OPETUSMINISTERIÖ Muistio Johtaja 1.4.2005 Sakari Karjalainen JULKISEN TUTKIMUSJÄRJESTELMÄN RAKENTEELLINEN KEHITTÄMINEN Suomen tutkimusjärjestelmän rakennetta pidetään kansainvälisesti esimerkkinä hyvästä käytännöstä. Siinä on arvioiden mukaan onnistuttu yhdistämään määrätietoinen resurssipolitiikka toimivaan horisontaaliyhteistyöhön tutkimustoiminnan eri tasoilla ja myös julkisen ja yksityisen sektorin kesken. Korkeatasoisen tutkimuksen edellytyksenä oleva koulutus on niin ikään saanut kansainvälisesti hyviä arvioita ja tutkijakunta on uusiutunut; nuoret ovat olleet kiinnostuneita tutkijankoulutuksesta ja tutkijanurasta. Valtion tiede- ja teknologianeuvoston päätös ryhtyä arvioimaan julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteita ja niiden toimivuutta on johtunut tarpeesta varmistua siitä, että järjestelmä kykenee rakenteidensa puolesta vastaamaan myös tulevaisuudessa esille tuleviin toiminnallisiin haasteisiin. Haasteita luovat etenkin seuraavat kehitystrendit: - talouden ja teknologian globalisoituminen, joka näkyy selvimmin yritystoiminnan kansainvälistymisenä sekä työn ja tuotannon uusjakona - globalisaation avaamat uudet mahdollisuudet ja toisaalta myös uudet uhat ja haasteet, jotka koskettavat yhteiskuntia toisin kuin aikaisemmin - elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen jatkuva muutos, jolla yhteiskunnat ja taloudet pyrkivät ylläpitämään ja lisäämään vaurautta ja kansalaisten hyvinvointia uuden kansainvälisen työnjaon ja tietoyhteiskuntakehityksen oloissa - tarve panostaa kilpailullisista tekijöistä johtuen entistä vahvemmin innovaatiodynamiikan parantamiseen. Samaan suuntaan vaikuttavat muutokset itse tutkimustyön luonteessa: ammattimaistuminen, yhteistyö ja verkottuminen, suuremmat yksiköt ja infrastruktuurit sekä kalliit tutkimuslaitteet. Euroopan unionin tasolla ns. Lissabonin strategia pyrkii parantamaan Euroopan asemaa globaalissa kilpailussa. Tutkimus ja teknologian kehittäminen ovat strategiassa tärkeällä sijalla. EU:n kehitys vaikuttaa merkittävästi suomalaiseenkin tutkimukseen ja sen järjestelyihin. Suomen kansallisena pyrkimyksenä on kestävä ja tasapainoinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys. Tiedon ja osaamisen ja niiden hyödyntämisen pitkäjänteisellä kehittämisellä on tässä keskeinen osa. Kehittämistyöllä tavoitellaan hyvää työllisyyttä, tuottavuutta ja kilpailukykyä. Tutkimus ja teknologinen kehittämistyö ovat tärkeässä asemassa myös vastattaessa kulttuuriin ja ympäristöön kohdistuviin haasteisiin. Julkisen tutkimusjärjestelmän rakenteelliset kehittämistoimet tukevat tavoitteiden saavuttamista kansainvälisen toimintaympäristön jatkuvasti muuttuessa. 1. Järjestelmätason kysymykset Suomen julkinen tutkimusjärjestelmä on muotoutunut pääosin 1980-luvulla, jolloin teknologiahallinto ja -rahoitus organisoitiin teknologian yhteiskunnallista ja taloudel-
2 lista merkitystä vastaavalle kannalle. Tieteellisen tutkimuksen puolella vastaava tapahtui jo 1970-luvun alkupuolella. 1990-luvulla keskeisiä kehittämistoimia olivat ammattikorkeakoululaitoksen sekä alueellisten työvoima- ja elinkeinokeskusten perustaminen. Toiminnallisesti järjestelmä on jatkuvasti uudistunut. Tiede- ja teknologiahallinnon kannalta kehitys on johtanut siihen, että opetusministeriö on selvästi tieteen yleisministeriö ja kauppa- ja teollisuusministeriö yhtä selvästi Suomen teknologiaministeriö. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan kolmannen päälohkon, sektoritutkimuksen osalta kehitys on edelleen käynnissä. Sektoritutkimuksen ja valtion tutkimuslaitosten kehityksen seuranta ja yleinen ohjaus on ollut lähinnä valtion tiede- ja teknologianeuvoston tehtävänä sen jälkeen kun valtioneuvosto antoi tätä tarkoittavan toimeksiannon neuvostolle vuonna 1993. Julkisessa tutkimusjärjestelmässä on kolme tärkeää rahoitus- ja asiantuntijaorganisaatiota: budjettivaroin toimivat Suomen Akatemia ja Teknologian kehittämiskeskus Tekes sekä eduskunnan valvoma julkisoikeudellinen rahasto Sitra. Niiden rooli on jatkuvasti kasvanut samoin kuin organisaatioiden keskinäisen yhteistyön merkitys. Kaikki organisaatiot ovat äskettäin olleet kansainvälisen arvioinnin kohteena: Sitran arviointi valmistui vuonna 2002, Tekesin osana suomalaisen innovaatioympäristön arviointia vuonna 2003 ja Suomen Akatemian vuonna 2004. Suomen korkeakoululaitos yliopistot ja ammattikorkeakoulut on alueellisesti kattava. Sekä korkeakoulujen että varsinkin niiden toimipisteiden lukumäärä on huomattava. Tähän rakenteellisen kehittämisen kenttään onkin viime vuosina kiinnitetty huomiota. Toisaalla ovat alueiden tarpeet: aluekehityksen perustuessa lisääntyvässä määrin tietoon ja osaamiseen on korkea-asteen koulutuksen ja tutkimuksen saatavuus tullut yhä tärkeämmäksi. Ammattikorkeakouluinstituution vakinaistaminen vuonna 2000 merkitsi tutkimusjärjestelmän kannalta uutta, rajatun tutkimustehtävän saanutta korkea-asteen resurssia, johon kohdistuu huomattavia odotuksia varsinkin juuri aluekehityksen suunnasta. Toisin kuin yliopistot, jotka Suomessa ovat valtion omistamia, ammattikorkeakoulut ovat yleensä kuntien tai kuntayhtymien omistuksessa ja ylläpitämiä. Suomessa lasketaan olevan 19 valtion tutkimuslaitosta kaikkiaan kahdeksalla hallinnonalalla. Luvuissa ei ole mukana puolustusministeriön hallinnonalan tutkimus- ja kehittämistoiminta. Laitokset on arvioitu tiede- ja teknologianeuvoston suosituksesta 1990-luvun jälkipuoliskolla kansainvälisten asiantuntijoiden toimesta. Tuolloin määritellyt sektoritutkimuksen yleiset kehittämislinjaukset ovat sittemmin täydentyneet valtion keskushallinnon uudistamistyössä. Siinä korostetaan ministeriöiden ja sektoritutkimuksen roolia entistä laajemman yhteiskunnallisen kehittämisvastuun kantamisessa. Tutkimuslaitokset eivät kuitenkaan muodosta toiminnallista kokonaisuutta: niiden syntyhistoria ja kehitys ovat pitkälle laitoskohtaisia. Muun tutkimustoiminnan tapaan myös sektoritutkimuksessa korkeatasoinen tutkimus- ja kehittämistyö edellyttää lähes aina yhteistyötä, johon osallistuvat eri alojen asiantuntijat omasta maasta ja usein oman maan ulkopuolelta. Kotimaassa on määrätietoisesti edistettävä tutkimuslaitosten keskinäistä ja laitosten yhteistyötä korkeakoulujen kanssa. Erityisen tärkeää yhteistyö on pienille laitoksille, joiden oma osaaminen ja resurssit eivät riitä kaikkien tutkimustehtävien asianmukaiseen suorittamiseen.
3 Tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaa koskeva päätöksentekojärjestelmä on kansainvälisten vertailujen mukaan kyennyt hyvin vastaamaan esille tulleisiin tarpeisiin. Horisontaaliyhteistyö ja politiikkakysymysten kokoava tarkastelu ovat olleet suomalaisen päätöksenteon vahvuuksia. Tekesin ja Suomen Akatemian ohjelmatasoinen toiminta ja yhteistyö ovat kehittyneet hyvin. Tulevien kehityspolkujen omaaloitteinen kartoittaminen on kuitenkin tullut aikaisempaa tärkeämmäksi sen jälkeen, kun Suomi on noussut teknologiselta tasoltaan ja kilpailukyvyltään maailman kärkimaiden joukkoon. Seurailija-asemasta kärkeen siirtyminen asettaa myös päätöksenteolle ja sen rakenteille uudenlaisia haasteita. Toivotun kehityksen tukena on joukko vahvuuksia ja hyvin toimivia mekanismeja, joita ei ole syytä ryhtyä muuttamaan vain muutoksen vuoksi. Tällaisina on yleisesti pidetty esimerkiksi seuraavia: - laaja yhteiskunnallinen yhteisymmärrys tutkimuksen, teknologian ja innovaatiotoiminnan keskeisestä merkityksestä Suomen tulevalle kehitykselle - yleisesti hyväksytty näkemys koulutuksen, tutkimuksen ja teknologian sekä innovaatiotoiminnan integroidusta kehittämisestä; tämä näkemys yhteinen tarkastelukehikko tunnetaan kansallisena innovaatiojärjestelmänä ja sen koottuna kehittämisenä - onnistunut tiedon ja osaamisen laaja-alaisen tuottamisen ja taloudellisen hyödyntämisen yhdistäminen muihin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tavoitteisiin kuten hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen edistämiseen - kansainvälisesti kehittyneet tutkimuksen ja elinkeinoelämän vuorovaikutussuhteet (tieteen ja teollisuuden keskinäinen verkottuminen) - pääministerin johtaman valtion tiede- ja teknologianeuvoston onnistuminen tehtävässään tärkeiden tiede-, teknologia- ja innovaatiopoliittisten asioiden käsittelyssä ja kehittämisessä - keskeiset julkiset asiantuntija- ja rahoitusorganisaatiot: Suomen Akatemia, Tekes ja Sitra täyttävät tehtävänsä kansainvälisten arvioiden mukaan hyvin ja niiden keskinäinen yhteistyö on vahvistunut - harjoitetun tiede- ja teknologiapolitiikan kulmakivet: kilpailtu tutkimus- ja teknologiarahoitus ja kansallisiin tiede- ja teknologiaohjelmiin nojaava toimintamalli (priorisointi asiantuntijaorganisaatioiden toimesta ns. välitasolla) ovat toimineet hyvin - henkisten resurssien määrällinen kehittäminen on ollut onnistunutta. Haasteena on vahvuuksien kehittäminen myös tulevaisuudessa samalla kun toimitaan heikkouksien poistamiseksi. Viime vuosina esiinnousseita yleisluontoisia puutteita tai kehittämistarpeita ovat esimerkiksi: - Suomen kansantalouden ja väestömäärän pienuuden ongelmat, jotka ovat kasvaneet tietointensiivisen elinkeinorakenteen kehittymisen myötä - osin edelliseen liittyen hitaasti edennyt kansainvälinen koulutus-, tiede- ja teknologiayhteistyö
4 - edelleen osin samaan liittyen uuden tiedon ja osaamisen tuottamisen pirstoutuminen saman alan moniin, keskimäärin pieniin yksikköihin - tämän kääntöpuolena tarve kehittää valikoivaa päätöksentekoa tulevien kehitysmahdollisuuksien täysipainoiseksi hyödyntämiseksi - edelliseen liittyen tutkimusorganisaatioiden kyky yhdistää korkeatasoinen erityisosaaminen ja monipuolinen asiantuntijuus tutkimustoiminnassaan - riittämätön panostaminen tieteen ja teknologian sekä laajemmin taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen järjestelmätason ennakointiin - koulutus- ja elinkeinorakenteen hyvän kohtaannon varmistaminen vähenevän työikäisen väestön oloissa - osana edellistä tutkijanuran rekrytointipohjan varmistaminen ja tutkijanuran muu kehittäminen - yleisemmin tutkimus- ja muun infrastruktuurin pitäminen riittävän korkeatasoisena ja houkuttelevana koti- ja ulkomaiselle tutkimus- ja yritystoiminnalle. Tiivistetysti kysymys on sellaisista rakenteellisista ja toiminnallisista kehittämistoimista, joiden avulla kyetään tuottamaan selkeitä priorisointeja, kansainvälistä profiloitumista ja asiantuntevaa valikoivaa päätöksentekoa läpi koko tutkimusjärjestelmän. Kansainvälistyminen, laatu, tehokkuus, sosiaalisen ja teknologisen ulottuvuuden integrointi sekä ennakointi ovat toimenpiteiden avainalueita. Onnistuneet kehittämistoimet lisäävät järjestelmän muutosvalmiutta ja johtavat tutkimus- ja innovaatiodynamiikan merkittävään paranemiseen. Valtion tiede- ja teknologianeuvosto on marraskuussa 2004 hyväksynyt strategisen asiakirjan Suomen tieteen ja teknologian kansainvälistämisestä. Sen kannanotot ja suositukset tukevat kaikilta osin tämän päätöksen edellyttämiä kehittämistoimia. Kansainvälistymisen strategisena tavoitteena on tukea Suomen omaa kehitystä ja kilpailukykyä sekä vastuunkantoa yhteisten ongelmien ratkaisemisessa. Kansainvälinen yhteistyö on keskeinen keino uuden tieteellisen ja teknologisen tiedon tuottamiseksi ja hankkimiseksi omaan ja yhteistyöosapuolten käyttöön. Kotimaiseen ja kansainvälisenä yhteistyönä toteutettuun t&k-toimintaan kohdistuvat samat laatu- ja relevanssivaatimukset. Yhteistyön kehittäminen johtavien globaalien kumppanien kanssa edellyttää Suomelta korkeatasoista omaa osaamista. Kansainvälisen yhteistyön ja liikkuvuuden esteiden ja hidasteiden poistamiseksi tarvitaan ao. ministeriöiden yhteistyössä valmistelemia lainsäädäntötoimia maahanmuutto- ja työlupa-asioissa, yliopistojen ja niiden tarjoamien koulutuspalvelujen kansainvälistämisen alueella, ulkomaalaisia koskevissa maksukäytännöissä sekä myös verotukseen liittyvissä kysymyksissä. Suomen ja suomalaisen tieteen ja teknologian kansainvälinen kiinnostavuus riippuvat laadun ja sille perustuvan näkyvyyden ohella yhteistyömahdollisuuksien osaavasta tuotteistamisesta ja markkinoinnista. Näitä Suomen julkisen ja yksityisen sektorin tulee yhdessä kehittää.
5 Järjestelmätason kehitys vaatii jatkossakin ensisijaisesti tuekseen määrätietoista, pitkäjänteistä toimintaa, jossa tutkimusjärjestelmää tarkastellaan ja kehitetään toiminnallisena kokonaisuutena, ei pelkästään osiensa kautta. Rahoitusorganisaatioiden yhteistoiminnan ja tutkimusorganisaatioiden keskinäisen yhteistyön lisääminen ovat kehittämistoimien tärkeä osa. Järjestelmän sisäinen uudistuminen vaatii jatkuvan huomion kiinnittämistä henkisten resurssien laadulliseen ja määrälliseen kehittämiseen. Käytännön kehittämistoimista vastaavat kuitenkin aina ne organisaatiot, joihin kehittämistarpeet kohdistuvat. 2. Päätöksenteko- ja ohjausorganisaatiot Julkisen tutkimusjärjestelmän kehittämisessä on päätöksenteko- ja ohjausorganisaatioiden osalta kysymys eduskunnan, valtioneuvoston, ministeriöiden, valtion tiede- ja teknologianeuvoston, Suomen Akatemian, Tekesin ja Sitran vastuulla olevien toimintojen tehostamisesta. Tämä tapahtuu kehittämällä hallinto-, ohjaus- ja rahoitusrakenteita ja niihin liittyviä toimeenpanomekanismeja. Yhtäältä kysymys on kansallisen innovaatiojärjestelmän ja julkisen tutkimusjärjestelmän toimintaedellytysten ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Toisaalta kysymys on innovaatiojärjestelmän sisäisen toimintakyvyn ja tuloksellisuuden jatkuvasta parantamisesta. Esitetyillä toimilla tähdätään poliittisen päätöksenteon ja innovaatiojärjestelmän kehittämisen välisten yhteyksien vahvistamiseen, horisontaaliyhteistyön parantamiseen, julkisen tutkimusjärjestelmän hyvin toimivien osien kehittämiseen edelleen sekä järjestelmän toiminnallisten kapeikkojen avaamiseen. Keskeisiä kehittämiskysymyksiä ovat päätöksenteon ja asiantuntijatahojen vuorovaikutus, ministeriöiden horisontaaliyhteistyö valtioneuvoston tasolla sekä ministeriöiden välinen suora, hallinnollinen tai temaattinen tutkimus- ja teknologiayhteistyö. Rahoitus- ja asiantuntijaorganisaatioiden arvioinnit ovat jo johtaneet jatkotoimenpiteisiin. Rakenteellisten haasteiden selvitystyössä ei ole tarkasteltu eduskunnan sisäistä työskentelyä ja sen organisointia. Siitä päättää eduskunta oman harkintansa perusteella. Tutkimusjärjestelmän kehittämisen näkökulmasta kysymys on siitä, katsooko eduskunta itsellään olevan riittävät mahdollisuudet koulutus-, tiede-, teknologia- ja innovaatiopoliittisten kysymysten kokoavaan käsittelyyn. Valtioneuvoston suunnasta on perusteltua saattaa tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan kysymyksiä kootusti eduskunnan käsiteltäväksi tähänastista useammin. Vuotuinen talousarviokäsittely ei anna tähän luontevia mahdollisuuksia. Valtioneuvosto on viimeksi antanut tiedepoliittisen ja teknologiapoliittisen selonteon eduskunnalle vuonna 1985. Yhteiskunnan kehittämisen perustuminen yhä vahvemmin tietoon ja osaamiseen puoltaa säännöllisempää raportointia, luontevimmin kerran vaalikaudessa. Hallituksen poliittisen ohjelman käsittely eduskunnassa tyydyttää tätä tarvetta vain osittain. Fokusoitua keskustelua perustelevat erityisesti tarve informoida eduskuntaa meneillään olevasta kehityksestä ja valmisteilla olevista tärkeistä suunnitelmista sekä julkisen keskustelun edistäminen Suomesta tiedon ja osaamisen yhteiskuntana. Hallitusohjelman ja hallituksen strategia-asiakirjojen ohella aineksia eduskuntakeskusteluun tarjoavat etenkin valtioneuvoston joka neljäs vuosi hyväksyttävä koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kuusivuotinen kehittämissuunnitelma sekä valtion tiede- ja teknologianeuvoston kerran toimikaudellaan laatima linjaraportti.
6 Hallituksen sisäisen työskentelyn osalta oleellista on, että valtioneuvoston käsittelyyn tuleville tärkeille koulutus-, tiede-, teknologia- ja innovaatiopoliittisille asioille on asiantuntijavalmistelun jälkeen luonteva, toimiva reitti poliittiseen valmisteluun ja edelleen päätöksentekoon. Tässä tarkoituksessa on jo aikaisemmin, 1990-luvun alkupuolella, ollut esillä tiede- ja teknologianeuvoston ehdotus talouspoliittisen ministerivaliokunnan kehittämisestä talous- ja innovaatiopoliittiseksi ministerivaliokunnaksi. Ne perusteet, joilla ehdotus aikanaan tehtiin, ovat edelleen voimassa: kysymys on innovaatiojärjestelmän kehittämisestä kokonaisuutena sekä siitä, että innovaatiojärjestelmän kehittäminen on talous- ja yhteiskuntapolitiikan valmistelussa ja hoitamisessa keskeinen kehittämiskohde. Toinen tapa tehostaa tiedon ja osaamisen ja niiden hyödyntämiskysymysten koottua käsittelyä hallituksen piirissä olisi innovaatiopoliittisen ministerityöryhmän asettaminen tarvittaessa liittyen hallituksen ohjelmaan esimerkiksi erityistä innovaatiopolitiikkaohjelmaa toteuttamaan. Asiantuntijavalmistelua parantaa sekä valtioneuvostolle että sen ministeriöille neuvoa-antavan valtion tiede- ja teknologianeuvoston aseman vahvistaminen seuraavassa esitettävällä tavalla. Ministeriöiden toimivalta säilyy näissä kysymyksissä luonnollisesti ennallaan; opetusministeriö vastaa tiedepolitiikasta, kauppa- ja teollisuusministeriö teknologia- ja innovaatiopolitiikasta ja muut ministeriöt vastaavasti oman sektorinsa tutkimuksen kehittämisestä. Valtion tiede- ja teknologianeuvosto on ministereistä ja valtioneuvoston kolmivuotiskaudeksi nimittämistä asiantuntijoista koostuva neuvoa-antava elin. Neuvosto toimii pääministerin johdolla, joten neuvonanto toteutuu korkealla tasolla. Kansainvälisesti tällaista toimintamallia pidetään jopa esimerkillisenä. Neuvosto muodostaa nykyiselläänkin merkittävän päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden yhteistyöfoorumin. Koettu tarve tiivistää edelleen vuorovaikutusta luontevasti kanavoituu neuvostoon ja sen aseman vahvistamiseen. Varsinaisen neuvonannon osalta kehittämistarpeet koskevat ensi sijassa neuvostossa käsiteltävien asioiden valmistelun vahvistamista. Neuvoston linjaraporttien sekä erillisten kannanottojen ja suositusten jatkokäsittelyn valtioneuvoston piirissä tulisi olla systemaattisempaa ja yhteydet valtioneuvoston päätöksentekoon ja sen valmisteluun tiiviimpiä. Valtioneuvoston osalta organisoinnin kehittämistä tarkasteltiin edellä. Tiede- ja teknologianeuvoston osalta yksinkertaisin kehittämistoimi on ottaa käyttöön neuvostosta annetun asetuksen (934/86) 7 :n mukainen määräaikainen pääsihteeri, jonka valtioneuvosto määrää neuvoston tehtyä asiasta esityksen. Pääsihteerin tulee olla päätoiminen. Mikäli neuvoston linjaraportit päätetään saattaa säännöllisesti valtioneuvoston ja edellä esitetyn mukaisesti eduskunnan käsittelyyn, neuvoston toimikausi tulee muuttaa nelivuotiseksi. Tällöin on myös mahdollista laatia päätöksentekijöille väliraportti aina kaksi vuotta varsinaisen linjaraportin julkaisemisen jälkeen. Neuvoston hallinnolliseen kytkeytymiseen opetusministeriöön näillä muutoksilla ei ole vaikutusta. Sektoritutkimuksen kehittämiskysymykset ovat olleet tiede- ja teknologianeuvoston pysyvänä tehtävänä sen jälkeen kun valtioneuvosto antoi neuvostolle velvoitteen johtaa ja koordinoida eräitä sektoritutkimusselvityksiä keskushallinnon ja aluehallinnon uudistamista koskeneessa periaatepäätöksessä vuonna 1993. Tiede- ja teknologianeuvoston sisäinen työskentely on koko ajan perustunut kahteen jaostoon: tiedejaostoon ja teknologiajaostoon, eikä sektoritutkimusta varten ole erillistä valmisteluelin-
7 tä. Jaostojen lukumäärän lisääminen ei kuitenkaan ratkaise sektoritutkimuksen kootun kehittämisen tarvetta, josta tulee huolehtia neuvoston toiminnan muun kehittämisen kautta. Kehittäminen on hyvinkin tarpeen kahdesta syystä: a) sektoritutkimuksen tosiasiallinen merkitys julkisen tutkimusjärjestelmän osana ja yhteiskunnan kehittämisessä on nopeasti kasvanut, mihin EU-konteksti on antanut vahvan sysäyksen, ja b) sektoritutkimuksen keskeisten kehittämiskysymysten organisointi uudelle elimelle olisi omiaan vaikeuttamaan järjestelmätason kehittämistoimia niiden helpottumisen sijasta. Neuvoston piirissä asiaan voidaan vaikuttaa muutamalla neuvoston kokoonpanoperusteita ja/tai kokoonpanoa. Neuvoston ministerijäseniä määrättäessä voidaan tärkeät sektoritutkimusalat ottaa nykyistä paremmin huomioon. Nämä järjestelyt sekä neuvoston sihteeristön yllä esitetty vahvistaminen vastaavat sektoritutkimuksen kootun kehittämisen tarpeeseen, täydennettynä sillä, että valtioneuvoston kansliapäälliköt käsittelisivät kokouksissaan nykyistä säännöllisemmin hallinnonaloille yhteisiä, laajakantoisia sektoritutkimuksen kysymyksiä. Rakennearvioinnin yhteydessä esille tullut ehdotus sektoritutkimuksen neuvottelukunnan perustamisesta tiede- ja teknologianeuvoston tai valtioneuvoston kanslian yhteyteen tähtää saman tavoitteen saavuttamiseen. Ehdotukseen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin samat kuin tiede- ja teknologianeuvostoon perustettavan jaoston kohdalla. Valtioneuvoston ja ministeriöiden tasolla harjoitettavaan horisontaaliyhteistyöhön on kiinnitetty huomiota eri yhteyksissä. Syynä tähän on koulutus-, tiede-, teknologiaja innovaatiopoliittisten kysymysten kasvanut yhteiskunnallinen merkitys. Aika ajoin on nostettu esiin kysymys erityisen tiede- ja teknologiaministerin nimittämisestä taikka tutkimusta ja teknologiaa koskevien asioiden keskittämisestä valtioneuvostossa yhteen ministeriöön. Tiede- ja teknologiaministeriön perustaminen keskittäisi näiden asioiden hoitamisen tavalla, joka katkaisisi yhä tärkeämmiksi käyneet yhteydet sekä koulutus- ja elinkeinopolitiikkaan että yleiseen yhteiskunnalliseen kehittämistyöhön. Ei ole myöskään esitetty perusteita sille, että tällaiseen keskittämiseen loogisesti sisältyvä Suomen Akatemian ja Tekesin yhdistäminen yhdeksi organisaatioksi olisi Suomen oloissa järkevä ratkaisu. Keskittämisratkaisun selkeä vaihtoehto on kehittää edelleen jo toimivaa horisontaaliyhteistyötä sekä vahvistaa tutkimus- ja innovaatioasioiden asemaa ja hoitoa kaikissa ministeriöissä, opetusministeriö ja kauppaja teollisuusministeriö mukaan lukien. Muut rakennearviointiin liittyvät esitykset ovat kohdistuneet yhteistyön kehittämiseen joko järjestelmätasolla, ministeriöiden välisen suoran yhteistyön alueella tai niin, että jollekin tutkimuslohkolle yhteisiä kysymyksiä käsiteltäisiin toisella organisaatiotasolla kuin tällä hetkellä. Esimerkiksi Suomen Akatemian kansainvälisessä arvioinnissa (2004) ehdotettiin Suomen Akatemian ja valtion tiede- ja teknologianeuvoston väliin sijoittuvaa foorumia, jonka arvioitiin auttavan vahvistamaan horisontaalisia yhteyksiä kansallisen innovaatiojärjestelmän muiden sellaisten toimijoiden välillä, joilla on kiinnostus ja tarve korkeatasoiseen tutkimukseen. Foorumissa voisi ehdotuksen mukaan olla mukana myös yliopistojen rehtoreita ja valtion tutkimuslaitosten johtajia. Tämä ehdotus on toteutumassa siinä muodossa, että opetusministeriön tarkoituksena on vuodesta 2005 lähtien järjestää yhdessä Suomen Akatemian kanssa vuosittain tiedepoliittinen tapahtuma, johon ao. tahot kutsutaan. Ei ole nähtävissä, että tällainen yhteydenpito tai yleisempi tiedepoliittinen keskustelu vaatisi muita virallisia, institutionaalisia järjestelyjä.
8 Ministeriöiden välisen suoran, hallinnollisen tai temaattisen yhteistyön omatoiminen kehittäminen on tärkeää. Yleisen tiede- ja teknologiapolitiikan suunnasta ministeriöitä on kannustettu keskinäiseen yhteistyöhön, esimerkkinä 1990-luvun jälkipuoliskolla tiede- ja teknologianeuvoston suosituksesta käynnistetyt klusteriohjelmat. Ministeriöiden tutkimus- ja kehittämistyöstä vastaavien henkilöiden ja tutkimuslaitosten johtajien tapaamisilla on merkitystä yhteistyön vahvistamisessa. Tapaamisia voidaan järjestää tarpeen mukaan eikä niitä varten tarvita virallisia päätöksiä. Suomen Akatemian kansainvälisessä arvioinnissa kiinnitettiin huomiota myös Akatemian ja Tekesin välisen yhteistyön edelleen kehittämiseen, monitieteisen tutkimuksen aseman vahvistamiseen sekä yleisimpänä Akatemian liittymäpintojen lisäämiseen muuhun innovaatiojärjestelmään. Opetusministeriö ja Suomen Akatemia ovat käynnistäneet näiden ehdotusten jatkotoimet samoin kuin niin ikään arvioinnissa esitetyn tutkijanurien kehittämistyön; opetusministeriön asettaman kehittämistyöryhmän määräaika on 31.12.2005. Myös Akatemian ja Tekesin välisen yhteistyön edelleen kehittäminen on jo käynnistynyt. Yleinen tavoite on terävöittää Suomen Akatemian roolia tutkimusjärjestelmässä ja tieteellisen tutkimuksen hyödyntämisen edistämisessä. Suomen Akatemian hallituksella on erityinen tehtävä edistää tieteidenvälistä tutkimusta Suomessa. Tekesin kansainvälinen arviointi toteutettiin elinkeinoelämän näkökulmasta. Arvioinnin kohteena oli innovaatiotoiminnan julkinen tukijärjestelmä kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalan osalta, Tekesin ohella Finpro, Finnvera Oyj, Keksintösäätiö, TE-keskukset ja Suomen Teollisuussijoitus Oy. Arviointia on hyödynnetty myös ns. välittäjäorganisaatioita koskeneessa selvitysmiestyössä (ks. luku 5). Teknologiapolitiikan painopistettä suositeltiin siirrettäväksi innovaatiopolitiikan suuntaan ja näin on jo tapahtumassa sekä KTM:n hallinnonalalla yleisesti että Tekesin toiminnassa. Tekesin osalta rakenteellisesti kehitettäviä toimintoja ovat ulkoisvaikutusten mittaaminen, kansallisen ennakointitoiminnan kehittäminen, aineettoman omaisuuden suojaamista koskeva keksintölainsäädäntö ja julkisten hankintojen kehittäminen. KTM:n huomiota kiinnitettiin julkisten ja yksityisten palvelujen päällekkäisyyden välttämiseen ja tiettyyn päällekkäisyyteen julkisten organisaatioiden kesken. Innovaatiopolitiikan painottuminen vaatii tietoperustan vahvistamista kaikkien julkisten toimijoiden keskuudessa. Arvioinnin jatkotyötä on tehty ensisijaisesti teknologiahallinnon toimesta. Siinä keskeinen haaste on Suomen pysyminen yhtenä johtavista tiedon ja osaamisen talouksista ja kyky ennakoida muutokset. On kyettävä proaktiiviseen politiikkaan heikkojenkin signaalien nojalla. Tekes on ryhtynyt toteuttamaan suosituksia vaikutusten mittauksen, ennakointitoiminnan kehittämisen ja aineettoman omaisuuden suojaamista koskevien käytäntöjen osalta. Sitran arvioinnissa tarkasteltiin kuutta toimintalohkoa, joista yksi oli Sitran asema Suomen innovaatiojärjestelmässä. Sitran tehtäväksi nähtiin täydentää muiden innovaatiojärjestelmän osapuolten toimintaa. Sitran tulee olla voimakas muutostekijä, ja pienenä rahoittajana sen tulee edelleen kehittää rahoitusyhteistyötä muiden organisaatioiden kanssa varsinkin siirryttäessä uuden toiminnan käynnistysvaiheesta vakinaiseen rahoitukseen.
9 Sitran strategista tutkimusta arvioitsijat katsoivat tarvittavan. Oman tutkimuskapasiteetin laajentamista ei kuitenkaan nähty mielekkäänä. Sitran pitäisi kehittää itseään think tank -tyyppisenä asiantuntijaelimenä, joka kokoaa tutkimusta ja asiantuntemusta, järjestää asiantuntijaseminaareja sekä tuottaa raportteja päättäjille ja hyödyllistä aineistoa suurelle yleisölle. Sitra on tärkeä välittäjä eduskunnan ja yhteiskunnan muiden toimijoiden kesken. Arvioinnin mukaan Sitra on saanut ylimpiä päätöksentekijöitä mukaan keskeiseen innovaatiotoimintaan paljon suuremmassa määrin kuin on tavallista muissa maissa. Yleisin arvioinnin päätelmä oli, että Sitran tulee tulla kansainvälisesti vahvemmaksi toimijaksi verkottumalla ja sisällyttämällä kansainvälinen kehitys Sitran omaan ajattelu- ja toimintatapaan. Tässä tarkoituksessa Sitran tulisi harkita esimerkiksi kansainvälisen neuvoa-antavan toimikunnan perustamista tai tutkimusneuvostonsa vahvistamista ulkomaisilla jäsenillä. Tämän muistion luvussa 1 mainittuun, valtion tiede- ja teknologianeuvoston laatimaan Suomen tieteen ja teknologian kansainvälistämistä koskevaan asiakirjaan sisältyvät liitemuistiona suuria kansainvälisiä tieteellisiä infrastruktuureja koskevat kansallisen käsittelyn periaatteet ja toimintatavat. Vastaavat kansallisen mittaluokan infrastruktuurien strategiset suunnitelmat kuitenkin puuttuvat, mihin valtioneuvoston kanslian globalisaatioselvityksessä kiinnitettiin huomiota. Suomalaisen tutkimuksen kehittäminen ja kansainvälinen profiloituminen edellyttävät strategista näkemystä sekä tässä kohdin että myös laajemmin, kansainväliseen huipputasoon yltävien osaamiskeskittymien ja yksikköjen synnyttämiseksi ja vahvistamiseksi. Samalla on arvioitava jo olemassa olevien mittavien laitteistojen, tutkimuskeskusten ja - verkostojen sekä kokoelmien hyödyntämistä, niiden vaatimia henkisiä ja aineellisia resursseja sekä tutkijankoulutustarvetta. 3. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut Suomen korkeakoululaitosta on sen kaikilla tasoilla kehitetty voimakkaasti viime vuosikymmenien aikana. Yliopistoja, niiden tutkimusta ja yliopistoihin eri kanavien kautta suuntautuvaa julkista rahoitusta on sekä lakisääteisesti että muilla tavoin vahvistettu. 1990-luvulla on luotu ammattikorkeakoulujärjestelmä, jonka tehtäviin kuuluu harjoittaa opetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä. Korkeakoululaitos on alueellisesti ja määrällisesti kattava. Opetushallinnon piirissä on Manner-Suomessa 20 yliopistoa ja 29 vakinaista ammattikorkeakoulua, jotka antavat tutkintoon johtavaa koulutusta lähes sadalla paikkakunnalla. Tutkintoopiskelijoita korkeakouluissa on yhteensä lähes 300 000, ja vuosittain aloittavien opiskelijoiden määrä ylittää 50 000. Korkeakoulujärjestelmää ei tule enää hajauttaa eikä laajentaa. Tulevien vuosien kehittämistoimet tulee suunnata suurempien kokonaisuuksien kehittämiseen, yksiköiden toiminnan vaikuttavuuden, laadun, sisällön ja tehokkuuden varmistamiseen ja edistämiseen. Yliopistojen uusiutumista on voimakkaasti edistettävä voimavaroja suuntaamalla, priorisoinnilla ja profiloinnilla sekä organisaatio- ja rakennemuutoksin. Ammattikorkeakoulujen osalta opetusministeriön työryhmän (Tutkimus- ja kehitystyö suomalaisissa ammattikorkeakouluissa, OPM 2004:7) suosittelema suurempien AMK-kokonaisuuksien organisointi on erittäin perusteltua. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen muodostamaa julkisen tutkimusjär-
10 jestelmän osaa tulee käsitellä kokonaisuutena, jossa kummallakin instituutiolla on oma profiilinsa ja tehtävänsä tutkimuksen ja kehittämistoiminnan kentässä. Kokonaisuuden kehittyminen edellyttää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen keskinäisen yhteistyön vahvistumista. Yhteistyön kehittymiselle on hyvät perusedellytykset. Lainsäädännössä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen välillä ei ole päällekkäisyyttä eikä ristiriitaa ja molempien sektoreiden tutkimustoiminta on sekä tiedon tuottamisen että hyödyntämisen kannalta ratkaisevan tärkeä. Kumpikin sektori on Suomessa myös keskimäärin hyvin kehittynyt ja korkealaatuinen. Suomen yliopistolaitoksen henkilöstövoimavarat ovat kokonaisuutena merkittävät. Tutkimuksessa työskentelee eri tehtävissä yliopistoissa yhteensä 19 000 henkilöä ja yliopistosairaaloissa lisäksi 1 700 henkilöä. Opetusministeriön vuonna 2004 teettämään yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen rakenneselvitykseen sisältyvät, yliopistojen laatimat SWOT-analyysit, tehdyt profiilitarkastelut samoin kuin erillistutkimukset viittaavat yliopistojärjestelmän kahtia jakautumiseen. Suuret, monialaiset yliopistot erottuvat selvityksessä omaksi ryhmäkseen ja niiden sekä resurssi-, prosessi- että tulosmuuttujat osoittavat keskimääräistä parempaa kapasiteettia, tuloksellisuutta ja tasoa. Kehittämisen suunta viittaa rakenneselvityksen mukaan siihen, että monialaisista suuremmista yksiköistä on realistiset mahdollisuudet kehittää huipputason kansainvälisesti kilpailukykyisiä yksiköitä, mikä edellyttää erityistä kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseen tähtäävää strategiaa. Profiloituminen, laadullisesti vahvojen yksikköjen luominen, on kuitenkin sekä yhtä tärkeää että mahdollista niin pienissä kuin suurissa ja monialaisissa yliopistoissa. Kaikkiaan yliopistojärjestelmässä tulee suuntautua entistä selvemmin tunnistetuille vahvuusalueille kansallisen asemoinnin ja lähiympäristön tarjoamat mahdollisuudet huomioon ottaen. Ammattikorkeakoulut ovat yliopistojen tavoin suuri toimiala, niissä työskentelee yhteensä noin 11 000 henkilöä, joista kokopäivätoimisia opettajia on noin 6 000. Tutkimuksen osuus ammattikorkeakoulujen varainkäytöstä on vielä pieni, noin 8 prosenttia, mutta nopeasti kasvava. Em. rakenneselvityksessä arvioidaan tutkimuksen laadussa, laajuudessa ja sisällössä sekä rahoituksessa olevan suuria eroja. Laissa määriteltyä ammattikorkeakoulujen t&k-toiminnan kehittämislinjaa suositellaan jatkettavaksi ja vahvistettavaksi. Samoin korostetaan yhteistyötä sekä välittäjäorganisaatioiden että yliopistojen kanssa ammattikorkeakoulujen oman pätevyysalueen ja tehtävien puitteissa tarpeetonta päällekkäisyyttä välttäen. Yliopistojen kansainvälinen kilpailukyky perustuu tutkimuksen huippulaatuun, selkeään profiloitumiseen, kansainvälisesti toimintakykyisiin tutkijoihin ja yleiseen kansainväliseen aktiivisuuteen. Nämä periaatteet ja niistä johdetut kehittämistavoitteet koskevat kaikkia yliopistoja ja niiden toiminnan ohjausta, julkisten rahoittajien toiminta mukaan lukien. Esimerkiksi tutkijanurien kehittäminen tai korkeatasoisten infrastruktuurien luominen ja ylläpito ovat tutkimusjärjestelmän kaikkien toimijoiden yhteistyönä hoidettavia kysymyksiä. Kotimaassa tapahtuvan kansainvälistymisen esteitä ja edellytyksiä on kartoitettu useissa viimeaikaisissa selvityksissä; näissä suhteissa tarvitaan yhä sekä lainsäädännöllisiä, rahoituksellisia, asenteellisia että Suomen kansainvälistä kiinnostavuutta lisääviä toimia. Yliopistojen tulosohjausjärjestelmää tulee kehittää siten, että sekä tavoitteenasettelussa että tulosseurannassa kiinnitetään enemmän huomiota koulutustavoitteiden rin-
11 nalla tutkimuksen edellytyksiin ja tuloksiin. Koulutus- ja tutkimusalojen väliset kustannuserot on tällöin otettava asianmukaisesti huomioon. Priorisoinnit, kansainvälistyminen, tutkijanurien luominen ja infrastruktuurien tärkeys on todettu jo edellä. Nämä ja muut kehityssuunnat kuten tieteidenvälisen tutkimuksen merkityksen kasvu vaativat käyttökelpoisia mittareita varsinkin yliopistojen ulkoisen vaikuttavuuden ja yhteistyön arvioimiseksi. Yliopistojen sisäistä ohjausta tulee samalla tehostaa sekä tieteiden ja teknologioiden välisiä rakenteita vahvistaa. Yliopistojen sisäisen fragmentoitumisen ongelmiin tulee puuttua vahvistamalla johtamista ja ammattimaisen johtajuuden edellytyksiä kaikilla tasoilla yliopistoissa. Osana yleistä kehittämistä tutkimuksen ohjausjärjestelmiä tulee parantaa. Tutkimuksen strategista suunnittelua yliopistoissa tulee kehittää ja tutkimushallintoa vahvistaa muun ohella lisäämällä tutkimuksen johtamisen koulutusta. Yliopistojen talouden katsotaan mainitussa opetusministeriön teettämässä selvityksessä olevan ahtaalla. Toisaalta yliopistojen taloushallinto kaipaa kohentamista reaalisten projektikustannusten arvioimiseksi ja seuraamiseksi. Kustannuksille ei nykyisellään saada täyttä katetta projektien merkittävän alibudjetoinnin vuoksi. Yliopistoille on tulossa rajoitettu mahdollisuus harjoittaa yritystoimintaa ja osallistua osakkaana taloudelliseen toimintaan. Kansainvälisten kokemusten perusteella tällaisen taloudellisen toiminnan varsinainen merkitys on tutkimustulosten siirron tehostumisessa, mikäli siirtomekanismit vain ovat riittävän joustavia. Yliopistojen taloudellisen toimivallan lisääminen on tästäkin syystä tärkeää. Sen vaatimat lainsäädäntötoimet tulee pikaisesti käynnistää. Samoin tulee selvittää mahdollisuudet nostaa yritysten korkeakouluille tekemien, tutkimuksen rahoitukseen suunnattujen lahjoitusten verovapausrajaa. Em. rakenneselvityksessä esitetään määrällisiä rahoituslisäyksiä eräisiin yliopistojen perusrahoituksella ylläpidettäviin toimintoihin, lähtökohtana raportissa tunnistetut tarpeet ja valtioneuvoston kanslian globalisaatiotyöryhmän esitys valtion tutkimusrahoituksen lisäämisestä. Nämä ehdotukset tulevat käsiteltäväksi muussa yhteydessä. Suomen yliopistojärjestelmän infrastruktuurirakenne on selvityksen mukaan hyvä, poikkeuksena toimitilojen vuokrakulut. Määrärahalisäysten ohella raportissa suositellaan yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja valtion tutkimuslaitosten yhteisiä laitehankintoja ja strategisesti tärkeitä laboratoriohankkeita. Uudet kiinteistö- ja rakennushankkeet suositellaan toteutettavaksi mahdollisuuksien mukaan siten, että niillä edistetään tieteidenvälistä, monitieteistä ja usean organisaation välistä konkreettista yhteistyötä. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyötä esitetään lisättäväksi määrätietoisesti myös varsinaisen toiminnan tasolla. Lisäksi yhteistyörakenteita tarvitaan eri yliopistojen välillä. Korkeakoulujen yritysyhteistyön lainsäädännölliset puitteet ovat vasta muotoutumassa. Yleisenä vaatimuksena on, että korkeakoulut laativat ajantasaiset yritysyhteistyötä koskevat strategiat, joissa annetaan suuntaviivat toimintatapojen ja -kulttuurin kehittämiselle. Opetusministeriön asiana on tulos- ja tavoitekeskusteluissa korkeakoulujen kanssa selvittää, mitä yhteistyön käytännön edistyminen ensisijaisesti vaatii. Yliopistojen osalta erityinen kysymys on edellä jo mainittu tuleva mahdollisuus osallistua yritystoimintaan muun muassa perustamalla ns. yliopistoyhtiöitä joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Tätä tarkoittavan valtion talousarviosta annetun lain 3 a :n muutoksen on tarkoitus tulla voimaan 1.8.2005. Silloin kun yritystoiminnassa on ky-
12 symys korkeakoulussa kehitetyn teknologian tai saatujen tutkimustulosten kaupallisesta hyödyntämisestä, keskeistä on immateriaalioikeuksien joustava siirto yrityksille osakeomistusta vastaan. Korkeakoulujen rinnalla tämä koskee myös valtion tutkimuslaitoksia. Siirtotoiminnan edistymistä on huolellisesti seurattava ja mikäli osoittautuu, että laki ei anna riittäviä mahdollisuuksia, menettelytapoja on tarvittaessa nopeastikin kehitettävä. Ammattikorkeakoulut ovat opetusministeriön tavoiteohjauksessa. Tavoitesopimuksen solmimiseen osallistuvat myös muut omistajaosapuolet, tavallisimmin omistajakunnat. Tavoiteohjaus kohdistuu pääasiassa koulutukseen ja sen resursointiin. Ohjausta tulee tehostaa ottamalla huomioon myös tutkimuksen tavoitteet ja edellytykset. Monet ammattikorkeakoulut ovat jo tutkimuksellisestikin merkittäviä ja niiden tutkimustyövuosipanostukset ovat huomattavia. Toisaalta on myös käytännöllisesti katsoen puhtaita opetuslaitoksia. Tutkimustoiminta tulee koota suuremmiksi ja ohjelmallisemmiksi kokonaisuuksiksi käyttäen hyväksi esimerkiksi alueellisten kehittämisohjelmien ympärille syntyviä konsortioita. Tavoiteohjauksen tulee edistää t&ktoiminnan profiloitumista kunkin yksikön vahvuusalueille ja toiminnan suuntautumista aluekehitykseen ja yritysyhteistyön kautta saavutettaviin vaikutuksiin. Kansainvälisessä toiminnassa on vielä runsaasti kehitettävää sekä verkottumisen että hankeyhteistyön alueella. Ammattikorkeakoulujärjestelmän organisaatiorakennetta tulee ylipäätään kehittää muodostamalla ammattikorkeakouluista suurempia kokonaisuuksia. Tämä tapahtuu kokoamalla ammattikorkeakoulujen pieniä, yksialaisia toimipisteitä suuremmiksi, monialaisiksi kokonaisuuksiksi. Kehittämistoimet tulee suunnata yksiköiden toiminnan sisällön, laadun ja vaikuttavuuden varmistamiseen ja tehostamiseen. Samoilla seutukunnilla sijaitsevien ammattikorkeakoulujen ryhmittymistä aluekohtaisiksi verkostoiksi tulee tukea monialaisuuden varmistamiseksi ja kriittisten minimikokojen ylittämiseksi. Opetusministeriön teettämä rakenneselvitys pitää ammattikorkeakoulujen sisäistä rakennetta valtaosin onnistuneena, vaikka se vaihteleekin huomattavasti riippuen siitä, onko tutkimus ja sen johto eriytetty omaksi toiminnakseen vai onko se integroitu muuhun toimintaan. Ammattikorkeakoulujen henkilöstö on tutkimustyön osalta organisoitu vastaavasti hyvin eri tavoin. Osassa ammattikorkeakouluja tutkimusta tekee kokopäivätoiminen henkilöstö, toisissa taas tutkimusta tekevä henkilöstö osallistuu muihinkin tehtäviin. Kun noin tuhannella ammattikorkeakoulun opettajalla on tieteellinen jatkotutkinto, heistä alle 450 kuului vuonna 2002 korkeakoulunsa tutkimushenkilökuntaan. Kun tämä joukko tuotti ko. vuonna vähemmän kuin 150 tutkimustyövuotta, on selvää, että ammattikorkeakoulujen tutkimushenkilöstön ja tutkimustyöpanoksen määrää voidaan lisätä jo pelkin organisatorisin toimenpitein. Ammattikorkeakoulujen tutkimustoiminnan rahoitusrakenne on vino. Rahoitus on leimallisesti julkisista lähteistä ja EU:sta tulevan rahoituksen varassa. Yritysrahoituksen osuus oli vain 8 prosenttia vuonna 2002. Myös tutkimuksen perusrahoituksen osuus oli hyvin pieni, vain viidenneksen luokkaa, ja sen trendi on ollut laskeva. Rakennus- ja laitekanta on edellä mainitun selvityksen mukaan uutta ja hyvin kehittynyttä. Laitteiden ja laboratorioiden yhteiskäyttö muiden toimijoiden kanssa on suositeltavaa kunkin yksikön toiminnan sallimissa rajoissa.
13 Alueellinen vaikuttavuus, alueen yritystoiminnan ja muun taloudellisen kehityksen tukeminen sekä työllisyyden parantaminen kuuluvat ammattikorkeakoulujen lakisääteisiin tehtäviin. Vaikutus pk-sektoriin ja mikroyrityksiin on näissä suhteissa todettu toistaiseksi suhteellisen vähäiseksi. Ammattikorkeakoulujen vaikutusta voitaisiin vahvistaa toiminnan systematisoinnilla ja hyvin organisoidulla yhteistyöllä välittäjäorganisaatioiden kanssa. Korkeakoulujen toiminnallisia ja rakenteellisia kehittämishaasteita on tarkasteltu julkisen tutkimusjärjestelmän rakennearvioinnin ohella myös muun muassa valtioneuvoston kanslian ns. globalisaatioselvityksessä, ja siinä erityisesti koulutusjärjestelmän kehittämistarpeiden näkökulmasta. Eri kehittämisaloitteet saadaan parhaiten asianmukaiseen jatkokäsittelyyn siten, että opetusministeriö laatii vuoden 2005 loppuun mennessä valtioneuvoston hyväksyttäväksi korkeakoululaitoksen kehittämislain 5 :ssä sanotun korkeakoululaitoksen kehittämissuunnitelman tarkisteen, johon tulevat ne konkreettiset kehittämistoimet, jotka eivät sisälly käsillä olevaan valtioneuvoston periaatepäätökseen. 4. Sektoritutkimus ja valtion tutkimuslaitokset Sektoritutkimus on tutkimus- ja kehittämistoiminnan kolmas pääalue perustutkimuksen ja teknologian kehittämisen rinnalla. Sektoritutkimuksen merkitys eri politiikkalohkojen kehittämistyössä on kasvanut huomattavasti, ja nykyään sitä pidetään poliittisen päätöksenteon ja yhteiskunnan kehittämisen strategisena resurssina samoin kuin johtamisen ja kehittämisen keskeisenä välineenä. Sektoritutkimuksen avulla hallinnonalat kasvattavat tietopääomaansa ja luovat edellytyksiä yhteiskunnan kehittämiselle. Syvällistä ja kattavaa sektoriosaamista tarvitaan erityisesti siirryttäessä hallinnon perinteisistä toimintamalleista yhteistyöverkostoihin perustuvaan strategiseen kehittämiseen ja vaikuttamiseen. Suomessa ministeriöt ovat avainasemassa sektoritutkimuksen kehittämisessä ja hyödyntämisessä. Ministeriöt tilaavat ja rahoittavat sektoritutkimusta, tulosohjaavat hallinnonalan tutkimuslaitoksia ja hyödyntävät tutkimustuloksia. Ministeriöiden asiantuntemuksesta ja sitoutumisesta toiminnan kaikissa vaiheissa riippuu, miten nopeasti uusi tieto välittyy yhteiskuntaan. Tietovaltainen hallintokulttuuri toteutuu vain, jos koko organisaatio sitoutuu siihen ja jos sen toteutumista tuetaan tehokkaalla henkilöstön koulutuksella. Tässä jaksossa käsitellyt asiat muodostavat kokonaisuuden, jonka jatkotehtävien hoito jakautuu valtioneuvoston periaatepäätöksen sisältämiin asioihin ja niihin, jotka ovat suoraan hallinnonalojen kehittämisvastuulla. Hallinnonaloittaisia ja nimettyjen hallinnonalojen yhteisiä kehittämiskysymyksiä on erityisesti käsitelty opetusministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön yhdessä vuonna 2004 teettämässä selvitysmiesraportissa valtion sektoritutkimusjärjestelmän toiminnallisesta ja rakenteellisesta kehittämisestä. Jokaisella hallinnonalalla tulee olla jatkotyölle toimeenpanosuunnitelma tai sektoritutkimuksen kehittämisohjelma, jonka toteutumista voidaan seurata. Periaatepäätöksen toteutumisen seurantaa varten luodaan luvussa 6 kuvattu, päätökseen kirjattu palautemenettely. Hallinnonaloittaisen toteutuksen ja seurannan ohella sektoritutkimuksen kehittämistä on tarpeen ohjata myös kokonaisuutena. Tutkimuskentän pirstoutuneisuudesta johtu-
14 en varsinaisesta sektoritutkimusjärjestelmästä ei Suomessa ole mahdollista puhua. Sektoritutkimuksen resurssit ovat jakautuneet tarpeeseen nähden epätasaisesti. Tutkimuslaitosten arvioinnit ovat kohdistuneet enemmän laitosten toiminnan tieteelliseen tasoon kuin toiminnan kohdentumiseen ja vaikuttavuuteen. Hallituksen tarkoituksena on asettaa kehittämisohjelmien valmistuttua syksyllä 2005 työryhmä laatimaan suunnitelma valtion koko sektoritutkimuksen ja sen resurssien kohdentamiseksi toimintaympäristön muutosten ja yhteiskunnan muuttuneiden tarpeiden mukaan. Työssä tullaan tarkastelemaan sektoritutkimuksen kokonaisorganisaatiota, perusrahoituksen kehittämistä kilpaillun rahoituksen suuntaan, yhteistyön tiivistämistä korkeakoulujen kanssa, ministeriöiden sitomattomien tutkimusvarojen kehittämistä, yksittäisiä elinkeinoja palvelevan sektoritutkimuksen ja Suomen elinkeinorakenteen keskinäistä vastaavuutta sekä tutkimuslaitosten organisointimalleja. Tutkimus- ja kehittämisstrategian toteutumisen varmistamiseksi kaikissa ministeriöissä tulee olla strategiaan perustuva tutkimushallinto. Em. selvitysmiesraportissa esitetään, että jokaisen ministeriön tulisi nimetä vastuuvirkamies, joka huolehtii hallinnonalan tutkimus- ja kehittämisstrategian valmistelusta ja päivittämisestä, koordinoi hallinnonalan tutkimus- ja kehittämistoimintaa ja tukee ministeriön yksikköjä tutkimuksia tilattaessa. Vastuuvirkamiehet voisivat kokoontua tutkimuslaitosten johtajien kanssa yhteisten ongelmien käsittelemiseksi ja ratkaisemiseksi. Esimerkki tällaisesta, jo toteutetusta horisontaaliyhteistyöstä on usean ministeriön vuosina 2001 2003 yhdessä toteuttama sitomattomien tutkimusvarojen käytön arviointi yhteisesti kehitetyn menettelyn avulla. Järjestelmätason ja horisontaaliyhteistyön kehittämisen ohella on myös vertikaaliyhteistyön kysymyksiä, jotka vaativat tarkastelua. Tällaisia ovat tutkimuslaitosten tulosohjaus ja siihen läheisesti liittyvä muu kehittäminen. Aikaisemmin muun muassa valtion tiede- ja teknologianeuvosto on suositellut ministeriöille tulosneuvottelujen käymistä tutkimuslaitosten johtokuntien kanssa. Ajatuksena on ollut, että johtokuntaan koottu laitoksen sidosryhmä- tai asiakasintressi pääsee tällä tavoin riittävästi vaikuttamaan neuvotteluihin ja solmittavien tulossopimusten sisältöön. Johtokuntien lakkauttamisen myötä on vaihtoehtona ollut neuvottelujen käyminen laitoksen toimivan johdon kanssa yleistynyt. Asiakasintressistä pyritään tällöin huolehtimaan perustettujen neuvottelukuntien avulla. Tänä päivänä voidaan todeta, että kysymys on tapauksesta riippuen tarkoituksenmukaisimman vaihtoehdon valinnasta. Vain yhdenlaisen menettelyn noudattaminen läpi tutkimuslaitoskentän ei siten ole tarpeen. Sama koskee laitoksilla olleita tai olevia viranomaistehtäviä: laitoksilla voi sellaisia olla edellyttäen, että ne on selkeästi erotettu niiden muusta toiminnasta. Oleellista on, että tulosohjauksella kyetään varmistamaan sektoritutkimuksen kehittämistavoitteiden toteutuminen sekä ministeriöiden että tutkimuslaitosten osalta. Kysymys tutkimuslaitosten rahoitusrakenteesta on monimuotoisempi. Tutkimuksen perusrahoituksen ja ulkopuolisen rahoituksen suhdetta on, kuten korkeakouluissakin, seurattava. Yli puolessa tutkimuslaitoksista ulkopuolisen rahoituksen osuus jää alle 30 prosentin, mitä on yleisesti ottaen pidettävä liian pienenä. 'Hälytysrajana' on Suomessa pidetty 50:50-tilannetta, leimallisimmin asiakasohjautuvaa Valtion teknillistä tutkimuskeskusta lukuun ottamatta. Tutkimuslaitokset ovat tosin keskimäärin lähellä tätä tilannetta, mutta VTT:n ohella vain Suomen ympäristökeskus SYKE hankkii tutkimusrahoituksestaan yli puolet ulkopuolisista lähteistä. Suurista laitoksis-
15 ta osuus on erityisen pieni Metsäntutkimuslaitoksessa ja Geologian tutkimuskeskuksessa. VTT:n kohdalla haaste on vastakkainen; t&k-toiminnan perusrahoituksen 30 prosentin osuutta on pidettävä liian pienenä laitoksen peruskompetenssin kehittymisen kannalta, ja osuus olisikin kyettävä nostamaan 40 prosenttiin. Toinen rahoitusrakenteen kysymys koskee tulosohjausta. Tutkimuslaitoksen ja ohjaavan ministeriön taloussuhteiden tulee olla läpinäkyviä. Laitosta koskevan asetuksen, toiminta- ja taloussuunnitelman ja valtion talousarvion ohella ministeriön ja laitoksen välisessä tulossopimuksessa määritellään laitoksen keskeisimmät tehtävät. Tulossopimuksessa ei tulisi sopia tutkimustehtävistä, joille ei voida osoittaa tarvittavaa perus- tai ulkopuolista rahoitusta. Laitoksilla ei ole velvollisuutta suorittaa merkittäviä tulossopimuksen ulkopuolisia tehtäviä ministeriöille ilman asianmukaiseen hinnoitteluun perustuvaa korvausta, eikä ministeriöillä ole oikeutta teettää laitoksilla em. lisätöitä vastikkeetta tai ilman säännönmukaista hankekilpailua. Ministeriöiden on kilpailutettava omat sitomattomat tutkimusvaransa asianmukaisesti. Useimmissa ministeriöissä näitä varoja tulisi kyetä lisäämään. Kolmas kysymys koskee rahoituksen kokonaishallintaa. Tutkimuslaitosten laskentajärjestelmiä on tarpeen kehittää, jotta niin yhteisrahoitteinen kuin varsinainen maksullinen toiminta tulisi asianmukaisesti hinnoitelluksi ja että nämä toiminnot eivät heikentäisi laitosten toimintakykyä tavoitteena pidettävän vahvistamisen sijasta. Kysymys on kaikkien toimintojen todellisista kustannuksista ja niiden seurannasta yhtäläisin perustein. Sekä ministeriöiden että tutkimuslaitosten tulee kyetä olemaan tutkimus- ja kehittämisyhteistyössä sekä keskenään että laajasti muiden tahojen kanssa Suomessa ja ulkomailla. Laitokset ovat luontevia yhteistyökumppaneita monissa ongelmanratkaisuun tähtäävissä kansainvälisissä tutkimusohjelmissa. Kansainvälinen yhteistyö, erityisesti eurooppalaisen tutkimusalueen rakentuminen EU:n tutkimuksen puiteohjelman uusien instrumenttien avulla, edellyttää kuitenkin kansallisella tasolla yhä säännönmukaisemmin suuria tutkimuslaitoksia, erikoistumista ja huippuosaamista. Tehokaskaan verkottuminen ei aina riitä riittävän toiminnallisen koon saavuttamiseen, eli lähialojen laitosten ja asianomaisten ministeriöiden tulee käyttää myös rakenteellisen kehittämisen toimia edellytysten luomiseksi korkeatasoiselle toiminnalle myös tulevaisuudessa. Asia on vakava, sillä kansainvälisten ohjelmien ja yhteishankkeiden ulkopuolelle jääminen johtaa minkä tahansa laitoksen tason laskuun ja toiminnan taantumiseen. Tutkimuslaitosten resurssit ja yhteistyövalmiudet vaihtelevat suuresti. Em. selvitysmiesraportissa katsotaankin tutkimuslaitosten voimavarat monella tärkeällä tutkimuslohkolla tällä hetkellä riittämättömiksi haasteisiin vastaamiseksi. Raportissa mainitut alat: kansainväliset suhteet, oikeuspolitiikka, politiikkatoimien taloudellisuus ja vaikuttavuus, elinolot ja hyvinvointi sekä kuluttajatutkimus ovat resurssiensa ja muiden järjestelyjen osalta jo asianomaisten ministeriöiden jatkoarvioinnin kohteena. Niin ovat myös raportin ehdotukset tutkimus-, kenttä- ja koeasemien sekä ympäristötutkimuksen laboratoriopalvelujen tarkoituksenmukaisesta järjestämisestä. Sama koskee Tieteellinen laskenta Oy:tä ja kansallista elektronista kirjastoa opetusministeriön hallinnonalalla.