Mitä on morfologia? Tommi Jantunen Jyväskylän yliopisto Kielten laitos Suomalainen viittomakieli

Transkriptio

1 Mitä on morfologia? Tommi Jantunen Jyväskylän yliopisto Kielten laitos Suomalainen viittomakieli Sisältö: 1. Morfologian käsitteestä Morfologian määritelmiä Morfologian peruskäsitteitä Sana Morfi Morfeemi Allomorfi Morfeemien luokittelua Distribuution eli jakauman mukaan Merkityksen tai kieliopillisen tehtävän mukaan Morfologian perinteiset osa-alueet Sananmuodostus Taivutus Kielten klassiset morfologiset päätyypit Isoloivat kielet Agglutinoivat kielet Fuusioivat kielet Polysynteettiset kielet... 6 Kirjallisuus Morfologian käsitteestä Kuten fonologian ja syntaksin käsitteet, myös morfologian käsite on (ainakin) kaksitulkintainen. Sillä voidaan tarkoittaa joko 1) kielen pienimpien merkitystä kantavien yksiköiden osajärjestelmää tai 2) tämän osajärjestelmän tutkimusta. Seuraavassa käsitellään morfologiaa merkityksessä Morfologian määritelmiä Itkonen (1966):»Muoto-oppi eli morfologia on kielitieteen osa, joka tutkii sanojen muotoja.»

2 Häkkinen (1987):»Muoto-oppi eli morfologia tutkii sitä, millaisia morfeja kielessä on ja millä tavoin morfit liittyvät toisiinsa sanoiksi. Morfologian alaan kuuluvat enintään sanan laajuiset yksiköt.» Bauer (1992):»Morphology [is] the study of words and their structure.» Laaksonen & Lieko (1992):»Morfologia eli muoto-oppi on kieliopin osa, joka selvittää 1) mitkä ovat tutkittavan kielen morfeemit (morfeemi-inventaari), 2) millaisia äänne- ja muotoympäristöstä riippuvia variantteja niillä on (morfofonologia), 3) miten niitä voidaan yhdistellä, miten ne liittyvät toisiinsa (morfotaksi) sekä 4) mikä on muotoopin järjestelmän historia ja mitkä ovat sen muuttumisen syyt.» Karlsson (1994):»Morfologian eli muoto-opin tutkimuskohteena on sanojen sisäinen rakenne niiden morfologisten osasten, morfeemien kannalta.» Valli & Lucas (1995):»Morphology is the study of the smallest meaningful units in language and how those meaningful units are used to build new words or signs. Put another way, morphology is the study of word formation, of how a language uses smaller units to build larger units.» 3. Morfologian peruskäsitteitä 3.1 Sana Sana on toinen kielitieteen kahdesta peruskäsitteestä, toinen on lause. Useimpien peruskäsitteiden lailla sanankin määrittely on osoittautunut varsin vaikeaksi, ja se on poikinut useita määritelmiä. Tunnettuja sanan yleisiä määritelmiä ovat seuraavat: - Setälä (1941): sana on pienin itsenäinen, merkityksellinen osa, johon lause voidaan jakaa. - Bloomfield (1935): sana on pienin vapaa muoto. Tarkastellaan sanaa hieman lähemmin. Sana on kielen yksikkö, jolla on vakiintunut merkitys. Pelkkä merkityksen olemassaolo ei kuitenkaan vielä tee yksiköstä sanaa (vrt. suomen sijataivutuspääte -ssa, joka ilmaisee jossakin olemista siis omaa merkityksen muttei silti ole sana). Yksikön sanamaisuus riippuukin merkityksenkantokyvyn lisäksi mm. siitä, voiko yksikkö muodostaa yksin lauseen. Yksinään esiintymisen vapautta pidetäänkin yhtenä tärkeimpänä sanamaisuuden kriteerinä (vrt. kuitenkin esim. suomen tahansa, joka vaatii aina seurakseen jonkin pronominin). Muita sanamaisuuden yleisiä kriteereitä ovat permutoinnin vapaus ja koheesio. Permutoin- 2

3 nin vapaus tarkoittaa sitä, että sanat voivat lauseissa liikkua vapaasti, joskin esimerkiksi kielten sanajärjestykset ja rektio- eli yhdessäesiintymisvaatimukset asettavat sanojen liikkumiselle tiettyjä rajoitteita (vrt. jälleen suomen elementti tahansa). Koheesio tarkoittaa puolestaan sitä, että sanan osaksi ei periaatteessa voida siirtää muualta lauseesta muita sanoja; sana on siis koskematon yksikkö (vrt. kuitenkin esim. suomen lause Vapautumiseni vankilasta aikaistui, jossa sanat vapautumiseni ja vankilasta voivat inkorporoitua eli liittyä toistensa osasiksi, jolloin alkuperäisen lauseen sisältö ilmenee muodossa Vankilastavapautumiseni aikaistui). (Karlsson 1994.) Yllä on kuvailtu sanaa lähinnä kieliopillisesta näkökulmasta (nk. kieliopillinen sana). Sanaa voidaan lähestyä myös muista näkökulmista: - Ortografiset sanat: ortografialla tarkoitetaan oikeinkirjoitusta tai oikeinkirjoitusjärjestelmää. Ortografisesti tarkasteltuna sana on välilyöntien erottama tekstin osa. - Fonologiset sanat: fonologisesti tarkasteltuna sana on mm. painon ja tavun avulla määriteltävissä oleva yksikkö. Esimerkiksi suomessa pääpaino sanan ensimmäisellä tavulla osoittaa sanan alkukohdan. Kaikkia kieliä koskeva yleistys eli universaali on, että sanat koostuvat vähintään yhdestä tavusta (esim. McCarthy & Prince 1993). 3.2 Morfi Morfit ovat sananmuotojen eli sanojen esiintymien pienimpiä merkitysosasia. Suomen sana talossa koostuu kahdesta morfista, sanavartalosta talo ja sijataivutuspäätteestä -ssa. Usein morfien rajat ovat hämäriä, eikä kiistaton morfianalyysi ole mahdollista. Montako morfia on esimerkiksi suomen sanassa epäjärjestelmällistyttämättömyydellisyydellänsäkään? Morfinrajat hämärtyvät muun muassa leksikaalistumisen seurauksena. 3.3 Morfeemi Morfeemi on kielen pienin merkitystä kantava yksikkö. Sen ero morfiin on näkökulmaero: morfeemi kuuluu kielen järjestelmään eli se on abstraktio, morfi on osa kielen konkreettista ilmituloa. Kyse on siis samanlaisesta erosta kuin mikä vallitsee käsitteiden foneemi ja fooni (äänne) välillä, ja morfeemianalyysi suoritetaankin samojen periaatteiden mukaan kuin foneemianalyysi. 3.4 Allomorfi Morfeemin tietyssä ympäristössä saamaa edustumaa nimitetään allomorfiksi (vrt. foneemi ~ allofoni). Koska esimerkiksi suomen inessiivin pääte -ssa (esim. talo+ssa) esiintyy edeltävien vokaalien laadusta riippuen myös muodossa -ssä (esim. kylä+ssä), voidaan sanoa, että suomessa on morfeemi - 3

4 ssa, jolla on kaksi allofonia -ssa ja -ssä (muodon vaihtelua kontrolloi suomen vokaaliharmonia). 4. Morfeemien luokittelua Seuraava perustuu Häkkiseen (1987) ja Karlssoniin (1994). 4.1 Distribuution eli jakauman mukaan Vapaat morfeemit Vapaat morfeemit voivat esiintyä jonkin (allo)morfinsa hahmossa itsenäisenä sananmuotona ilman, että niihin pakollisesti liittyy muita morfologisia aineksia (vrt. kuitenkin esim. suomen tahansa, joka havainnollistaa distributionaalisen "vapauden" käsitteen ongelmallisuutta); esimerkiksi suomen talo ja että. Sidonnaiset morfeemit Sidonnaiset morfeemit eli affiksit esiintyvät muihin morfeemeihin pakollisesti liittyneinä, eivät koskaan itsenäisinä sananmuotoina. Affiksit liittyvät yleensä kantaan (=juuri[morfeemi]+mahdollinen affiksi), ja ne voidaan jakaa positionaalisesti vielä eri luokkiin, jotka ovat - prefiksit: prefiksit ovat kannan etisiä affikseja; esimerkiksi suomen epä- (epätyydyttävä) ja ylä- (yläosa) - suffiksit: suffiksit ovat kannan jälkeisiä affikseja; esimerkiksi suomen johtamisaffiksi -mainen (kalamainen) ja taivutusaffiksi -n (talon; Huom! taivutusaffiksin kantaa kutsutaan usein myös vartaloksi) - muut: mm. circumfiksit (esim. saksan ge+komm+en), infiksit (esim. takalogin s+um+ulat 'kirjoitti', joka koostuu kannasta sulat 'kirjoittaa' ja kannan sisään sijoittuvasta imperfektiä ilmaisevasta taivutusaffiksista -um-), transfiksit (esim. Egyptin arabian k u t u b 'kirjat', joka koostuu vartaloradikaalista ktb 'kirja, kirjoittaa' ja vartaloradikaalin sisään sijoittuvasta monikollisuutta ilmaisevasta taivutusaffiksista -u-u-) ja superfiksit (esim. englannin 'discount 'alennus' ja dis'count 'alentaa'). Kliittiset morfeemit Kliittiset morfeemit liittyvät löyhemmin kantaansa kuin esimerkiksi taivutus- ja johtamisaffiksit; esimerkiksi suomen liitepartikkelit kuten -kin ja -ko (Men+i+kö hän+kin?). 4

5 4.2 Merkityksen tai kieliopillisen tehtävän mukaan Leksikaaliset morfeemit Leksikaaliset morfeemit jakautuvat edelleen sanaluokiksi (esim. talo, juosta). Kieliopilliset morfeemit Kieliopilliset morfeemit jakautuvat edelleen mm. taivutuspäätteiksi ja johtimiksi (esim. -ssa ja -mainen, myös esim. ja). Salkkumorfi eli portmanteaumorfi Semanttisesti kompleksinen mutta muodollisesti jakamaton morfi, esimerkiksi englannin ja ruotsin epäsäänölliset verbit (esim. drog, joka sisältää merkitykset 'vetää' ja 'mennyt aika'). 5. Morfologian perinteiset osa-alueet Morfologia on perinteisesti jaettu sananmuodostukseen ja taivutukseen. 5.1 Sananmuodostus»Sananmuodostuksella tarkoitetaan uusien potentiaalisten lekseemien luomista, ei lekseemin taivuttamista. Sanoja voi kieleen tulla lisää neljällä tavalla. Yleisin keino on muodostaa uusi sana [eli lekseemi] olemassaolevista sanoista rakenteellisilla keinoilla, esim. johtamalla, yhdistämällä,, lyhentämällä. Toiseksi sanoja voidaan lainata toisista kielistä. Harvinaista on kokonaan uuden minimaalisen perussanan syntyminen. Neljänneksi olemassaoleva sana voi saada uuden merkityksen. Tällöin ei varsinaisesti synny uutta sanaa, siksi puhutaankin yleensä merkityksen muuttumisesta (laajenemisesta).» (Karlsson 1994.) 5.2 Taivutus»Taivutus on morfologisten keinojen [kuten morfeemien yhteen liittämisen eli affiksoinnin ja reduplikaation] käyttöä sananmuotojen, taivutusmuotojen muodostamiseksi lekseemistä. Taivutusmuodot ilmaisevat kieliopillisia suhteita, taivutetun sanan suhdetta lauseen muihin sanoihin, yleensä johonkin tiettyyn yhteen sanaan.» (Karlsson 1994.) 5

6 6. Kielten klassiset morfologiset päätyypit Seuraava perustuu Karlssoniin (1994). 6.1 Isoloivat kielet Isoloivat kielet ovat kieliä, joissa ei ole sidonnaisia morfeemeja, sanat ovat muuttumattomia, "isoloituja" kokonaisuuksia; esimerkiksi kiina ja vietnam. 6.2 Agglutinoivat kielet Agglutinoivat kielet ovat kieliä, jotka "liimaavat yhteen vartaloita ja päätteitä", sidonnaiset morfeemit liittyvät muuttumattomaan vartaloon; esimerkiksi turkki ja tietyssä määrin myös suomi. 6.3 Fuusioivat kielet Fuusioivat kielet ovat kieliä, joissa on vartalonsisäisiä, merkitykseen vaikuttavia äännevaihteluita, morfien segmentointi on hankalaa tai mahdotonta, ja tähän termi fuusio viittaakin; esimerkiksi latina ja tietyssä mielessä myös germaaniset kielet. 6.4 Polysynteettiset kielet Polysynteettiset kielet ovat kieliä, joissa on erityisen paljon sidonnaisia morfeemeja, joiden merkitys on usein "runsaampi" kuin tavanomaisen taivutuspäätteen tai johtimen. Sanan ja lauseen ero ei ole ilmeinen ja tyypillisesti yksi muoto kantaa useaa merkitystä; esimerkiksi useat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kielet. Huom! Nykyään klassisesta jaosta on paljolti luovuttu ja on tyypillisempää puhua synteesin ja fuusion asteesta. Synteesi tarkoittaa morfeemien määrää sanassa. Fuusiolla viitataan morfien segmentoitavuuteen. (Karlsson 1994: 108.) 6

7 Kirjallisuus Bauer, L. (1992). Introducing Linguistic Morphology. Edinburgh: Edinburgh University Press. Bloomfield, L. (1935[1933]). Language. Revised British edition. London: George Allen & Unwin Ltd. Häkkinen, K. (1987). Yleisen kielitieteen peruskurssi. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 11. Turku. Itkonen, Er. (1966). Kieli ja sen tutkimus. WSOY: Helsinki. Karlsson, F. (1994). Yleinen kielitiede. Helsinki: Yliopistopaino. Laaksonen, K. & Lieko, A. (1992). Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi. Oy Finn Lectura Ab: Loimaa. McCarthy, J. & Prince, A. (1993). Prosodic Morphology II: Constraint Interaction and Satisfaction. [Käsikirjoitus.] University of Massachusetts, Amherst; Rutgers University, New Brunswick, N. J. Rissanen, T. (1985). Viittomakielen perusrakenne. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja No. 12. Helsinki. Setälä, E. N. (1941). Suomen kielioppi. [13. painos] Otava: Helsinki. Valli, C. & Lucas, C. (1995[1992]). Linguistics of American Sign Language. An Introduction. Washington, D.C.: Gallaudet University Press. 7