Sonja Oikari HUIPPU-URHEILUN PERINTÖ JÄÄKIEKKOILIJOIDEN URHEILU-URALTA TYÖELÄMÄÄN SIIRRETTÄVÄT TAIDOT JA KOKEMUKSET URAOHJAUKSESTA

Sonja Oikari HUIPPU-URHEILUN PERINTÖ JÄÄKIEKKOILIJOIDEN URHEILU-URALTA TYÖELÄMÄÄN SIIRRETTÄVÄT TAIDOT JA KOKEMUKSET URAOHJAUKSESTA ITÄ- SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta Ohjauksen koulutus Kasvatustieteen kandidaatintutkielma Marraskuu 2013

Sonja Oikari Huippu-urheilun perintö Jääkiekkoilijoiden urheilu-uralta työelämään siirrettävät taidot ja kokemukset uraohjauksesta Marraskuu 2013. Itä-Suomen yliopisto. Filosofinen tiedekunta. Ohjauksen koulutus. Kasvatustieteen kandidaatintutkielma. 60 sivua + 4 liitesivua. TIIVISTELMÄ Tutkimuksessa tarkastellaan entisten huippu-urheilijoiden, jääkiekkoilijoiden kokemuksia uraohjauksesta ja urheilu-uran tuottamia taitoja ja ominaisuuksia sekä niiden yhteyttä työelämään. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu huippu-urheilun, uran ja työelämän ympärille. Tutkielmassa tarkastellaan yleisiä työelämätaitoja sekä millaista osaamista ja ominaisuuksia huippu-urheilu kehittää. Lisäksi perehdytään huippu-urheilijoiden koulutusmahdollisuuksiin. Tutkielmassa keskitytään seuraaviin kysymyksiin: Millaista uraohjausta urheilijat ovat saaneet tai olisivat tarvinneet? Millaisia työelämään siirrettäviä taitoja urheilu tuottaa? Tutkielma kuuluu Itäsuomalaista osaamista urheilijan polulle (2URAA) hankkeeseen, jonka tarkoituksena on kehittää kolmen itäsuomalaisen urheiluakatemian toimintaa, rakentaa urheilujohtamisen opintokokonaisuus Itä-Suomen yliopistoon sekä luoda yhdessä Olympiakomitean kanssa malli urheilijan urapolusta korkea-asteella. Haastattelut toteutettiin keväällä 2013 yhdessä toisen hankkeeseen osallistuvan ohjauksen opiskelijan kanssa. Haastattelut tehtiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, jossa oli teemoina: urheilu-uran alku, huippuvaihe, päätösvaihe ja työelämä. Haastatteluun osallistui yhteensä 16 mieshenkilöä, joiden valinnan kriteereinä olivat menestyminen omassa lajissa (jalkapallo, jääkiekko tai koripallo) kansallisella tasolla ja jo päättynyt urheilu-ura sekä yhteys työelämään. Haastattelujen kesto vaihteli puolesta tunnista reiluun tuntiin. Tämän tutkielman aineistoon käytetään vain jääkiekkoilijoiden haastatteluja (5). Tutkimuksen tulosten mukaan kenelläkään tutkittavalla ei ollut kokemusta uraohjauksesta. Tutkittavien uranäkemykset vaihtelevat hiukan, siten että haastatteluiden mukaan heillä oli 1-3 uraa. Tutkittavat kertoivat, että urheilu-urasta on ollut pelkästään hyötyä. Urheilu-ura on opettanut työntekoa ja kasvattanut heitä yksilöinä. Urheilu-uran kerrottiin vaikuttaneen itsetuntoon sekä tapaan käsitellä ja kohdata asioita. Tutkittavat kokivat, että he ovat saaneet ensimmäiset kunnolliset työpaikkansa urheilu-uran ansiosta. Tosin muutamat tarkensivat, että ilman heidän koulutustaan tai urheilu-uraansa kyseinen työpaikka ei olisi heidän. Kaikki haastateltavat olivat päätyneet kaupalliselle alalle. AVAINSANAT: huippu-urheilu, huippu-urheilija, ura, uraohjaus, työelämätaidot

SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ 1. JOHDANTO... 1 1.1 Tutkielman lähtökohdat ja rakenne... 1 1.2 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset... 3 1.3 Aikaisempia tutkimuksia... 4 2. HUIPPU-URHEILU ILMIÖNÄ... 6 2.1 Huippu-urheilija ja siihen liittyvät ominaisuudet... 7 2.2 Urheilijoiden koulutusmahdollisuudet Suomessa... 11 2.3 Jääkiekko ja sen asema Suomessa... 14 3. TYÖELÄMÄ JA TYÖELÄMÄTAIDOT... 17 3.1 Yleiset työelämätaidot... 20 3.2 Urheilun tuottamat työelämätaidot... 21 4. URA... 23 4.1 Urakehitys... 25 4.2 Uraohjaus ja -suunnittelu... 26 5. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA TUTKIMUSMENETELMÄT... 29 5.1 Tutkimuksen toteuttaminen... 29 5.2 Haastateltavien kuvailu... 31 5.3 Analyysi... 32 5.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus... 34 6. TUTKIMUKSEN TULOKSET... 37 6.1 Kokemukset uraohjauksesta ja pohdintaa urakehityksestä... 37 6.2 Koulutus, ammatti ja työelämätaidot... 43 6.2.1 Kaupallinen ala... 47 6.2.2 Urheilijan kasvu ja kehitys... 48 7. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA... 51 LÄHTEET... 54 LIITTEET... 62

1. JOHDANTO Huippu-urheilu on tärkeää yhteiskunnallemme ja liikuntakulttuurille, sillä urheilu lisää yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia. Huippu-urheilijat puolestaan ovat hyviä esikuvia, sillä sitkeä osaamisen kasvattaminen urheilussa kehittää samalla myös muuten yksilöä (Uudistuva huippu-urheilu Suomessa 2010-luvulla 2011, 3). Urheilijoiden esikuvamainen asema voi kuitenkin osoittautua harhakuvaksi, kun tarkastelua laajennetaan yksilön urheilu-uran lisäksi muuhun elämään. Myös Suomen Olympiakomitea (2010) ilmaisee huolensa urheilijoiden urasuunnittelusta ja yksilön kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, johon siis kuuluu myös urheilu-uran jälkeinen elämä. Huippu-urheiluun ja siihen omistautumiseen vaatimaan panostukseen liittyy riskejä. Urheilujärjestelmän on kehittävä myös tästä näkökulmasta kykyään kantaa vastuuta huippu-urheilun uravalinnan tehneiden elämänhallinnasta. (Sanoista teoksi 2010, 11.) Suomen Olympiakomitean ja yhteistyökumppani Adeccon (2013) mukaan urheilijoiden ongelmia ovat usein koulutuksen ja urheilun ulkopuolisen työkokemuksen puute, joka tarkoittaa usein myös sitä, että urheilijoilla ei myöskään ole kokemusta työnhausta. Työmarkkinoiden näkökulmasta entiset urheilijat näyttävät varsin iäkkäiltä ensimmäisen ja/tai vakituisen työpaikan hakijalta. Suomen Olympiakomitea (2013) korostaa myös, että huippu-urheilujärjestelmä haluaa tukea urheilijoita kokonaisvaltaisesti ja edistää heidän kouluttautumistaan sekä työllistymistään urheilu-uran aikana ja sen jälkeen. 1.1 Tutkielman lähtökohdat ja rakenne Tämä tutkimus on tehty yhteistyössä Joensuun urheiluakatemian kanssa. Yhteistyö Joensuun Urheiluakatemian kanssa alkoi vapaavalintaisella Urheilu, opiskelu ja ohjaus kurssilla lukuvuodella 2011 2012. Tutkielman idea on syntynyt Urheiluakatemian toiveesta ja havainnosta aiheen tutkimattomuudesta varsinkin tieteellisesti. Urheilijoiden kouluttautumisesta on jonkin verran tutkimuksia, mutta sen jälkeisestä jaksosta työelämässä ei niinkään. Yleinen käsitys urheilijoista hyvinä työntekijöinä sen sijaan on tunnettu niin 1

Suomessa kuin maailmalla (esim. Merikoski-Silius 2002, Freeland 2012). Urheilijoiden arvostus vaihtelee kuitenkin kulttuureittain, minkä takia aihetta on mielekästä tutkia suomalaisittain. Tutkimusaiheen tutkimattomuuden lisäksi aiheen merkittävyyttä lisää ajankohtaisuus, sillä muuttuvassa työelämässä pärjääminen on haaste kenelle tahansa. Sanoista teoksi -julkaisun (2010, 18) mukaan urheilijan ura huipulla kestää tyypillisesti 5-15 vuotta, minkä takia urheilu-uraa voi kuvata hyvin riskialttiiksi ja väliaikaiseksi elämäntilanteeksi yksilön elämänkulussa. Huippu-urheilu-ura ei siis voi jatkua loputtomiin, vaikka motivaatiota olisi, sillä fyysinen kunto ja muut rasitteet eivät sitä yksinkertaisesti mahdollista (Piispa 2013, 31). Itseasiassa urheilu-uran huippuvaiheen ja kilpaurheilun todetaan usein olevan ohi jo 35-vuotiaana, selviää vuoden 2009 2010 Kansallisesta liikuntatutkimuksesta. Vastaavasti työuran päättyminen eli eläkkeelle jäämisen tavoiteikä on Suomen valtion ja Kelan mukaan 65 vuotta (Kela 2013). Huippu-urheilijan uralta on täten suotavaa jatkaa toisenlaisiin tehtäviin. Entinen huippu-urheilija on kuitenkin iäkäs ensityön hakija, minkä takia työllistyminen voi olla haasteellista (Suomen Olympiakomitea 2006). Työelämä haluaa ihmisiä, joilla on kyky, halu ja tahto oppia jatkuvasti. He ovat hyviä tyyppejä, joilla on suhteita ja jotka ovat motivoituneita uran uurtajia kuvailevat ammatikseen rekrytoivat Airo, Rantanen ja Salmela teoksessaan Oma ura, paras ura (2008). Urheilu-uralla menestyminen vaatii monia samoja asioita kuin työuralla menestyminen. Yleisen käsityksen mukaan urheilijat ovat hyviä työntekijöitä, koska heidän psykologiset ominaisuutensa sopivat työelämään (huippu-urheilija.fi 1, 2013). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia työelämään siirrettäviä taitoja urheilu tuottaa. Tarkoituksena on perehtyä siihen, mitä huippu-urheilu opettaa yksilölle ja näkyykö urheilutausta myöhemmin yksilön työelämässä. Mielenkiinnon kohteena on myös urheilijoiden urakehitys, jota tarkastellaan uraohjauksen ja -suunnittelun näkökulmista. Tutkielman alussa luvuissa 2-4 tutustutaan aiempiin tutkimuksiin ja keskeisiin käsitteisiin sekä teoreettiseen viitekehykseen. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat muodostuvat kolmesta teemasta, jotka ovat huippu-urheilu, työelämä ja ura. Luvussa viisi kerrotaan tutkimuksen toteuttamisesta, analysoinnista ja kuvataan tutkimuksen aineistoa. Luvussa kuusi tutustutaan tutkimuksen tuloksiin ja luvussa seitsemän pohditaan tutkimuksen antia ja johtopäätöksiä. Tutkielmaa voi kuvata tapaustutkimukseksi, sillä aineisto koostuu viidestä (5) entisestä jääkiekkoilijasta, jotka nyttemmin ovat työelämässä. Kaiken kaikkiaan tutkimukseen 2

haastateltiin 16 entistä miespuolista huippu-urheilijaa, joiden urheilu-ura oli päättynyt 1-10 vuotta sitten. Urheilijoiden lajina oli ollut joko jääkiekko, jalka- tai koripallo ja he olivat menestyneet lajissaan vähintään Suomessa aikuisten kansallisella tasolla. Tutkimusaineisto kohdistui joukkuelajeihin Suomen Olympiakomitean toiveesta, sillä Jyväskylässä oli samaan aikaan tekeillä pro gradu -tutkielma yksilöurheilijoiden työsiirtymiin liittyen (Hirvonen 2013). Tutkimusaineistosta haluttiin monipuolinen, minkä takia valittiin kolme eri joukkuelajia vertailun mahdollistamiseksi. Tutkimusaineisto on kerätty yhteisellä haastattelulla toisen ohjauksen opiskelijan kanssa, jonka työn aiheena on urheilijoiden urapolut. Tutkimusaineisto ja aiheen käsittelemistä on tarkoitus jatkaa syvällisemmin pro gradu tutkielmassa, minkä takia oli järkevää kerätä koko aineisto ja tehdä yhteistyötä sekä jakaa työtaakkaa toisen opiskelijan kanssa jo nyt. Oma mielenkiintoni aihetta kohtaan juontaa juurensa varmasti omasta urheilijataustani. Olen pienestä pitäen harrastanut monipuolisesti liikuntaa ja kilpaillutkin muutamassa lajissa, minkä vuoksi uskon vilpittömästi urheilun positiivisiin vaikutuksiin yksilön elämään ja kehitykseen kokonaisvaltaisesti. Urheiluakatemian ehdottamaan yhteistyöhön oli siis helppo tarttua, sillä pidän aihetta tärkeänä ja mielenkiintoisena. Tutkimus on toteutettu yhteistyössä Joensuun urheiluakatemian kanssa ja se on saanut alkunsa Itä-suomalaista osaamista urheilijan polulle (2URAA) hankkeesta, jossa yhdessä Olympiakomitean kanssa rakennetaan malli urheilijan urapolusta korkea-asteella, luodaan urheilujohtamisen opintokokonaisuus Itä-Suomen yliopistoon ja kehitetään kolmen itäsuomalaisen urheiluakatemian (Joensuun, Etelä- ja Pohjois-Savon urheiluakatemia) toimintaa. Hanke toteutetaan 1.4.2012 31.5.2014 välisenä aikana Euroopan sosiaalirahaston osarahoittamana (2URAA -hanke/2012). 1.2 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä huippu-urheilu on opettanut yksilölle. Mielenkiinnon kohteena on tutkia, miten huippu-urheilu kehittää yksilöä ja miten se asettautuu suhteessa työelämässä ihannoitaviin ominaisuuksiin. Tutkimuksessa ollaan myös kiinnostuneita siitä, millaisiin työtehtäviin entiset urheilijat ovat päätyneet ja millainen 3

urakehitys entisille urheilijoille on muotoutunut. Lisäksi tarkoituksena on tutkia heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan uraohjauksesta. Tutkimuskysymyksinä on: 1. Millaisia työelämään siirrettäviä taitoja urheilu tuottaa? - Mitä huippu-urheilu on opettanut yksilölle? - Miten urheilu on vaikuttanut yksilöön ja hänen kehitykseensä? 2. Millaista uraohjausta urheilijat ovat saaneet tai olisivat tarvinneet? - Millaisia vaiheita urheilijoiden opintojen ja työelämän yhdistävässä urasuunnittelussa on ollut? 1.3 Aikaisempia tutkimuksia Urheilijoiden työelämään sijoittautumista ja uraohjausta ei ole varsinaisesti tutkittu Suomessa. Yksilöiden työelämään sijoittautumista on tutkittu, esimerkiksi Brown ja Hesketh (2004, 34-36) ovat todenneet, että rekrytoinnissa erikoiset harrastukset, vapaaehtoistyö tai tunnettavuus voi olla se jokin, jolla yksilö erottuu edukseen ja syrjäyttää muut. Suomalaisittain käsitys urheilijoiden elämänkulusta on peräisin Vuolteen tutkimuksista esimerkiksi Jääkiekkoilijoiden elämäntaival (2001). Huippu-urheilusta useita teoksia 1970- luvulta lähtien kirjoittanut Vuolle on edelleen ainoita aiheen asiantuntijoista, vaikka hän kritisoi jo vuonna 1978 urheilun parissa tehtyjen kansainvälisten tutkimusten vähyyttä. Vuolle (1977 a ja b) on tutkinut urheilijoiden elämänuria muun muassa urheilu-, koulutus- ja ammattiurien kautta. Hiukan ajankohtaisempia suomalaisia tutkimuksia on tehty urheilun ja opiskelun yhdistämisestä toisella tai korkeammalla asteella, esim. Gröhn ja Riihivuori 2008, Jokinen 2008 ja Metsä-Tokila 2001. Söyring on tehnyt lisensiaatintutkimuksen Hyvää elämää urheilu-uran jälkeenkin (2004) FC Lahden jalkapallon veikkausliigapelaajista Vellamoakatemiassa. Tutkimuksessa ollaan erityisesti keskitytty ura- ja opinto-ohjausklinikan toiminnan tarkkailuun ja kehittämiseen. Kyseinen tutkimus perustuu Brinkerhoffin (1991) vaikuttavuuden evaluaatiokäsitteeseen, Ruohotien (1997) kehittämishankkeeseen ja urakehityksenmalliin sekä Peavyn (1999) ohjausteoriaan. (Söyring 2004, 9.) Lisäksi Nuorisotutkimusseuran julkaisussa (Piispa & Huhta 2013) tarkastellaan suomalaisten urheilijoiden ja taiteilijoiden menestyksen ja vastoinkäymisten hetkiä 2000- luvulla. 4

Suomessa huippu-urheilun ja yrittäjyyden yhteyttä on selvittänyt Pekkala (2011) väitöskirjassaan Mestaruus pääomana. Lisäksi Jyväskylän yliopistosta valmistui juuri Hirvosen (2013) kauppakorkeakoulun pro gradu tutkielma: Urheilemalla ura urkenee? Entisten huippu-urheilijoiden siirtyminen työelämään ja heidän esimiestensä näkemyksiä huippu-urheilijoista työelämässä. Tieteellistä tutkimusta entisten urheilijoiden työelämään sijoittautumisesta tai työelämätaidoista ei ole tehty ainakaan suomalaisittain. Kuitenkin huippu-urheilijoiden työelämään siirtymistä on hiljattaen alettu tutkia maailmalla (esimerkiksi Lavallee 2005; Aquilina & Henry 2010, 32). Urheilijoiden työllistymistä on myös tutkittu jonkin verran, tosin tutkimus on ollut varsin rajallista ja hajanaista kuten lajikohtaista tai tiettyn maahan kohdistettua. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on tutkittu urheilijoiden sijoittautumista työelämään, työnhakutilannetta sekä palkkausta (Tanguay, Camp, Endres ja Torres 2012; Henderson, Olbrecht ja Polachek, 2006). Huippu-urheilun tutkiminen ja tukeminen kokonaisuudessaan on koko ajan kasvamassa, sillä urheilun vaikutus ihmisten elämään on moninainen. Kansallisen liikuntatutkimuksen 2009 2010 mukaan suomalaisista 20% piti kansainvälistä huippu-urheilumenestystä ehdottoman tärkeänä ja 57 % melko tärkeänä. Viime aikoina urheilua ja liikuntaa on alettu tarkastelemaan laajemmin ja liittyen myös muiden alojen näkökulmiin. Esimerkiksi Itä- Suomen yliopistoon on syksyllä 2013 luotu Urheilujohtamisen perusopinnot 30opintopistettä Kauppatieteiden laitoksen sivuainetarjontaan (Itä-Suomen yliopisto 2013). 5

2. HUIPPU-URHEILU ILMIÖNÄ Huippu-urheilu on monimuotoinen ja alati muuttuva ilmiö, jolla on pitkät perinteet Suomessa. Huippu-urheilu herättää tunteita, antaa onnistumisen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä niin urheilijalle itselleen kuin katsojalle. Itse asiassa kansainvälinen urheilumenestys on ollut ja on edelleen merkittävä osa suomalaista kansallista identiteettiä, selviää erilaisista kansallisista tutkimuksista. (Huippu-urheilutyöryhmän muistio 2004, 12; Huippu-urheilun muutostyöryhmän loppuraportti 2012.) Huippu-urheilun merkittävyys on ilmennyt kansallisessa liikuntatutkimuksessa vuodesta toiseen, kuitenkin suomalaisten kilpailumenestys on hiipunut siitä, mitä se oli ennen 70- lukua. Suomen huippu-urheilun kehittämiseksi perustettiin 2008 huippu-urheiluryhmä, joka julkaisi 2010 Sanoista teoksi - ajatuksia suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseksi raportin. Tätä seurasi Suomen Olympiakomitean, Paralympiakomitean ja Opetus- ja kulttuuriministeriön tukema Huippu-urheilun muutostyöryhmän (HUMU) loppuraportti 2012, jonka mukaan: Visiona on olla paras Pohjoismaa 2020 urheilumenestyksen, urheilujärjestelmän toimivuuden ja urheilun arvostuksen osalta. Tavoite on kova. Onnistuminen edellyttää parempaa osaamista Urheilijan polun kaikissa vaiheissa, vahvistuvaa yhteistyötä huippu-urheilutoimijoiden kesken sekä intohimoista paneutumista Urheilijan polulle niin urheilijoilta, valmentajilta kuin muiltakin toimijoilta. (Huippu-urheilun muutostyöryhmän loppuraportti 2012, 8.) Suomalainen huippu-urheilu ja liikunnan järjestäminen perustuvat kansalaistoimintaan ja liikuntajärjestöjen alaisuuteen. Lajiliitoissa valitaan lupaavimmat urheilijat oman lajinsa valmennusryhmiin ja maajoukkueisiin. Suomen liikuntalain mukaan liikuntatoimen ohjaamisesta, kehittämisestä ja kansainvälisesti merkittävistä hankkeista Suomen kannalta vastaa Opetus- ja kulttuuriministeriö. (huippu-urheilu.fi 3, 2013) Suomalaisen huippu-urheilun tutkimus- ja kehitysalue muodostuu koulutuksesta, tutkimuksesta ja tiedonvälityksestä erilaisiin tahoihin. Liikuntatieteellistä korkeakoulutusta on Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnassa, jonka lisäksi yhtenä lääkärikoulutuksen erikoistumisalana on liikuntalääketiede. Huippu-urheilun erilliset 6

tutkimuslaitokset ja keskukset kuten Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus (KIHU) yhdessä yliopistojen kanssa vastaavat huippu-urheilun tutkimuksesta Suomessa. (huippuurheilu.fi 4, 2013) 2.1 Huippu-urheilija ja siihen liittyvät ominaisuudet Huippu-urheilua on hankala määritellä, koska se on monimuotoinen ilmiö, jossa yhdistyy ihmisten ja yhteisön toiminta (Huippu-urheilu pohjoismaissa 2004, 12). Huippu-urheilu on samaan aikaan haastava ja innostava sekä arvostettu ja palkitseva uravaihtoehto lahjakkaalle ja motivoituneelle urheilijalle (Sanoista teoksi 2010, 11). Suomen Olympiakomitea (2004) on määritellyt huippu-urheilijan seuraavasti: "Huippu-urheilulla tarkoitetaan aikuisten ja 16 18-vuotiaista alkaen myös nuorten maajoukkuetasoista toimintaa, jonka päämääränä on urheilijoiden menestyminen kansainvälisissä urheilutapahtumissa ja arvokilpailuissa, sekä kansainväliseen menestymiseen tähtäävää vammaisurheilua." (Huippu-urheilutyöryhmän muistio 2004, 20.) Söyringin (2004, 50 51) mukaan huippu-urheilijaksi tullakseen täytyy olla sisäinen halu ja motivaatio, lisäksi tavoitteellisuus ja kurinalaisuus kuuluvat huippu-urheiluun, koska urheilija joutuu luopumaan monesta arkipäivän asiasta. Urheilussa huipulle pääseminen ei ole helppoa missään lajissa. Huippu-urheilijan pitkä polku koostuu oppimisesta ja uudelleen yrittämisestä (Pekkala 2011, 11). Stråhlman (1997, 26-28) kuvailee, että huippu-urheiluun kuuluu fyysisyys, kehollisuus, harjoittelu, kilpailu ja rajojen hakeminen. Fyysisten tekijöiden lisäksi urheiluun liittyy itsesäätelykyvyn kehittyminen, vaikeuksista selviäminen sekä riski- ja vaaratilanteiden käsitteleminen. Lisäksi urheilulla on myös esteettinen puoli. Urheiluun kuuluu kunnianhimoisuus, jolla voi olla niin positiivisia kuin negatiivisia seurauksia. Urheilija pyrkii parantamaan suorituksiaan ja testaamaan rajojaan, mitkä vaativat keskittymistä ja valmistautumista. (Stråhlman 1997, 26-28.) 7

Matikka (2012) on kuvannut, että urheilijan kehitysprosessiin ei kuulu vain urheilu, vaan siihen kuuluu myös laajemmin yksilön kokonaisuus ja erityisesti yksilön persoonallisuus, itseluottamus ja toiminnanohjauksen taidot. Saadessaan realistista ja positiivista palautetta erilaisissa urheilutilanteissa urheilija oppii ohjaamaan omaa toimintaansa. Samalla urheilija tutustuu itseensä, sillä suoritukset syntyvät uskomalla omaan tekemiseen ja omaan osaamiseen ohjaamassa tekemistä. (Matikka 2012, 234.) Urheilun avulla yksilön on siis mahdollista kehittää kokonaisvaltaisesti henkistä kasvuaan kuten itsetuntemusta, joka edesauttaa yksilön urakehitystä ja työelämään sijoittautumista. Huippu-urheilu vaatii yksilöltä tavoitteellista suunnittelua ja motivaatiota (Sanoista teoksi 2010, 11). Ruohotien (1998, 34) mukaan motivaatio sanan alkuperä tulee liikkumisesta, mutta myöhemmin termiin on liitetty käyttäytymistä virittävä ja ohjaava näkökulma. Motiivit virittävät ja ylläpitävät yksilön käyttäytymistä, jonka vuoksi ne ovat joko tietoisesti tai tiedostamatta päämääräsuuntautuneita. Motivaatio voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon. Sisäisesti motivoitunut yksilö haluaa todella oppia ja on kiinnostunut itse asiasta, kun taas ulkoisesti motivoitunut yksilö ei ole niinkään kiinnostunut oppimisesta vaan esimerkiksi siitä seuraavasta palkinnosta. Näin ollen sisäinen motivaatio on tavoiteltavampaa kuin ulkoinen, jos halutaan kehittää itseä. Motivaatio voi vaihdella tilanteesta toiseen, ja se muodostuu yksilön vireyden, suunnan sekä systeemiorientoitumisen yhteysvaikutuksesta. Motivaation kehittämiseen liittyy itsearvostus, usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. (Ruohotie 1998, 36 37.) Tavoitteet auttavat urheilijaa suuntaamaan huomion ja toiminnan suorituksen kannalta tärkeisiin asioihin, mikä sinänsä motivoi ja rohkaisee kokeilemaan erilaisia strategioita tavoitteiden saavuttamiseksi (Locke & Latham 1985, 205). Jaakkola ja Rovio (2012) ovat kirjoittaneet urheilijoiden tavoitteiden asettamisesta. Heidän mukaan yksi tehokkaimmista menetelmistä parantaa urheilusuoritusta on tavoitteiden asettelu. Tavoitteiden tulee olla täsmällisiä ja niiden tulisi koostua niin lyhyen kuin pitkän aikavälin tavoitteista sekä laadullisista ja määrällisistä tavoitteista. Hyvä tavoite on haastava ja realistinen. Erityisen tärkeää on, että urheilija saa itse päättää tavoitteistaan sekä sitoutuu niihin ja saa oikeaa palautetta toiminnan kehittämiseksi. (Jaakkola & Rovio 2012, 138 139, 146.) Tavoitteellisuuden ymmärtäminen ja omaksuminen urheilussa itsensä kehittämisen välineenä on täten siirrettävissä myös muihin elämän osa-alueisiin kuten työelämään. 8

Luonnollisesti joukkueurheilijan omat ja joukkueen menestystavoitteet kietoutuvat toisiinsa, mutta tavoitteita kannattaa tarkastella myös erikseen (Piispa 2013, 16). Erona yksilöurheilijoihin joukkueurheilijat oppivat kilpailemaan sekä häviämään yhdessä. Kaiken kaikkiaan joukkueurheilijat ovat riippuvaisempia muista ihmisistä kuin yksilöurheilijat, sillä joukkueurheilijoiden uraan vaikuttavat voimakkaammin mm. valmentaja ja seuravalinnat. Joukkueurheilun erityispiirteeksi voidaan nimetä myös arvaamattomuuden elementti, sillä moni asia on urheilijasta itsestään riippumaton. (Piispa 2013, 16.) Pekkala (2011, 28) tiivistää, että huippu-urheilu vaatii fyysisten ja teknisten taitojen lisäksi vahvaa psyykkistä osaamista. Urheilijan kokonaisvaltainen hyvinvointi pitää sisällään ennen kaikkea myös henkisen valmennuksen. Urheilupsykologian ekologisissa malleissa urheilija nähdään subjektina, joka on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Urheilu-uran aikana yksilö kehittyy monipuolisesti ja luo sekä sisäistää oman urheilijapersoonallisuuden, johon hän itse pyrkii sekä ihmisenä että huippusuorittajana. Näin ollen yksilö oppii urheilun avulla huippusuorittajan persoonallisuuden piirteitä ja psyykkisiä taitoja, jotka edelleen ovat sovellettavissa muille elämän osa-alueille kuten liike-elämään ja taiteeseen. Tavoitteellisuutta ja tavoitteen saavuttamisen suunnittelua sekä laadun tarkkailua havainnollistetaan muun muassa Deming ympyrässä (kuvio 1), jossa kuvataan prosessia: suunnittele, toteuta, arvioi ja muuta toteutusta kokemuksen perusteella. (Matikka 2012, 234.) KUVIO 1. Toiminnan tavoitteellisuuden ja tavoitteen asettamisen malli (Matikka 2012, 234.) ETSI!! 9

Mielenkiintoista on kuitenkin, että vaikka urheilijoiden huippusuoriutumista osataan kehittää ja soveltaa muille aloille ei kuitenkaan osata luotettavasti kuvata huippu-urheilijoiden persoonallisuutta. Useiden tutkimusten mukaan huipulle on päässyt hyvinkin erilaiset yksilöt persoonallisuuden piirteiden osalta. Tämän vuoksi tutkijoiden huomio on kiinnittynyt enemmänkin nyt siihen, mitä ominaisuuksia tarvitaan huippu-urheilijaksi kehittymisen prosessin ohjaamiseen. (Matikka 2012, 234.) Hiukan ristiriidassa Matikan sanoman kanssa on, että maailmalla on kuitenkin tehty jonkinlaisia tutkimuksia huippu-urheilijoiden persoonallisuuteen liittyen. Esimerkiksi Mahoney, Gabriel ja Perkins (1987, 197) ovat vertailleet eri lajin huippu-urheilijoiden ja niin sanottujen normaaleiden ihmisten psykologista profiilia. Heidän mukaan huippu-urheilijoiden määrittäviä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia ovat: jännittyneisyyden säätely, keskittymiskyky, itseluottamus, henkinen valmistautuminen ja motivaatio. Vähän tämän jälkeen Anshel (1997) on kirjoittanut huippu-urheilijoille ominaisista luonteenpiirteistä, käyttäytymis- ja ajattelutyyleistä. Anshelin mukaan on muutamia luonteenpiirrettä, jotka erottavat huippu-urheilijan muista ihmisistä: riskinottaminen, ärsykehakuisuus, kilpailullisuus, itseluottamus, huomioimistyyli, menestysodotukset, stressin säätelykyky ja rentoutuminen sekä muutamia kognitiivisia strategioita kuten positiivinen sisäinenpuhe. Tutkimusten mukaan menestyneillä urheilijoilla on normaalia korkeampi itseluottamus. Muita tyypillisiä piirteitä huippu-urheilijoille ovat henkinen kovuus, älykkyys, seurallisuus, luovuus, stabilisuus, hallitsevuus, agressiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus. (Anshel 1997, 29 41, 60.) Suomen Olympiakomitean entinen opinto- ja urasuunnittelun asiantuntija Merikoski-Silius (2006, 17 19?) kuvaa tutkimuksessaan että, huippu-urheilijan polun merkittävimmät tekijät ovat mukaan oma vastuu, usko itseen, johtajuus, tasapaino, oma polku huipulle, nauttiminen, suunnittelu, aktiivisuus, verkostoituminen, yksilöllisyys, talous ja urheilu-uran päätös. Liukkosen (2004) mukaan suomalaisten urheilijoiden tärkeitä ominaisuuksia ja tyypillisiä piirteitä kaikissa urheilumuodossa ovat itseluottamus, keskittymiskyky, pitkäjänteisyys, vastuullisuus, periksi antamattomuus, stressin ja pettymyksen sietokyky, rentoutumis- ja rauhoittumiskyky ja rohkeus ylittää itsensä. Toisaalta ollaan myös sitä mieltä, että tyypillisestä urheilijan persoonallisuudesta poikkeava yksilökin voi menestyä urheilu-uralla. Eri lajien urheilijoiden välisistä persoonallisuuseroista ei myöskään ole mitään johdonmukaista tieteellistä perustetta. (Liukkonen 2004, 235-239. ) 10

2.2 Urheilijoiden koulutusmahdollisuudet Suomessa Kansallisen liikuntatutkimuksen 2009 2010 mukaan 19 25 -vuotiaista 11 % pitää itseään kilpaurheilijana. Yhteiskunnallisesti yhtenä nuoruuden kehitystehtävänä on koulutuksen hankkiminen, minkä vuoksi on syytä tarkastella, millaisia mahdollisuuksia nuorilla kilpaurheilijoilla on nykyään Suomessa yhdistää nämä kaksi uraa. Suomen Olympiakomitea (2013) määrittelee seuraavasti, ketkä toimivat huippu-urheilijoiden kouluttautumisen taustalla. Suomessa huippu-urheilijoiden kouluttautumisen ja urasuunnittelun valtakunnallisesta koordinaatiosta ja kehittämistyöstä vastaa Suomen Olympiakomitea yhteistyössä muiden urheilujärjestöjen, oppilaitosten, opetusministeriön ja Opetushallituksen sekä tietysti urheilijoiden ja valmentajien kanssa. Suomalainen huippu-urheilu uudistui Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksiköksi vuoden 2013 alussa. Yksikön tarkoituksena on kehittää suomalaista huippu-urheilua yhteistyössä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) ja lajiliittojen kanssa. Nykyään huippu-urheiluyksikkö rakentuu kolmesta strategisesta ohjelmasta; urheiluakatemiaohjelmasta, osaamisohjelmasta ja huippuvaiheen ohjelmasta (kuvio 2). (Nuoren urheilijan Ura 2013, 5,8.) 11

KUVIO 2. Huippu-urheilijan taustalla. (HUMU 2012, 14) Urheilijoiden opinto-, työ- ja urheilu-urien tavoitteiden suunnitteluun ja saavuttamiseen auttaa urheiluakatemiat. Urheiluakatemioiden toiminnassa yhdistyy paikallinen ja seudullinen yhteistyöverkosto, jossa kuntayhteisöt, oppilaitokset, urheiluseurat ja organisaatiot sekä erilaiset asiantuntijapalvelut ovat urheilijoiden tukena. (Urheilijana korkeakoulussa 2013, 6,8.) Urheiluakatemian on tarkoitus vastata koko urheilijapolun kattavasta akatemiaverkoston johtamisesta sekä koordinoida urheilun ja opiskelun yhdistäminen mahdollisimman laadukkaaksi ja toimivaksi. Tavoitteena on myös lisätä valmennuskoordinaattoreita ja yleistaitovalmentajia akatemioihin, lisäksi valikoiduille huippu-urheilijoille annetaan henkilökohtaista urasuunnittelua. (Nuoren urheilijan Ura 2013, 5,8.) Lisäksi olympiakomitealla on ollut vuodesta 2001 lähtien huippu-urheilijoiden opintokoordinaattori, jonka vastuualueena on auttaa urheilijoita yhdistämään opiskelu ja urheilu. Olympiakomitean ja Paralympiakomitean tukiurheilijat saavat myös henkilökohtaista opintojen ohjausta. (Suomen Olympiakomitea 2013) Maassamme toimii 13 urheilulukiota, minkä lisäksi on urheilupainotteisia oppilaitoksia. Vastaavasti on myös urheiluammattioppilaitoksia, joita tällä hetkellä on 11 eri puolella 12

Suomea. Urheilu-uran huomioon ottamista on mahdollista jatkaa Puolustusvoimien urheilukoulussa ja Päällystökoulussa. Lisäksi ympäri Suomea on urheiluopistoja ja liikunnan koulutuskeskuksia, joissa tarjotaan erilaisia opintokokonaisuuksia. (Nuoren urheilijan Ura 2013, 11, 14 15.) Opiskelun ja urheilu-uran yhdistäminen on myös mahdollista korkeaasteella, sillä tavoitteellisesti urheilevan opiskelijan on mahdollista päästä Urheiluakatemiaan ja saada siellä suoritetusta urheilusta opintopisteitä, mikä mahdollistaa opiskeluissa etenemisen, Kelan opiskelijaetuisuuksien saamisen sekä kahden uran luomisen samanaikaisesti. (Nuoren urheilijan Ura 2013, 26.) Liikunta-alaa on mahdollista opiskella monella asteella. Tarjolla on myös paljon kaupallista sekä tutkintoon johtavaa että vapaampaa koulutusta. Suomessa on 11 liikuntaopistoa, joissa järjestetään liikunta-alan ammatillista perus- ja lisäkoulutusta sekä vapaatavoitteista koulutusta (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2013). Lisäksi ammattikorkeakouluista löytyy erilaisia sosiaali-, terveys- ja liikunta-alan tutkintoja kuten liikunnanohjaajan tutkinto. Jyväskylän yliopistosta löytyy ainoana Suomessa Liikuntatieteellinen tiedekunta, jossa on kolme suuntautumisvaihtoehtoa liikuntapedagogiikka, liikuntabiologia ja liikunnan yhteiskuntatieteet (Jyväskylän yliopisto liikuntatieteellinen tiedekunta 2013). Lisäksi useista yliopistoista löytyy terveystieteiden koulutusalan alta liikuntaan liittyviä yliopistotason koulutuksia tai opintoja. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston kauppatieteiden laitoksessa voi suorittaa syksystä 2013 alkaen urheilujohtamisen sivuaine opintokokonaisuuden (30op) (Itä- Suomen yliopisto 2013). Olympiakomitean opinto-ohjaajana toiminut Tuuli Merikoski-Silius (2002) kertoo Opintoluotsin haastattelussa, että urheilijan tyypillisin haaveammatti on jokin liikunta-alaan liittyvä. Samalla hän tunnustaa, että klisee kaikki urheilijat ovat merkonomeja pitää jossain määrin paikkaansa, sillä kaupallista koulutusta pidetään yleispätevänä ja hyvänä, johon myös urheilu-uran voi kätevästi yhdistää. Kaupallinen ala on myös ensimmäinen urheilupainotteista opiskelua tarjoava ala. Urheilijoille kaupallinen ala sopii opintojen joustavuuden lisäksi siksi, että se tarjoaa hyviä työllisyysnäkymiä, koska myös urheilussa tarvitaan kaupallista osaamista. (Opintoluotsi 2002) Suomen Olympiakomitea ja Adecco Finland Oy ovat aloittaneet vuonna 2004 yhteisen International Olympic Committee ATHLETE CAREER PROGRAM (IOC-ACP) ohjelmaan, jossa on tällä hetkellä mukana lähes 300 urheilijaa ja valmentajaa. Huippuurheilijoiden uraohjelman tarkoituksena on tukea huippu-urheilijoiden urasuunnittelua sekä 13

sijoittumisessa työelämään. Koska huippu-urheilu vaatii pitkäkestoista panostusta, monilta urheilijoilta puuttuu koulutus ja työkokemukset, minkä lisäksi he ovat varsin iäkkäitä ensimmäisen työpaikan hakijoita ja työnhakijoita ylipäätänsä työmarkkinoiden näkökulmasta. Uraohjelmapalvelua suositellaan erityisesti urheilu-uransa päättämistä pohtiville sekä opiskeleville ja opintoja suunnitteleville urheilijoille. (Nuoren urheilijan Ura 2013, 17.) 2.3 Jääkiekko ja sen asema Suomessa Kansallisen liikuntatutkimuksen 2009 2010 mukaan jääkiekko (34 %) on suomalaisille kolmanneksi tärkein laji, josta toivotaan kansainvälistä menestystä. Tutkimuksen mukaan jääkiekon ja jalkapallon menestysodotukset ovat kasvaneet edellisestä 2005-2006 vuoden liikuntatutkimuksesta. Menestysodotuksissa on eroja myös sukupuolittain siten, että miesten menestymistä odotetaan erityisesti jääkiekossa, jalkapallossa ja autourheilussa. Suomen Jääkiekkoliiton opintokoordinaattori Juha Mäki-Kokkila vastaa valtakunnallisesti SM-liigassa, Mestiksessä ja eri ikäkausimaajoukkueissa pelaavien jääkiekkoilijoiden opintoohjauksesta. Mäki-Kokkilan mukaan monen nuoren haaveena on jääkiekkoilijan ammatti, sillä parhaimmillaan siihen liittyy arvostettu asema julkisuudessa ja hyvä palkka. Jääkiekkoilijan ammattiin liittyy myös toisenlaisia erityispiirteitä kuten se, että ura saattaa päättyä hyvin yllättäen loukkaantumiseen. Tämän vuoksi pelaajauran jälkeinen toimintasuunnitelma on tärkeä. Jääkiekkoilijoiden kouluttautuminen peliuran aikana on selvästi lisääntynyt viime aikoina Mäki-Kokkilan mukaan. Aikuis- ja monimuotokoulutus ja avoimen yliopiston opinnot sopivat jääkiekkoilijalle, sillä ne mahdollistavat täyspainoisen ammatinharjoittamisen ja opiskelun yhtäaikaisesti. Jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistys on myös suunnitellut eri oppilaitosten kanssa ammattijääkiekkoilijoille sopivia koulutusvaihtoehtoja ja kokonaisuuksia kuten merkonomin ja liikuntaneuvojan ja myynnin ammattitutkinnon. Kouluttautumissuunnitelmien lisäksi pelaajan on syytä suunnitella talouttaan ja perehtyä esimerkiksi urheilijoita varten luotuihin rahastoihin. (Ammattina jääkiekko 2010.) Suomeen perustettiin kesällä 2007 SM-Liiga Alumni ry, jonka tarkoituksena on kerätä yhteen kaikki ylemmän sarjatason jääkiekkoilijat ja ylläpitää kiekkouran aikana solmittuja ystävyyssuhteita (SM-Liiga Alumni 1 & 2). Kuviossa 3 kuvataan jääkiekkoilijan uran 14

vaiheita siten, että nuoren jääkiekkoilijan taival alkaa Suomen jääkiekkoliitosta (SJL) jatkuu mahdollisesti maajoukkuetoimintaan (MJ) ja Suomen jääkiekkoilijat ry (SJRY) jäseneksi. Aktiivisen urheilu-uran aikana sekä sen jälkeen on mahdollista ja suotavaa liittyä Alumnitoimintaan. KUVIO 3. Jääkiekkoilijan uran vaiheet (Ammattina jääkiekko 2010,5.) Järjestäytymisen tavoitteena on parantaa entisten pelaajien mahdollisuuksia kouluttautua, työllistyä sekä saavuttaa muunlaista hyötyä. Alumnin toimintaan kuuluu myös julkaisut esimerkiksi 2010 junnukiekkoilijoille suunnattu Ammattina jääkiekko Mitä uran jälkeen?. SM-Liiga alumnin missiona on: - Rakentaa entisille pelaajille koulutusmahdollisuuksia urheilu-uran jälkeen ja helpottaa työelämään siirtymistä. - Tukea entisten pelaajien rekrytointia yritysmaailmaan yhteistyökumppaniverkoston kautta. - Järjestää erilaisia tapahtumia, kerätä varoja ja tukea erityisesti nuorten liikuntaharrastusta. (SM-Liiga Alumni 1-3) Jääkiekkoilijan elämäntaival tutkimuksessa (Vuolle 2001) selviää, että vain noin 29% jääkiekkoilijoista oli kokopäivä- tai osa-aika töissä urheilu-uran huippuvuonna, kun joukkueurheilijoiden vastaava luku on noin 78% ja yksilöurheilijoiden 69%. Urheilu-uran lopettamisvuonna työllisten osuus urheilijoiden ja lajien välillä on samansuuntainen, eli jääkiekkoilijat olivat merkittävästi harvemmin töissä kuin muut joukkue- tai yksilölajien 15

urheilijat. (Vuolle 2001, 26 27.) Jääkiekkoilijoilla tuntuu siis olevan erityinen asema verrattuna muihin joukkueurheilijoihin Suomessa. 16

3. TYÖELÄMÄ JA TYÖELÄMÄTAIDOT Työelämän muutosta selitetään teknologian kehityksellä, globalisaatiolla ja hyvinvointivaltionrahoituksen epävakaistumisella (Lehto 2007, 94). Työelämäosaamisen käsikirjassa kuvataan, että työelämän jatkuva ja nopea uudistuminen vaatii työntekijöiltä hyvää työelämäosaamista. Parhaiten omaa henkilökohtaista työelämäosaamista voi kehittää mm. perehtymällä uusiin tietoihin, taitoihin ja asioihin, kouluttautumalla ja parantamalla osaamistasoa ja -laatua. Työelämäosaaminen muodostuu vuorovaikutteisesti työstä, elämästä ja osaamisesta. (Työelämäosaamisen käsikirja 2009, 5.) Työelämäosaamisen käsikirjan (2009) mukaan työelämäosaamiseen kuuluu yksilön elämänhallinta, sillä työn tuloksellisuuteen vaikuttaa luonnollisesti myös yksilön vapaa-aika. Nykyään työtä ei enää vain tehdä, vaan työnteko on laajentunut myös työn kehittämiseksi. Työelämä on myös monitieteistynyt. Kansainvälisyys, erilaisuuden ymmärtäminen ja vieras työkieli ovat myös nykypäivää työpaikoilla. Selvä rajanveto työn ja vapaa-ajan välille hämärtyy, sillä työt kulkevat helposti mukana ja toisaalta myös työmatkat ovat yleisiä. Kyky löytää oikeaa tietoa ja tietotyön tekeminen eli tavoitteellinen luova ja abstrakti ajattelu työnä kuvaavat myös uudistuvaa työtä. (Työelämäosaamisen käsikirja 2009, 5, 13, 15, 18 22) Kaiken kaikkiaan työelämän nopea uudistuminen vaatii yksilöltä hyvää urahallintataitoa eli työelämätavoitteiden suunnittelua ja osallistumista työelämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa (Työelämäosaamisen käsikirja 2009, 22). Työn tekeminen on äärimmäisen suuria asia yksilön identiteetille ja persoonalle. Tämän vuoksi nykyään on yleistä, että monet vaihtavat työtä aika-ajoin, sillä työn halutaan olevan itsensä toteuttamista. Työelämässä viihtyminen pitkällä aikavälillä näyttäisi siis löytyvän itsetuntemuksen kautta. (Airo ym. 2008.) Vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden sijaan työelämässä korostuu nyt yksilö ja taloudellinen hyöty. Uudet yritykset uusine konsepteine ovat luoneet uusia ammatteja ja samalla vanhojen ammattien toimenkuva on muuttunut. Uudistuva työelämä on madaltanut organisaatioita. Muutos näkyy työyhteisön johtamistavassa, työn organisoinnissa ja työaikajärjestelyissä, joiden seurauksena ryhmä- ja tiimityö sekä toisaalta myös itsenäinen ja itseohjautuva työ on lisääntynyt. (Työelämäosaamisen käsikirja 2009, 12 13, 15,17.) Yksilön työmarkkinoille siirtymiseen vaikuttavat ympäristön ja taloudellisen tilanteen lisäksi kuitenkin myös muutkin tekijät kuin hänen suorittamansa tutkinto. Koulutuksen ulkopuolisilla kontekstuaalisilla 17

tekijöillä kuten yksilön sosiaalisilla verkostoilla ja kielitaidolla on itse asiassa suurempi merkitys työnhakutilanteissa. Suoritettu akateeminen tutkinto, yksilön oma aktiivisuus ja henkilökohtaiset ominaisuudet ovat tärkeimpiä työllistymiseen vaikuttavia tekijöitä. (Tuominen 2012, 34-35.) Jo Herzbergin, Mausner ja Snyderman (1959, 138) tutkimuksessa selvisi, että työtä tekevä yksilö on tyytyväisimmillään silloin, kun työ on mukavaa ja työn vaativuus on korkealla tasolla. Ruohotie selventää (2000, 54) Hallin (1986) perusteella, että tietyt persoonallisuuden piirteet kuten kestävyys, perusorientaatio ympäristöön, aloitteellisuus, joustavuus, itsenäisyys, epävarmuuden sietokyky ja etenemismotivaatio helpottavat elämänhallintaa ja hillitsevät työpaineista kumpuavia negatiivisia seurauksia. Tämän päivän työelämässä menestyminen edellyttää varsinkin korkeasti koulutetuilta ongelmanratkaisukykyä ja sosiaalisia vuorovaikutustaitoja (Pyöriä 2007, 46). Sillä enää ei rekrytoida pelkän ammattitaidon perusteella, vaan nykyään halutaan hyviä tyyppejä, jotka ovat yhteistyökykyisiä ja palveluhenkisiä (Lavikka 2000). Tuomisen (2012, 34) mukaan työnantajan näkökulmasta asia voidaan tiivistää myös siten, että työntekijän rekrytointi on riskialtista, jos työntekijää ja hänen taitojaan ei tunneta entuudestaan. Tämän vuoksi verkostoituminen eli erilaisten ihmisten tunteminen nähdään eduksi. Näin ollen hyvä työntekijä on nähdään sellaisena, joka kehittää omaa osaamistaan ja hakeutuu siksi mielenkiintoiseen työhön sekä siinä samalla luo kannustavaa työyhteisöä ja on siten eduksi työpaikalle kaikinpuolin. Kvalifikaatiolla eli pätevyydellä tarkoitetaan yksilön ominaisuuksia, taitoja sekä kykyjä ja pätevyyksiä, joita työn teon sujuminen edellyttää. (Viitala 2002, 147.) Toisin sanoen, myös työelämästä nousee kvalifikaatiovaatimuksia, joihin työntekijä pyrkii vastaamaan työelämätaidoista koostuvasta työelämälähtöisellä osaamisellaan (kuvio 4). 18

KUVIO 4. Työelämätaidot ja kvalifikaatiot työelämässä (Vesterinen 2001, 40). Työssä vaadittavat kyvyt ja taidot heijastavat aikaa ja paikkaa. Yleisesti ottaen yksi tärkein työelämän kvalifikaatio on oppimaan oppiminen, sillä nykyään arvostetaan jatkuvaa niin oman toiminnan kuin toimintaympäristön kehittämistä. Tutkijat ovat tarkastelleet työelämässä tarvittavia kvalifikaatioita jakamalla ne, tuotannollisiin, sosiaalisiin ja normatiivisiin. Tuotannollisia kvalifikaatioita eli ammatin tiedollista osaamista pidetään nykyään lähes itsestäänselvyytenä. Näin ollen huippuosaajien erityisen hyvää suoriutumista voidaan kuvata sekä sosiaalisten, että normatiivisten kvalifikaatioiden kokonaisuutena. Viitalan (2002) mukaan sosiaalisia kvalifikaatioita ovat muun muassa hyvät kirjalliset ja suulliset vuorovaikutustaidot sekä ryhmätyöskentelytaidot, verkoston luomisen ja johtamistaidon kyky, sekä kyky ratkaista konflikteja ja edistää yhteistyötä sekä tukea esimiestä. Normatiivisista kvalifikaatioista hän nosti esiin puolestaan oma-aloitteisuuden, tavoitteellisuuden sekä kokonaisuuksien hahmottamisen ja asioiden tarkastelun eri näkökulmista. (Viitala 2002, 149.) Näin ollen positiivinen huomio kiinnittyy sosiaalisiin ja normatiivisiin kvalifikaatiohin. (Viitala 2002, 147 148.) Vastaavanlaisia tuloksia on saanut Schneider (1993), joka on havainnut, että erityislaatuisen hyvä suoriutuminen perustuu enemmänkin ei-kognitiivisiin tekijöihin kuin kognitiivisiin. Hän toteaa, että motivaatio, omistautuminen, sitkeys ja keskittyminen ovat loppujen lopuksi enemmän yhteydessä huippusuoriutumiseen kuin älykkyys. (Schneider 1993, 311-324.) Myös Häggin (2010) mukaan yksilön ammatillisilla kompetensseilla on kolme näkökulmaa, joskin hän käyttää niistä eri nimityksiä kuin aiemmin esitelty Viitala (2002). Häggin (2010) näkökulmat ammatillisiin kompetensseihin ja osaamiseen ovat: 1. Ammatillinen osaaminen eli ammattispesifiset tiedot ja taidot 2. Yleiset työelämätaidot 3. Metatason osaaminen eli oman toiminnan säätelemisen taidot. Ammatillisella osaamisella tarkoitetaan ala- ja ammattispesifejä tietoja ja taitoja. Yleisillä työelämätaidoilla puolestaan tarkoitetaan niitä yksilön taitoja, joita voidaan hyödyntää eri ammateissa sekä laajemmin elämässä kuten atk-taidot, vuorovaikutusosaaminen ja verkostoituminen. Meta-tason osaamisella tarkoitetaan yksilön taitoja säädellä omaa 19

toimintaa kuten ajattelua, oppimaan oppimista ja tietotaidon soveltamista eri yhteyksiin. (Hägg 2010, 5.) 3.1 Yleiset työelämätaidot Työelämätaitoja on tutkittu enemmän ulkomailla kuin Suomessa (esimerkiksi Nijihof 1998; Jones 2009). Englanninkielisiä työelämätaitoja kuvaavia käsitteitä ovat esimerkiksi generic attributes/capacity, graduate attribute ja generic/transferable/key skills, competences (Ursin & Hyytinen 2010, 65 70). Kyseiset termit voidaan suomentaa geneerisiksi taidoiksi tai yleisiksi työelämätaidoiksi (Nykänen ja Tynjälä 2012, 19). Ursinin ja Hyytisen (2010, 67) mukaan Geneerisissä taidoissa on ennen kaikkea kyse osaamisesta, jota tarvitaan kaikkialla opiskelussa ja työelämässä ja joka siirtyy yksilön mukana tehtävästä toiseen. Ruohotien (2000) käyttämä käsite työelämävalmiudet määritellään tässä tutkielmassa synonyymiksi yleisille työelämätaidoiksi. Työelämävalmiuden ja työelämätaitojen vivahdeero kumpuaa siitä, että valmius viittaa enemmän opetettuihin asioihin. Yleisesti ottaen työelämätaidoilla tarkoitetaan sellaisia omaksuttuja asioita, joita voidaan käyttää eri tilanteissa ja aloilla (kuvio 5). KUVIO 5. Yleiset työelämävalmiudet (Ruohotie 2000, 40.) 20

Työelämätaitojen merkittävyys korostuu muutostilanteissa, joissa edellytetään uusia tai osittain uudenlaisia toimintatapoja. Yksi työelämätaitojen piirre onkin, että niiden avulla voidaan hankkia uusia taitoja tai ratkaista ongelmia. (Räisänen 1998, 18.) Nykänen ja Tynjälä (2012, 18) puolestaan perustelevat työelämävalmiuksien merkittävyyttä siten, että koska näinä päivinä tavoitellaan nopeaa työllistymistä valmistumisen jälkeen, on koulutuksen työelämäsuhteen ja työelämävalmiuksien tunnistamiseen kiinnitettävä enemmän huomiota, mikä on havaittu myös kansainvälisesti yhdeksi koulutuksen kehittämiskohteeksi. 3.2 Urheilun tuottamat työelämätaidot Huippu-urheilijan spesifi urheilullinen tai lajin osaaminen niin kykyjen ja taitojen osalta ovat selvät, mutta herää kysymys ovatko nämä taidot sovellettavissa muihin tilanteisiin. Toisaalta Söyringin mukaan (2004, 49) Urheilu-ura ja sen aikana hankittu monipuolinen kokemus; sosiaaliset taidot, kyky toimia ryhmässäja paineen alaisena sekä määrätietoisuus, ovat taitoja, joita tarvitaan ja arvostetaan työelämässä. Suomen Olympiakomitea on luonut kesällä 2010 huippu-urheilijoille suunnatun sivuston (www.huippu-urheilija.fi 2013), jossa on perustietoa, neuvoja ja vinkkejä urheilu-uran eri vaiheiden kohtaamiseen. Sivuston mukaan ideana on jäsentää huippu-urheilu-uraa kokonaisuutena sekä teemoittain: urheileminen, urataidot, opinto- ja urasuunnittelu ja urheilun toimijat. Huippu-urheilija.fi sivustolla on listattu konkreettisia esimerkkejä, siitä millaista osaamista ja ominaisuuksia huippu-urheileminen kehittää: tavoitteellisuus, kunnianhimo, kurinalaisuus tiimityötaidot, omatoimisuus, sosiaaliset taidot paineensietokyky, työkykyisyys (fyysinen ja psyykkinen) käytännön kielitaito, kulttuurituntemus pitkäjänteisyys, vaikeuksien voittamiskyky suhtautuminen ominaisuuksien testaukseen vakuuttava esiintyminen, mediataidot uuden oppimiskyky ja -halu 21

strategian luominen ja sen merkityksen ymmärtäminen. ( huippu-urheilija.fi1 2013) Huippu-urheilussa opitut taidot ja kyvyt voivat auttaa työnhaussa ja työelämässä menestymisessä monin tavoin, mutta näitä urheilusta peräisin olevia toimintatapoja täytyy vain oppia ja osata soveltaa työelämään. Esimerkiksi huippu-urheilijalla on usein etunaan mediatunnettavuus sekä urheilun kautta luodut kontaktit, jotka auttavat erottumaan työnhakutilanteissa sekä kertovat laajasta verkostoitumisesta, mitä työnantajat usein arvostavat tänä päivänä. Esimerkiksissa Yhdysvalloissa Henderson ym. (2006, 572) vertailivat entisiä urheilijoita ja ei-urheilijoita palkkauksen suhteen ja totesivat, että entiset urheilijat tienaavat 1,5-9 % suurempaa palkkaa bisnesalalla, fyysisessä työssä ja sotilasurilla. Huippu-urheilun vaikutusta yksilöön kannattaa tarkastella monipuolisesti, sillä positiivisia eroavaisuuksia voi löytyä esimerkiksi yksilön asemasta joukkueessa tai lajin ominaispiirteistä, kuten suositun lajin medianäkyvyys. Tanguay ym. (2012) tutkivat yliopistotaustaisten nuorten ansioluetteloita Yhdysvalloissa. Tutkimuksessa vertailtiin nuoria urheilutaustan, sukupuolen ja työnantajien mielenkiinnon näkökulmasta. Tutkimustulosten perusteella ei syntynyt merkittävää eroa yleisarvosanan suhteen yksilö- ja joukkuelajien urheilijaryhmien välille, mutta joukkuelajin urheilijat kuitenkin saivat merkittävästi paremman kokonaisarvosanan ryhmätyöskentelytaidoista. Lisäksi joukkuelajien kapteenit saivat parempia arvosanoja niin johtajuudesta kuin kokonaisuudessaankin verrattuna eikapteenina toimineisiin. Miesten ja naisten välille ei syntynyt tilastollisesti merkittäviä eroja kokonaisarvosanojen suhteen. (Tanguay ym. 2012, 191 204.) Internetin työnhakuvinkkisivustoilta löytyvissä teksteissä määritellään myös urheilijoiden positiivisia ominaisuuksia suhteessa työelämään. Freeland (2012) perustelee urheilijan palkkaamista voitonhalun, joukkuementaliteetin ja kannustamisen sekä palautteen ja kritiikin sietokyvyn kannalta. Baumann (2010) puolestaan kuvaa Campus to career sivustolta löytyvässä tekstissään 5 Reasons why athletes make great employees urheilijoiden vahvuuksiksi sekä hyvän työntekijän ominaisuuksiksi tiimityön, johtamisen ja johtajuuden, kommunikaation, toteuttamisen ja omistautumisen. 22

4. URA Urakäsitettä voidaan tarkastella eri tieteenalojen näkökulmista kuten sosiologian, psykologian, taloustieteen ja ohjauksen kannalta. Kasvatustieteellisessä uranäkemyksessä nousee esiin koulutuksen merkitys ja elinikäisen oppimisen käsite elämänkulussa. Psykologisessa uratarkastelussa puolestaan keskitytään enemmän yksilön uran kehittymiseen ja ikäkausille ominaisiin kehitysvaiheisiin. Kauppatieteellisessä näkökulmassa sen sijaan tarkastellaan henkilön urakehitystä hierarkkisesti ja taloudellisesti. (LÄHDE) Uran tutkiminen on myös suhteellisen vilkasta, minkä takia käsitteet ovat melko vakiintumattomia. Ihmisten ammatillista kasvua ja oppimista työelämässä paljon tutkinut Ruohotie (2002, 205) näkee uran työkokemusten kautta saadun tietojen varastoksi ja kertymäksi. Työuraa voidaan kuvata siis yksilön työhön liittyvien peräkkäisten roolien, toimintojen ja kokemusten sarjaksi, joka voi suuntautua organisaatiossa vertikaalisesti ja horisontaalisesti. Ihmiset voivat antaa myös erilaisia orientaatioita uramenestykselle, tavoitteena voi olla esimerkiksi tasapaino, turvallisuus, vapaus tai itsenäisyys (Ruohotie 1998, 76). Euroopan unionin keskeinen tavoite on inhimillisen pääoman lisääminen ja muokkaaminen, sillä sen nähdään olevan tie tietoyhteiskuntaan (Ahola 2004, 18). Yksilön taitoja ja osaamista eli omassa hallinnassa olevia resursseja, kuten koulutusta voidaan kuvata inhimilliseksi pääomaksi. Henkilökohtainen pääoma puolestaan kuvaa enemmän yksilön persoonallisuuden ominaisuuksia ja kykyjä. Henkilökohtainen ja inhimillinen pääoma selittävät psykologisen käsityksen mukaan yksilön elämänkulkua ja ammatillista uraa. (Jokisaari 2002, 70.) Sosiaalista pääomaa voidaan kuvata yksilön kiinnostuksen kohteiden ja kehitysympäristön resurssien summana. Sosiaalinen pääoma auttaa yksilöä kehittymään ja toimimaan kohti tavoitteita niin yksilönä kuin työntekijänä. Sosiaalisella pääomalla on myös monikerrannaisefekti, mikä tarkoittaa sitä, että sosiaalisen pääoman avulla yksilö voi saada paremman vastineen (Jokisaari 2002, 72-73). Sosiaaliset resurssit siis osaltaan mahdollistavat ja tukevat yksilön tavoitteellista toimintaa, mitä voidaan selittää yksilötason ja kontekstin vuorovaikutuksellisuutta tarkastelemalla (Jokisaari 2002, 68). Kuviossa 6 on Pekkalan (2011) näkemys pääomien muodoista ja yhteyksistä työelämään sekä yrittäjyyteen. 23

KUVIO 6. Pääoman muodot (Pekkala 2011, 79.) Työelämään sijoittautumista ja tyydyttävän määränpään saavuttamista voidaan kuvata yksilön näkökulmasta yksilökeskeisillä ja kontekstuaalisilla tekijöillä. Kontekstuaalisia tekijöitä ovat esimerkiksi sosiaaliset verkostot. Yksilölliset tekijät ovat enemmän yksilön ominaisuuksia ja ansiota kuten motivaatio, persoonallisuus ja kyvyt. Yksilön persoonalliset tekijät ja ominaisuudet korostuvat elämän siirtymävaiheessa kuten työelämään siirtymisessä, koska uuden tilanteen kohtaaminen vaatii uusia toimintatapoja yksilöltä. (Jokisaari 2002, 67, 79-80.) Jokisaaren (2002) mukaan työelämällä on keskeinen merkitys yksilön persoonallisuuden kehitykselle erityisesti työuran alkuvaiheessa. Työelämä on kehitysympäristö ja se vaikuttaa vuorovaikutuksellisena tapahtumana työntekijän persoonallisuuden ja motivaation kehitykseen. Työ määrittää identiteettiämme sekä vaikuttaa siten myös terveyteemme ja hyvinvointiimme. (Jokisaari 2002, 68 69, 77.) Viimeaikaisten tutkimustietojen mukaan ystäväpiirillä on myös suuri merkitys nuoren urasuunnitteluun (Airo ym. 2008, 77). Onnistumisen kokemukset uralla edistävät luonnollisesti urakehitystä ja vauhdittavat psykologiseen menestymisen sykliin, mutta myös haasteelliset tavoitteet lisäävät yksilön motivaatiota (Ruohotie 2002, 56). Ojanen (2001, 114 115) mukailee alun perin Deweyn tutkimuksia seuraavasti, että menneisyyden olosuhteiden tietoiseksi tekeminen reflektion avulla auttaa yksilöä rikastuttamaan omaa ajattelua ja toimintaa. Sillä Deweyn mukaan 24