Johdantoluento I Omaelämäkerran genre ja omaelämäkerrallinen subjekti Tuija Saresma Oppimistavoitteet Kurssin ensimmäisen teemakokonaisuuden jälkeen tiedät mikä omaelämäkerta on ja näet sen erot ja yhteydet muihin genreihin. Osaat lukea julkaistuja tai yhtä hyvin pöytälaatikoihin kirjoitettuja omaelämäkerrallisia tekstejä ja tulkita niitä kontekstissaan, kirjoitusajankohtansa historiallis-kulttuuris-yhteiskunnallisessa tilanteessa. Tiedät, että omaelämäkertatutkimuksella on ollut monenlaisia vaiheita sekä kansainvälisesti että Suomessa. Osaat sijoittaa lukemiasi omaelämäkertatutkimuksia näihin vaiheisiin sekä feministisen tutkimuksen keskusteluihin. Tiedät, että omaelämäkerrallisten subjektien variaatiot ovat huikeat. Osaat tarkastella lukemiesi omaelämäkertojen subjektien rakentumista ja miettiä myös sitä, millainen lukija teksteille rakentuu. Oma/elämä/kerran genre Omaelämäkerta on elämäkerrallisen kirjoittamisen alalaji. Sen sukulaisia ovat elämäkerran lisäksi esimerkiksi päiväkirja, kirje ja muistelma. Blogienkin voi katsoa kuuluvan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen Omaelämäkerta eli autobiografia (kr. autos = minä; bio = elämä ja graphein = kirjoitus) on sananmukaisesti oman elämän kertomista. Se on kuitenkin paljon vaikeampi teksti kuin pinnalta katsoen näyttäisi. Omaelämäkerran kolme keskeistä aspektia ovat minä, elämänkokemus ja kerronta. Ne ovat keskenään hyvin monimutkaisissa suhteissa. Omaelämäkerran kirjoittaja esimerkiksi ei tarkalleen ottaen ole ihan sama kuin sen kertoja tai myöskään sen päähenkilö, vaan näillä kolmella on aina vähintäänkin ajallinen ero. Voikin kysyä, mikä oikeastaan on omaelämäkerran minä. Elämää taas ei pysty sellaisenaan vangitsemaan kertomukseen, vaan se tekstualisoituu kerrontatapahtumassa eli kirjoitus muuttaa, saa aikaan, kenties piilottaa jotakin, se on performatiivinen ja konstruktiivinen teko. Kirjallisuuden lajina eli genrenä omaelämäkerta on vuosisatojen tai jopa -tuhansien ikäinen, ja sen varhaisia edustajia voi tavata antiikin Kreikasta tai muinaisesta Japanista. Silti se on edelleen hyvin elinvoimainen. Viime aikoina on puhuttu jopa omaelämäkertabuumista, jolla viitataan sekä ihmisten haluun kirjoittaa omaelämäkerrallisia tekstejä että lukea niitä. (Jos katsot kirjakauppojen myyntiluetteloita tai kirjastojen lainausluetteloita, huomaat, että yllättävän moni Top ten -listan kirja liittyy ainakin löyhästi omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen.) Buumi näkyy myös
tutkimuksessa: omaelämäkerta on nykyisin kaikkea muuta kuin marginaalinen tutkimusaihe humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Omaelämäkertoja on tutkittu pisimpään kirjallisuustieteessä, jossa kohteena ovat olleet yleensä julkaistut suurmiesten, kirjailijoiden tai muiden julkisuuden henkilöiden omaelämäkerrat. Omaelämäkertakirjallisuuden kaanon rakentuukin Augustinuksen ja Rousseaun Tunnustusten kaltaisille teoksille (joista seuraavassa luennossa lisää), vaikka sitä on pyritty laventamaan ottamalla mukaan esimerkiksi naisten kirjoittamia omaelämäkerrallisia tekstejä. Esimerkiksi Simone de Beauvoirin 8-osainsta muistelmateosten sarjaa tai Virginia Woolfin Elettyjä hetkiä on vaikea ohittaa. Feministinen omaelämäkertatutkimus on nostanut tutkimuskohteeksi kuuluisien kirjailijanaisten ohella myös muiden aiemmin kaanonista ulos suljettujen ryhmien omaelämäkertoja. Ne ovat olleet marginaaliryhmiä siinä mielessä, että niiden jäsenillä on ollut vähemmän valtaa kuin keski-ikäisillä, keskiluokkaisilla, protestanttisilla valkoisilla miehillä, kuten tunnettu rimpsu kuuluu määrällisestä vähemmistöstä ei siis välttämättä ole ollenkaan kyse. Omaelämäkerta on ollut tärkeä ilmaisukeino valtakulttuurissa usein vaiennetuille ryhmille, kuten etnisille (USA:ssa esimerkiksi mustat, latinot, chicanat, amerikankiinalaiset) tai uskonnollisille vähemmistöille ja muuten kuin heteroseksuaalisesti suuntautuneille. Angloamerikkalaisessa tutkimusperinteessä on kuitenkin keskitytty tarkastelemaan marginaaliryhmienkin julkaistuja, usein esteettisesti kunnianhimoisia omaelämäkertoja, joissa on oltu hyvin tietoisia genren tunnusmerkeistä ja usein leikitelty niillä. Suomessa omaelämäkertatutkimus on lähtenyt toisenlaisille urille kiinnostuessaan niin sanottujen tavallisten ihmisten elämäntarinoista. Tavallisen käsitettä on tosin kritisoitu siitä, että omaelämäkerta kai aina olettaa päähenkilönsä olevan erityinen, miksi muuten hänen tarinaansa kannattaisi kertoa. Sitä paitsi tavallinen peittää valtasuhteet: vaikka Suomea on pidetty hyvin tasa-arvoisena maana, myös täällä on etnisiä ja muita vähemmistöjä, joita on pidetty marginaalissa. Puhe tavallisesta saattaa muodostua jopa normatiiviseksi, jos sen taustalle oletetaan kuvattujen kokemusten yleisesti jaettavuus: kelpaavatko tutkittaviksi vain keskiverto-omaelämäkerrat? Jäävätkö tiettyjen ryhmien esimerkiksi maahanmuuttajien, syrjäytyneiden, saamelaisten tarinat silloin automaattisesti marginaaliin? Useat tutkijat käyttävätkin mieluummin sanaa tuntematon, jolla viitataan siihen, että tutkittavat omaelämäkerrat on usein hankittu tutkimusmateriaaliksi kirjoituskilpailuin tai -keruin, joihin periaatteessa ketkä tahansa ovat voineet osallistua. On kuitenkin hyvä huomata, että kirjoitusharrastus ja oman minän pohdinta on mahdollisesti melkoisen keskiluokkainen harrastus, ja voi olla, että kirjoituskeruisiin osallistuvat vain tietyn taustan omaavat ja tietyntyyppiset ihmiset. Siksi ei ehkä ihmetytä, että opettajia tuntuu kirjoituskilpailuihin osallistujien joukossa olevat runsaasti. Kiinnostus tuntemattomien omaelämäkertojen tarkasteluun lähti Suomessa liikkeelle sosiologisesta elämäntapatutkimuksesta, mutta on sittemmin levinnyt myös muille tieteenaloille, esimerkiksi psykologiaan ja kasvatustieteisiin. Siinä missä
kirjallisuudentutkimuksessa on eritelty omaelämäkerran rakennetta, henkilöhahmoja ja kompositiota, yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa korostus on ollut omaelämäkerran sisällössä sekä genren oletetussa vakavuudessa, totuudenmukaisuudessa ja rehellisyydessä, aitoudessa. Kerronnallisuuden tarkastelu on usein jäänyt vähemmälle. Feministisen tutkimuksen näkökulmasta omaelämäkerta tuntuu erityisen kiinnostavalta tutkimuskohteelta juuri nyt, jälki- tai myöhäismodernissa maailmassa. Feministisen teorian pohdinnoissa omaelämäkertaa on käytettypaljon, koska se kyseenalaistaa totuttuja kaksinapaisia malleja ja kahtiajakoja esimerkiksi feminiiniseen ja maskuliiniseen, faktaan ja fiktioon, yksityiseen ja julkiseen. Feministinen omaelämäkertatutkimus on osoittanut, että omaelämäkerta on paljon muutakin kuin suurmiesten autonomisen subjektin juhlintaa. Sen parissa onkin kehitelty käsitteitä, jotka painottavat omaelämäkerran eri puolia: autobiografian rinnalle on nostettu autogynografia (Domna Stanton), autobiografiikka (Leigh Gilmore) ja autografia (Jeanne Perreault); Liz Stanley taas on puhunut auto/biografiasta. Omaelämäkerrallisesta subjektista Omaelämäkertateorian kirjallisuudentutkimuksen suuria nimiä ovat Philippe Lejeune ja Georges Gusdorf, joista kumpainenkaan ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota omaelämäkerran kirjoittajan/kertojan/päähenkilön sukupuoleen. Ensin mainittu on tunnettu strukturalistisen tiukasta omaelämäkerran määritelmästään, joka korostaa sen retrospektiivisyyttä, proosamuotoisuutta ja keskittymistä minän tarinaan; jälkimmäinen taas on korostanut genren suhdetta individualismiin ja omaelämäkerran subjektin autonomisuuden vaatimusta. Molempia voi kritisoida ja on kritisoitu feministisessä omaelämäkertatutkimuksessa. On kiinnitetty huomiota siihen, että omaelämäkerta ei itse asiassa ole vain yksilöllinen suoritus, vaan monella tapaa sosiaalinen teko: omaelämäkerta kirjoitetaan aina jollekulle ja siinä kuvataan aina muitakin ihmisiä. Feministinen omaelämäkertatutkimus aloitti kritiikkinsä osoittamalla, että naisten omaelämäkertoihin kirjoitettu minä, siis omaelämäkerran subjekti, oli perustavanlaatuisesti relationaalinen: sen rakentuminen kuvattiin ja kokemukset kerrottiin aina suhteessa toisiin. Tämä väite perustui psykoanalyyttisesti värittyneeseen ajatukseen, että naiset jotenkin luontaisesti kasvavat relationaalisuuteen samastuessaan äitiinsä, kun taas mieheksi kasvamisen tärkeimpiä oppeja on kasvu irti äidistä, erillisyyteen. Ajatus liittyi myös oletukseen omaelämäkertojen pohjana olevasta yhteisestä, jaetusta, universaalista naiskokemuksesta, esimerkiksi siitä, että naiset ovat aina heikommassa asemassa kuin miehet. Feministisessä omaelämäkertatutkimuksessa kuten feministisessä tutkimuksessa yleensäkin korostuvat nykyisin samuuksien sijaan erot ja erojen leikkaavuus ja hierarkkisuus. Joskus naiseus voi olla tärkein subjektin identiteettiä määrittävä tekijä, mutta toisessa kontekstissa merkittävämpää voikin olla se, että sama henkilö on romani. Jos hän on lesbo, se asettaa hänet eri positioon kuin
heteroseksuaalisen romaninaisen. Muita erottelevia tekijöitä voivat olla esimerkiksi koulutus, asuinpaikka, taloudelliset resurssit, yhteiskuntaluokka ja niin edelleen. Eroja on alettu etsiä myös omaelämäkerran tekstuaalisella tasolla. Samalla on alettu purkaa oletusta, jonka mukaan naisten kirjoittamat omaelämäkerrat ovat aina lähtökohtaisesti toisenlaisia kuin miesten kirjoittamat: ensin mainittujen, feminiinisten omaelämäkertojen väitettiin jossakin vaiheessa olevan naisten elämän ja identiteetin tietynlaisuuden takia fragmentaarisia eli katkelmallisia, episodimaisia ja temaattisestikin hyppeleviä siinä missä miesten maskuliiniset omaelämäkerrat olisivat rationaalisesti ja kronologisesti eteneviä loogisia kokonaisuuksia. Näinhän ei tietenkään ole, vaan tyylilliset erot kahden naisen omaelämäkerran välillä voivat olla suuremmat kuin jonkun miehen ja naisen omaelämäkertojen välillä. Enää ei pyritä löytämään kaikkiin naisten omaelämäkertoihin pätevää mallia, vaan kiinnitetään pikemminkin huomiota subjektin muutokseen ja jopa hajanaisuuteen. Sukupuoli ei enää ole tutkimuksen lähtökohta, eli omaelämäkertoihin kirjoittunutta sukupuolieroa ei enää oteta annettuna. Omaelämäkertojen tutkiminen feministisen politiikan keinona ei silti ole tuhon tuomittu; päinvastoin tekstuaalinen toimijuus ja diskursiivinen performatiivisuus ovat tutkimuksen iskusanoja. Kiinnostavampaa on tarkastella esimerkiksi sitä, kuinka sukupuoli rakentuu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen teossa. Artikkeliesittelyt Nancy K. Millerin artikkelia voi hyvällä syyllä pitää feministisen omaelämäkertatutkimuksen klassikkona. Se on hyvä aloitusteksti kurssille, sillä siinä käydään läpi omaelämäkertatutkimuksen vakiintunutta kenttää, esitellään feministisiä lukutapoja vaihtoehtoina kanonisoituneelle tutkimustavalle ja vielä ehdotetaan uutta tapaa ajatella omaelämäkerrallinen subjekti eli omaelämäkerrallinen minä. Se tuo esille omaelämäkerrallisten käytäntöjen moninaisuutta käyttämällä esimerkkeinä sekä omaelämäkertojen esikuvaa, kirkkoisä Augustinuksen tunnustuksia, että visuaalista, sarjakuvana esitettyä Art Spiegelmanin omaelämäkertaa. Artikkelissa otetaan tarkasteltavaksi sekä omaelämäkertatutkimuksen että feministisen tutkimuksen tietyille vaiheille ominaisia, itsestäänselvyyksinä pidettyjä oletuksia. Miller näyttää tutkimuksen tulosten riippuvaisuuden tulkinta-ajankohdan teoreettisista keskusteluista ja totuuksista osoittaessaan vääräksi tutkimusta hallinneen käsityksen, jonka mukaan omaelämäkerran subjekti on välttämättä autonominen eli itsenäinen, toisista erillinen ja erillisyyttään korostava olento. Toisaalta hän ei myöskään täysin hyväksy feministisen tutkimuksen erityisesti 1970-luvulla hellimää ajatusta erityisestä relationaalisesta naisidentiteetistä. Artikkelissa käydään läpi yleisen (lähinnä miesten kirjoittaman ja julkaistuja miesten tekstejä tutkineen) omaelämäkertateorian keskeisiä tutkimuksia sekä feministisen omaelämäkertatutkimuksen kriittisiä kannanottoja niihin. Samalla Miller kyllä myös tarkastelee kriittisesti feministisen tutkimuksen vaiheita, joissa on tehty ylilyöntejä esimerkiksi korostamalla yhtenäistä ja jaettua naiskokemusta ja sen
vaikutusta myös omaelämäkerralliseen ilmaisuun: tietty kokemus (esimerkiksi sorron kokemus) aikaansai tämän ajattelun mukaan tietynlaisen kirjoittamisen tavan ja tyylin. Miller siis kritisoi joitakin truismeiksi ja suorastaan dogmeiksi tulleita väitteitä esimerkiksi sukupuolierosta. Hän tekee sen tavalla, joka asettaa nuo teoreettiset keskustelut historialliseen ja akateemiseen kontekstiinsa ja tekee ymmärrettäväksi väitteiden esittämisen tuossa kulttuuris-yhteiskunnallisessa tilanteessa. Miller purkaa väitteet hienovaraisesti omaelämäkerrallisen materiaalinsa avulla. On virkistävää, että Miller lukee useista feministisen omaelämäkertatutkimuksen tekijöistä (ja esim. seuraavana käsiteltävästä Griffinin artikkelista) poiketen nimenomaan maskuliiniseen omaelämäkerran kaanoniin kuuluvia teoksia. Artikkeli on tiivis ja sellaisena ehkä aluksi hieman vaikeasti avautuva katsaus omaelämäkertatutkimuksen vaiheisiin. Se kannattaa kuitenkin lukea huolella, sillä jatkossa luettavat artikkelit viittaavat siihen elleivät suoranaisesti niin ainakin jatkavat tässä avattuja keskusteluja. Artikkelia avaavia kysymyksiä: - Ovatko naiset ja miehet mielestäsi perustavanlaatuisesti erilaisia? - Minkälaisena omaelämäkerrallinen minä (omaelämäkerran subjekti) on tutkimuksessa hahmotettu? - Voiko sukupuoliero olla hedelmällinen lähtökohta omaelämäkertojen tarkasteluun? Miksi/miksi ei? - Mitä merkitystä sillä on, kuka saa olla omaelämäkerrassa kertova minä? Mikä on omaelämäkerrallisen subjektin suhde kertomuksen "toisiin"? - Mitä ideologisia ulottuvuuksia omaelämäkerran subjektin autonomian korostuksella voi olla? - Miksi universaalin omaelämäkerrallisen subjektin malli on tutkimukselle pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi? - Lukijan merkitys omaelämäkerran kertojalle/kirjoittajalle? Connie D. Griffinin teksti jatkaa feminististä omaelämäkertojen lukemista, mutta keskittyy naisten kirjoittamiin omaelämäkertoihin toisin kuin Miller. Griffinin artikkeli tuo esille omaelämäkerran historiallisia, kulttuurisia ja sosiaalisia konteksteja ja osoittaa osaltaan, että omaelämäkertoja kirjoiteta eikä myöskään lueta tyhjiössä! Griffin jatkaa Millerin aloittamaa omaelämäkerrallisen minän pohdintaa ja tuo esille niitä feministisen teoriankin nykyisin korostamia eroja, joita subjektiin aina sisältyy. Artikkeli alkaa melkoisella teoreettisella vyörytyksellä, mutta jos olet tutustunut keskusteluihin postmodernista, tämä kaikki on jo entuudestaan tuttua. Griffin ottaa kantaa kiistaan, jota on käyty subjektin tilasta postmoderniksi luonnehditussa maailmassa. Hän referoi feministisen omaelämäkertatutkimuksen parissa käytyä keskustelua omaelämäkerran naissubjektista (Jelinek, Stanton, Gilmore, Smith) ja identiteettikategorioiden kuten feminiinisen identiteetin mahdollisuudesta ja
tarpeellisuudesta. Griffinin lähtökohta on Teresa de Lauretisin ajatus ek-sentrisestä eli jatkuvasti muuttuvasta, liikkeessä olevasta ja erilaisten erojen määrittämästä subjektista. Artikkelissa jatkuu myös Nancy K. Millerin käynnistämä keskustelu subjektin relationaalisuudesta tai autonomisuudesta sekä kaksinapaisen sukupuolijaon rajoittavuudesta ja riittämättömyydestä. Artikkelissa osoitetaan konkreettisten esimerkkiomaelämäkertojen avulla, kuinka perinteisen omaelämäkertatutkimuksen kaikenkattava, edustava subjekti on ollut universaaliusväitteistään huolimatta fiktio, ja se on esitetty aina suhteessa toisiin, esimerkiksi alueellisiin, etnisiin tai seksuaalisiin vähemmistöihin, joihin Griffinin käsittelemissä omaelämäkerroissa viitataan. Vuonna 2001 julkaistu artikkeli on tietysti aikansa tuote. Vaikka se on alle kymmenen vuotta sitten julkaistu, se tuntuu osin jopa hieman vanhentuneelta korostaessaan niin suurella innolla tarkasteltujen omaelämäkerrallisten (nais)subjektien epäkeskisyyttä, jatkuvaa muutosta ja virtaamista. Silti se kuvaa hyvin kiistaa, jota subjektista on käyty: siinä missä poststrukturalistit julistivat Tekijän Kuolemaa ja tekstin itseriittoisuutta, feministiteoreetikot (jotka tosin monin tavoin itsekin nojautuivat poststrukturalismiin) korostivat naissubjektin elinvoimaisuutta. Omaelämäkertojen ja omaelämäkertatutkimuksen suosio tietysti osoittaa omalla tavallaan, että puheet (omaelämäkerran) tekijän kuolemasta olivat vahvasti liioiteltuja. Griffinin artikkeli ottaa osaa tärkeisiin feministisen teorian keskusteluihin myös ottamalla kantaa kokemuksen käsitteeseen. Vaikka omaelämäkerrallisen subjektin universaaliutta (maskuliinisuutta) puretaan artikkelissa hyvin, kokemuksen käsite jää ehkä problematisoimatta. Griffin kyllä ihastelee esimerkkiomaelämkertojensa kirjoittajien Allisonin, Prattin ja Cherninin omaelämäkertojen postmodernia kerrontaa, mutta näyttäytyisikö omaelämäkertojen taustalla oleva kokemus ehkä hieman essentialistisena? Toisaalta Griffin kyllä korostaa kokemuksen kontekstuaalisuutta esimerkiksi Adrienne Richin käsitteen politics of location kautta. Artikkelia avaavia kysymyksiä: - Mitä omaelämäkerran subjektin marginaalisuus ja syrjässäolo valtakulttuurista tai vallitsevista representoinnin tavoista voi merkitä pahimmillaan ja parhaimmillaan? - Keksi esimerkkejä, jotka osoittavat kaksinapaisen sukupuolijaon ongelmallisuuden - Miten omaelämäkerrallisen kirjoittamisen performatiivisuus käy ilmi Griffinin tarkastelemissa julkaistuissa omaelämäkerroissa? - Voiko omaelämäkerran kirjoittaminen olla poliittista (feministisen politiikan merkityksessä)? Entä omaelämäkertatutkimus? - Miten toiseutta tuotetaan omaelämäkertoja kirjoittamalla ja niiden tutkimuksessa? Minkälaisia toisia arvelet kirjoitetun suomalaisten tavallisten ihmisten omaelämäkertoihin? Tulitko tätä kurssia varten kirjoittamassasi omaelämäkerrassa konstruoineeksi joitakin toisia?
- Mitä rajoja Griffinin esittelemissä omaelämäkerroissa kyseenalaistetaan ja ylitetään, ja miten? Kirjallisuus Andermahr, Sonya & Lovell, Terry & Wolkowitz, Carol (1997), A concise glossary of feminist theory. London: Arnold. Anderson, Linda (2001), Autobiography. London & New York: Routledge. Benstock, Shari (toim.) (1988), The private self. Theory and practice of women s autobiographical writings. London: Routledge. Braidotti, Rosi (1994), Nomadic subjects. Embodiment and sexual difference in contemporary feminist theory. New York: Columbia University Press. Braidotti, Rosi (1993), Riitasointuja. Suomennoksen toimittanut Päivi Kosonen. Suom. Päivi Kosonen, Marjo Kylmänen, Raija Koli, Anja Kuhalampi, Eila Rantonen ja Tuulevi Ovaska. Tampere: Vastapaino. Chodorow, Nancu (1978), The reproduction of mothering. Psychoanalysis and the sociology of gender. Berkeley: University of California Press. Eskola, Katarina (toim.) (1998), Elämysten jäljillä. Taide ja kirjallisuus suomalaisten omaeälämäkerroissa, s. 25 57. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Friedman, Susan Stanford (1988), Women s autobiographical selves. Theory and practice. Teoksessa Shari Benstock (toim.), The private self. Theory and practice of women s autobiographical writings, s. 34 63. London: Routledge. Gilligan, Carol (1982 [1993]), In a different voice. Psychological theory and women s development. Cambridge: Harvard University Press. Gilmore, Leigh (1998/1994) Autobiographics. Teoksessa Sidonie Smith & Julia Watson (toim.), Women, autobiography, theory. A reader, s. 183 189. Madison: University of Wisconsin Press. [Alunperin teoksessa Leigh Gilmore (1994), Autobiographics: A feminist theory of women s self-representation. Ithaca: Cornell University Press.] Gilmore, Leigh (2001), The limits of autobiography. Trauma and testimony. Ithaca: Cornell University Press. Gusdorg, Georges (1980), Conditions and limits of autobiography. Teoksessa James Olney (toim.), Autobiography. Essays theoretical and critical. Princeton: Princeton University Press. Hyvärinen, Matti, Peltonen, Eeva & Vilkko, Anni (1998), Johdanto. Teoksessa Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen & Anni Vilkko (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa. Tampere: Vastapaino. Hyvärinen, Matti (1998a), Lukemisen neljä käännettä. Teoksessa Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen & Anni Vilkko (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa, s. 311 336. Tampere: Vastapaino. Hyvärinen, Matti (1998b), Jörn Donnerin matka ja paluu. Teoksessa Matti Hyvärinen, Eeva Peltonen & Anni Vilkko (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa, s. 125 152. Tampere: Vastapaino.
Koivunen, Anu (2000), Teresa de Lauretis: Sosiaalisen ja subjektivisen rajankäyntiä. Teoksessa Anneli Anttonen & Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström (toim.), Feministejä. Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. Kaskisaari, Marja (2000), Kyseenalaiset subjektit. Tutkimuksia omaelämäkerroista, heterojärjestyksestä ja performatiivisuudesta. Jyväskylä: SoPhi. Kontula, Osmo & Haavio-Mannila, Elina (1995), Matkalla intohimoon. Nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaaliomaelämäkertojen kuvaamana. Helsinki: WSOY. Kosonen, Päivi (1989), Huomioita minästä omaelämäkertateoriassa. Naistutkimus 4, 31 40. Kosonen, Päivi (2007) Isokrateesta Augustinukseen. Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Jyväskylä: Atena. de Lauretis, Teresa (1990), Eccentric subjects: Feminist theory and historical consciousness. Feminist Studies 16: 1. Lejeune, Philippe (1989), On Autobiography. [Alkup. Le Pacte Autobiographique 1973.] Ed. Paul John Eakin, transl. Katherine Leary. Minneapolis: University of Minnesota Press Lejeune, Philippe (2000), Omaelämäkertaa määrittelemässä. Suom. Urpo Kovala & Annikka Suoninen. Teoksessa Maaria Linko, Tuija Saresma & Erkki Vainikkala (toim.), Otteita kulttuurista. Kirjoituksia nykyajasta, kulttuurista ja elämäkerrallisuudesta, s. 345 362. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 65. Moraga, Cherríe & Gloria Anzaldúa (toim.) (1984), This bridge called my back. Writings by radical women of color. New York: Kitchen table Women of Color Press. Perreault, Jeanne (1995), Writing selves. Contemporary feminist autography. Minnesota & London: University of Minnesota Press. Piela, Ulla (1993), Ulla Piela (toim.), Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista, s. 213 234. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Rojola, Lea (1993), Tekijän kuolema. Teoksessa Roland Barthes, Tekijän kuolema, tekstin syntymä, s. 109 110. Suomentaneet Lea Rojola ja Pirjo Thorel, suomennoksen toimittanut Lea Rojola. Tampere: Vastapaino. Roos, J. P. (1987), Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Roos, J. P. (1994a), Paluu todelliseen elämään: Omaelämäkerta ja referentiaalisuus post -maailmassa. Gerontologia 8 (4). Roos, J. P. (1994b), Kuinka hullusti elämä on meitä heitellyt. Suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdistelua. Teoksessa J. P. Roos & Eeva Peltonen (toim.), Miehen elämää, s. 12 28. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saresma, Tuija (2005a), Teen runosta rakastetun. Taideomaelämäkertojen sukupuolittuneet yksinäisyyskuvaukset. Teoksessa Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omasta tilasta, erillisyydestä ja yksinolosta, s. 37 128. Toim. Kimmo Jokinen. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus. Saresma, Tuija (2005b), The politics of reading the autobiographical I s. The truth about Outi. /thirdspace/ 3 (2005). http://www.thirdspace.ca/vol5/5_1_saresma.htm Saresma, Tuija (2007) Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 2007.
Saresma, Tuija [tulossa] Sosiologinen elämäkertatutkimus muunnelmia ja murtumia. Teoksessa Voitto Ruohonen & Erkki Sevänen & Risto Turunen (toim.), Kirjallisten tekstien sosiologiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Scott, Joan (1998), Experience. Teoksessa Smith, Sidonie & Watson, Julia (toim.), Women, autobiography, theory. A reader, s. 57 71. Wisconsin: University of Wisconsin Press. Smith, Sidonie & Watson, Julia (2001), Reading autobiography. A guide for interpreting life narratives. Minneapolis & London: University of Minnesota Press. Stanley, Liz (1994), The knowing because experiencing subject. Narratives, lives, and autobiography. Teoksessa Kathleen Lennon & Margaret Whitford (toim.), Knowing the difference. Feminist perspectives in epistemology, s. 132 148. London: Routledge. Stanley, Liz (2002), Mourning becomes : The work of feminism in the spaces between lives lived and lives written. Women s Studies International Forum 25 (1). Starobinski, Jean (1980), The style of autobiography. Käännös Seymour Chatman. Teoksessa Olney, James (toim.), Autobiography. Essays theoretical and critical, s. 73 83. Princeton: Princeton University Press. Steedman, Carolyn Kay (1986), Landscape for a good woman: A tale of two lives. London: Virago. Tallentire, Jenéa & Dias, Karen (2005), The interfaces of auto/biography, part two. thirdspace 5: 1, 2 s. http://www.thirdspace.ca/vol5/5_1_editorial.htm. Tiilikainen, Marja (2004), Kerrottuja ja vaiettuja tarinoita. Somalinaiset Suomessa. Teoksessa Marja-Liisa Honkasalo, Terhi Utriainen & Anna Leppo (toim.), Arki satuttaa. Kärsimyksiä suomalaisessa nykypäivässä, s. 113 138. Tampere: Vastapaino. Vainikkala, Erkki (1998a), Minä, lukijani, kaltaiseni! Ajatuksia kerronnasta, autobiografiasta ja likasta. Teoksessa Katarina Eskola (toim.), Elämysten jäljillä. Taide ja kirjallisuus suomalaisten omaelämäkerroissa, s. 437 467. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vilkko, Anni (1997), Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.