Ihmisoikeudet ja kansanvainot 1 Dos. Eero Kuparinen, Turun yliopisto Niin tuhoisia ja tuomittavia kuin sodat ihmiskunnan historiassa ovatkin olleet, on sodan kauhuista osattu eräissä tapauksissa myös oppia. Tämä pätee erityisesti kahteen 1900-luvun maailmanpaloon, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Ensimmäinen maailmansota vahvisti pyrkimyksiä kieltää sodan käyttö valtioiden välisissä suhteissa. Jo Kansainliiton peruskirja vuodelta 1919 rajoitti pitkälti valtioiden oikeutta aloittaa sota. Pariisissa vuonna 1928 solmittu ns. Kellog-Briandin sopimus puolestaan tuomitsi sodat. Sopimus kielsi sodan kansainvälisen politiikan välineenä. Jatkossa sota on ollut hyväksyttävä vain itsepuolustustarkoituksessa tai Kansainliiton ja nyttemmin YK:n puitteissa tapahtuvana kollektiivisena pakotuskeinona. Toisen maailmansodan kauhut vahvistivat puolestaan ihmisoikeuksia. Nürnbergin kansainvälinen sotarikosoikeudenkäynti 1945-46 toi kansainväliseen rikosnormistoon uuden kategorian, rikokset inhimillisyyttä vastaan. Sotarikolliseksi katsottava henkilö voitiin nyt tuomita rikoksista ihmisyyttä vastaan, vaikkei hän olisi toiminnassaan rikkonut oman maansa voimassa olevia lakeja, ja vaikka hän olisi toiminut kuuliaisuusvelvollisuutensa puitteissa, esimerkiksi esimiehen velvoittavien käskyjen mukaisesti. Tämänkaltainen uusi lain tulkinta voidaan ymmärtää ihmisoikeuksien aiempaa voimakkaampana painottamisena. Ihmisoikeuksien nähtiin ylittävän rikoslain. Niihin voitiin vedota rikoslaista huolimatta. Ihmisarvon perusteella jokaiselle yksilölle kuuluviksi katsotut luovuttamattomat perusoikeudet saivat kirjoitettuina oikeussäädöksinä ilmaisunsa jo Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1776, Ranskan suuren vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa vuonna 1789 sekä Yhdysvaltojen perustuslakiin vuonna 1791 liitetyssä Bill of Rights -oikeuksien luettelossa. Toisen maailmansodan jälkiselvittelyihin asti näiden luovuttamattomien perusoikeuksien turvaaminen oli kuitenkin levännyt vain kunkin valtion sisäisten lainsäädäntötoimien varassa. Toisen maailmansodan jälkeen näiden oikeuksien turvaamiseksi on pyritty luomaan kansainvälisoikeudellisia takeita. Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälisen oikeuden kehitys ihmisoikeuksien turvaamiseksi perustuu suurelta osin Yhdysvaltojen presidentti Franklin D.
2 Rooseveltin ja Englannin pääministeri Winston Churchillin elokuussa 1941 antamaan ns. Atlannin julistukseen, julistukseen liittoutuneitten sodanpäämääristä. Tämän pohjalta myös Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan otettiin eräitä yleisluonteisia määräyksiä ihmisoikeuksista. Tämän lisäksi Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi vuonna 1948 YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen. Ihmisoikeuksista sekä niihin liittyvistä kysymyksistä on 1940-luvun jälkeen annettu useitakin julistuksia ja tehty myös kansainvälisiä sopimuksia. Näistä merkittävimpiin kuuluu eittämättä myös Haagissa äskettäin toimintansa aloittaneen Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö. Perussäännön allekirjoitti 139 valtiota. Kansainvälinen rikostuomioistuin (International Criminal Court, ICC) on ensimmäinen pysyväksi tarkoitettu kansainvälinen oikeusistuin, jolla on yleinen toimivalta kaikkein vakavampien kansainvälisten rikosten suhteen. Näihin on luettavissa joukkotuhonta, ihmisyyteen kohdistuvat rikokset sekä vakavat sotarikokset. Tuomioistuimen pohjaa työnsä ns. Rooman perussääntöön ja sitä täydentäviin tulkintaohjeohjeisiin. Niissä määritellään tarkoin niin joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan kuin sotarikoksetkin. Termi joukkotuhonta on Suomen kieleen vakiinnutettu käännös englanninkielisestä termistä Genocide. Rooman perussääntöä täydentävien tulkintaohjeiden 7. artiklassa määritellään mm. joukkotuhonnaksi katsottava surmaaminen. Joukkotuhonnassa on kysymys yhden tai useamman tiettyyn kansalliseen, etniseen, rodulliseen tai uskonnolliseen ryhmään kuuluvan henkilön surmaamisesta, kun rikoksentekijän tarkoituksena on kyseisen kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittäminen tässä sen ominaisuudessa joko kokonaan tai osittain. Joukkotuhonnan piiriin katsotaan kuuluvan myös vaikean ruumiillisen tai henkisen vamman aiheuttaminen, sellaisten elinehtojen asettaminen, joiden tarkoituksena on ryhmän fyysinen hävittäminen, sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyminen, joiden tarkoituksena on syntyvyyden ehkäiseminen sekä lasten siirtäminen pakolla. Artiklassa rikoksista ihmisyyttä vastaan rikoksiksi määritellään väestön karkottaminen tai pakolla siirtäminen. Määritelmänsä saa myös rikokseksi ihmisyyttä vastaan katsottava vaino. Sen tuntomerkit täyttyvät, jos rikoksentekijä on estänyt törkeästi ja kansainvälisen oikeuden vastaisesti yhden tai useamman henkilön perusoikeuksien toteutumisen. Rikoksentekijä on kohdistanut vainon kyseisiin
3 henkilöihin ryhmän tai yhteisön ominaisuuksien vuoksi tai sen ryhmään tai yhteisöön sellaisenaan. Edellytyksenä on myös, että vaino on kohdistettu kyseisiin henkilöihin poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin tai uskonnon tai sukupuolen perusteella. Kansanvainot ja rikokset ihmisyyttä vastaan on kriminalisoitu tänään jo tiheällä kansainvälisen lainsäädännön artiklojen, pykälien ja momenttien verkostolla. Toisen maailmansodan jälkeen käydyt paikalliset sodat siviiliväestöön kohdistuneine veritekoineen - ennen kaikkea Kambodshan, Ruandan ja Jugoslavian murhenäytelmät - ovat ymmärrettävästi edistäneet edellä mainitun lainsäädännön toteutumista. Lienee kuitenkin kiistatonta, että ko. lainsäädännön syntyyn ja kehitykseen on vaikuttanut ennen kaikkea Hitlerin Saksan juutalaisvainojen huipentuminen 6 miljoonan juutalaisen kansanmurhaksi. Holokaustilla on oma keskeinen sijansa maailman kansanvainojen historiassa. Niiden päättymisestä tulee ensi keväänä kuluneeksi 60 vuotta - kaksi sukupolvea. Muistovuoteen valmistautuessa on varmasti syytä tuoda esille myös kysymys holokaustin ainutlaatuisuudesta. Se liittyy niin holokaustin taustaan, arvostukseen kuin myös kysymykseen siitä, mikä asema holokaustilla on maailmanhistoriassa: onko holokaustilla kilpailijoita, vai voidaanko sitä pitää omassa lajissaan ainutlaatuisena historiallinen tapahtumana. Tämän tietäminen on tärkeää, ei vain arvioitaessa holokaustin merkitystä maailmanhistoriassa, vaan myös juutalaisten omassa historiassa. Kysymystä holokaustin ainutlaatuisuudesta voidaan tarkastella useammastakin näkökulmasta. Aihetta on seikkaperäisesti tutkinut mm. Steven T. Katz laajassa teoksessaan Holocaust in Historical Context (1994). Otan ensimmäisenä esille holokaustin aiheuttamien kuolonuhrien suhteellisen osuuden juutalaisten väestöpohjasta. Jos otetaan lähtökohdaksi holokaustissa surmansa saaneiden juutalaisten lukumääräksi yleisimmin esitetty 6 miljoonaa, niin voidaan laskea, että saksalaiset surmasivat koko maailman juutalaisista noin 40%. Laskelmassa on lähdetty olettamuksesta, että maailman juutalaisten lukumäärä olisi ollut toisen maailmansodan aikaan noin 15 miljoonaa. Aivan tarkkaa määrää ei tunneta. Yleisimmin lukumäärän on arvioitu liikkuneen 15-17 miljoonan rajoissa. Jos kokonaismäärä on ollut 17 miljoonaa, niin vastaavasti holokaustin tuhojen osuus laskee noin 35%:iin. Jos sen sijaan puhumme vain Euroopan juutalaisista, niin tällöin holokaustin vaikutus nousee noin 65%:iin.
4 Juutalaisten kolmetuhatvuotinen historia tuntee joukon tapahtumia, jotka koettelivat hyvinkin voimakkaasti juutalaisten väestöpohjaa. Voimme kysyä, löytyykö juutalaisten historiasta jotain holokaustiin verrattavaa tai jopa sen ylittävää. Otan ensimmäiseksi vertauskohteeksi assyrialaisten suorittamat juutalaisten pakkosiirrot 700-luvun alkupuolella ennen ajanlaskumme alkua. Assyrialaiset sovelsivat tällöin valtansa alle alistamiinsa juutalaisiin heille yleistä väestönsiirtopolitiikkaa, jolla he rauhoittivat valtaamiaan alueita. Pelkkä maahan ei kapinoi, jos väestö siirretään pois. Assyrialaiset kohdistivat juutalaisiin kolme pakkosiirtoaaltoa, joiden aikana huomattava osa väestöstä siirrettiin Assyriaan. On arvioitu, että assyrialaiset olisivat pakkosiirtäneet näiden kolmen siirron aikana noin 20-53% maailman kaikista juutalaisista pois kotiseuduiltaan. Edellä mainitut luvut eivät ole missään määrin varmoja, eivätkä myöskään ainoita esitettyjä. Tutkijat eivät ole yksimielisiä, eivät pakkosiirrettyjen määrästä, eivätkä myös alueella pakkosiirtojen aikaan asuneiden juutalaisten kokonaismäärästä. Vaikka edellä mainitut pakkosiirrettyjen osuudet ovatkin korkeita ja pakkosiirroilla on ollut huomattava merkitys oman aikansa juutalaisten yhdyskuntien elämään, niitä ei voi kuitenkaan verrata holokaustiin. Assyrialaisten toimilla on myös eräs varsin perustavanlaatuinen ero holokaustiin verrattuna: assyrialaiset eivät surmanneet juutalaisia. Heidän pakkosiirtonsa oli menetys alueen juutalaisasutukselle, suonenisku, mutta pakkosiirretyt säilyttivät silti henkensä ja saivat jopa jatkaa oman uskontonsa harjoittamista. Juutalaisten historia tuntee antiikin ajalta myös toisen pakkosiirtovaiheen, babylonialaisten toimeenpanemat pakkosiirrot runsas vuosisata myöhemmin. Näiden vaikutusten laskeminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin assyrialaisten pakkosiirtojen kohdalla. Laskentatavasta riippuen Babylonian pakkosiirtojen vaikutuksen on arvoitu liikkuneen 9-40 %:n rajoissa. Kolmas juutalaisia raskaasti koetellut tapahtumasarja oli ns. juutalaissota, Bellum Iudacum vuosina 66-70. Juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan seurauksella, että kapina kukistettiin verisesti. On arvioitu, että alueen juutalaisten väestötappio olisi liikkunut eri laskentatavasta riippuen 20-50%:n rajoissa. Näiden lukujen yhteydessä on otettava kuitenkin huomioon, että ko. prosenttiosuus ei koske
5 enää koko maailman juutalaisia vaan ainoastaan Israelin maan juutalaisia. On arvioitu, että tuohon aikaan Israelin maan ulkopuolella asuneiden diasporajuutalaisten määrä olisi ollut jopa kaksinkertainen Israelissa asuneiden juutalaisten määrään nähden. Neljäs Israelin maan juutalaisasutusta voimakkaasti verottanut tapahtumasarja oli ns. Bar Kokhba -kapina 130-luvulla. Tämän roomalaisten kukistaman kapinan yhteydessä kuolleiden juutalaisten osuuden on arvioitu nousseen noin 30%:n alueen väestöstä. Eli Bar Kokhba -kapinan kukistaminen olisi merkinnyt noin 10%:n menetystä koko maailman juutalaisten kokonaismäärässä. Tiedämme juutalaisten joutuneen useaan otteeseen valtaväestön väkivallan kohteeksi myös näiden antiikin ajan välikohtausten jälkeen. Juutalaisiin kohdistettua väkivaltaa esiintyi etenkin keskiajalla, mutta Itä-Euroopassa vielä uudemmalla ajalla ja uusimmalla ajallakin. Niiden yhteydessä aiheutettujen väestömenetysten suhteellinen osuus ei nouse kuitenkaan edes lähellekään edellä mainittuja lukuja. Edellä esitetyn valossa näyttäisi siltä, että holokausti edustaisi juutalaisten historiassa jotain aivan uutta. Edellä mainittujen tapausten yhteydessä esitetyt tilastolliset arviot menetysten suhteellisesta osuudesta ovat kuitenkin sitä luokkaa, että emme voi täysin kiistatta puhua holokaustin tilastollisesta yhteismitattomuudesta aiempien kauheuksien kanssa. On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi assyrialaisten ja babylonialaisten suorittamiin pakkosiirtoihin verrattaessa korkeat tappioluvut on saatu vain rinnastamalla pakkosiirtojen aiheuttamat väestömenetykset ja väestön surmaaminen. Korostettakoon vielä, että edellä mainitussa vertailussa liikutaan pelkästään tilastollisella pohjalla, eli operoidaan vain luvuilla. Pelkkien lukujen valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että holokausti ei olisi ollut juutalaisten historiassa mitään täysin ainutkertaista. Edellä holokaustin tilastollista merkitystä kartoitettiin vain juutalaisten historian osalta. Tarkastelen seuraavassa kysymystä, löytyisikö muiden kansojen historiasta kilpailijoita holokaustille. Tässä yhteydessä ehkä yleisimmin esitetty esimerkki liittyy armenialaisten kohtaloon ensimmäisen maailmansodan aikana. Armenialaisten keskuudessa oli syntynyt 1800-luvun loppupuolella kansallisuusliike ajamaan heidän
oikeuksiaan. Tämä johti Turkin armenialaisten kansannousuyrityksiin ja jatkossa myös turkkilaisten koviin otteisiin maan armenialaisia kohtaan. 6 Kovat otteet huipentuivat vuosina 1915-17 Turkin armenialaisten kansanmurhaksi. Sen mittasuhteista kiistellään yhä. Turkkilaisen historiankirjoituksen esittämän näkemyksen mukaan kuolleita ei voinut olla enempää kuin 300 000. Tämäkin luku on kolme kertaa suurempi kuin Turkin hallituksen aikanaan ilmoittamat viralliset luvut. Läntinen historiantutkimus on lähtenyt kuitenkin paljon suuremmista luvuista. Joissakin yleisteoksissa näkee esitettävän niinkin suurta lukua kuin 1,5 miljoonaa. Tätä pidetään kuitenkin ylimitoitettuna. Todennäköisimpänä surmattujen maksimimääränä on pidettävä lukua 800 000. Minimimäärä olisi noin 550 000. Kun luvut suhteutetaan Turkin armenialaisten kokonaismäärään, niin surmattujen osuus liikkuu laskentatavasta riippuen 32-53%:n rajoissa. Luvut ovat korkeita. Huomattakoon, että edellä mainitussa armenialaisten kokonaismäärässä ovat mukana ainoastaan Turkin armenialaiset, eivät maailman kaikki armenialaiset. Toista hieman eri tyyppistä väestötuhoa edustaa Amerikan alkuperäiskansojen 1500- luvulla kokema kohtalo. Tästähän eurooppalaiset siirtomaaimperiumin rakentajat voidaan laittaa vastuuseen ainakin osittain. Amerikan intiaanien menetysten yhteydessä liikutaan jo aivan erilaisissa luvuissa kuin edellä. On arvioitu, että Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan alkuperäisväestön määrä olisi ollut 1400-luvun lopussa niinkin korkea kuin 112 miljoonaa. Vuosisata myöhemmin intiaaniväestöä oli jäljellä enää 4-5 miljoonaa. Eli näiden lukujen perusteella voimme todeta Amerikan alkuperäisväestön määrän laskeneen vuosisadassa jopa yli 96%. Väestömäärän pieneneminen tuntuu todella hurjalta. Tulosta on pidettävä kuitenkin melko luotettavana, sillä se perustuu lukuisiin aluekohtaisiin laskelmiin. Pelkkien tilastolukujen perusteella Amerikan intiaanin väestökatoa voi pitää historian pahimpana tunnettuna demografisena katastrofina. Kokonaismäärältään se ylittää holocaustin moninkertaisesti. Näitä kahta katastrofia verrattaessa on kuitenkin syytä huomata, että Amerikan intiaanien väestökadon aiheuttivat ennen kaikkea eurooppalaisten mukanaan tuomat tartuntataudit. Tietoista surmaamista esiintyi sittenkin vähemmän. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kysymys myös Australian aborginaaliväestön kohdalla. Myös se kärsi huomattavan väestömenetyksen jouduttuaan tekemisiin
7 länsimaisen kulttuurin ja sen edustajien kanssa. On arvioitu, että Australian alkuperäisasukkaiden määrä olisi laskenut 1700-luvun lopulta 1920-luvulle tultaessa noin 60-80%. Syyt väestökatoon olivat moninaiset. Tasmanian aborginaaleille kävi vieläkin huonommin. Sen seurauksena, että länsimaiset maahanmuuttajat asettuivat Tasmaniaan 1800-luvulla, koko Tasmanian aborginaaliväestö kuoli sukupuuttoon. Menetysprosentti on siten täydet 100%. Edellä mainittujen katastrofien yhteydessä esitetyt prosenttiluvut osoittavat, että yleismaailmallisessa mittakaavassa holokausti ei ole tilastollisesti määriteltynä ainutlaatuinen. Edellä on jo todettu holokaustin aiheuttaman väestömenetyksen nousseen noin 65%:iin koko Euroopan juutalaisten määrästä. Eräiden alueiden osalta luvut nousivat kuitenkin suuremmiksi. Hollannin juutalaisista holokaustissa menehtyi 80%, Puolan juutalaisista 92% ja Liettuan juutalaisista noin 95-96%. Samalle tasolle ja jopa ylikin päästään kuitenkin sekä Amerikan intiaaniväestön ja Tasmanian aborginaalien väestömenetyksiä laskettaessa. Edellä mainittujen esimerkkien perusteella voikin todeta, että puhtaasti lukujen varassa operoitaessa holokausti ei ollut yleismaailmallisestikaan arvioiden ainutlaatuinen tapahtumasarja. Holokaustin ainutlaatuisuutta maailmanhistoriassa arvioitaessa meidän ei tule kuitenkaan pitäytyä vain lukuihin, vain väestötuhojen matemaattiseen puoleen. On syytä tutkia myös holokaustin ainutlaatuisuutta sen tarkoituksellisuuden kannalta, tarkastella holokaustia juutalaisten kansanmurhaan - joukkotuhontaan - tähdänneenä toimenpiteenä. Onko Hitlerin holokausti tässä mielessä ainutlaatuinen? Edellä mainittu joukkotuhonnan määritelmä perustuu Yhdistyneiden kansakuntien varsin suppeaan kansanmurhan määritelmään vuodelta 1948. Sen mukaan joukkotuhonnassa on kysymys tarkoituksesta hävittää kokonaan tai osittain kansallinen, etninen, rodullinen tai uskonnollinen ryhmä. Kuten tiedämme, juutalaisten historia on ollut viimeisten kahdentuhannen vuoden ajan varsin voimakkaasti väkivaltaisen antisemitismin leimaamaa. Juutalaisia on vainottu, heitä on poltettu, hukutettu, hirtetty, lynkattu, ammuttu tai surmattu monella muulla tavalla. Hitlerin vuosiin asti nämä toimet ovat kohdistuneet juutalaisiin kuitenkin aina vain yksilöinä tai pieninä ryhminä. Ne ovat kohdistuneet kerrallaan korkeintaan jonkin asuinalueen, kaupungin tai kylän juutalaisiin. Ennen holokaustia ei
8 esiintynyt koskaan tietoista pyrkimystä surmata laajemman maantieteellisen alueen, esimerkiksi koko maan juutalaisväestöä. Tässä mielessä Hitlerin holokausti oli juutalaisten historiassa jotain aivan uutta. Holokaustia voi pitää totaaliseen tuhoon pyrkivän kansanmurhaluonteensa johdosta ainutlaatuisena tapahtumasarjana juutalaisten historiassa. On kuitenkin vielä syytä kysyä, kuinka ainutlaatuinen holokausti on ollut koko maailman historiassa? Onko vastaava löydettävissä muiden kansojen vaiheista? Kun puhutaan Hitlerin juutalaisvainoista, näiden rinnalle nostetaan yleisimmin Stalinin terrori. Stalinin ajan Neuvostoliiton vainojen verisyydestähän on tuotu esiin hyvinkin korkeita lukuja. Neuvostoliittolainen Nobel-kirjailija Alexandr Solzenitsyn on esittänyt teossarjassaan Vankileirien saaristo Stalinin leireillä kuolleiden kokonaismääräksi 40 miljoonaa henkeä. Sama luku päätyi 1990-luvulla myös venäläisiin koulukirjoihin. Viime aikoina julkisuudessa on esiintynyt myös pienempi luku, 32 miljoonaa. Venäjän poliittisten vainojen uhrien maineenpalautuskomissio on arvioinut, että kommunistien mielivalta olisi vaatinut 32 miljoonaa uhria Neuvostoliiton perustamisen ja toisen maailmansodan päättymisen välisenä aikana. Stalinin ajan vainojen verisyyttä ei voi kiistää. Hitleriä ja Stalinia verratessa on kuitenkin syytä muistaa, että Stalin oli hirmuhallitsijana Hitleriä huomattavasti laajaalaisempi. Stalinin terrori oli täyttä mielivaltaa ja vainojen uhreiksi pääsivät kaikki, jotka olivat Stalinin mielestä väärään aikaan väärässä paikassa. Stalinin vainojen uhreiksi kelpasivat niin ukrainalaiset, juutalaiset, aristokraatit, tataarit, kulakit, vanhat bolshevikit, Volgan saksalaiset, Itä-Karjalan suomalaiset, ingushit, tavalliset talonpojat, valtion virkailijat, puoluevirkailijat, puolueen jäsenet, akateemiset ja monet, monet muut. On huomattava myös, että vain pieni vähemmistö Stalinin uhreista surmattiin tietoisesti teloittamalla, valtaosa menetti henkensä vankileireillä nälän, sairauksien ja pakkotyön uuvuttamina. On huomattava myös, että Stalin ei pyrkinyt missään yhteydessä jonkin tietyn ryhmän totaaliseen, fyysiseen tuhoamiseen. Kuolema on tietysti aina samanarvoinen, kuolipa vankileirillä nälkään tai tuhoamisleirillä kaasukammioon. Mitä olen edellä todennut Stalinin vainoista, ei tarkoita sitä, että hän olisi pienempi syntinen kuin Hitler. Siitä ei ole kysymys. Kysymys on vainojen erilaisesta luonteesta. Voi sanoa, että kärsimystä ympärilleen levittävänä
hirmuhallitsijana Stalin on maailmanhistoriassa numero ykkönen. Hänelle kuuluu ehdoton kärkisija. Stalinin rinnalla Hitler on tässä suhteessa vain lähes harrastelija. 9 Harkitun kansanmurhan toteuttajana Hitlerin hallinto nousee sen sijaan ylhäiseen yksinäisyyteen, ei vain lukumäärällisesti arvioituna, vaan myös laadullisesti. Ennen holokaustia historiasta ei löydy yhtään ainoaa esimerkkiä siitä, että jokin valtio olisi ottanut tavoitteekseen tuhota tieten tahtoen fyysisesti jonkin tietyn ihmisryhmän, sen kaikki miehet, naiset, lapset, nuoret, vanhat, terveet ja sairaat ja turvautunut tässä kaikkiin mahdollisiin valtiolla käytettävissä oleviin keinoihin. Tässä mielessä holokaustia on pidettävä ainutlaatuisena tapahtumana maailmanhistoriassa. Vain Kolmannen valtakunnan valtapiirissä asuneet juutalaiset ovat joutuneet tällaisen kaikenkattavan, ehdottoman, totaaliseen tuhoamiseen tähdänneen kansanvainon kohteeksi. Juutalaisiin kohdistetun kansanmurhan ainutlaatuisuus on tosin pyritty kiistämään myös Kolmannen valtakunnan kontekstissa. On kysytty esimerkiksi, erosiko romaniväestön kohtalo Hitlerin Saksassa olennaisesti juutalaisten kohtalosta. Hitlerin Saksan vainoissa surmattujen romanien määrän on arvioitu liikkuneen noin 220 000 ja 500 000 rajoissa. Eikö määrä oikeuttaisi puhumaan holokaustia vastaavasta kansanmurhasta myös romanien tapauksessa? Kysymys romanien asemasta Hitlerin holokaustissa on ollut tutkimuksellinen kiistan aihe ja on sitä edelleenkin. On tutkijoita, jotka katsovat, että koska romaneja kaasutettiin Auschwitzissa samalla tavoin kuin juutalaisia, niin holokaustin käsite olisi laajennettava koskemaan myös heitä. He edustavat näkemystä, että saksalaiset vainosivat myös romaneja rodullisista syistä. Näkemyksen vastustajat korostavat puolestaan sitä, että vaikka romaneja surmattiinkin, niin romanien tapauksessa saksalaisilla ei tiedetä olleen juutalaisten surmaamista vastaavaa suunnitelmaa kaikkien romanien surmaamiseksi. Romanien erilaista statusta korostettaessa on painotettu mm. sitä, että romaneja tuhoamisleireille lähettäessään saksalaiset eivät olisi toimineet systemaattisesti. On selitetty, että romanit koettiin taakaksi yhteiskunnalle, josta saksalaiset pyrkivät tarvittaessa vapautumaan. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut samalla intensiteetillä kuin juutalaisten vainoaminen. Intensiteetin puutteesta kertoisi mm. se, että suuri osa Saksan valtapiirin romaneista pystyi välttämään kiinniottamisen ja tuhoamisleireille
10 lähettämisen. Voisi sanoa, että tämän näkemyksen mukaan juutalaisten ja romanien eroa oli yksinkertaisuudessaan se, että juutalaisen olemassaolo koettiin vaaraksi arjalaiselle yhteiskunnalle, mutta romanien olemassaolo vain taakaksi. Edellä mainitun tutkijoiden keskuudessa periaatteessa edelleen jatkuvan kiistan yhteydessä on käytetty kovaakin kieltä. Holokaustia vain tiukasti juutalaisten kansanmurhaksi rajaavia juutalaisia tutkijoita on syytetty ekslusiivisuudesta, muiden ulossulkemisesta, eli tässä tapauksessa muiden kansojen kärsimysten vähättelystä, siitä että korostaessaan holokaustin juutalaisuutta, nämä ovat painaneet samalla muut kansanvainot niin sanotusti toisen luokan kansanvainoiksi. Edellä mainitut syytteet kumpuavat ymmärrettävästi Hitlerin Saksan muihin kuin juutalaisiin kohdistuneesta terrorista. Tähän terroriin verrattunahan juutalaisten menetykset jäivät ihmishengissä laskettuna ehkä jopa toiselle sijalle, lukumääräisesti vain toiseksi eniten kärsineeksi etniseksi ryhmäksi. Saksalaistenhan on arvioitu aiheuttaneen Neuvostoliiton siviiliväestölle jopa 7 miljoonan hengen menetykset. Myös surmattujen puolalaisten osuus - niiden puolalaisten, jotka eivät olleet juutalaisia - on huomattava. Näiden lukumäärän on arvioitu nousseen jopa 3 miljoonaan henkeen. Ko. lukujen valossa on ymmärrettävää, että etenkin itäeurooppalaiset tutkijat - venäläiset ja puolalaiset - haluaisivat puhua Hitlerin holokaustin yhteydessä halusta tuhota myös rodullisesti alempiarvoisimmiksi koetut slaavit. Tämä laajentaisi holokaustin sulkemaan sisäänsä juutalaisten ohella myös muita ryhmiä. Tässä yhteydessä on syytä ottaa esille myös Saksan ns. Historikerstreit - historioitsijasota ja sen yhteydessä esille tuotu kielteinen kanta holokaustin ainutlaatuisuuteen. Historioitsijasodallahan ymmärretään Saksan liittotasavallassa vuonna 1986 käynnistynyttä historiapoliittista keskustelua. Muutaman vuoden lehdistössä ja alan aikakauskirjoissa vellonut keskustelu lähti liikkeelle länsiberliiniläisen fasismintutkija professori Ernst Nolten sanomalehtiartikkelista kesäkuulta 1986. Nolte esitti artikkelissaan kysymyksen, josta tuli koko Historikerstreitin sytystyslanka ja keskeinen kiistanaihe: Oliko holokausti ainutlaatuinen rikos, jolle ei löydy vertaista maailmanhistoriassa? Nolte kysyi, eikö Stalinin Vankileirien saaristo, Stalinin terrorijärjestelmä ollut sittenkin alkuperäisempi innovaatio kuin Hitlerin Auschwitz. Bolshevikkien toteuttama
11 luokkamurha edelsi joka tapauksessa kronologisesti, faktisesti ja loogisesti kansallissosialistien suorittamaa rotumurhaa. Nolte kysyi, ryhtyikö Hitler "aasialaiseen tekoonsa" - jolla nimellä Nolte kutsui juutalaisten kansanmurhaa- koska hän ja muut kansallissosialistit pelkäsivät olevansa itse samanlaisen aasialaisen teon potentiaalisia uhreja. Nolten mielestä holokausti oli itse asiassa itsepuolustuksellinen teko, ja koska Stalinin terrori oli alkuperäisempi, Hitlerin juutalaisvainot olivat vain suhteellinen, "aasialainen teko". Juutalaisvainot olivat Nolten mielestä "aasialainen teko" myös siinä mielessä, ettei tällainen väkivalta kuulunut Nolten mukaan normaalisti saksalaiseen elämänmuotoon. Nolte perusteli Kolmannen valtakunnan radikaalia juutalaispolitiikka myös sillä, että juutalaiset olisivat itse asiassa julistaneet Saksalle sodan, kun juutalaisten maailmankongressin presidentti Chaim Weizmann oli ilmoittanut toisen maailmansodan alussa järjestönsä tukevan Ison-Britannian sotaponnistuksia. Tällä perusteella Saksa kävi puolustussotaa juutalaisia vastaan. Tämä oli näkemys, joka oli voimakkaasti esillä jo sotavuosien Saksassa. Tutkijoiden piirissä Nolte ja hänen näkemyksensä ovat saaneet kannatusta vain varsin niukalti. Mitä edellä on todettu holokaustin ainutlaatuisesta tai pikemminkin ennenkokemattomuudesta maailmanhistoriassa, niin sen perusteella voi sanoa, että näkemys on hyväksytty ainakin tietyissä rajoissa. Vastaväitteitäkin on esiintynyt, mutta nekään eivät ole täysin kiistattomia. Holokaustin ennenkokemattomuudesta antisemitismin historiassa ollaan kuitenkin yksimielisiä. Vaikka juutalaisten historia onkin ollut varsin raa an antisemitismin sävyttämää, niin vastaavaa ilmiötä sieltäkään ei löydä. Edellä mainittuun problematiikka liittyy myös kysymys, onko holokaustia mahdollisuus selittää antisemitismin aiemmalla historialla? Päällisin puolin tämä vaikuttaa varsin turhalta kysymykseltä. Eikö ole itsestään selvyys, että holokaustissa oli kysymys vanhan vuosisataisen antisemitismin äärimmilleen viedystä toteutuksesta Hitlerin Saksassa. Kaikki tutkijat eivät näe asiaa kuitenkaan näin, ja tässä onkin holokaustin tutkimukseen liittyvä tutkimuksellinen vedenjakaja erottamassa toisistaan holokaustin syiden traditionaalista tulkintaa ja toisaalta ns. uusia tulkintoja. Traditionaalinen tulkinta etsii holokaustin syitä Saksan historiasta, mm. vanhasta antisemiittisestä traditiosta. Uudet tulkinnat puolestaan nostavat holokaustin syyksi mm. yleisen modernismin kriisin - ja tähän liittyen mm. rotutieteen nousun.
12 Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka etäällä toisistaan nämä kaksi tulkintaa itse asiassa ovat. Holokaustin toteutuksen takana ollut kansallissosialistinen ideologia sisälsi sekä sitoutumisen traditioon että suuntautumisen tulevaisuuteen. Tuhoa tuottava juutalainen basilli ja juutalaisten maailmanherruutta tavoitteleva juutalainen salaliittolainen voidaan sittenkin nähdä vain Hitlerin Saksan juutalaiskuvan kahtena eri aspektina. On mielenkiintoista huomata, että Hitlerin Saksan juutalaispolitiikan voimakkaan rasistisesta luonteesta huolimatta sotavuosien tiukentunutta suhdetta juutalaisiin ei myyty saksalaisille rasismilla vaan pikemminkin vanhalla traditionaalisella antisemitismillä juutalaisten salaliittoteorioineen ja maailmanvalloitussuunnitelmineen. Historioitsija Saul Friedländer on tuonut tähän liittyen uuden termin kuvaamaan Hitlerin holokaustiin päättynyttä antisemitismiä. Termi on raamatullishenkinen lunastusantisemitismi, Erlösungsantisemitismus, redemptive antisemitism. Surmaamalla juutalaiset Hitlerin Saksa vapautuisi saksalaiselle yhteiskunnalle uhaksi nähdyistä juutalaisista ja lunastaisi siten kansalleen pelastuksen. Otan vielä lopuksi esille kiistan holokaustin yhteydessä käytetystä määritteestä ainutlaatuinen. Myös määritettä ainutlaatuinen on kritisoitu. On todettu, että itse asiassa termi viittaa myös tulevaisuuteen. Sen mukaan holokausti on ollut kerran, mutta ei voisi toistua. Tässä yhteydessä on kysytty, eikö termi ennenkokematon kuvaisi holokaustia paremmin. Se jättäisi tulevaisuuden auki. Näin varmaan onkin. Tässä on syytä lainata arvostetun israelilaisen holokaustin tutkija Yehuda Bauerin näkemystä holokaustin luonteesta. Bauerin mukaan holokausti on ainutlaatuinen, mutta ei välttämättä ainutkertainen, eli Bauer pitää holokaustin uusiutumista mahdollisena. Bauer on todennut, että tapahtumat tapahtuvat, koska ne ovat mahdollisia. Jos ne tapahtuvat kerran, niiden on mahdollista tapahtua myös toiste. Tässä mielessä holokausti ei ole ainutlaatuinen, vaan varoitus tulevaisuudelle. Valitettavaa vain on, että tätä varoitusta ei ole kuultu. Toisesta maailmansodan jälkeisistä tapahtumista eri puolilta maailmaa tiedämme, että kansanvainot olleet arkipäivää myös holokaustin jälkeisessä maailmassa. Voi tietysti uskoa toiveikkaasti, että ihmiskunta oppisi jotain erehdyksistään, mutta tämä on ehkä liian optimistinen näkemys. Puhuttaessa kansainvainoista ja suhtautumisesta ihmisoikeuksiin meidän on ihmiskunnan historian osalta kuitenkin valittaen todettava: Vestigia terrent, jäljet pelottava!
13