Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin, nuo rikkaan täyttää aatokset, ja mielen köyhänkin

sosiaalialan riippumaton ammattilehti 12 2008 Löytyikö Paras? Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin, nuo rikkaan täyttää aatokset, ja mielen köyhänkin Aktivoinnin paradoksit Lamaannuttavia tutkimuksia Ammattilainen ja oman elämän säröt

Huoltaja-säätiö Sosiaaliturva-lehti on sosiaalihuollon Huoltaja-säätiö vaikuttaja. Säätiö toimii pitkäjänteisesti kunnallisen sosiaalipolitiikan kehittämiseksi. Tavoitteena on vahvistaa sosiaalialan ammattilaisten sekä päättäjien osaamis- ja tietopohjaa. isännistön puheenjohtaja Maija Perho varapuheenjohtaja Vuokko Niiranen Hallitus Aulikki Kananoja, puheenjohtaja Alpo Komminaho, varapuheenjohtaja Päivi Ahonen Heikki Hiilamo Harri Jokiranta toiminnanjohtaja Ulla Salonen-Soulié puh. (09) 771 2186 ulla.salonen-soulie@huoltaja-saatio.fi Julkaisija Huoltaja-säätiö Sosiaaliturva-lehti on sosiaalialan riippumaton ammattilehti. Perustettu 1912, 96. vuosikerta. Ilmestyy vuonna 2008 12 kertaa, joista yksi on kaksoisnumero. Toinen linja 14, 00530 Helsinki puhelinvaihde 09 771 2510 faksi 09 771 2209 sähköposti: toimisto@sosiaaliturva.fi vastaava päätoimittaja Ulla Salonen-Soulié puh. (09) 771 2186 toimitussihteeri Erja Saarinen puh. (09) 771 2188 erja.saarinen@sosiaaliturva.fi toimitussihteeri Lea Suoninen-Erhiö puh. (09) 771 2189 lea.suoninen-erhio@sosiaaliturva.fi Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetettyjen kirjoitusten eikä kuvien säilytyksestä eikä palauttamisesta. Taitto Workshop Pälviä Oy Kannen kuva Heikki Pälviä Huoltaja-säätiö Ilmoitukset, tilaukset ja osoitteenmuutokset Anne-Mari Salminen puh. (09) 771 2510 faksi (09) 771 2209 toimisto@sosiaaliturva.fi Tilaushinnat 2008 56 euroa/vuosi, kestotilaus 51 euroa/vuosi, opiskelijatilaus 28 euroa/vuosi Sosiaaliturva-lehden irtonumerot myytävänä toimituksessa 4,50 euroa/kpl, yli 10 kappaleen tilauksista alennus 25 % Mediakortti osoitteessa www.sosiaaliturva.fi/ilmoitukset Kirjapaino Aikakauslehtien Liiton jäsen ISSN 0355-6565 3 pääkirjoitus Hyvinvointierot vaativat voimavarojen uusjakoa Aulikki Kananoja 4 6 ajankohtaiset koulutus, Uutta verkossa Löytyikö Paras? 8 13 Kärkiteema Miten tässä näin pääsi käymään? Lea Suoninen-Erhiö Universalismia vai köyhien priorisointia? Minna Tarvainen Mihin unohtui ihmisen arvo? Antti Eskola seuraavassa numerossa 1/09 Kärkiteemana Uudet luottamushenkilöt 12/08 14 17 näkökulma kolumni jos minulta kysytään joulunovelli pinnan alta 18 19 työllisyyspolitiikka Aktivoinnin paradoksit Tuija Kotiranta 21 sosiaalityö Ne-Rå hyvä palvelu köyhille ja vanhoille Leena Ruskomaa 22 23 juristin nurkkaus Palveluasumisen erityispalvelut mitä ne ovat ja kuka ne korvaa? Tapio Räty 24 25 tutkimusta käytäntöön Lamaannuttavia tutkimuksia Jari Salonen 26 27 oma ura Talous ja kuntalaisten tarpeet sovitetaan yhteen riippumatta lautakunnan esityksistä, kuvaa Varpu-Leena Aalto kokemuksiaan luottamushenkilönä. Ennen luottamushenkilöuraansa hän teki pitkän päivätyön sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehenä ja ehti työskennellä myös keskisuuren kunnan sosiaali- ja terveysjohtajana. Näistä eri rooleista maailma näyttää kovin erilaiselta. kuva: Erja Saarinen 2 Sosiaaliturva 12/08

Pääkirjoitus 9. joulukuuta 2008 kuva: Heikki Pälviä Kannessa Leipäjonojen ja ruoan jakelun piti olla vain syvimmän lama-ajan ilmiö, mutta toisin kävi. Hyvinvointierot ovat vain kasvaneet. Olisiko aika siirtää painopistettä piirun verran syrjittyjen ja osattomien ihmisten suuntaan? Oliko meillä joskus hyvinvointivaltion odotusten kevät, joka ei sitten johtanutkaan kesään, vaan suoraan syksyyn ja kohta kenties ankaraan talveen, kysyy Antti Eskola. sivut 8 13 Hyvinvointierot vaativat voimavarojen uusjakoa Suomalaisten hyvinvointia arvioivat tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet kansalaisten hyvinvointierojen kasvaneen siitä huolimatta, että hyvinvoinnin yleinen taso on parantunut. Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ovat lamavuosien jälkeen tuntuvasti nousseet. Eroja ei siten voida selittää hyvinvointisektorin leikkauksilla tai säästöillä. Laman jälkeen on toteutettu laajoja uudistuksia: lasten päivähoidon subjektiivinen oikeus ja kotihoidon tuen korotukset, kansanterveystyön laajentaminen suun terveydenhuoltoon ja kiireettömän hoidon hoitotakuu. Nämä ovat eittämättä helpottaneet keskivertoväestön elämää. Hyvinvoinnin eroja ne eivät kuitenkaan näytä kaventaneen. Suomi on valinnut hyvinvointipolitiikassaan muiden pohjoismaiden tavoin universaalin mallin, verovaroin toteutetun ja koko väestölle suunnattujen palvelujen ja etuuksien tien. Näin on ajateltu voitavan sekä edistää heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten tasa-arvoista asemaa että varmistaa keskiluokan veronmaksuhalukkuus. Suomalaiset ovat tutkimusten mukaan valmiita maksamaan jopa enemmän veroja hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi. Verorahoitus on universaalin hyvinvointipolitiikan kivijalka ja siitä on syytä pitää kiinni. Olennaiseksi nousee kysymys voimavarojen oikeudenmukaisesta jaosta. Lainsäätäjän priorisoimalla lähestymistavalla ei ole kyetty tasoittamaan vaikeavammaisten ihmisten ja itsenäisesti suoriutuvien ihmisten toiminnan ja osallisuuden edellytyksiä. Voimavarojen laajalla suuntaamisella ei ole kyetty varmistamaan laiminlyötyjen lasten ja turvallisessa kodissa kasvavien lasten elämän lähtökohtien yhdenvertaisuutta. Hyvinvointipolitiikka tukee vahvemmin omaa elämäänsä ohjaavien ihmisten valinnan mahdollisuuksia kuin riippuvuuksien piinaaman päihdeongelmaisen pyrkimystä irti tuhoavasta kierteestä. Tutkimukset hyvinvointierojen kasvusta on otettava vakavasti ja uskottava, että hyvinvoinnin tasa-arvoa ei saavuteta vain yhden prinsiipin, universalismin, puhdasoppisella toteuttamisella. Erojen kaventaminen edellyttää tahtoa ja taitoa kytkeä yhteen kaksi vaikeasti yhteen sovitettavaa tavoitetta: riittävien voimavarojen suuntaaminen vaikeimmassa asemassa olevien tukemiseen ja koko kansan veronmaksuhalukkuuden säilyttäminen. Tarvitaan nykyistä oikeudenmukaisempaa voimavarojen jakamista kovaosaisimpien väestöryhmien hyväksi samalla, kun osoitetaan, että tämä lähestymistapa vahvistaa yhteiskunnan tasa-arvoa ja eheyttä. Haaste ei ole helppo, koska se vesittää uudistusten virtaviivaisuuden vaikeasti markkinoitavaksi monikärkiseksi kokonaisuudeksi. Olennainen hyvinvointipoliittinen kysymys on, olemmeko me niin läpeensä ahneita, että elämän epäoikeudenmukaisuutta korjaamaan tarkoitettua hyvinvointipolitiikkaakin arvioidaan vain henkilökohtaisen hyödyn näkökulmasta? Jos näin on, hyvinvointiyhteiskunta on todellisessa kriisissä. Aulikki Kananoja Huoltaja-säätiön hallituksen puheenjohtaja JÄLKIKIRJOITUS Sosiaaliturvaa julkaisevan Huoltaja-säätiön isännistön jäsenenä minulla on ollut etuoikeus kirjoittaa lehden pääkirjoituksia. Tehtäväni säätiössä päättyvät vuoden vaihteessa, joten tämä on viimeinen pääkirjoitukseni. Sosiaaliturva-lehteä tarvitaan juuri nyt sosiaalialan tulevaisuuden viitoittajana, kehityksen kipupisteiden esiin nostajana ja kipakkana keskustelufoorumina. Kiitän lukijoita ja toivon lehdelle, sen tekijöille ja lukijoille menestystä ja vaikutusvaltaa. Mistä syntyy lastenkotitoiminnan laatu? Vuoden 2009 teemapäivät ja tapahtumat Mitä muutoksia uusi vuosi tuo sosiaaliturvaan Paul Lillrank Pinnan alta -palstalla: Yksilön subjektiivisiin oikeuksiin keskittyvän hyvinvointivaltion aika on ohi. Sosiaaliturva 1/09 postitetaan lukijoille 20. tammikuuta 2009. Siihen aiottujen työpaikka- ja koulutusilmoitusten on oltava toimituksessa viimeistään 12.1.2009. Ilmoitukset voi laittaa myös verkkosivuille www.sosiaaliturva.fi Sosiaaliturva 12/08 3

ajankohtaiset KOULUTUS Sosiaalityöntekijöitä valmistuu yliopistoista tänä vuonna paljon edellisvuosia enemmän. Tämä merkitsee hetkellistä lievennystä lähes krooniseen sosiaalityöntekijätarpeeseen. Tammi heinäkuussa valmistui 280 yhteiskuntatieteiden tai valtiotieteiden maisteria sosiaalityö pääaineenaan. Vuosina 2004 2007 heitä valmistui vuodessa keskimäärin 159. Valmistuneiden suuren määrän taustalla on tutkintouudistus, jonka takia ennen syksyä 2005 opintonsa aloittaneiden tuli valmistua heinäkuun loppuun mennessä tai siirtyä suorittamaan tutkintoaan uusien tutkintovaatimusten mukaisesti. Kiinnostus sosiaalityön opintoihin on kasvussa: 2007 oppiaineeseen oli koko maassa noin 1 400 hakijaa, joista noin 220 eli 15 prosenttia sai opiskelupaikan ja aloitti opinnot. Koulutus tuottaa laaja-alaisen yhteiskuntatieteellisen osaamisen ohella sosiaalityöntekijän ammatillisen pätevyyden, ja on siksi vahvasti sidoksissa työelämässä tarvittavaan ammatilliseen osaamiseen. Koulutus yhdistää sosiaalityön teoriaopetusta, tieteellistä tutkimusta ja käytännössä tapahtuvaa opetusta. Peruskoulutus koostuu sosiaalityön pääaineessa suoritetusta yhteiskuntatieteiden tai valtiotieteiden kandidaatin ja maisterin tutkinnosta, joka kestää 3 + 2 vuotta ja on laajuudeltaan 300 opintopistettä. Sosiaalityön koulutus on ainoa yliopistollinen tutkinto sosiaalialalla. Se kattaa noin seitsemän prosenttia sosiaalialan työvoimasta. Koulutusta antavat Helsingin, Jyväskylän, Kuopion, Lapin, Tampereen ja Turun yliopistot. Ne ovat lisänneet koulutuksen aloituspaikkoja 1990-luvun alusta lähtien. Lähivuosina työvoimatarve kasvaa edelleen, kun sosiaalityöntekijäkunnasta suuri osa jää eläkkeelle. Yliopistot ovat pyrkineet vastaamaan alan työvoimatarpeeseen kouluttamalla sosiaalityöntekijöitä lyhytkestoisten erillisrahoitusten turvin. Opetus- ja henkilöstöresurssit eivät ole kasvaneet riittävästi aloituspaikkoihin nähden. Kun opiskelijamäärät kasvavat, koulutuksen laadun turvaaminen nousee keskeiseksi haasteeksi. Sosiaalityön perus- ja aineopinnot löytyvät usean avoimen yliopiston opetustarjonnasta, ja moni suuntaakin yliopistoon suorittamalla ensin avoimen yliopiston opintoja. Sosiaalityön koulutusta antavat yliopistot tiivistävät yhteistyötään opiskelijavalinnassa, kun Jyväskylän, Lapin, Tampereen ja Turun yliopistot toteuttavat yhteisvalinnan ensi keväänä. Noora Tuohino, projektikoordinaattori Sanna Lähteinen, koulutuspäällikkö Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet www.sosnet.fi uutta verkossa! www.sosiaaliturva.fi > Köyhäinhoitolehdet Bruno Sarlin, Köyhäinhoitolehti 24/1913 On olemassa eräs asia, joka aina herättää ihmettelyä: ihmisten tietämättömyys heidän omassa yhteiskunnassaan vallitsevista oloista. He tuntevat useinkin, vieläpä oivallisesti, toisten kuntain elämän ja asiat, tuntevat ulkomaidenkin virtaukset ja pyrkimykset, mutta jäävät jo ensi sanalta ymmälle, jos heille tekee yksinkertaisimmankin kysymyksen oman kunnan kunnallisista laitoksista. Tuossa keskellä kylää, kirkon vierellä, seisoo esimerkiksi köyhäintalo. Kaikki siitä ohi kulkevat useamman kerran päivässä, monet aivan äärellä asuvat; mutta vain harva on käynyt sisällä ja hankkinut itselleen käsityksen siitä, miten laitos on järjestetty. Ja kuitenkin on sanasta sanaan totta, että kunnan vanhukset usein kärsivät puutetta välttämättömimmästäkin, potevat tauteja, joita voitaisiin lievittää, ja ikävässä yksinäisyydessään iltojaan istuvat hyvin voivan ja terveen väestön siitä tietämättä, sen heidän majainsa ohi rientäessä. Kun astuu sellaiseen huonoon köyhäintaloon tai kurjaan vaivaisen majaan, jossa hätä ja viheliäisyys jo ovella irvistävät, tekee mieli huudahtaa: miten armottomia ihmisiä asuukaan tässä kunnassa! Mutta ei se huudahdus aina oikeaan osaisi. Ihmiset eivät aina ole yhtä armottomia kuin he ovat tietämättömiä. He eivät tunne yhteiskuntansa varjopuolia. Mutta jos he joutuisivat katsomaan niitä silmästä silmään, heräisi heidän armeliaisuudentuntonsa elävään toimintaan. Vanhat Köyhäinhoitolehden kirjoitukset valottavat suomalaisen hyvinvointivaltion syntyjä syviä ja ovat osa kulttuurihistoriallista perintöämme. Lehden kirjoituksia vuosilta 1912 1917 on koottu Sosiaaliturvan artikkelipankkiin: www.sosiaaliturva.fi > Köyhäinhoitolehdet Hyvästä yhteistyöstä kiittäen toivotamme Huoltaja-säätiö 4 Sosiaaliturva 12/08

Äänestä sosiaalialan vuoden valopilkkua! Olemme keränneet Sosiaaliturvan verkkosivuille ehdotuksia sosiaalialan vuoden valopilkuksi tekoja, henkilöitä, projekteja, kirjoja, jotka ovat erityisesti vieneet sosiaalialan työtä eteenpäin, tuoneet esille asiakkaiden näkökulmaa tai sosiaalisia näkökohtia yhteiskunnan kehitykseen. Ehdotukset olemme saaneet lehden lukijoilta. Listalla on myös toimituksen ehdokkaita. Äänestysaikaa on joulukuun loppuun. Valopilkun julkistamme ensi vuoden ensimmäisessä numerossa. Käy äänestämässä www.sosiaaliturva.fi VIELÄ EHTII PUKINKONTTIIN! Tutkija, vastaa kyselyyn! Sosiaalialan asiakirjojen säilytysaikoja pohtiva työryhmä kaipaa tutkijoiden näkemyksiä. Sosiaalialan tietoteknologiahanke Tikesos kehittää alan tiedon hallinnan menetelmiä ja välineitä. Hankkeen osana laaditaan uusi säilytysaikaesitys sosiaalialan asiakirjoille. Aiempi, vuoden 1989 päätös korostaa asiakirjojen hävittämistä, eikä ota riittävästi huomioon tutkimuksen tietotarpeita. Säilytysaikapäätöksen valmistelutyössä pyritään nyt keräämään kaikki mahdollinen asiaan liittyvä tieto. Tikesos-hankkeen Asiakirjahallinnon työryhmä valmistelee parhaillaan asiaa tutkimuksen tietotarpeiden osalta. Vastaamalla kyselyyn tutkijoilla on mahdollisuus vaikuttaa säilytettävien asiakirjojen valintaan ja säilytysaikaan. Vastaa 15. tammikuuta 2009 mennessä osoitteessa www.tikesos.fi tai www.info.uta.fi/ahakysely/ Lisätiedot: lehtori Sirpa Kuusisto-Niemi Kuopion yliopisto sirpa.kuusisto-niemi@uku.fi > Sosiaaliturvan lahjatilaus vuodeksi 2009 opiskelijalle tai eläkeläiselle VAIN 28 euroa, muille 56 euroa. > Lisälahjana Sosiaaliturvan seitsemänkielinen sanasto CD:nä veloituksetta! (ovh 40 euroa) > Lehden tilaajana saat myös kunnallisen sosiaalipolitiikan perusteoksen etuhintaan 28 euroa! (ovh 38 euroa) Aulikki Kananoja, Vuokko Niiranen ja Harri Jokiranta: Kunnallinen sosiaalipolitiikka. Osallisuutta ja yhteistä vastuuta. PS-kustannus 2008, nid. 252 s. www.sosiaaliturva.fi > Tilaukset Tilauspalvelu: puh. 09 771 2510 toimisto@sosiaaliturva.fi Etu voimassa 19. joulukuuta saakka. Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Sosiaaliturva-lehti Sosiaaliturva 12/08 5

Paras-hanke Sosiaaliturva-lehden Löytyykö Paras? -palstalla on seurattu kunta- ja palvelurakenneuudistuksen etenemistä eri puolilla maata vuodesta 2007 haastattelemalla kuntien sosiaali- ja perusturvajohtajia. Palstan nyt päättyessä Sosiaalikehitys Oy:n toimitusjohtaja Juha Kaakinen arvioi uudistushankkeen tavoitteiden onnistumista haastattelujen pohjalta. Löytyikö Paras? Minkälainen kuva kaavailluista uudistuksista piirtyy? Tilaaja-tuottajamalli elinkaariorganisaatiolla, sosiaali- ja terveyspiiri, yhdistetty sosiaali- ja terveystoimi, terveydenhuoltoalue, jossa liikelaitosmuotoinen tuotanto-organisaatio ja kuntayhtymämuotoinen tilaajaorganisaatio, sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä, yhteistoiminta-alue isäntäkunnalla ja sama höystettynä tilaaja-tuottajamallilla ja kunnallisella liikelaitoksella, kansalaiskunta-palvelukuntamalli, terveydenhuollon kuntayhtymä... Lista kuvaa sosiaali- ja perusturvajohtajien haastatteluissa esiin tulleita sosiaali- ja terveyspalveluiden organisointivaihtoehtoja. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tässä tapauksessa tulee mieleen, että taitaa se identiteettikin vielä olla vähän hakusessa. Ei käy kateeksi niitä sosiaalialan ammattilaisia, jotka tämän laatikkoleikin pyörteissä ovat yrittäneet tehdä asiakaslähtöistä auttamistyötä. kuva: Heikki Pälviä Mitä on saatu aikaiseksi? Paras-hanke alkoi suurella ryminällä ja uholla ja suurin tavoittein. Kuntien viranhaltijat ja päättäjät saivat purtavakseen paketin, jota kaikkien ei ole ollut aivan helppo niellä. Hanke on tuottanut kilometrikaupalla selvityksiä ja suunnitelmia, jotka ovat realisoituneet tai realisoitumassa hyvin vaihtelevasti. Valmisteluun on uhrattu tuhansia ja taas tuhansia työtunteja, normaalityön ohella. Joukossa on paljon iloisiakin yllätyksiä, uusia yhteistyöavauksia esimerkiksi kehitysvammaisten erityishuollossa ja odottamattomia kuntaliitoksia, kuten Salon seudun suurliitos ja Jyväskylän kaupungin ja maalaiskunnan yhdistyminen, mutta myös perinteistä meidän kunta -juoksuhautaan kaivautumista. Miten sosiaalijohto on pärjännyt? Moni paljon nähnyt sosiaalijohtaja näyttää suhtautuvan uudistusvellontaan stoalaisella tyyneydellä, 6 Sosiaaliturva 12/08

Ei käy kateeksi niitä sosiaalialan ammattilaisia, jotka tämän laatikkoleikin pyörteissä ovat yrittäneet tehdä asiakaslähtöistä auttamistyötä, sanoo Juha Kaakinen luettuaan Löytyykö Paras -palstan kaikki 22 juttua. kuva: Erja Saarinen usko sosiaalihuollon tarpeellisuuteen ja tulevaisuuteen on kaikesta huolimatta vahva. Sosiaalihuolto on tähänkin mennessä kestänyt sitkeästi vaikka mitä ja kaikista säännöllisin väliajoin vaihtuvista johtamis- ja organisaatiomuodeista huolimatta säilynyt hengissä. Epäilemättä näin käy myös meneillään olevan tilaaja-tuottajamalliin liittyvän villityksen kanssa, vaikka jotkut sosiaalijohtajat ovatkin tyylikkäästi ilmoittaneet passaavansa tämän vaiheen. Haastatteluista välittyvä optimismi ja tulevaisuususko on vähän yllättäväkin. Sinänsä tämä optimismi, vaikka siihen ei aina ihan järkiperäisiä syitä olisikaan, on sosiaalialalle tyypillistä. Välillä kun on suoraan sanoen tuntunut, että nyt sosiaalihuoltoa viedään kuin sitä kuuluisaa litran mittaa. Entä uudistukselle asetetut tavoitteet päästäänkö niihin? Vähän yksinkertaistaen voi sanoa, että ratkaistavana oli kaksi isoa kysymystä: kuntarakenne ja erikoissairaanhoidon kestävä rakenne ja rahoitus. Kummankaan osalta ei ole syntynyt valtakunnallisesti kattavaa ja tyydyttävää kokonaisratkaisua. Valtakunnallisella tasolla Paras-hankkeesta näyttää jossain vaiheessa poliittinen rohkeus loppuneen kesken. Kuntien perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon kehittäminen on taloudellisesti täysin riippuvaista erikoissairaanhoidon kustannuskehityksestä. Minkään kunnan talous ei kestä sitä, että kaikesta sopimusohjauksesta huolimatta kuntiin tippuu erikoissairaanhoidosta uusia kuponkeja kesken vuoden. Valtakunnallisilla ratkaisuilla on aina kuntiin suuri psykologinen merkitys. Kuvaava esimerkki on Stakesin ja Kansanterveyslaitoksen fuusion uusi nimi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Sosiaali-sanahan oli nimestä hävinnyt jo aiemmin, mutta loppumetreillä näyttää vielä aakkostenkin järjestys vaihtuneen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin myös ministeriön nimi muuttuu. Miltä lopputulos nyt vaikuttaa? Paras-hankkeen jäljiltä sekä kuntarakenne että sosiaali- ja terveyspalvelujen organisaatiorakenteet muodostavat värikkään tilkkutäkin. Tämän kanssa nyt vain on elettävä, mutta on vaikea uskoa, että olisi kyse muusta kuin epämääräisen ajan kestävästä välivaiheesta, jonka jälkeen tapahtuu jälleen uutta ryhmittelyä sekä kuntarakenteessa että palvelujen organisoinnissa. Kukaan tuskin vakavissaan uskoo, että pelkkä organisaatiolaatikoiden uudelleenjärjestely ratkaisisi peruskysymystä: Miten järjestetään 60 miljoonan palvelut 50 miljoonalla? Entä sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö? Sosiaalihuollon tulevaisuudelle suhde terveydenhuoltoon on keskeinen. Kaikki näkevät vähintäänkin avoliiton tarpeellisuuden, mutta silti suhde on monin paikoin myös varsin jännitteinen. Haastatteluista välittyy selvästi, että siellä missä sosiaalihuolto on alusta asti ollut omalla asiantuntemuksellaan tasaveroisena kumppanina, on päästy hyvään lopputulokseen siitä riippumatta, mikä on uuden organisaation nimi. Löytyy myös toista ääripäätä, räikeitäkin esimerkkejä paljaasta vallankäytöstä ja jyräämisestä. Välillä jää myös ihmettelemään sitä, kun todetaan, että ei sillä niin väliä mikä organisaatio päivähoitopalvelut tuottaa, mutta sitten kuitenkin on sen verran väliä, että päivähoito pitää siirtää sivistystoimeen. Perustelut ovat joskus vähän farisealaisia, kuten lapsen polusta tulee näin yhtenäinen. Lapsen polku tässä meidän kattavassa palvelujärjestelmässä alkaa jo neuvolasta, joten tällä logiikalla päivähoidon voisi siirtää samaan syssyyn terveydenhuollon organisaatioon. Vanha totuus lienee, että sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistyö ja yhteinen tekeminen toimii tai ei toimi siitä riippumatta ollaanko samassa organisaatiossa vai ei. Ihmisistähän se on kiinni, ja johtamisesta. Vaikka terveydenhuollon merkitys sosiaalihuollon kumppanina on korostunut organisaatiomyllerryksissä, ei se suinkaan ole sosiaalihuollon ainoa kumppani. Haastatteluissa tulee hyvin ilmi laajemman, ylisektorisen hyvinvointipolitiikan tarve. Miltä sosiaalihuollon tulevaisuus näyttää? Paljon on toki ilmassa haastatteluissakin esiin tulleita huolen aiheita: medikalisoituminen, juridisoituminen, kaupallistuminen ja tietysti pilvien synkkeneminen talouden taivaalla. Mutta ei sosiaalihuolto mihinkään ole häviämässä. Monen kuntaliitoksen yhteydessä, kun palveluita on pyritty keskittämään, on osoittautunut, että itse asiassa juuri monet sosiaalihuollon palvelut ovat kuntalaisille niitä elintärkeitä lähipalveluita, joita ei voida keskittää. Sosiaalihuolto uudistuu ja niin sen pitääkin, mutta joiltain osin on tarpeen palata juurille. Yhteiskunnassamme on ihmisiä, jotka elävät haavoittavissa oloissa: köyhiä, asunnottomia, päihdeongelmaisia, yksinäisiä, työelämästä syrjäytyneitä, ihmisiä, joiden puolesta kukaan ei korota ääntään elleivät sosiaalihuollon ammattilaiset sitä tee. On myös toinen tärkeä näkökulma, joka liittyy sosiaalihuollon tulevaisuuteen ja suhteeseen terveydenhuoltoon. Viime aikoina on jälleen nostettu keskusteluun yhteisöllisyys ja sen puute. Terveydenhuollon näkökulma on usein yksilö- ja potilaskeskeinen. Terveyden ylläpitämisessä ja sen menettämisessä yhteisöllisillä tekijöillä ja niiden puuttumisella on usein ratkaisevakin merkitys. Ehkä olisi syytä puhua yhteisöterveydestä ja sosiaalisen merkityksestä sen rakentumisessa. Terveen yhteisön rakentaminen on savotta, josta ei selvitä ilman sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemusta. Herättääkö Paras intohimoja? Löytyykö Paras? -palstan kaikki jutut löytyvät Sosiaaliturvan verkkosivuilta. Kerro, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia ne sinussa herättävät. Viekö Paras-hanke sosiaalihuollon turmioon vai turvaako se toimivat sosiaalipalvelut? www.sosiaaliturva.fi > Artikkelipankki > Kunta ja palvelurakennemuutos Sosiaaliturva 12/08 7

kärkiteema Lea Suoninen-Erhiö Eihän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kenenkään pitänyt joutua hyväntekeväisyyden varaan. Leipäjonojen ja ruoan jakelun piti olla vain syvimmän lama-ajan ilmiö. Miten se lupaus menikään: Ketään ei jätetä kaikista huolehditaan. Oliko se sittenkin vain tyhjää puhetta? Miten tässä näin pääsi käymään? kuva: Heikki Pälviä Muistatteko 1990-luvun alun laman? Pitkät leipäjonot ylittivät kansainvälisen uutiskynnyksen joulukuussa 1993. Ministeri Jorma Huuhtanen yritti selittää ilmiötä sillä, että ilmaisruoalle riittää aina hakijoita, jos sellaista on tarjolla. Jo vuotta aiemmin oli julkaistu tutkimus, joka osoitti joidenkin ihmisten näkevän nälkää. Se ei kuitenkaan ylittänyt uutiskynnystä. Leipäjonoihin ja nälkäkysymykseen kotimaiset tiedotusvälineet tarttuivat vasta kansainvälisen median jälkeen. Pääkirjoituksissa oltiin huolissaan Suomen menetetystä maineesta maailmalla. Nälkäongelmaan ei uskottu tai sitä pidettiin liioiteltuna. Ruoka-apua esitettiin sosiaalihuollon tehtäväksi Käsitykset muuttuivat pian. Jo seuraavana kesänä valmistui sosiaali- ja terveysministeriön ja Stakesin Nälkä.-raportti. Pääkirjoituksissakin jouduttiin myöntämään, että nälkäongelma on sittenkin totta. Stakesin köyhyystutkija Jouko Karjalainen oli mukana Nälkä.-raporttia tekemässä. Esitimme raportissa monia vaihtoehtoja nälkäongelman ratkaisemiseksi. Ruoka-apu oli 8 Sosiaaliturva 12/08 vain yksi niistä ja sitäkin esitimme ensisijaisesti sosiaalihuollon tehtäväksi, mutta emme sulkeneet myöskään kolmatta sektoria pois. Pidimme ruoanjakelua välivaiheen hätäapuna. Pääkirjoituksissa ruoka-avun jakaminen nostettiin suositeltavaksi ratkaisuksi ja sitä pidettiin ensisijaisesti kirkon ja kolmannen sektorin tehtävänä. Jos ruoan jakelu olisi tullut sosiaalihuollon tehtäväksi, se olisi varmaan ollut byrokraattisempaa ja kalliimpaa. Ja aika ilmeistä on myös se, ettei kaupan ylijäämäruokaa jaettaisi, kuten monessa paikassa nyt tehdään. Ehkä se olisi kuitenkin pakottanut ensisijaisten rahallisten etuuksien korottamiseen, jotta ruoanjakelusta olisi päästy mahdollisimman nopeasti eroon, Karjalainen tuumii. EU:sta ylijäämäruokaa Vuonna 1996 Suomi oli jo valmis vastaanottamaan EU:n ylijäämäruokaa toisin kuin muut EU:n pohjoiset jäsenmaat Ruotsi ja Tanska. Juuri aiemmin oli käyty repivä EU-kansanäänestys, joka toi näkyviin aika perustavanlaatuisia jakoja suomalaisesta yhteiskunnasta. Jäsenyyttä vastustaneita oli tuolloin paljon hallituksen taustajoukoissa ja siten vaikuttamassa päätökseen EU-ruoan vastaanottamisesta. Sitä perusteltiin hiukan omituisillakin argumenteilla, kuten sillä, että jäsenmaksulle saadaan näin vastinetta. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun suurin kuohu EU-jäsenyyden ympärillä oli jo laskeutunut, samanlaiset argumentit eivät olisi tulleet niin vahvasti näkyviin. Näen, että EU:n ruoka-avun vastaanottaminen liittyy myös siihen historialliseen hetkeen. Ruokapankit eivät näy katukuvassa Ilmaisen ruoan jakelusta ei ole päästy vieläkään eroon, mutta nykyään se tapahtuu usein katseilta piilossa, ruokapankeissa. Näin on saatu ikävät jonot pois katukuvasta ainakin osittain. Ruokapankkien perustamisessa oli toki taustalla sekin, että näin ruoka-apua tarvitsevat pääsevät suojaan muiden katseilta ja voivat säilyttää yksityisyytensä, Karjalainen lisää. Ruokapankkeja on monenlaisia ja niissä ruoka-avun antamiseen liittyy usein myös sosiaalista tukea. Esimerkiksi kirkon ruokapankit toimivat kiinteässä yhteistyössä seurakuntien diakoniatyön kanssa. Kirkon ruoka-avun jakelupisteitä oli viime elokuussa eri paikkakunnilla noin 180.

Ruoka-apuun on turvautunut myös kunnallinen sosiaalihuolto. Erilaiset toimintakeskukset ja lähiöasemat hakevat jakelupisteistä ruokaa yhteisten aterioiden valmistamiseen. Yhteiset ateriat ovat tärkeä osa sosiaalista työtä. Siinä on vahvasti mukana yhteisöllinen ja sosiaalinen ulottuvuus: tätä toimintaa en missään nimessä aseta kyseenalaiseksi. En ole myöskään vaatimassa ruoanjakelun lopettamista, jos ei sille ole vaihtoehtojakaan, Karjalainen täsmentää. Selvittiinkö lamasta kunnialla? Tutkijoiden arviot 1990-luvun laman vaikutuksista yhteiskuntaan olivat heti laman jälkeen tehdyissä analyyseissa vielä toiveikkaita: hyvinvointivaltio toimi niin kuin sen pitikin ja lamasta selvittiin kunnialla. Tähän päädyttiin esimerkiksi 1997 ilmestyneessä Stakesin julkaisussa Leikkausten hinta. Ne olivat liian toiveikkaita arvioita. Sittemmin arviot ovat muotoutuneet paljon synkemmiksi. Silloin elettiin murrosvaiheessa, joka on vasta jälkeenpäin ymmärretty. Talouden mittarit alkoivat näyttää vihreää jo 1994, mutta työttömyys ja toimeentulotuen asiakasmäärät kasvoivat vielä pitkään sen jälkeen. Tässä tilanteessa syyperusteista työttömyysturvajärjestelmää muutettiin ja käyttöön otettiin tarveharkintainen työmarkkinatuki. Se oli piste, josta ei ollut enää paluuta, Karjalainen sanoo. Pohjoismainen malli on murentunut Niin se hyvinvointivaltio, josta monet suomalaiset vielä kansainvälisissä konferensseissa ylpeinä puhuvat. Onko sitä? Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aina perustunut täystyöllisyysoletukselle. Vuosina pohjoismaisen hyvinvointivaltion yritys onkin ollut vain karikosta toiseen harhaillut toivioretki. 1989 91 voimassa olleella työllisyyslailla täystyöllisyys yritettiin aidosti turvata: silloin jokaisella oli oikeus palkkatyöhön puolen vuoden työttömyyden jälkeen. Sitä esimerkiksi professori Pertti Koistinen on pitänyt kypsän hyvinvointivaltion merkkinä. Laman aikana työllisyyslaki purettiin ja sen jälkeen on haettu ihan muita välineitä. Nythän se on erilaista tempputyöllistämistä aktivoinnin ja ties minkä kuntoutuksen nimissä. Työllistämiskysymys on sivuutettu ja keskitytty ihmisten moraalin vartioimiseen. Tämä on esimerkiksi hiljattain valmistuneissa Tuija Kotirannan ja Elsa Keskitalon väitöskirjoissa ollut keskeinen viesti. Pohjoismaiselle hyvinvointimallille on tunnusomaista myös universalismi: sosiaalija terveyspalvelut ovat samanlaisia koko väestölle. Sekään ei Suomessa enää toteudu. Esimerkiksi terveyspalvelut ovat hajonneet, mikä näkyy terveyserojen kasvuna. Huono-osaisilla on mahdollisuus saada terveyspalveluita vain kunnallisen terveydenhuollon kautta, sen sijaan työssäkäyvillä ja hyväosaisilla on lisäksi työterveyshuolto ja yksityiset terveyspalvelut käytettävissään. Sama koskee sosiaaliturvaa: siellä ero ansioperustaisten ja viimesijaisten etuuksien välillä on syventynyt. Toimeentulotukeenhan ei 90-luvulla tehty vuosiin edes indeksikorotuksia. Samalla viimesijaisesta toimeentulotuesta on vuonna 2006 voimaan tulleen työmarkkinatukiuudistuksen jälkeen tullut yhä useamman pitkäaikaistyöttömän ensisijainen tukimuoto, joka ei käytännössä riitä edes perustarpeiden tyydyttämiseen, mitä ruoka-avun jatkuva tarve osoittaa. Haluan kuitenkin yhä uskoa, että sosiaalihuolto on köyhän ystävä, vaikka toiminnassa on aika paljon ulostyöntämisen piirteitä. Sille on monennäköisiä syitä, joista yksi on uusi julkisjohtaminen. Siinä myös sosiaalihuollon työtä pyritään pilkkomaan tuotteiksi, joille voidaan määritellä hinta. Työprosessit määritellään yhä tiukemmin ja tarkemmin ja se johtaa helposti kermankuorintailmiöön: keskitytään niihin asiakkaisiin, jotka sopivat organisaation tulostavoitteisiin. Jo perinteisesti oman onnensa seppiä? Miten se lupaus menikään: Ketään ei jätetä kaikista huolehditaan. Mitä oikein on tapahtunut? Arvot ovat muuttuneet selvästi: individualismi on korostunut entisestään. Sen kääntöpuolena on voimistunut yksilön vastuun korostaminen, minkä vaikeuksissa olevat ihmiset kohtaavat yhä useammin. Se sotii selvästi vanhaa hyvinvointivaltioajatusta vastaan, joka perustuu solidaarisuudelle, yhteisvastuulle. Jokainen on oman onnensa seppä -ajatus on tosin aina ollut vahva suomalaisessa yhteiskunnassa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion yritys onkin ollut vain karikosta toiseen harhaillut toivioretki. Tietyt perusasenteet eivät olekaan kauheasti muuttuneet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin mentäisiin aina eteenpäin. Voihan olla, että tulee jokin muu ajatus, miten nämä suhteet pitää järjestää: ihmisten välisten suhteiden järjestämisestähän on kysymys. Jouko Karjalainen Köyhyystutkijana Stakesissa vuodesta 1993. Mukana tekemässä sosiaali- ja terveysministeriön ja Stakesin Nälkä.-raporttia 1994. Kirkon Ruokapankkityöryhmässä 1997. Kirkon Nälkäryhmän taustaryhmässä. Nälkäryhmä julkaisi vetoomuksen köyhyyden vähentämiseksi joulukuussa 1998. Ennen tutkijanuraa sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa, kriminaalihuollossa, toimeentulotuessa ja asunnottomien sosiaalityössä. kuva: Lea Suoninen-Erhiö Sosiaalipolitiikan harrastajilla on maailman sivu ollut se huoli, että etäisyydet eliitin ja köyhimpien välillä kasvavat niin suuriksi, etteivät he tunnista toistensa elämäntapaa. Se olisi yhteiskunnalle vaarallinen tilanne Uusimmat julkaisut Sakari Hänninen, Jouko Karjalainen, Kirsi-Marja Lehtelä, Tiina Silvasti (toim.): Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes 2008. Sakari Hänninen, Jouko Karjalainen, Kirsi-Marja Lehtelä (toim.): Pääsy kielletty! Poiskäännyttämisen politiikka ja sosiaaliturva. Stakes 2007. Sosiaaliturva 12/08 9

kärkiteema Minna Tarvainen Universaalin palvelujärjestelmän rahoitus on riippuvainen keskituloisten veronmaksajien kannatuksesta. Korostuvatko siis keskiluokan tarpeet hyvinvointipalveluissa? Olisiko aika siirtää painopistettä piirun verran syrjittyjen ja osattomien ihmisten suuntaan? Universalismia vai köyhien priorisointia? Kysyimme sosiaalijohtajalta, tutkijalta ja järjestön edustajalta, miten he näkevät universaalit palvelut. Voidaanko niillä vähentää köyhyyttä? Maksuton peruskoulu on tasa-arvon ja universalismin näkökulmasta yksi merkittävä hyvinvointipalvelu. Peruskoulua käyvät kaikki tietyn ikäryhmän jäsenet, ja se on suhteellisen yhdenvertainen. Universaali ja maksuton kouluruokailu suomalainen innovaatio löytyy meidän lisäksemme vain Ruotsista. Muualla sitä ei ole, se maksaa tai on ilmainen vain toimeentulotukea saavan perheen lapsille. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun peruskoulu loppuu ja toisen asteen koulutus alkaa? Lukio ei ole aidosti maksuton, sillä opiskelijan on ostettava kirjat ja maksettava tutkintomaksut omasta pussista. Ammattikoulussa opiskelijan on hankittava kirjojen lisäksi esimerkiksi kokinvaatteita. Pienituloisille ja toimeentulotukea saaville perheille nämä ovat isoja kysymyksiä. Yhteiskunnan myöntämä rahallinen tuki jää toisen asteen opiskelijalla aika marginaaliseksi. Alle 19-vuotiaan kotona asuvan opintotuki on 21 eu- Susan Kuivalainen, Turun yliopiston sosiaalipolitiikan mvs. professori Universalismissa riittää vielä parsittavaa roa kuukaudessa, lapsilisä loppuu nuoren täytettyä 17 ja ministeriön antamassa toimeentulotukiohjeistuksessa linja on se, että opiskelusta aiheutuneita menoja ei huomioida. Miten tämä istuu universalismiin? Universalismin kriteerien mukaanhan palvelujen ja etuuksien on oltava kattavia. Kattaako 20 euroa kuukaudessa opiskelukulut? Vanhemmille jää niistä iso vastuu. Pieni- ja suurituloiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa, kun nuori valitsee opiskelupaikkaa. Kun puhutaan universalismista ja palveluiden hyvästä tasosta, olisi mietittävä aidosti maksutonta toisen asteen koulutusta. Nyky-yhteiskunnassa koulutuksella on suuri merkitys: se korreloi vahvasti tulojen ja työmarkkina-aseman kanssa. Meillä on myös universaali lasten päivähoito, johon kaikilla on subjektiivinen oikeus. Sielläkin vastaan tulevat maksut, jotka aiheuttavat tuloloukkuja pienituloisille. Sellainen syntyy helposti esimerkiksi silloin, kun yksinhuoltaja työllistyy: ennen työhönmenoa päivähoitomaksu on saattanut olla 0-maksuluokassa, mutta työn aloittamisen jälkeen hoito muuttuu maksulliseksi. Ja jos tulot ylittävät toimeentulotukirajan, yksinhuoltaja ei saa maksuihin sitäkään tukea. Välissä on harmaa alue, jossa tulot eivät nouse. Maksuton päivähoito vastaisi paremmin universalismin periaatetta. Sillä helpotettaisiin taloudellista tilannetta kaikissa niissä perheissä, joissa on pieniä lapsia. Hehän ovat kaikkein tiukimmalla. Maksuttomuus takaisi myös sen, että kaikki lapset pääsisivät varhaiskasvatuksen piiriin tasavertaisesti. On muistettava, että universalistiset palvelut eivät ole yksin valtion politiikkaa. Valtio antaa asiakasmaksujen raamit, mutta kunnat päättävät, mihin ne maksut asettavat. Kaskinen on tästä mielenkiintoinen esimerkki. Siellä päätettiin, että päivähoito- ja terveyskeskusmaksuja ei enää peritä. Jos universalismin hengessä liikutaan, muut kunnat voisivat tutustua siihen, mitä vaikutuksia päätöksellä on. Kuinka paljon ihmiset arvostavat kattavia ja maksuttomia palveluita? 10 Sosiaaliturva 12/08

kuva: Minna Tarvainen Oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan hyvää ei jaeta kaikille tasan ja samalla tavalla, vaan jaon pohjana on inhimillinen tarve ja syntyneet epäkohdat. Se saattaa äkkiseltään näyttää epäreiluudelta; toinen saa enemmän kuin toinen ja toista kohdellaan paremmin kuin toista. Mutta niin tehdään, jotta voidaan ratkaista jokin hankala tilanne. Minulle moraalifilosofina siinä ei ole mitään kummallista. Se on arkipäivän meininkiä. Ja kyllä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallin täytyy antaa tilaa myös erityiskohtelulle ja positiiviselle diskriminaatiolle. Helsingissä me muun muassa tunnustamme alueelliset erot, ja suuntaamme resursseja muita alueita enemmän itään, missä asuu paljon maahanmuuttajia ja köyhiä ihmisiä. Samalla on kuitenkin taiteiltava universaalin periaatteen kanssa. Ihmisten mielestä on ok auttaa köyhiä ja maahanmuuttajia, mutta entä kun Paavo Voutilainen, Helsingin sosiaalijohtaja Positiivinen diskriminaatio on taitolaji köyhä onkin ihminen, joka on elänyt tuhmasti juopotellut, käyttänyt huumeita ja tehnyt rikoksia? Silloin priorisointi sotii yleistä pinnallista oikeustajua vastaan. Olemme törmänneet tähän pitkäaikaisasunnottomuuden poisto-ohjelmassa, johon suunnataan merkittävästi rahaa niin valtakunnallisesti kuin Helsingissä. Tuollaiset ihmiset eivät olisi kyllä yhteiskunnallisesti ansainneet tällaista. Niin heille vain rakennetaan pienyksiöitä kaupungin parhaalle paikalle! Tällaista kuulee, ja samaa ajattelua löytyy varmasti itse kustakin. Erityistoimet ovat vaikea kysymys, sillä ne saattavat synnyttää työntöä marginaaliin. Aina ennen kuin köyhyyttä tai muuta epäkohtaa aletaan korjata erityisin toimenpitein, onkin mietittävä, vahvistaako operaatio näitä ihmisiä vai leimaako se heitä hankalalla tavalla. Meille esimerkiksi kävi virhe asunnottomuu- den poisto-ohjelmassa, kun läksimme kuvaamaan ihmisten diagnooseja ja ongelmia. Jostakin tuo lista pääsi pölähtämään julkisuuteen ennen kuin se saatiin kiinni. Tämä leimasi asunnottomat. Myöhemmin meillä on ollut aikamoinen homma neutraloida leimaa ja inhimillistää tulevia naapureita Sosiaalipolitiikan lähtökohta ei saa olla se, että jaamme ihmisiä erityisryhmiin ja laadimme listoja positiivisen diskriminaation hankkeista. Peruskuvion on oltava universaaleissa palveluissa. Ne eivät leimaa ja niissä ihmiset saavat samanlaista kohtelua. Mitä enemmän ne pystyvät ottamaan ihmisiä vastaan ja reagoimaan ihmisten erityiskysymyksiin, sen parempi. Tuetaan vaikkapa päivähoidossa maahanmuuttajalasta antamalla hänelle suomi toisena kielenä -opetusta tekemättä siitä numeroa. Silti voi ajatella taktisesti: miksi olisin sosiaalijohtajana päivät pitkät ja ehkä yötkin huolissani siitä, riittävätkö resurssit päivähoitoon? Se on vaikutusvaltaisen porukan areena. Meidän johtavien virkamiesten palkasta ainakin puolet pitäisi tulla siitä, että mietimme sellaisten ihmisten asioita, joiden puolesta muut eivät huuda. Toisen puolen ajasta sitten mietimme, onko meillä laadukas päivähoito. Universaalien järjestelmien hyvä puoli on se, että ne pitävät köyhyyden tason aika matalana. Tässä ne toimivat tehokkaammin kuin kohdennetut, residuaalit järjestelmät. Mutta silloin kun ihmiset ovat jo köyhiä ja syrjäytyneitä, järjestelmä vuotaa. Silloin emme puhu enää ehkäisystä, vaan syrjäytymisen katkaisusta. Siihen universaali järjestelmä taipuu huonosti. Siksi onkin mietittävä, mitä tarvitaan universaalin järjestelmän lisäksi. Palveluilla on oma paikkansa köyhyyden vähentämisessä, mutta se on rajallinen. Oleellista on myös sosiaaliturvajärjestelmän toimivuus. Nyt ensisijaisten etuuksien taso on liian alhainen. Sata-komitean valmistelemassa uudistuksessa tasoa on nostettava. Keskusliitto on ajanut sitä, että ensimmäisessä vaiheessa kaikki vähimmäisturvaetuudet olisivat vähintään kansaneläkkeen tasoisia, noin 600 euroa kuukaudessa. Riitta Särkelä, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton toiminnanjohtaja Universalismin rinnalle uusia toimintatapoja Lisäksi toimeentulotuen perusosan myöntäminen on siirrettävä Kelan hoidettavaksi ja saatava voimaan tulotakuu. Kun Kela olisi selkeä toimeentuloturvaviranomainen, se pystyisi entistä paremmin ottamaan huomioon sen, että ihminen on välillä töissä, välillä etuuksien varassa tai että eri etuudet vaihtelevat. Tällöin järjestelmä hoitaisi siirtymät, eikä toimeentulotukea tarvitsisi hakea kunnasta. Järjestelmän hajanaisuus aiheuttaa nyt ihmisille pulmia: jonotusaikoja, papereiden täyttämisiä ja kannustinloukkuja. Jos perustulo olisi Kelan heiniä, kunnissa olisi satsattava harkinnanvaraiseen ja ehkäisevään toimeentulotukeen. Katsottaisiin, mikä on riittävä satsaus siihen, että ihminen pääsee jaloilleen, mukaan mielekkääseen toimintaan ja ajan myötä ehkä työelämään. Palvelujärjestelmässä oleellista on vahvistaa sosiaalityön asemaa. Siitä on tehtävä muutostyön väline. On kehitettävä uudenlaisia työtapoja: sosiaalitoimen, työhallinnon, terveydenhuollon ja järjestöjen entistä tiiviimpää yhteistyötä, ihmisten tilanteiden arviointia ja kuntoutusta. Nykyinen järjestelmämme ei taivu yksilölliseen, pitkäjänteiseen toimintaan, jossa ihmiselle taataan työskentely saman työntekijän kanssa. Nämä muutokset eivät vaadi universalismista luopumista, vaan uudenlaisen painotuksen rakentamista palvelujärjestelmään. Kaste-ohjelmaan olisi saatava iso,syrjäytymis kierteiden katkaisemiseen tähtäävä hanke. Köyhyyden vähentäminen ja osallisuuden lisääminen on kyllä kirjattu tavoitteeksi valtakunnallisiin ohjelmiin, mutta poliittinen tahto ei näytä ulottuvan vielä siihen, että niitä varten alettaisiin kehittää uusia toimintatapoja. Eivät ne ilman resursseja kuntiin synny. Hallituskautta on vielä jäljellä. Mielestäni tämä olisi hankkeen väärti. Sosiaaliturva 12/08 11

kärkiteema Antti Eskola Mikä on se kulttuuri tai sen kulttuurin henki, jossa tai jonka vallitessa Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia koulusurmia todennäköisimmin syntyy? Miksi ihmisen arvoa väheksytään? Keinolla millä hyvänsä on lyötävä muut, oltava huippu vaikkapa kuuluisa koulutappaja. Miksi kunnialla elettyä tavallista elämää halveksitaan? Mihin unohtui kuva: Erja Saarinen Yllättävien väkivallantekojen, kuten koulusurmien jälkeen poliisilla on tapana pohtia, mikä oli teon motiivi. Sana viitannee siihen, mitä tekijä halusi saada teollaan aikaan. Toisesta suunnasta eli menneisyydestä etsitään selitystä kun kysytään, oliko tekijä ehkä koulukiusattu. Yksittäisten, pistemäisten selitysten etsiminen ei vie kovinkaan pitkälle. Hedelmällisempää on kysyä, mikä on se kulttuuri tai sen kulttuurin henki, jossa tai jonka vallitessa tuollaisia väkivallantekoja todennäköisimmin syntyy. Voisiko vanhasta kulttuurisen viiveen teoriasta olla apua pohdinnassa? Sosiaalista ulottuvuutta voi vahvistaa Kulttuurinen viive on sosiologian klassinen käsite, jonka esitti sosiologian professori William Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan kirjoitus perustuu hänen alustukseensa Kulttuurinen viivästymä yhteiskunnallisessa muutoksessa laahaako sosiaalinen ulottuvuus aina jäljessä? IV Bruno Sarlin -seminaarissa. Sosiaaliturva-lehteä julkaiseva Huoltaja-säätiö järjesti seminaarin 24. lokakuuta. Alustus löytyy kokonaisuudessaan Huoltaja-säätiön verkkosivuilta: www.huoltaja-saatio.fi > Seminaarit Fielding Ogburn (1886 1959) vuonna 1922 ilmestyneessä sosiaalista muutosta käsittelevässä teoksessaan. Kulttuurisen viiveen idea on se, että modernin kulttuurin osat eivät muutu yhtäläistä vauhtia. Jotkut osat muuttuvat nopeammin kuin toiset. Kun osien välillä kuitenkin on vastaavuussuhteita ja riippuvuutta, nopea muutos kulttuurin yhdessä osassa vaatii muutoksia niissäkin osissa, joka ovat vastaavuus- tai riippuvuussuhteessa tuohon nopeasti muuttuvaan osaan. Ogburn erotteli aineellisen kulttuurin ja siihen sopeutuvan kulttuurin. Kehitystä eteenpäin vievän muutoksen todellisena lähteenä hän näkee materiaaliset keksinnöt, kuten työkalut, koneet, raaka-aineet, aseet ja tekniset menetelmät. Sopeutuvaa kulttuuria on ihmisen sosiaalinen ja institutionaalinen elämä, kuten tavat, uskomukset, filosofiat, lait ja hallinnolliset järjestelyt. Sosiaalinen elämä tai kulttuurin sosiaalinen puoli muuttuu viiveellä aineellisen kehityksen jäljessä. Ogburnin ajattelussa sosiaalisen ei kuitenkaan tarvitse kulkea aineellisen perässä, mutta tämä edellyttää korkeatasoista suunnittelua, ennakointia ja kontrollia. Luonnollisesti näidenkin edellytyksenä on ihmisten yhteistoiminnallinen vuorovaikutus, ei erillisyys, itsekkyys ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Kulttuurin ei-aineellinen, materiaaliseen sopeutuva puoli ei ole, kuten myös Ogburn muistuttaa, ainoastaan lainsäädäntöä ja hallinnollisia toimia, vaan siihen kuuluvat myös yleiset ajattelutavat, uskomukset ja filosofiat. Ne eivät ole yksittäisiä pisteitä, joita voitaisiin muuttaa yksittäisin toimin, vaan niitä luonnehtivat pikemminkin sellaiset sanat kuin variaatio ja toisto. Kulttuuri syntyy siitä, että hengeltään sama asia toistuu eri yhteyksissä ja eri muodoissa. Näillä toistoilla kulttuuri jatkuvasti tuotetaan ja uusinnetaan. Äärimuotona ihmisviha Kauhajoen kouluampumisen jälkeen keskustelu onkin pyrkinyt kartoittamaan kulttuuria, josta tällaiset tapaukset nousevat. Erityisesti on huomiota kiinnitetty kahteen sosiaalisen ulottuvuuden kulttuuriseen elementtiin. Ensimmäinen on ihmisen erityislaadun ja arvon väheksyminen, äärimuotoinaan ihmisviha ja alentunut kynnys tappaa toinen ihminen. Pelejä, joilla poistetaan ihmisessä olevia vahvoja esteitä tappaa toinen ihminen, löytyy runsaasti niin tietokoneella kuin maastossa pelattaviakin. Aivan pienille tarkoitettu tapa tarhakaverisi -peli kai vedettiin pois, mutta varmaan se kohta putkahtaa taas esiin. Aivan pienille tarkoitettu tapa tarhakaverisi -peli kai vedettiin pois, mutta varmaan se kohta putkahtaa taas esiin. Toinen sosiaalisen ulottuvuuden kulttuurinen elementti, josta koulusurmien taustaa kartoitettaessa myös on puhuttu, on kunnialla eletyn tavallisen elämän ja hyvin tehdyn tavallisen työn halveksiminen. Keinolla millä hyvänsä on erottauduttava muista, lyötävä muut, oltava huippu vaikkapa kuuluisa koulutappaja. Televisio tarjoaa tähän mitä kummallisimpia kilpailuja, joissa osanottajia nöyryytetään ja hävinneitä halvennetaan. Samaa henkeä on työnnetty väkisin jopa yliopistoihin. Kuitenkaan yliopistot eivät pysy pystyssä ja toimi muutaman huippututkijan varassa, vaan sen suuren joukon työllä, joka hoitaa tehtävänsä hyvin ja parhaaseen suoritukseen pyrkien. 12 Sosiaaliturva 12/08

ihmisen arvo? Huippuyliopisto sosiaalitieteistä Yliopistomaailmasta löytyy muutakin pohdittavaa: Jos tekniset ja taloudelliset systeemit kehittyvät huikeasti muutenkin, niin miksi juuri tämän kehityksen edistämiseksi halutaan luoda uusi niin sanottu huippuyliopisto yhdistämällä Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu? Jos kerran se, mikä laahaa materiaalisen ja kaupallisen jäljessä, on sosiaalinen, niin sosiaalitieteistähän huippuyliopisto pitäisi kehittää. Eikö nykyinen korkeakoulupolitiikka vain pahenna Ogburnin tarkoittamaa kulttuurista viivettä? Tämähän on samaa kuin jos urheilussa voimavarat suunnattaisiin kehittämään dopingia eikä sen valvontaa, vaikka valvonta ja kontrolli jo nyt laahaavat pahasti perässä. Tarvitaanko aina ensin kriisi? Toinen, myös ajankohtainen mietiskelyn aihe herää eloon aina kun tapahtuu jotakin järkyttävää, kuten nyt Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat. Jostakin nousee esiin satojen vapaaehtoistyöntekijöiden ja kriisiavun antajien joukko samoin kuin julkinen tohina lainsäädännöstä, kuten tällä kertaa aselaeista ja niiden muuttamisen tarpeesta. Hyvä niin, mutta tarvitaanko aina ensin kriisi? Eikö aselakeja olisi voinut tiukentaa jo ennakoivasti? Entä talvehtiiko tämä vapaaehtoisten ja kriisityöntekijöiden armeija jossakin kriisiä odotellen? Vai tekeekö se myös ehkäisevää työtä, joka vain ei näy julkisuudessa niin kuin kriisityö näkyy? Ehkä tämä näkyvyyden erilaisuus luo kuvaa, että hyvää tarkoittavat toimet laahaavat aina perässä? Kenen kulttuuri laahaa perässä? Se, missä määrin kulttuurin sosiaalista ulottuvuutta kykenee rakentamaan ja suunnittelemaan ja missä määrin se välttämättä laahaa materiaalisten muutosten jäljessä, on yksi kysymys. Keskustelu rinnakkaisista kulttuureista nostaa esiin toisen kysymyksen, nimittäin sen, minkä sisältöisiin ratkaisuihin suunnittelulla pyritään. Kenen kulttuuri on se, mikä laahaa perässä eli minkä tulee muuttua? Ja mitä tämän kulttuurin omaksuneille tapahtuu, elleivät he muutu? Kysymykset nousevat myös Ogburnin pohdinnoissa kun hän sanoo, että hyvin sopeutuneita on kahta lajia. Toiset ovat sopeutuneet hyvin uuteen materiaaliseen kulttuuriin ja sen vaatimuksiin, toiset taas menneen maailman kulttuuriin. Kenen kulttuuri on se, mikä laahaa perässä eli minkä tulee muuttua? Ovatko hyvinvointivaltioon uskovat perässälaahaajia? Mieleeni tulevat omat pienviljelijävanhempani. Väinö Linnaa lainaten: Torpparilaitos oli maataloustuotannon muoto, joka vapautumisen jälkeen kukki kolme neljäkymmentä vuotta kestäneen pienviljelijöiden kesän, kunnes koneellistumisen myötä kuoli ja kuihtui pois. Vanhempani olivat sukupolvea, joka eli parhaan aikuisikänsä tuossa pienviljelijöiden kesässä ja oli siihen hyvin sopeutunut. Miltä heidän sukupolvestaan mahtoi tuntua, kun se sai nähdä tämän kesän kuihtumisen ja tuntea uuden ajan vaatimukset, joihin se ei enää kyennyt sopeutumaan? Väinö Linnan kaunis mutta haikea ilmaisu pienviljelijöiden kesä, joka koneistumisen myötä kuihtui ja kuoli pois, houkuttelee kysy- mään, oliko meillä joskus myös hyvinvointivaltion odotusten kevät, joka ei sitten johtanutkaan kesään, vaan suoraan syksyyn ja kohta kenties ankaraan talveen. Mitä on tapahtunut niille ihmisille, jotka sosiaalistuivat noihin kevätodotuksiin? Jos osa heistä yhä uskoo, että niin jokaista ihmistä kuin aivan tavallista elämääkin tulee arvostaa, kunnioittaa ja suojella, niin hekö itse asiassa ovat perässälaahaajia? Tai konkreettisemmin kysyen: kun esimerkiksi vanhusten määrä kasvaa ja on etsittävä uusia ratkaisuja, niin tehtäisiinkö se rakentamalla huonokuntoisimmille heidän ihmisarvoaan kunnioittavia vanhainkodin kaltaisia laitoksia? Vai yritettäisiinkö ongelma ratkaista niin, että laillistetaan eutanasia ja rohkaistaan vanhuksia tekemään itsemurha, kun he eivät enää tule toimeen kotonaan? Oliko meillä joskus hyvinvointivaltion odotusten kevät, joka ei sitten johtanutkaan kesään, vaan suoraan syksyyn ja kohta kenties ankaraan talveen. Pitäisikö meidän ymmärtää ja sanoa, että vanhainkodin kaltaiset yritykset johtavat entistä pahempaan jäljessä laahaamiseen, kun sen sijaan eutanasia ja itsemurhaan rohkaiseminen edustavat materiaalisiin muutoksiin sopeutuvaa ja rohkeaa luovaa ongelmanratkaisua. Mitä sanoa niille, jotka vastaavat, että kyllä, juuri näin pitää ajatella ja toimia? Sosiaaliturva 12/08 13

näkökulma jos minulta kysytään Palstalla sosiaalipalveluiden käyttäjät kertovat ajatuksiaan sosiaalipalveluista. Kolumni Mikko Reijonen työskentelee Porvoon työvoiman palvelukeskuksen päällikkönä. Arvoisa tuleva kuntapäättäjä Kuntavaalit on käyty Suomen 415 kunnassa, voitot juhlittu ja tappiot nielty. Kuntapäättäjän valtakirjaa haki liki 40 000 ehdokasta, joista valituksi tuli joka neljäs. Uudet valtuustot aloittavat toimintansa ja valitsevat edustajat hallituksiin ja lautakuntiin. Voittajien on aika ryhtyä töihin. Kunnanvaltuutettuna pääset haastavalle paikalle. Kunnissa järjestetään kansalaisten tärkeät peruspalvelut, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut. Ei ole yhdentekevää, kuinka kuntalaisille elintärkeitä palveluja hoidetaan. Kuntaliiton tutkimustulokset asettavat haasteita toimintasi avoimuudelle ja osallistumistapojen kehittämiselle. Kansalaiset kokevat vaikutusmahdollisuutensa kunnallisasioissa heikoiksi. Tutkimuksen mukaan 45 prosenttia kuntalaisista on sitä mieltä, että minunlaisillani ihmisillä ei ole mitään sananvaltaa siihen, mitä kunnanvaltuusto tekee. Samainen joukko kokee, että valitsemamme valtuutetut menettävät hyvin pian kosketuksensa äänestäjiin. Valtuutettuna Sinun tulisi olla tilivelvollinen kaikille kunnan asukkaille, myös heille, jotka eivät Sinua äänestäneet. Vai oletko sitä mieltä, että valta kuuluukin vain voittajille? Yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen hyvinvointi on edellytys hyvinvoivalle kunnalle. Hyvinvoinnin takaaminen edellyttää toimivia sosiaali- ja terveyspalveluita. Luottamushenkilönä toivon Sinun huolehtivan siitä, että kunnassasi laaditaan tai päivitetään hyvinvointiohjelma, johon kootaan kunnan toimenpiteet sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi sekä kuntalaisten terveyden edistämiseksi. Kyseessä on asiakirja, jolla pidetään huolta kuntalaisista, koko kunnasta ja sen tulevaisuudesta. Nyt on ajankohtaista varmistaa pienimpien hyvinvointi. Uusi lastensuojelulaki edellyttää, että valtuustot tekevät kunnalle lastensuojelusuunnitelman. Lokakuun lopun Suomen Kuvalehdessä peruspalveluministeri Paula Risikko muistuttaa, että Siinä on uusille valtuutetuille heti työtä. ja jokaisen kunnan päättäjän on syytä osata se ulkoa. Asioiden salailu ja pimittäminen, vaihtoehtojen vähätteleminen, tai oman edun tavoittelu eivät kuulu valtuutetun tehtäviin. Myös kuvitelma aina oikeassa olemisesta on hyvä jo alkumetreillä unohtaa. Kaikille valituille kuntapäättäjille toivon luottamusta herättävää valtuustotyöskentelyä. Tehkää viisaita ja kauaskantoisia ratkaisuja meidän kaikkien parhaaksi. kuva: Erja Saarinen Ketkä hakevat ruoka- ja vaateapua? Vanhempani auttoivat aluksi lähinnä alkoholisteja. Edelleen meillä käy kadun kasvatteja, alkoholisoituneita ihmisiä ja pitkäaikaistyöttömiä, mutta myös perheenäitejä ja -isiä lastensa kanssa, opiskelijoita, eläkeläisiä ja yhä enemmän maahanmuuttajia. Meillä näkyy se, kun ihmiset joutuvat odottelemaan etuuksiaan tai joutuvat työttömyysturvan karenssille kieltäydyttyään jostain kurssista. Ihmiset eivät aina pysty osallistumaan kaikkeen tarjottuun esimerkiksi sairastumisen tai perheen vaikean tilanteen takia. Vaikka taloudella on viime vuosina mennyt hyvin, koko ajan on ihmisiä myös joutunut työttömiksi, esimerkiksi yli 50-vuotiaita on sysätty sivuun yritysfuusioissa. Heitä näkyy apua hakemassa. Opintotuella elävät opiskelijat ovat tiukoilla, jos eivät saa vanhemmiltaan apua. Osa käy töissä, mutta kaikki eivät löydä töitä. Moni ei uskalla ottaa lainaa. Köyhiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, on Suomessa vaikka kuinka. Saan kirjeitä ihmisten hädästä ympäri Suomea, joulun alla kiihtyvään tahtiin. Yksi kaksilapsinen opiskelijapariskunta kirjoitti Rovaniemeltä, ettei heillä ole varaa ostaa pienemmälle lapselle vaippoja ja siksi häntä ei voi viedä ulos. Tämä on järkyttävää. Kun aloitin työn 2005, avun hakijoita oli kerralla 200 300, nyt 700 900. Viime keväänä parina kuukautena hakijoita oli jopa 1 300. Avunhakijoiden lisääntyminen kuvaa ihmisten laajaa pahoinvointia. Psyyke joutuu koetukselle, kun yht äkkiä on vähän tai ei ollenkaan rahaa. Ihminen eristäytyy helposti muista. Kun lapsille ei ole varaa hankkia harrastusvälineitä, he jäävät kaveripiiristä sivuun. Vieraita ei voi pyytää, kun ei ole tarjottavaa. Tämä tuo lisää paineita perheen sisälle. Ihmisistä on nöyryyttävää hakea apua, mutta kun avaa jääkaapin eikä siellä ole kuin valot ja joskus ei niitäkään, kun sähkölasku on maksamatta, se pistää ihmisen liikkeelle. 14 Sosiaaliturva 12/08

joulunovelli Heikki Hursti on vuodesta 2005 jatkanut isänsä ja äitinsä työtä Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö ry:ssä. Helsingissä järjestetään yleisiä vaate- ja ruokajakeluita sekä erikseen opiskelijoille suunnattu jakelu. Yhdistys järjestää vähäosaisten itsenäisyyspäivän juhlat ilmaisine ruokailuineen Helsingissä Hakaniemen torilla ja joulujuhlan Töölön kisahallissa. Avustuspaketteja lähetetään eri puolille Suomea. Lisätietoa ja lahjoitukset www.hurstinapu.net Miten ihmisiä on sosiaalipalveluissa kohdeltu? Meille tulijat ovat useimmiten jääneet ilman toimeentulotukea. Pakkien saaminen sossusta on ollut nöyryyttävää. Aiempiin tuloihin vedoten on sanottu, että kyllä sinun nyt täytyy vaan pärjätä, vaikka oikeasti lompakko on tyhjä. Mitä pitäisi parantaa? Työntekijöiden käytöksen pitäisi olla ihmistä kunnioittavaa eikä nöyryyttävää, vaikka rahaa ei voisikaan antaa. Ihminen on jo nöyrtynyt melkoisesti, kun hän on lähtenyt sossuun hakemaan apua. Valtiovallan tulisi huolehtia heikoimmista ja vähäosaisista. Toimeentulotukea ja vähimmäisetuuksia pitäisi nostaa. Olisiko sosiaalitoimen tai Kelan mahdollista rakentaa hätäapurahastoa? Kun ihminen jää työttömäksi, hän on usein pari kuukautta rahaton ennen kuin saa uuden työn tai korvaukset lähtevät rullaamaan. Hätäapua pitäisi saada ilman kauheita paperimääriä ei vedottaisi edellisvuoden suuriin tuloihin. Avustuksia voisi periä takaisin, kun ihminen saa elämänsä kuntoon. Miten työtänne voisi helpottaa? Valtiolle on halvin vaihtoehto, että kolmannen sektorin porukat tekevät vapaaehtoisesti tätä työtä. Olisi suuri menoerä, jos isommille paikkakunnille palkattaisiin 20 30 henkeä näihin hommiin. Toivoisin julkiselta puolelta kädenojennusta hyvästä työstä, jotta pystyisimme sitä tekemään ja kehittämään. Helsingin sosiaalivirasto antaa vuodessa 10 000 euroa, mutta kun pelkän jakopaikan vuokra on 2 000 euroa kuukaudessa, se ei pitkälle riitä. Varasto- ja toimistotilat pystyimme ostamaan Raha-automaattiyhdistyksen avustuksella, mutta taloyhtiö on kieltänyt avustusten jakelun tiloistamme. joulunovelli Köyhän joulu Rämmin räntäsateessa. Olen matkalla leipäjonoon hakemaan pientä särvintä perheelleni. Pitkäaikaistyöttömänä rahat ovat taas tiukalla. Mietin edellisellä viikolla tullutta itsenäisyyspäivän Linnan juhlat -lähetystä. Jospa saisin perheelleni jouluksi sen verran rahaa, minkä joku rouvista oli pannut pukuunsa. Tai edes sen, mikä oli mennyt kampaajalla ja kosmetologilla. Silloin voisimme mekin elää herroiksi ja saada herkkuja pöytään. Ehkä jopa lahjojakin, ainakin lapsille. Itsestä nyt ei niin väliä. Nyt täytyi kuitenkin tyytyä vähempään. Kiertelen kirppareita lahjaostokset mielessäni. Niistä löytää monenlaista käyttökelpoista tavaraa pilkkahintaan. Nuoremmalle tyttärelleni ostan hienon puisen nukkekodin, josta saisi korjaamalla ja maalaamalla huippukuntoisen ja pojalle vielä hyväkuntoisen autoradan jollainen itsellänikin oli joskus lapsena. Kaikki retrohan on muotia, ajattelen. Vanhemmalle tyttärelle ja vaimolle löytyy hienoja vaatteita lähes pitämättömässä kunnossa. Niissä ei ole muuta vikaa kuin että ovat edellisen kauden muotia. On se tavallaan hyvä, että on tuollaisia tuhlareitakin, vaikka periaatteessa en pidäkään haaskauksesta. Lehdestä luin, että lentokoneet kuljettavat brittituristeja Napapiirille päiväksi joulupukkia katsomaan. Hintaa reissulla on sen verran, ettei meikäläisen monen kuukaudenkaan työttömyyskorvaus riittäisi. Hullua, mutta tuohan se tuloja ja työtä ihmisille täälläpäin. Itse en lähtisi vain päiväksi yhtään mihinkään, jos siitä pitäisi maksaa tolkuttomia summia. Pikkujouluissakin kävimme perheen kanssa, seurakunnan ja työttömien yhdistyksen järjestämissä. Molemmissa oli iso joukko samanlaisia ihmisiä ja perheitä kuin mekin. Työttömiä, eläkeläisiä ja muita köyhiä. Kerrankin tunsi kuuluvansa johonkin eikä tuntenut olevansa yksin ainoa köyhä. Aaton lähestyessä oli aihetta riemuun: voitin lähikaupan arpajaisissa kinkun ja huoli kinkuttomasta joulusta väistyi. Joulukalan narrasin lähijärveltä. Aattoilta sujuu mukavasti: syömme ja käymme kävelyllä hautuumaalla sytyttelemässä kynttilöitä edesmenneiden läheisten haudoille. Kynttilämereen verhottu hautuumaa on vaikuttava näky ja ilmaista huvia. Hakkaa mennen tullen kauppojen jouluvalot sun muut joulukadut. Illalla lähden rivitalomme kerhohuoneeseen, kun olimme naapurin isännän kanssa sopineet olevamme toistemme luona joulupukkeina. Puin pukin puvun päälleni ja nostin lahjasäkin selkääni. Erittäin mukavaa on tuoda hyvä joulumieli naapureille vähällä vaivalla. Lapset lauloivat silmät kirkkaina ja näyttivät onnellisilta, vaikka tiesinkin, ettei naapureilla ollut varaa sen enempiin ylellisyyksiin kuin meilläkään. Raha ei merkitse kaikkea. Pukin käytyä meilläkin availimme paketteja ja pienimmät lapsista olivat innoissaan kuin lapset vain voivat. Heitä eivät häirinneet käytetyt lahjat nehän ovat heille kuitenkin uusia ja nukketalostakin olin saanut tosi nätin. Vanhin lapsistani hieman nurisee, kun kaikki lahjat ovat vanhoja, eivätkä uusia ja hienoja, kuten paremmilla ihmisillä. Paremmilla ihmisillä? Ketä sinä niillä tarkoitat, kysyn. No, rikkaita tietysti, niin kuin sitä kadun päässä asunutta perhettä, jolla oli hieno talo ja komea auto pihassa. Niiden lapsilla oli aina parhaat kuteet ja muut releet. Lahjoissa ei pihistelty. Saivat kaiken minkä halusivat. Jouluvalotkin pihalla olivat kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Ai. Tarkoitatko sitä perhettä, jonka äiti ja lapset viettivät viime jouluna aattoillan turvakodissa isän ryhdyttyä juhlimaan joulua, kysyin. Sitä perhettä, jonka äiti muutti toiselle paikkakunnalle kerrostaloyksiöön ja lapset vietiin sijaiskotiin, kun heillä oli ongelmia kotona. Poika liikkui jossain jengissä, joka pahoinpiteli vanhuksen sairaalakuntoon. 15-vuotias tytär jäi kiinni bilehuumeiden käytöstä. Niiden isähän viettää tämän joulun valtion laitoksessa firman taloussotkujen vuoksi. Ei päässytkään sihteerinsä kanssa Kanarialle joulun viettoon. Siitäkö perheestä tosiaan puhut? Tyttäreni ymmärsi yskän ja tajusi, kuinka hyvin meillä asiat sittenkin oli. Kodissamme riittää rakkautta ja lämpöä. Aineellisista puutteista huolimatta meiltä ei puutu mitään, sillä onhan meillä toisemme. Olemme onnellisia. Hyvää Joulua, Jari Eero Sosiaaliturva 12/08 15

näkökulma pinnan alta Mitä tapahtuu todella? Nähdäänkö metsää puilta? Ajattelevat ihmiset valottavat ajan ilmiöitä pintaa syvemmältä. Palstalla pannaan mutkat suoriksi ja paljastetaan olennainen. Kilpailussa eriarvoisuus on lopputulos, juuri sitä, mitä tavoiteltiinkin. Tuula Helne, VTT, vastaava tutkija, Kansaneläkelaitos Jäähyväiset oikeudenmukaisuudelle? Elämä ei ole oikeudenmukaista. Näin on, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan ja onnettomuuden kohdatessa kysyisimme: Miksi juuri minä? tai joskus, altruismin puuskassa: Miksi juuri hänelle, jota elämä muutenkin kolhii, sattui vielä tuokin vastoinkäyminen? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta voiko sosiaalipolitiikka olla sitä? Oikeudenmukaisuus oli yksi hyvinvointivaltion kantavista periaatteista, kuten universalismi ja tasaarvokin. Näyttää kuitenkin siltä, että niin sanottuun hyvinvointiyhteiskuntaan siirryttyämme näistä periaatteista on kaikessa hiljaisuudessa luovuttu. Hyvinvointiyhteiskuntahan on samalla, ja ennen kaikkea, kilpailu- tai kilpailukyky-yhteiskunta. Onko se koskaan periaatteessakaan oikeudenmukainen? Kilpailuasetelmassa oikeudenmukaista on se, että parhain, ovelin tai vahvin voittaa. Voiko tämä olla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden perusta? Suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuus on lisääntynyt. Kilpailussa eriarvoisuus on lopputulos, juuri sitä, mitä tavoiteltiinkin. Kelan syksyllä julkaiseman Toisen Vääryyskirjan toimittajien mielestä myös sosiaalipolitiikan perusvireenä on jonkinlainen moderni sosiaalidarvinismi, jossa kilpailun ja kilpailua edistävän mahdollisuuksien tasa-arvon katsotaan johtavan parhaaseen lopputulokseen. Kilpailutilanteessa jokainen vastaa itsestään. On siis vain loogista, että vastuu ja vastuullisuus ovat nykyisen sosiaalipoliittisen keskustelun suosikki-ilmauksia, jopa siinä määrin, että Raija Julkunen on luonnehtinut nyky-suomea vastuunosoittamisen yhteiskunnaksi. Tarpeetonta sanoakaan, että kyseessä ei ole yhteiskunnallisen, vaan yksilön vastuun osoittaminen. Onpa Sitran Yksilön ääni -raportissa perätty siirtymistä hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskunnan kautta hyvinvointiyksilöön. Mikäs sen parempi, jos ihmisellä on edellytykset vastata itse omasta hyvinvoinnistaan. Kaikilla ei kuitenkaan ole, eikä pelkkä kannustaminen kilpailuyhteiskunnan lempi-iskusanoja sekin aina tepsi. Jotkut kun eivät jaksa edes kilpajuoksun lähtökuopille, maaliin pääsystä puhumattakaan. Mikä on näiden pahoinvointiyksilöiden kohtalo? Ilmeisesti vuosituhannen vaihteessa innovoitu köyhyyspolitiikka. Köyhyyshän ei ole viime vuosina vähentynyt, pikemmin päinvastoin, joten politiikka lienee saavuttanut nimeensä kirjatun tavoitteen. Yhdenvertaisuus, joka on lainmukaisuuden ohella oikeudenmukaisuuden periaate ja tavoite, ei siis kilpailuyhteiskunnassa toteudu. Lainmukaisuudenkin kohdalle voidaan tänä päivänä asettaa kysymysmerkki. Maija Sakslinin ja Elsa Keskitalon mukaan sosiaalietuuksien ehdollistaminen on edellyttänyt perustuslain tulkitsemista siten, että siinä määriteltyyn oikeuteen välttämättömään toimeentuloon voidaan liittää yksilön velvoitteita. Mutta, kuten Amitai Etzionikin muistuttaa, perusoikeuksia ei tarvitse ansaita, vaan ne kuuluvat kaikille myös niille, jotka eivät kykene täyttämään velvollisuuksiaan. Lain tulkitsemisen ohella kysymyksiä herättää myös lakien noudattaminen. Perustuslaista seuraa, että kuntien tulee varata riittävät määrärahat sosiaalihuoltoon. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista taas edistää jokaisen oikeutta laadultaan hyvään palveluun ja kohteluun. Alibudjetoinnin ja menojen karsimisen vuoksi palvelujärjestelmä ei kuitenkaan ole pystynyt täyttämään velvoitteitaan. Lilli Autti ja Miikkael Liukkonen vaativatkin Toisessa Vääryyskirjassa, että lainsäädäntöön lisättäisiin säännös perusturvarikoksesta, jolloin perusturvan takaavien lakien rikkojat joutuisivat rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tällainen vastuunosoittamisen yhteiskunta merkitsisi eri asiaa kuin nykyinen. Kovin surullista on silti ajatella, ettei Suomessa kyettäisi huolehtimaan huono-osaisemmista kansalaisista muutoin kuin rangaistuksen uhalla. Miksi oikeudenmukaisuuden edistäminen ja puolustaminen on niin vaikeaa? Eikö oikeudenmukaisuus riitä itsensä oikeutukseksi? Esimerkiksi presidenttimme mukaan Pohjoismaiden menestyminen osoittaa, että vapaan markkinatalouden ja hyvän kilpailukyvyn sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristönsuojelun ei tarvitse olla toisiaan poissulkevia. Entä jos Pohjoismaat eivät menesty? Sulkisivatko kilpailukyky ja oikeudenmukaisuus silloin toisensa pois? Pelkään, että tuossa tilanteessa uhrattaisiin pikemminkin viimeksi mainittu. Olkoonkin, että Suomen perustuslaki edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Kilpailukyky ei sentään ole päässyt perustuslakiin. Ainakaan toistaiseksi. Filosofi André Comte-Sponville on muiden joukossa kirjoittanut, että oikeudenmukaisuus on arvokkaampaa tai ylempää kuin tehokkuus eikä sitä voi uhrata tehokkuuden edistämiseksi. Silti tällä hetkellä tehdään juuri niin. Vastaus alussa esittämääni kysymykseen, voiko sosiaalipolitiikka olla oikeudenmukaista, kuuluu siis: voi, mutta ei ole. 16 Sosiaaliturva 12/08

työllisyyspolitiikka Tuija Kotiranta Aktivoinnin paradoksit Miten aktivoitumista voi tukea pakolla? Mitä aktivointi hyödyttää, kun työpaikkoja on vain pienelle osalle työttömistä? Aktivointi on jo sanana sisäisesti ristiriitainen. Sen sijaan tulisi puhua ihmisen oman aktivoitumisen tukemisesta. Monet työttömät ovat kokeneet paradoksiksi sen, että heitä on yritetty eri toimin aktivoida työmarkkinoille, vaikka töitä ei yksinkertaisesti ole kaikille. Kun aloitin väitöskirjani teon vuonna 2002, tarjolla oli 30 000 avointa työpaikkaa. Työttömiä oli lähes 400 000, kun työttömiksi luetaan eri tavoin työmarkkinoilta työttömyyden vuoksi poisjärjestetyt ihmiset. Työtä avoimilta työmarkkinoilta ei olisi löytynyt edes joka kymmenennelle työttömälle. Aktivointi on 2000-luvun sosiaalipolitiikan avainsanastoa. Sitä voidaan pitää yleiskäsitteenä, joka yhdistää työttömyyden ja syrjäytymisen vastaista politiikkaa. Sen juuret ovat aktiivisessa työvoimapoli- Tuija Kotirannan väitöskirja Aktivoinnin paradoksit tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa toukokuussa 2008. Hän sai tutkimuksensa ensimmäiseen vaiheeseen Huoltaja-säätiön apurahan. Kotiranta toimii kehittämispäällikkönä Stakesin Jyväskylän alueyksikössä. Väitöskirja verkossa http://dissertations.jyu.fi/ studeduc/9789513932503.pdf Kirjoituksen lähteet ovat Sosiaaliturvan verkkosivuilla www.sosiaaliturva.fi. Ne saa myös toimitukselta toimitus@sosiaaliturva.fi. tiikassa, jota kehitettiin OECD:n piirissä jo 1980-luvun lopulla. Uudenlainen työvelvollisuus? Työllisyyspolitiikan käsitteenä aktivointi tarkoittaa sanktioiden liittämistä työllisyyspolitiikkaan. Yleisessä kielenkäytössä se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa, jolla on jotain aktiivisuutta lisäävää tai tukevaa sisältöä. Esimerkiksi vaaleissa on puhuttu äänestäjien aktivoinnista. Yleisessä kielenkäytössä sanoilla aktiivi, aktiivinen ja aktivointi on yleensä myönteisesti sävyttynyt sisältö jotain lisää, jotain tehokkaammin. Myös aktiivinen sosiaali- tai työvoimapolitiikka latautuu pikemminkin sanan yleiskielisen merkityksen kuin aktivointipolitiikassa määrittyvän sisällön kautta. Käsitteeseen ei usein liitetäkään erilaisia puolipakollisia aktivointitoimia, koska ne muuttaisivat asian moraaliseksi kysymykseksi uudenlaisesta työvelvollisuudesta tai pakosta. Kun aktivointilaki ei vielä ollut valmistelussa, Matti Heikkilä kysyi, onko sosiaalisia oikeuksia korostavassa yhteiskunnassa oikein asettaa uusia pakottavia ehtoja vähimmäisturvan saamiselle. Omaehtoisuuden tukemista Filosofi Erich Fromm puhuu aktiivisesta minästä. Hänellä aktiivinen ei tarkoita touhukasta käyttäytymistä vaan sisäistä aktiivisuutta, omien kykyjen hyväksikäyttöä ja ilmaisua. Fromm määrittelee: Minä on vahva siinä määrin kuin se on aktiivinen. Minä voimistuu aidosti aktiivisessa toiminnassa. Tämä merkitsee sitä, että tekeminen, prosessi sinänsä on merkitsevä. Fromm pitää kulttuurimme ongelmana sitä, että toiminnan sijasta ajattelemme liikaa lähes yksinomaan lopputulosta. Tällöin ihminen menettää ainoan todellista onnea tuovan tyydytyksen toiminnallisuuden kokemisen. Olen ollut 1990-luvun alusta mukana työttömien omaehtoista toimintaa tukevissa ryhmissä. Ajattelu toiminnallisuudesta on keskeistä siinä ymmärryksessä, jota olen oppinut ihmisiltä näissä ryhmissä. Eniten sitä on minulle opettanut yksi työttömien omaehtoisen toiminnan pioneereista, insinööri Timo Mäkilä. Hän on sanonut, että mielekästä työtä tai tekemistä voi olla lähes mikä tahansa työ, joka on mielekästä tekijänsä kannalta. Fromm määritteli omaehtoisuuden 1955 ilmestyneessä kirjassaan Terve yhteiskunta: Kaikessa luovasti tuottavassa ja omaehtoisessa toiminnassa, lukiessani, katsellessani näkymiä, keskustellessani ystävieni kanssa jne. tapahtuu jotain sisimmässäni. Kokemuksen jälkeen en ole sama kuin ennen. Vieraantuneessa nauttimisessa sisimmässäni ei tapahdu mitään; olen kuluttanut sitä tai tätä, mutta mikään minussa ei ole muuttunut --. Aktivoinnissa omaehtoisuuden oivaltaminen ja sen mahdollistaminen on keskeistä. Kyse on omaehtoisuuden tukemisesta ja jonkin uuden syntymisestä. Omaehtoisuuteen kuuluu myös oma vastuu: kukaan ei voi oivaltaa tai tiedostaa jotain uutta toisen puolesta. Ihminen on vastuussa omista valinnoistaan. Temput eivät auta Aktivointi ei voi olla tekniikkaa, aktivointitemppuja. Suomalaisella hallintokulttuurilla on kova usko toimenpiteisiin ja vähän luottamusta ihmisten omaehtoisuuteen. Niin sanotun Brunilan työryhmän mietinnössä Osaava, avautuva ja uudistuva Suomi vuodelta 2004 pohditaan keinoja, joilla Suomi voisi siirtyä passiivisesta aktiiviseen työvoimapolitiikkaan. Työryhmän mukaan työvoimapolitiikan teho on ollut useiden tutkimusten perusteella varsin heikko ja tämä on työryhmän mukaan johtunut sekä huonoista kannustimista että siitä, että työttömiä ei ole seulottu riittävästi, jotta heille olisi voitu tarjota soveltuvin toimenpide. Usko siihen, että niil- Aktivoinnissa omaehtoisuuden oivaltaminen ja sen mahdollistaminen on keskeistä. 18 Sosiaaliturva 12/08

le voidaan tarjota soveltuvin toimenpide, on vahva. Aluetieteilijä Markku Sotarauta toi suomalaiseen keskusteluun käsitteen ilkeä ongelma. Sen vastakohta on kesy ongelma, joka voidaan määritellä ja johon voidaan löytää ratkaisuja. Ilkeään ongelmaan voi sen sijaan olla monta selitystä. Alkusyytä voi olla vaikea tai mahdoton löytää, ja ongelman ratkaisut ovat kertaluonteisia. Koska ongelmat ovat ainutlaatuisia, niitä ei voi hallita perinteisin menetelmin, selkein ratkaisuin. Sotarauta ehdottaa ilkeitä ongelmia ratkaistavaksi pehmeän suunnittelun strategioilla, on tehtävä sekä että-ratkaisuja. Joko tai-valinnat eivät ole mahdollisia. Tämä on aktivoinnissa olennaista sitä ei voida toteuttaa yhdellä tempulla, yksittäisellä interventiolla. Aktiiviseksi pakottamalla? Aktivointityöhön joutuneet tai päässeet ammattilaiset ovat tunteneet syvää ristiriitaisuutta työssään: he ovat kyselleet, miten aktivoitumista voidaan tukea pakottamalla, velvoittamalla, kun sen idea on omaehtoisuus, ihmisestä itsestä lähtevä aktiivisuus. Se on sitä jo aktiivinen sanan perusmäärittelyn mukaan. Ihmisen on vaikea ponnistaa uuteen tapaan toimia. On helpompi tehdä kuten ennen, rutiinien mukaan. Muutokseen tarvitaan energiaa, jota jonkinlainen pakko usein antaa. Aikuisella muutos alkaa usein elämänkriisistä, joka myös työttömyys on useimmille, etenkin ensimmäisellä kerralla. Jotta voimme saavuttaa jotain haluamaamme, meidän on usein pakotettava itsemme toimimaan niin, että voimme tuon tavoitteen saavuttaa. Joskus on pakko valita jokin vaihtoehto, esimerkiksi lähteä tai jäädä. Ihminen valitsee usein väärin, itselleen huonomman vaihtoehdon. Muutostyön suurin vaikeus piilee siinä, miten vastentahtoisen, vastaan pyristelevän ihmisen saa ohjattua valitsemaan itselleen suotuisimman vaihtoehdon. Käsityölaulussa aktivoinnin tarkoitus? Jyväskylässä sijaitsevan Suomen käsityön museon seinällä on Käsityölaulun sanat, jotka menevät muun muassa näin: Nyt mieli raitis, huoleton Ja reipas ryhti vartalon Jokaista meitä johdattaa, Käsityöhön joutuin kehottaa Kun piirrellään Ja höylätään Tai sahataan, Tai sorvaillaan Niin tarmoll aina toimitaan! ---- Ken tarkkuutta ja taitoja Myös ahkeruutta, aistia Itseensä täällä istuttaa Hän sielun, ruumiin voimistaa. Me mittaamme, Ja vuolemme; Me naulaillaan, Tai uurretaan Ja liitoksia liimataan. Tääll onkin työmme tarkotus Ja aherrusten aikomus Ett tarkkuus silmän terottuis Ja käden voima vahvistuis. Me innolla Työn voimalla Näin tietomme Ja tunteemme Tahtomme lujaks tahkoomme. Mietin pitkään, miksi aktivointihankkeissa tehdään käsitöitä: kudotaan ja höylätään, maalataan ja korjataan. Ja vaikka Mäntysaaren sanoin tulee muistaa, että köyhäinhoidon historia on täynnä ihmeellisyyksiä, ja ennen kaikkea köyhään kohdistuvan kepin ja porkkanan jatkuvaa vuorottelua, oli sittenkin pakko kysyä, mikä sai aktiivisen sosiaalipolitiikan työryhmän ajamaan lakiuudistusta, jolla kehruuhuoneperinne taas tuotiin suomalaiseen köyhäinhoitoon. Käsityölaulusta syntyi oivallus: kyse ei olekaan käsitöistä sinänsä vaan ne ovat väline, jolla kasvatetaan tahdon lujuutta, aivan kuten laulussa todetaan. Tämän takana on ensin raittius ja sitten reipas ryhti. Kun piirretään tai sahataan, toimitaan tarmolla. Ahkeruus kasvaa ja sielu ja ruumis voimistuvat. Onko tässä aktivoinnin ja erityisesti kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus pähkinänkuoressa? Kyse onkin työmoraalin, työhalun, muun tarmokkuuden ja tahdon lujittamisesta. Huolta työmoraalin rapautumisesta Tahdon lujuus on akrasian eli heikkotahtoisuuden vastakohta tai toinen ääripää. Heikkotahtoisuus huolestutti jo antiikin filosofeja. Vastikkeellistamiskehittelyissä huolena on taas kerran ihmisten työmoraalin rapautuminen. Ikiaikainen teema. Toinen selitys on se, että työvoiman tulee olla halvempaa ja nöyrempää. Erään työvoimatoimiston johtaja kertoi, että maatalouslomittajiksi kelpaavat enää vain virolaiset työntekijät. Kyse oli sekä tarjonnasta että kysynnästä. Yksilöillä on kyse myös tahdosta. Tahto on yksi ihmisen kolmesta peruskyvystä, joita ovat sen lisäksi tunne ja järki. Aktivointipolitiikan todellinen tavoite on tahtoon pureutuminen: sen on tarkoitus saada ihmiset tahtomaan työn, myös huonon työn tekemistä. Työttömyyttä ei pidä lääketieteellistää Suomessa aktivointilakiin eli lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) liitettiin kuntoutus sekä käsitteenä että toimintatapana. Tämä tehtiin, jotta Kelan kuntoutusrahoitusta voitiin ohjata myös aktivointiin. Muissa Euroopan maissa puhutaan pelkästään aktivoinnista. Laki aktivoinnista tai aktivointilaki olisi kuvannut paremmin lain sisältöä, koska aktivointisuunnitelman tekeminen, aktivointi on sittenkin lain keskeinen asia. Ajatus kuntoutuksesta sitoo työttömyyden sairauteen ja vajaakuntoisuuteen. Lääketieteellistäminen johtaa työttömyysongelman väärään yksilöllistämiseen, vaikka kyse on yhteiskunnan poliittisista valinnoista. Työttömät voivat olla myös sairaita, vajaatyökyisiä ja kuntoutuksen tarpeessa, mutta käsitetasolla ei tule sekoittaa toisiinsa ilmiöitä, joilla on eri olemuspuoli. Vain taistelua vähistä työpaikoista? Risto Heiskalan mukaan sosiaalinen innovaatio on uudistus, joka tuottaa jotain uutta, jotain lisää yhteiskunnallisesti arvioituna. Tuottaako aktivointi jotain uutta kansakunnalle? Lisääkö se työpaikkoja? Olemmeko tekemisissä nollasummapelin kanssa vai kasvaako yhteinen jaettava kakku? Tämä olisi ollut oikeastaan ainoa todella kiinnostava kysymys tutkimuksen vastattavaksi, sillä jos niin ei tapahdu, aktivointi on kansakunnan tasolla turhaa: taistelua samoista, liian vähäisistä työpaikoista. Työttömyys on niin suuri yhteiskunnallinen kysymys, että aivan uusien ratkaisujen hahmottaminen tuntuu lähes ylivoimaiselta. Aikuiselle terveelle ihmiselle työn puute on niin suuri ongelma, ettei näköpiirissä ole mitään, millä työn voisi korvata. Työttömyys on sekä yhteiskunnasta vieraantumisen että täyden kansalaisuuden puuttumisen ongelma. Jos käytämme syrjäytymisen käsitettä, voimme sanoa Jorma Sipilän sanoin että lyhyesti sanottuna syrjäytymisessä on kysymys rahasta, yhteisyydestä ja elämän päämääristä. Sosiaaliturva 12/08 19

Stakesin julkaisuja Tilaukset www.stakes.fi/kirjakauppa ja puh. (09) 3967 2190 klo 9-15 Toimitusmaksu 6 Anu Muuri SOSIAALIPALVELUJA KAIKILLE JA KAIKEN IKÄÄ? Tutkimus suomalaisten mielipiteistä ja kokemuksista sosiaalipalveluista sekä niiden suhteesta legitimiteettiin Tutkimuksen mukaan kansalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että julkisella sektorilla tulee olla kokonaisvastuu sosiaalipalvelujen järjestämisestä. Mielipiteissä esiintyy kuitenkin uudenlaista tyytymättömyyttä, joka ilmenee halussa kehittää ja uudistaa palveluja. Tutkimus haastaa kuulemaan kansalaisten heikkoja signaaleja, joihin reagointi turvaa järjestelmän kehittämisen ja legitimiteetin myös tulevaisuudessa. 2008, 199 sivua, 27, tilausnumero T178 Teija Hammar PALVELUJEN YHTEENSOVITTAMINEN KOTIHOIDOSSA JA KOTIUTUMISESSA Kotihoidon asiakkaiden avun tarve ja palvelujen käyttö sekä PALKO-mallin vaikuttavuus ja kustannus-vaikuttavuus Väitöskirjassa tutkitaan palveluja yhteen sovittavan kotihoito- ja kotiutumiskäytännön vaikuttavuutta ja kustannus-vaikuttavuutta. Lisäksi tarkastellaan kotihoidon asiakkaiden avuntarvetta, palvelujen käyttöä ja kustannuksia. 2008, 196 sivua, 27, tilausnumero T179 Elsa Keskitalo BALANCING SOCIAL CITIZENSHIP AND NEW PATERNALISM Finnish activation policy and street-level practice in a comparative perspective The study examines how the paradigmatic shift in welfare, portrayed as activation, has informed the Finnish welfare state since the mid-1990s. 2008, 232 sivua, 30 tilausnumero T177 Iloa sosiaalialan työstä! Palkinnot 1. palkinto 500 euroa 2. palkinto 400 euroa 3. palkinto 300 euroa Mikä sinua on vetänyt sosiaalialalle? Mikä saa pysymään alalla? Mikä on sosiaalialan työn suurin anti, ilon ja tyydytyksen lähde? Kirjoita siitä, mitä työ sosiaalialalla sinulle antaa. Osallistu Sosiaaliturvan kirjoituskilpailuun. Kirjoituksen pituus saa olla enintään 5 000 merkkiä eli noin kaksi A4-arkillista. Kirjoituksen voit otsikoida itse. Palkinnot ovat verollisia. Kirjoitukset julkaistaan Sosiaaliturvan verkkopalvelussa nimellä tai halutessasi nimimerkillä. Lisäksi parhaat kirjoitukset julkaistaan 9. kesäkuuta 2009 ilmestyvässä Sosiaaliturvan kesänumerossa. Lähetä kirjoitus Sosiaaliturvan toimitukseen 1. huhtikuuta 2009 mennessä sähköpostitse toimitus@sosiaaliturva.fi tai postitse Toinen linja 14, 00530 Helsinki Lisätietoja antavat toimitussihteerit: Erja Saarinen 09 771 2188 erja.saarinen@sosiaaliturva.fi Lea Suoninen-Erhiö 09 771 2189 lea.suoninen-erhio@sosiaaliturva.fi www.stakes.fi/kirjakauppa