Kohti monikulttuurisempaa museota Kulttuurien museo, 21.1.2011 Kansatiede, hanketyö ja museo FL Timo J. Virtanen Turun yliopisto, Turku Museon ja etnisyyden naapurissa Monikulttuurisuus ymmärretään laajalti, ilmeisesti myös tässä tilaisuudessa, etnisyyteen liittyvien kulttuuristen toimijoiden, kohtaamisten tai näiden sisältämien ominaisuuksien kautta syntyvänä myönteisenä kulttuurisena keskusteluna ja tilana. Monikulttuurisuuden ei kuitenkaan aina ja välttämättä tarvitse olla luonteeltaan etnisyyksien muodostamaa. Se voi olla myös sosiaalista, sukupuoleen liittyvää tai vaikkapa uskontoon liittyvää tosin etnisyyden laajat määritelmät antavat mahdollisuuden näiden kaikkienkin läsnäoloon. Samoin monikulttuurisuutta ja museota voidaan tarkastella lukuisista näkökulmista: miten monikulttuurisuus on edustettuna ja esitettynä museossa, mitä sen esilläololla tavoitellaan? Miten tätä monikulttuurisuutta osataan lukea ja tulkita? Suomalaisen museolaitoksen sisällä tehty visiointi- ja strategiatyö sekä museoiden tulevaisuuteen tähtäävät hankkeet ovat keskittyneet näihin ongelmiin jo pitkään. Niissä on painotettu sekä monikulttuurisuuden että suvaitsevaisuuden lisäämistä. Edelleen on kuitenkin syytä pohtia kokonaisteeman sisältämiä pienempiä tekijöitä, linkkejä ja suhteita. Otan lyhyesti esiin yliopistollisen museoalan oppiaineen (tässä turkulainen kansatiede), museon ja hankemaailman. Hankkeilla en tarkoita niinkään edellä mainittuja museoiden, ministeriöiden, Museoliiton, Ethnoksen tai muiden organisaatioiden visiointi ja kehitys -projekteja, vaan suoranaisia empiirisen aineiston tallennuksen, tutkimuksen ja esittämisen projekteja, sekä samalla alamme peruskoulutuksen sisältöjä suhteessa näihin. Edustan etnisyyttä suomalaisen valtakulttuurin kautta ja olen työskennellyt erilaisissa museoissa, mutta tämän seminaarin keskustelujen kannalta positioni on muualla kuin näiden viiteryhmien parissa. Haluan lyhyesti kansatieteellisen perusopetuksen opettajana ja myös hankekoordinaattorina keskustella siitä asemasta, jossa suomalainen etnologia tai kansatiede on yliopistollisena, museosektorille kouluttavana ja sen kanssa hankemaailmassa yhteistyötä tekevänä opinalana. Viittaan jatkossa muutamaan omaan hankkeeseeni. Aineksia tähän keskusteluun olen saanut niin kaupunkitutkimushankkeistani, Inkeristä, romanien parista, nuorisotyön tutkimuksesta (Nuoperi), jokiympäristöistä (Aurajoki, Tisza, Tonava), kulttuuripääkaupunki Turku 2011 -suunnitelmista sekä viimeksi Länsi-Balkanin vaihto-ohjelman parista (JoinEUSEE / Serbia, Kosovo). Kyseessä on kriittinen heijaste omien entisten ja nykyisten opiskelijoitteni kanssa käymistäni keskusteluista. Pyrin myös näkemään joitakin yhteisen tekemisemme kannalta hyödyllisiä tulevaisuuspolkuja. Koko teema liittyy läheisesti sekä uuden yliopiston mukanaan tuomiin uudistuksiin että jo hieman aikaisemmin kahden päätehtävämme, nimittäin opetuksen ja tutkimuksen rinnalle nostettuun kolmanteen tehtävään, niin sanottuun alueelliseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Sen sijaan en puutu tarkemmin monikulttuurisuuden, etnisyyden tai etnopolitiikan käsitteiden purkamiseen, en myöskään museologian koulutukseen tai
rooliin, enkä moneen muuhun asiaan, jotka seminaarin asiantuntijapuheenvuoroissa saavat omat kommenttinsa. On tosin todettava, että Turussa yhteys museologiaan on luonnollinen ja hyvä. 1 Ainoana vaikeutena nykyisin on kansatieteilijöiden rekrytointi kyseiseen oppiaineeseen. Näkökulmani on suppea, ja se liittyy paljolti Turun yliopistoon ja sen kansatieteen oppiaineeseen sekä omiin kokemuksiini. Onko kansatieteen hankkeiden näkymä ylipäätään monikulttuurinen ja kansainvälinen? Välittyykö tämä sisältö jotenkin koulutuksen kautta museoon? Miten kansatieteen kolmessa työtehtävässä täyttyvät nuo otsikkoni avainsanat hanke ja museo? Arkinen työ ja monikulttuurisuus Omalta museouraltani en juuri muista erityistä monikulttuurisuuspainotusta, siis erityisesti etnisyyteen liittyvää. Opinnoissani (tuolloin vielä suomalainen ja vertaileva kansatiede) ja myöhemmin työssäni kulttuurien kohtaaminen ja erityisesti eurooppalaisuus ovat olleet vahvastikin läsnä (esim. Loviisa-Võru- ja Inkeri-hankkeet, myöhemmin Banat ja Balkan). 2 Oppiaine, museot ja etnisyys ovat kuitenkin aina olleet toimintaympäristöissäni luonnollisia yhteistyötoimijoita ja teemoja. Olen tehnyt useita kenttätyöretkiä sukukansojen ja muiden eurooppalaisten kansojen pariin, uusien etnisten ryhmien sopeutumisseurantaa, aineellisen ja esineellisen kulttuurin konservointia, julkaisuja, sekä näyttelyjä ja artikkeleja monikulttuurisuuden monipuolisuudesta. Ehkä joitakin ajallisia kehityslinjojakin on nähtävissä: suomalais-ugrilaisuuden rinnalle tullut yleiseurooppalainen painotus, museo-organisaatioiden asiantuntijatehtävien kasvu ja museologinen eriytyminen perinteisestä yliopistollisesta kansatieteestä, creative industries -keskustelut, uusien etnisyyksien kulttuurin tallennuksen ja tutkimuksen tarve, osittain myös niin sanottu homeland anthropology -näkökulma, tulevaisuudentutkimuksen näkökulmat sekä ylipäätään taloudellisten ja hallinnollisten mekanismien ohjausmerkityksen voimistuminen (esim. rahoituksen kokonaiskustannusmalli). Onko kansatieteellinen hanketyö museon suuntaan muuttunut tai muutoksessa? Tutkimusta kuvataan usein hankkeeksi, henkilökohtaiseksi projektiksi tai toisinaan osaksi tutkimusryhmän toimintaa. Hankkeella tarkoitan tässä aiheeltaan ja kestoltaan rajallista projektia, joka lähtee paikallisesta tarpeesta. Usein hankkeeksi on totuttu kutsumaan myös tutkimusidean toteuttamista. Eräällä tavalla tutkimussuunnitelmaa voikin verrata hankesuunnitelmaan, mutta toisaalta keskivertohankkeeseen kuuluu paljon muuta (talousseuranta, rekrytointi, henkilöstöhallinto, tiedotus, sponsorointisopimukset, osaraportit jne.) kuin aihetta sivuavan kirjallisuuden referoimista. Humanistissakin opintosuunnitelmissa on vähitellen alettu kaivata, tarjota ja jopa käyttää projektinhallinnan koulutusta. Luonnollisesti monet etnologit ovat käyttäneet JOO-sopimusten mahdollisuuksia pätevöitymiseensä (esim. entisen Kauppakorkeakoulun tarjonta). Nykyisin projektityön hallintaa pidetään selkeästi oppimisprosessin tärkeänä osana. Uusi yliopisto tuo tosin kiinnostavia detaljeja tähänkin keskusteluun (vrt. myöhemmin). 1 Esim. Hieta 2010 väitöskirja. 2 Ohjaamiini opinnäytteisiin kuuluu yhtä hyvin Kosovon albaaneja, somaleja, ghanalaisia, venäläisiä, puolalaisia, liettualaisia, inkeriläisiä kuin romanejakin koskevia töitä. Varsin harvoin tuloksia tai edes aineistoja on saatu julkaistua tai muutoin museoiden käyttöön.
Varsin monessa tapauksessa laajojen tutkimushankkeiden taustalta löytyy yhteistyötä museon kanssa. Valtakunnallinen museoverkosto on muodostanut selkeästi alan tärkeimmän asiantuntijaverkoston, joka on pystynyt pitkään myös rekrytoimaan työntekijänsä suhteellisen harvalukuisesta ja opintoprofiililtaan melko homogeenista kansatieteilijäaineksesta. Museoiden tehtäväkentän ja toisaalta kansatieteilijöiden työllistymiskentän laajeneminen ovat muuttaneet tilannetta radikaalisti. Museokokoelmien tutkimuksesta muistitiedon keruuseen Turun yliopiston kansatieteen oppiaine alkoi 1950-luvun lopulla kartuttaa tutkimusaineistojaan sekä valtakunnallisilla postikyselyillä että kenttätyöretkillä. Kenttä saattoi sijaita museossakin, sillä kokoelmat tarjosivat erinomaisen mahdollisuuden erityisesti aineellisen kulttuurin analyysiin ja sitä edustaviin museokokoelmiin kohdistuneisiin opinnäytteisiin. Vuonna 1957 Annikki Pihla teki keruutyönsä aiheesta Tekstiilien valmistukseen käytetyt välineet Turun museossa. Myös etniset aiheet olivat jo tuolloin esillä, ja samoihin aikoihin edellä mainitun teoksen kanssa valmistuivat myös työt Sateen tekemisestä Ambomaalla sekä seuraavana vuonna Suolanhaku Ambomaalla. 3 Yleisetnologisesta kirjoittamisesta erottautuvat suomalais-ugrilaisuuteen keskittyvät työt ja tekstit. 1950-luvun lopulla käsiteltiin muun muassa virolaisen naisen kansanpukua 1800- ja 1900-luvuilla sekä liiviläisten kansanomaista kulttuuria. 4 Lea Uusi-Kartano pohti tarkemmin naisten päähineitä suomalais-ugrilaisilla kansoilla. 5 Vähitellen hankkeet (ainakin Turussa) siirtyivät käsittelemään asemanseutuyhteisöjä, tehtaita, ammattikäsityöläisiä ja ylipäätään kaupunkimiljöötä. Tällöin solmittiin myös monia yhteistyösopimuksia paikallismuseoiden kanssa. Usein juuri museot vastasivat opiskelijoista koostuvien kenttätyöryhmien käytännön järjestelyistä. 6 Luonnollisesti myös säätiöt, Museovirasto ja Akatemia olivat tärkeässä roolissa. Nuorinta kerrostumaa edustavat 1990-luvulla ja 2000-luvulla syntyneet yhteistyöhankkeet. Tuolloin yleinen kiinnostus kulttuurien kohtaamiseen ja etnisyyteen tuotti lukuisia opinnäytteitä kaikilta tasoilta aina väitöskirjoihin asti. 7 Monikulttuurisuus näkyi myös museon kanssa tehtävässä yhteistyössä, ei tosin pelkästään etnisessä mielessä. Laajimman hankkeeni taustat liittyvät suomalaiseen kunnalliseen nuorisotyöhön. Alan toimijoihin kuuluvat tahot esittivät 2000-luvun alussa huolestuneisuutensa siitä, että monipuolinen ja kulttuurisesti arvokas kunnallinen nuorisotyön perinne oli jäämässä unhoon. Allianssin Senioriklubi teki aloitteen Turussa museon perustamisesta. Vaikka Suomi on museomaa, eivät museoviranomaiset aina pysty tukemaan jokaisen sektorin museoimista tai paremminkin museon perustamista. Vähitellen keskustelu kääntyi hankevaihtoehdon suuntaan ja vuonna 2002 Nuoperi (Nuorisotyön perinteen tallentaminen ja tutkimus) sai kotinsa nykyisen Turun museokeskuksen suojista. Rahoituksesta vastasi Opetusministeriö. 3 Koiso-Kanttila 1958; Kauppila 1959. 4 Tiits 1958; Tiits 1959. 5 Uusi-Kartano 1958. 6 Hyvinä esimerkkeinä ovat Porista ja Raumalta valmistuneet monet kaupunkikansatieteelliset opinnäytteet ja julkaisut. 7 Esim. Anttonen 1999.
Hankkeen tehtäviin kuului erityisesti muistitiedon tallentaminen, mutta myös esineellistä ja muuta aineellista tallennusta tehtiin runsaasti olihan hankkeessa kumppanina Turun museokeskus ja tavallaan koko suomalainen museokenttä. Valtakunnallinen hanke jakoi tallennusvastuutaan siten, että esineet ohjattiin tallennuspaikkaa lähimpänä olevaan maakuntamuseoon, kun taas esimerkiksi kuva- ja arkistoaineisto sekä haastattelut taltioitiin Turkuun, yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistoon ja kaupungin arkistoon. Vuonna 2007 käytyjen keskustelujen jälkeen yliopiston rooli toiminnassa korostui, sillä valtiorahoittaja näki Nuoperin sijoittamisen valtion tiloihin (Turun yliopisto) kehityshankkeena. Ministeriön sataprosenttisesti rahoittama hanke työllisti tuolloin yhden tutkijan ja sijaintipaikaksi muodostui Turun yliopiston kansatieteen oppiaine. Yliopiston rehtori määräsi allekirjoittaneen hankkeen vastuuhenkilöksi ja samalla hankkeen keräämän aineiston rooli esimerkiksi opinnäytteiden tekemisessä kasvoi selkeästi. Museolla oli edelleen edustus hankkeen ohjausryhmässä, joka yhteistoimin suunnitteli ja osin toteuttikin hankkeen toiminnan. Hankkeen yhteydessä on julkaistu useita kirjoja, koottu näyttelyjä ja koostettu ministeriön toimeksiantona muun muassa multimedia-aineistoa suomalaisista nuorisokeskuksista. Vuonna 2010 uusi yliopistolaki muutti rahoittajan ja toteuttajan suhdetta radikaalisti. Samalla ministeriö kuitenkin huomioi hankkeessa tehdyn työn positiivisesti ja Nuoperi nimitettiin yhdeksi 13 suomalaisesta nuorisotyön palvelu- ja kehittämiskeskuksesta. Vuoden 2011 alussa hanke on tiedekunnan hanke, jota johtaa laitoksen johtaja. Tiedekunnan johtokunta on hyväksynyt keskuksen toimintaperiaatteet ja työntekijät on voitu palkata. OKM:n rahoitus ei ole kokonaiskustannusmalliin kuuluvaa rahoitusta, vaan perustuu tulosneuvotteluihin. Hankkeen tulevaisuus yliopistolla on täten toistaiseksi turvattu ja yhteistyö museokentän kanssa jatkuu. 8 Museoiden kanssa on tehty myös selkeämmin etnisyyttä etsiviä hankkeita. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut vähemmistöistämme. Joissakin tapauksissa kenttätöitä on tehty myös in situ, kyseisen etnisyyden kotikentällä (kveenit, inkeriläiset, virolaiset, Kosovon albaanit, Banatin alueen unkarilaiset ja serbit). Myös romaniväestö on huomioitu satunnaisesti. Esimerkiksi 1997 valmistui romanien hautajaistapoja koskeva tutkielma Tumma suru. 9 Hieman myöhemmin tarkasteltiin kansatieteen pro gradussa porilaisia romanilapsia päiväkodissa. Parhaillaan on tekeillä parikin tutkielmaa, joista toinen käsittelee nuorten romaninaisten pukeutumista ja toinen seksuaalivähemmistöjen ja romanikulttuurin suhdetta. 2000-luvun puolivälissä turkulaisten romanien yhdistys sai kaupungilta apurahan romaniperinteen tallentamiseen. Taustavoimina olivat muun muassa diakoni Mertsi Ärling sekä hänen vaimonsa fil.yo Katja Ärling. Kansatieteen oppiaine ja Turun museokeskus päättivät laajentaa tutkimushanketta käsittelemään romaniväestön perinteitä valtakunnallisesti. Samaan aikaan romanikeskustelu sai muutoinkin julkisuutta, muun muassa romanien historia-hankkeen kautta. Myös Helsingin kaupunginmuseo esitteli eurooppalaisen yhteisnäyttelyn Varokaa mustalaisia. Useista hakemuksista huolimatta Turun museokeskus ja kansatiede eivät kuitenkaan pystyneet hankkimaan suunnitellulle tutkimushankkeelle laajempaa rahoitusta, joten työ supistui yksittäisten opinnäytteiden ja niihin liittyvien keruiden varaan. Esimerkiksi Turku 2011 - kulttuuripääkaupunkihankkeeseen tarjotut ohjelmaluonnokset eivät herättäneet kiinnostusta. 8 Nuoperin toiminnasta 2002-2010 ( www.nuoperi.fi). 9 Härmä 1997.
Edelleen hanketyön ihmeellisestä maailmasta esimerkiksi kelpaa mainittuun Turku 2011 - kulttuuripääkaupunkiohjelmaan hyväksytty Kerrottu ja koettu Turku, joka jakautuu naisten Turkua ja Aurajoen kulttuuriympäristöä käsitteleviin osioihin. Kansatieteen oppiaine oli jo aikaisemmin tehnyt yhteistyötä museon ja Aurajokisäätiön kanssa liittyen Aurajokeen kulttuurisena ilmiönä. Hankkeen keskeisimmät kysymykset liittyvät muistitietoon ja joen suhteen erityisesti muistipaikkoihin. On selvää, että tämänkaltaisessa hankkeessa yhteistyö museoiden kanssa on välttämätöntä. Kiinnostavaa on seurata, miten tutkimushankkeeksi valitun ja rahoitetun teemapaketin kokoonpano elää nopeassakin tahdissa. Kirjoitin valtaosan tekstiäni opetusvierailuni aikana Serbiassa, Novi Sadissa. Hieman ennen lähtöäni suunnittelin kahden JoinEUSEE -vaihdon (uusi Länsi-Balkanin ohjelma) kautta Turussa olevan pristinalaisen opiskelijani kanssa kesäkoulua, joka järjestettäisiin yhdessä heidän museonsa kanssa jo ensi kesänä. Samaan vaihtojärjestelmään liittyen eräs arkkitehtiopiskelija on kiinnostunut tulemaan kansatieteeseen vaihtoon industrial heritage & archeology -teeman parissa. Myös kroatialainen antropologian professori on ilmoittanut kiinnostuneensa vaihdosta ja laittavansa opettajavaihtoanomuksen Graziin arvioitavaksi. Parhaillaan kansatieteen oppiaineessa pitää luentoja eräs ukrainalainen tutkija ja pietarilaisen tutkijan hakemus on käsiteltävänä TRIPLE:ssä. Samalla viikolla järjestelin katalonialaiselle historian maisterille erityisopinto-oikeutta oppiaineeseen sekä kommentoin japanilaisen väitöskirjan tekijämme aineistonkeruumenetelmiä. Samanaikaisesti sain kutsun vierailla muutaman opiskelijani kanssa Unkarissa Szegedin yliopiston järjestämässä kesäkoulussa Szentesissä. Heinäkuussa järjestettävään kesäkouluun osallistuu lisäkseni kolme opiskelijaani. Järjestimme yhdessä vastaavan kesäkoulun onnistuneesti jo pari vuotta sitten professori István Barnan johdolla Szegedissä. Edellä mainitsemani vaihto-ohjelman lisäksi muu tuleva ja menevä liikenne toimii hyvin useiden muiden ohjelmien avulla (Erasmus, First, Coimbra, Triple, First, North2North) ja opiskelijamme ovat selkeästi luoneet kansatieteestä kansainvälisesti kansallisen opinalan. Turun yliopisto on mukana ainakin viidessä Erasmus Mundus -hankkeessa. Seminaarimme on järjestetty erityisesti monikulttuurisuuden ja museolaitoksen yhteyden pohtimiseksi. Otin nuo työkalenterista poimimani viitteet arkiseen työhöni kuvaamaan kansatieteen kansainvälisyyttä ja kontaktia monikulttuurisen etnisen arjen hahmottamisessa, myös yhteistyössä kotimaisten ja ulkomaisten museoiden kanssa. Täällä kyse on keruusta, kokoelmien luonteesta, mutta laajemmin myös yhteistyömahdollisuuksista ja välineistä työn tehostamiseksi. Toimijoina tässä puhunnassa ovat siis lukuisat eri intressiryhmät ja hyvinkin erilaiset muistiorganisaatiot. Tämä kuvastuu myönteisesti myös seminaarin ohjelmassa. Tämän puheenvuoron taustan muodostavat muun muassa kokemukseni 1900-luvun loppuvuosikymmenien sekä 2000-luvun alkuvuosien museotyöstä, tutkimushankkeista ja samalla myös näistä johdetuista opetussisällöistä. Eräänlainen kärki on kuitenkin vasta muutaman viime vuoden aikana virallisesti yliopistolliseen työnkuvaan ilmestyneessä niin sanotussa kolmannessa tehtävässä eli alueellisessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttavuudessa. Monelle teistä etninen arki, museotyö ja yliopistollinen tutkimus- sekä opetus ovat yhdessä muodostaneet normaalin työympäristön. Olen kuitenkin eräissä yhteyksissä ja tapahtumissa kiinnittänyt huomiota tapaan puhua akateemisesta kansatieteestä ja museaalisesta kansatieteestä. Katseen suunnasta riippuen
toiseutta on näkyvissä kummassakin suunnassa. On selvää, että yliopistollinen oppiaine ei useinkaan tee näyttelyjä (vaikka hankkeemme järjestää keväällä 2011 näyttelynrakennuskurssin) tai suorita esimerkiksi esineellistä keruuta (paitsi yhteistyöhankkeissa). Vastaavasti museo ei itsenäisesti tuota opintokokonaisuuksia, opinnäytteitä, opintopisteitä eikä oppiarvoja, vaikka on toiminut monesti opetuksen sijaintipaikkana tai ohjausyksikkönä. Kansatieteellisen opetuksen ja tutkimuksen sekä museomaailman välille näyttäisi muodostuneen jonkinlainen hiljaisen tiedon, saavutettujen etujen, tietämättömyyden, (välinpitämättömyyden?) ja reviiriajattelun suo. Oppituoleissa opetetaan totuttuun tapaan museomaailmaan(kin) kuuluvaa tietoa, museoissa käytetään ainakin satunnaisesti hyväksi opinnäytteiden ja artikkelien tuottamaa tietoa. Vähissä ovat kuitenkin keskustelut ja hankkeet liittyen siihen miten koulutussektori yhteisen ajattelun ja toiminnan avulla voisi tuottaa alansa ammattilaisia, siis muitakin kuin yliopistovirkojen (toimien) haltijoita tai museovirkahenkilöitä. 10 Parhaissa tapauksissa viranhaltijoilla tai muilla tehtäviä hoitavilla asianomaisilla on kokemusta kummaltakin sektorilta. Museologisesti orientoituneessa kansatieteessä opinnäytteiden teemat saattavat suoranaisesti jopa käsitellä museolaitosta tai muita muistiorganisaatioita. 11 Luonnollisesti myös museoiden viranhaltijoiden jatkotutkimukset lähentävät kenttää. Opiskelijat etsiytyvät museoalalle, missä heidän edellytetään nopeasti muuttuvan akateemisista kansatieteen opiskelijoista ammatillisiksi museokansatieteilijöiksi. Vai joko hybridimallin olemuksesta on tietoja? Miten valmistunut museoasiantuntija ymmärtää tehtävänsä monikulttuurisuuden tallennuksen, tutkimuksen ja esittämisen kannalta? Millainen nykymaisterin kulttuurinen lukutaito on? Museo voi opettaa ja sen kuuluukin opettaa. Museo voi tutkia ja sen pitääkin tutkia. Kun yliopistomaailmassa on viime vuosina painotettu yhteiskunnallisen ja alueellisen vaikuttavuuden merkitystä eli niin sanottua kolmatta tehtävää opetuksen ja tutkimuksen rinnalla, voidaan museon ajatella hoitaneen tätä tehtävää jo kauan. Museo on korostetusti palvelu-, opetus- ja tutkimuskonseptio, joka saa merkityksensä yhteistyöstä ympäröivän yhteiskunnan kanssa sekä kulttuurisen asiantuntijuuden markkinoinnista. Yliopisto on uusiutumisellaan pyrkimässä samaan, tiedeyliopistonakin. On selvää, että jatkossa akateemisen kansatieteellisen maisterin tai tohtorin on oltava kelpoinen museotyöhön, koulutuksestaan huolimatta tai parhaassa tapauksessa sen ansiosta. 10 Ks. kuitenkin Ethnoksen seminaarit. 11 Esim. Hieta 2010.