittymisen primus motor, mutta ne sisältävät koko joukon alueellista keskittämistä koskevia selittäviä tekijöitä. Kansantaloustieteen klassikkoihin kuuluva Alfred Marshall kuvasi teoksessaan Principles of Economics (Marshall 1890) yritystason skaalaetujen lisäksi spatiaalisia ulkoisvaikutuksia eli agglomeraatioetuja. Hän korosti, että tuotannon keskittyminen tehostaa työvoimamarkkinoiden toimintaa ja luo myös mahdollisuuksia informaation tehokkaampaan hyödyntämiseen. Näitä skaalaetuja kutsutaan nykyään lokalisaatioeduiksi, joita syntyy, kun määrätyn sektorin koko samalla alueella (kaupungissa) on suuri. Marshall sanoi ko. etujen olevan sektorin yrityksille ulkoisia, mutta koko sektorille sisäisiä skaalaetuja (external to the firm but internal to the industry). Hänen esittämänsä peruserittelyt agglomeraatioetujen luonteesta ovat keskeisessä asemassa uusimmassakin kaupunkitaloustieteen tutkimuksessa, joka pyrkii ymmärtämään tai peräti selittämään kaupunkialueiden syntyä ja kasvua. Sijaintiteorian kehityksestä Teollisessa yhteiskunnassa yritysten sijoittuminen ohjaa keskeisellä tavalla kaupunkien kehitystä. Yritystoiminnan lokaatioteoria alkoikin kehittyä 1800-luvun loppupuolella, ennen kotitalouden sijaintiteorian syntyä. Jo 1900-luvun alussa syntyneet käsitteet resurssiorientoitunut (esim. kaivostoiminta) ja markkinaorientoitunut (esim. kauppa) toimiala/yritys ovat edelleenkin käyttökelpoisia, vaikka kuljetus- ja varastointiteknologian kehitys on vähentänyt raakaainelähteiden merkitystä sijaintivalinnoissa. Muun muassa Laundhardt (1885) sovelsi von Thünenin

9 ajattelua yritysten sijaintivalintoihin käsitellen ns. kolmen pisteen ongelmaa (raaka-aineet, tuotanto, markkinat) ja kuljetuskustannusten merkitystä. Weber (1909) eritteli raaka-ainetyyppejä niiden saatavuuden mukaan, ja käsitteli alueellisesti vaihtelevien työvoima- ja kuljetuskustannusten (raakaaineiden vs. lopputuotteiden) roolia sijaintipaikkavalinnoissa. Markkinaorientoituneen yrityksen sijaintipäätöksissä asiakkaiden alueellinen sijainti ja heidän liikkumiskustannuksensa ovat keskeisessä asemassa, esimerkkinä vähittäiskauppa. Sijaintierot asiakkaiden määrittelemällä markkina-alueella vaikuttavat yritysten kilpailutilanteeseen luoden joko paikallisen monopolin tai epätäydellisen kilpailun asetelmia, joita koskeva teoriakehitys alkoi 30-luvulla. Optimaalisen sijainnin ongelmaa käsitteli mm. Hotelling (1929), kun taas Palander (1935) pyrki synteesiin kustannusorientoituneen ja markkina-alueorientoituneen näkökulman välillä. Varhaisemmassa kirjallisuudessa ei yleensä erotella erilaisia aluetyyppejä (maaseutu vs. kaupunkialueet), joten kysymystä sijaintivalinnoista (kaupunki)alueiden välillä ja niiden sisällä ei eksplisiittisesti tarkastella. Kuitenkin ns. economic base -ajattelussa erotellaan kaupungin ulkopuolisia alueita palveleva tuotanto ja kaupungin kotimarkkinoita palveleva tuotanto. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa merkittävä osa yritystoiminnasta palvelee kaupungin omia asukkaita. Tässä mielessä yritystoiminnan sijaintiproblematiikka siirtyy merkittäviltä osin myös kaupungin sisälle ja sellaisena on selvästi kaupunkitaloustieteen pikemmin kuin perinteisen aluetaloustieteen aluetta. Vanha kaupunkitaloustiede Kaupunkien sisäistä rakennetta kuvaavan kaupunkitaloustieteen voidaan nähdä alkavan Hurdin teoksesta Principles of City Land Values (1903). Hänen tarkastelunsa ei ollut myöhemmän uuden kaupunkitaloustieteen käyttämää matemaattisesti formuloitua analyysia vaan verbaalista argumentaatiota ja kuvausta. Lähtökohtana olivat havainnot lukuisista amerikkalaisista kaupungeista. Hurdin ajattelun pohjana oli oletus monosentrisesta kaupunkirakenteesta. Hän korosti saavutettavuuden, siis ennemminkin matka-ajan kuin pelkän fyysisen etäisyyden, merkitystä kaupunkialueen sisäisen maan ja kiinteistöjen hinnan muodostuksessa. Toisaalta hän otti kantaa myös ympäristötekijöiden merkitykseen kaupunkirakenteen kehityksessä. Haig (1926) tarkasteli myös kaupunkialueen maankäytön ja hinnanmuodostuksen problematiikkaa monosentrisessa viitekehyksessä. Hän piti etäisyyttä keskustasta kitkatekijänä, josta aiheutui matkakustannuksia. Haig esitti ns. komplementaarisuusidean, jonka mukaan maankorko- (maanvuokra) erot kompensoivat matkakustannuseroja maanhinnanmuodostuksessa. Hän pohti myös optimaalisen kaupungin kysymystä kokonaismatkakustannusten minimoinnin näkökulmasta. Myöhemmän kaupunkien koon ja kokojakaumantutkimuksen kannalta lähtökohdat paikantuvat Christallerin (1933) keskuspaikkateoriaan. Se on ensimmäinen systemaattinen kaupunkiverkoston analyysi, jonka sisältöön palataan tuonnempana. Samaan aihepiiriin liittyen Lösch (1940) väitti, että on olemassa kaupunkien optimikoko ja esitti sen riippuvan alueellisen kasautumisen skaalaetujen ja -haittojen yhteydestä kaupunkikokoon. Myös kaupunkien kokojakauman empiirinen tutkimus sai merkittävän käänteen, kun Zipf (1949) päätyi sekä Zipfin lakina että rank-size rule -nimellä tunnettuun tulokseen. Sen mukaan väkiluvultaan n:nneksi suurimman kaupungin väkiluku on suurimman kaupungin väkiluku jaettuna n:llä. Tämän relaation on havaittu istuvan yllättävän hyvin monen maan kaupunkien kokojakaumaan ja toisaalta esimerkiksi USA:n kaupunkien kokojakaumaan sekä vuonna 1890 että vuonna 1990 (Krugman 1996).

10 Taloustieteellisen lähestymistavan rinnalla kaupunkien maankäyttöä tutkittiin muiden tieteenalojen piirissä. Erityisesti sosiologian piirissä ns. Chicagon koulukunta julkaisi aihetta koskevia tutkimuksia, joista varhaisimpana mainittakoon Parkin (1916) kehämalli. Myös Park ja Burgess (1925) esittivät kaupungin maankäytön kehämallin, jonka perusajatuksen mukaan kaupunkialueen laajetessa sen reuna-alueen kehät tulevat kukin vuorollaan rakentamisen piiriin. Hoyt (1939) esitti maankäytön sektorimallin, jonka mukaan eri sosioekonomiset ryhmät eriytyvät omille sektoreilleen kaupunkialueella. Sosiologisten teorioiden keskeinen ongelma maankäyttörakenteiden ja hinnanmuodostuksen ymmärtämisen näkökulmasta oli se, että maan arvo oletettiin annetuksi tämän jälkeen katsottiin kotitalouksien sijoittumista. Yksilön tai perheen sijaintivalintojen ymmärtämisen kannalta asetelma on puolustettavissa, koska yhden kotitalouden vaikutus markkinoihin on marginaalinen. Sitä vastoin kaupunkialueen (aggregaatti-) tasolla maanhinta kuitenkin riippuu sekä kotitalouksien että muiden taloudenpitäjien eri sijainteihin kohdistuvasta kysynnästä (maksuhalukkuudesta) että maan tarjonnasta, joten hintoja ei tule pitää annettuina, vaan osana ratkaistavaa ongelmaa. Sosiologinen kaupunkitutkimus tuotti paljon empiirisesti mielenkiintoista tietoa mm. alueellisesta eriytymisestä kaupunkialueilla, mutta taloustieteen puolella sen mikrotalousteoreettinen perusta katsottiin puutteelliseksi. Siksi sosiologisia teorioita ei taloustieteilijöiden piirissä noteerattu kovin korkealle. Toisaalta uuden kaupunkitaloustieteen mallien esiinmarssi 1960-luvulla toi kyllä mikroteoriaperustaisen analyysin, mutta esimerkiksi teoreettisten mallien kautta esille saatava sosioekonominen alueellinen eriytyneisyys oli etenkin alkuvaiheessa paljon köyhempää kuin rikkaat sosiologiset kuvaukset. Moderni kaupunkitaloustiede tunnistaa sosioekonomisen eriytymisen. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ennen 1960-lukua voidaan pitää uuden kaupunkitaloustieteen esivaiheena. Tulevan analyyttisen teorianmuodostuksen kannalta tärkeänä voidaan pitää Hooverin (1948) esittämiä vuokratarjousfunktion (bid-rent function) ja vuokragradientin käsitteitä. Monosentrisen kaupunkimallin kehikossa ne liittyvät maksuhalukkuuteen maasta ja toisaalta markkinavuokriin eri keskustaetäisyyksillä. Empiirisen kaupunkien maankäyttörakenteiden tutkimuksen puolella merkittäviksi tulivat empiiriset mallit, joilla tutkittiin väestötiheyksiä jo ennen malleja, joista ko. rakenteita koskevia hypoteeseja voitiin johtaa. Stewart (1947) oli ensimmäinen, joka havaitsi, että eksponentiaaliseen funktioon perustuva malli sopi hyvin väestötiheyden ja keskustaetäisyyden välisen yhteyden empiiriseen mallinnukseen. Tätä havaintoa ryhtyi systemaattisesti hyödyntämään Clark (1951), joka ensimmäisenä formuloi ja testasi negatiivista eksponenttifunktiota. Tämä työ johti empiirisen tutkimuksen aaltoon, jossa väestötiheyden ja maanvuokran yhteyttä keskustaetäisyyteen analysoitiin Clarkin kaavaa soveltaen ja pohdittiin syitä sille, miksi näille tekijöille saatiin yleensä vahva tilastollinen yhteys. Uusi kaupunkitaloustiede Niin sanotun uuden kaupunkitaloustieteen perusideat maankäytön alueellisesta rakenteesta ja maan hinnanmuodostuksesta kaupunkialueen sisällä perustuvat jo von Thünenin (1826) lähtökohtiin, joiden mukaan sijaintieroihin liittyy kuljetuskustannuseroja, ja niitä kompensoivat maan hintaerot. Kuten edellä todettiin jo Haig (1926) yhdisti tämän ajattelun verbaalisesti kaupungin maankäyttöön. Kaupunkikeskustoissa kuljetuskustannukset ovat matalat, maan hinta (tai vuokra) on korkea, kun taas reuna-alueilla kuljetuskustannukset ovat korkeat ja maan hinta alhainen. Haigin ns. komplmentaarisuushypoteesin mukaan maanomistajat voivat rahastaa saavutettavuudeltaan hyvän

11 sijainnin maanvuokrana, koska sijainnin vastikkeena vuokraaja saa edukseen alhaiset kuljetus(liikkumis)kustannukset. Tässä asetelmassa voidaan yksinkertaisimmillaan määritellä kaupunkialueen maankäytön tasapaino. Haigin verbaalisesti esittämä komplementaarisuushypoteesi ei vuosikymmeniin johtanut sen täsmällisempään mallittamiseen. Sen analyyttinen johtaminen sai odottaa 1960-luvun alkuun asti. Tulevan murroksen ensiaskelta edusti Martin Beckmann (1958), joka puhui asuntokäyttöön tarkoitetun maan vuokrien ja määrän määräytymisestä sellaisen ympyräkaupungin tapauksessa, jossa työpaikat ja palvelut ovat kaupunkialueen keskustassa. Tämä on ns. monosentrisen kaupunkimallin perusasetelma, jossa sen keskustaa kutsutaan Central Business District (CBD) nimellä. Beckmann pohti tasapainoehtoja sille, miten tuloiltaan erilaiset kotitaloudet jakautuisivat kaupunkialueella ja päätyi siihen, että suurituloisimmat sijoittuisivat kauemmaksi keskustasta kuin pienituloiset. Monosentrinen kaupunkitaloustieteen perusmalli Beckmanin esille ottamien kysymysten analyyttinen tarkastelu johti ns. uuden kaupunkitaloustieteen syntyyn. Sen alkusoittona olivat Alonson (1960) ja Muthin (1961) aikakauskirja-artikkelit ja erityisesti niihin perustuvat kirjat Alonso (1964) ja Muth (1969). Alonson merkittävin kontribuutio oli siinä, että hän ryhtyi soveltamaan mikrotalousteoriaa systemaattisella tavalla urbaanien ongelmien mallittamiseen. Hän muunsi alun perin von Thünenin maataloutta kuvaavan kehämallin kuvaamaan kaupunkirakennetta korvaamalla maataloustuottajat kaupunkilaiskotitalouksilla. Heille hän formuloi kuluttajan käyttäytymismallin, jossa sijaintivalinnat olivat keskeisessä asemassa. Malli tuotti kuluttajan tason hypoteeseja maankäytöstä, mutta sen tuloksia voitiin myös aggregoida kaupunkialueen tasolle, jolloin yhdessä maantarjonnan kanssa saatettiin tarkastella vuokrien ja maankäytön muodostumista kaupunkialueella. Vaikka Alonso tarkasteli myös maankäyttöä muuhun kuin asuntotarkoituksiin (liiketontit yms.), kotitalouksiin ja asuntomaan käyttöön keskittyvää monosentristä mallia on pidettävä hänen merkittävimpänä panoksenaan uuden kaupunkitaloustieteen synnyssä. Muthin (1969) työt poikkeavat Alonson mallista kolmessa suhteessa. Ensinnäkin hän on kiinnostunut erityisesti asumisesta (maa ja asunto) tarkastellen sekä asuntokysyntää että tarjontaa, kun taas Alonson malleissa asunnot eivät olleet suoranaisesti lainkaan esillä, kyse oli maankysynnästä ja asuntokysyntä jäi implisiittiseksi. Toinen ero liittyy siihen, miten kuluttajan teoria (maksimoitava hyötyfunktio ja sen rajoitukset, yksinkertaisimmillaan budjettirajoitus) muotoillaan sijaintitekijät huomioon ottaviksi. Alonso sijoittaa sijainnin hyötyfunktioon eli se on hyvinvointiin suoraan vaikuttava tekijä, kun taas Muthin mallissa sijainnin rooli ilmenee budjettirajoituksessa vaikuttaen matkakustannusten kautta tulonkäyttömahdollisuuksiin. Etäisyyden kasvaessa matkakustannukset kasvavat ja vähentävät kulutusmahdollisuuksia muihin hyödykkeisiin (ja pienentävät ajankäyttömahdollisuuksia työhön ja vapaa-aikaan). Kolmas ero on siinä, että Alonson työ oli puhtaasti teoreettista, kun taas Muth kehitti teoriaa ja teki sen rinnalla empiiristä tutkimusta. Muthin teoreettinen analyysi osoitti mm. sen, että sijainti- eli asumis- ja tonttikustannusten summa eri keskustaetäisyyksillä ei ole vakio, kuten mm. Haig (1926) oletti. Sitä vastoin yksikeskustaisen ympyräkaupungin mallissa pätee ns. Muthin lause eli kasvatettaessa keskustaetäisyyttä marginaalisesti, matkakustannusten kasvusta johtuva sijaintikustannusten kasvu kompensoituu asumismenojen alenemisella. Tämän taustalla on tasapainossa toteutuva aleneva maanvuokra keskustaetäisyyden kasvaessa. Se johtaa mm. siihen, että reuna-alueilla tonttikoot tulevat

12 suuremmiksi ja rakennus- ja asukastiheys pienemmäksi kuin lähempänä keskustaa. Tähän liittyen myös Muth esitti hypoteesin, jonka mukaan rikkaammat kotitaloudet sijoittuvat asumaan kaupunkialueilla etäämmäksi keskustasta ja kuluttamaan suurempia asuntoja isommilla tonteilla kuin köyhemmät. Monosentrisen kaupunkialueen maankäyttöä ja vuokranmuodostusta koskevan tasapainomallin myöhempi teoreettinen tutkimus on täsmentänyt ehtoja, joiden mukaan päädytään erilaisiin maankäyttöratkaisuihin. Näin amerikkalaisille kaupunkialueille tyypillisen ratkaisun sijasta mallista saadaan sen asumisen kysynnän ja matkakustannusten vaikutuksia koskevia määrällisiä oletuksia muuttaen myös päinvastainen ratkaisu: köyhät asuvat reunoilla ja rikkaat lähempänä keskustaa. Ns. uuden kaupunkitaloustieteen yhteyteen liitetään yleensä termi Alonso-Muth-Mills - lähestymistapa. Kolmikon viimeinen eli Mills (1967) laajensi mikrotalousteoriaan perustuvaa tarkastelua tuomalla siihen mukaan talouden tuotantosektorin sekä liikenneverkon vaikutukset kaupunkirakenteeseen. Hän tutki myös sitä, mitä tapahtuu väestötiheyksille ajan mittaan. Millsin (1972) tulokset vahvistivat osaltaan Clarkin kaavan sopivan väestötiheyden ja keskustaetäisyyden yhteyden (ns. tiheysgradientin) mallittamiseen. Toisaalta ne osoittivat väestön alueellisessa rakenteessa tapahtuvaa esikaupungistumista, sillä ajan kuluessa tiheysgradientit olivat loiventuneet. Toisin sanoen väestöntiheyden suhde lähempänä ja kauempana keskustaa olevien alueiden välillä oli pienentynyt ajan myötä. Mills laajensi tarkastelua tuomalla siihen mukaan talouden tuotantosektorin sekä liikenneverkon vaikutukset kaupunkirakenteeseen. Monosentrisen kaupunkitaloustieteen perusmallin maankäyttöratkaisujen ja vuokranmuodostuksen ratkaisujen riippuvuus eri tekijöistä (ns. komparatiivinen statiikka) on käyty läpi sittemmin koko laajuudessaan (ks. Wheaton 1974). Keskeiset tulokset todistuksineen on esitetty mm. Fujitan (1989) laajassa kirjassa ja Bruecknerin (1987) artikkelissa, joka on Handbook of Regional and Urban Economics kokoomateoksen osassa II (Mills ed. 1987). Polysentrinen kaupunkimalli Laajamittaisen monosentrisen kaupunkimallin ja sen varianttien tutkimuksen rinnalla luonnollisen haasteen muodosti sellainen kaupunkirakenne, jossa oli useita keskuksia tai pääkeskus (CBD) ja alakeskuksia. Tällaisten monikeskustaisten (polysentristen) tapausten tutkimus oli pitkään vähäisempää, vaikka tämänsuuntainen haaste koettiin jo varhain tärkeäksi monosentrisen mallin tutkimuksen jatkoksi etenkin, kun esikaupungistuminen aluekeskuksineen muodostui kaupunkialueiden kehityksessä entistä merkittävämmäksi ilmiöksi. Herbertin ja Stevensin (1960) malli oli ensimmäisiä malleja, joissa pystyttiin analysoimaan monikeskustaisen kaupunkialueen ongelmia. Se poikkesi kaupunkitaloustieteen perusmallien otteesta siinä, että maankäyttöä tarkasteltiin diskreetteinä kokonaisuuksina (jatkuvan etäisyyden sijasta) ja sen pääpaino oli numeerisissa simuloinneissa. Papageorgioun (1971) malli oli enemmän perusmallin laajennuksen tyyppinen. Siinä kaupunkialue koostuu keskusten hierarkiasta, jossa ylimpänä on pääkeskus alakeskusten keskellä. Kuluttajat käyvät pääkeskuksen ohella muissa keskuksissa hankkimassa niissä tarjolla olevia eri tyyppisiä hyödykkeitä. Tämän mallin perusongelma on kuitenkin siinä, että pää- ja alakeskusten olemassa oloa ja kokoa ei selitetä, vaan niiden, aivan samoin kuin monosentrisen perusmallin keskuksen, sijainti oletetaan annetuksi (ovat eksogeenisia mallissa). Ensimmäinen malli, jossa olettamatta alueellista keskittymää etukäteen saadaan yksi keskus syntymään endogeenisesti eli taloudenpitäjien käyttäytymisen tuloksena on Beckmannin (1976)

13 malli. Sen keskeisiä oletuksia ovat taloudenpitäjien keskinäisriippuvuudet: kuluttajien hyvinvointi (mallissa hyötytaso) kasvaa heidän kanssakäymisensä kasvaessa, mutta toisaalta alueellinen kasautuminen johtaa ruuhkautumiseen, joka puolestaan koetaan haitalliseksi. Olettaen maa suoraksi, jolla kotitaloudet ovat alkutilanteessa tasaisesti jakautuneita, Beckmann osoittaa kuinka keskittämisen etujen (vuorovaikutushyödyt) ja haittojen (ruuhkautuminen) yhteisvaikutus kilpailevilla maamarkkinoilla johtaa yhden keskuksen syntyyn, josta molempiin suuntiin väestöntiheys ja maanvuokrat laskevat. Yksi keskeinen syy sille, että Beckmannin mallista ei saa johdettua monen keskuksen tapausta, johtui siitä, että kuluttajien vuorovaikutushyötyä tuottavia toimintoja oli vain yksi ja sen kysyntä oletettiin täysin hintajoustamattomaksi. Merkittävän askeleen yksi- vs. monikeskuksisen kaupunkirakenteen ymmärtämisen ja mallinnuksen kannalta ottivat Ogawa ja Fujita (Ogawa ja Fujita 1980 sekä Fujita ja Ogawa 1982). Heidän tutkimuksensa on nähtävissä Beckmanin (1976) analyysin laajennuksena useamman vuorovaikutussuhteen tapaukseen kuluttajien ja tuottajien välillä. Näin kasautumista edistävät vuorovaikutuksen hyödyt ja hajauttavaan suuntaan vaikuttavat keskittymisen (ruuhkautuminen) haitat saadaan kuljetuskustannusten kanssa mallinnettua niin, että ko. tekijöiden suhteista riippuen ratkaisu voi olla mono- tai polysentrinen rakenne. Yksi mallin tuloksista on se että, jos liikkumiskustannukset ovat riittävän korkeat, monosentrinen asetelma ei voi säilyä, vaan syntyy useita keskuksia, kun väestön oletetaan alkutilanteessa jakautuneen tasaisesti. Tämä tulos vastaa intuitiota. Toisaalta, mikäli yritysten välisten interaktioiden tuottavuushyödyt eivät leviä laajalle, päädytään monosentriseen tapaukseen. Mutta sama tulos pätee, jos hyödyt jakautuvat hyvin laajalle alueellisesti. Nimittäin ääritapauksessa yritysten läheisyyshyödyt syntyvät huolimatta suurista etäisyyksistä, jolloin ääritapauksessa kanssakäyminen ja sen hyötyjen saaminen ei vaadikaan läheisyyttä. Tällöin päädytään hajautuneeseen rakenteeseen, jolloin vältytään ruuhkautumiselta. Näin ollen monosentrinen kaupunkirakenne on näiden ääritapausten välitapaus sopivilla parametrien arvoilla! Näin muotoillun polysentrisen kaupunkimallin teoreettinen perusta sisältää aineksia, jotka ovat olennaisia ei ainoastaan saman kaupunkialueen sisäisen rakenteen ymmärtämisen kannalta vaan myös kaupunkien muodostaman verkoston ja kokojakauman kannalta. Tämä tulee esille myöhemmin, kun esitellään ns. uutta talousmaantiedettä (new economic geography). Se pyrkii johtamaan kotitalouksien ja yritysten käyttäytymisestä (eli mikroperustasta) lähtien, sijaintivalinnat mukaan lukien, pitkän aikavälin tasapainotiloja, jotka ovat eri kokoisten kaupunkien verkostoja. Sitä ennen esitellään kaupunkien verkostoja ja kokojakaumaa koskevaa varhaisempaa kirjallisuutta. Kaupunkien verkosto ja kokojakauma Kaupunkien verkoston ja kokojakauman olemassaolo edellyttää sitä, että on useampia kaupunkeja ja lisäksi ne ovat eri kokoisia. Kaupunkikoon mukana seuraavat kasautumisedut eivät saa olla liian dominoivia, koska muuten syntyy vain yksi kaupunki. Toisaalta, on oltava tekijöitä, jotka saavat aikaan edellytykset useiden eri kokoisten kaupunkien olemassa ololle, vaikka ne ovat vuorovaikutussuhteessa. Jo Adam Smith (1776) kirjoitti kaupunkien roolista kansantalouden toiminnan osana ja korosti liikenteen, joka silloisissa oloissa tarkoitti ennen kaikkea tavaroiden kuljetusta, roolia markkina-alueiden määräytymisessä ja hinnanmuodostuksessa. Systemaattista kaupunkiverkoston käsittelyä saatiin kuitenkin odottaa kunnes Christaller (1933) esitti keskuspaikkateoriansa. Hänen tavoitteensa oli ymmärtää niitä lainalaisuuksia, jotka määräävät homogeeniselle maalle syntyvien asutuskeskusten eli kaupunkien lukumäärän, koon ja toiminnan luonteen. Siinä missä von Thünenin teoria koski peruselinkeinojen sijoittumista yhden markkinakaupungin ympärille, keskuspaikkateoria lähtee siitä, että väestö on alun perin hajallaan,

14 mutta väestökeskittymien hierarkia syntyy markkinaorientoituneen kaupan (eli palvelusektorin) sijaintipäätösten tuloksena. Asiakkailleen tavaroita ja palveluita tarjoavat kaupat sijoittuvat edullisesti suhteessa asiakkaisiinsa. Kaupunkien hierarkia syntyy siitä, että koko väestön markkinaalueekseen vaativia kauppoja tai muita yrityksiä voi olla vain yksi ja sellaiset sijoittuvat keskuskaupunkiin, mutta sinne sijoittuu myös pienemmän markkina-alueen vaativia liikkeitä. Keskikokoisista kaupungeista puuttuvat vain suurimman markkina-alueen vaatimat toiminnot, kun taas hierarkian alapään pikkukaupungeissa palvellaan vain paikallisväestöä. Pikkukaupungeista käydään sekä keskikokoisissa että keskuskaupungissa hankkimassa sitä, mitä omasta kaupungista ei saa, kun taas keskuskaupungista ei tarvitse käydä muualla tavaroita ja palveluksia hankkimassa. Kaupunkien koon ja kokojakauman kannalta yksi keskeinen kysymys liittyy kaupunkien optimikokoon. Lösch (1940) väitti, että on olemassa kaupunkien optimikoko, ja esitti sen taustaksi kaksi vastakkaiseen suuntaan vaikuttavaa tekijää, jotka sittemmin ovat eri muodoissaan myös myöhempien mallien (vrt. esim. Fujitan ja Ogawan malleja edellä) rakennusaineina: kasautumisesta aihetuvat positiiviset skaalaedut (agglomeraatioedut) ja toisaalta kasautumisen ruuhkautumishaitat (agglomeraatiohaitat). Jotta optimikoko saataisiin synnytettyä, täytyy kuluttajien keskimääräisen nettohyötykäyrän olla käänteisen U:n muotoinen kaupunkikoon (väkiluvun) funktiona, jolloin optimikoko on käyrän maksimipisteen kohdalla. Formaalisia malleja, joissa johdettiin Löschin perusajatukseen pohjautuva tulos, syntyi vasta 1970- luvulla. Dixitin (1973) ja Hendersonin (1974) malleissa kaupunkikoon skaalaedut ovat tuotantopuolella ja parantavat kilpailevien yritysten tuottavuutta olematta yritystason skaalaetuja. Dixit liittää skaalahaitat liikenteen ruuhkautumiseen, kun taas Hendersonin mallissa haitat seuraavat maan niukkuuden kasvusta ja sen hintavaikutuksesta asuntojen tuotannossa. Käänteinen U-muoto nettohyötytasolle kaupunkikoon funktiona voidaan johtaa myös muilla oletuksilla. Paikallisen julkisen talouden kirjallisuussa asetelma saadaan aikaan olettamalla, että paikallinen julkishyödyke (esimerkiksi liikenne) edellyttää toimiakseen minimi-investointeja, joiden kustannus asukasta kohti laskee kaupunkikoon myötä. Tämän skaalaedun vastapainoksi syntyy skaalahaitta, kun palvelujärjestelmä ruuhkautuu. Väestökoon kasvaessa riittävästi ruuhkautumisen haitat alkavat dominoida skaalaetuja. Jotta optimaalinen kaupunkikoko olisi olemassa, skaalahaittojen täytyy jossain vaiheessa alkaa dominoida skaalaetuja eli väestön lisäkasvun täytyy aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos teoreettisessa mallissa väestön kokonaismäärä on annettu, kotitaloudet ovat identtisiä ja optimikoon olemassaolon edellytykset ovat olemassa, niin väestö jakautuu optimiväestökokoa vastaavan suuruisiin kaupunkeihin. Jos väestö on heterogeenistä, syntyy kaupunkiverkosto, jossa kullekin väestötyypille määräytyy oma kaupunkien optimikoko ja tällaisten kaupunkien lukumäärä on väestötyypin kokonaismäärä jaettuna optimikoolla. Wilson (1987) osoitti, että jos mallin väestö on heterogeenista ja siinä on paikallisen julkishyödykkeen lisäksi useampia yksityishyödykkeitä, tulokseksi voidaan saada rikas kaupunkisysteemien kirjo, jossa kaupunkien koot, kaupunkikohtainen erikoistuminen tuotannossa ja siellä asuvien kotitalouksien tyypit riippuvat mallin parametreista. Tässäkin keskeistä on se, missä muodoissa ja missä määrin agglomeraatioedut ja -haitat ovat vaikuttamassa kotitalouksien ja yritysten käyttäytymiseen. Toisaalta Wilson osoittaa, että jos väestö koostuu identtisistä kuluttajista (kotitalouksista), lopputulos ei välttämättä ole identtisten toisistaan erillään olevien (autarkkisten) kaupunkien muodostama rakenne. Tulokseksi voidaan saada myös kaupunkiverkosto, jossa kaupungit poikkeavat toisistaan paitsi kooltaan, myös tuotannon ja kulutuksen rakenteeltaan. Korostettakoon sitä, että Wilsonin malli on ns. avoimen kaupungin malli, jossa kuluttajat valitsevat asuinkaupungin ja lisäksi tuotetut tavarat (pois lukien paikallinen julkishyödyke) voidaan myydä paitsi paikallisesti myös muissa kaupungeissa.

15 Luonnollisesti sekä ihmisten että tavaroiden liikkumiseen oletetaan liittyvän kustannuksia, joiden tasolla on keskeinen merkitys mallin lopputulokselle. Kaupungit ja kasautumisen edut ja haitat Yritettäessä ymmärtää kaupunkialueiden ja kaupunkiverkostojen kehitystä ja laatia teoreettisia malleja, jotka tekisivät ymmärrettäväksi kaupunkien kasvuun (tai taantumiseen) liittyviä mekanismeja viimeaikainen sekä teoreettinen että empiirinen tutkimus törmää edelleen peruskysymyksiin. Mitkä tekijät määräävät yritysten ja kotitalouksien alueellisia sijaintipäätöksiä ja mitkä ovat keskeisiä kasautumisen etuja ja haittoja, jotka sopivasti formuloituneina voivat tuottaa sekä kasautuvia tai hajaantuvia kaupunkisysteemejä? Marshallin (1890) aikanaan esille tuomien kasautumisen etujen rinnalle on nostettu lisätekijöitä, ja toisaalta teknologinen muutos on vaikuttanut sekä etu- että haittapuolen tekijöihin. Hyvä ja keskeinen esimerkki viimeksi mainitusta on kuljetus ja sen kustannukset. Kuljetuksen sisällön osalta ihmisten ja tavaroiden kuljetuksen rinnalla korostetaan viestien, osaamisen ja ideoiden välityksen roolia, joten kommunikaatio nähdään entistä laajempana käsitteenä. Vaikka tulotason noustessa ihmisten kuljetuksessa kustannukset ovat osin (menetetyn matka-ajan arvo) nousseet, teknologisen muutoksen tuloksena eri muodoissa tapahtuvan kuljetuksen yksikkökustannusten kehityssuunta on pääsääntöisesti ollut aleneva. Tämän pitäisi mahdollistaa hajaantumista, mutta asian toinen puoli liittyy alueellisen keskittymisen etuihin. Suurten ja monipuolisten kaupunkialueiden etuina yritysten sijainnille nähdään jaetut panosmarkkinat, joilla kilpailu, mittakaavaedut ja erikoistumisen mahdollisuus antavat tuottavuusetua pienempiin paikkakuntiin tai maaseutuun nähden. Erityisen tärkeinä pidetään laajoja työvoimamarkkinoita ja sitä, että myös kiinteällä pääomalla on vaihtoehtoisia käyttötapoja. Tuottavuuden kannalta ratkaisevinta ovat innovaatiot, joiden syntyä ja hyväksikäyttöä edistävät runsaat, minipuoliset ja helposti syntyvät kontaktit. Jos uusi informaatioteknologia korvaa kasvoista kasvoihin kontakteja, sen esiinmarssi vaikuttaa aluerakenteisiin hajauttavasti, ja tältä pohjalta onkin esitetty kaupunkien kuolemaa. Toistaiseksi ainakin näyttää siltä, että kommunikoinnin eri muodot ovat toisiaan täydentäviä. Ääritapauksessa uudella teknologialla voi olla aiempaa keskittävämpi rooli, jos suorien kontaktien merkitys kasvaa tulevaisuudessa. Kotitalouksien ja niiden kulutusmahdollisuuksien näkökulmasta eräs suurkaupungin keskeinen etu on seikka, joka ei kansantaloustieteen kuluttajan perusteoriassa tule yleensä lainkaan esille, nimittäin hyödykekirjo. Kuluttajien hyvinvoinnin kannalta kyse ei ole vain siitä, että voidaan kuluttaa samoja hyödykkeitä enemmän. Kuluttajat pitävät laajoista valikoimista ja mahdollisuudesta vaihdella kulutuskorinsa sisältöä, ja tällä on tärkeä merkitys sijaintipaikkavalinnoissa. Siitä, mitkä keskittymiseen liittyvät edut erityisesti synnyttävät tuottavuusetua tuotantotoiminnassa, on erilailla painottuvia näkemyksiä. Toiset painottavat enemmän toimialarakenteen monipuolisuutta, toiset kilpailuolosuhteita. Porterin (1991) klustereita korostavissa analyyseissä saman alan toimintojen keskittyminen ja kova kilpailu parantavat tuottavuutta. Jo Marshall (1890) viittasi klassikkoteoksessaan toimialaspesifeihin keskittymisetuihin. Uudemmassa kirjallisuudessa niistä puhutaan usein Marshall-Arrow-Romer -keskittymisetuina (katso Glaeser & al. 1992). Suurkaupungin eri toimialoja dominoivat yritykset saavat ns. ylinormaaleja voittoja, jotka mahdollistavat jatkuvan panostuksen tuotekehitykseen. Tämä puolestaan mahdollistaa nopean taloudellisen kasvun. Sektorikohtaisten skaalaetujen sijasta esimerkiksi Jacobs (1969) korostaa tuotantorakenteen monipuolisuutta ja kilpailua suurkaupunkien etuna ja vetovoimatekijänä. Nobelisti Robert E. Lucasin (1988) uutta kasvuteoriaa käsittelevässä työssä korostuu keskittymisetujen merkitys taloudelliselle kasvulle. Hänen mallissaan kaupungit nähdään