Ruoppaushankkeiden ympäristöohjeita

Ruoppaushankkeiden ympäristöohjeita Hannu Majuri 27.12.2003

2 Sisällysluettelo 1 Liiteluettelo 2 Johdanto 3 Määritelmiä ja käsitteitä 5 1. Ruoppaussuunnitelman tekeminen 8 1.1 Suunnitelman tekijä 9 1.2 Suunnitelman sisältö ja laatu 1.2.1 Yleisiä periaatteita 9 1.2.2 Poistettavan materiaalin määrä ja laatu 12 1.2.3 Maan laatu ja sen vaikutus imuruoppausmassojen läjitysaltaan kokoon 15 1.2.4 Vedenkorkeusvaihtelut 16 1.2.5 Virtaukset ja aallokko 16 1.2.6 Ympäristökartoitus 18 1.2.7 Ruoppauksen ajankohta 18 1.2.8 Ruoppausmenetelmän valinta 18 1.2.9 Läjitysalueen suunnittelu 19 2. Ruoppaustavat ja -tekniikat 20 3. Ruoppaukseen liittyvät säädökset 21 4. Ruoppauksen ympäristövaikutukset 22 4.1 Vesistövaikutukset 23 4.2 Läjityksiin liittyvät haitat 24 4.2.1 Vesiläjitykset 24 4.2.2 Maaläjitykset 25 4.2.3 Samenemishaitat 25 4.2.3.1 Sameuden syntyminen 25 4.2.3.2 Samenemishaittojen vähentäminen 27 4.3 Ruoppauksiin liittyviä ongelmia 27 5. Ruoppausten vesistövaikutusten tarkkailu 28 6. Ruoppausmassojen sijoitus ja jälkihoito 30 6.1 Ruoppauslietteen läjitysalueet 30 6.2 Läjitysvaihtoehtojen valinta 30 6.3 Kemikaalikäsittely 31 6.4 Läjitysten hyötykäyttö 33 6.5 Läjitysalueiden omistussuhteet 34 6.6 Läjitysalueen jälkihoito 34 6.7 Ruoppausmaiden sijoitus ja muotoilu 35 6.8 Rantaviivan muotoilu ja verhoilu 36 7. Yhteenveto 37 Lähdeluettelo 37 Kirjallisuus 37 Internet-lähteet 40 CD-tallenne 40

Liiteluettelo 3 1) Yleisiä ohjeita ja säännöksiä vesistöön rakennettaessa 2) Tarvitaanko hankkeeseen vesilain perusteella lupa? 3) Vesialueen ruoppaukseen liittyvät valmistelevat toimet (Pirkanmaan ympäristökeskus) 4) Muistilista vesialueen ruoppausta suunnittelevalle 5) Suunnitteletko ruoppausta? (Pirkanmaan ympäristökeskus) 6) Hyvä ranta opas (Pirkanmaan ympäristökeskus) 7) Vesistöjen kunnostus, luvallista vai luvatonta? (Uudenmaan ympäristökeskus) 8) Ruoppausohje (Länsi-Suomen ympäristökeskus) 9) Ohjeita ruoppauksen tekemiseen (Lounais-Suomen ympäristökeskus) 10) Vesikasvien niitto ja ruoppaus (Hämeen ympäristökeskus) 11) Ohjeita ruoppaajalle (Porin kaupunki) 12) Vesistöjen ruoppausohjeet (Vihdin kunta) 13) Eduskuntakysely ja vastaus ruoppauksista 14) Kyselylomake alueellisille ympäristökeskuksille ja kuntien ympäristövirkamiehille Videot Nettiversiossa: Videoleikkeitä eri ruoppaustavoista ja vesiensuojelutoimista

4 Johdanto Maassamme tehdään vähäistä suurempia ruoppauksia arviolta toistatuhatta vuodessa. Arvio perustuu alueellisille ympäristökeskuksille jätettyihin ilmoituksiin. Pienempiä ruoppauksia, niittoja ja rannan kunnostuksia tehdään moninkertainen määrä. Ilmoitusten ja myös ruoppausten määrä on selvästi riippuvainen jäätilanteesta ja pienellä viiveellä vesistöjen vedenkorkeuksista. Myös konetyön reaalihinnalla ja taloudellisilla suhdanteilla on oma merkityksensä. Maassamme on erään internet-lähteen mukaan vesirakennusyrityksiä noin 100 ja vesirakennustoimialalla työskenteleviä noin 200. Todellinen ruoppauksia tekevien määrä on suurempi, koska ruoppauksia tehdään paljon myös harrastelijamaisesti. Ruoppaukset aiheuttavat usein haittoja tai ongelmia naapurikiinteistöjen ja vesialueen omistajille sekä erilaisille luontoarvoille. Käsillä oleva ohje pyrkii pienentämään edellä mainittuja haittoja ja parantamaan ruoppaushankkeiden lopputulosten laatua ja säilymistä. Ohjeessa käydään yleisellä tasolla läpi myös eri ruoppaustekniikat. Ohjeet on tarkoitettu ensisijaisesti ruoppausta suunnitteleville, ruoppauksia tekeville ja töiden maksajille. Ohjeista on hyötyä myös viranomaiskäytössä. Yleisperiaatteena on, että työn maksaja on vastuussa työn seurauksista. Urakoitsijalle on eräissä tapauksissa määrätty sakkorangaistuksia väärin tehdystä ja haittoja aiheuttaneesta työstä. Ruoppaustarve aiheutuu sisävesillä rehevöitymisestä, umpeenkasvusta ja erityisesti siitä, että rannan osalta huonompilaatuisetkin tontit käyvät nykyisin kaupaksi. Usein ruoppaustarvetta esiintyy järvillä, joiden vedenpintaa on eri syistä alennettu. Maassamme on noin 700 madaltuneeksi koettua järveä. Järven vedenpinnan nostaminen koetaan vaikeaksi, kalliiksi ja hitaaksi keinoksi. Pienemmätkin vedenpinnan nostohankkeet vaativat ympäristölupaviraston luvan. Suunnitelman teettäminen koetaan kalliiksi, koska suunnitelma edellyttää usein laajoja mittauksia. Nykytekniikalla, esimerkiksi laserkeilauksella ja monikanavaisella kaikuluotauksella mittaukset voidaan tehdä nopeasti. Suurien lähtökustannuksien vuoksi nämä soveltuvat vain isoihin hankkeisiin. Perinteinen mittausvälineistö on useimmissa hankkeissa käyttökelpoisin. Myös yksinkertaisella mittausvälineistöllä voidaan usein selvitä. Merenrannoilla ruoppaustarve johtuu pääosin maan kohoamisesta. Merialueella pitää ottaa erityisesti huomioon kansainväliset sopimukset ja määräykset. Vapaa-ajan asuntoja oli maassamme vuoden 1997 lopussa noin 430 000 ja uusia valmistuu vuodessa noin 5 000-6 000. Sisävesistöjen rannoilla vapaa-ajan asunnoista sijaitsee noin 240 000-250 000. Erilaista kunnostusta vaativien vesistöjen rannoilla sijaitsee noin 60 000 vapaa-ajan asuntoa. Nykyisin myynnissä olevat rantatontit ovat usein keskimäärin verrattain heikkoja rannan geometrian ja pohjan tai muun laadun osalta. Esimerkiksi Päijänteellä olevien kesämökkien rannoilla noin 60 %:lla on tehty parannustoimenpiteitä, esimerkiksi ruoppausta, täyttöä ja rannan hiekoittamista. Rannan parantaminen kohentaa kiinteistön arvoa yleensä selvästi enemmän kuin toimenpide maksaa. Usein ruoppaushankkeet myös epäonnistuvat varsinkin silloin, kun niitä ei ole suunniteltu.

Ohjeessa painottuvat nimenomaan ympäristöseikat ja hankkeiden etukäteissuunnittelu. Kun ruoppaukset toteutetaan suunnitellusti ja ohjeita noudatetaan, on lopputulos ympäristön kannalta paras mahdollinen. Samalla hanke on todennäköisesti myös teknisesti ja taloudellisesti optimoitu. Kone- ja työmaateknisiin kysymyksiin ei tässä ohjeessa tarkemmin puututa. Tämän ohjeen tekijä on valvonut ruoppauksia vesilain kannalta ympäristöhallinnossa ja aikaisemmin vesihallinnossa vuodesta 1974 lähtien. Näillä lähtökohdilla on oma merkityksensä ohjeen sisältöön ja painotuksiin. Ohjeen laatimisessa on avustanut ympäristöinsinööri Maarit Luotoharju. Työssä on konsultoinnut tekniikan tohtori Ossi Koivumäki insinööritoimisto Tamgeo Oy:stä. Ohjeen laatimisen on tehnyt mahdolliseksi Maa- ja Vesitekniikan Tuki ry:n apuraha. Pirkanmaan ympäristökeskuksessa on alkamassa vuoden 2004 alussa laaja, kolmivuotiseksi tarkoitettu ruoppauksia koskeva tutkimus- ja kehittämishanke, jossa hyödynnetään muun ohella tätä ohjetta. 5 Kangasalla, Hannun päivänä 27.12.2003 Hannu Majuri, tekniikan tohtori

6 Määritelmiä ja käsitteitä Ilmoittaminen ruoppauksesta on aina syytä tehdä naapureille muutaman sadan metrin etäisyydelle. Ilmoittaminen kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle on aiheellista, koska tällöin saa usein tietoja suojeluarvoista ja lain sisällöstä sekä erilaisia ohjeita. Vähäistä suurempi työ on ilmoitettava kuukautta ennen töihin ryhtymistä vesialueen omistajalle sekä alueelliselle ympäristökeskukselle (vesilain 1 luvun 30 ja vesiasetuksen 85 a ). Kts. jäljempänä vähäisen työn määritelmää. Ilmoituslomakkeen saa osoitteesta: http://www.ymparisto.fi/palvelut/lomake/vesirak/vesirak.pdf Imuruoppauksella tarkoitetaan ruoppaustapaa, jossa vettä käytetään irtonaisen tai irrotettavan aineksen kuljettamiseen putkea pitkin yleensä maalla sijaitsevaa erilliseen läjitysaltaaseen. Läjitysaltaan viipymällä tarkoitetaan osamäärää (altaan vesitilavuus (m3) : lietteen pumppausteho (m3/h)) Läjitysaltaalla tarkoitetaan allasta, jossa viipymä on riittävä estämään imuruopatun lietteen haitallista kulkeutumista vesistöön. Yleensä erilaiset painanteet eivät täytä edellä sanottua. Suuri ongelma valmiissa altaassa on usein se, että pohja ei ole vaakasuora, altaan syvyys on alle metrin ja siksi syntyy oikovirtauksia. Viipymä ei siis riitä ja vesialue samenee joskus hyvinkin laajalti. Ruoppausmassojen läjityksestä on määräyksiä vesilain 4 luvun 6 :ssä. Läjitysaltaan mitoitus on oleellinen purkuvesistön kannalta. Se tulee tehdä erillisen mitoitusohjeen mukaisesti. Mitoitusohjeita on esitetty myöhemmin luvuissa 1.2.3 ja 6. Mitoituksen tekijän tulee olla asiantuntija. Oleellista on : 1) altaan laskeutuvaa lietettä varten on tilavuutta kahdesta kolmeen kertaa ruopattavan massan määrä 2) altaan vesisyvyyttä on oltava aina vähintään 1 m, eli alussa vesisyvyyttä on oltava 2-3 m 3) altaan syvimmät kohdat eivät saa muodostua altaan reunoille 4) ruoppausmassan laskeutuvuusominaisuudet on aina selvitettävä ennen altaan mitoitusta. Läjityspaikalla tarkoitetaan aluetta, johon ruopattu aines sijoitetaan muuten kuin väliaikaisesti. Se ei voi olla vesistössä eikä myöskään alueella, johon tulvavesi ja aallokko nousee. Läjityspaikkana ei pääsääntöisesti voi käyttää vesialuetta. Tonttia ei siis saa kasvattaa vesialueelle täyttämällä, vaikka vesialue olisi omaakin. Tulvakorkeudet ja niihin aallokon aiheuttamat lisäkorkeudet saa yli neliökilometrin laajuisten vesistöjen

7 osalta aluekeskusten nettisivuilta osoitteesta: http://www.ymparisto.fi/pir/rantapak/rakekork/raketu.htm (esimerkissä Pirkanmaan ympäristökeskuksen osoite, muilla ympäristökeskuksilla eri osoite). Tulvakorkeuden voi arvioida myös kivissä ja kallioissa olevien raitojen ja jäkälien avulla. Vaaleat selvät rajat kivissä ovat siitepölyjen tekemiä ja ne osoittavat yleensä keskimääräisen kevättulvan korkeutta. Vaalean tai tumman jäkälän alin kasvuraja on yleensä hyvä arvio tulvavedenpinnan korkeudesta. Ruoppauksen suunnittelijan tulee olla riittävän kokenut. Tältä osin vaatimuksena on pidettävä vesiasetuksen 34 :ssä edellytettyä. Tämä tarkoittaa yleensä teknisen koulutuksen (vähintään rakennusmestari, insinööri) saanutta henkilöä, jonka on käytettävä apuna luonnontieteellisen koulutuksen saanutta (biologi, limnologi). Ruoppaussuunnitelma on asiantuntijan tekemä. Siinä on otettu huomioon tekniset, taloudelliset ja ympäristölliset tekijät, samoin hankkeen seuraukset ja pysyvyys pitkällä tähtäimellä. Se perustuu riittävään rantageometrian ja poistettavan massan laadun, määrän sekä laskeutuvuusominaisuuksien selvittämiseen, samoin kuin alueen luontoarvojen selvittämiseen ja huomioonottamiseen. Suunnitelmassa tärkeitä seikkoja ovat: toteutustapa, -ajankohta, läjityspaikka ja ennen kaikkea ruoppauksen mitoitus sekä vaaka- että pystytasossa. Ruopatun alueen pitäisi syventyä ja laajentua ulapalle päin, muuten syntyy lietettä keräävä kuoppa. Ruoppaustarve on oleellinen käsite ympäristön kannalta ja muutenkin. Tässä pitäisi lähteä liikkeelle jo vapaa-ajan tontin ostamistapahtumasta. Ostajan on syytä pohtia tarkkaan, minkälaiseen käyttöön tontin hankkii. Maakaari edellyttää oleellisten seikkojen ilmoittamisen kiinteistön myynnin yhteydessä. Kesämökkitontin tapauksessa tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että kiinteistönvälittäjä selvittää vedenkorkeusvaihtelut ja rannan pohjan laadun sekä ilmoittaa ne ostajille. Palvelun pitäisi kuulua ainakin laadukkaaseen kiinteistönvälitykseen. Myös ostajan olisi syytä selvittää itselleen ja käyttötarkoitukseensa sopivan rannan pohjan laatu, pohjan geometria, vedenkorkeusvaihtelut sekä kaavamääräykset ja erilaiset luontoarvot. Ensiksi mainitut seikat selviävät parhaiten kahlaamalla ja veneellä, toisin sanoen ottamalla selvää ajankohdan vedenkorkeus ja vertaamalla sitä vedenkorkeuden vaihtelurajoihin. Tällaisen selvittämisen tarpeellisuutta ei voi yliarvioida. Vedenpinnan korkeudet selviävät yleensä alueellisesta ympäristökeskuksesta ja isojen vesistöjen osalta osoitteesta: http://www.ymparisto.fi/tila/vesi/tilanne/vedkork/ vedkork.htm. Aluetta koskevat luontoarvot selviävät parhaiten kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselta ja/tai alueellisesta ympäristökeskuksesta. Niistä saa tietoa myös osoitteesta: http://www.vyh.fi/syke/roolit/luosuo.htm Useimmin ruoppauksia suoritetaan uimarannan parantamiseksi. Rannan optimina voi-

8 taisiin pitää ja usein pidetäänkin hiekkapohjaista rantaa, joka syvenee tasaisesti niin, että alle 15 metrin etäisyydellä on vettä kesäolosuhteissa 1,2 m. Uintia ja myös ruoppauksen kustannuksia ajatellen huonoin mahdollinen lienee louhikkoinen matala ranta tai upottava, erittäin hitaasti syvenevä muta- tai savipohja. Erilaisten rantojen soveltuvuutta virkistyskäyttöön on selvitetty eri lähteissä (Majuri 2001 sekä Majuri ja Tasanen 2003). Miltei yhtä usein ruoppauksia tehdään veneilyn helpottamiseksi. Koko rannan ruoppaus on harvoin perusteltua kenenkään kannalta. Usein kaislikko antaa näkösuojaa naapureille. Erilaiset vesiväylät ovat oma lukunsa. Ruoppauksen vaihtoehtoja ovat esimerkiksi: laituri, vedenpinnan nostaminen tai veneellä siirtyminen sopivaan uintipaikkaan. Ensin mainittu ei yleensä edellytä lupaa. Vedenpinnan nostaminen edellyttää aina ympäristölupaviraston luvan ja siis suunnitelman ja haittakorvauksia, jotka kaikki yhdessä ovat usein kalliimpia kuin ollaan valmiita maksamaan. Veneestä ja nimenomaan soutuveneestä käsin tapahtuva uiminen edellyttää vain kahta asiaa: ankkuria ja kunnon sivuportaita, jottei selkä venähdä tai uimapuku repeä. Lisäksi pitää ottaa huomioon vesilain 1 luvun 24, joka tarkoittaa muun muassa sitä, ettei vesillä liikkumisessa ja väliaikaisessa ankkuroinnissa saa aiheuttaa tarpeetonta haittaa. Veneellä voi tietenkin myös siirtyä yleiselle uimarannalle, jos sellainen on. Ruoppauttaja on taho, joka tilaa työn ja maksaa sen. Työssä on olennaista, että siitä tehdään asianmukainen urakkasopimus asiantuntijan laatiman suunnitelman pohjalta. Ruoppaustyön valvoja vastaa siitä, että vesistössä ei aiheudu haitallista samentumista. Usein varsinkin imuruoppaustyössä ruoppauttajan on syytä itse valvoa työn toteutusta koko ajan. Valvojalla pitää olla oikeus keskeyttää työ, jos liete pääsee takaisin vesistöön. Tämä asia on sovittava urakkasopimuksessa. Tietyissä tapauksissa asiantuntijan palkkaaminen pelkästään valvontaa varten on perusteltua. Usein suunnittelija on sopivin ja ammattitaitoinen hoitamaan myös valvonnan. Ruoppaaja on itse työn tekijä. Se on myös itse ruoppauskoneesta käytetty lyhyt nimi. Ruoppaajalla on käytännössä suuri vastuu, koska tilaaja harvoin on ammattilainen ja työtilaus on usein ainutkertainen. Oikeuskäytännössä ruoppaaja on tuomittu sakkoihin vesilain rikkomisesta, jos on aiheutettu selvää haittaa. Ruoppauksella tarkoitetaan vesialueen syventämistä koneellisesti. Syventämisessä poistetaan useimmin maa- tai kiviainesta, vesikasvillisuutta tai joskus teollisuus- tms. jätettä. Vesialueella tarkoitetaan aluetta, joka on keskivedenkorkeuden (= MW) aikana veden alla. Myös kelluvien turve- tms. lauttojen poistaminen voidaan tulkita ruoppaamiseksi. Yleensä siis ruoppaus ei muuta maan ja veden välistä rajaa, jonka keskivesi (=MW) määrää. Vesijättömaan kaivaminen ei siis ole ruoppausta vaan maan

9 kaivamista ja maa-alueen muuttamista vesialueeksi. Usein vesijättö ei kuulu edes tontin omistajalle, ellei vesijättöä ole lunastettu. Näin ollen vesijättömaan kaivaminen edellyttää miltei aina vähintään suostumuksen saamista vesijättömaan omistajalta. Vähäisellä ruoppauksella tarkoitetaan usein (ainakin Pirkanmaan ja Hämeen ympäristökeskusten alueilla) alle 200 kuutiometrin ruoppausta. Tulkinta vaihtelee eri alueellisten ympäristökeskusten toimialueilla. Rajan ylittävät työt tulisi ilmoittaa kuukautta ennen töihin ryhtymistä vesilain 1 luvun 30 :n ja vesiasetuksen 85 a :n perusteella vesialueen omistajalle sekä alueelliselle ympäristökeskukselle. Yhteisten vesialueiden omistajina ovat kalastus-/osakaskunnat. Mainittu raja on tietenkin riippuvainen myös ruoppausajasta, -paikasta ja toteutustavasta. Rajaa voidaan perustellusti pitää suurempana meren rannoilla. Imuruoppauksissa rajaa voisi alentaa siitä syystä, että ne aiheuttavat käytännössä eniten ongelmia työn suoritusajan (avovesikausi) sekä käytännössä aina riittämättömän läjitysaltaan vuoksi. Useiden kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset ovat edellyttäneet ilmoitusten tekemistä itselleen ruoppauksen koosta riippumatta. Ruoppaaja ja ruoppauttaja ovat vesilain 1 luvun 30 :n perusteella vastuussa töistä aiheutuneista haitallisista seurauksista. Käsitettä vähäinen ruoppaus tultaneen tarkentamaan vireillä olevan vesilain muutostyön yhteydessä tehdyn eduskuntakyselyn vuoksi (Tulonen 2003). 1. Ruoppaussuunnitelman tekeminen Suurimmat ongelmat ruoppaushankkeissa syntyvät yleensä siitä, ettei ole tehty kunnon suunnitelmaa. Usein on siirrytty suoraan toteutukseen urakoitsijan aloitteesta ilman minkäänlaisia ilmoituksia edes naapureille puhumattakaan vesialueen omistajasta tai viranomaisista. Varsinkin imuruoppausurakoitsijat harrastavat maaseudulla tolppa- ja lehti-ilmoituksia, joissa todetaan, että alueella liikkuu imuruoppaaja. Juuri nämä hetken mielijohteesta toteutettavat hankkeet aiheuttavat yleensä ongelmia. Niissä koetaan tärkeäksi säästäminen koneen siirtokustannuksissa. Usein ruoppauksesta päätetäänkin vasta sitten, kun naapurissa ruopataan. Valitettavan usein tällaisista ruoppauksista päädytään riitaan. Hyvässä suunnitelmassa pitää tarkastella myös ne vaihtoehdot, joihin ei sisälly ruoppausta. Tältä osin kts. määritelmät. Erilaisiin ruoppauskohteisiin tarvitaan eritasoisia suunnitelmia. Esimerkiksi kovaan moreenimaahan ei tarvitse tehdä niin tarkkoja esiselvityksiä kuin pehmeään liejurantaan. Rannan omistaja pystyy tekemään itsekin monia mittauksia ja tutkimuksia rannastaan. Kannattaa kuitenkin kysyä neuvoa myös asiantuntijoilta ja lisäksi kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselta ja/tai alueelliselta ympäristökeskukselta.

10 Ruoppauksen ongelmat liittyvät ruoppaustarpeen arviointiin, alkutilanteen selvittämiseen, lopputuloksen kuvailuun, hyödynarviointiin, tulosten säilyvyyteen, eri ruoppaustapojen valintaan, työjohdollisiin ongelmiin, taloudellisiin kysymyksiin, ympäristökysymysten selvittämiseen, asenteisiin, psykologisiin seikkoihin ja mahdollisesti jo valmiiksi huonoihin naapurisuhteisiin. Lyhyesti voidaan todeta, että harva kesämökin omistaja kykenee onnistuneesti ratkaisemaan kaikki edellä mainitut kysymykset ilman asiantuntijaa. Suunnitelman tekemisessä ovat tärkeitä ainakin seuraavassa esitetyt seikat. 1.1 Suunnitelman tekijä Vrt. määritelmä. Suunnitelman tekeminen sopii pieniä ruoppauskohteita varten parhaiten maanrakennusalan rakennusmestarille. Harvoin itse ruoppaustyön tekijä, siis koneurakoitsija, on riittävän osaava ja motivoitunut suunnitelman tekemiseen. Hyvä suunnittelija käyttää apunaan muita asiantuntijoita sekä viranomaisia esimerkiksi maan laadun, suojelukohteiden ja arvojen sekä kaavamääräysten tms. selvittämiseen. Suunnitelman tekijän ammattitaito on ensiarvoisen tärkeä lopputuloksen, sen pysyvyyden ja ympäristön kannalta. 1.2 Suunnitelman sisältö ja laatu 1.2.1 Yleisiä periaatteita Suunnitelman sisältö ja painotukset riippuvat siitä, haetaanko ympäristölupaviraston lupa vai ei. Suunnitelman sisältö voisi kuitenkin molemmissa tapauksissa olla soveltuvin osin vesiasetuksen kolmannen luvun, erityisesti 60 :n mukainen. Ohjeita, joita myös voi soveltaa, löytyy osoitteesta: http://www.vyh.fi/palvelut/julkaisu/elektro/yo92/ yo92.pdf Suunnitelman sisältö voisi olla esimerkiksi seuraava: Kartat Suunnitelmassa pitäisi olla kolmen eri mittakaavan mukaiset kartat (1:200 000, värillinen peruskartta 1:20 000 ja 1:500-1:2 000), joista näkyy myös tilojen rajat 200 metrin etäisyydelle työkohteesta ja rekisterinumerot. Lisäksi on selvitettävä edellä mainittujen tilojen omistajat yhteystietoineen. Nämä selviävät yleensä kunnanvirastosta. Voimassa olevan rekisterikartan saa maanmittauskonttorista. Rekisterinumeron perusteella tilojen omistajat ja omistajien osoitteet selviävät tarvittaessa myös väestörekisterikeskuksesta. Osakaskuntien yhteystiedot saa työvoima- ja elinkeinokeskuksen kalatalousyksiköstä.

11 Rannan geometria ja pohjan laatu Rannan geometrian selvittäminen onnistuu veden puolella parhaiten talvella. Peruskartta, johon on merkitty syvyyskäyrät on myös hyödyllinen. Työ aloitetaan selvittämällä vedenkorkeusvaihtelut ja mittauspäivän vedenpinnan korkeus. Tältä osin katso määritelmät. Varsinainen mittaus tapahtuu esimerkiksi niin, että mitataan vesisyvyydet ruopattavaa rantaa kohtisuorassa suunnassa ja jatketaan mittausta maan puolelle. Syvyyksiä ja maanpinnan korkeuspisteitä otetaan 2-5 metrin välein. Mittaus aloitetaan riittävän syvästä kohdasta, josta ei tarvitse ruopata. Mittaus viedään maalle niin kauas, jonne tulva eikä aallokko nouse. Maan ja veden raja merkitään mittauspöytäkirjaan. Mittauslinjoja on syytä olla vähintään yksi kymmentä rantaviivametriä kohti. Mittauksen kuluessa merkitään kunkin mittauspisteen kohdalle tieto tai arvio pohjan kovuudesta. Pohjan laatu selviää täsmällisesti painokairauksella tai pliktauksella ja pohjasta otettavilla maanäytteillä. Näytteenotto on ulotettava ruoppaustason alapuolelle. Kaikuluotausta ja maatutkaa voidaan myös harkita. Maatutkaluotaus olisi hyvä tehdä talvella jään päältä. (Siiro 2002). Viimeksi mainittu on usein liian kallis pieniin hankkeisiin. Tietoja pohjan profiilista tarvitaan, kun lasketaan poistettavien massojen määrää ja kun mietitään, kuinka laajalle alueelle ruoppaus täytyy ulottaa. Jos halutaan, että tavoitesyvyys on esimerkiksi 1,5 metriä, niin ruoppaus on pyrittävä ulottamaan 1,5 metrin syvyyskäyrälle asti, jottei muodostu kynnystä, joka haittaa virtauksia ja pohjasedimentin liikkeitä sekä kerää lietettä. Ruopattavan alueen pohjan laatu on syytä tutkia, jotta osataan valita oikea ruoppausmenetelmä. Imuruoppaus sopii hienojakoisille aineksille (esimerkiksi hieta, hiesu, savi ja lieju) ja kauharuoppaus kovemmille maa-aineksille. Pohjan maalaji ja kovuus selviävät käytännössä täsmällisimmin painokairauksella ja maanäytteillä. Myös pehmeän kerroksen paksuus selviää samalla. Pohjan maalaji ja kovuus selviävät käytännössä karkeasti parhaiten kahlaamalla ja/tai ottamalla näyte. Jos kahlatessa veteen syntyy mutavana, on ruopattava aines hienoa ja sopii useimmissa tapauksissa imuruopattavaksi. Pehmeän kerroksen paksuus on myös oleellinen tieto. Isommissa hankkeissa tulisi ruopattava maa-aines tutkia laboratoriossa. Näytteenotto sedimentistä voidaan suorittaa erilaisilla näytteenottimilla ja -noutimilla. Laboratoriossa sedimenttinäytteistä kannattaisi määrittää sedimentin fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet ruoppauksen ympäristövaikutusten arvioimiseksi. Fysikaalisista ominaisuuksista ainakin vesipitoisuus, orgaanisen aineksen määrä ja rakeisuus olisi hyvä määrittää, jotta voidaan arvioida sedimenttien käyttäytymistä ruoppauksen ja läjittämisen yhteydessä. Sedimentin laskeutuvuus imuruoppauksessa on erittäin oleellista selvittää. Jos pohjasedimenttien voidaan olettaa sisältävän haitta-aineita, näytteistä pitää tehdä myös kemiallisia analyysejä. (Siiro 2002).

12 Mittaustulokset piirretään kartalle syvyyskartan tapaan ja lisäsi piirretään mittalinjojen leikkauskuvat. Viimeksi mainittuihin merkitään vallitsevat vedenpinnan korkeudet: HW (ylin vesi), MW (keskivesi) ja NW (alin vesi). Karttaan merkitään ruopattava alue siten, ettei muodostu aluetta, jossa vesi ei pääse vaihtumaan. Pituusleikkauksiin merkitään ruoppauksen tuleva syvyys niin, että ei muodostu lietettä keräävää kuoppaa.karttaan merkitään ruopattava alue siten, ettei muodostu aluetta, jossa vesi ei pääse vaihtumaan. Näiden tietojen avulla saadaan laskettua massamäärä. Suunnitelma edellä mainitulla tavalla tehtynä alentaa ruoppauskustannuksia, koska ruopattava alue on luultavasti näin menetellen tarkoituksenmukainen eikä tarpeettoman suuri. Suunnitelma helpottaa myös lopputuloksen mittaamista ja selkeyttää tilaajan ja urakoitsijan asemaa ja myös tätä kautta pienentää urakkahintaa. Ruoppauksessa pitää siis ottaa huomioon, ettei kaiveta kuoppia, jotka keräävät lietettä. Tämä usein unohdetaan. Läjityspaikat Läjityspaikka tulee kaivinkoneruoppauksessa valita siten, etteivät massat pääse takaisin vesistön tulvan, aallokon eikä sateen aikana. Usein tämä edellyttää kuormausta ja poiskuljetusta. Vesistön tulvakorkeuden selvittämisessä voi käyttää seuraavia menetelmiä: 1) Suurien vesistöjen vedenkorkeusvaihtelukuvaajat löytyvät ympäristöhallinnon nettisivuilta, kts. määritelmät. 2) Alueelliset ympäristökeskukset tietävät useimmista järvistä vedenkorkeusvaihtelut ja erityisesti ns. alimmat suositeltavat rakentamiskorkeudet, kts. määritelmät. 3) Maastomerkeistä, lähinnä kivissä ja kalliossa olevista merkeistä voi usein päätellä tulvakorkeuden, kts. määritelmät. Jos jossain erikoistapauksissa läjitetään omalle vesijättömaalle, on ruoppausmaa peitettävä suodatinkankaalla ja karkealla maa-aineksella tai muulla tavalla. Samanlainen käsittely tarvitaan toisinaan myös ruopatulla alueella, mikäli siltä alueelta tai sen reunaluiskista aiheutuu vesistön haitallista samenemista. Tarve riippuu ruopatun pohjan maalajista, vesisyvyydestä sekä aallokosta ja/tai virtauksista. Läjittämisestä aiheutuu usein myös rantapuuston haitallista kuolemista. Usein on tarpeellista kuljettaa massat pois koko rantavyöhykkeeltä, siis yli 100 metrin etäisyydelle. Imuruoppauksessa tarvitaan aina selkeytysallas ja joskus kemikalointia, mikäli ruopattava aines on erittäin hienoa ja hidasta laskeutumaan. Altaan mitoitus on esitetty jäljempänä kohdassa 1.2.3. Allasalueen tulisi olla myös riittävän tasainen. Usein altaan tarvittava koko kasvaa niin suureksi, että koko menetelmä on yksittäisen tilan osalta soveltumaton, jos on kyseessä huonosti laskeutuva svaiaines.

Eroosiosuojaukset 13 Tietyissä tapauksissa maalle läjitetty massa on syytä peittää suodatinkankaalla ja karkealla aineksella haitallisen eroosion ja veden samenemisen vuoksi. Jos pohjan muoto, syvyys ja virtaukset sitä edellyttävät, on tietyissä tapauksissa syytä varautua myös samantapaiseen käsittelyyn ruopatuillakin alueilla. Usein ruopatun alueen luiskat jätetään pystysuoriksi, jolloin ne aiheuttavat pitkään tarpeetonta samentumista. Luiskat pitäisi jo ruoppauksen yhteydessä tehdä maalajin mukaisiksi, toisin sanoen käytännössä usein kaltevuuteen 1:4. Ilmoitus naapureille Kokemuksen mukaan naapureille on syytä ilmoittaa aina ruoppaustyöstä, työn koosta riippumatta. Ilmoitus on syytä tehdä hyvissä ajoin ennen koneen paikalle tulemista. Suostumuksen saaminen estää ennalta pahojen riitojen syntymisen. Naapureina ruoppauksissa olisi syytä pitää ainakin 200 metrin etäisyydellä maata tai vettä omistavia. Naapureiden yhteystiedot saa kunnasta rekisterinumeron ja/tai osoitteen perusteella. Osakas- ja kalastuskunnista saa tietoja TE-keskuksen kalatalousyksiköstä ja maanmittausviranomaiselta. Rekisterinumeron perusteella omistajan yhteystiedot saa myös väestörekisterikeskuksesta soittamalla. Kokemusten mukaan suomalainen kesämökin omistaja saattaa loukkaantua tosi pahasti, jos häntä ei riittävästi oteta huomioon. 1.2.2 Poistettavan materiaalin määrä ja laatu Kaivuluokitus Seuraavassa esitetty perustuu pääosin lähteeseen Forsberg 1982. Ruoppaukseen parhaiten soveltuvan kaluston ja sen suorituskyvyn arvioiminen edellyttää siirrettävän aineksen ominaisuuksien tuntemista. Ruoppauksessa kuten muussakin vesirakennuksessa on oleellista, että kaikki ne, jotka joutuvat välittämään maa- ja kivilajeja koskevia tietoja, käyttävät samaa teknistä kieltä. Tämä kaikki vaatii yhtenäistä luokitusjärjestelmää, myöskin kansainvälisellä tasolla, jotta vältyttäisiin väärinkäsityksiltä, jotka voivat tulla hyvinkin kalliiksi. Käytännössä on tarpeetonta laatia kovin mutkikkaita luokitusjärjestelmiä maan ruopattavuudelle ruoppausta varten. On katsottu, ettei ole tarpeellista tehdä omaa ruoppausluokitusta ruoppaustarkoituksiin, koska Geo-kaivuluokitus täyttää ne vaatimukset, joita ruopattavuuden määrittäminen asettaa. Geokaivuluokitus perustuu geoteknisen maalajiluokituksen mukaisiin maalajiryhmiin ja maalajeihin. Luokitusta sovellettaessa käytetään vain geoteknisen maalajiluokituksen mukaisia maalajien nimiä. Kaivuluokitus on kaksivaiheinen. Alustavassa suunnittelussa ja yksinkertaisissa tapauksissa voi-

14 daan käyttää geoteknisen maalajiluokituksen maalajiryhmiä (taulukko 1). Yksityiskohtaisemmissa tapauksissa ryhmät jaetaan kirjaimella ja numerolla ilmoitettaviin kaivuluokkiin (E1-M3). Jos samaan maalajiryhmään kuuluvia kaivuluokkia ei haluta tai voida yksikäsitteisesti määrittää, voidaan viereiset kaivuluokat yhdistää esimerkiksi E2-E3, K1-K2, M2-M3. Maalajien ominaisuuksia, jotka määräävät kaivuluokan sanotaan luokitusperusteiksi. Taulukossa 1 on mainittu luokitusperusteet eri maalajiryhmissä.

15 Taulukko 1. Kaivuluokitus. Määräävät luokitusperusteet. Lähde : (Forsberg 1982). Maalajiryhmä Nimitys Lyhennys Kaivuluokan määräävät luokitusperusteet Eloperäiset maalajit E Puisuus Hienorakeiset maalajit H Lajitepitoisuus (maalaji) Suljettu leikkauslujuus Karkearakeiset maalajit K Lajitepitoisuus Kivisyys ja lohkareisuus Moreenimaalajit M Tiiveys Kivisyys ja lohkareisuus Kaivuluokat Kaivuluokitus käsittää luonnontilaisten maalajien kaivuluokituksen (taulukko 2), rakennettujen maakerrosten ja täytemaan luokituksen (taulukko 3) sekä louheen ja murskaustuotteiden kuormausluokituksen (taulukko 4). Taulukossa 5 on esitetty ruopattavuus eri menetelmillä. Taulukko 2. Luonnontilaisten maalajien kaivuluokat ja määräävät luokitusperusteet Lähde : (Forsberg 1982). Maalajiryhmä E H K M Kaivuluokka E1 E2 E3 H1 H2 H3 K1 K2 K3 M1 M2 M3 Määräävät luokitusperusteet Maalajit Puisuus Kivisyys Lohkareisuus Kuivatilavuus Pu % Ki % Lo % Mp/m3 paino y Liejut, muta - Turpeet <30 Turpeet >30 Savet Siltit Kuivakuori Hiekat Sorat <30 Somero, Kivikko 30 50, >50 Löyhät, kivettömät tai kiviset moreenit <30 <10 <1,9 Keskitiiviit, kivettömät tai kiviset moreenit <30 <10 1,9 2,1 Tiiviit moreenit >2,1 Runsaskiviset moreenit >30 <10 Lohkareiset ja runsaslohk. moreeni 10 50 Louhikot >50

16 Taulukko 3. Rakennettujen maakerrosten ja täytemaan kaivuluokat. (Forsberg 1982). Kaivuluokka Materiaalikuvaus Pääasiallinen maalaji T1 Maakerros muodostuu pääasiassa eloperäisistä tai hienorakenteisista maalajeista (E- ja H-ryhmät) turve, lieju, humusmaa, savi, siltti T2 Maakerros muodostuu pääasiassa karkearakeisista hiekka, sora maalajeista (K-ryhmä) T3 Maakerros muodostuu pääasiassa moreenit moreenimaalajeista (M-ryhmä) T4 Maakerros muodostuu pääasiassa louheesta louhe Taulukko 4. Louheen ja murskaustuotteiden kuormausluokitus. (Forsberg 1982). Kuormausluokka Materiaalikuvaus Raekoko (suurimpien rakeiden keskimääräinen halkaisija) cm L1 Murskeet ja sepelit - L2 Hienoksi ja keskikarkeaksi räjäytetty louhe < 60 L3 Karkeaksi räjäytetty louhe > 60 Taulukko 5. Ruopattavuus eri ruoppausmenetelmin. (Forsberg 1982). Luokka Imuruoppaaja Ketjuruoppaaja Pisto- ja kuokkaruoppaaja Kahmariruoppaaja E1 Hyvin Hyvin Kohtalaisesti Hyvin E2 Hyvin Hyvin Kohtalaisesti Hyvin E3 Kohtalaisesti Hyvin Kohtalaisesti Hyvin (puisuus heikentää tulosta) H1 Hyvin Hyvin Hyvin Hyvin H2 Kohtalaisesti Hyvin Hyvin Hyvin H3 Kohtalaisesti Hyvin Hyvin Hyvin K1 Hyvin Hyvin Hyvin Hyvin K2 Kohtalaisesti Hyvin Hyvin Hyvin K3 Ei mahdollista Kohtalaisesti tai Hyvin Kohtalaisesti huonosti M1 Ei mahdollista Huonosti Hyvin Huonosti M2 Ei mahdollista Huonosti Hyvin Ei mahdollista ilman irroitt. M3 Ei mahdollista Ei mahdollista Kohtalaisesti ilman irroitt. T1 Hyvin Hyvin Kohtalaisesti Hyvin T2 Kohtalaisesti tai Hyvin Hyvin Hyvin huonosti T3 Ei mahdollista Huonosti Kohtalaisesti Huonosti T4 Ei mahdollista Huonosti Kohtalaisesti Kohtalaisesti L1 Ei mahdollista Hyvin Hyvin Hyvin L2 Ei mahdollista Kohtalaisesti Hyvin Hyvin L3 Ei mahdollista Huonosti Kohtalaisesti Kohtalaisesti

1.2.3 Maan laatu ja sen vaikutus imuruoppausmassojen läjitysaltaan kokoon 17 Ruopattavan maan tai aineksen laatu tulisi selvittää ainakin karkeasti, jotta voidaan valita oikea ruoppaustapa, -kalusto ja ajankohta. Jos on epäiltävissä, että ruopattava maa sisältää myrkyllisiä tai haitallisia aineita, asiasta on syytä olla yhteydessä kunnan ympäristönsuojeluviranomaiseen ja/tai alueelliseen ympäristökeskukseen. Viranomaisten antamia ohjeita on syytä noudattaa myös suunnitelman tekemisessä. Eri maalajien soveltuvuus eri ruoppausmenetelmille ilmenee luvusta 1.2.2. Mikäli on tarkoitus käyttää imuruoppausta, on yleensä syytä selvittää ruopattavan massan rakeisuuskäyrä sekä tehdä lisäksi laskeutuvuuskokeita. Viimeksi mainittu on erittäin tärkeä raekoon 0,002 0,006 mm ja myös 0,002 mm pienempien osalta. Usein on hyödyllistä selvittää myös orgaanisen aineen määrä, jota kuvaa ns. hehkutusjäännös. Jos ruopattavassa massassa on orgaanista ainesta, ei raekoon perusteella voi päätellä laskeutuvuusominaisuuksia. Yksinkertaistetun laskeutuvuuskokeen suoritus ja mitoitus lyhyesti: 1. Kilo ruopattavaa ainetta, sekoitus > 30 min ämpärissä. 2. Näytteet pipetillä 15 cm:n syvyydestä alkutilanteessa sekä 0,5, 1, 2, 4, 6 ja 24 tuntien päästä. 3. Määritetään näytteistä kiintoaine mg/l (ja sameus) 4. Tulokset logaritmi/logaritmi paperille kiintoaine (mg/l)/laskeutumisaika (h) 5. Valitaan käyrästä haluttua poisto-prosenttia vastaava aika t (h) 6. Lasketaan laskeutumisnopeus v = 0,15 m/ t = pintakuorma (m/h) 7. Lasketaan keskimääräinen teho vuorokausikeskiarvona TT = (k1 * T)/24 8. Altaan pinta-ala A = TT/v 9. Altaan kokonaispinta-ala A2 = A + (k2 *M)/s, 10. Kaavoissa A ja A2 altaan pinta-alat, T = imuruoppaajan teho (m 3 /h), TT = imuruoppaajan teho vuorokausikeskiarvona (m 3 /h), M = teoreettinen massamäärä (m 3 ), k1 = työtunnit vuorokaudessa, k2= löyhtymiskerroin, V = altaan tilavuus (m 3 ) ja s = altaan syvyys (m) Esimerkki. Oletetaan, että käyrällä poistoprosentin 72 kohdalla aika t = 3,0 h, k1= 8 h k2 = 1,5 = löyhtymiskerroin, M = 500 m 3 = teoreettinen massamäärä, T = 350 m 3 /h = imuruoppaajan teho, tällöin v = 0,05 m/h, TT= (8 * 350)/24 = 117, A = 117/0,05 = 2333 m 2 ja A2 = 2333 m 2 + ( 1,5 * 500)/s. Tilavuudeksi saadaan V = (2 333 + 750/s) * s = 4 250 m 3, jos s = 1,5 m = läjitysaltaan syvyys. Jos työtä tehdään kolmessa vuorossa, eli k1 = 24 h, V = 11 250 m 3. Kuten edellä kohdassa 4.3.1 sivulla 26 olevasta taulukosta ilmenee, aiheuttaa altaasta lähtevä vesi ongelmia jo silloin, kun kiintoainepitoisuus ylittää noin 10 mg/l. Erään lähteen mukaan kalat eivät kärsi, jos kiintoainetta on 10-15 mg/l, lehtivaurioita vesisammaleeseen aiheutuu kiintoainepitoisuudesta 100 mg/l, kalat karkoittuvat, jos kiintoainepitoisuus on 250 mg/l ja pohjaeläimet häviävät, jos kiintoainepitoisuus on 25 000 mg/l- Esimerkki imuruoppauksesta Kangasalta: Liete laskeutunut 24 tuntia, silti 15 cm:n syvyydessä kiintoainetta 18 000 mg/l. Lähde: Rönkkömäki, M., Ratilainen, M ja Lahti, S. Imuruoppausvesien selkeytysaltaan mitoituksesta ja tarkkailusta. Oulu 1980. Oulun yliopiston vesirakennustekniikan laitoksen julkaisu. A-sarja. Julkaisu 6. 41 s. + 28 liitettä Kuten edellä olevasta voidaan päätellä, ei ole syytä antaa edes karkeata arviota läjitysaltaan pintaalasta eikä tilavuudesta ilman laskeutuvuusominaisuuksien selvittämistä.. Jos jostain syystä massan laatua ei selvitetä edellä kerrotulla tai tarkemmalla tavalla, tulee altaaseen mahtua joka tapauksessa vuorokauden koko lietemäärä ja siinä tulee olla vesisyvyyttä työn loppuvaiheessa joka paikassa vähintään metri. Ylivirtausnopeus ei saa ylittää arvoa 0,1 m/s.

18 1.2.4 Vedenkorkeusvaihtelut Ruoppaussuunnitelmaan kuuluu myös selvitys vedenkorkeuden vaihtelurajoista. On selvitettävä keskivedenkorkeuden raja, siis maan ja veden raja, sekä alin ja ylin vedenpinnan korkeus. Jos ei tiedetä keskivedenkorkeutta, saatetaan tahattomasti syyllistyä vesialueen täyttämiseen. Alimmalla ja ylimmällä vedenpinnan korkeudella on merkitystä tarpeellisen ruoppaussyvyyden määrittämisessä ja sopivan läjityspaikan alimman korkeuden määrittämisessä. Vedenkorkeudet selviävät isompien vesistöjen osalta osoitteesta: http://www.ymparisto.fi/tila/vesi/tilanne/vedkork/vedkork.htm ja muiden vesistöjen osalta alueellisesta ympäristökeskuksesta. Katso tältä osin lisäksi määritelmät. 1.2.5 Virtaukset ja aallokko Aallokko ja pohjavirtauksen voimakkuus Aallokon mittasuhteiden ja virtausnopeuksien mittaaminen tai mallintaminen auttaa mittavien kunnostusten suunnittelua. Aallokon toiminnan tason määritystä tarvitaan kohteen yleissuunnittelussa. Aallokko on tärkein sedimenttiä irrottava tekijä. Aallokon eroosiovoima ja veden nopeus pohjan tasolla voidaan laskea teoreettisesti järven syvyystietojen, ulappa-alueen laajuuden ja tuulen voiman avulla. Veden nopeus pohjalla voidaan karkeasti määrittää kaavalla: u = H/2 * (g/z), missä H = 0,0016* U * (F/g), missä u = veden nopeus pohjalla (m/s) (ilman rantatasanteen ylityksen ja kasvillisuuden merkitystä) H = aallonkorkeus (m) g = 9,81 m/s 2 Z = vesisyvyys (m) U = tuulen nopeus (m/s) F = pyyhkäisymatka (m) Pienet hiukkaset liikkuvat nopeuden u arvolla 0,15 m/s ja raekoolle 2 mm rajanopeus on 0,30 m/s. Teoreettisten tarkastelujen ohella tarvitaan isoissa hankkeissa kuitenkin myös paikallisia mittauksia. Aallokkoperäisten prosessien voimakkuuden mukaan voidaan kunnostustoimenpiteen valintaa suunnata tarkoituksenmukaisella tavalla. Tietoja voidaan käyttää hyväksi suunniteltaessa ruoppauksia, läjityksiä, kasvillisuuden käsittelyä ja myös eri-

19 laisten toimintojen sijoittamista ranta-alueelle. Lisäksi aaltoparametrien kautta voidaan arvioida riittävää ruoppaussyvyyttä tai suojakynnystä sekä muiden suojarakenteiden sijoittelua. (Alasaarela 1993). Suomen ympäristökeskuksen Vesi- ja ekotekniikan tutkimusryhmän automaattisella mittausasemalla voidaan mitata aallonkorkeutta pitkän aikaa yhtäjaksoisesti. Asema on varustettu GSM-linkillä, jonka kautta asema lähettää tulokset automaattisesti mittausta suorittaessaan työasemakoneelle. Lisäksi asemaan kuuluu aurinkopaneeli, jonka avulla aseman akku latautuu. Asema suorittaa vedenpinnankorkeuden mittauksen 10 kertaa sekunnissa, joten lähetettävä tietomäärä on erittäin suuri. Mittaus suoritetaan paineanturilla, jonka antama sähköinen impulssi muutetaan vedenkorkeustiedoksi. Mittauksen yhtäjaksoinen kestoaika ja sen tapahtumahetki voidaan lähes vapaasti määrittää. Virtaukset Virtausmittaukset ovat tärkeä osa ruoppauksen suunnittelua laajemmissa hankkeissa. Virtaukset kuljettavat sedimenttiä. Kun selvitetään, mistä suunnasta virtaukset tulevat, tiedetään myös, mistä suunnasta tulee suurin osa pohjalle kerrostuvasta sedimentistä ja minne se menee. Nykyisin voidaan virtaustutkimuksissa käyttää apuna tietokoneelle ohjelmoituja malleja, jotka laskevat virtaukset muun muassa syvyystietojen, tuulien, ilmanpaineen, veden korkeuden ja kerrostuneisuuden perusteella. Ruoppaus pitäisi aina tehdä vallitsevan virtaussuunnan mukaisesti. Samoin pitäisi huolehtia siitä, että ruopatulla alueella on luonnollinen yhteys vesialueen päävirtaukseen. Muutoin virtauksien mukana kulkeutuva sedimentti kasautuu ruopattuun kuoppaan ja ruoppauksesta saatava hyöty jää vähäiseksi. Isommissa hankkeissa on syytä selvittää virtauksia. Erilaisia virtausmittausmenetelmiä on useita. Yksinkertaisin ja edullisin menetelmä virtausten mittaamiseen on uimuri. Se soveltuu hyvin hitaiden virtausten mittaamiseen. Virtauksen suunta ja nopeus havaitaan pintakohon liikkeestä. Uimurina voidaan käyttää esimerkiksi teryleenikankaista lieriötä tai virtaristiä. Virtaristin voi valmistaa itse metalli- tai vanerilevyistä. Sopiva levyn koko on esimerkiksi 20 30 cm. Sopiva pintakoho on esimerkiksi noin 10 cm halkaisijaltaan oleva styrox-pallo. Köyden täytyy olla ohutta ( halkaisija 2-3 mm). Uimuri upotetaan mittaussyvyyteen pintakohon varaan. Veteenlaskupaikka paikannetaan esimerkiksi kannettavalla GPS-laitteella ja merkitään se ja lisäksi kellonaika muistiin. Uimurien annetaan ajelehtia virtausten mukana jonkin aikaa, puolesta tunnista tuntiin. Sen jälkeen otetaan GPS:llä uimurien uudet sijainnit ja merkitään muistiin. Samoin

20 kellonaika. Laskupaikan ja nostopaikan välisen etäisyyden ja kuluneen ajan perusteella voidaan laskea virtausten suunta ja nopeus. Jos ei ole käytettävissä GPS-laitetta, voi virtaristien liikkumisen arvioida silmämääräisesti. Muita virtausmittausmenetelmiä ovat muun muassa rekisteröivä virtausmittari, akustinen virtausmittari ja merkkiainemittaukset. 1.2.6 Ympäristökartoitus Ennen kunnostustöiden aloittamista on tutkittava lähialueen ympäristö. Pitää selvittää, löytyykö alueelta tai sen lähiympäristöstä esimerkiksi uhanalaisia eläimiä tai kasveja, jotka voivat tuhoutua ruoppauksessa. Asiasta saa tietoa kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselta ja/tai alueelliselta ympäristökeskukselta. Joskus myös esihistorialliset löydökset saattavat estää ruoppauksen. Tämän asian saa tarkastettua museovirastolta. Alueen kalasto on aina selvitettävä. Tuhoaako mahdollinen ruoppaus kaloille tärkeitä kutualueita? Asiasta saa tietoa kalastus- ja osakaskunnilta sekä TE-keskuksen kalatalousyksiköltä. 1.2.7 Ruoppauksen ajankohta Työ tulee tehdä siten ja sellaisena aikana, että vesistölle ja sen käytölle aiheutuu mahdollisimman vähän haittaa ja häiriötä. Tämä itsestään selvä periaate on säädettynä myös vesilain 2 luvun 3 :ssä. Esimerkiksi ruoppaukset parhaana loma-aikana tiheillä mökkirannoilla ovat vesilain vastaisia. Arvokkailla lintuvesialueilla ruoppauksia ei saa tehdä lintujen pesintäaikana. Pesintäkausi kestää huhtikuusta elokuuhun lajista riippuen. Suositus on, että ruoppaustyöt tehdään välillä 15.9 30.4. Mikäli alueella on syyskutuisia lohikaloja, tulee vesistöön kohdistuvia toimenpiteitä välttää myös syys- ja talvikaudella kutualueella ja sen lähistöllä; virtaavissa vesissä yläpuolisen vesistön lisäksi myös alapuolella kaloja häiritsevän melun takia. 1.2.8 Ruoppausmenetelmän valinta Ruoppausmenetelmää valittaessa on otettava huomioon järven omat erikoispiirteet ja seuraavia asioita (Alasaarela 1990, www.epa.gov, Marstio 1979): - järvelle ja rannalle pääsy sekä rannan laatu - ruopattavan alueen koko ja sijainti järvessä - läjitysalueen paikka ja etäisyys järvestä - alkuperäinen vesisyvyys ja vesitilavuus - tuleva vesisyvyys