Arktisia kalalajeja
MADE (Lota lota) Ulkonäkö Mateen ulkonäkö on mitä tyypillisin pohjalla elävälle kalalle: ruumis on edestä ja keskiosasta poikkileikkaukseltaan miltei pyöreä, mutta takaa voimakkaasti sivusuunnassa litistynyt, pää on leveä ja litteä. Pehmeäihoiseksi mateen tekevät hyvin pienet ja pyöreät suomut. Eväruodot ovat pehmeitä. Yleissävy on ruskehtava, mutta myös vihreänharmaita tai mustanruskeita mateita tavataan. Pintakuviointi muistuttaa marmorimaista kirjailua, jossa ruskehtavalla pohjalla on erilaisia mustia kuvioita. Vatsa on lähes valkoinen. Maatessaan pohjassa made on värityksensä ansiosta hyvin naamioitunut. Leuan alla on sojottaa etuviistoon yksinäinen viiksisäie, tuntoelin. Kita on avara ja siinä on lukuisia pienen pieniä, tuskin havaittavia hampaita. Selässä on kaksi selkäevää, joista takimmainen on hyvin pitkä. Pyrstöevä on selvästi erillinen ja pyöreähkö. Pituus on tavallisesti 35-60 cm ja paino 0,4-3 kg. Suomen ennätyskala, 15,5 kg, saatiin vuonna 1910 Oulun läänin Pyhäjärvestä - sen vatsassa oli lähes kaksi kiloa kuoreita. Alaskasta mainitaan kuitenkin saadun yli 30-kiloisia ja Siperiasta 25-30-kiloisia jättiläismörököllejä. Olisivatkohan menneet kilot ja Elinympäristö Mateen ympäristövaatimuksista lämpötila lienee tärkein: se hakeutuu avoveden aikana 4-12 asteiseen veteen. Isot mateet ovat hyvinkin selvästi sidoksissa kylmään veteen, joten niiden viihtyminen edellyttää yleensä kerrostunutta järveä, eli sellaista jossa on kesällä kylmä alusvesi. Tämän vuoksi made ei yleensä tule hyvin toimeen kovin pienissä lammissa tai järvissä. Kylmähakuisuus ei kuitenkaan koske nuoria mateita, jotka oleskelevat rantavesissä koko kesän, koska ne löytävät näiltä alueilta runsaasti ravintoa. Toinen rajoittava tekijä on veden happamuus; mateen lisääntyminen ei juurikaan onnistu, jos ph on alle viiden. Made karttaa muutenkin likaantuneita vesiä. Pohjalla elävänä ja lisääntyvänä sekä runsaasti happea vaativana lajina made kärsii suuresti veden ja pohjan likaantumisesta. Made on varsin paikallinen kala: pisimmät vaellukset liittyvät yleensä kutupaikkojen ja kesänviettosyvänteiden väliseen vaelteluun. Yleensä vaellukset jäävät korkeintaan muutaman kymmenen kilometrin mittaiseksi. Pisin Suomessa todettu kutupaikalla merkityn mateen vaellus on ulottunut noin 50 km:n Ravinto Talvella mateet majailevat pääosin matalassa vedessä ja vasta kevään tullen saapuvat herkuttelemaan rantavesissä kutevilla kaloilla. Vesien lämmetessä ja kevätkutuisten kalojen lisääntymisjakson päättyessä nämä limamikot painuvat syvempiin vesiin kesää viettämään. Syvänteiden vilpoisissa vesissä loikoillessaan aikuiset mateet syövät vain vähän. Syksyn tulo saa mateet taas liikkeelle ravinnon etsintään. Yökyöpelinä tunnettu made ei valoisana aikana paljoa liikahtele, mutta pimeän laskeuduttua se lähtee ravinnon hakuun. Talven kaamoksessa made on aktiivinen myös päivisin.
Made hakee ravintonsa haju-, tunto- ja makuaistin avulla. Tuntoelimet sijaitsevat viiksisäikeessä sekä vatsaevien pisimmässä toisessa eväruodossa. Pimeissä vesissä ei näköaistilla ole juurikaan merkitystä, varsinkin kun mateen silmät ovat usein loiskaihin samentamat. Sameuden aiheuttaa erään imumadon (Diplostomum spathaceum) toukka. Made on useiden muiden kalojen tavoin pikkupoikasena eläinplanktonsyöjä. Noin 1-2 cm:n pituisena poikanen siirtyy pinnassa saalistavasta kalasta pohjan läheisyyteen. Pohjaeläinravinto muodostaa mateen pääravinnon noin 20 cm:n pituuteen saakka, jolloin myös pikkukalat nousevat ruokalistalle ja mateista tulee vähitellen mittojen venyessä petokaloja. Pohjaeläinten osuus pienenee koon kasvaessa, mutta suurikokoisimmatkin mateet käyttävät niitä aina jossain määrin. Järvissä mateiden tärkeimpiä ravintokaloja ovat muikku, kiiski, kuore, ahven ja kivisimppu. Merellä mateelle kelpaavat myös silakka, kivinilkka ja tokot. Eipä made kainostele myöskään kohdatessaan talvehtivan sammakon, vaan avaraan kitaan päätyy sekin pienten hampaiden jauhettavaksi. Mateella onkin suuri pää ja suu, joten isokin kala mahtuu mainiosti leukojen väliin. Kuitenkin saaliin pituus jää usein 20-30 prosenttiin saalistajan omasta mitasta. Toisinaan made voikin olla melkoinen ahmatti, joka syö enemmän kuin vatsa vetää. Hitaana kalana mateella ei ole varaa nirsoilla, vaan pienetkin kalat käyvät hyvin suurenkin mateen vatsan täytteeksi. mahasta jopa 1,5 kiloa siian ja muikun mätiä. Tällaiset havainnot eivät kuitenkaan anna oikeaa käsitystä. Mateen mädinsyönti on selvä asia, mutta myös kutevat pikkukalat syövät mätiä ja usein niiden sisältämä mäti on tulkittu virheellisesti mateen pohjalta noukkimaksi. Lisääntyminen Erikoista on mateen kutu keskellä talvea, helmi-maaliskuussa, miltei koko muun luomakunnan uinuessa talviuntaan. Yleensä vuosien väliset ajalliset vaihtelut ovat vähäisiä. Kylminä ja runsaslumisina talvina kudun sanotaan tapahtuvan lyhyempänä ajanjaksona kuin leutoina ja vähälumisina talvina. Sukukypsyyden made saavuttaa 2-7-vuotiaana. Kutupaikat sijaitsevat matalassa, alle 3-metrisessä vedessä hiekka-, hieta-, sora- tai mutapohjalla. Paikalla on usein myös pientä kivikkoa. Monin paikoin made nousee mielellään kutemaan virtaaviin vesiin, joihin ne hakeutuvat jo syys-marraskuussa. Perintönä turskien heimosta ja muistona merellisestä alkuperästä (turskallahan on ylemmissä vesikerroksissa kelluva mäti) on Levinneisyysalue mätijyvässä pieni öljypisara, joka riittää kelluttamaan mätimunaa juuri pohjan yläpuolella. Yhtä naaraan ruumiinpainon kiloa kohti munia on 500 000-600 000 kappaletta. Poikasten kuoriutuminen tapahtuu jäiden lähdön aikoihin. Vastakuoriutuneet poikaset pyrkivät uimaan heti pintaan saadakseen ilmaa uimarakkoonsa. Alussa poikaset tulevat toimeen ruskuaispussin sisältämän vararavinnon turvin, mutta noin kymmenmillisinä ne aloittavat eläinplanktonin syömisen. Mateelle on muodostunut huono maine mädinsyöjänä - kerrotaanpa löydetyn erään nelikiloisen mateen
TAIMEN (Salmo trutta) Ulkonäkö Merenrannikolla ja järvillä taimenia kutsutaan usein loheksi. Nämä kaksi lajia muistuttavatkin toisiaan kuin kaksi marjaa ja kaiken lisäksi lajien välillä esiintyy ulkonäössä suurtakin vaihtelua. Taimenella on yleensä runsasta täplitystä kylkiviivan alapuolella, lohella sen sijaan hyvin vaatimattomasti. Myös kylkiviivan yläpuolisten laikkujen määrä on suurempi kuin lohella. Taimenen pyrstönvarsi on tavallisimmin tanakka, korkea ja tasapaksu sekä raja pyrstöevän tyveen epämääräinen. Lohella se on hoikka ja taaksepäin kapeneva ja raja pyrstöevän tyveen on selvä. Taimenella pyrstöevä on lähes loveton ja suora, lohella pyrstö on useimmiten selvästi lovellinen. Suomuja taimenella on kylkiviivan ja rasvaevän välissä 14-19 kpl ja yläleuka ulottuu pienen matkaa silmän taakse. Meressä, järvissä ja joissa taimenen yleisväritys on yleensä hopeinen, mutta puroissa ja pikkujoissa elävillä taimenilla on enemmän ruskeaa väriä ja runsaampaa pilkutusta. Kyljissä on mustien pilkkujen lisäksi usein myös punaisia tai ruosteenpunaisia täpliä. Evät ovat yleensä täplättömät, mutta selkä- ja pyrstöevässä voi olla heikkoja tummia täpliä. Joessa elävä taimenen poikanen on tumma ja täplikäs. Kyljissä on 10-12 epäselvärajaista tummaa läiskää. Tummien pilkkujen seassa saattaa olla toisinaan punaisia ja vaalean renkaan ympäröimiä täpliä. Jokipoikasilla evätkin ovat pilkutettuja. Erot vastaavassa vaiheessa olevaan lohen poikaseen ovat vähäiset: kiduskansissa on taimella enemmän täpliä ja punaisissa täplissä voi olla vaalea reunus. Taimenien kasvunopeus riippuu muiden lohikalojen tavoin ympäristöolosuhteista. Jokipoikasen kasvu on verkkaista. Alkupyrähdyksenä kesänvanhat poikaset saavuttavat noin 10 sentin pituuden, mutta kasvu hidastuu pari seuraavan vuoden aikana 14-16-senttisiksi. Meressä ja järvessä taimenien varttuminen on sitä rivakampaa, mitä etelämpänä kasvualueet sijaitsevat. Meritaimenet saavuttavat yleensä toisen merivuoden aikana 40 cm:n pituuden ja 1-3 kilon painon. Kolmannen merivuoden jälkeen taimenet ovat noin 50-70 cm:n pituisia ja painavat 3-5 kg. Suomen ennätystaimen pyydystettiin Suomenlahdelta v.1977 ja 104 sentin pituisena sillä oli painoa 16,2 kg. Huhuja liikkuu suuremmistakin, jopa yli 20- kiloisista taimenista, mutta todennäköisesti ne ovat kuitenkin olleet lohia. Tavallisesti kala saavuttaa sitä korkeamman iän, mitä kookkaammaksi se kasvaa. Taimen on kuitenkin kokoisekseen suhteellisen lyhytikäinen laji: Suomen ikäennätystä hallussaan pitävä Juutuanjoesta pyydystetty taimen oli 12-vuotias. Elinkierto ja -ympäristö Taimen on vaelluskala, joka ei kuitenkaan aina malta jättää synnyinseutujaan joessa. Osa jää jokeen paikallisiksi kaloiksi ja tammukoituu. Vaellukselle lähtevät taimenet eivät vaivaudu samanlaisille matkoille kuin lohet. Joskus taimenet saattavat tulla jopa kesken kasvukauttakin jokiin syönnökselle etsimään kuoriutuvia hyönteisiä ja pintaravintoa. Aterioituaan hyönteisillä ne palaavat takaisin järveen tai mereen. Merillä vaellustaival ulottuu tavallisesti muutaman
kymmenen kilometrin ja enimmilläänkin muutaman sadan kilometrin etäisyydelle. Merialueella taimenilla olisi tilaa vaeltaa, mutta siitä huolimatta ne harvoin etääntyvät synnynjoestaan tai istutuspaikastaan kovin kauas. Ne pysyttelevät lähellä rannikkoa, joskin saattavat kulkea melko kauas sitä pitkin. Vuotuisen ajankierron käännyttyä kohti syksyä taimenet valtaa kuitenkin voittamaton halu palata synnyinpaikoilleen, samaan joen sivu-uomaan ja koskeen, mistä ne ovat aikoinaan maailman vesiin vaeltaneet. Taimenien hormonit hyrräävät ja aiheuttavat muutoksia ulkoasuun: kutuvalmis koiras saa lohien heimoon kuuluville petokaloille tyypilliseen tapaan värikkään kutuasun koukkuleukoineen. Sukukypsyyden saavuttamisikä on suuresti riippuvainen taimenen kasvusta ja poikasvaiheen kestosta. Nuorimmat kutevat taimenet ovat yleensä 4-vuotiaita, mutta esimerkiksi Inarijärvessä taimenet kutevat hieman kypsemmässä iässä, 6-7-vuotiaina. Kutuvaellus voi alkaa jo varsin varhain kesällä ja sitä jatkuu pitkälle syksyyn. Taimen lisääntyy aina virtaavissa vesissä: järvialueilla tavallisesti kahden järven välisissä joissa tai järvien yläpuolisissa virroissa ja koskissa. Kuitenkin tunnetaan myös alapuolisessa laskujoessa kutevia kantoja. Järvissä taimenia esiintyy vesissä, joissa vesi säilyy kesälläkin riittävän viileänä ja happipitoisena. Käytännössä tämä tarkoittaa suuria reittijärviä, virtaavia ja happipitoisia jokia ja puroja. Naaras kaivaa kutupesänsä soran ja pikkukivien sekaan tavallisesti noin 25-40 cm/s virrannopeudessa ja 20-100 cm:n syvyydessä. Taimen kutee siis hieman hidasvirtaisempiin ja matalampiin paikkoihin kuin serkkunsa lohi. Poikaset kuoriutuvat keväällä ja nousevat soraikosta ruskuaispussinsa ehdyttyä. Kullakin jokipoikasella on oma reviiri, jonka pinta-ala kasvaa poikasen kasvaessa. Alueen koko riippuu myös pohjan laadusta: mitä enemmän erilaisia näköesteitä, sitä pienempi reviiri on. Jokipoikasvaiheen kesto on tavallisesti 2-5 vuotta, mutta Pohjois-Suomessa poikanen saattaa viihtyä joessa jopa 7 vuotta. Poikasvuosien määrä ei ole niin säännöllinen kuin lohella ja vaihtelua on samassakin joessa. Vaellusvietin saavuttaminen riippuu kasvusta: mitä nopeammin poikanen varttuu, sitä aikaisemmin se jättää nuoruuden aikaisen ympäristönsä. Nuoret taimenet majailevat pääasiassa rantavesissä ja jokisuissa. Ensimmäisenä kesänä poikaset elävät suhteellisen matalissa ja verkkaisesti virtaavissa vesissä, joissa on suojaavaa kasvillisuutta. Koon kasvaessa taimenet muuttuvat selvästi viileämpää vettä suosiviksi, siirtyvät syvempään ja karttavat kasvillisuuden peittämiä alueita. Taimenet hakeutuvat mielellään syvissä alusvesissä, salmissa tai muissa kohdissa, joissa veden virtailut ovat voimakkaita ja siten happipitoisia. Vaellukselle lähtevä poikanen on noin parikymmensenttinen. Smolttiutuessaan poikanen läpikäy samankaltaisia muutoksia kuin l o h e n p o i k a s e t k i n : reviirikäyttäytyminen häviää ja poikaset alkavat muodostaa parvia. Myös väritys muuttuu hopeanhohtoiseksi. Ravinto Pikkupoikasten ensimmäinen ravinnonlähde on ruskuaispussi. Kun se ehtyy, taimen Levinneisyysalue hyödyntää aluksi koskien eläinplanktonia ja myöhemmin myös virran mukana kulkeutuvia hyönteisiä ja joen pohjalla tallustavia äyriäisiä sekä hyönteisten toukkia. Surviaissääskien toukat ovat miltei kaikenikäisten poikasten mieluisinta ravintoa. Isokokoisemmat vesiperhosten ja korentojen toukat sekä äyriäiset tulevat sitä tärkeämmiksi mitä isommasta poikasesta on kysymys. Pikkukalat alkavat maistua jokipoikasille vasta niiden v a r t u t t u a l ä h e s parikymmensenttisiksi. Kalaravinnon osuus lisääntyy taimenen kasvaessa. Tärkeimpiä saaliskaloja ovat järvissä muikku, pienikokoinen siika, kuore, ahven ja kymmenpiikki. Merialueella taimenten ravinnossa tärkeimpiä saalislajeja ovat silakka, kilohaili ja kolmipiikki. Rannikon läheisyydessä elelevät taimenet pistelevät poskeensa myös särkikaloja, tuulenkaloja, ahvenia ja kivinilkkoja.
NIERIÄ eli RAUTU (Salvelinus alpinus) Ulkonäkö Nieriä on kenties kaunein kalamme. Väritys on lohta tai taimenta selvästi tummempi ja siinä on suuria eroja muotojen ja vesien välillä. Selkä on tumma, kyljet ruskehtavat, vihertävät tai silloin tällöin jopa vaaleat. Kyljillä on vaaleanpunaisia tai punaisia laikkuja. Vatsapuoli voi olla punertava, kellertävä ja joskus aivan valkoinenkin. Lapin pikkunieriöiden vatsa on kuitenkin aina punainen. Vatsa- ja peräevien etureunat ovat valkoisia ja pyrstöevä tumma. Suu ulottuu silmien taakse ja on runsashampainen. Suomut ovat pieniä ja niitä on kylkiviivalla 123-152 kpl. Kylkien pilkutus on vaaleaa (vrt. muut lohikalat). Pikkunieriä on tavallisesti 10-30 cm pitkä ja painaa alle 0,5 kg. Isonieriä on tavallisesti 35-60 cm ja painaa 1-3 kg. Jo jako iso- ja pikkunieriöihin paljastaa kasvussa olevan suuria eroja jopa samassa järvessä: Inarijärven isonieriä on 5-vuotiaana n. 34-senttinen ja pikkunieriä 25-senttinen. Kalojen ikääntyessä ero vain suurenee. Nieriämuotojen kasvu ei ole yleensä perinnöllisesti määräytynyt (sama laji), koska on olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka kääpiöityneet nieriät alkavat nopeasti kasvaa, kun niitä siirretään väljemmille vesille tai harvennetaan kantaa. Suomen ennätysnieriä painoi 9,6 kg ja se nostettiin Sevettijärvestä v. 1971. Tunturijärvistä saatavien nieriöiden koko on yleensä 200-500 kg ja suurissa järvissä kääpiösiikojen syöntiin erikoistuneet nieriät painavat yleensä 1-2 kg. Meressä syönnöksellä käyvät muodot voivat kasvaa suuremmiksikin: Kanadassa on saatu jopa 16 kg painava merirautu. Norjassa isoimpien yksilöiden paino on 10-12 kg. Huippuvuorilta mainitaan saadun 15-kiloinen nieriä, jonka ikä olisi ollut 24 vuotta ja 31-vuotias nieriä on saatu Karhusaarilta.. Nieriä elääkin huomattavasti lohta ja taimenta vanhemmaksi; jopa 15-18-vuotiaiksi. Suomen ikäennätystä pitää hallussaan Inarijärvestä pyydystetty 17- Elinympäristö Nieriä on viileiden ja karujen vesien tarunomainen valtiaskala. Se elää sielläkin, missä muut kalat eivät enää pysty sinnittelemään pohjolan ankarissa tuiskuissa. Veden kylmyys on nieriälle elinehto, koska sen veri kykenee sitomaan ja kuljettamaan happea vain, jos lämpötila on 15-16 C alapuolella. Happea on oltava koko vesipatsaassa vähintään 5 mg/l. Myös happamoitumiselle nieriä on herkkä eikä esiinny luontaisesti vesissä, joiden ph-arvo on alle 6,2. Eteläisimmissä järvissä nieriä kykenee selviytymään ainoastaan syvemmissä ja kylmissä alusvesissä. Veden kohtuullinen humuspitoisuus ei ole esteenä nieriän viihtymiselle. Nieriävesien pohja on hiekkaa, soraa tai kiveä. Ravinto Nieriä elää alueilla, jossa ravinnosta on jatkuvasti pulaa -
siitä onkin tullut hyvin monipuolinen ravinnonkäyttäjä. Kaikki käytettävissä oleva ravinto kelpaa ja nieriät pystyvät vielä vaihtamaankin ruokavaliotaan tarpeen mukaan. Nieriän poikasen ensimmäistä ravintoa ruskuaispussivaiheen jälkeen ovat vesikirput, hankajalkaisäyriäiset sekä hyttysten ja mäkäräisten toukat. Ensimmäisen kesän lopulla poikaset hakevat hyönteistoukkien ohella pinnalla eläviä hyönteisiä, pohjalla eläviä simpukoita, kotiloita ja äyriäisiä. Pikkunieriä elää ensimmäiset 4-6 elinvuottaan lähes yksinomaan pieneläinravinnolla, vasta vanhempana raudut pyydystävät säännöllisesti pieniä kaloja. Valtaosan ravinnosta kalaravinto muodostaa kuitenkin vasta 25-30 cm:n pituudesta alkaen. Tärkeimpiä ravintokaloja ovat kääpiösiiat, muikku, kymmenpiikki ja muut pikkukalat. Norjassa on lukuisia järviä, joissa nieriöiden miltei ainoana ravintona on eläinplankton ja jonkin verran pohjaeläimet. Tällaisella ruokavaliolla kalatkin jäävät vaatimattoman kokoisiksi. Suurten järvien isonieriä on sen sijaan pääosan elämästään petokala. Pienissä järvissä yksi nieriämuoto hyödyntää kaikkia ravintovaroja, suuremmassa järvessä voi olla useita muotoja, jotka ovat voineet erikoistua ravinnonkäyttömuodoiltaan. Lisääntyminen tavallisimmin 3-5 metriä, mutta joskus yli 10 metriäkin. Pikkunieriät saattavat hakeutua järvistä kutuajaksi myös puroihin. Tenojoen vaeltava nieriä kutee enimmäkseen sellaisissa kylmävetisissä sivujoissa, jotka eivät kelpaa lohelle tai taimenelle. Kutu alkaa illan hämärtyessä ja koiraat puolustavat valloittamiaan kutupiirejä. Ne uhkailevat toisia koiraita ojennellen vatsapuolen eviään, suutaan aukoen ja jopa toisiaan näykkien. Naaraatkin joutuvat aluksi lievien hyökkäilyjen kohteeksi, mutta koiraat heltyvät pian kosintamenoihin tunnistaessaan kyseessä olevan naaraspuolinen yksilö. Kutuakti on monimutkainen tapahtuma ja koostuu useista peräkkäisistä vaistotoiminnoista. Lopulta naaras peittelee hedelmöitetyn mädin soran sekaan pyrstöllään. Kudettuaan yhden naaraan kanssa koiras siirtyy sivummalle vikittelemään uusia naaraita. Naaraan osaksi jää vartioida kutukuoppaa muutaman päivän ajan. Kutuasuinen nieriä on todella komea ilmestys: vatsan väritys vaihtelee oranssista syvän punaiseen, selkä on tumma, siniseen tai vihreään vivahtava, kyljet ovat kellertävien ja punertavien pilkkujen täplittämät ja evien maidonvalkeat reunat loistavat kauas. Koiraan alaleukaan Levinneisyysalue saattaa muodostua samanlainen koukku kuin lohella, mutta naaraiden kutuasu jää koiraita vaatimattomammiksi. Nieriä saavuttaa sukukypsyyden tavallisesti 3-6-vuotiaana, mutta kutukalojen koossa on vaihtelua. Hidaskasvuiset nieriäkannat saattavat kutea jo 10-15 cm:n pituisina, kun taas nopeakasvuiset nieriät vasta 35-45-senttisinä. Kilon painoisessa naaraassa on 2000-4000 mätimunaa. Mäti kehittyy pohjasoraikossa talven yli ja kuoriutuu jäiden lähdön aikoihin. Elämänsä ensimmäiset kuukaudet nieriän poikaset elävät rantavesissä, mutta siirtyvät sitten syvälle. Kylmäveristen nieriöiden tunteiden palo syttyy silloin, kun arktinen kaamos on kääntymässä synkimmilleen ja pakkaset alkavat hyydyttää vedenpinnan huurteisiksi. Syys-marraskuussa vesi on jäähtynyt 3-6-asteiseksi, m i k ä k ä y n n i s t ä ä lisääntymistoimintojen sarjan. Kutu tapahtuu järvien kivikko- ja soraikkorannoilla ja -karikoilla. Kutusyvyys on järvissä
LOHI (Salmo salar) Ulkonäkö Lohesta erotetaan kaksi ekologista muotoa: kasvuvaiheensa meressä elävä merilohi ja järvissä kasvava järvilohi. Meri- tai järvivaiheen aikana lohi on kyljistä hopeanhohtoinen, selästä tummanharmaa ja vatsapuolelta valkoinen. Selkäpuolella on harvakseltaan pilkutusta. Lohen suupieli ulottuu enintään silmän takareunan tasalle, pyrstönvarsi on hoikka ja pyrstö lovipäinen(vrt. taimen). Kiduskannessa on täpliä hyvin vähän tai ei ollenkaan. Rasvaevän ja kylkiviivan välisessä suomurivissä on 11-15 suomua. Kutuasuisen lohen kyljistä katoaa hopeanhohto ja se muuttuu h a r m a a n v i h r e ä k s i t a i ruskeankellertäväksi ja sille tulee näkyviin enemmän pilkkuja kylkiviivan alapuolellekin; joukossa voi olla lähes mustiakin kaloja. Pyrstöevän lovi on hyvin matala tai olematon ja yläleuka saattaa ulottua silmän taakse. Ehkä eniten hämminkiä ovat taimenen ja lohen välillä aiheuttaneet syksyllä merestä pyydetyt kutuasuiset koiraslohet, koukkuleukaiset kojamot. Kojamon vatsa saattaa saada punertavan värityksen ja alaleukaan kasvaa koukku. Lohen jokipoikasen selkäpuoli on ruskehtava, ja sen kylkiä koristavat mustista pisteistä koostuvat juovat. Kylkiviivan läheisyydessä on joitakin mustia pisteitä. Aikuista lohta se ei kuitenkaan muistuta juuri minkään muun kuin rasvaevänsä kohdalta. Lohenpoikasten kasvu joissa on verkkaista. Kahden kesän jälkeen ne ovat keskimäärin 11 cm pitkiä ja neljännen kesän lopulla 16 cm. Jos poikanen oleskelee vielä viidennen vuoden koskessa, sen pituus on noin 19 cm. Jokijakson jälkeen poikanen valmistautuu siirtymään suolaiseen veteen niin fysiologisesti kuin ulkonäöllisestikin. Jokipoikasen kyljen poikittaiset läiskät katoavat ja kyljet hopeoituvat. Selkä tummuu, suomut erottuvat selvästi ja pyrstö pitenee. Meressä kasvu nopeutuu muuttuneen ravinnon ansiosta. Vuoden jälkeen lohi on 1-2-kiloinen, kahdessa vuodessa paino on lisääntynyt 4-6-kiloon ja kolmessa vuodessa 6-12-kiloon. Jos lohi elää vielä viidennen merivuoden, sen paino on hyvän matkaa yli 20 kiloa. Yleensä näin suuret lohet ovat kaikki koiraita, sillä naaraat kasvavat hitaammin. Merestä pyydetty lohi on tavallisesti noin metrin pituinen ja painoa sillä on 4-20 kg. Suomen ennätyskala, 43 kg, on saatu Tornionjoesta. Pohjois- Amerikan ennätyskala on ollut 25-30 kg painoinen ja Virosta kerrotaan saadun 38-kiloinen. Norjasta ja Ruotsista tunnetaan lukuisia yli 30- kiloisia ja Brittein saarilta lähes 30- kiloisia yksilöitä. Elinkierto ja -ympäristö Lohi suosii puhtaita ja happipitoisia vesiä, joissa se pystyy elämään vuolaassakin virrassa. Lohen syönnösvaellus meressä kestää yleensä 1-3 vuotta. Meressä ollessaan lohi on avomeren kala, joka saapuu rannikon läheisyyteen ainoastaan ollessaan matkalla kutujokiin. Tuhtiin kutukuntoon kasvettuaan lohet lopettavat vähitellen syömisen ja suuntaavat kotijokiinsa kutemaan. Pisimmällä käyneet lohet palaavat jokiin vanhimpana. Kutunousu jokiin alkaa jo jäidenlähdön jälkeen, on voimakkaimmillaan kesäkuussa ja jatkuu vielä juhannuksen jälkeenkin. Suunnistuksen apuvälineistä kohti kotijokea on esitetty teorioita jos jonkinlaisia merivirroista ja maan magneettikentästä vuorokauden valorytmiin ja taivaankappaleisiin asti. Joka tapauksessa päästyään hajuetäisyydelle, ne alkavat hajuaistinsa ohjaamina pyrkiä määrätietoisesti synnyinsijoilleen. Sinnikkäästi ne syöksyvät mahdottomiltakin tuntuvia esteitä vastaan. Pään hakkaamista nousureitin sulkevaan voimalaitospatoon voisi kutsua tietenkin sinnikkyyden sijasta hölmöydeksi, mutta minkäs lohi luonnolleen mahtaa. Joessa lohet eivät enää syö - iskeminen perhoon tai uistimeen johtuu niiden vahvasta saalistusrefleksistä tai reviirin puolustamisesta. Syntymäjokeen paluulla kutevien lohien määrää ja joen poikastuotantokykyä pystytään tasapainottamaan. Suureen jokeen nousee enemmän kutijoita kuin pieneen. Vaellus sinänsä katsotaan pyrkimykseksi mahdollisimman suuren populaation ylläpitämiseen, kun poikasten ja isojen lohien syönnösalueet ovat erilliset. Syys-marraskuu on varsinaista kutuaikaa. Kutupaikat joessa sijaitsevat pääasiassa pääuomien koskialueilla olevilla sorapohjilla, jossa mukana on
pieniä kiviä. Tavallisimmin kutupaikka löytyy 0,3-2 metrin syvyydeltä ja 45-55 cm/s virrannopeuksilta. Naaras valitsee kutupaikan ja pyrstöllään huitoen se kaivaa kutukuopan. Lohen mätimunat ovat isoja; niiden läpimitta on noin 6-7 mm. Kymmenen kilon naaraassa niitä on vain kymmenisen tuhatta. Mäti ja maiti lasketaan kutukuoppaan lähes samanaikaisesti, jonka jälkeen hedelmöitetty mäti hautautuu soran sisään naaraan jatkaessa matkaansa ylävirtaan. Koiraat jatkavat kamppailuaan uusista hedelmöitysmahdollisuuksista. Osa lohikoiraista tulee sukukypsiksi jo jokipoikasvaiheessa ilman merivaellusta. Nämä varhaiskypsät yksilöt pärjäävät vikkelinä kömpelöille kojamoille, mutta väliaikoina ne vetäytyvät reviirikamppailuissa suosiolla taka-alalle. Naaraiden mädinkehitykselle on syönnösvaellus meressä välttämätön. Suurin osa kuteneista kaloista kuolee kutuvaelluksen ja kudun aiheuttamiin rasituksiin seuraavan talven aikana. Jotkut lohet saattavat jäädä jokeen talvehtimaan talvikkoina, varsinkin jos aikainen talvi yllättää. Luonnonolosuhteissa toista tai kolmatta kertaa kudulle pyrkivien kalojen osuus on alle 10 prosenttia. Lohenpoikaset ovat yksineläjiä. Jo ensimmäisenä kesänään ne valtaavat oman alueensa, reviirin, jota ne puolustavat ja pitävät omana ravinnonhakupiirinään. Reviirin koko kasvaa poikasen koon kasvaessa. Reviirikäyttäytyminen asettaa pääasiallisen rajan jokien poikastuotannolle. Poikasvaihe joessa kestää yhdestä jopa seitsemään vuotta - mitä pohjoisempi kanta on kyseessä sitä kauemmin jokipoikasvaihe kestää (Tenolla 2-8 vuotta). Tuona aikana luonnonvalinta on ankaraa ja vain vahvimmat ja elinkelpoisimmat selviävät. On arvioitu, että luonnonolosuhteissa sadasta mätimunasta vain yksi selviää vaelluspoikaseksi. Tämä voimakas valinta on kuitenkin tarkoituksenmukaista: eri jokien eri kannat ovat sopeutuneet parhaalla mahdollisella tavalla juuri oman jokensa olosuhteisiin. Vaellusvalmiuden saavuttanut poikanen huomaa muiden muutoksien ohella myös lajikumppaneiden olevankin jotain muuta kuin vastenmielisiä. Se tajuaa äkkiä elävänsä parvessa ja yhdessä ne aloittavat ikään kuin sisäisen pakon sanelemana matkansa kohti tuntematonta merta. Vaellus tai ajautuminen mereen alkaa kevättulvan aikana ja tapahtuu pääasiassa yöllä, vaaroja vältellen. Huolimatta matkan varrella vaanivista lukuisista vaaroista, suurin osa smolteista selviää joukkovaelluksen ansiosta joen suulle. Toivuttuaan suolaisen muutoksen aiheuttamasta järkytyksestä ne suunnistavat aavalle merelle seuraten samoja reittejä kuin esivanhempansa jo tuhansien vuosien ajan. Elämä on kuitenkin kovaa ja oudossa ympäristössä noin 80 prosenttia lohenpoikasista menehtyy heti kalaa syövien lintujen ja petokalojen saaliina tai sopivan ravinnon puutteeseen. Ravinto Jokipoikasen ravinto koostuu eläinplanktonista ja pohjaeläimistä sekä virran mukana maalta ja ilmasta ajautuvista hyönteisistä ja niiden toukista. Selkärangattomista koostuva ravinto saa täydennystä mädistä ja kalanpoikasista, kunhan poikaset ovat varttuneet vuoden tai pari. Vaelluksella olevilla poikasilla ei syöminen ole päällimmäisenä mielessä, mutta saattavat nekin napsia tilaisuuden tullen pinnan tuntumassa lentelevän hyönteisen tai vedessä ryömivän toukan. Mereen saapunut vaelluspoikanen ravitsee itseään aluksi pikkukaloilla, äyriäisillä, hyönteistoukilla ja madoilla. Koon suuretessa kalaravinnon osuus kasvaa; pääosan ne muodostavat 25-30-senttisten lohien ravinnosta. Tämänkokoisen lohen kitaan ei mahdu vielä kovinkaan suurta saalista, mutta pikkusilakat, muikut, kuoreet, kilohailit ja kolmipiikit tarjoavat kasvua tukevaa ravintoa. Itämeren pääaltaalla lohi mässäilee pääasiassa silakoilla, kilohaileilla, kolmipiikeillä, tuulenkaloilla ja jossain määrin äyriäisillä. Atlantilla lohet syövät huomattavassa määrin myös villakuoreita ja turskakalojen poikasia. Vaellukset Lohi on vaelluskalan prototyyppi. Itämeren lohi ei yleensä kulje Tanskan salmien läpi Pohjanmeren puolelle, vaan jää I t ä m e r e n pääaltaalle. Joskus voi tosin näinkin Levinneisyysalue käydä: pisin tunnettu vaellus on tapahtunut Perämereltä Grönlannin länsirannikolle, jonne matkaa kertyi yli 5000 km. Perämeri on kuitenkin karu ympäristö, joten on selvää, että lohien täytyy hakea parempia ravintovesiä etelämpää. Itämeren piirissä elävien lohien vaellusmatkat jäävät kuitenkin lyhyiksi verrattuna Pohjois-Atlantin syönnökselle lähteviin lohiin. Euroopan ja Pohjois-Amerikan lohilla on yhteiset syönnösalueet Pohjois-Atlantilla. Grönlannin etelä- ja länsipuolisilla vesillä on saatu Kanadassa, Isossa- Britanniassa, Ranskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa merkittyjä lohia. Tenojoesta lohi vaeltaa suuressa määrin pohjoiselle Atlantille ja Pohjois- Norjan ulkopuoliselle Jäämerelle. Merkittyjä kaloja on löydetty useita esim. Jan Mayenin ympäristössä olevalta matalan meren alueelta ja Grönlannin itäalueelta. Islannin vedet eivät ole yhtä hyvä syönnösalue, mistä syystä lohet ohittavat ne.
Siika (coregonus lavaretus) Ulkonäkö Siika on silkkaa hopeaa lukuun ottamatta tumma selkää ja kirkkaanvalkoista vatsaa. Kaikki evät ovat tummanharmaita. Pieni rasvaevä osoittaa kyseessä olevan lohikalan. Pää on pieni ja ruumis sukkulamainen. Suu on hampaaton ja pienikokoinen, yläleuka on alaleukaa pidempi (vrt. muikku). Ulkonäöllisesti eri siikamuodot eroavat lähinnä pään ja evien suhteellisessa koossa sekä kiduskaarien lisukkeissa, eli siivilähampaissa. Eräissä Lapin järvissä elävän rääpyksen ulkonäkö on poikkeavampi; se on kyljiltään ruskehtava, suurisilmäinen, mutkaniskainen ja sen liha on löysempää kuin normaalin siian. Ennen muuta siivilähampaiden lukumäärä kertoo kannan elintavoista. Pohjoisen pallonpuoliskon siikalajeille on tyypillistä monimuotoisuus: saman järven eri siikamuodot voivat poiketa toisistaan niin tuntomerkeiltään kuin k a s v u n o p e u d e l t a a n, ravintotottumuksiltaan tai kutuajoiltaan ja -paikoiltaan. Siian kasvua ei voi kuvata yhdellä tavalla, koska samassa järvessäkin rinnakkain elävät siikamuodot voivat venyttää mittaansa tyystin eri nopeudella. Kasvun vaihtelevuus koskee myös samaa siikamuotoa eri vesissä. Tavallisesti siian pituus on 25-50 cm ja paino 200-2000 g. Ensimmäisen kesän jälkeen siian poikanen on useimmiten noin kymmenen sentin mittainen, mutta sen jälkeen eri kantojen välille syntyy nopeasti eroja. Hidaskasvuisimmat siiat, kuten Inarin kääpiömuodot tai Pohjanlahden karisiika, voivat elää vanhoiksi kasvamatta 25 senttiä pidemmäksi ja 150 g painavammaksi. Toisaalta vaellussiika voi saavuttaa etelärannikolla parhaimmillaan etelärannikolla neljävuotiaana kilon painon ja olla kuusivuotiaana kaksikiloinen. Suomessa on kaksi kertaa onnistuttu pyytämään 12- kiloinen hopeakylki Itämerestä. Siikamuodon ohella kasvuun vaikuttavat olennaisesti ympäristöolot ja erityisesti tarjolla oleva ravinto. Silloin tällöin tavataan yli kymmenvuotiaita siikoja, jotka useimmissa siikakannoissa ovat iäkkäinä jo vähälukuisia. Lapin pikkujärvien siikoja on kuitenkin määritetty yli 20-vuotiaiksikin ja Norjan Hauken-järvestä saatiin vuonna 1990 378 gramman painoinen siika, jonka iäksi laskettiin otoliitista 37 vuotta. Elinympäristö Luontaisesti lisääntyvän siikakannan tärkeimpänä edellytyksenä ovat sopivat, hapekkaat kutupohjat. Tyypillinen siikavesi on hiekka-, sora- tai moreenipohjainen järvi tai joki. Jos lisääntyminen ei ole tavoitteena, siika tulee istutettuna toimeen pienissä järvissä ja lammissakin, kunhan sen melko korkea hapentarve tulee tyydytetyksi. Lisäksi on löydettävä muutaman metrin syvyinen alue, jonka viileässä vedessä siiat voivat oleskella kuumimpien hellejaksojen yli. Siika on luonteeltaan viileän veden kala, ja sen kasvu voi hidastua keskikesällä järvissä, joissa veden lämpötila nousee korkeaksi. Kuinkas muutenkaan, myös siikojen vaellukset ovat hyvin vaihtelevia: tunnetaan sekä paikallisia että vaeltavia kantoja.
Merialueilla siioista pisimpiä vaelluksia tekee joissa kuteva vaellussiika; karisiian vaellusalueet ovat huomattavasti suppeampia. Järvissä siikojen vaellukset jäävät pakostakin lyhyemmäksi kuin merialueella, pisimmillään noin 30 km alueella. Ravinto Siika ei turhia nirsoile, tosin pieni ja hampaaton suu asettaa omat vaatimuksensa. Poikasena siika elää eläinplanktonilla, mutta jo 1-2-vuoden iässä ruokavalioon liittyvät myös katkat, kotilot, pienet simpukat, surviaissääskien ja muiden hyönteisten toukat. Kalaravintoa kuluu sitä enemmän, mitä suurempi siika on. Siika ahmii tilaisuuden tullen hanakasti myös omaa tai muiden kalojen mätiä. Siikojen voi havaita usein napsivan hyönteisiä veden pinnaltakin. Ravintokilpailijana siika on menestyksekäs: se voittaa ahvenen ja nieriän, mutta häviää pikkuserkulleen muikulle. Tästä seuraa, että hyvät muikku- ja siikavuodet aaltoilevat usein vastakkaisessa tahdissa. Tiheäsiivilähampaiset siikakannat pyytävät planktonravintoa tehokkaasti ja ovat yleensä h y v ä k a s v u i s i a. Harvasiivilähampaiset kannat keskittyvät enemmän suurempikokoiseen ravintoon, poikkeuksena mm. Inarijärven kääpiösiika, reeska, joka harvasiivilähampaisena planktonsyöjänä ei kasva kovinkaan suureksi. Lisääntyminen Siian kutuaika on tavallisimmin lokakuun tienoilla syksyn sateiden rapisuttaessa veden pintaa ruskaaikana, mutta vaihtelua esiintyy eri kantojen välillä jopa samassa järvessä. Kudun tarkempi ajankohta määräytyy lämpötilan ja siikamuodon mukaan. Siikakannoista osa viettää häitään järvissä, osa nousee kudulle jokiin, nousuaikakin vaihtelee. Jo alkukesällä jokiin nousevat siiat vaeltavat yleensä ylempänä oleville kutupaikoille kuin myöhään nousevat. Kutupaikat ovat sekä järvissä että joissa matalasta vedestä muutaman metrin syvyyteen ulottuvilla sora- ja hiekkapohjilla. Siikojen muuntelevuus näkyy kuitenkin myös tässä: kutua voi tapahtua jopa yli 10 metrin syvyydessä (Inarinjärven pohjasiika kutee jopa 15-20 metrin syvyydessä). Kutuaikana siioilla on kyljissään jokunen pitkittäisrivi kutukyhmyjä, joilla lienee merkitystä itse kututapahtumassa; mahdollisesti ne lisäävät k o s k e t u s a i s t i m u k s i a kyljittäisuinnissa. Koiraat ovat siiallakin malttamattomampia ja katsastavat kutupaikkoja hyvissä ajoin ennen naaraiden saapumista. Toisin kuin monilla muilla lohikaloilla, siika ei tee kutupesää, vaan kalat laskevat mädin ja maidin vapaaseen veteen ja mäti vajoaa pohjalle soran sekaan. Soran sisään uponneet mätimunat ovat suojassa mädinsyöjiltä, kun taas herkuttelijat voivat syödä napansa täyteen pinnalle näkyviin jääneitä mätimunia. Siikojen kutukypsyysikä vaihtelee jonkin verran. R a n n i k o n vaellussiikakoiraat nousevat kudulle ensimmäisen kerran 3-5-vuotiaana ja naaraat vuotta myöhemmin. Inarin pohjasiika saavuttaa sukukypsyyden 5-7- v u o t i a a n a. Kutuvalmiilla naaraalla on Levinneisyysalue keskimäärin 20 000-25 000 mätimunaa yhtä elokiloa kohti. Poikaset kuoriutuvat jäiden kopistessa rantakallioita vasten ja alkavat pyydystää soran seasta noustuaan eläinplanktonia ravinnokseen rannan tuntumasta. Joessa syntyneet poikaset alkavat myös syödä ja ajautuvat hiljalleen jokea alaspäin uuteen kotiveteensä, järveen tai mereen. Syksyyn mennessä siian poikasista on tullut jo 10-12-senttisiä. Jokikutuisten kantojen tilaa ovat heikentäneet kutupaikkojen perkaaminen ja vaellusreittien tukkiminen. Järvikutuisille kaloille pahin vitsaus lienee vedenpinnan säännöstely.
Arktikum 15.06.2004-16.01.2005 K a l a m a l l i t : Ra i m o Pa n k k o n e n Kalojen valokuvaus: Antti Tenetz Taitto: Olli Heikkinen Lähteet: RKTL ja CAFF