MAAPALLO POTILAANA Biodiversiteetin katoaminen Ilkka Hanski M aapallon eliölajiston on laskettu vähenevän nykyään 100 1 000 kertaa nopeammin kuin ennen ihmisen vaikutusta, ja lajien sukupuuttonopeus on entisestään kiihtymässä. Biodiversiteetin massiivinen katoaminen on ihmisen näkökulmasta peruuttamaton katastrofi, joka on ehdottoman varma merkki jälkeläistemme nopeasti heikkenevistä tulevaisuuden näkymistä. Jokainen tällä planeetalla nyt ja tulevaisuudessa elävä ihminen on täysin riippuvainen monista muista eliölajeista, eivätkä ekologit ole vielä keksineet tapaa todistaa jokin laji varmasti»hyödyttömäksi» ihmisen näkökulmasta. Suomen merkitys maapallon eliölajien säilymiselle on rajallinen, koska Suomessa tavattavat lajit esiintyvät vielä jossain muuallakin, mutta harvaan asuttuna maana Suomen merkitys kasvaa tulevaisuudessa entistä suuremmaksi, ja jo nyt monen lajin eurooppalaisen kannan pääosa esiintyy Suomessa. Vanhan metsän eliölajisto on hävinnyt romahdusmaisesti Etelä- ja Keski-Suomesta samalla kun vanha luonnontilainen metsä on pääosin hävinnyt. Seitsemän Harvardin yliopiston professoria sai vuonna 1980 Harvard Magazine -lehdeltä kirjeen, jossa heitä pyydettiin nimeämään ja kuvaamaan maapalloa ja ihmiskuntaa tulevina vuosikymmeninä kaikkein pahiten uhkaava ongelma. Vastauksissa kirjattiin väestönkasvu, hallitsemattomien megakaupunkien leviäminen, ydinsota ja kapitalismi. Professori E. O. Wilsonin vastaus oli biodiversiteetin katoaminen, geneettisen monimuotoisuuden ja eliölajien häviäminen niiden elinympäristön tuhoutuessa (Wilson Duodecim 113: 2411 2416, 1997 2411
2412
1994). Tämä ongelma on hirvittävä, sillä biodiversiteetin katoamisesta toipuminen kestää miljoonia vuosia. Väestönkasvun, ydinsodan ja kapitalismin aiheuttamista katastrofeista maapallo ja ihmiskunta voivat toipua kymmenissä tai korkeintaan sadoissa vuosissa. Samalla kun sana biodiversiteetti on levinnyt muutamassa vuodessa länsimaisen kulttuurin kaikkiin sokkeloihin biologiasta ja luonnonsuojelusta taiteeseen ja politiikkaan, käsitteen biodiversiteetti merkitys on murentunut tarkoittamaan lähes mitä tahansa, mikä tavalla tai toisella liittyy eliölajeihin. Erään määritelmän mukaan biodiversiteetti on»kaikkea sitä, mikä on hyvää». Suomen Akatemian vuonna 1997 käynnistämä ja useiden muiden tahojen taloudellisesti tukema biodiversiteetin tutkimusohjelma sisältää hankkeita»biodiversiteettioikeudesta» kukkimattomien koivujen kehittämiseen yhdistelmä-dna tekniikalla. Ohjelmassa tutkitaan toki myös biodiversiteetin suojeluun liittyviä kysymyksiä, mutta tällöinkin ennen muuta luonnonvarojen käytön näkökulmasta. Kaikki ohjelman selvitykset edustavat korkeatasoista tiedettä, ja tutkijat ovat tyytyväisiä saadessaan hankkeilleen rahoitusta. Mutta mihin tässä oikeastaan tarvitaan biodiversiteettiä? Halutaanko tällä sanalla vain antaa yleisesti myönteinen kuva kaikesta eliölajeihin ja elinympäristöihin kohdistuvasta tutkimuksesta, olipa kyseessä vaikka eliölajien hinnoittelu niiden»kestävän käytön» tarpeisiin? Eikö tässä ole vaara, että se maapalloa ja ihmiskuntaa uhkaava ongelma, josta Wilson kirjoitti, hautautuu kaiken muun hyvän alle? Tässä kirjoituksessa tarkastelen biodiversiteetin katoamista erityisesti lajien häviämisen näkökulmasta. Kuten Wilson totesi, geneettistä monimuotoisuutta ja lajeja häviää ennen muuta siksi, että populaatioiden ja lajien elinympäristö häviää. Kaikkein peruuttamattominta on kuitenkin lajien katoaminen. Eliölajien lukumäärä Virallisen arvion mukaan Suomessa elää noin 42 000 eliölajia (Rassi ym. 1992), mutta todellinen lajimäärä voi olla joitain tuhansia suurempi. Koko maapallon lajimäärä tunnetaan niin huonosti, että edes suuruusluokasta ei ole yksimielisyyttä; arviot vaihtelevat parista miljoonasta pariinkymmeneen miljoonaan lajiin (May 1990). Suurin osa maapallon eliölajeista on trooppisissa metsissä eläviä hyönteisiä, ja juuri näiden osalta lajiston selvitys on erityisen pahasti kesken. Tehtävä on niin valtava, että käytettävissä olevilla resursseilla siitä ei selvitä koskaan: pääosa vielä nykyään elävistä lajeista ehtii kuolla sukupuuttoon, ennen kuin ne on tieteelle löydetty ja kuvattu. Lajien sukupuuttonopeus ennen ja nyt Nisäkkäät ja linnut ovat kaikkein parhaiten tunnettuja eliöryhmiä. Maapallolla elää tätä nykyä noin 4 500 nisäkäslajia ja noin 9 500 lintulajia. Nisäkkäiden hyvin tunnetun fossiiliaineiston perusteella nisäkäslajin luonnollinen elinikä on noin kaksi miljoonaa vuotta (M. Fortelius, julkaisematon aineisto). Nisäkäs- ja lintulajien keskimääräinen K u v a 1. Seitsemisen kansallispuisto. Kuva: Luonnonkuva-arkisto/Heikki Nikki. Biodiversiteetin katoaminen 2413
elinikä on kuitenkin nykyisin vain noin 10 000 vuotta, joten lajit kuolevat tätä nykyä sukupuuttoon 200 kertaa nopeammin kuin ennen ihmisen vaikutusta (tähän arvioon päädytään, kun oletetaan nisäkäslajien sukupuuttonopeudeksi se, mitä sadan viime vuoden aikana on havaittu, noin 50 sukupuuttoon kuollutta lajia). Arviot nisäkäs- ja lintulajien keskimääräisestä eliniästä ensi vuosituhannella ovat vielä masentavampia, vain 200 500 vuotta (May ym. 1995), joten lähitulevaisuudessa lajit kuolevat sukupuuttoon jopa 10 000 kertaa nopeammin kuin niiden oikeastaan pitäisi kuolla. Koska lajien syntymisnopeus ei ole vastaavasti kiihtynyt, ei tarvita ydinfyysikon taitoja sen varmistamiseksi, että näillä nopeuksilla maapallon lajimäärä vähenee pikaisesti paleotsooisen kauden tasolle ja sen allekin. Muiden eliölajien kuin lintujen ja nisäkkäiden osalta tällaisia arvioita on lähes mahdotonta esittää, sillä yleensä emme tiedä edes lajien nykyistä lukumäärää, puhumattakaan sukupuuttoon ajautumassa olevien lajien lukumäärästä. On kuitenkin ilmeistä, että linnuille ja nisäkkäille lasketut lohduttomat luvut voidaan yleistää useimpiin muihin eliöryhmiin. Suomen osalta tiedot ovat oleellisesti tarkemmat. Vuonna 1992 valmistuneessa uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietinnössä arvioitiin kaikkiaan noin 17 500 lajin uhanalaisuus Suomessa. Nämä lajit edustavat noin 40 %:a maamme koko lajistosta; muut lajit tunnetaan niin huonosti, että niiden uhanalaisuudesta ei kyetty esittämään perusteltua arviota. Arvioiduista lajeista 1 692 todettiin enemmän tai vähemmän uhanalaisiksi, eli tällaisia oli 10 % tarkastelluista. Tämä luku on täsmälleen sama kuin uhanalaisten lajien osuus koko maapallon lintu- ja nisäkäslajeista. Suomen osalta ollaan juuri aloittamassa uutta selvitystä, ja entistä tarkemmat ja ajanmukaisemmat tiedot lienevät käytettävissä vielä ennen tämän vuosituhannen loppua. Suomen merkitys maapallon eliölajien säilymiselle on sikäli rajallinen, että meillä tavattavat lajit esiintyvät vielä myös jossain muualla. Harvaan asuttuna maana Suomen merkitys kuitenkin kasvaa tulevaisuudessa entistä suuremmaksi, ja jo nyt monen lajin eurooppalaisen kannan pääosa esiintyy Suomessa. Lintuesimerkkejä ovat rantasipi (60 %), liro (54 %), jänkäsirriäinen (77 %), mustaviklo (65 %), telkkä (63 %) ja taviokuurna (68 %) (Leivo 1996). Kiihtyvän sukupuuttovyöryn syyt Vaikka lajin ja sen yksittäisen populaation (kannan) sukupuuton syyt ovat usein moninaiset sisäsiitoksesta lajiristeymiin ja ilmaston heilahteluista ihmisen vainoon kaikkein merkittävin uhka populaatioiden ja lajien säilymiselle on kiistatta elinympäristön häviäminen. Alati kasvava ihmiskunta ja sen vielä nopeammin kasvava luonnonvarojen käyttö nakertavat pala palalta jäljellä olevia luonnontilaisia tai edes jossain määrin luonnontilaisia elinympäristöjä. Ihmiset ovat tavalla tai toisella muuttaneet jo lähes puolet koko maapallon maapinta-alasta ja ottaneet omaan käyttöönsä puolet maapallon makeasta pintavedestä (Vitousek ym. 1997). Trooppinen metsä häviää 1 2 %:n vuosivauhdilla tai jopa vieläkin nopeammin. Etelä- ja Keski-Euroopan luonnontilaiset metsät on käytännöllisesti katsoen hävitetty jo aikoja sitten, ja epäilemättä niiden mukana hävisi suuri joukko lajeja, joista emme tiedä mitään. Suomen luonnontilaiset metsät ovat kutistuneet muutamaan prosenttiin metsien pinta-alasta. Venäjän Karjalan metsät jäivät intensiivisen metsätalouden ulkopuolelle pitkäksi aikaa, mutta nyt niidenkin kohtalo näyttää huonolta. Samalla kun Karjalan metsät hakataan, häviävät Euroopan viimeisetkin laajemmat luonnontilaiset metsät. 2414 Ilkka Hanski
Biodiversiteetin katoaminen Suomesta Suurin osa uhanalaisista lajeista on Suomessa joko kulttuurin tuottamien elinympäristöjen lajeja (21 %), erityisesti ketojen ja niittyjen lajeja, tai metsissä eläviä lajeja (43 %) (Rassi ym. 1992). Maa- ja metsätaloudessa viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset selittävät pääosan lajien lisääntyneestä uhanalaisuudesta; poikkeuksena on se, että Etelä-Suomen metsälajien ahdinko on osaksi seurausta metsien pitkäaikaisesta käytöstä pellonraivauksen, polttopuuhakkuiden, kaskikulttuurin yms. jäljiltä. Niityt ja kedot katoavat maatalouden tehostuessa ja tilojen erikoistuessa. Metsäluonnon osalta ongelma on toisaalta luonnontilaisen tai lähes luonnontilaisen metsän pinta-alan kutistuminen lähes olemattomiin Etelä-Suomessa ja raju väheneminen Pohjois-Suomessa, toisaalta viime vuosikymmeninä käytetyt rajut metsänkäsittelymenetelmät. Jälkimmäiseen ongelmaan on tulossa parannusta, mutta jäljellä olevan vanhan luonnontilaisen metsän kohtalosta käydään edelleen kovaa kamppailua. Biodiversiteetin katoaminen Suomen metsistä on ollut paljon rajumpi prosessi kuin yleensä oivalletaan. Kaikkein ahtaimmalle Suomen metsissä ovat joutuneet yleensä pienikokoiset, ekologialtaan erikoistuneet lajit, jotka menestyvät vain luonnontilaisen metsän olosuhteissa. Esimerkiksi lahoavassa puuaineksessa, ihmissilmän ulottumattomissa, elää tuhansia eliölajeja, joista huomattava osa menestyy vain luonnontilaisissa metsissä. Lajien häviäminen ei ole ollut kovin näkyvää, sillä suurikokoiset lajit kuten useimmat linnut ja nisäkkäät, ovat vähemmän erikoistuneita, ja niiden elinmahdollisuuksia voidaan parantaa talousmetsän käsittelytapoja muuttamalla. Suurikokoisten lajien pahin uhka on ihmisen vaino; jos vaino vähenee, lajien kannat yleensä elpyvät, mistä onkin osoitusta viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Pertti Rassi on koonnut äskettäin tietoja vanhaan kangasmetsään erikoistuneiden kovakuoriaisten esiintymisestä. Kovakuoriaisia on tutkittu Suomessa perusteellisesti jo lähes 200 vuotta, joten niiden lajisto tunnetaan poikkeuksellisen hyvin. Taulukkoon 1 on koottu Rassin havainnot sadasta vanhoihin kangasmetsiin erikoistuneesta uhanalaisesta kovakuoriaislajista. Näistä luvuista selviää ensinnäkin se, että pääosa lajeista esiintyy tai on esiintynyt vain Etelä- ja Keski-Suomessa; vain kolmannes lajeista on tavattu pohjoisboreaalisesta vyöhykkeestä, Kuusamon Rovaniemen pohjoispuolelta. Eteläboreaalisessa vyöhykkeessä on selvästi eniten sellaisia lajeja, joita ei tunneta muista vyöhykkeistä. Taulukon viimeinen sarake kertoo jo hävinneiden lajien osuuden. Nämä luvut ovat Etelä-Suomen osalta masentavia: Lounais-Suomen rannikolle rajoittuvassa T a u l u k k o 1. Havainnot sadan vanhoihin kangasmetsiin erikoistuneen uhanalaisen kovakuoriaislajin esiintymisestä Suomen eri osissa (P. Rassi, julkaisematon). Vyöhyke Tunnettu Vain tähän Hävinneiden lajimäärä vyöhykkeeseen lajien osuus, rajoittuneita lajeja % Hemiboreaalinen 62 3 73 Eteläboreaalinen 87 16 25 Keskiboreaalinen 55 4 4 Pohjoisboreaalinen 30 3 7 Hemiboreaalinen vyöhyke esiintyy Suomessa kapeana kaistaleena lounaisrannikolla, eteläboreaalinen vyöhyke tarkoittaa Etelä-Suomea noin Joensuun Vaasan linjan eteläpuolella, ja pohjoisboreaalinen vyöhyke esiintyy Kuusamon Rovaniemen linjan pohjoispuolella. Biodiversiteetin katoaminen 2415
hemiboreaalisessa vyöhykkeessä pääosa (73 %) vanhan kangasmetsän lajeista on jo hävinnyt, ja lajistoltaan monimuotoisimmassa eteläboreaalisessa vyöhykkeessä eli Etelä- Suomessa Joensuun Vaasan etäläpuolella on hävinnyt jo neljännes lajeista. Vanhan metsän lajisto vetäytyy kohti pohjoista, sinne, missä luonnontilaista metsää on vielä jonkin verran jäljellä, mutta vain osa lajeista säilyy tässä myllerryksessä. Loput kuolevat sukupuuttoon, koska ne eivät ehdi sopeutua niille outoihin oloihin riittävän nopeasti. Taulukon 1 luvut osoittavat konkreettisella tavalla, että luonnontilaisiin metsiin erikoistuneiden lajien pitkäaikaista säilymistä Suomessa ei voida turvata vain Pohjois-Suomen suojelualueilla. Lopuksi Biodiversiteetin maailmanlaajuinen katoaminen on ihmisen näkökulmasta peruuttamaton prosessi, jonka lopulliset seuraukset ovat vielä arvailujen varassa. Poliitikkojen ja useimpien ihmisten lienee vaikea kokea biodiversiteetin katoamista suureksi ongelmaksi siitä syystä, että se ei välittömästi uhkaa länsimaista kulttuuria eikä suomalaisten elämänmenoa. Biodiversiteetin suojelua voidaan perustella, ja on usein perusteltu, puhtaalla hyötynäkökohdalla. Jokainen tällä planeetalla nyt ja tulevaisuudessa elävä ihminen on täysin riippuvainen monista muista eliölajeista, eivätkä ekologit ole vielä keksineet tapaa todistaa jokin laji varmasti»hyödyttömäksi» ihmisen näkökulmasta. Biodiversiteetin suojelua voidaan perustella myös arvokkaalla eettisellä argumentilla: emme kai tieten tahtoen halua lopettaa niiden tuhansien eliölajien historiaa, joiden kanssa jaamme paitsi yhteisen elinympäristön myös yhteiset esi-isät. Kaikkein tärkein syy on kuitenkin omien jälkeläistemme tulevaisuus. Biodiversiteetin massiivinen katoaminen on paitsi peruuttamaton katastrofi myös ehdottoman varma merkki omien jälkeläistemme nopeasti heikkenevistä tulevaisuudennäkymistä. Ihminen ilmaantui maapallolle evoluution tuotteena, samalla tavalla kuin kaikki muutkin lajit. Evoluution tärkein mekanismi luonnonvalinta palkitsee niitä, jotka edistävät jälkeläistensä menestymistä. On surullista todeta, että ihminen ei pysty edes samaan kuin luonnonvalinta. Meidän toimintaamme ei ohjaa edun tavoittelu edes seuraavalle sukupolvelle, meitä ohjaa mammonan maksimointi itsellemme. * * * Kiitän Pertti Rassia luvasta käyttää taulukon 1 lukuja ja kommentista lukujen tulkintaan. Kirjallisuutta Leivo M: EVA Suomen kansainvälinen erityisvastuu linnustonsuojelussa. Linnut 6: 34 39, 1996 May R M: How many species? Phil Trans Roy Soc London B330: 292 304, 1990 May R M, Lawton J H, Stork N E: Assessing extinction rates. Kirjassa: Extinction rates. Toim. J H Lawton, R M May. Oxford University Press, Oxford 1995 Rassi P, Kaipiainen H, Mannerkoski I, Ståhls G: Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö. Komiteamietintö 1991:30, 1992 Vitousek P M, Mooney H A, Lubchenko J, Melillo J M: Human domination of Earth s ecosystems. Science 277: 494 499, 1997 Wilson E O: Naturalist. Allen Lane, the Penguin Press, London 1994 ILKKA HANSKI, akatemiaprofessori Helsingin yliopiston ekologian ja systematiikan laitos, populaatiobiologian osasto PL 17 (Arkadiankatu 7) 00014 Helsingin yliopisto 2416