Perusteettoman edun palautus ja sen lähi-ilmiöt Opintomoniste käytettäväksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa lukuvuonna 2011 2012 OTT, dos. Olli Norros 1 Johdanto Oikeusjärjestyksessä on oltava riittävän laaja-alaiset keinot perusteettomien varallisuudensiirtojen korjaamiseen, koska tällaisia tilanteita syntyy käytännössä melko usein ja keskenään hyvin erilaisissa asiayhteyksissä. Keskeisen perusteettomien varallisuudensiirtojen ryhmän muodostavat ensinnäkin aiheettomasti suoritetut maksut, jotka lienevät vielä yleistyneet erilaisten laskutettavien palvelujen lisääntymisen ja sähköiseen maksuliikenteeseen siirtymisen myötä. Mahdollista on, että velallinen maksaa velan erehdyksessä väärän henkilön tilille tai maksaa saman velan kahteen kertaan. Toisaalta velkoja saattaa lähettää velalliselle laskun virheellisesti liian suureksi laskettuna, jonka seurauksena velallinen maksaa velkaansa suuremman määrän. Fyysisiäkin suoritustoimia saatetaan joskus tehdä perusteetta. Rakennusurakoitsija saattaa esimerkiksi tehdä tilaamattomia mutta sinänsä tarpeellisia lisätöitä, tai jätehuoltoyhtiö saattaa noutaa jätteitä laajemmalta alueelta kuin mistä sille maksetaan. Osassa tilanteita perusteeton varallisuudensiirto voidaan korjata vahingonkorvausvastuun tai sopimuksen syntymisen kautta. Esimerkiksi jos velkoja lähettää velalliselle aiheettoman suuren laskun, jonka velallinen maksaa, maksun perusteetonta osaa voidaan pitää velalliselle aiheutuneena vahinkona, josta velkoja on aiheuttajana vastuussa. Toisaalta jos rakennusurakoitsija on tehnyt tilaamattomia töitä, rakennuttaja saattaa hyväksyä ne ja maksaa niistä tavanomaisen hinnan. Tilanteessa osapuolten välille olisi siis katsottava syntyneen jälkikäteinen sopimus lisätöistä. Monessa tilanteessa vahingonkorvaus, sopimukseen perustuva maksuvelvollisuus ja muut säännönmukaiset velvoiteperusteet eivät kuitenkaan sovellu perusteettoman varallisuudensiirron oikaisemiseen. Esimerkiksi jos velallinen maksaa tilinumeron näppäilyvirheen takia laskun väärälle vastaanottajalle, velallinen ei voi syyttää tapahtuneesta kuin itseään. Vastaanottajan ei voida katsoa aiheuttaneen maksa- 1
jalle vahinkoa vain sillä perusteella, että hänellä on ollut tili pankissa ja siten kyky ottaa virheellinen maksu vastaan. Toisaalta maksajan ja vastaanottajan välille ei voida katsoa syntyneen tilanteessa sopimustakaan, jonka perusteella maksun palauttamista voitaisiin vaatia. Tilanteita, joissa perusteettomia varallisuudensiirtoja voi syntyä, on kuitenkin niin paljon keskenään erilaisia, että yhtenäisen edunpalautusnormiston säätäminen laissa tai edes sellaisen kehittäminen oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on vaikeaa. Suomessa tai muissakaan Pohjoismaissa perusteettoman edun palautuksesta ja sen lähi-ilmiöistä ei ole yleisluontoista lainsäädäntöä, vaan tilanteiden arviointi jää kapea-alaisten erityissäännösten ja lakiin kirjaamattomien periaatteiden varaan. Lakisääteisten tai muuten selvien tapaustyyppien ulkopuolelle jää suuri harmaa alue, jolla arviointi on voimakkaan olosuhdesidonnaista. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että velvollisuus perusteettoman varallisuudensiirron palauttamiseen voitaisiin ymmärtää oikeudessamme voimassa olevaksi yleiseksi periaatteeksi. Samassa yhteydessä on tosin myönnetty, että poikkeuksia yleisestä palautusvelvollisuudesta on paljon. Tarvetta puhua yleisestä edunpalautuksen periaatteesta vähentävät yhtäältä harkinnan tapaussidonnaisuus ja toisaalta se, että kuten jäljempänä tarkemmin kerrotaan, erilaisia edunpalautusperusteita ei mitenkään välttämättä ole ongelmatonta jäsentää yhtenäiseksi oikeudelliseksi instituutioksi. Voi olla luontevampaa ymmärtää perusteettomien varallisuudensiirtojen oikaisemiseen tähtäävät velvoiteperusteet heterogeeniseksi joukoksi toisiaan muistuttavia mutta kuitenkin sisällöllisesti hieman erilaisia velvoiteperusteita. Alkava esitys perustuu tälle hahmotustavalle. Edunpalautusilmiöiden alaan voidaan laajassa mielessä lukea myös erityyppiset takautumisoikeudet. Kysymys takautumisoikeudesta liittyy tilanteisiin, joissa joku on joutunut tekemään toisen puolesta suorituksen tai korvaamaan sellaisen vahingon, jonka tosiasiallisena aiheuttajana on joku toinen. Velvoitteen ensi kädessä suorittanut saattaa haluta suorituksestaan hyvityksen siltä, jonka puolesta tai takia suoritus tehtiin. Tämäntyyppistä vaatimusta kutsutaan takautumis- eli regressivaatimukseksi. Takautumisoikeudet palvelevat oikeusjärjestyksessämme osittain samansuuntaisia tarkoituksia kuin perusteettoman edun palautus lähi-ilmiöineen. Jos joku on joutunut tekemään suorituksen toisen puolesta tai tämän aiheuttamana, yleinen oikeustaju vaatii usein sitä, että suorituk- 2
sesta johtuva rasitus ohjataan sen kannettavaksi, jonka saamaan hyötyyn tai aiheuttamaan vahinkoon suoritusvelvollisuus on perustunut. Takautumisoikeuksien laajempi tarkastelu edellyttäisi yhteisvelkasuhteita koskevien periaatteiden käsittelyä, mistä syystä takautumisoikeudet rajataan seuraavan esityksen ulkopuolelle. 2 Erilaisia edunpalautusvelvoitteita Oikeusjärjestykseemme sisältyy paljon normeja, joiden tarkoituksena on perusteettoman varallisuudensiirron oikaiseminen. Kirjoitetussa laissa on lukumääräisesti suuri joukko pääosin melko kapea-alaisia edunpalautussäännöksiä, ja näiden lisäksi voidaan tunnistaa erinäisiä lakiin kirjaamattomia edunpalautusnormeja, joiden soveltamisala on yleensä lakisääteisiä laajempi. Lakisääteisiä edunpalautusnormeja on sekä yksityis- että julkisoikeudellisessa lainsäädännössä. Esimerkkinä yksityisoikeudellisesta edunpalautusnormista voidaan mainita lapsen elatuksesta annetun lain (5.9.1975/704, jäljempänä ElatusL ) 12.2. Lainkohta sääntelee tilannetta, jossa käsitys elatusvelvollisen miehen isyydestä on tullut kumotuksi. Tuomioistuin voi laissa tarkemmin säädettävin edellytyksin velvoittaa lapsen edustajan palauttamaan suoritetut elatusavut tai osan niistä. Merkittävä osa julkisoikeudellisista edunpalautusnormeista koskee jonkin aiheettomasti myönnetyn avustuksen tai etuuden takaisinperintää. Valtaosa lakisääteisistä edunpalautusnormeista on niin kapea-alaisia, ettei niiden tarkasteluun ole tarvetta aineopintotasolla. Huomio suunnataankin seuraavassa lailla sääntelemättömiin edunpalautusnormeihin. Näiden normien systematisointiin ei ole mitään vakiintunutta tapaa. Toisinaan lailla sääntelemättömät edunpalautusnormit on systematisoitu yhdeksi oikeudelliseksi instituutioksi, jota kutsutaan perusteettoman edun palautukseksi. Toisaalta myös sellainen hahmotustapa on täysin mahdollinen, että osa lailla sääntelemättömistä edunpalautusnormeista hahmotetaan omiksi kapea-alaisemmiksi ilmiöikseen, ja perusteettoman edun palautukseksi kutsutaan ainoastaan yleistä ja tapauskohtaisesti arvioitavaa palautusvastuuta, jota ei pystytä yksilöimään tarkemmin. Ajattelutavan mukaan yleinen perusteettoman edun palautusvastuu ymmärrettäisiin muita edunpalautusmuotoja täydentäväksi ja näihin nähden toissijaiseksi. Kuvatun systematisointitavan etuna voidaan pitää sitä, että vältetään yleistämästä tiettyä edunpalautustilannetta koske- 3
via sääntöjä sellaisiin tapauksiin, joissa kuitenkin sovelletaan hieman erilaisia sääntöjä. Seuraava esitys perustuu tälle hahmotustavalle. Lailla sääntelemättömien palautusvelvollisuuksien tarkastelu on syytä aloittaa tarkkarajaisemmista palautusmuodoista ja käsitellä yleistä perusteettoman edun palautusta tämän toissijaisuuden takia vasta lopuksi. Keskeisen palautustilanteiden tyypin muodostavat asetelmat, jossa sopimus on täyttämisensä jälkeen todettu pätemättömäksi tai se on purettu olennaisen sopimusrikkomuksen takia. Kummassakin tilanteessa pyrkimyksenä on sopimuksen oikeusvaikutusten jälkikäteinen neutralisointi, ja tästä syystä kummankin sopijapuolen on palautettava toiselta saamansa suoritukset. Palauttaminen toteutetaan a) ensisijaisesti fyysisten suoritusten kuten myydyn esineen palauttamisella, mutta jos fyysinen suoritus ei enää ole palautettavissa, b) palautetaan sen arvo. Kumpaakaan palautusvelvollisuuden muotoa ei yleensä ole ymmärretty varsinaiseksi perusteettoman edun palautukseksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa eli suoritusten fyysisessä palauttamisessa ei ylipäänsä ole kysymys velvoiteoikeudellisesta palautusvastuusta. Kyse on yksinkertaisemmin vain siitä, että luovutettujen esineiden omistusoikeus palautuu luovuttajalle sopimuksen neutralisoitumisen myötä, ja tällä on esineoikeudellinen oikeus vaatia esineen hallinnan palauttamista itselleen. Toisaalta myös pätemättömyys- tai purkutilannetta seuraava arvonkorvausvastuu on ymmärretty yleisestä perusteettoman edun palautusvastuusta erilliseksi ilmiöksi, vaikka kyse onkin sinänsä velvoiteoikeudellisesta palautusvastuusta. Omana edunpalautusvastuun muotonaan pidetään myös esineoikeudellisiin kollisiotilanteisiin liittyvää rahamääräistä palautusvastuuta. Kollisiolla tarkoitetaan asetelmaa, jossa samaan esineeseen kohdistuu kahden osapuolen kilpaileva omistus- tai muu oikeus, ja on ratkaistava, kumman oikeus syrjäyttää toisen. Oletetaan esimerkiksi, että B varastaa A:lta auton ja myy sen C:lle, joka ei tiedä eikä hänen voida edellyttääkään tietävän, ettei auto ollut B:n vaan A:n. Tällaisessa tilanteessa sekä A:ta että C:tä saatettaisiin ajatella pidettävän auton oikeana omistajana. Tilanne ratkeaa rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 19.12.1889/39B 11 :n mukaan A:n eduksi hänellä on oikeus vaatia auto C:ltä takaisin. Palauttaminen ei tietenkään onnistu, jos C on esimerkiksi jo ehtinyt myydä tai lahjoittaa auton edel- 4
leen. Tällaisessa tilanteessa hänen on kuitenkin palautettava A:lle auton arvo. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei tällaista arvonpalautusvastuuta voida luontevasti selittää yleisen perusteettoman edun palautuksen avulla, vaan kyse on omasta oikeusilmiöstään. Klassinen esimerkki edunpalautustilanteesta on sellainen, jossa A maksaa tilinumeron näppäilyvirheen takia tai muuten erehdyksessä rahaa B:n tilille. Useimmissa tilanteissa A:lla olisi oikeus vaatia B:tä palauttamaan aiheettomasti saamansa rahat. Maksuvirhetilanteita on oikeuskirjallisuudesta toisinaan lähestytty yksinomaan velvoiteoikeudellisen edunpalautusvastuun kautta. On kuitenkin huomattava, että joissakin tapauksissa A:lla voi olla mahdollisuus saada rahat B:ltä takaisin esineoikeudellisen hallinnan palautusvaatimuksen avulla. Oikeus vaatia hallinnan palautusta on A:lle edullisempi kuin oikeus vaatia perusteettoman edun palautusta, koska oikeus hallinnan palautukseen ei vanhennu toisin kuin oikeus perusteettoman edun palautukseen. Lisäksi kun A:n rahat ovat erotettavissa B:n omaisuudesta, ne eivät mahdollisessa B:n maksukyvyttömyystilanteessa kuulu B:n konkurssipesään. Tämän seikan käytännön merkitys on suuri, koska jos rahat jäävät B:n konkurssipesään, A jää tavanomaisen konkurssivelkojan asemaan. Yleensä konkurssipesät ovat sen verran ylivelkaisia, että kunkin velkojan jako-osuudeksi tulee vain pieni murto-osa saamisen määrästä. Oikeus hallinnan palautukseen edellyttää sitä, että B:lle siirtyneet rahat ovat edelleen erotettavissa tämän muusta omaisuudesta. Jos B:n on käyttänyt rahat tai niiden katsotaan sekoittuneen B:n muuhun omaisuuteen, esineoikeudellinen palautusvelvollisuus ei enää tule kyseeseen, vaan A:n on tyydyttävä velvoiteoikeudelliseen edunpalautusvaatimukseen. Edellytys A:n rahojen erotettavuudesta täyttyy ainakin, jos B:n tilillä ei ole ollut muita varoja. Tällaisessa tilanteessa voidaan katsoa, että rahat ovat A:n vielä B:n tilille siirtyneinäkin. Kanta tuli todetuksi ennakkoratkaisussa KKO 1993:132. Tilanteen oikeudellinen hahmotus voi kuitenkin muuttua, jos B:n tilillä on ollut muita varoja A:n maksun tullessa sinne, koska tällöin A:n rahasuorituksen saatetaan katsoa sekoittuneen B:n omaisuuteen. Käsitystä varojen sekoittumisesta ei tosin voida pitää arkijärjen valossa aivan ongelmattomana, koska A:n maksun tarkka suuruus ja ajankohta olisivat joka tapauksessa selvitettävissä tilitiedoista. Jos sekoittumisen kuitenkin katsotaan tapahtuneen, A:lla ei olisi mahdollisuutta esineoikeudelliseen hallinnan palau- 5
tukseen, vaan hänen olisi tyydyttävä velvoiteoikeudelliseen edunpalautusvaatimukseen. Sama koskee tilannetta, jossa B on käyttänyt tai lahjoittanut A:lta saamansa rahat. Kapea-alaisempia edunpalautusvastuun muotoja ei ole nyt tarpeen tarkastella tämän laajemmin. Seuraavaksi huomio kohdistetaan yleiseen perusteettoman edun palautusvastuuseen ja sen edellytyksiin. Tämä palautusvastuun muoto tulee siis harkittavaksi vain, jos mikään tarkkarajaisemmista edunpalautusnormistoista ei sovellu. 3 Perusteettoman edun palautuksen edellytykset 3.1 Kolme perusedellytystä Yleiselle perusteettoman edun palautusvastuulle on vakiintuneesti asetettu kolme edellytystä. Nämä ovat 1) edun syntyminen, 2) edun perusteettomuus ja 3) hyötyminen toisen kustannuksella eli edun ja sitä vastaavan menetyksen syy-yhteys. Nämä kolme perusedellytystä vaikuttavat melko yksinkertaisilta, mutta kuten seuraavassa havaitaan, niihin liittyy erinäisiä tulkintaongelmia. 3.2 Edun syntyminen Ensimmäinen edellytyksistä eli edun syntyminen on yleensä ymmärretty suhteellisen laajasti. Tilanteet, joissa etua syntyy, voidaan jakaa 1) jonkin uuden varallisuusarvon saamiseen ja 2) velkojen tai rasitusten kaventumiseen. Uuden varallisuusarvon saaminen on helppo todeta esimerkiksi sellaisissa virhemaksutapauksissa, joissa joku maksaa toiselle kahteen kertaan saman velan tai maksaa velan erehdyksessä väärän henkilön tilille. Oikeuskäytännössä on toisaalta esimerkkejä myös tapauksista, joissa perusteeton etu on ilmennyt jonkin tavarasuorituksen saamisena. Ennakkoratkaisussa KKO 1983 II 104 pesu- ja työpöytiä koskeva kauppasopimus oli purettu ennen pöytien toimittamista, mutta pöydät oli tästä huolimatta erehdyksessä tuotu rakennustyömaalle. Rakennuttaja, joka ei itse ollut kauppasopimuksen osapuoli, oli liittänyt pöydät rakennukseen. Kun ne eivät jälkikäteen enää olleet irrotettavissa, rakennuttaja velvoitettiin korvaamaan perusteettomana etuna pöytien arvo. 6
Myös mahdollisuutta jonkin esineen oikeudettomaan käyttämiseen saatetaan pitää perusteettomana etuna. Esimerkkinä voidaan mainita ennakkoratkaisu KKO 1985 II 140. Tapauksessa rakennus oli rakennettu kahden tilan alueelle, jotka molemmat kuuluivat samalle omistajalle. Toisen tilan omistaja oli tämän jälkeen vaihtunut useita kertoja. Viimeisimmät ostajat eivät hyväksyneet rakennuksen pitämistä alueellaan, vaan he vaativat rakennuksen siirtämistä pois ja lisäksi rakennuksen omistajien saaman perusteettoman edun palautusta. KKO hyväksyi kanteen pitäen perusteettomana etuna sitä määrää, joka rakennuksen omistajien olisi pitänyt maksaa vuokraa rakennuksen pitämisestä osittain kantajien maalla. Toisaalta perusteeton etu voi ilmetä velkojen tai rasitusten kaventumisena. Tällaisissa tapauksissa edun tunnistaminen saattaa muodostua hieman vaikeammaksi kuin suorissa varallisuudenlisäyksissä. Edun syntymisen havaitseminen on helpointa, kun osapuolen menettely johtaa suoraan toisen olemassa olevien velkojen vähenemiseen. Lausuttua voidaan havainnollistaa iäkkäällä ennakkoratkaisulla KKO 1931 I 43. Tapauksessa asianajaja oli omissa nimissään mutta asiakkaansa lukuun toimien perinyt sellaisen velan, jonka päämies tiesi jo maksetuksi. Asianajaja oli tilittänyt velalliselta saamansa rahat päämiehelle. Asianajaja oli myöhemmin joutunut korvaamaan perimänsä maksun velalliselle. Kun päämies tämän seurauksena vapautui omasta palautusvastuustaan suhteessa maksajaan, KKO tuomitsi hänet palauttamaan asianajajalle tämän kustannuksella saamansa perusteettoman hyödyn. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että perusteettoman edun palautuksen etu-tunnusmerkistöä voitaisiin yleisesti ottaen tulkita suhteellisen väljästi. Näkökohta on sinänsä hyväksyttävissä, mutta etutunnusmerkistön väljä soveltaminen edellyttää tunnusmerkistön perusteettomuusosan riittävän tiukkaa tulkintaa. Aihetta tarkastellaan seuraavassa jaksossa. 3.3 Edun perusteettomuus Edun perusteettomuutta on tapana arvioida kysymällä, onko varallisuudensiirto perustunut pätevään oikeusperusteeseen eli kausaan. Kausa voi olla esimerkiksi pätevän velvoitteen suorittaminen tai halu antaa lahja. Etua pidetään perusteettomana, jos varallisuudensiirrolle ei ole kausaa. Kausaa on kuitenkin syytä tulkita suhteellisen väljästi. Huomiota on kiinnitettävä varallisuudensiirron koko tapahtumaympäristöön, mahdollisiin toissijaisiin motiiveihin ja siihen, missä määrin varallisuudensiirron suorittajan on 7
katsottava ottaneen tietoisen riskin sen muodostumisesta perustaltaan kyseenalaiseksi. Lisäksi on edellytettävä, että perusteettomuuden aiheuttanut erehdys tai muu seikka on ollut niin vaikutuksellinen, että ilman sitä ei varallisuudensiirtoa olisi lainkaan toteutettu tai se olisi tapahtunut sisällöltään olennaisesti toisenlaisena. Havainnollinen esimerkki harkinnan rajanvedosta on ennakkoratkaisu KKO 1972 II 24. Tapauksessa vuokranantaja M ja vuokralainen K olivat sopineet liikehuoneiston vuokrasuhteen päättämisestä heti, kun tilaan löydetään uusi vuokralainen. Viranomainen oli kuitenkin edellyttänyt huoneistossa tehtäväksi eräitä korjauksia, joita ilman toiminnan harjoittaminen ei olisi voinut jatkua. Vuokranantaja oli vaatinut vuokralaistaan teettämään korjaukset omalla kustannuksellaan. Vuokralainen oli vastustanut vaatimusta katsoen, että ainakin osa häneltä vaadituista korjauksista oli sellaisia, joihin hänellä ei ollut velvollisuutta vuokrasopimuksen eikä viranomaismääräysten perusteella. Tässä vaiheessa vuokranantaja oli teettänyt korjaukset itse ja ryhtynyt vaatimaan niiden korvaamista vuokralaiselta sillä uhalla, että hän torjuisi tilasta kiinnostuneen uuden vuokralaisen, joka olisi suostunut ostamaan liikkeen irtaimiston K:lta. K oli maksanut vaaditun 10 000 markan summan, mutta vaati myöhemmin 6 827 markan palauttamista perusteettoman edun palautuksena. K katsoi M:n saaneen perusteetonta etua siltä osin, kuin K:lla ei olisi ollut vuokrasopimuksen tai viranomaismääräysten nojalla velvollisuutta korjausten toteuttamiseen. KKO kuitenkin hylkäsi kanteen todeten, ettei K ollut näyttänyt M:n käyttäneen hyväkseen K:n pulaa tai M:stä riippuvaista asemaa. KKO:n mukaan K ei esitetyn selvityksen perusteella myöskään ollut korvauksen varauksetta maksaessaan erehtynyt sen perusteesta tai määrästä. Suppeasti tulkiten varallisuudensiirron kausana olisi saatettu pitää sitä, mikä oli K:n käsityksen mukaan hänelle sopimuksen ja lain nojalla kuuluva maksuvelvollisuus, eli korkeintaan 3 173 markkaa. KKO vaikuttaa kuitenkin ymmärtäneen kausan laajemmin siten, että K:n tarkoituksena oli ainakin maksun tapahtumahetkenä ollut koko M:n vaatiman summan maksaminen ja tätä kautta sovinnon saavuttaminen M:n kanssa. Vaikka K epäilikin maksunsa aiheellisuutta 3 173 markkaa ylittävältä osalta, maksua pidettiin tekohetkellään riittävässä määrin vapaaehtoisena ja tarkoituksellisena. M:n saamaa etua ei siis katsottu aidosti perusteettomaksi. 8
Toisena esimerkkinä rajatapauksesta voidaan mainita ennakkoratkaisu KKO 1998:7. Tapauksessa veljekset S ja P olivat omistaneet yhdessä tilan. Veljesten välien rikkouduttua tila oli halottu kahteen osaan siten, että tilalla perheineen asunut P oli saanut rakennukset ja pellot, kun taas S oli saanut lähinnä metsää. P:n osan suurempi arvo oli otettu halkomistoimituksessa huomioon siten, että P velvoitettiin suorittamaan S:lle korvausta noin 340 000 markkaa. Korvauksen määräämisessä ei kuitenkaan ollut otettu huomioon sitä, että veljesten yhteisomistuksen aikana P:n työ- ja rahoituspanos tilan arvoa kohottaneisiin hankkeisiin oli ollut huomattavasti suurempi kuin S:n. Hankkeisiin ryhtyessään veljekset eivät olleet sopineet mitään töiden ja kustannusten korvaamisesta. KKO katsoi näytetyksi, että veljesten tarkoituksena oli alun perin ollut omistaa ja hallita tilaa pysyvästi yhdessä. Oikeuden mukaan mikään ei viitannut jutussa siihen, että tilan parantamiseksi toteutettuja investointeja tehtäessä ja rahoitettaessa olisi pidetty silmällä mahdollista tilan myöhempää jakamista. Tästä KKO päätteli, ettei P ollut voinut tarkoittaa toimenpiteillään kartuttaa S:n omaisuutta sillä tavoin kuin halkomisen lopputuloksen perusteella oli tapahtunut. Näillä perusteilla P:llä katsottiin olleen oikeus saada S:ltä kohtuullinen korvaus tilan arvoa korottaneista työ- ja rahasuorituksistaan. Korvauksen määrä oli noin 106 000 markkaa. 3.4 Syy-yhteys Perusteettoman edun palautuksen kolmas edellytys on syy-yhteys edunsaajan hyötymisen ja sen palautusta vaativan menetyksen välillä. Selvää on, ettei aiheettomastikaan saatua varallisuusarvoa voida vaatia siirrettäväksi toiselle vain sillä perusteella, että vaatija on samoihin aikoihin sattunut menettämään omaisuuttaan. Edunpalautus on mahdollinen vain, jos kyse on yhtenäisestä varallisuudensiirrosta. Suuressa osassa tilanteita, joissa edunpalautuksen voi edes ajatella tulevan kyseeseen, kysymys edun ja menetyksen syy-yhteydestä ei nouse kriittiseksi. Sellaisissa keskeisissä edunpalautustilanteiden ryhmissä kuin erilaisissa virhemaksutapauksissa, toisen omaisuuden oikeudettomassa käytössä ja toisen hyväksi tehdyssä työssä syy-yhteyden olemassaolo on sinänsä selvää, jos perusteetonta etua vain ylipäänsä katsotaan syntyneen. Kuten edellä on tullut esiin, juridiseksi pullonkaulaksi näyttää yleensä muodostuvan edun perusteettomuuden tunnusmerkistö. 9
Eräs tyyppitilanne, jossa perusteettoman edun palautuksen on katsottu herkästi estyvän nimenomaan edun ja menetyksen puuttuvan syy-yhteyden takia, on sellainen, jossa joku maksaa oikeudettomasti saamillaan varoilla velkansa kolmatta kohtaan. Tällaisissa tilanteissa velan maksajan vastuu rahat menettänyttä kohtaan saattaa olla kiistaton, mutta jos maksaja on maksukyvytön, rahat menettäneelle syntyy tarve vaatia perusteettoman edun palautusta rahat saaneelta velkojalta. KKO on kuitenkin suhtautunut tällaisiin palautusvaatimuksiin yleensä kielteisesti. Esimerkkinä voidaan mainita ennakkoratkaisu KKO 1935 I 63. Tapauksessa velalliselta oli erehdyksessä ulosmitattu sivulliselle S:lle kuuluvaa omaisuutta. Omaisuuden myynnistä saadut rahat oli tilitetty velkojalle. KKO katsoi, ettei S:llä ollut oikeutta saada velkojalta korvausta. Samansuuntaiseen lopputulokseen päädyttiin myös ennakkoratkaisuissa KKO 1933 I 53 ja 1990:174. Oikeuskirjallisuudessa edunpalautusvastuun estyminen on tämäntyyppisissä tilanteissa selitetty edun ja menetyksen puuttuvalla syy-yhteydellä. Saatetaan tosin kysyä, olisiko yksinkertaisempi perustelutapa se, ettei sivullisen velkojan saamaa etua ylipäänsä voitaisi tämäntyyppisissä tilanteissa pitää perusteettomana. Voidaanhan ajatella, että kun velkojalla on joka tapauksessa ollut laillinen peruste vaatia maksua rahat oikeudettomasti saaneelta, velkojan saama etu eli saatavansa maksetuksi tuleminen ei ole etuna lainkaan perusteeton. Tällaista hahmotustapaa puoltaisi se, että KKO käytti sitä ainakin ennakkoratkaisuissaan KKO 1933 I 53 ja 1990:174. Edun ja menetyksen puuttuvasta syy-yhteydestä ei näissä tapauksissa ole puhuttu. Oikeusvaikutusten tasolla ei tosin pitäisi olla merkitystä, kumpaa hahmotustapaa pidetään osuvampana, vaan kyse on lähinnä makuasiasta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty järkevin perustein, että sivullisvelkojan pitäisi ainakin osassa tilanteita voida joutua palautusvastuuseen toisen kustannuksella saamastaan hyödystä. On katsottu, että jos rahat on viety oikealta omistajaltaan rikoksella ja sitten maksettu velkojalle, velkojan palautusvastuu olisi mahdollinen, jos hän on tiennyt rahojen alkuperästä. Tosin ainakin ennakkoratkaisussa KKO 1933 I 53 sivullisvelkoja sai pitää saamansa suorituksen siitä huolimatta, että hän tiesi rahojen olevan hankittu kavalluksella. Ratkaisun lopputulosta on kuitenkin varottava yleistämästä, koska tämäntyyppisissä tilanteissa edunpalautusvastuun kieltäminen voi melko herkästi näyttäytyä yleisen oikeustajun vastaisena. Edunpalautusta ei pitäisi torjua ainakaan tilanteessa, jossa sivullisvelkoja on tiennyt rikokses- 10
ta ennen sen toteuttamista. Tällaisessa tilanteessa rikoksen voidaan kenties jopa katsoa tapahtuneen sivullisvelkojan lukuun, jolloin edun ja menetyksen syy-yhteys täyttyisi kiistatta. 4 Edunpalautusvastuun kohtuullistaminen Edunpalautusvelan maksaminen voi joissakin tapauksissa muodostua velalliselle raskaaksi siitä huolimatta, että hän on saanut palautettavan edun vastikkeetta. Näin voi olla ainakin, jos edun saamisen ja palautusvastuun toteamisen välillä on kulunut pitkä aika, edunsaaja on ollut tietämätön sen perusteettomuudesta ja hän on kuluttanut saamansa rahat. Tyyppiesimerkkeinä voidaan mainita työpalkka, eläke tai sosiaalituki, jota on suoritettu pitkän aikaa liian korkeana. Tällaisissa tilanteissa voidaan joutua pohtimaan, olisiko edunpalautusvastuuta aiheellista sovitella edun tosiasiallista määrää alhaisemmaksi. Edunpalautusvelan kohtuullistamisesta säädetään joissakin erityislaeissa. Esimerkkinä voidaan mainita ElatusL 12.2. Lainkohdan mukainen elatusavun palautusvastuu syntyy ainoastaan, jos palauttamista on eri osapuolten olosuhteet huomioon ottaen pidettävä kohtuullisena. Mitään yleistä säännöstä edunpalautusvastuun sovittelusta ei ole, mikä olisikin yllättävää, kun perusteettoman edun palautuksesta ei muutenkaan juuri ole yleisiä säännöksiä laissa. Edunpalautusvastuun soviteltavuus on joka tapauksessa todettu ainakin ennakkoratkaisuissa KKO 1983 II 174 ja 1986 II 126. Myös oikeuskirjallisuudessa edunpalautusvastuun soviteltavuutta ylipäänsä on pidetty selvänä. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on painotettu aiheellisesti sitä, ettei edunpalautusvastuun sovittelulle voi kovin usein olla aihetta. Edunpalautusvastuun sovittelun on katsottava estyvän poikkeuksetta tilanteessa, jossa edunsaaja on tiennyt saamansa edun perusteettomuuden. Tilannetta on yleensä arvioitava samoin, vaikka edunsaaja ei olisi varsinaisesti tiennyt edun perusteettomuudesta, jos hänen olisi kuitenkin pitänyt asia ymmärtää. Mutta vaikka edunsaajan katsottaisiin olleen perustellusti vilpittömässä mielessä edun perusteettomuudesta eli hän ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää asiasta edunpalautuksen kohtuullistamista on pidettävä poikkeuksena pääsäännöstä eli täysimääräisestä palautusvastuusta. 11
Sovittelua harkittaessa on kiinnitettävä huomiota ainakin 1) edun saamisen ja palautusvastuun toteamisen välisen ajan pituuteen, 2) edunsaajan ja palautusta vaativan taloudellisen kantokyvyn suhteeseen, ja 3) siihen, miten palautusvelan maksaminen käytännössä vaikuttaisi velallisen asemaan ja toimeentuloon jatkossa. 12