VERBIJOHTIMET -UTU- JA -VNTU- SUOMEN YLEISKIELESSÄ

VERBIJOHTIMET -UTU- JA -VNTU- SUOMEN YLEISKIELESSÄ Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Suomen kieli Toukokuu 2016 Viivi Huhtinen

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Filosofinen tiedekunta Tekijät Author Viivi Maaria Huhtinen Työn nimi Title Verbijohtimet -UtU- ja -VntU- suomen yleiskielessä Osasto School Humanistinen osasto Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Pro gradu -tutkielma X Suomen kieli Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma 12.5.2016 68 Tiivistelmä Abstract Tutkimuksessa tarkastellaan rinnakkaisten verbinjohdinten -UtU- ja -VntU- esiintymistä nykykielessä ja niiden suhteita toisiinsa. Tutkimuksessa selvitetään, mikä on johdinten suhde nykykielessä ja miten johdinten suhde on muuttunut. Tutkimusaineisto on kerätty Kotimaisten kielten keskuksen nykysuomen tekstikorpuksesta, joka on käytettävissä Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n kielipankki-palvelussa. Korpuksessa ovat mukana kaikki suomenkieliset sanoma- ja aikakauslehdet. Sanomalehdet ovat vuosilta 1994 2004. Aineisto on kerätty Lemmie 2.0- ohjelmalla. Aineiston valinnan pohjana ovat Käänteissanakirjasta poimitut 179 johdosparia eli tapausta, jossa samasta kannasta esiintyy sekä UtU- että VntU-johdos. Tutkimus kuuluu morfologian alaan. Johdosten osalta tutkimus keskittyy verbijohdoksiin. Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat perusjohtimen -U- sisältämiä kompleksisia yhdysjohtimia. UtU- ja VntU-johdokset ovat synonyymisiä, ja niiden käyttö voi vaihdella samassa tekstiyhteydessäkin, esimerkiksi verbeissä jakaantua ~ jakautua. Johdoksia tarkastellaan niiden kokonaisesiintymien määrää vertaillen. Aineisto on jaettu kolmeen pääryhmään: 1) johdokset, joilla samasta kannasta esiintyy vain UtU-johdos, 2) johdokset, joilla samasta kannasta esiintyy vain VntU-johdos, 3) johdokset, joilla samasta kannasta esiintyy molemmat johdosvariantit. Viimeksi mainittu ryhmä on suurin, ja se voidaan jakaa edelleen kahtia ryhmään, jossa samasta kannasta on enemmän UtU-johdoksia, ja ryhmään, jossa samasta kannasta on enemmän VntU-johdoksia. Tutkimus osoittaa, että johdinten suhteet ovat muttuneet. Osa aiemmin sekä UtU- että VntU-asuisina esiintyneet johdokset esiintyvät aineistossa vain joko UtU- tai VntU-asuisina. Johdin -UtU- on yleistymässä, ja UtU-johdosten muodostus on etenkin lyhytvokaalisista verbikannoista vallitsevaa. Johdinten vaihtelu on tavallisinta silloin, kun kantana on aa-loppuinen supistumaverbi. Johtimella -VntU- muodostetaan johdoksia etenkin, kun kannaksi voi hahmottua joko aa-loppuinen supistumaverbi tai a-loppuinen nomini. Johdin -a- on hyvin produktiivinen ja johtimella tehdään paljon verbejä vierasperäisistä sanoista sekä slangisanoista. Supistumaverbit ovat karttuva johdosryhmä, mikä varmasti tukee VntU-johtimen produktiivisuutta. Esimerkiksi verbistä logata ( kirjautua sisään ) voidaan muodostaa sekä johdos loggautua että loggaantua. Avainsanat Keywords verbit, johdokset, verbinjohtimet, morfologia, johto-oppi

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Philosophical Faculty Osasto School School of Humanities Tekijät Author Viivi Maaria Huhtinen Työn nimi Title Verbijohtimet -UtU- ja -VntU- suomen yleiskielessä Verbal Affixes -UtU- and -VntU- in Finnish Standard Language Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Pro gradu -tutkielma X Finnish language Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma May 12th 2016 68 Tiivistelmä Abstract This study examines how the parallel verbal affixes -UtU- and -VntU- are represented in the modern Finnish language and how they are related to each other. The aim of this study is to find out what the relation of these two derivational affixes is in the modern Finnish language and how this relation has changed. The research material is collected from the modern Finnish text corpus of the Institute for the Languages of Finland. The corpus is available in the language bank of the CSC - IT Center for Science. The corpus includes all the newspapers and journals written in Finnish. The newspapers date from 1994 to 2004. The data is collected with the Lemmie 2.0 software. As the basis for the selection of the research material are 179 derivational pairs picked from the Reverse Dictionary of Modern Standard Finnish i.e. cases where the same root has both - UtU- and -VntU- derivatives. This study belongs to the field of morphology. Concerning derivatives, the study focuses on verbal derivatives. Derivational affixes -UtU- and -VntU- are complex compound affixes included in the simple derivative affix - U-. Derivatives -UtU- and -VntU- are synonymous to each other and they can be used variably in a same text context as seen with the verbs jakaantua ~ jakautua (en. divide, separate, split, spread ). Derivatives are examined in regard to their total amount of occurrence. The material is divided into three main categories: 1) Derivatives where the root only occurs as a -UtU- derivative. 2) Derivatives where the root only occurs as a -VntU- derivative. 3) Derivatives where the root occurs in both variants. The last-mentioned category is the largest one and it can be divided further into two categories: One where the root has more -UtU- derivatives and the other where the root has more -VntU- derivatives. The study indicates that there have been changes in the relation of these two derivational affixes. Some of the derivatives that have earlier had both -UtU- and -VntU- forms occur in the material only either in -UtU- or in - VntU- form. The derivational affix -UtU- is becoming more common and it is especially common to form - UtU- derivatives from verb roots with a single vocal. There is most variation in the derivational affixes when the root is a contracted verb that ends in -aa. The derivational affix -VntU- is used to form derivatives especially when the root can be either a contracted verb that ends in -aa or a nominal that ends in -a. The derivational affix -a- is very productive and it is used a lot to form verbs from foreign words and slang words. The contracted verbs are a growing group of derivatives which surely supports the productivity of the derivational affix - VntU-. It is possible, for example, to form both two derivatives from the verb logata (en. log in ): loggautua and loggaantua. Avainsanat Keywords Verbs, derivatives, verbal affixes, morphology, derivation

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 1.1. Tutkielman aihe 1 1.2. Aiempi tutkimus ja tutkimustehtävä 3 1.3. Aineisto ja menetelmä 6 2. UTU- JA VNTU-JOHDOSTEN TAUSTAA 8 2.1. Johtaminen sananmuodostuskeinona 8 2.2. Produktiivisuus 13 2.3. U-johdokset 18 2.4. Johtimet -UtU- ja -VntU- 20 3. VAIN UTU-ASUISINA ESIINTYVÄT JOHDOKSET 22 3.1. Yleisiä havaintoja 22 3.2. Verbikantaiset UtU-asuiset johdokset 26 3.3. Nominikantaiset UtU-asuiset johdokset 35 4. VAIN VNTU-ASUISINA ESIINTYVÄT JOHDOKSET 36 4.1. Yleisiä havaintoja 36 4.1. Verbikantaiset VntU-asuiset johdokset 38 4.2. Nominikantaiset VntU-asuiset johdokset 41 5. KÄYTÖSSÄ SEKÄ UTU- ETTÄ VNTU-JOHDOS 43 5.1. UtU-johdoksia enemmän kuin VntU-johdoksia 45 5.1.1. Verbikantaiset rinnakkaisjohdokset, joilla UtU-asu on yleisempi 48 5.1.2. Nominikantaiset rinnakkaisjohdokset, joilla UtU-asu on yleisempi 55 5.2. VntU-johdoksia enemmän kuin UtU-johdoksia 56 5.2.1. Verbikantaiset rinnakkaisjohdokset, joilla VntU-asu yleisempi 58 5.2.2. Nominikantaiset rinnakkaisjohdokset, joilla VntU-asu on yleisempi 61 6. LOPUKSI 63 LÄHTEET 67

1. JOHDANTO 1.1. Tutkielman aihe Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen UtU- ja VntU-verbijohdosten nykykäyttöä suomen yleiskielessä. UtU- ja VntU-johtimiset verbit esiintyvät usein kielessä rinnakkain siten, että samasta kantasanasta on olemassa sekä UtU- että VntU-johdos. Esimerkiksi kantasanasta jakaa voidaan muodostaa sekä johdos jakautua että rinnakkainen johdos jakaantua. Johdokset ovat yleensä synonyymisiä, mutta on tapauksia, joissa samakantaisten UtU- ja VntUjohdosten välillä on merkitysero, esimerkiksi verbien vaivautua ja vaivaantua tapauksessa. Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat verbinjohtimia. Niillä muodostetaan verbejä nomineista ja verbeistä. Verbinjohtimet voidaan jakaa semanttisiin pääryhmiin, joita ovat muuttamisjohdokset, muuttumisjohdokset ja muuntelujohdokset. Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat perusjohtimen -U- sisältäviä kompleksisia alajohtimia, ja ne kuuluvat muuttumisjohdosten ryhmään. Ne ilmaisevat lauseen subjektitarkoitteessa tapahtuvaa muutosta (lapsi pukeutui) ja voivat muuttaa kantasanan sanaluokkaa (kasa > kasaantua ~ kasautua). Verbikantaiset UtU- ja VntUjohdokset ovat merkitykseltään yleensä automatiivisia tai refleksiivisiä. Nominikantaiset UtUja VntU-johdokset ilmaisevat joksikin tai jonkinlaiseksi muuttumista, ja ne ovat merkitykseltään translatiivisia, reseptiivisiä tai direktionaalisia. (ISK 303, 311, 337.) Nykysuomea kuvaavat sanakirjat käsittävät UtU- ja VntU-asuiset johdosvariantit toistensa synonyymeiksi. Muutosta on tapahtunut siinä, esiintyykö samasta kantasanasta enää sekä UtU- että VntU-varianttia sanakirjassa. Verbit, joilla kumpikin johdosvariantti oli aiemmin sanakirjan mukaan mahdollinen, saattavat nykykielessä esiintyä ainoastaan joko UtU- tai VntU-asuisina johdoksina. Esimerkiksi laskeentua-muoto esiintyy sana-ainekseltaan vanhemmassa Nykysuomen sanakirjassa, mutta uusi Kielitoimiston sanakirja ei tunne VntUasuista johdosta, ja sanakirjassa on esitelty ainoastaan UtU-asuinen johdos laskeutua. UtUjohdoksia on määrällisesti enemmän, ja se on produktiivisempi johdintyyppi, eli johtimella - UtU- muodostetaan useammin uusia johdoksia (ISK 345). Esimerkki tämän kaltaisesta uudismuodosteesta on verbi loggautua eli kirjautua johonkin palveluun sisälle. Molemmat johdostyypit katsotaan kuitenkin produktiivisiksi, ja myös VntU-johtimella muodostettuja uusia johdoksia esiintyy jonkin verran. Esimerkiksi voimaantua on usein käytetty VntU-asuinen uudismuodoste. Kieli on muuttuva ilmiö. Se ei periydy kieliyhteisössä sukupolvelta toiselle muuttumattomana. Muutoksia aiheuttaa esimerkiksi kielen luontainen taipumus taloudellisuuteen. Äänteiden tasolla tämän voi havaita esimerkiksi kulumisena, yksinkertaistumisena, samankaltais-

2 tumisena tai katona. Muutoksia aiheuttaa myös kielenulkoisten olojen muuttuminen; sanasto esimerkiksi pyrkii uudistumaan uusien ilmiöiden myötä. Merkitykseltään väljiksi tai värittömiksi muuttuneet sanat korvataan uusilla samalla kun merkitykseltään hämärtynyttä sanastoa katoaa. Vieraiden kielten vaikutus saattaa yltää äänne- ja lauseoppiin, jopa muoto-oppiin. Muutoksen syyt voidaan siis karkeasti jakaa kielensisäisiin ja -ulkoisiin syihin. (Häkkinen 2002: 10.) Myös kieliyhteisön sosiaaliset seikat vaikuttavat kielessä tapahtuviin muutoksiin. Esimerkiksi perinteiset yksimurteiset agraariyhteisöt ovat olleet kielellisesti melko staattisia, mutta nykyiset heterogeeniset kaupunkiyhteisöt, joissa kielenainekset kilpailevat, nopeuttavat kielellisiä muutoksia. Kielellisten muutosten asema on lisäksi erilainen niissä yhteisöissä, joissa kielen virallinen normittaminen ja ohjailu on tiukkaa. (Paunonen 2003: 189.) Keskustelua hyväksyttävistä muutoksista käydään sekä tutkijoiden että kielenkäyttäjien parissa. Pirjo Hiidenmaan mukaan ihmisillä on tietynlainen kuva kielenhuollosta. Yleinen näkemys on, että on olemassa oikea ja hyvä kieli, jonka toteutumista valvoo esimerkiksi suomen kielen lautakunta. Useimmiten odotetaan tarkkoja ohjeita siitä, kuinka kieltä tulisi käyttää, ja oletetaan, että kaikista kielen ilmiöistä on olemassa Kielitoimiston tai suomen kielen lautakunnan kanta, määritys tai ohje. (Hiidenmaa 2003: 42 49, 247.) Kieltä normitetaan jatkuvasti, ja hyvän yleiskielen asetukset ja säännöt muuttuvat. Kielen normittamisesta ja huoltamisesta vastaavat kielitoimisto ja suomen kielen lautakunta. Yleiskieli on kuitenkin ennen kaikkea käyttökieltä. Kaikkia kielenkäyttötilanteita ja ilmaisumahdollisuuksia varten ei ole olemassa sääntöä, eikä kielen käyttöä arvioida oikein väärinakselilla vaan käyttöyhteyden sopivuuden näkökulmasta. Kielenkäyttäjillä voi olla mielikuva, ettei yleiskielessä ole vaihtelevia muotoja. Todellisuudessa vaihtelua on paljon jopa yleiskielen ytimessä. Kielenhuollon tehtävänä ei ole estää kielen muutosta tai estää kielenkäyttäjää tekemästä valintoja. Kielenhuollon yhtenä tavoitteena on myös se, ettei kuilu yleiskielen ja muiden kielimuotojen välillä kasva liian suureksi. Erilaiset kielimuodot, kuten murteet, ovat tärkeitä paitsi omissa käyttöyhteyksissään myös yleiskielen kehittymisen kannalta. (Kielitoimiston kielioppiopas 2015: 28 35.) Puhutussa kielessä sekä -UtU- että -VntU- johtimella on vahva asema. Kirjoitetussa yleiskielessä johdin -UtU- on hieman yleisemmin käytetty muoto, mutta myös johtimella - VntU- on vakiintunut asema. Johdinten variaatioon kirjoitetussa kielessä ei ole puututtu kielenhuollon keinoin. Näkökulma on kuvaileva ja variaatiota esittelevä. Johdinten rinnakkaisuus ei myöskään näytä juuri askarruttavan kielenkäyttäjiä. Eeva-Maria Öörni on pro gradu - tutkielmassaan tarkastellut kielitohtori.fi -sivulle tulleita kielenhuoltoon liittyviä kysymyksiä. Johdinten -UtU- ja -VntU- käytöstä ei ole kyselyitä. Kielenkäyttäjät ehkä luottavat intuitioon-

sa johdinten käytössä. Apua saa myös Kielitoimiston sanakirjasta, jossa on mainittu oikea johdosvariantti tai annettu suosituksia kuten paremmin tai tavallisemmin. 3 1.2. Aiempi tutkimus ja tutkimustehtävä Johtamista, johdoksia ja johtimia on tutkittu paljon, ja jonkin verran on tarkasteltu myös johtamisprosessien produktiivisuutta (esim. Hakulinen 1979:11 306; Itkonen 1966: 242 249; Kangasmaa-Minn 1994; Koivisto 1995, 1991, 2013: 211 318; Kytömäki 1991; Lehtinen 1979: 245; Rintala 1978; Vesikansa 1977; Koski 1981: 10; Räisänen 1985: 125 126; Pajunen 2001). Toisaalta johtamista on tutkittu vähemmän kuin esimerkiksi taivuttamista. Yhtäältä syynä voivat olla johtoprosessien kuvaamisen haasteet. (Kytömäki 1992: 1 3.) Suomen kielen kuvaaminen alkoi 1600-luvulla, ja johtamisen kuvaus on ollut mukana kieliopeissa ja sanakirjoissa siitä lähtien. Ennen 1900-lukua johdinten tarkastelu oli lähinnä niiden luokittelua merkityksen ja morfologian perusteella. Tarkastelun näkökulma oli lähinnä diakroninen eli historiallinen. Eri kannoista luotuja johdoksia kyllä luokiteltiin, mutta semanttinen analyysi oli suppeaa. Lisäksi varhaisessa tutkimuksessa on ongelmana nimitysten kirjavuus. Ryhmittelykriteeritkin saattavat poiketa toisistaan, kun nimeämiskriteerit ovat eriäviä. (Kytömäki 1992: 280 289.) 1970-luvun lopulta lähtien tutkimuksen keskiössä on ollut johtamisen prosessi. Mielenkiinnonkohteeksi ovat nousseet nimenomaan johdinten funktiot ja käyttötavat. (Kytömäki 1992: 289.) Laajempiakin tutkimuksia on tehty keskittyen vain yhteen johtimeen (esim. Räisänen 1988; Koivisto 1991; Länsimäki 1987). Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat perusjohtimen -U- sisältämiä kompleksisia yhdysjohtimia. Niitä on aiemmin tutkittu juuri U-johdosten yhteydessä. Alpo Räisänen (1988: 11) toteaa U-johdoksia laajasti käsittelevässä teoksessaan, että U-aineksen sisältäviä verbijohdoksia löytyy Nykysuomen sanakirjasta noin 3 000. Kyseessä on laaja ja korrelaatiosuhteiltaan laaja johdinryhmä. Räisänen on tutkimuksessaan jaotellut NS:n UtU- ja VntU-johdokset kantasanatyypeittäin. UtU- ja VntU-johdokset ovat kantasanoiltaan hyvin läpikuultavia. NS:ssa on vain noin parikymmentä johdosta, joille ei löydy sopivaa kantasanaa, ja monille NS:ssa kantasanattomiksi hahmottuville johdoksille on löydettävissä kantasana murteista. (Räisänen 1988: 99.) Myös Matti Sadeniemi on artikkelissaan UtU ~ VntU -loppuisista rinnakkaisverbeistä (1946) tarkastellut johdosten jakautumista kantasanoittain. Sadeniemi jaottelee keräämänsä verbit ryhmiin sen perusteella, millaisiin kantoihin ne liittyvät. Johdinten eriytymistä on hänen mukaansa mahdollista selittää kantavartaloiden perusteella. (Sadeniemi 1946: 188 191.)

4 Verbijohdokset jaotellaan muuttamisjohdoksiin, muuttumisjohdoksiin ja muuntelujohdoksiin. Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat muuttamisjohdoksia. Anneli Pajunen (2001:172 175) kutsuu etenkin johdinainekseltaan kompleksisia U-johdoksia yksipaikkaisiksi muutosverbeiksi. Ne ilmaisevat tarkoitteen olemuksen, olotilan tai sijainnin muutosta. Verbikantaiset U- verbit koodaavat muutosprosessia ja nominikantaiset U-verbit muutosprosessin lopputulosta. (Mp.) UtU- ja VntU-verbien semantiikkaa on tarkastellut myös Vesa Koivisto. Koivisto jaottelee tutkimuksessaan Suomen verbikantaisten UtU-verbijohdosten semantiikkaa (1991) Nykysuomen sanakirjan verbikantaiset UtU-johdokset merkityksen perusteella semanttisiin luokkiin (refleksiivit, automatiivit ja passiivit). Refleksiivinen, passiivinen ja automatiivinen ovat teonlaatumääritteitä. Niiden merkitysaspekti on siinä, kuka tai mikä lauseen subjektitarkoitteeseen kohdistuvan muutoksen aiheuttaa. Refleksiivisen verbin subjektiin kohdistuvan muutoksen aiheuttaa subjekti itse, esimerkiksi pukeutua pukea itse itsensä. Passiivisessa merkitystulkinnassa subjektiin kohdistuvan toiminnan suorittaa jokin muu tietoisesti toimiva olento, esimerkiksi lauseessa Talo on maalautunut maalaamisen on suorittanut ihmistarkoitteinen agentti. (Koivisto 1991:72.) Kolmanneksi merkitysluokaksi refleksiivin ja passiivin rinnalle on nostettu automatiivinen merkitystulkinta. Ulla Kulonen-Korhosen mukaan (1985: 290 308) vanhastaan passiivisina pidetyt verbikantaiset U-johdokset ovat merkitykseltään lähinnä automatiivisia. Automatiivinen toiminta eroaa passiivista siten, että automatiiviverbin ilmaisema toiminta tapahtuu itsestään ilman tietoisesti toimivan agentin vaikutusta. (Mp.) Passiivinen merkitys on jopa osoittautunut UtU-verbeille marginaaliseksi (Koivisto 1991: 105). Matti Sadeniemi (1946) ja Alpo Räisänen (1988) ovat pohtineet, voiko eroa johdintyyppien -UtU- ja -VntU- esiintymisessä selittää merkityksen erolla, esimerkiksi UtU-johdoksen refleksiivisemmällä merkityksellä. Matti Sadeniemi on todennut (1946: 187), ettei johdosten kesken juuri ole merkityseroja. Alpo Räisänen on kuitenkin havainnut, että refleksiivinen merkitys liittyy herkemmin UtU- kuin VntU-johdoksiin. Tämä johtuu pääosin siitä, että VntUjohdin ei liity kolmitavuisiin kausatiiviverbeihin (levittää > *levittääntyä). Myös i- vartaloisten verbien johdoksissa refleksiivinen merkitys liittyy tavallisesti UtU-johdokseen. (Räisänen 1988: 101.) Yleiskielen UtU- ja VntU-johdinten vastineet murteissa ovat moninaiset. Vastineiden moninaisuus (sekaantua, sekautua, sekaintua, sekaitua, seka(v)untua, sekauta, sekahua) palautuu todennäköisimmin myöhäiskantasuomalaiseen asuun *sekaδu joko suoraan äännekehityksen tai erilaisten morfologisten uudennosten kautta. (Räisänen 1967:102 104.) Vesa Koivisto on tutkinut väitöskirjassaan (1995) itämerensuomen refleksiivisiä ilmaisukeinoja. Koivisto (1995: 128) toteaa, että on hyvin tavallista, että suomessa esiintyy samalla murrealueella

5 ja jopa samassa pitäjänmurteessa rinnan kahden tai useammankin kompleksisen johdostyypin johdoksia. Koivisto käy läpi sekaantua ~ sekautua -tyyppisten kompleksisten refleksiivijohdinten murrevastineita ja niiden esiintymäalueita. Johdin -VntU- on länsimurteinen, mutta sitä tavataan lähes kaikkialla suomen murteissa, mikä viittaa jo varhaisessa vaiheessa tapahtuneeseen leviämiseen hämäläisasutuksen mukana. Johtimen -UtU- vahvinta esiintymäalaa ovat itäiset savolaismurteet, ja se on alkuaan itämurteinen. (Koivisto 1995: 137 139.) Samankaltainen johdinten rinnakkaistapaus on ne- ja ntu-verbijohdosten rinnakkainen esiintyminen samoista kantasanoista. Esimerkiksi adjektiivikannasta kevyt voidaan muodostaa johdokset kevenee ja keventyy. Johdokset ovat lähes synonyymisiä, mutta niiden välillä on merkityseroakin. Johdosten taivutusparadigmat limittyvät usein siten, että tietyissä paradigman muodoissa käytetään ne-johtimista verbiä ja tietyissä ntu-johtimista verbiä. Johdosten eriytyminen johtuu osaltaan kantavartalosuhteista. ne- johtimisten verbien konsonanttivartaloiset muodot korvautuvat tavallisesti ntu-johtimisella muodolla, esimerkiksi perfektimuoto on kevennyt saatetaan korvata muodolla on keventynyt. (Laakso 1990: 43 45.) Yleiskielen UtU- ja VntU-johdoksilla ei esiinny tämän kaltaista sekaparadigmaisuutta. Johtimet -UtU- ja - VntU- liittyvät aina vahvaan vokaalivartaloon (ISK 343 345). On kuitenkin mahdollista, että johdinten murrevastineilla muotoryhmittäinen distribuutio ei ole identtinen. (ks. Räisänen 1967: 100). UtU- ja VntU- johdinten tämänhetkisestä jakaantumisesta yleiskielessä ei ole tutkimuksia. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on luoda tarkasteltavien verbien kautta kuva UtU- ja VntU-verbijohdosten tilanteesta nykykielessä. Tutkielmassani en kartoita UtU-johtimen suhteellisen laajaa variaatiota murteissa, vaan pyrin selvittämään, mikä on UtU- ja VntUjohdosten suhde toisiinsa nykysuomen yleiskielisessä aineistossa. Tutkielmassani selvitän, mitä muutoksia johdinten suhteessa on tapahtunut tarkastelemieni verbien osalta. Tarkastelen myös johdosten semantiikkaa selvittääkseni johdosten merkityksen mahdollista eriytymistä. Pyrin lisäksi selvittämään, mitkä seikat tukevat UtU-johdosten leviämistä ja mitkä seikat auttavat VntU-johdoksia säilymään kielessä. Tarkastelen UtU- ja VntU-johdosten suhdetta johdosten sanaesiintymien lukumäärän perusteella sekä sen perusteella, mitä johdoksia kustakin kantavartalosta esiintyy. Esiintymien perusteella olen jaotellut johdokset ryhmiin sen mukaan, ovatko samasta kannasta käytössä molemmat johdosvariantit vai vain toinen. Johtimet -UtU- ja -VntU- voivat lisäksi liittyä sekä verbi että nominikantaan, joten olen jaotellut johdokset tarkastelun helpottamiseksi edelleen verbi- ja nominikantaisiin johdoksiin. Jako on jossain määrin keinotekoinen, sillä useille johdoksille voi hahmottua sekä verbi- että nominikanta. Tutkielmassani tarkastelen valmiita joh-

doksia. Varsinaisen johtoprosessin kuvaaminen jää sille tasolle, jolle valmiita tuotoksia tarkastelemalla voi päästä. 6 1.3. Aineisto ja menetelmä Olen kerännyt työni aineiston Kotimaisten kielten keskuksen nykysuomen tekstikorpuksesta, joka on käytettävissä Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n Kielipankki-palvelussa. Suomen kielen tekstikokoelma sisältää sanomalehtitekstejä, aikakauslehtitekstejä sekä kaunokirjallisia tekstejä 1990-luvulta. Aineisto on kerätty Lemmie 2.0 -ohjelmalla. CSC:n korpuksesta olen ottanut mukaan kaikki suomenkieliset sanomalehdet ja aikakauslehdet, joten tutkimuksestani rajautuvat pois kustannusyhtiö Otavan kaunokirjalliset tekstit. Tutkitut sanomalehdet ovat vuosilta 1994 2000. Aineistossani on tekstejä Aamulehdestä, Demarista, Helsingin Sanomista, Hyvinkään Sanomista, Hämeen Sanomista, Iltalehdestä, Kalevasta, Kangasalan Sanomista, Keskisuomalaisesta, Karjalaisesta ja Turun Sanomista. Aineiston pohjana ovat johdokset, jotka olen kerännyt Tuomo Tuomen Käänteissanakirjasta. Käänteissanakirja ryhmittää johdoltaan ja sanarakenteeltaan samantyyppiset sanat kimpuiksi. Teos esittelee suomen yleiskielen sanaston sananlopusta lähtien aakkostetussa järjestyksessä. Käänteissanakirjan pohjana on Nykysuomen sanakirjan (NS) sisältämä sana-aines. Perusaines käsittää kaikki NS:n varsinaiset hakusanat ja viitehakusanat. Sanakirja esittää saman johtimen tai johdinkombinaation sisältävät sanat peräkkäin siten, että vartalovokaaliltaan tai -konsonantiltaan identtiset sanat ovat johtimittain sarjoina. (Tuomi 1980: 13 15.) Poimin teoksesta yhteensä 179 johdosta, joille sanakirjassa esitetään samasta kannasta kumpikin johdosvariantti. Poimin ensin teoksesta kaikki VntU-johdokset, joille etsin UtUvariantin. Hain Lemmie-ohjelman hakukomennolla korpuksesta esiintymät näille 179 johdosparille, eli sellaiselle tapaukselle, joissa samasta kannasta on esitetty sekä UtU- että VntUvariantti. Yhteensä tein haun 358 eri lekseemille. Aineistoon sisältyvät sekä finiittiset että infiniittiset taivutusmuodot. Hakukomennon ajatus on, että se hakee kaikki lekseemin sanamuodot; esimerkiksi hakukomennolla [bf= jakaantua pos= Verb ] korpuksesta löytyvät kaikki jaka-lekseemin sananmuodot. Tuloksia tuli osalla johdoksista niin paljon, että kaikkien muotojen tarkasteleminen ei olisi ollut mahdollista ilman kohtuutonta työmäärää, minkä vuoksi rajasin tulosten enimmäismääräksi 5 000 sanaosumaa. Rajaus on perusteltu, koska mielestäni suurempi sanaesiintymien määrä on tämän työn analyysin kannalta merkityksetön. Osalle johdospareista ei löytynyt osumia korpuksesta. Johdokset, joille ei löytynyt osumia, voivat olla murteellisia tai kaunokirjallisista teksteistä poimittuja. Tällaiset johdokset

7 lienevät sanomalehtikielessä melko harvinaisia. Lehtitekstiaineistossa ei myöskään esiintynyt erikoissanastoa, joka voi siitä huolimatta olla käytössä. Hartsiutua ~ hartsiintua voisi olla tämän kaltainen erikoissana. Lisäksi Nykysuomen sanakirjan aineisto ei edusta nykyistä yleiskieltä, joten verbeistä osa johdoksista on sellaisia, jotka ovat nykykielelle vieraita. Toisaalta suoraviivaista erottelua vanhentuneisiin ja vielä käytössä oleviin UtU-verbeihin on kuitenkin hankala tehdä. Verbi, joka jonkun mielestä ei kuulu nyky-yleiskieleen, voi esimerkiksi eri murretaustan omaavalle yleiskielen puhujalle olla elävää kieltä. (Räisänen 1988: 11 19.) Nykysuomen sanakirjasta myös puuttuu monia nykyään käytössä olevia UtU-johdoksia, joille voi hahmottua käytössä myös VntU-variantti, kuten leimaantua leimautua. UtU-johdosten uudismuodostusta edustavat esimerkiksi seuraavat tapaukset: kloonautua, loggautua, pörssiytyä. Esimerkkejä VntU-asuisista uudismuodosteista ovat fiksuuntua, luomuuntua, hömppääntyä. (ISK 343 344.) Seuraavia sanakirjasta poimimiani johdinpareja ei aineistossani ole: aitautua ~ aitaantua, arkiutua ~ arkiintua, halpautua ~ halpaantua, hartsautua ~ hartsaantua, hartsiintua ~ hartsiutua, hierautua ~ hieraantua, hilliytyä ~ hilliintyä, hilseytyä ~ hilseentyä, huopautua ~ huopaantua, jyrsiytyä ~ jyrsiytyä, kittautua ~ kittaantua, kirnuutua ~ kirnuuntua, korkkiutua ~ korkkiintua, kultautua ~ kultaantua, kuonautua ~ kuonaantua, lahmautua ~ lahmaantua, lappautua ~ lappaantua, lumeutua ~ lumeentua, mutautua ~ mutaantua, nokkautua ~ nokkaantua, oleutua ~ oleentua, palloutua ~ palloontua, palvautua ~ palvaantua, perstautua ~ perstaantua, piinautua ~ piinaantua, pirstautua ~ pirstaantua, poimuutua ~ poimuuntua, raapiutua ~raapiintua, raiskautua ~ raiskaantua, rakoutua ~ rakoontua, riivautua ~ riivaantua, riuhtautua ~ riuhtaantua, rouhiutua ~ rouhiintua, routiintua ~ routiintua, turpeutua ~ turpeentua, visautua ~ visaantua, vimmautua ~ vimmaantua. Työni tavoitteena on tarkastella johdinten -UtU- ja -VntU- edustumista nykykielessä sekä johdosten edustumisessa mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Sen vuoksi valitsin 1990- luvun sanomalehtitekstejä sisältävän tekstikorpuksen, joka on melko kattava kuvaus kirjoitetusta nykykielestä. Aineiston pohjaksi valitsin Käänteissanakirjan johdokset siksi, että tavoitteenani on tarkastella johdinten suhteissa tapahtuneita muutoksia. Käänteissanakirjan sanaaineksen pohjana on Nykysuomen sanakirja, jonka aineisto on koottu pääosin jo ennen vuotta 1940, joten se on melko vanhaa. Johdinten esiintymien suhteissa on tapahtunut muutoksia. Osalla Nykysuomen sanakirjassa esiintyvistä johdospareista on nykykielessä käytössä vain toinen johdinvariantti. Sähköinen tekstikorpus mahdollistaa laajan aineiston, joten kirjoitetusta nykykielestä on mahdollista saada melko kattava kuva. Sanomalehtitekstit ovat hyvä aineisto tutkittaessa kielessä tapahtuvia muutoksia ja kielen ilmiöitä, koska lehtikielen käytäntö vaikuttaa jossain

8 määrin käsityksiimme hyvästä yleiskielestä. Valinnoillaan lehtikieli ottaa kantaa kielen kehityksen suuntiin. Koska toimittajia voi pitää kielenkäytön ammattilaisina, hyvän kielenkäytön esimerkkejä poimitaan myös lehtien sivuilta. Myös yleiskielen sanakirjat kuvaavat aikansa kielenkäyttöä. Sanakirjoilla on kuvaamisen lisäksi myös ilmauksia vakiinnuttava ja säilyttävä tehtävä. Sanat eivät kovin helposti jää pois sanakirjasta, vaikka ne eivät tuntuisikaan enää tutulta. Niiden käyttö on kuitenkin mahdollista. Tutkielmani kuuluu morfologian eli muoto-opin alaan, ja se keskittyy sanojen morfologiseen rakenteeseen. Tarkemmin tutkielmani sijoittuu mofologian alalajeista sananmuodostumista kuvaamaan pyrkivään leksikaaliseen morfologiaan ja edelleen johto-opin alaan. 2. UTU- JA VNTU-JOHDOSTEN TAUSTAA Tässä luvussa tarkastelen johtamista sananmuodostuskeinona, selvitän tutkielmaani olennaisesti liittyviä käsitteitä sekä erittelen johdinten -UtU- ja -VntU- piirteitä. Ensimmäisessä luvussa selvitän johtamiseen liittyvää käsitteistöä. Toisessa alaluvussa tarkastelen produktiivisuutta, joka on johdoksiin ja siten tutkielmaani olennaisesti liittyvä käsite. Kolmannessa alaluvussa käyn tarkemmin läpi refleksiivis-passiivista perusjohdinta -U-, jonka kompleksisia alajohtimia -UtU- ja -VntU- ovat. Neljännessä alaluvussa esittelen johdinten -UtU- ja -VntUrakennetta ja merkitystä. 2.1. Johtaminen sananmuodostuskeinona Johtaminen on affiksikielissä universaali sananmuodostuskeino. Uusien johdosten syntyä motivoivat tavallisimmin uuden ilmauksen tarve sekä syntaktisen käyttöyhteyden vaatimukset. Uusia johdoksia voidaan muodostaa myös tietoisesti tietyn tyylin tavoittelemiseksi. Sananmuodostuskeinona johtaminen on taloudellista, koska siinä yhteen kantaan tiivistynyt leksikaalinen merkitys voidaan käyttää hyväksi monissa tilanteissa. Uuden johdoksen merkitys selviää kielenkäyttäjälle, kun kantasana on tuttu ja johdin on tunnistettavissa muiden saman johtimen sisältävien sanojen mallin pohjalta. (Häkkinen 1981: 61.) Johtamalla kieleen muodostuu tai muodostetaan uusia lekseemejä johtimen tai useiden johdinten avulla. Johtaminen eli derivaatio on suomelle tyypillinen sananmuodostuskeino lekseemien yhdistämisen ohella. Johtamisen keinovarojen kokonaisuutta sekä sen tutkimusta kutsutaan johto-opiksi. Suomessa johtimet ovat suffikseja eli sanavartalon perään kiinnittyviä

9 sidonnaisia morfeemeja ja johtamisesta puhutaan usein myös suffiksaationa. Uusi johtamalla muodostettu sana on nimeltään johdos, ja lekseemiä, josta johdos on muodostettu, nimitetään kantasanaksi tai kantavartaloksi. Johdoksen merkitys eroaa useimmiten kantasanan merkityksestä. Johtimen voi liittää omaperäisiin ja lainasanoihin, myös yhdyssanoihin. (Koivisto 2013: 256.) Johtamisen ja taivutuksen erottaminen on joissain tapauksissa hankalaa. Esimerkkinä tällaisista tapauksista on -minen, joka on paitsi substantiivinjohdin myös 4. infinitiivin tunnus. Johtamisen ja taivuttamisen perusero on se, että taivuttamalla tuotetaan erilaisia sananmuotoja ennen kaikkea syntaktisiin tarpeisiin, kun taas johtamalla muodostetaan kokonaan uusia sanoja kielen leksikkoon. Taivutettaessa sanaluokka pysyy entisellään. Taivutus on lisäksi produktiivisempaa ja säännönmukaisempaa kuin johtaminen, joka saattaa tuottaa kieleen myös leksikaalistumia. (Karlsson 1983: 226 231.) Johtimet ovat sidoksissa sanaluokkaan. Sekä kantasana että johdos voi olla nomini, verbi tai adverbi. Nominijohtimilla johdetaan substantiiveja ja adjektiiveja, ja verbinjohtimilla johdetaan verbejä. Adverbinjohtimilla muodostetaan adverbeja ja jossain määrin myös adpositioita ja partikkeleja. Johdin siis määrää uuden lekseemin sanaluokan. Kaikki johtimet eivät kuitenkaan aiheuta muutosta lekseemin sanaluokassa. (ISK 156.) Tietty johdin tuottaa tietyn sanaluokan lekseemejä, ja kullakin sanaluokalla on oma johtimensa uusien lekseemien muodostukseen. Kantasanan sanaluokalla ei suoranaisesti ole vaikutusta johtamalla syntyvän lekseemin sanaluokkaan. (Koivisto 2013: 263.) Johto voi tapahtua kategorian sisällä (kana > kanala) tai kategorioiden välisesti (opettaa > opettaja) (Kangasmaa-Minn 1994: 42). Nominikantaisia johdoksia nimitetään denominaalisiksi johdoksiksi ja verbikantaisia deverbaalisiksi. Useimmat johtimet kuitenkin voivat liittyä sekä nomini- että verbikantaan, eikä kaikille johdoksille voida aina edes erottaa tunnistettavaa kantasanaa. Kantasanana voi esimerkiksi UtU- ja VntU-johtimisilla verbeillä olla joko nomini tai verbi. UtU-johdoksen kantasanana voi olla myös yhdyssana (palovammautua). Johtaminen on ilmiönä rekursiivinen, eli johdokset pystyvät toimimaan edelleen uusien johdosten kantasanoina, jolloin rakentuu johtoketju: ajaa > ajattaa > ajatella > ajattelu > ajattelullinen. (Koivisto 2013: 258). Johdin liitetään kantasanan sanavartaloon, useimmiten vokaalivartaloon. Johdin sijoittuu sanassa heti sanavartalon jälkeen, ja muut suffiksit, kuten taivutusainekset, tulevat vasta johtimen jälkeen. Joillakin sanoilla on vokaalivartalon lisäksi myös konsonanttivartalo. Mikäli vokaalivartalossa on astevaihtelun alainen konsonantti, erotetaan lisäksi vahva ja heikko konsonanttivartalo. Johtimet -UtU- ja -VntU- esimerkiksi liittyvät aina vahvaan vokaalivartaloon.

10 Johtimet saattavat edellyttää kantasanan vartalolta muutenkin tietynlaista äännerakennetta. Monet johtimet myös edellyttävät, että kantasanassa on tietty tavumäärä. (Vesikansa 1977: 12 15.) Esimerkiksi johdin -VntU- liittyy nominin tai verbin kaksitavuiseen loppuvokaaliltaan lyhyeen, vahvaan vokaalivartaloon (lumeentua) tai verbin kaksitavuiseen AAloppuiseen tai kolmitavuiseen VA-loppuiseen, vahva-asteiseen supistumavartaloon (hankaantua, selkeentyä). Johdin -UtU- puolestaan liittyy verbin tai nominin vahvaan vokaalivartaloon (ukkoutua, jakautua). Kantaverbi on vartaloltaan kaksi- tai useampitavuinen ja yleensä transitiivinen (heittäytyä). Nominikantoina esiintyy kaksitavuisia ja ea-vartaloita, mutta ei muita monitavuisia kantoja (soseutua, lempeytyä) (ISK 343 344.) Johtimet -UtU- ja -VntU- voivat liittyä myös intransitiiviseen kantaverbiin (palata > palautua), mikä on johdostyypin yleisehtojen vastaista (ISK 166). Kantasanan alkuperäiseen äänneasuun saattaa tulla muutoksia johtamisen seurauksena. Johtimen fonologinen asu harvemmin muuttuu. Esimerkiksi loppuvokaali saattaa muuttua tai kadota. (Vesikansa 1977: 12 14.) Esimerkiksi UtU-johtimen liittyessä kantavartaloon vartalon pitkä vokaaliaines lyhenee johtimen edellä (soseutua). Joissakin tapauksissa kantasanan loppu-i:tä vastaa UtU-johtimen edellä e (kalkkeutua). VntU-johtimen kohdalla muutosta tapahtuu sen sijaan suffiksissa. Johtimen ntu-ainesta edeltää vartalovokaali pitkänä (ikääntyä), eli johtimen alkuvokaali määräytyy kantavartalon loppuvokaalin mukaan. Joskus vartalon ja johtimen raja voi hämärtyä, ja johtimeen kuuluvaksi hahmotetaan myös osia kantasanasta. Esimerkiksi johdoksesta valmistaa on alun perin johdinta ollut vain -ta. Johtimeen kuuluvaksi voidaan hahmottaa myös kantavartalon konsonantti s, jolloin saadaan johdin -sta. Johdin voidaan edelleen liittää erityyppisiin kantoihin, kuten raha > rahastavat. Ilmiötä kutsutaan sekreetioksi. Ilmiön seurauksena sanojen johtosuhteet saattavat hämärtyä ja muuttua läpinäkymättömiksi. (Koivisto 2013: 274.) Ison suomen kieliopin ( 157) mukaan kantasanalla tarkoitetaan sitä lekseemiä, josta johdos on muodostettu ja jonka vartalo on osa johdoksen vartaloa. Kantasana edustuu johdoksessa sanavartalona eli johdoksen kantavartalona. Termillä kantavartalo tarkoitetaan vartaloainesta, joka jää jäljelle kun johdin tai johtimet poistetaan. Kantasana on leksikaalinen termi, kun taas kantavartalo on morfologinen käsite. (Mp.) Näiden kahden erona on se, että kantasana voi olla johdos tai yhdyssana, mutta kantavartalo on morfologisiin osiin jakamaton leksikaalinen vartalo. Tällöin kaikilla johdoksilla on kantavartalo, mutta ei välttämättä tunnistettavaa kantasanaa. Johdokset voivat olla opaakkeja eli läpinäkymättömiä. Tällöin lekseemin merkitystä ei voi suoraan päätellä kantasanan ja johtimen merkityksestä. Johdos on kokonaisuutena leksikaalistunut. (Karlsson 1983: 231.)

11 Silloin kun johdoksesta on erotettavissa useita eri johtimia, johdoksen kantasanaksi voi etenkin merkityksen kannalta hahmottua myös muu lekseemi kuin sitä välittömästi johtoketjussa edeltävä. Kannaksi voidaan tulkita joko välitön kanta, joka jää jäljelle, kun johdinyhtymän viimeinen johdin poistetaan, tai perimmäinen kanta, joka jää, kun poistetaan kaikki johtimet, tai niiden väliin jäävä kanta. (Koivisto 2013: 301 302.) Alpo Räisänen (1978: 327) on todennut, että kielitajussa johdokset yhdistyvät usein suoraan alkuperäiseen kantasanaan eivätkä johdosketjun edeltäviin johdoksiin. Esimerkiksi johtoketjussa ero > erota > erottaa > erottua mahdollisia kantasanoja ovat sekä ero että erottaa. (Mp.) Käyttöyhteys auttaa tulkitsemaan, mikä mahdollisista kantasanavaihtoehdoista on muita todennäköisempi. Yleinen kantasanan kaksitulkintaisuustapaus on myös sellainen, jossa johdos on tulkittavissa sekä verbi- että nominikantaiseksi. (ISK 158.) Esimerkiksi haaskaantua johdoksen kantasanaksi voidaan mieltää joko verbi haaskata tai nomini haaska. Tässä tutkielmassa käytän termiä samakantainen johdoksista, joille voidaan erottaa sama kantasana eli sama lekseemi, josta johdos on mahdollisten muiden johdosten kautta muodostettu. Johtamisessa sanojen keskinäisillä malleilla ja suhteilla voi olla vaikutusta johdosten syntyyn. Tällöin puhutaan korrelaatiojohdosta. Esimerkiksi johdosten kevenee ja keventyy mallin mukaan voidaan muodostaa myös johdokset kovenee ja koventuu. Johdokset voivat muodostaa pidempiä korrelaatiosarjoja. Mistä tahansa sarjan johdoksesta voidaan muodostaa mikä tahansa toinen johdos. Johtaminen voi tapahtua kumpaan suuntaan tahansa sarjassa. Korrelaatiojohdon avulla voidaan selittää joidenkin sellaisten johdosten olemassaolo, joilla ei ole selvää kantasanaa (Karlsson 1983: 268.) Toistensa korrelaatteja ovat lekseemit, jotka sisältävät saman sanavartalon, mutta eivät ole morfologisessa johtosuhteessa keskenään. Niiden keskinäisen motivaation suunta ei myöskään ole pääteltävissä. Korrelaatteja keskenään ovat samakantaiset johdokset (hoito hoitaja hoitaminen) mutta myös sellaiset sanat, joilla ei ole selvää kantasanaa mutta joilla on yhteinen vartaloaines sekä merkitysyhteys (hämillinen hämillään hämätä). (ISK 160.) Korrelaatiojohtoa on myös mallisanajohtaminen. Mallivaikutus eli analogia vaikuttaa myös johdinten suhteisiin. Sanasto perustuu usein malleihin ja niistä muotoiltuihin yleistyksiin. Sananmuodostus onkin sovittamista ja mukautumista kielessä jo oleviin sanojen rakennemalleihin, sanahahmoihin ja muotteihin. (ISK 146.) Mallisanajohdossa mallina on sanahahmo, joka rakentuu sanan tavuluvusta sekä fonologisesta ja morfologisesta rakenteesta. Sanahahmo toimii samalla muottina, johon kuuluu sanavartalon loppu eli suffiksi sekä tila vartaloainekselle. Muotti tarjoaa sanamuodostusmallin, jonka pohjalta voi syntyä uusia johdoksia tai muita samahahmoisia sanoja. (ISK 147, 148.)

12 Alpo Räisänen on tutkinut sitä, kuinka kielenkäyttäjät todellisuudessa hahmottavat johdoksen ja kantasanan suhdetta. Räisänen esittelee käsitteen semanttinen johto, joka ei tarkoita erityistä johtamistapaa vaan näkökulmaa, jonka mukaan kielitajussa johtosuhteita hahmotetaan havaitsemalla sanojen välisiä samankaltaisuuksia. Kielenkäyttäjät eivät välttämättä näe johtamista morfologisesti vaan semanttisesti. Räisänen (1979: 176 177) korostaa, ettei suffiksaatio ole pelkkää kannan ja johtimen yhdistelemistä, sillä kannan ja johtimen raja ei läheskään aina ole yksiselitteisesti osoitettavissa. Olennaista on se, että johdos sopii rakenteeltaan mahdollisimman hyvin johonkin johdostyyppiin. Johdostyypin mallisanat tarjoavat analogiaan perustuvan sananmuodostuskeinon, jonka perusteella uusia johdoksia voi syntyä. (Mp.) Räisänen erottaa kolmenlaisia johtamisen tapoja: 1) johtimella johto, jossa kielitajussa olevaan kantaan liitetään kielitajussa oleva johdin, 2) korrelaatiojohto, joka perustuu olemassa olevien mallien hyödyntämiseen, ja 3) mallisanajohto, jossa muodostettava johdos nojaa konkreettiseen mallijohdokseen. Johtamisen tavat eivät eroa jyrkästi toisistaan. Ne edustavat hieman eri näkökulmia johtotapahtuman tarkasteluun. (Räisänen 1978: 338 339.) Oman tutkielmani kannalta johtamisen moni-ilmeisyys on olennaista, koska UtU- ja VntU-johdosten suhteisiin voi vaikuttaa johdosten muodostamisen tietynlainen epäsäännöllisyys. Johdoksia ei välttämättä muodosteta sääntöihin nojaten, jolloin merkitys, analogia ja olemassa olevat konkreettiset mallit vaikuttavat johdoksen morfologisen ulkoasuun eli tässä tapauksessa jommankumman johdoksen valintaan. Johtimet jaetaan syntaktis-semanttisten vaikutusten perusteella kolmeen ryhmään: muuttajat, muuntajat ja modifioijat. Muuttajat muuttavat nimensä mukaisesti kantasanan sanaluokkaa. Esimerkiksi nominista onni voidaan johtimella -ton- muodostaa adjektiivi onneton. Muuntajat eivät muuta sanaluokkaa, mutta ne muokkaavat kantasanan valenssia tai tarkoitteen alaa, esimerkiksi transitiivisesta verbistä pukea voidaan UtU-johtimella muodostaa intransitiivinen verbi pukeutua. Verbillä on tällöin yksi nominaalinen täydennys vähemmän, eli sen valenssi on muuttunut. (Koivisto 2013: 264.) Kun valenssia tarkastellaan täydennysten määrän kannalta, puhutaan paikkaisuudesta. Yhden täydennyksen saava verbi on yksipaikkainen ja kaksi täydennystä saava kaksipaikkainen, esimerkiksi verbi pukea on kaksipaikkainen, mutta siitä johdettu pukeutua yksipaikkainen. Valenssi on laajempi käsite, joka nivoo yhteen verbin osallistujaroolit, argumenttiroolit ja kieliopilliset roolit. (ISK 446 448.) Modifioijat muuntelevat kantasanan merkitystä, esimerkiksi adjektiivista suuri voi -hko- johtimella muodostaa moderatiivisen johdoksen suurehko. Sanaluokkaa muuttamattomien johdinten välinen eronteko perustuu siihen, kuinka paljon ja missä suhteessa johdin muuttaa kantasanan merkitystä (Koivisto 2013: 263).

13 Johdosten alalta tutkielmani keskittyy verbijohdoksiin. Iso suomen kielioppi ( 303) jaottelee verbijohdokset semanttisiin pääryhmiin, joita ovat muuttamisjohdokset, muuttumisjohdokset ja muuntelujohdokset. Johtimet -UtU- ja -VntU- ovat muuttumisjohdoksia. Muuttumisjohdoksen kantana on yleensä transitiivinen verbi, eli verbi, joka saa objektin. Johdin vaikuttaa kantaverbiin siten, että johdoksella on yksi nominaalinen täydennys vähemmän. Objekti puuttuu ja verbijohdos on intransitiivinen. Muuttumisverbin subjektia vastaa tyypillisesti kantaverbin objekti, esimerkiksi pukea + -UtU- > pukeutua, Isä puki lapsen vrt. Lapsi pukeutui. (ISK 333.) Näin UtU-/VntU-johdoksella muodostettujen verbien argumenttien määrä eli valenssi on muuttunut. Johtamisen tutkimuksessa voidaan erottaa kaksi tarkastelun näkökulmaa: synkroninen ja diakroninen. Diakronisesti suuntautunut johtoprosessien tutkimus tarkastelee kuvauskohdetta ajallisesti. Tarkastelu lähtee ajatuksesta, että ensin on kantasana, josta johdetaan johtimen avulla johdos. Johtosuhdetta voidaan kuvata prosessina myös synkronisesti. Tällöin kantasanaa ja johdosta tarkastellaan irrallaan ajallisesta aspektista. Johdos katsotaan kantaa kompleksisemmaksi muodoksi, mutta prosessille ei eroteta alkutilannetta ja lopputilannetta. Synkroniaa ja diakroniaa ei kuitenkaan eroteta jyrkästi toisistaan. Synkroninen sanarakenne voidaan kuvata prosessina siten, että kunkin morfologisen osan voidaan katsoa liittyvän sanavartalon yksi kerrallaan tietyssä järjestyksessä. Muutoksen ei kuitenkaan ajatella asettuvan aikajanalle. (Koivisto 2013: 223.) Tutkielmani näkökulma on yhtäältä diakroninen. Tarkastelen valmiita johdoksia, joille olen pyrkinyt selvittämään kantasanan. Lähtökohtani on siis se, että on olemassa kanta, johon on liitetty uuden merkitysaspektin tuova johdin. Kantasanan ensisijaisuuden oletuksella on oma osuutensa merkityksen tarkastelussa. UtU-ja VntU-johdokset ovat kuitenkin kantasanansa suhteen läpinäkyviä ja johtoprosessi on niissä hyvin erotettavissa, joten tarkastelu ei ole täysin diakronista. Toisaalta näkökulma on synkroninen, koska selvitän, millaisilla periaatteilla UtU- ja VntU-johdoksia on tarkastelemissani lehtiteksteissä muodostettu. 2.2. Produktiivisuus Johtimet ovat elinvoimaltaan erilaisia. Toisilla johtimilla muodostetaan edelleen sanoja, ja toiset ovat jo lähes kuolleita. Johtimia, joilla muodostetaan vielä uusia johdoksia, kutsutaan produktiivisiksi ja johtimia, joilla ei enää muodosteta uusia johdoksia, epäproduktiivisiksi. (Vesikansa 1977: 11.)

14 Bauer (2001: 97 99) määrittelee produktiivisuuden morfologisen prosessin kyvyksi tuottaa uusia lekseemejä. Produktiivisuuden asteella Bauer puolestaan tarkoittaa sitä, paljonko uusia lekseemejä prosessilla on mahdollista muodostaa. Produktiivisuuden asteeseen vaikuttavat prosesseilla tuotettujen lekseemien läpinäkyvyys, se, paljonko prosessiin osallistuvien lekseemien määrä on, sekä se, mitä semanttisia, morfologisia tai fonologisia rajoituksia prosesseihin osallistuville lekseemeille on. Säännönmukaisuus on edellytys produktiivisuudelle. Produktiivisesta prosessista on mahdollista yleistää sääntö, jonka mukaan sananmuodostusprosessi toimii. Produktiivisessa sananmuodostuksessa muodostussääntöjä voidaan soveltaa uusiin lekseemeihin. Uuden lekseemin synnyttää kuitenkin vasta ilmaisun tarve. Prosessin kautta muodostuvien uusien lekseemien määrä riippuu siitä, onko niille tarvetta kielessä. (Mp.) Ominaisuutena produktiivisuus koskee niin johdostyyppiä kuin sitä edustavaa rakenneyksikköäkin eli johdinta. Produktiiviseksi kutsutaan tällöin sekä johdostyyppiä että johdinta. Myös morfologista prosessia, joka tuottaa produktiivisen rakennetyypin ilmauksia, kutsutaan produktiiviseksi. Täysi tai suuri produktiivisuus on ominaista kielen taivutusmuototyypeille ja joillekin johdostyypeille. (Koivisto 2013: 239 240.) Produktiivisuuden asteet muodostavat jatkumon täysin produktiivisesta epäproduktiiviseen. Produktiiviselle johdostyypille on ominaista, että johdostyypin lekseemit ovat läpinäkyviä, eli niiden morfologiset osat ja osien kantamat merkitykset ovat erotettavissa toisistaan. Lekseemien muodostus on yleensä morfologisesti säännönmukaista. Produktiivisen tyypin johdos ei yleensä ole kantasanaton, ja johdostyypin lekseemit ovat merkitykseltään yhdenmukaisia. Produktiiviselle johtimelle on myös ominaista muodostuksen kattavuus. (Koivisto 2013: 239 240.) Produktiivisuudella tarkoitetaan siis tietynlaista säännönmukaisuutta. Hakulinen ja Karlsson (1979: 240) toteavat, että produktiivisuus on usein ehdollista. Johtimen käytössä voi olla tiettyjä, vaikkapa semanttisia tai morfologisia rajoituksia. Esimerkiksi ksi-johtiminen frekventatiivi voidaan muodostaa vain tietyistä sanoista: kuljeksia on täysin kieliopillinen, mutta *kylveksiä tai *meneksiä eivät ole. (Mp.) Koiviston (2013: 246 247) mukaan rajoitukset voivat olla fonologisia, morfologisia tai syntaktisia. Ehdot tai rajoitukset kohdistuvat johdoksen muuttuvaan osaan eli johdoksen kantasanaan. Mitä vähemmän rajoituksia ja poikkeustapauksia johdoksen muodostamiseen liittyy, sitä produktiivisempi johdintyyppi on (Koivisto 2013: 244). Esimerkiksi VntU-johtimisissa verbeissä kantasanan vartalon on oltava kaksitavuinen, ikääntyä, peruuntua, jolloin kyseessä on morfologinen rajoitus. Fonologinen eli äänneasuun liittyvä rajoitus on se, että -UtU- ja -VntU- liittyvät vahvaan vokaalivartaloon. Syntaktisista

15 rajoituksista esimerkkinä UtU-johdin ei yleensä liity intransitiiviseen kantaverbiin eli sellaiseen verbiin, joka ei saa objektia. Jotkut UtU-johdokset ovat kuitenkin poikkeuksellisesti intransitiivisesta kantaverbista johdettuja, kuten eläytyä, istuutua, kulkeutua, uppoutua. Näistä osa on käännöslainoja ja niiden merkitys on abstrakti. (ISK 343.) Myös sananmuodostuksen trendit vaikuttavat johdinten käyttöön. Esimerkiksi edelleen erittäin produktiivinen on verbikantainen substantiivinjohdin -ja, -jä. Epäproduktiivinen on esimerkiksi verbikantainen substantiivinjohdin -minki (juominki, syöminki) Produktiivisuus on siis aikojen kuluessa muuttuva ilmiö. Muutos voi tapahtua nopeastikin; suosiossa olleen johtimen käyttö voi hiipua tai toisaalta epäproduktiivisena pidetty johdin voidaan herättää henkiin. Jälkimmäisestä tapauksesta on kyse e-johtimen kohdalla, kun sen avulla on alettu sepittää uusia sanoja (päihde, vaje). (Vesikansa 1977: 11 12.) Johtamisen kuvauksen hankaluutena voidaan pitää sääntöperäisten ja leksikaalistuneiden johdosten erottamista toisistaan. Sääntöperäisellä johdoksella tarkoitetaan johdosta, joka on muodostettu produktiivisella syntaktisella tai morfologisella sananjohdon operaatiolla. Syntaktisessa eli sääntöperäisessä johtamisessa johdoksia tuotetaan spontaanisti, ja tuloksena on sana, jossa yhdistyvät sekä kantasanan että johtimen merkitykset. Leksikaalistuneella johdoksella tarkoitetaan puolestaan johdosta, joka on semanttisesti ja morfologisesti jakamaton siten, ettei sen merkitystä voi enää johtaa kantavartalon ja johtimen merkityksestä tai osamorfeemit eivät enää erotu toisistaan. Sana tuotetaan ja hahmotetaan jakamattomana yksikkönä. Syntynyttä sanaa ei välttämättä enää mielletä johdokseksi. Leksikaalisella johtamisella tuotetaan sanoja sanastoon eli kielen leksikkoon. Produktiivisuuden tavoin myös leksikaalistuminen on asteittainen ilmiö. (Karlsson 1983: 246 247.) Johtamisprosessi on leksikaalisessa ja syntaktisessa johtamisessa samankaltainen, mutta tuloksena syntyvät johdokset poikkeavat toisistaan. Syntaktinen johtaminen tuottaa hetkellisiä muotoja ja lähentelee siten taivutusta. Syntynyt johdos on kannan ja merkityksen summa. Leksikaalinen johtaminen puolestaan tuottaa semanttisesti eriytyneitä muotoja, jotka poikkeavat merkitykseltään säännönmukaisen derivaatioprosessin tuotoksista. (Länsimäki 1987: 28 29.) Leksikaalistuneet johdokset sijoittuvat kielen kuvauksessa siis leksikkoon. Kielentutkimuksessa on vaihtelevia kantoja siitä, miten sananjohtoa tulisi kuvata, koska se sijaitsee syntaksin, morfologian ja leksikon leikkauspisteessä. Pohtia voi esimerkiksi sitä, kuuluvatko säännönmukaisesti muodostetut johdokset sanakirjaan vai eivät. Jyrkin kanta on se, että koska produktiivisen tyypin johdokset voidaan tulkita ilman sanakirjaa, niiden paikka ei ole sanakirjassa. Toisessa ääripäässä näkemys on puolestaan, että kaikki paitsi potentiaaliset sanat ja tilapäismuodosteet täyttävät lekseemin kriteerit. Sanakirjaan valittavien monimorfeemisten