Residenssitaiteilijan päiväkirja Olen Helena Ratinen, jyväskyläläinen tanssitaiteilija ja Jomon-Shindo -rentoutusohjaaja. Esiinnyn, opetan mm. yliopistolla ja ohjaan erilaisissa soveltavan taiteen projekteissa. Tämä päiväkirja käsittelee kuuden viikon residenssiäni Jyväskylän kaupungin vanhuspalveluissa, ympärivuorokautisen asumisen ja hoidon osastoilla 26.10.-4.12.2015 Työni kuvaan kuului asukkaitten huoneissa vierailut, vapaat tanssikohtaamiset olohuoneessa, lasten tanssituntien pitäminen, henkilökunnan Shindo-rentoutusvenyttelytunnit, omaisien tapaaminen ja esiintyminen vapaaehtoisten joulujuhlassa. Infra Residenssijakso oli tehokasta työaikaa, sillä olimme ohjaaja Helena Hjeltin kanssa laatineet minulle lukujärjestyksen. Oli helppo tietää milloin ja mitä. Laitoksen päivärytmi on siinä määrin tiukkaan aikataulutettu, että ei sinne väliin olisi omin avuin osannut mennäkään. Ohjaaja Helena Hjelt oli minulle se turvarakenne, joka tarjosi minulle työrauhan. Taiteilijan vieraus ja koko residenssin hauraus paljastui, kun ohjaaja jäi sairaslomalle. Yhtäkkiä minulla oli käsissäni sen seitsemän puhelinnumeroa, joista saan kukas-se-nyt-olikaan -henklön milläs-se-nyt-olikaan - osastolta kiinni. Vaikka organisaatio periaatteessa tiesi, että olen tulossa, niin kyllä ohjaajan poissaolo näkyi asukkaiden vähyytenä tapahtumissa ja päädyin itse tekemään monia sellaisia järjestelytöitä, jotka aikaisemmin olivat hoituneet ohjaajan toimesta. Ohjaaja oli minulle napanuora ja simultaanitulkki. Hän kuuluu taloon ja hänellä on lupa ja tieto toimia. Vierailijana ei ihan arvaa kovin omatoimiseksi järjestelyjen suhteen ryhtyä. Ohjaaja on myös siksi arvokas välittäjähahmo, että henkilökuntaa on vaikea löytää, kun he ovat koko ajan jossain tekemässä töitään. Auttavaisia he kyllä ovat, sitten kun he jostain esiin ponnahtavat. Työnohjaus Residenssiin kuului työnohjaus. Koen olevani varsin itsenäinen ja itsereflektioon kykenevä, pidin palvelua tarpeettomana, mutta en kieltäytynyt siitä. Arvelin, että näitä taiteilija-vieraalla-planeetalla -rakenteita on sen verran ehditty aikaisempien kokemusten pohjalta miettiä, että voi hyvinkin olla, että joku toinen tietää mihin rahojaan sijoittaa. Vaikka en sinänsä kokenut tarvetta työnohjaukselle, kävin siellä, koska se kuului työnkuvaan. Ja joka kerta totesin, että onneksi tulin. Oli hyvä ajatella työtään ääneen ja saada ajattelevan ihmisen kommenteista peiliä omalle ajattelulle. Esimerkiksi, että työn helppous voi olla merkki taidosta tai hyvästä työotteesta. Että se ei välttämättä olekaan laiskuutta tai laiminlyöntiä. Mistä sellainen ajatus tuli? Muutaman viikon kohdalla totesin, että työ on ollut kauhean helppoa ja kevyttä, illalla kuitenkin väsyttää kotona. Minulla oli huono omatunto, pitäisikö minun olla väsyneempi myös työaikana/ tehdä enemmän palkkani eteen tai jotain.
Tämä huono omatunto liittyi havaintoon, että hoitajilla on ihan valtavasti hommia. Minulle on syntynyt käsitys, että ovat hyvin solidaarisia toisiaan kohtaan, jokainen haluaa tehdä oman osansa, jotta toisten työtaakka ei entisestään paisuisi. Arvostan. Työnohjauksessa tunnistin, että se herätti minussa tunteen liian kevyestä omasta osuudesta. Työmme ovat erilaisia. Niitten keveyttä tai raskautta ei voi verrata hien tai askelten määrällä. Työssä jaksaminen Alkusuunnittelussa työssäjaksaminen nousi esille sekä läänintaiteilija Pauliina Lapion että ohjaaja Helena Hjeltin kanssa keskustellessa. Ehkä minulla on niin vähän kokemusta normaaleista työsuhteista, että en ole kuullut tällaista huolen määrää työntekijän jaksamisesta. Niimpä ensimmäisessä työnohjaustapaamisessa ajattelin ääneen työssäjaksamista ja jossa sainkin oivalluksen päivän rytmittämisestä siten, että osaan keskittää voimani sinne, missä sille on käyttöä. Jaksamistani ja työpäivän mielekästä rytmittymistä tuki vahvasti lukujärjestys, jonka ohjaaja Helena Hjeltin kanssa residenssijaksolleni laadimme. Sen avulla tiesin, missä minun tulee kulloinkin olla ja mitä tekemässä. Koska rakenteet olivat selkeät, minun energiani focusoitui varsinaiseen sisällöntuottamiseen, joka tässä residenssissä oli asukkaiden kohtaaminen. Koska jokainen työrupeama oli etukäteen määritelty johonkin kestoon, osasin asettua kulloiseenkin tilanteeseen, vaikka se olisikin ollut haasteellinen. Toisaalta maltoin lähteä tilanteista pois, vaikka ne olivat kuinka tunteisiin vetoavia, koska aikataulu toimi minulle oman jaksamisen viitekehyksenä. Minulla meni kolme viikkoa ennen kuin asiat vain loksahtivat paikalleen. Siihen saakka päällimmäisenä tunteena oli epätietoisuus siitä, teenkö oikeita asioita, osaanko havainnoida tilanteiden ydinkohtia. Sen jälkeen tuli loistava kolmen viikon onnistumisen putki ja varmuus oman työn merkityksestä. Varmaankin tältä tuntuu kuolla: jäi tunne, että just kun oppi niin loppui - kaikki jäi niin kesken! Taiteilijan ego saa häädön Mielestäni olen sisäistänyt hyvin yhteisötanssitaiteilja Kirsi Heimosen viljelemän sloganin 'minä en hoida ketään, minä en paranna ketään, mutta tanssitaan yhdessä!' Oma taidekäsitykseni on, että taiteen tehtävä ei ole opettaa eikä hoitaa - taiteen tehtävä on - olla taidetta. Taiteella on tärkeä paikka ihmisen ihmisenä kasvamisessa; tarjota lohtua, iloa, oivalluksia, kysymyksiä, peiliä taiteen mahdollisuudet ovat monet. Oman käsitykseni mukaan taiteen hyvää tekevä vaikutus perustuu juuri siihen, että taide ei yritä mitään ja sen tähden se antaa kokijalle tilaisuuden säilyttää oma subjektius ja kokea ilmiö itsestään käsin. Sen sijaan alussa minulle nousi tuska siitä, että vuoteissa makaavat asukkaat olivat niin nuokkuvaisia ja hitaita heräämään tanssihetkeen. Varsinkin lopettaminen tuntui vaikealta, koska olivat juuri virkistyneet sen verran, että tajusivat mistä on kyse. Oli sydäntä raastavan tuskallista laittaa peli juuri siinä vaiheessa poikki. Oli kuin olisi huijannut ihmisen hereille vain sanoakseen heippa. Tätä tuskailin heti ensimmäisen kenttäpäivän jälkeen ohjaajalle. Helena Hjelt kärsivällisesti totesi,
että tanssihetken vaikutukset näkyvät asukkaan iltapäiväkäyttäytymisessä huolimatta siitä, muistaako asukas mitä on tapahtunut. Tämä kolahti suoraan taiteilijan omaan nilkaan. Niimpä. Tässä puhui nyt taiteilijan ego: pärjääkö maailma ilman minua, kun minä olen niin korvaamaton. Tanssihetki on lyhyt kohtaamisen hetki, joka onnistuessaan tuottaa hyvä asukkaalle. Vaikka taiteilija poistuu, VAIKUTUKSET jäävät ja kantavat asukasta jopa koko päivän. Asukkaalla on hyvä olla, koska on tullut kohdatuksi. Myös iltahoito helpottuu, koska asukas on edelleen hyvällä tuulella, vaikkei edes muistaisi miksi. Tämä on itse asiassa sama asia mitä ohjaan Shindossa: teemme hieman venytyksiä minkä jälkeen lepäämme, jotta vaikutus saa tulla. Alkuimpulssi on tapahtumaketjulle oleellista, mutta vaikutus on se, joka ratkaisee. Eikä se edellytä alkuimpulssin jatkuvaa paikallaoloa. Miten minä en muka ymmärtänyt tätä aikaisemmin? Tämä oli tärkeä ohjauskeskustelu. Siitä lähtien asukkaitten kohtaamiset oli helppoja aloittaa, koska taiteilijaegoni ei enää odottanut katsomossa hiljaisuutta tai edes osallistujien silmiä auki, jotta työni voi alkaa. Myös lopettamisesta tuli helppoa, koska huomasin, että asukkaat alkavat väsyä vartissa. Pystyin sanomaan iloisen kiitoksen ja hein ja poistua ilman tunnon tuskaa. Ensimmäisen viikon päällimmäinen ajatus Olin hyvin iloisesti yllättynyt siitä, että henkilökunta tekee työtä niin sydämellään. Hetkinen. Miten niin yllättynyt? Mikä minut yllätti siinä, että ihmiset suhtautuvat vakavasti työhönsä ja tekevät sen tosissaan? Mikä minun ennakkoluuloni sitten oli? Oliko ennakkoluulolleni jotain omakohtaista pohjaa? Kokemukseni hoitoympäristöistäni on olematon, eli ei, ennakkoluuloni tuli toisen käden tietona. Mieleeni alkoi tulvia kuvia - mainoksia, uutisia, kaupunkilegendoina kulkevia kauhutarinoita. Erityisen hyvin palasi mieleeni vuosia sitten Helsingin metroasemalla näkemäni mainos, jossa oli harmaa yksinäinen ikäihminen katse ja ryhti alaspäin vajoavana. Tekstissä oli mainnta yksinäisistä vanhuksista, jotka kaipaavat seuraa. Niimpä. Elämme maailmassa, jossa meille tarjotaan tunnekokemuksia tarinoitten ja kuvien avulla. Joskus ne on puettu mainoksen muotoon, joskus uutisen. Onnistuessaan viesti uppoaa niin syvälle, että alamme luulla tunnekokemusta aidoksi, vaikka se onkin toisen käden tietoa tai peräti suoraa manipulointia. Seniori-asioista pitäisi saada mediaan enemmän positiivisia asioita. Eivät kaikki vanhukset ole yksinäisiä. Eivät kaikki ikä-ihmiset ole laitoshoidossa. Eivät kaikki hoitajat pahoinpitele hoidettaviaan. Oma kokemukseni on, että hoitajat välittävät aidosti ja että on laitoshoitoon tyytyväisiä asukkaita ja heidän omaisiaan. Tapasin heitä residenssissäni.
2.vkon pohdintaa Ikä Ikä ei ihmistä vanhenna vaan sairaus. Ikä ei ole kalenteri asia, vaan terveydentila. Toiset pysyvät hyvin toimintakykyisinä 80v ja yli, toisilla toimintakyky alkaa hiipua jo kuudenkymmenen korvalla, kun erilaiset vaivat ja sairaudet alkavat syödä ihmistä. Elimellinen osa ihmisen toimintakykyä ja terveyttä on toimiva suhdeverkosto. Että on sukua ja ystäviä ja hyvän päivän tuttuja. Entä sitten, kun kertyy vuosia ja tutut ja sukulaiset sairastuvat ja kuolevat ympärillä? Huipulla on yksinäistä ja hiljaista. Miten ja missä vaiheessa elinkaarta pitää aktiivisesti alkaa huolehtia siitä, että on nuorempiakin tuttuja ja kavereita, jotta sitten kasivitosena on edelleen itselle tärkeitä ihmisiä ympärillä, vaikka lapsuuden ystäviä ei enää ole? Mielekäs elämä Mikä mieli on maata 20 vuotta odotushuoneessa jonottamassa tuonpuoleista? Mikä pidentyneen eliniän merkitys on, jos se tarkoittaa, että se maataan odottamassa seuraavaa ateriaa? Pelkkä perushoito ei riitä mielekkääseen elämään. Kuinka pian täältä pitäisi kuolla pois, jotta omaisille ei tulisi paha mieli? Kuinka pitkään täällä pitäisi roikkua, jottei omaisille tulisi paha mieli? Onko tässä yhtälössä mitään paikkaa sille miltä elämä minussa tuntuu? Jos fyysikot ovat jo yhtenäisesti sitä mieltä, että hiukkaset liikkuvat niin kuin niitä havainnoidaan, niin millainen on maailma, jossa ei ole havainnoijaa? Onko maailmaa enää olemassa? Ja onko se enää elämää, jos havainnoijaa ei ole, vaikka biologisesti orgaani edelleen toimisikin? Mitä vaaditaan siihen, että elämä on? Vuorovaikutus Kaipaan vuorovaikutusta. Osa asukkaista on niin vähissä voimissa, että heiltä ei juuri vastavuoroisuutta saa. Mistä tiedän onko asukas kotona silloin, kun tanssin hänen kanssaan? Heti kun henkilöllä on silmät auki ja jos vaikka muutaman sanankin sanoo, tulee ihan toisenlainen olo. Sellainen hei-en-ole-yksin-tässä -olo. Henklökunnalla ei ole aikaa keskustella kanssani asukkaista. Kaipaan palautetta, peiliä, vuorovaikuttumista. Olenko minä olemassa, jos toinen ei havaitse minua? Onko asukas omasta mielestään olemassa silloin, kun kukaan ei ole hänen kanssaan? Kuinka kauan ihminen tunnistaa itsensä ilman toista ihmistä? Entä jos joku innostuu? Olin tanssittamassa asukkaita oleskelutilassa. Omin jaloin liikkumaan kykenevä asukas lähti innokkaasti mukaani joka kerta, kun hain häntä tanssimaan. Olin tanssittamassa toista asukasta, kun kuulin selkäni takana, että 'minä taidan kaatua'. Katsoin taakseni: tämä innokas asukas oli keinauttanut itsensä aikalailla yhdelle jalalle. Lennossa tein parinvaihdon ja nappasin hänet kiinni ja tuin kahdelle jalalle. Hymyilytti: kun sielu lähtee lentoon, ruumis ei välttämättä pysy perässä. Tilanne ei ollut kovinkaan vaarallinen, mutta havahdutti minut isosti siihen, että teoilla on seuraukset. Miten huomioin sen kohtaamisissani?
Pyöritystä Pyörätuoli on upea mahdollisuus liikkumiseen ja liikuttamiseen! Olin jo aikaisemmin kokeillut vaikeasti kehitysvammaisten kanssa pyörätuolissa tanssittamista hyvin tuloksin, joten halusin kokeilla sitä myös tämän residenssini aikana. Eräällä osastolla oli entinen opiskelijani harjoittelijana ja hän halusi tulla katsomaan mitä minä teen. Houkuttelin hänet kokeilemaan tuolien pyörittämistä, missä hän pääsikin nopeasti hyvin jyvälle. Tämä aiheutti suurta uteliaisuutta varsinaisessa henkilökunnassa. Kun me tanssitimme asukkaita salin puolella, toimiston ikkunassa oli sen seitsemän nenää litteänä, kun toiset valkopukuiset kurkkivat meidän touhujamme. Harjoittelijalla on ainutlaatuinen tilaisuus kokeilla erilaisia asioita, sillä hänen päivärytminsä on hieman toinen kuin varsinaisella henkilökunnalla. Harjoittelijan oli mahdollista ottaa päivästään tuo aika tämänlaisen uuden oppimiseen. Miten varsinaisen henkilökunnan päivään saisi mahtumaan lyhyen opettelutuokion? Tuolissa pyörittäminen ei ole mahdottoman vaikeaa, perusvalmiudet oppii nopeasti. Pyörittämisen vaikutukset asukkaisiin ovat niin selvät, että se näkyy välittömästi. Harjoittelija kertoi, että pyörittämämme asukas oli tavallista tarkkailevampi ja katsonut häntä aivan toisella tavalla tietoisesti, kun hän syötti asukasta ruokailussa pyörityksen jälkeen. Asukas oli ollut myös illalla rauhallisempi ja nukkunut seuraavan yön erittäin hyvin. Fantasioin tulevaisuudesta, jossa hoitajilla on aikaa pyörähtää asukkaan kanssa 3min. tanssi matkalla huoneesta oleskelutilaan tai toisinpäin. Hauskinta Minulla oli iltapäiväksi merkitty tanssillisia kohtaamisia. Oleskelutilaan oli tuotu kaksi asukasta sängyissään, ehkä minua varten. Joten laitoin soittimen päälle ja aloin tanssia heille ja heidän kanssaan. Sängyt olivat niin isoja, että katsoin parhaaksi olla pyörittelemättä niitä. Lisäksi siirtelin hieman huonekaluja sivuun, että sain tuotua lisää asukkaita pyörätuoleissa tilaan. Tila oli melkoisen täynnä kaikenlaista liikkuvaa ja liikuteltavaa, henkilökunnan läpikulku oli hankalaa. No, se ei erästä hoitajaa haitannut, hän laittoi lantion liikkeeseen ja puikkelehti tilan läpi asiaankuuluvasti tanssien :D Sinä päivänä oli hammaslääkäri tarkistuskäynnillä. Hänen asistenttinsa kulki sujuvasti tilan läpi pyöritelleen pöytäänsä samassa tahdissa kun minä asukasta pyörätuolissa. Kun hammaslääkäri oli kierroksensa tehnyt, asistentti nappasi hammaslääkärin kainaloonsa ja tanssitti häntä kappaleen verran meidän mukanamme. Eräs omainen tuli heti session alussa katsomaan, että täällähän piti olla tanssia. Sanoin, että niin onkin. Hän totesi, että eihän täällä mitään ole ja lähti puolisonsa luo. Kun he hetken kuluttua palasivat olohuoneeseen keskelle kaikkea mylläkkää, omainen hermostui ja tinkasi, että mitä täällä oikein tapahtuu, miksi sängyt on tuotu keskelle käytävää. Aloitin alusta. Esittäydyin hänelle ja kerroin, että meillä on tässä tanssit ja kutsuin heidät seuraamme. Omainen totesi, että kyllä he tanssivat ja paljonkin. Laitoin heille heidän
lempimusiikkiaan soimaan ja hehän ottivat tilan haltuun. Minä roikuin kattokruunussa ja keinautin sitä alta pois, kun he pyyhkivät pitkin estradia tangon tahdissa. Tilan ahtaus, monet samanaikaiset operaatiot ja erisuuntaiset intressit aiheuttivat sen, että tämä tapahtuma, jonka olisi voinut tulkita myös kaoottiseksi, toimi aivan hersyvän hauskana interventiona laitosarkeen. Kun ihmisillä on hyvä tahto ja pyrkimys yhteisymmärrykseen, isotkin asiat voi saada pienellä niksautuksella kääntymään iloksi ja onnistumiseksi kaikille. Hei, olen Helena. Tulin tanssimaan kanssasi. Saanko luvan? Kenen ehdoilla? Ajattelin, että jos meitä on kaksi ihmistä käsitanssissa, niin siihen kuuluu jonkinlainen vastavuoroisuus ja dialogi. Käsitanssissa en ole toteuttamassa omia ideoitani, vaan paremminkin kysymässä, mitä sinä tarvitset/ haluat tänään. Aloitin hyvinkin kysyvästi, otin kädestä ja jäin odottamaan asukkaan tarjoamaa impulssia. Ehkä siksi oli alkuunsa niin tuskaista, kun aloitteita ei juuri tullut. Kolmannen viikon aikan tuli kyllästyminen ja annoin itselleni luvan olla yksipuolisempi. Otin vain kontaktin asukkaan käteen ja aloin tarjota impulssia ja jatkoin, vaikka vastaimpulssia ei tullut. Kun vain sitkeästi tarjosin impulssia, aloin saada vastatarjouksia. Ihan niin kuin asukkaitten katseetkin ja reagointi kasvoissa, herääminen tarjottuun impulssiin tulee viiveellä. Vaikka olen harjaantunut hitaaseen liikkumiseen ja hiljaa olemiseen, huomasin, että uskoni loppui kesken. Juuri kun olin kuunnellut lopun hiljaisuuden ja valmis hyväksymään kontaktin irtoamisen, sieltä tuleekin vastatarjous. Vau! Nämä ihmiset ovat oppineet malttamisen taidon! Implisiittinen muisti Kolme viikkoa meni ihmetellessä. ja Pim! kun neljäs viikko alkoi, kaikki sujui kuin olisin ennenkin tehnyt. Yhtäkkiä aloin saada tuloksia. Voiko niin sanoa? Tarkoitan, että se vuorovaikutus, jota olin etsimällä etsinyt vaan alkoi toimia. Mitä tapahtui? Oppivatko he tunnistamaan minut? Minä heidät? Minulla meni kolme viikkoa, ennen kuin tuli kokemus, että muistan ihmiset ja jollain tasolla tunnen heidät. Että tekemiseeen alkoi syntyä tuttuuden tunnetta. Miten siis on ihmisellä jonka toimintakyky on sitä mitä näillä ihmisillä on? Muistisairaus rapistaa semanttisen muistin, mutta kehomuisti säilyy. Kosketus puhuttelee kehomuistiamme. Ehkä he alkoivat tunnistaa minut ja sen tähden alkoivat kommunikoida kanssani. Sitkeys palkitaan :D Jokaisella ihmisellä on oma tapansa koskea. Jokaisen eri ihmisen kosketus nostaa minussa uusia erilaisia puolia esiin. Saman ihmisen toistuva kosketus auttaa minua tunnistamaan itseni. Miten elintärkeää onkaan, että omaiset ja tutut ihmiset käyvät tervehtimässä asukasta! Useampaan kertaan näin, miten omainen oli sujahtanut asukkaan kainaloon ja siinä he olivat onnellisen näköisenä. Kokemus on vastavuoroista. On erinomaisen arvokasta, että asukkailla on omat hoitajat ja tiimi, joka tuntee heidät ja luovat toistoa ja sitä kautta tunnistettavuutta kosketuksillaan. Olinko minä saavuttanut paikan tässä tuttujen
joukossa? Missä määrin asukkaat jaksavat aloittaa uusia suhteita? Onko oikein ylipäätään aloittaa suhdetta? Jokainen uusi koskettaja nostaa minussa esiin uusia puolia. Liian monta vierasta ihmistä, liian tiheä vaihtelu luo hajaannusta muutenkin muistisairauden vuoksi hajaantuvaan maailmaan. Ei ihme, jos asukas hermostuu ja tulee kiukkua ja muuta itsepuolustusta. Kyse ei ole siitä mikä minun intentioni on. Minulla voi olla vaikka kuinka suuri auttamisen halu tai ihan vain professionaalinen intentio tehdä residenssijaksoni kuten se on sovittu. Mutta mitä toiminta on asukkaan näkökulmasta? Milloin viriketoiminta on tervetullutta ja milloin se tuottaa vain hajaannusta muutenkin vaikeasti hahmottuvaan maailmaan? Miten asukkaan itsemääräämisoikeus toteutuu viriketarjonnan suhteen? Kosketus Kosketus on tärkeä kanava asukkaan tavoittamiseen. Asukas tykkää pehmoleluista. Hänellä on niitä monta. Sinä päivänä kokeilin nukketeatteria hänen kanssaan. Kuljetin kissaa sängyn laidalla, hänen käsivarrellaan, hieman empien mutta rohkaistuen kokeilin myös vatsan päällä, jalkojen päällä. Kosketusta välineen kautta. Asukkaan huomio oli intensiivisesti välillä pehmoeläimessä, välillä minussa. Meillä selkeästi oli yhteinen juttu meneillään. Lopuksi vein kissan hänen korvansa juureen ja hän käänsi poskeaan kissan pehmeää karvaa kohti. Siinä he hymyilivät toisilleen, pehmokissa ja asukas, kun poistuin. Meillä on itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseemme. Voimme pyytää kosketusta ja voimme kieltää kosketuksen, kuten parhaaksi näemme. Entä sitten, kun muisti menee? Hoitajat ja muut vierailijat kunnioittavat toisen omistajuutta omaan ruumiiseen siten, että koskettelu rajautuu helposti kädelle taputteluksi. Ainut paikka, jossa kosketusta tulee muualle kuin kädelle on kylpy ja funktionaalinen asennon korjaus. Mistä asukas edes tietää, että hänellä on jalat? Työn paljouden vuoksi näin romanssiani harvakseltaan. Kun sitten näimme, halusin olla koko ajan kainalossa ja hypistellä häntä. Huomasin sanovani usein 'tuli jo ikävä, kun ei ikinä nähdä'. Edellisestä tapaamisesta oli ehkä 1,5vrk, mutta se tuntui ikuisuudelta. Että toisen iho on kuin omaa hengitystä, ja yhtäkkiä huomaa miten kauan on ollut ilman happea. Kun siihen vihdoin saa kosketuksen, siinä silittää ja hengittää toista ja tuntee itsensä ja on onnellinen. Tulee mieleen omaisten loukkaantuneet ja väsyneet kommentit siitä, että soittaa kolmatta kertaa saman päivän aikana, ja äiti valittaa, että kukaan ei koskaan soita eikä käy. Missä määrin tämä 'ei koskaan' liittyy implisiittiseen muistiin, kosketuksen puutteeseen? Kukaan ei koskaan soita, koska puhelusta ei jää kehomuistiin jälkeä. Kukaan ei käy koskaan, jos tapaamiseen ei liity kosketusta. Ja sitäkin pitää saada riittävästi ja sellaista kunnioittavaa ja rakastavaa, joka auttaa muistisairasta paikallistamaan itsensä kehoonsa ja laittaa oksitosiinit liikkeelle. Jos kerran ikäihmiset palaavat lapsen aivoihin semanttisen muistin rapistuessa, niin eikö ole loogista, että heitä tulisi kehollisestikin kohdella kuten lapsia eli antaa riittävässä määrin kosketusta, jotta he saavat riittävästi ravintoa ja informaatiota itsestään jotta voivat paikantaa itsensä avaruudellisesti omaan kehoonsa? Ja onko tämä edes ikäkysymys? Minä olen keski-ikäinen, omin voimin liikkumaan kykenevä ihminen ja silti saan ravintoa siitä, että minä kosketan ja että minua kosketetaan.
Residenssin loppupuolella minulla oli iltaopetusjakso. Opiskelijat olivat tekemässä kosketusharjoitusta. Huomasin vaikuttuvani näystä niin paljon, että aloin kyynelehtiä. Olin häikäistynyt siitä, miten he sormenpään kokoisella kosketuksella saivat kokonaisen toisen ihmisen liikkeelle. Ehkä kyse oli mittakaavasta. Sormenpään kosketus ja intentiona kutsua mukaan. Ja toinen tulee, kaikkinensa. Ehkä näin itseni asukkaan vuoteen luona. Se epätietoisuuden tuska, mitä olen kokenut, kun tuntuu, että olen ja toimin täysin arvailujen varassa. Mutta! Pieni voi olla kaunista. Jos intentioni on olla läsnä juuri sinulle ja kutsun sinua maailmayhteyteen, niin miksi ei toinen ihminen lähtisi mukaan? Kukin kykyjensä sallimissa raameissa. Ihminen kaipaa ihmistä. Me olemme laumaan syntyviä olentoja, zoon politikon, ja laumassa me olemme turvassa. Toisten ihmisten peilissä ja kosketuksessa minä todentuu. Huonevierailuja Edellisellä kerralla huomasin, että enkelit puhuttelevat asukasta vahvasti jossain syvätasolla. Joten tällä kertaa halusin kertoa hänelle tarinaa lumesta samalla kun tein käsillä lumen leijailua ja otin ikkunalaudan enkelit mukaan lumienkeleiksi. Asukas kuunteli ja katsoi vakavasti välillä minua silmiin, välillä nukkea. Kun lopetin tarinan, asukkaalta tuli huokaus jostain maailman arkkisyvyyksistä. Enkelit selvästi suojelevat häntä ja tuovat hänelle turvaa. Äidin syliä. --- Asukas makasi selällään, peitto oli vedetty aivan kainaloon asti. Hänen kätensä lepäsivät peiton päällä. Otin hänen kätensä ja aloin tanssittaa. Musiikiksi sattui tulemaan hengellistä kuoromusiikkia. Asukkaan käsi teki kuoronjohtajamaista liikettä. Minulla alkoi tulla kyyneleitä silmistä. Vähän yllättynyt olin. Heräsi jo ihmetys, että ovatko kyyneleet edes minun. Jotenkin tuntui, että ne ovat asukkaan, ne vain tulevat minun silmistäni. Asukkaan hengityksestä näin, että jossain hyvin syvällä tasolla musiikki puhutteli häntä vahvasti. --- Viimeisellä vierailullani asukas oli hereillä. Ensimmäistä kertaa näin hänen silmänsä. Hän hymyili tervehdykseksi. Hän otti kädestä lujasti kiinni. Oli kieltämättä liikuttavaa nähdä hänet niin vireänä ja oma-aloitteisena. Mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että minun kyyneleet eivät olleet minun. Huomasin, että myös hänen silmäkulmaan alkoi kertyä nestettä. Hyräilin musiikin mukana, ja asukaskin alkoi hyräillä, mutta äänentuotto on selvästi vähän hankalaa. Ilmeisesti vaatii niin paljon voimaa. Lasten tanssitunneista Lasten tanssitunnit vanhainkodissa on nerokas idea, jota kannattaa viljellä! Lapset tuovat eloa ja sisältöä asukkaiden päivään. Asukkaat saattavat muistaa lasten vierailun pitkäänkin. Lapset näkevät vanhoja ihmisiä. Suomessa monet rakenteet perustuvat ikäryhmä-ajattelulle, lasten ja ikäihmisten kohtaaminen ei ole luonnollista, vaan sille pitää aktiivisesti luoda tilanteita ja rakenteita, jotta siitä sellainen tulisi. Lasten tanssitunti on hyvä sijoittaa aamupäivään, jolloin sekä lapset että asukkaat ovat virkeimmillään. Alkuvalmisteluna kannattaa huolehtia, että lapsilla on sisätossut jalassa, sukat aiheuttavat turhia liukastumisia. Kannattaa myös tarkistaa vaatteen määrä lapsilla: vanhuspalvelussa
sisälämpötila on niin korkea, että lapset varmasti tarkenevat yhdelläkin paidalla. Liikkuessa tulee lämmin, jos tulee liian kuuma, lasten keskittyminen herpaantuu. Käytettävissä oleva tila on sen verran pieni, että 6-7 lasta on ihan sopiva määrä. Liian ahtaassa lapset alkavat töniä toisiaan eikä liikekokeiluille jää riittävästi tilaa. Tunnin mitaksi sopii hyvin 30min. Lasten retki vainhainkodille on oma operaationsa kävelyineen, pukemisineen ja riisuuntumisineen. Liikuntaa tulee jo sitäkin kautta, jolloin keskittymistä vaativa tanssiosuus voi olla lyhempi. Pienen ryhmän kanssa tanssiopettaja pärjää oikein hyvin yksin, lasten oma opettaja voi jäädä katsomoon. Tämä on selkeä tilanne lapsille: tanssitunnilla on tanssiopettaja, päiväkodissa on päiväkodin opettaja. Mitä voisi ensi kerralla tehdä toisin Ensitapaaminen Residenssi voisi alkaa henkilökunnan ja taiteilijan tapaamisella. Taiteilija voisi tulla osastokokoukseen esittäytymään ja kertomaan omasta työstään ja työotteestaan sanoin ja kuvin. Henkilökunta kuulisi taiteilijan tapaa ajatella ja puhua. Eri ammattikunnilla on erilaiset puhumisen tavat. Kun sitten myöhemmin taiteilija kyselee jotain kaiken kiireen keskellä, kieli ei tule esteeksi. Tai ainakin taiteilijan kysymys asettuu johonkin jo esiteltyyn kontekstiin. Henkilökunnan päivä on tiukkaan rytmitetty. Jopa ruokailutilanteessa he puhuvat akuutteja työasioita. Koin, että sinne väliin oli vaikea tuikata omaa kysymystä, joka ei ollut akuutti eikä operatiivinen. Osui kohdalleni myös rauhallisia hetkiä, että hoitaja ehti huokaista ja sattui tuntemaan asukkaan, josta tiedustelin. Innostuin aivan valtavasti siitä, kun kerroin tanssikohtaamisestani asukkaan kanssa, että hoitaja tunnisti asukkaan kertomuksestani. Koin, että ilo oli molemminpuolinen ja että olimme hetken samalla planeetalla. Laitteiden käyttöopastus Työnkuvaani kuului oleellisena osana huoneissa vierailu. Asukkaat, jotka eivät jaksaneet nousta sängystä ylös, olivat siis omassa vuoteessaan kun vierailin heidän luonaan. Olimme tilanteessa kahden. En hoksannut alkuun kysyä perehdytystä eri laitteiden käyttöön, mutta matkan varrella pyysin apua sängyn toiminnan oppimiseen ja radion käyttöön. Eivät mitään vaikeita laitteita, mutta sairaalankaltaisessa ympäristössä en arvannut alkaa painella nappeja omatoimisesti. Hälytysnappulaan sain opastusta sen jälkeen kun tilanne oli jo ohi. Asukas alkoi yskiä kovasti tanssimme aikana. Hänen kasvonsa kävi aivan punaiseksi ja hengitys lakkasi. Arvelin, että nyt kysyn apua. Menin käytävälle kurkkimaan henkilökuntaa. Löytämäni hoitaja, joka ei tuntenut kyseistä asukasta, katseli aikansa punaista hengittämätöntä naamaa ja totesi, että hän kysyy omahoitajaa. Omahoitaja saapui paikalle ja auttoi asukasta parempaan asentoon. Hän neuvoi myös hälytysnappulan. Taiteilijaresidenssitoiminta laitoksissa on osa Taiteen ja hyvinvoinnin läänintaiteilija Pauliina Lapion projekteja. pauliina.lapio (at) minedu.fi / 0295 330 833