VIITTOMAKIELINEN KÄÄNNÖS LASTEN LYHYTELOKUVAAN POIKA JA VESI

VIITTOMAKIELINEN KÄÄNNÖS LASTEN LYHYTELOKUVAAN POIKA JA VESI Oili Heimonen Eveliina Virkkunen Opinnäytetyö, kevät 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikka Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)

TIIVISTELMÄ Oili Heimonen & Eveliina Virkkunen. Viittomakielinen käännös lasten lyhytelokuvaan Poika ja vesi. Turku, kevät 2007, 71 s., 8 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikka. Viittomakielentulkin koulutusohjelma, viittomakielentulkki (AMK). Opinnäytetyön tavoitteena oli tehdä viittomakielinen käännös lasten lyhytelokuvaan Poika ja vesi sekä tutkia viittomakielistä elokuvakääntämistä. Teoriaosassa tutkittiin audiovisuaalisen kääntämisen erityispiirteitä, kun kohdekielenä on viittomakieli. Tarkastelun kohteena olivat käännöksen ja elokuvan välinen vuorovaikutus sekä se, millaisia haasteita tv-kuvan kaksiulotteisuus ja viittojan pieni koko kuvaruudulla asettavat elokuvakäännökselle. Työn tuoteosa oli viittomakielinen käännös lasten lyhytelokuvaan Poika ja vesi. Käännöksestä tehtiin useita versioita. Elokuva ja käännöksen raakaversio näytettiin esikatseluryhmälle, joka koostui kolmesta kuurosta ja yhdestä huonokuuloisesta katsojasta sekä yhdestä viittomakielen tulkista. Käännöksestä kerättiin palautetta teemahaastattelun avulla. Katsojapalaute ryhmiteltiin sen mukaan, oliko palaute positiivista vai kriittistä ja liittyikö se viittomavalintoihin, lausetason ratkaisuihin, tyyleihin ja roolinvaihtoon, laulun alkamiseen, kuvausteknisiin seikkoihin vai katsomiskokemukseen. Palautteen pohjalta käännökseen tehtiin korjauksia. Lopullinen käännös kuvattiin blue screen -tekniikalla, editoitiin ja liitettiin elokuvan DVDversioon. Esikatseluryhmän palautteessa tuli esille, että käännöksen ja elokuvan täytyy olla visuaalisesti yhtenäiset. Palaute koski erityisesti viittomavalintoja ja viittojan tyyliä. Työssä havaittiin myös, että tekniset ja ajalliset rajoitteet vaikuttavat viittomien valintaan ja käännösratkaisuihin. Tässä mielessä viittomakielisessä elokuvakääntämisessä on yhtäläisyyksiä viestintätekniikkaa hyödyntäviin tulkkausmuotoihin sekä puhuttujen kielten audiovisuaalisiin käännösmuotoihin. Opinnäytetyöstä on hyötyä muille, jotka kääntävät audiovisuaalista materiaalia viittomakielelle. Haastattelujen tulokset antavat myös suuntaviivoja siitä, millaisiin asioihin viittomakielen kääntämisessä täytyy kiinnittää erityistä huomiota, kun käännöksen kohdekieli ei ole kääntäjän äidinkieli. Asiasanat: elokuva, kääntäminen, viittomakieli, visuaalisuus, kvalitatiivinen tutkimus, teemahaastattelu

ABSTRACT Oili Heimonen & Eveliina Virkkunen. Sign Language Translation of the Children's Short Movie Poika ja vesi. Turku, Spring 2007, 71 p., 8 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Turku Campus, Degree Programme in Sign Language Interpreting. The goal of this nal thesis was to make a translation of the children's short motion picture Poika ja vesi (A Boy and Water) into Sign Language, and to research Sign-Lingual motion picture translation. In the theory section the special features of audiovisual translation when the target language is Sign Language were studied. The areas of interest were the interaction between the motion picture and the translation and, additionally, the challenges in translating provided by the twodimensional television screen and the small size of the interpreter on screen. The product part of this thesis was the translation into Sign Language of the children's short motion picture Poika ja vesi. Dierent versions of the translation were made; the raw version of the motion picture and the translation were previewed to a selected group consisting of three hearing-impaired persons and one Sign Language interpreter. Feedback on the translation was gathered with the aid of themeinterviews. The viewer feedback was sorted into positive and negative categories, and further divided into the following subcategories: signs, sentence structure, style, viewer experience and others. On the basis of this feedback, corrections were made to the translation. The nal translation was lmed using blue screen -technology, and then edited and embedded to the DVD-version of the motion picture. One of the major comments from the preview group was that the motion picture and the translation have to be visually consistent, especially in the areas of chosen signs and the style of the interpreter. In the working process it was observed that the technological limitations aect the visibility and clarity of signs. It was also observed that the technological and temporal limitations impact the choice of signs and translational solutions, in this sense there are similarities between motion picture translation and interpretation implementing communication technology. This nal thesis might be of interest to persons who are conducting audiovisual translations into Sign Language. The interviews provide guidelines for which aspects of the translation are to be taken into special consideration by a translator whose mother tongue is not the target language. Keywords: Motion picture, Sign Language, Translation, Visuality, Qualitative Research, Theme Interview

Sisältö 1 JOHDANTO 6 2 POIKA JA VESI -ELOKUVA 8 3 SUOMALAISEN VIITTOMAKIELEN PIIRTEITÄ 10 3.1 Artikulaattorit.............................. 10 3.2 Non-manuaalisuus............................. 11 3.3 Paikantaminen, roolinvaihto ja näkökulmanvaihto........... 11 3.4 Ikonisuus ja polysynteettisyys...................... 12 4 KÄÄNTÄMINEN 14 4.1 Työssä käytetyt käännösteoriat..................... 14 4.1.1 Käännöksen skopos........................ 15 4.1.2 Guttin relevanssiteoria...................... 16 4.2 Lapsille kääntämisen erityispiirteitä................... 18 4.3 Viittomakielen kääntäminen äidinkielestä vieraaseen kieleen.... 19 5 AUDIOVISUAALINEN KÄÄNTÄMINEN 22 5.1 Audiovisuaalisen tallenteen käännösmuodot............... 23 5.2 Kuurot ja audiovisuaalinen kääntäminen................ 24 5.3 Viittomakieliset elokuvakäännökset................... 25 5.3.1 Käännöksen toteutus....................... 26 5.3.2 Elokuvakäännöksen visuaalisuus................. 27 5.3.3 Kaksiulotteisuuden vaikutus viittomiseen............ 30 5.3.4 Viittojan koko kuvaruudulla................... 30 6 KÄÄNNÖSPROSESSI 32 6.1 Esikatseluryhmän palaute........................ 33 6.2 Käännöksen muistiin merkitseminen................... 37 7 KÄÄNNÖKSEN KUVAAMINEN 38 8 KÄÄNNÖKSEN EDITOINTI 40 9 KÄÄNNÖKSEN ANALYSOINTI 45 9.1 Kohtaukset 12.............................. 46 9.1.1 Kohtaus 1............................. 46 9.1.2 Kohtaus 2............................. 50 9.2 Kohtaukset 35.............................. 51 9.2.1 Kohtaus 3............................. 51 9.2.2 Kohtaus 4............................. 53 9.2.3 Kohtaus 5............................. 54 9.3 Kohtaukset 610............................. 56 9.3.1 Kohtaus 6............................. 57 9.3.2 Kohtaus 8............................. 58 9.3.3 Kohtaus 9............................. 59 9.3.4 Kohtaus 10............................ 59

9.4 Laulu................................... 60 10 POHDINTA 64 LÄHTEET 67 LIITTEET LIITE 1: Suomalaisen viittomakielen neutraalitilan paikannuskuvio LIITE 2: Suomalaisen viittomakielen käsimuodot ja niiden symbolit LIITE 3: Poika ja vesi -elokuvan käsikirjoitus LIITE 4: Lupakysely LIITE 5: Teemahaastattelun runko LIITE 6: Käännöksen glossit LIITE 7: Poika ja vesi -elokuva ja viittomakielinen käännös [dvd-levy] LIITE 8: Laulun sanat

1 JOHDANTO Elokuvien kääntäminen viittomakielelle on Suomessa melko uusi ilmiö. Muutamaan lastenelokuvaan on liitetty viittomakielinen käännös, mutta aihetta ei ole juurikaan tutkittu. Puhuttujen kielten tutkimuksessa on havaittu, että audiovisuaalisella kääntämisellä on tiettyjä erityispiirteitä. Kiinnostuimme siitä, mitä asioita täytyy ottaa huomioon, kun elokuvaan liitetään viitottu käännös. Halusimme myös tehdä opinnäytetyömme aiheesta, jonka kautta oppisimme lisää viittomakielestä. Tästä syntyi ajatus tehdä viittomakielinen elokuvakäännös. Teimme opinnäytetyönämme viittomakielisen käännöksen lapsille suunnattuun lyhytelokuvaan Poika ja vesi. Tärkein syy Poika ja vesi -elokuvan valintaan oli mahdollisuus tehdä yhteistyötä elokuvan tekijöiden kanssa. Lisäksi elokuva oli kestoltaan riittävän lyhyt sekä rytmiltään ja kuvakerronnaltaan sellainen, että sen kääntäminen tuntui mielekkäältä. Valmis käännös kuvattiin blue screen -menetelmällä ja se liitettiin elokuvan DVD-versioon. Kuvaamisen, editoinnin ja käännöksen liittämisen elokuvaan hoitivat elokuvan tekijät. Kirjallinen osio käsittelee viittomakielen mahdollisuuksia käyttää visuaalisuutta lapsille suunnatun elokuvan kääntämisessä. Analysoimme tekemiämme käännösratkaisuja erityisesti tästä näkökulmasta. Visuaalisuus kuuluu vahvasti viittomakieleen, ja sen merkitys korostuu entisestään, kun kohderyhmänä ovat lapset. Olemme huomanneet, että tulkkaustilanteissa tuottamamme viittomakieli on usein visuaalisesti köyhempää kuin äidinkieleltään viittomakielisten viittominen. Yksi tekijä saattaa olla suomen kielen vaikutus ja se, ettei tulkkaustilanteessa aina ole aikaa kuvailuun. Käännöksessä ratkaisujen hiomiseen on enemmän aikaa kuin tulkkaustilanteissa, joten asiaan on mahdollista kiinnittää enemmän huomiota. Visuaalisuuden tutkiminen auttaa meitä tiedostamaan suomen kielen interferenssiä ja pääsemään lähemmäs kuuroille ominaista viittomistapaa. Opinnäytetyömme on ajankohtainen, sillä kuuroille lapsille suunnattua, viittomakielistä kulttuuritarjontaa on niukasti. Ideaalitilanteessa lapsille tarjottaisiin viittomakielisiä elokuvia. Tämä tavoite tuskin toteutuu lähitulevaisuudessa, joten viitto-

7 makielelle kääntäminen on hyvä vaihtoehto. Liikkuvan kuvan ja viitotun käännöksen samanaikainen seuraaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, ja esimerkiksi viittojan pieni koko ruudulla tuo omat haasteensa kielen suhteen. Siksi on tarpeen tutkia, millainen on hyvä viittomakielinen elokuvakäännös.

8 2 POIKA JA VESI -ELOKUVA Poika ja vesi on lasten lyhytelokuva, jonka on tehnyt helsinkiläinen elokuvaryhmä Ihmiskunnan ainoa toivo. Elokuvan kesto on 19 minuuttia 30 sekuntia. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Ismo Kiesiläinen. Poika ja vesi on kuvattu Espoossa ja Sipoossa, ja se valmistui lokakuussa 2003. Elokuvaan voi tutustua myös Internetissä. (Ihmiskunnan ainoa toivo.) Lisäksi se löytyy joidenkin kaupunginkirjastojen kokoelmista ainakin Helsingistä, Keravalta, Joensuusta, Jyväskylästä, Lappeenrannasta, Tampereelta, Turusta ja Vantaalta. Elokuva kertoo pojasta, joka haluaisi oppia uimaan. Poika viettää kesäänsä kodin lähellä sijaitsevan puron luona. Eräänä päivänä hän pyydystää purosta vesiliskon ja muistaa vanhan sadun, jossa sammakko muuttuu prinssiksi. Poika suutelee liskoa, ja niin vesilisko muuttuu tytöksi. Tämän jälkeen poika käy joka päivä salaa purolla tapaamassa tyttöä. Vesiliskoa uhkaa vaara, sillä puron päälle aiotaan rakentaa tie. Poika pelastaa vesiliskon ja laittaa sille akvaarion huoneeseensa. Pikkuhiljaa pojalle selviää, että vesilisko on hänen isosiskonsa, joka on pienenä hukkunut järveen. Tämän takia äiti ei ole antanut pojan opetella uimaan. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa tyttö lupaa opettaa poikaa uimaan, ja he lähtevät illalla salaa järvelle. Elokuvassa on melko vähän roolihenkilöitä. Tytön ja pojan lisäksi elokuvassa esiintyvät pojan isoveli ja tämän tyttöystävä sekä rakennusrman työmies. Pojan isällä ja äidillä on molemmilla yksi repliikki, mutta he eivät näy kertaakaan kuvassa. Elokuvan rytmi on rauhallinen, ja dialogia on suhteellisen vähän. Elokuvassa on yksi laulu, joka kuullaan kahteen kertaan: tarinan alussa siitä kuullaan vain kaksi ensimmäistä säkeistöä, ja elokuvan lopussa se lauletaan kokonaan. Lisäksi yhdessä kohtauksessa on instrumentaalimusiikkia. Poika ja vesi on hyvin sadunomainen lastenelokuva, joka ei ole yksiselitteinen. Joidenkin kohtien kääntämistä jouduimme miettimään tarkasti, ettei käännös paljastaisi enempää kuin elokuvakaan paljastaa, eivätkä omat olettamuksemme vaikuttaisi käännösratkaisuihin. Esimerkiksi elokuvan loppu on monitulkintainen. Elokuvan lopun voi joko ajatella surulliseksi, sillä se on tunnelmaltaan hieman haikea: poika

9 pysähtyy, kääntyy katsomaan kotiaan ja katoaa sitten tytön perässä metsään. Loppu tuo mieleen elokuvan alun, jossa tyttö lähti samalla tavalla salaa äidiltä järven rantaan, eikä palannut enää kotiin. Lopun voi ymmärtää myös niin, että tyttö vain lähtee opettamaan poikaa uimaan, sillä poika todella haluaa oppia uimaan.

10 3 SUOMALAISEN VIITTOMAKIELEN PIIRTEITÄ Suomalainen viittomakieli on luonnollinen kieli ja noin 40005000 kuuron äidinkieli. Lisäksi sitä käyttää toisena tai vieraana kielenään noin 10 000 kuulevaa henkilöä. (Jantunen 2003, 23.) Viitottujen kielten rakenne eroaa monella tapaa puhuttujen kielten rakenteesta, ja eri maiden viittomakielet ovat myös keskenään erilaisia (Malm & Östman 2000, 28, 31). Viittomakieli välittyy visuaalista viestintäkanavaa pitkin, sillä viitotun viestin vastaanottamiseen käytetään näköaistia. Visuaalisuus liittyy myös kielimuotoon, sillä tietyt viittomakielen piirteet perustuvat visuaalisuuteen. (Rissanen 2006, 27.) Viittomakielen rakenne mahdollistaa esimerkiksi sen, että viittomisessa voidaan hyödyntää samanaikaisuutta (Rissanen 1985, 2021). 3.1 Artikulaattorit Artikulaattorit ovat niitä kehon osia, joilla kielellinen viesti voidaan tuottaa. Viittomakielessä artikulaattorit jaetaan manuaalisiin ja non-manuaalisiin. Manuaaliset artikulaattorit tarkoittavat viittojan käsiä. (Rissanen 1985, 2021.) Viittomakielessä manuaaliset artikulaattorit ovat kooltaan suuremmat kuin puheen tuottamiseen käytettävät artikulaattorit. Tästä johtuen yhden viittoman tuottamiseen kuluu enemmän aikaa kuin yhden sanan lausumiseen: amerikkalaisen viittomakielen ja puhutun englannin tuottamisnopeutta tutkittaessa havaittiin, että viittoman tuottamiseen kuluu noin kaksi kertaa enemmän aikaa kuin yhden sanan lausumiseen. Tästä huolimatta viittomalla pystytään välittämään yhtä paljon informaatiota samassa ajassa kuin puhumallakin. (Humphrey & Alcorn 1994, 9.39.4.) Viittojalla on käytössään useita artikulaattoreita, joita voidaan käyttää samanaikaisesti. Esimerkiksi kiellon tai kysymyksen muodostaminen ei vaadi lisäviittomia, vaan ne voidaan ilmaista ilmeiden avulla. (Rissanen 1985, 2021.)

11 3.2 Non-manuaalisuus Non-manuaalisuudella tarkoitetaan ilmeillä tuotettua tai huulion, pään, silmien tai koko kehon liikkeisiin perustuvaa kielellistä ainesta (Rissanen 2006, 27). Kasvojen alueella tärkeimpiä non-manuaalisuuden tuottajia ovat silmät, kulmakarvat, posket ja suu. Suun liikkeitä kutsutaan huulioiksi, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään: viittomakielisiin huulioihin ja suomen kielen sanahahmoihin. Suomen kielen sanahahmoissa huulet muodostavat viittoman aikana sanan tai sen osan, kun taas viittomakielinen huulio on täysin erillään suomen kielestä. Se voi olla esimerkiksi yhteenpuristetut huulet tai p, joka aukeaa i:ksi. (Savolainen 2000, 183185.) Non-manuaalisilla elementeillä on tärkeä osuus muun muassa kielto- ja kysymyslauseissa. Viittomakielen kysymyslauseet voidaan jakaa kahteen tyyppiin, joita Jantunen (2003) nimittää hakukysymyksiksi ja vaihtoehtokysymyksiksi. Vaihtoehtokysymyksillä tarkoitetaan kysymyksiä, joihin vastaus on joko kyllä tai ei. Kaikki muut kysymykset ovat hakukysymyksiä, joihin vastataan jollain muulla tavalla. (Jantunen 2003, 97.) Hakukysymyksissä viittoja siristää silmiään, kurtistaa kulmia ja kumartaa ylävartaloaan hiukan lähemmäs keskustelukumppaniaan. Vaihtoehtokysymyksissä puolestaan kysyjä suurentaa silmiään ja kohottaa kulmakarvojaan kumartuen myös hiukan kohti keskustelukumppaniaan. (Rissanen 1985, 101.) 3.3 Paikantaminen, roolinvaihto ja näkökulmanvaihto Paikantamista käytetään erityisesti kuvailevan ja paljon yksityiskohtia sisältävän informaation välittämiseen (Humphrey & Alcorn 1994, 9.159.16). Viittojan edessä oleva tila, jota kutsutaan neutraalitilaksi, voidaan jakaa kieliopillisiin paikkoihin (Rissanen 2006, 22). Paikat merkitään neutraalitilaan numeroilla 18 sovittuihin kohtiin (LIITE 1: Suomalaisen viittomakielen neutraalitilan paikannuskuvio). Henkilöt tai asiat voidaan sijoittaa viittomatilassa tiettyihin paikkoihin, jolloin niihin voidaan viitata myöhemmin uudelleen pelkällä osoituksella. Osoituksia käytetään samalla tavalla kuin puhuttujen kielten pronomineja. (Rissanen 1985, 1718.) Paikantaminen mahdollistaa monisuuntaisten viittomien käytön. Monisuuntaiset viittomat

12 ovat usein verbimäisiä, tekemistä ja toimintaa kuvaavia viittomia, joissa viittoma kääntyy sen mukaan kuka on tekijänä tai teon kohteena (Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 28). Paikantamisessa viittoja ikään kuin luo näyttämön, jonne hän asettaa ihmiset ja asiat oikean tilanteen mukaisesti. Tämän jälkeen viittoja voi astua jonkun viittomatilaan paikantamansa henkilön rooliin ja hyödyntää luomaansa asetelmaa kieliopillisessa mielessä. Roolinvaihto tapahtuu käytännössä siirtämällä ylävartaloa vasemmalta oikealle tai päinvastoin sekä katseen suuntaamisella. Roolinvaihtoa käytetään vuorovaikutuksellisessa tilanteessa, jossa kaksi tai useampi henkilö keskustelee keskenään. Pään ja kehon liikkeillä luodaan tapahtuma ja siihen osallistuvat henkilöt viittomatilaan. (Humphrey & Alcorn 1994, 9.159.16.) Roolinvaihtoa käytetään ilmaisemaan, kuka puhuu milloinkin. Esitettäessä esimerkiksi kahden henkilön välistä keskustelua viittojan ei ole tarpeen toistaa poika sanoo tyttö sanoo, vaan puhujan vaihdos ilmaistaan pelkästään non-manuaalisesti. Puhutussa kielessä roolinvaihdon vastine olisi suora esitys (Rissanen 2006, 54). Roolinvaihdolla on suuri merkitys esimerkiksi silloin, kun lapsille kerrotaan satuja: roolinvaihto ja sen elävä käyttö tuovat sadun hahmot selkeästi esille (Mikkonen 2000, 15). Roolinvaihdossa viittojan keho on toimijana, mutta viittoja voi käyttää kehoaan myös suhde-elementtinä, jolloin viittojan keho toimii kokijana. Tätä nimitetään näkökulmanvaihdoksi. Jos viittoja esimerkiksi kertoo tilanteesta, jossa höyhen putoaa kertomuksessa esiintyvän henkilön päähän, hän voi viittoa sen omaan päähänsä päätyvällä viittomalla. (Rissanen 2006, 54.) 3.4 Ikonisuus ja polysynteettisyys Ikonisuus tarkoittaa sitä, että viittoman muodolla on jokin yhtäläisyys kohteen ominaisuuksiin, esimerkiksi sen kokoon, muotoon tai liikkumistapaan. Polysynteettisissä viittomissa ikonisuus on usein näkyvämpää kuin kiinteissä viittomissa. (Savolainen 2000, 172.) Polysynteettiset viittomat ovat viittomia, jotka liittyvät vahvasti tiettyyn tilanteeseen ja käyttöyhteyteen. Viittoma muodostetaan puheenaiheen ominaisuuksien ja siihen luodun näkökulman perusteella. Kiinteillä viittomilla tarkoitetaan

13 viittomia, joilla on perusmuoto ja sanakirjassa kuvattavissa oleva, rajattu merkitys. (Jantunen 2003, 76.) Työssämme ikoninen polysynteettinen viittoma esiintyy muun muassa kohdassa, jossa tyttö kysyy pojalta, haluaisiko tämä itse asua lasipurkissa. Käänsimme sanan lasipurkki kiinteällä viittomalla LASI ja polysynteettisellä viittomalla, joka viitotaan käsimuodolla /B/ (LIITE 2: Suomalaisen viittomakielen käsimuodot ja niiden symbolit). Kädet ovat kämmensyrjästään kiinni toisissaan ja lähtevät ulospäin, kääntyvät sivuttain ja tulevat viittojaa kohti. Näin piirretään viittojan ympärille lasiseinät. Kyseessä oli viittoma, joka vastasi merkitystä olla lasipurkin sisällä nimenomaan tässä käyttöyhteydessä.

14 4 KÄÄNTÄMINEN Kääntäminen on kielellistä toimintaa, johon vaikuttavat myös monet kielenulkoiset tekijät (Bassnet 1995, 31). Käännettävää tekstiä nimitetään lähtötekstiksi, ja käännöksen tuloksena syntyvää tekstiä tai viitottua esitystä nimitetään kohdetekstiksi (Hytönen & Rissanen 2006, 1819). Kääntämistä käsittelevässä kirjallisuudessa tekstin vastaanottajasta käytetään yleensä nimitystä lukija. Tässä tutkielmassa käsite kattaa myös viitotun käännöksen vastaanottajan. Kääntäjä ei koskaan käännä pelkkää tekstiä vaan laajempia kokonaisuuksia. Kääntäjän tulkintaan tekstistä vaikuttavat tilanne sekä visuaaliset seikat, kuten kirjan kuvitus tai elokuvan kuvakerronta. Tekstit sisältävät usein intertekstuaalisuutta eli viittauksia toisiin teksteihin. Esimerkiksi satu voi viitata toiseen satuun. (Oittinen 2004, 11, 31.) Näin tapahtuu myös Poika ja vesi -elokuvassa. Kääntäjän täytyy olla tietoinen myös käännettävän tekstin suhteesta muihin teksteihin. Kääntämisen perustavoitteeksi voidaan ajatella pyrkimys joko ekvivalenssiin tai adekvaattisuuteen. Ekvivalenssi tarkoittaa vastaavuutta lähtötekstin ja kohdetekstin välillä, adekvaattisuus puolestaan kohdetekstin toimivuutta kohdekulttuurissa. Perinteisesti kääntämisessä on pyritty ekvivalenssiin ja hyvänä käännöksenä on pidetty sellaista käännöstä, joka vastaa lähtötekstiä mahdollisimman tarkasti. (Hytönen 2006, 6667.) Lähtötekstin ja kohdetekstin välisen vastaavuuden määritteleminen on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi. Kielet jaottelevat todellisuutta eri tavoin, ja siksi täydellisen käännösvastaavuuden saavuttaminen on vaikeaa. Näin ollen jotkut tutkijat ovatkin päätyneet siihen lopputulokseen, ettei ekvivalenssin käsitettä edes tarvita. (Vehmas-Lehto 1999, 24, 91.) 4.1 Työssä käytetyt käännösteoriat Käännösteoriat jaotellaan usein lähtötekstikeskeisiin ja kohdetekstikeskeisiin käännösteorioihin (Shuttleworth & Cowie 1997, 158, 164). Yleisesti ottaen lähtötekstikeskeiset teoriat keskittyvät ekvivalenssiin, kun taas kohdetekstikeskeiset teoriat

15 tähtäävät käännöksen adekvaattisuuteen (Hytönen 2006, 70). Tässä työssä käännösteorioina on käytetty skoposteoriaa ja Erns-August Guttin relevanssiteoriaa. Käyttämistämme teorioista skoposteoria ei ole puhtaasti kohdeteksti- eikä lähtötekstikeskeinen (Hytönen 2006, 72). Relevanssiteoria puolestaan on voimakkaasti kohdetekstikeskeinen (Hytönen 2006, 74). Se perustuu samannimiseen kognitiiviseen viestintäteoriaan, jota Gutt on soveltanut kääntämiseen (Vehmas-Lehto 2006, 91). 4.1.1 Käännöksen skopos Skoposteoria antaa yhden vastauksen siihen, millaisilla kriteereillä käännöstä tulisi arvioida. Teorian ovat kehittäneet saksalaiset käännöstutkijat Katharina Reiss ja Hans J. Vermeer 1980-luvun alussa (Hytönen 2006, 71). Sana skopos on kreikkaa ja tarkoittaa 'tavoitetta' tai 'päämäärää'. Käännöstieteessä skopos viittaa kääntämisen tai käännöksen funktioon. (Vehmas-Lehto 1999, 92.) Reiss ja Vermeer (1986, 87, 114117) jakavat tekstityypit kolmeen pääkategoriaan niiden tarkoituksen perusteella. Nämä tekstityypit ovat informatiivinen, ekpressiivinen ja operatiivinen. Informatiivisen tekstityypin tarkoituksena on välittää tietoa, ekspressiivinen tuottaa taiteellista nautintoa ja välittää taiteellisesti organisoituneita sisältöjä ja operatiivinen teksti pyrkii vaikuttamaan vastaanottajan mielipiteisiin. Tekstin funktio tai funktiot vaikuttavat siihen, millaisia käännösstrategioita kääntäjä käyttää. Kaikki tekstit eivät sovi yksiselitteisesti johonkin näistä kolmesta kategoriasta vaan tekstillä voi olla samaan aikaan useita funktioita. Skoposteorian mukaan käännös on hyvä, jos se toteuttaa sille asetetun funktion tai funktiot, eli se täyttää tarkoituksensa ja tehtävänsä (Hytönen 2006, 110). Olennaista on nimenomaan käännöksen tarkoitus eikä lähtötekstin, sillä nämä voivat skoposteorian mukaan olla erilaiset (Reiss & Vermeer 1986, 59). Oittinen (2000, 12) esittää vielä pidemmälle viedyn näkemyksen puhuessaan kääntämisen skopoksesta. Hänen mukaansa voidaan ajatella, että käännöksen skopos on aina erilainen kuin lähtötekstin. Oittinen perustelee näkemystään sillä, että lähtötekstin ja kohdetekstin tilanne (situation) on väistämättä erilainen, koska niiden lukijat edustavat eri kulttuuria, puhuvat eri kieltä ja lukevat tekstiä eri tavalla.

16 Reissin ja Vermeerin jaottelun mukaan Poika ja vesi -elokuvalla ja elokuvan viittomakielisellä käännöksellä on sama, ekspressiivinen funktio. Molempien tarkoituksena on tarjota taide-elämys, joka antaa virikkeitä katsojan mielikuvitukselle. Kuitenkin myös Oittisen näkökulma käännöksen skopokseen on huomion arvoinen: vaikka käännöksen ja lähtötekstin perusfunktio on sama, kääntämisessä on tärkeää tiedostaa viittomakielisen kulttuurin ja kuulevien kulttuurin erot. 4.1.2 Guttin relevanssiteoria Relevanssiteoriassa keskeinen käsite on konteksti. Kontekstilla ei relevanssiteoriassa viitata tilanteeseen tai kulttuuritekijöihin vaan niihin oletuksiin, joita viestintään osallistuvalla henkilöllä on viestintätilanteesta. Kaikkea ei ilmaista teksteissä suoraan vaan tekstit sisältävät myös implisiittistä informaatiota eli asioita, jotka sisältyvät tekstiin peitetysti. Viestin lähettäjä muodostaa implisiittisen ja eksplisiittisen tiedon suhteet tekstissä sen mukaan, millaiset kontekstitiedot hän olettaa vastaanottajalla olevan. Implisiittinen informaatio on osa tekstin kokonaismerkitystä, joten sekin pitäisi saada välitettyä käännöksen vastaanottajalle. (Vehmas-Lehto 2006, 85, 87.) Käännös voi välittää alkuperäisen viestin koko merkityksen, jos käännöksen vastaanottajalla on samat kontekstitiedot kuin alkuperäisen viestin vastaanottajalla. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole, ja tätä Gutt nimittää kontekstikuiluksi. Epäsuorissa käännöksissä kontekstikuilua pyritään kaventamaan eksplikoimalla eli siten, että implisiittinen informaatio ilmaistaan sanoin. Joissain tapauksissa eksplisiittisen ja implisiittisen informaation suhteet voidaan järjestää käännöksessä eri tavalla kuin lähtötekstissä, kunhan niiden summa pysyy samana. Mitä suurempi kontekstikuilu on, eli mitä enemmän käännöksen vastaanottajan tiedot poikkeavat lähtötekstin vastaanottajasta, sitä enemmän käännös yleensä poikkeaa alkuperäisestä tekstistä. (Vehmas-Lehto 2006, 8990.) Joskus käännöksessä joudutaan kaventamaan kontekstikuilua jo siitäkin syystä, että eri kielet voivat vaatia eri asioiden ilmaisua sanallisesti (Vehmas-Lehto 2006, 94).

17 Jokaisessa kontekstissa on läsnä paljonkin lausumatonta informaatiota. Kuitenkaan kaikkea ei ole tarpeen eksplikoida, sillä vain osa tästä informaatiosta on implisiittistä eli sellaista, jonka viestin lähettäjä haluaa välittää. Tämän informaation löytämisessä ratkaisevaa on relevanssi. Relevanssin ensimmäinen edellytys on, että lausuttu asia on vastaanottajan näkökulmasta ainakin jossain mielessä uutta. Lisäksi sillä täytyy olla jokin yhteys vastaanottajan kontekstioletuksiin, eli sen täytyy liittyä jollain tavalla viestintätilanteeseen. Relevanssi edellyttää myös sitä, että asialla täytyy olla vastaanottajalle merkitystä, eikä sen ymmärtäminen saa olla tarpeettoman vaikeaa. Asian tärkeys siis nostaa relevanssia, kun taas ymmärtämisvaikeudet pienentävät sitä. Vastaanottaja etsii tekstistä niin sanottua optimaalista relevanssia, minkä seurauksena hän tarttuu ensimmäiseen mahdolliseen tulkintaan, joka tekee tekstistä ymmärrettävän. (Vehmas-Lehto 2006, 8788.) Guttin teorian mukaan käännöksen ei tarvitse välittää täsmälleen samaa viestiä kuin lähtöteksti mutta sen täytyy muistuttaa sitä tarpeeksi hyvin relevanteissa suhteissa. Tavoitteena on käännös, joka on luonteva, selkeä ja ymmärrettävä. (Vehmas-Lehto 2006, 91.) Relevanssiteoriaa käytetään yleensä tilanteissa, joissa käännöksen vastaanottajalla on vähän taustatietoja (Vehmas-Lehto 2006, 106). Suomalaisen viittomakielisen henkilön ja suomenkielisen henkilön välinen ero on tässä suhteessa melko pieni. Poika ja vesi -elokuvan kääntämisessä relevanssiteoriaa onkin sovellettu lähinnä vastaanottajan kontekstioletusten näkökulmasta. Relevanssiperiaate on hyvä käytännön työkalu, jonka avulla kääntäjä voi perustella tekemiään käännösratkaisuja. Esimerkiksi instrumentaalimusiikin sisällyttäminen elokuvakäännökseen oli meidän mielestämme epärelevanttia. Viittomakieliselle katsojalle mahdollisuus keskittyä elokuvan kuvakerrontaan on tärkeämpi kuin tieto siitä, että kohtauksessa on taustamusiikkia. Käännöksessä on käytetty myös eksplikointia, vaikka emme olekaan pyrkineet selittävään käännökseen. Guttin mukaan eksplikointi ei sovi kaikkiin tilanteisiin, vaan se voi myös estää käännöksen vastaanottajaa ymmärtämästä tekstiä yhä syvemmin ja rikkaammin (Vehmas-Lehto 2006, 106). Elokuvan voi tulkita monella eri tavalla, ja viittomakieliseen käännökseen on haluttu jättää sama tulkinnanvapaus, joka alkuperäisessä tekstissäkin on. Siksi olemme käyttäneet eksplikointia vain niissä kohdissa, joissa se on lisännyt oleellisesti käännöksen ymmärrettävyyttä.

18 4.2 Lapsille kääntämisen erityispiirteitä Lapsille kääntämiseen pätevät samat lainalaisuudet kuin kääntämiseen yleensä. Kääntäjän täytyy miettiä, millainen käännöksen vastaanottaja on, ja pitää tämä mielessä käännösratkaisuja pohtiessaan. Käännöstä lukeva [tai katseleva] lapsi on aktiivinen toimija, joka prosessoi ja ymmärtää näkemäänsä (Oittinen 2000, 5). Kääntäjän käsitys lapsuudesta ja siitä, millaista on olla lapsi, vaikuttavat kääntämiseen. Ei ole tarpeen määritellä lapsuutta kovin tarkasti, sillä jokainen yksilö on erilainen. Jotkut pysyvät lapsina pitempään kuin toiset, ja jotkut eivät kasva koskaan täysin aikuisiksi. (Oittinen 2000, 41.) Lastenkirjoja ja -elokuvia saattavat katsoa myös aikuiset, ja usein lapset lukevat ja katsovat niitä yhdessä vanhempiensa kanssa. Lapsille kääntämisen yhteydessä puhutaan usein mukauttamisesta (adaptation). Mukauttaminen on ekvivalenssin tapaan melko häilyvä käsite, eikä rajanveto mukaelman ja käännöksen välillä aina olekaan selvä. Kohdekielelle käännetty teksti sisältää aina jossain määrin kotouttamista, muutoksia ja mukauttamista. Lähtöteksti ja kohdeteksti ovat poikkeuksetta erilaisia, koska ne eivät ole sama teksti eri kielellä vaan kaksi eri tekstiä. (Oittinen 2000, 56.) Lapsille tulkatessa on tärkeää ottaa huomioon, millainen tilanne on kyseessä. Lapsen ikä ja kielelliset taidot määräävät sen, millaisia viittomavalintoja tulkki tekee ja millaista kieltä käyttää. On luonnollista, että tulkki käyttää viittomia, joita lapsi itse käyttää ja jotka ovat hänelle tuttuja. Lapsille tulkatessa ei tule pyrkiä sanatarkkaan kääntämiseen vaan tärkeintä on merkityksen välittäminen. Käännösratkaisujen täytyy olla viittomakielen rakenteen mukaisia, ja suomen kielen mukaista viittomista pitäisi välttää. Visuaalisuutta, ilmeitä ja pantomiimia käytetään lapsille viitottaessa enemmän kuin silloin, jos asiakkaana on aikuinen. Roolinvaihdot ja asioiden paikannukset tulee tehdä erityisen selkästi. Tärkeää on myös viittomisen rytmitys ja se, että toistoa käytetään riittävästi. (Mikkonen 2000, 5556.) Mielestämme edellä mainitut lapsille tulkkaukseen liittyvät havainnot soveltuvat myös lapsille kääntämiseen.

19 4.3 Viittomakielen kääntäminen äidinkielestä vieraaseen kieleen Suomessa ei ole tehty paljonkaan käännöstöitä suomen kielestä viittomakielelle, mutta tilanne on vähitellen muuttumassa (Roslöf & Veitonen 2006, 110). On arveltu, että myös viittomakielen tulkkien työhön tulee jatkossa sisältymään yhä enemmän käännöstöitä (Hynynen, Pyörre & Roslöf 2003, 144). Puhutuissa kielissä käännöksen ja tulkkauksen keskeisin ero on yleensä kielimuoto: käännös on kirjoitettua kieltä, tulkkaus puhuttua. Viittomakielessä taas käännöksen ja tulkkauksen erottaa toisistaan käytettävissä oleva aika ja tuotoksen pysyvyys. Käännöstä voidaan hioa useaan otteeseen, ja se pyritään usein jollain tavalla tallentamaan. (Roslöf & Veitonen 2006, 109.) Ei ole olemassa vakiintunutta tapaa merkitä viittomakieltä muistiin kirjallisesti, joten luontevin tapa tallentaa viittomakieltä on kuvata viittomista videolle. Tämän lisäksi käytetään muun muassa glossaamista sekä viittomien kuvausta jollakin puhutulla kielellä tai piirrosten ja valokuvien avulla. Glossauksella tarkoitetaan sitä, että jokaista viittomaa vastaa suomen kielen sana. Jos viittomalle ei kuitenkaan löydy yhden sanan vastinetta, glossi voi koostua myös useammasta sanasta, jotka yhdistetään yhdysmerkillä. Vakiintuneen tavan mukaan glossit kirjoitetaan suuraakkosilla. (Savolainen 2000, 189, 192193.) Puhuttujen kielten kääntämisessä suositellaan yleisesti, että kääntäjä tekee käännöksiä toisesta kielestä (B-kielestä) omalle äidinkielelleen (A-kieleen) (Roslöf & Veitonen 2006, 110). Suosituksen perusteena on se, että äidinkielinen kääntäjä hallitsee kieliopilliset seikat ja kielen vivahteet paremmin. Kielen tuottaminen tapahtuu luonnostaan, ja lopputulos on siksi todennäköisesti luontevampaa ja virheettömämpää kieltä kuin silloin, jos käännöksen kohdekieli ei ole kääntäjän äidinkieli. Käytännössä toiselle kielelle kääntäminen on kuitenkin melko tavallista, sillä äidinkielisten kääntäjien tarjonta ei aina vastaa kysyntää. (Campbell 1998, 57.) Ihannetapauksessa viittomakielisen käännöksen tekee äidinkieleltään viittomakielinen henkilö. Tällä hetkellä kuitenkin harvat viittomakielen tulkit ovat äidinkieleltään tai ensikieleltään viittomakielisiä. (Roslöf & Veitonen 2006, 110.) Humanistisessa ammattikorkeakoulussa käynnistyi vuonna 2001 kääntäjä- ja tulkkikoulutus, johon otetaan myös kuuroja opiskelijoita. Kuurot opiskelijat voivat suuntau-

20 tua kääntämisen lisäksi esimerkiksi opettamiseen. (Hynynen, Pyörre & Roslöf 2003, 145.) Tähän mennessä Humanistisesta ammattikorkeakoulusta on valmistunut kaksi viittomakielistä viittomakielenkääntäjää (Markus Aro, henkilökohtainen tiedonanto 27.2.2007). Lisäksi käännösten tekemiseen on osallistunut viittomakielisiä, joilla on hyvä viittomakielen ja suomen tai ruotsin kielen taito, mutta ei asianmukaista koulutusta (Viittomakielinen kirjasto 2007, 20). Vieraalle kielelle käännettäessä lähtötekstin ymmärtäminen on helpompaa kuin käännettäessä B-kielestä A-kieleen. Todellinen haaste sisältyy siihen, kuinka tuottaa lähtötekstin sisältö kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Kääntäjältä vaaditaan parempaa vieraan kielen taitoa kuin muilta kielenkäyttäjiltä. Jos kirjoittaja tuottaa omaa tekstiään vieraalla kielellä, hän pystyy suhteuttamaan tekstin sisällön omaan kielitaitoonsa ja välttämään niitä asioita, joita ei koe hallitsevansa. Kääntäjä taas ei voi vaikuttaa lähtötekstin sisältöön, vaan hänen tehtävänsä on ilmaista kaikki siinä sanotut asiat kohdekielellä. Juuri tämä tekee vieraalle kielelle kääntämisestä haastavaa. (Campbell 1998, 57, 59.) Silloin kun viittomakieltä käännetään äidinkieleltä vieraalle kielelle, suositellaankin, että kääntäjä voisi käyttää viittomakielistä konsulttia sekä työstäessään käännöstä että valmiin käännöksen tarkastamisessa (Roslöf & Veitonen 2006, 110). Viittomakielelle kääntämisessä tavoitteena on yleensä adekvaattinen käännös, eli kääntämisessä pyritään sujuvaan ja oikeakieliseen ilmaisuun. Tällöin kääntämisessä täytyy ottaa huomioon viittomakielen ominaispiirteet. Yksi viittomakielelle tyypillinen piirre on se, ettei kaikille termeille ole olemassa viittomavastinetta. Syyt liittyvät sekä viittomakieliseen kulttuuriin että viittomakielisen yhteisön historiaan. Esimerkiksi musiikki ei ole kovin keskeinen elementti kuurojen kulttuurissa, joten musiikkiin liittyville viittomille ei ole ollut tarvetta. Erityisalojen sanastoa taas on suhteellisen vähän siksi, että viittomakieltä käytettiin pitkään lähinnä arkitilanteissa. Vasta viime vuosina opiskelutulkkauksen laajeneminen eri aloille on aiheuttanut tarpeen erityisalan käännösvastineille. Edellä mainituista syistä viittomakielelle kääntäminen vaatii usein parafrasointia eli asian esittämistä toisin sanoin. Joskus tietyn käsitteen viittomakielinen vastine saattaa olla hyvinkin pitkä ja muodoltaan selittävä, mutta silti kyseessä on oikeakielinen ja kulttuurisesti korrekti vastine. (Roslöf

21 & Veitonen 2006, 109, 112.) Viittomakielelle on myös tyypillistä, että joitain asioita kuvaillaan säännönmukaisesti yksityiskohtaisemmin kuin suomen kielessä on tapana. Viittomakielessä käytetään paljon luonnehtivia ilmauksia, koska on tärkeää ilmaista, miltä jokin näyttää. Tämä on luonnollista kielessä, joka perustuu visuaaliseen hahmottamiseen. (Rissanen 2006, 38.) Viittomakielellä kääntämisessä on hyvä tiedostaa, että tulkki [tai kääntäjä] saattaa alitajuisesti sekoittaa keskenään määrällisen ja laadullisen vastaavuuden. Viittomakielelle käännettäessä sisällöllistä vastaavuutta ei kuitenkaan saavuteta tuottamalla viittoma jokaista suomen kielen sanaa kohti. Tämä vain aiheuttaa silmien väsymistä ja tekee viittomisen vastaanottamisesta raskasta. Puhutussa kielessä ja viittomakielessä tekstin koheesio eli sidosteisuus muodostuu eri asioista: puhutussa kielessä käytetään paljon konjunktioita ja prepositioita, kun taas viittomakielessä koheesio luodaan hyödyntämällä viittomatilan kolmiulotteisuutta, eli esimerkiksi käyttämällä paikannusta ja roolinvaihtoa. (Humphrey & Alcorn 1994, 9.7.)

22 5 AUDIOVISUAALINEN KÄÄNTÄMINEN Oittinen (2004, 15) määrittelee audiovisuaaliseksi kääntämiseksi tilanteet, joissa kääntäjä on tekstin lisäksi tekemisissä esimerkiksi kuvan ja äänen kanssa. Cintas (2003, 194) puolestaan toteaa, että audiovisuaalinen kääntäminen pitää sisällään muutakin kuin perinteiset televisio- ja elokuvakääntämisen, mutta ei määrittele sen tarkemmin, mitä kaikkea käsite pitää sisällään. Kun puhutaan kääntämisestä ja audiovisuaalisuudesta tai multimediasta, rajanveto on vaikeaa. Perinteisten tekstityksen ja dubbauksen lisäksi audiovisuaaliseksi kääntämiseksi on luokiteltu esimerkiksi simultaanitulkkaus televisiossa sekä oopperatekstitys. (Gambier & Gottlieb 2001, x.) Audiovisuaalisen materiaalin kysyntä ja tarjonta ovat kasvaneet voimakkaasti viime vuosikymmeninä, ja sen myötä myös audiovisuaalinen kääntäminen on yleistynyt (Cintas 2003, 193). Puhuttujen kielten audiovisuaalinen kääntäminen on hyvin yleistä, mutta viittomakielialalla tällaisia käännöksiä on tehty melko vähän (Veitonen 2006, 256). Audiovisuaalisen kääntämisen rinnalla käytetään myös käsitettä multimediakääntäminen (Cintas 2003, 194). Tässä työssä käytämme käsitettä audiovisuaalinen kääntäminen. Audiovisuaalinen kerronta on kokonaisuus, joka koostuu sekä kielellisistä että visuaalisista viesteistä. Esimerkiksi elokuvakääntämisessä voidaan ajatella, että alkuperäinen elokuva on lähtöteksti, ja kohdeteksti on sama elokuva käännettynä. (Remael 2001, 14, 17.) Kääntäjältä vaaditaan visuaalista lukutaitoa: hänen täytyy tarkastella elokuvan visuaalista kerrontaa ja tehdä sen pohjalta johtopäätöksiä. Kääntäjän on tärkeää miettiä mitä teoksessa kerrotaan kuvin ja mitä sanoin, jotta vältytään sekä ali- että ylikääntämiseltä. (Oittinen 2004, 56, 59.) Remael (2001, 19) huomauttaa, että koska kuvia luetaan eri kulttureissa eri tavoin, kuvakerronta saattaa sisältää merkityksiä, jotka eivät avaudu toiseen kulttuuripiiriin kuuluvalle katsojalle selittämättä. Tällöin kuvan ja tekstin suhteet täytyy käännöksessä järjestää uudelleen, jolloin siitä tulee selittävämpi kuin alkuperäisestä tekstistä. Käytettävä media asettaa käännökselle rajoituksia, joten audiovisuaalinen kääntäminen sisältää usein mukauttamista (Cintas 2003, 194). Rajoitukset voivat olla esimerkiksi ajallisia tai käytettävissä olevaan tilaan liittyviä (Remael 2001, 17). Esi-

23 merkiksi tekstityksessä käännöksen täytyy mahtua yhdelle tai kahdelle riville, joten käännöstä täytyy usein tiivistää. Lisäksi jokaisen tekstin täytyy olla näkyvissä riittävän pitkään, jotta se ehditään lukea. (Morgan 2001, 162.) Käännöksessä täytyy myös ottaa huomioon elokuvan tai televisio-ohjelman rytmi sekä sanallinen kerronta että kuvakerronta saattavat vaikuttaa käännökseen. Tekstityksessä dialogin rytmi vaikuttaa siihen, miten pitkiä tekstit ovat ja miten usein ne vaihtuvat (James 2001, 152). Jos dialogi on nopeaa, tekstit ovat lyhyempiä ja ne vaihtuvat tiheästi. Rauhallisempi rytmi taas antaa tekstittäjälle enemmän vapauksia, eikä käännöstä ole pakko rytmittää juuri tietyllä tavalla. (James 2001, 152.) Kuvakerronnassa esimerkiksi elokuvan leikkauskohdat täytyy ottaa käännöksessä huomioon (Morgan 2001, 162). Leikkauskohta on elokuvan siirtymäkohta, jossa kaksi kuvakatkelmaa on liitetty peräkkäin toisiinsa. Jokainen leikkaus on tarkasti mietitty, sillä leikkaus on yksi elokuvan tärkeimmistä tekijöistä. (Juntunen 1997, 168169.) Tekstityksessä pyritäänkin siihen, ettei samaa tekstiä pidetä ruudulla kuvan vaihtumisen yli, ellei se ole aivan välttämätöntä (Morgan 2001, 162). 5.1 Audiovisuaalisen tallenteen käännösmuodot Puhutuissa kielissä yleisimmät audiovisuaalisen tallenteen käännösmuodot ovat dubbaus, jälkiäänitys ja tekstitys. Dubbauksessa alkuperäinen ääniraita korvataan ääniraidalla, jossa on näyttelijöiden dialogi puhuttuna kohdekielelle. Dubbauksessa kohdekielinen äänimateriaali yritetään synkronoida näyttelijöiden huulten liikkeisiin. Jälkiäänityksessä vastaanottajalle annetaan mahdollisuus kuunnella hetken aikaa lähtökielistä puhetta. Tämän jälkeen puhujan ääntä vaimennetaan ja kohdekielinen käännös luetaan alkuperäisen päälle. Usein käännöksen lukeminen loppuu hieman aikaisemmin, jolloin katsojalla on vielä mahdollisuus kuunnella hetken aikaa alkuperäistä puhujaa. Tekstityksessä puolestaan kuvaruutuun sijoitetaan tekstiä, jossa elokuvan vuoropuhelu tai muu kielellinen informaatio esitetään kohdekielellä. (Cintas 2003, 195.) Joissain Euroopan maissa suositaan dubbausta, kun taas toisissa maissa tekstitys on yleisin audiovisuaalisen kääntämisen muoto. Usein eri käännösmuotoja käyte-

24 tään kuitenkin rinnakkain. Menetelmän valintaan vaikuttavat monet tekijät. (Cintas 2003, 196.) Tottumukset vaikuttavat merkittävästi katsojien mielipiteisiin. Yleensä ihmiset pitävät käännösmuodosta, jota heidän kotimaassaan suositaan. (Luyken, Thomas, Langham-Brown, Reid & Spinhof 1991, 112.) Toinen vaikuttava tekijä on kääntämisen taloudelliset kustannukset. Tekstitys on nopein ja kustannustehokkain tapa kääntää audiovisuaalista materiaalia. Dubbaus on kallein käännösmuoto: sen taloudelliset kustannukset ovat 1020-kertaiset tekstitykseen verrattuna. Edellä mainittujen seikkojen ohella myös väestön lukutaito tai sen puute sekä ohjelman tai elokuvan lajityyppi eli genre saattavat puoltaa tietyn käännösmuodon valintaa. Tekniikan kehittyminen ja erityisesti DVD-formaatti ovat mahdollistaneet sen, että katsojalle voidaan tarjota useita käännösvaihtoehtoja, joista hän voi itse valita haluamansa. (Cintas 2003, 196, 198199.) 5.2 Kuurot ja audiovisuaalinen kääntäminen Kuuroja ja huonokuuloisia katsojia hyödyttää ainoastaan sellainen käännös, joka esitetään visuaalisessa muodossa. Edellä mainituista puhuttujen kielten käännösmenetelmistä ainoastaan tekstitys täyttää tämän kriteerin. Kuuroja ja huonokuuloisia katsojia ajatellen on kehitetty myös tekstitystapa, jossa välitetään dialogin lisäksi tietoa äänimaailmasta (Cintas 2003, 199). Tekstityksen huonona puolena on kuitenkin se, että viittomakieliset katsojat joutuvat seuraamaan käännöstä kielellä, joka ei ole heidän äidinkielensä. Toinen vaihtoehto on välittää ohjelman tai elokuvan sisältö viittomakielellä. Tähän asti Suomen kuurojen yhteisössä audiovisuaalista kääntämistä koskeva keskustelu on liittynyt lähinnä television ohjelmatarjontaan. Diakonia-ammattikorkeakoulun verkkolehti Tutka julkaisi 7.2.2003 artikkelin Televisio ei ole kuuroille tasaarvoinen. Artikkelissa Kuurojen Liiton viestintäpäällikkö Jari Heiskanen toteaa, että Kuurojen Liiton tavoitteena on lisätä tulkattujen ohjelmien määrää sekä saada kaikkiin televisio-ohjelmiin tekstitys. Heiskanen toivoo, että television siirtyminen analogisesta lähetyksestä digitaaliseen palvelisi kuuroja katsojia. Hän kaavailee tulkkiruutua, jonka katsoja saisi halutessaan esiin ja jonka koon katsoja voisi määritellä

25 haluamakseen. Kuuro viestinnän opiskelija Jukka Hyyppä huomauttaa samassa artikkelissa, että tekstityksiä olisi hyvä lisätä, mutta viittomakielelle tulkatut ohjelmat hyödyttäisivät erityisesti niitä kuuroja, joiden suomen kielen taito on heikko. (Saarela, 2003.) Yksi ryhmä, jonka suomen kielen taito ei välttämättä riitä tekstityksen seuraamiseen, on lapset ja nuoret. Elina Forss (2004, 10) toteaa Viittomakieliyksikön päällikköön Kaisa Alanteeseen viitaten, että kuurot lapset haluaisivat lastenohjelmia omalla äidinkielellään. Koska viittomakielisiä ohjelmia ei kuitenkaan ole tarjolla, lapset katsovat televisiosta lähinnä ulkomaisia lastenohjelmia. Tällöin ohjelman sisältö jää usein epäselväksi tekstityksestä huolimatta. Tekstitys siis sulkee osan viittomakielisistä tiedonsaannin ulkopuolelle. Kuuroilla pitäisi kuitenkin suomen kielen taidosta riippumatta olla oikeus saada tietoa ja kulttuuritarjontaa heidän äidinkielellään. Lain mukaan Yleisradiolla on velvollisuus lähettää ohjelmia myös viittomakielellä, mutta laki ei määrittele sitä, kuinka paljon Ylen täytyy niitä tarjota (Laki Yleisradio Oy:stä, 7 Ÿ 19.8.2005/635). Vuoden 2006 alussa Opetusministeriö julkisti toimenpideohjelman nimeltä Taiteen ja kulttuurin saavutettavuus. Toimenpideohjelman seurauksena Opetusministeriö päätti selvittää yhdessä Kuurojen Liiton kanssa mahdollisuutta perustaa viittomakielinen kirjasto. Ministeriön asettaman työryhmän selvityksessä esitetään viittomakielisen kirjaston perustamista. Kirjaston tehtäväksi määritellään tuottaa, hankkia ja ylläpitää viittomakielistä aineistoa viittomakielisten kuurojen kaikkien ikäryhmien koulutus-, sivistys- ja opetustarkoituksiin. Työryhmän esityksen mukaan kirjaston yhtenä tehtävänä olisi tuottaa, ostaa ja levittää kotimaisten elokuvien viittomakielisiä käännöksiä. Viittomakielisen kirjaston toiminta rahoitettaisiin valtion budjettivaroilla, ja sen ylläpidosta vastaisi Kuurojen Liitto. (Viittomakielinen kirjasto 2007, 3.) 5.3 Viittomakieliset elokuvakäännökset DVD-tekniikan kehittyminen on mahdollistanut sen, että elokuvaan voidaan lisätä viittomakielinen käännös. Tällöin katsoja voi halutessaan valita eri kielivaihtoehtojen joukosta viittomakielen. Prosign Oy, joka on Kuurojen Liiton omistama media-alan yritys, on toteuttanut kaksi viittomakielistä elokuvakäännöstä. Vuonna

26 2002 valmistui viittomakielinen käännös elokuvaan Rölli ja metsänhenki. (Viittomakielinen kirjasto 2007, 21.) Käännöksen viittoja on Pia Taalas, joka on kuuro. Hän on myös tehnyt käännöksen yhdessä kuulevan työparin kanssa. (Pixo.) Rölli ja metsänhenki -elokuvan viittomakielinen käännös toteutettiin Opetusministeriön erityisrahoituksella. Lisäksi Prosign on tehnyt käännöksen Pelikaanimies-elokuvan televisioesitystä varten. (Viittomakielinen kirjasto 2007, 21.) Kolmas suomalainen elokuva, johon on tehty viittomakielinen käännös, on Kollikallion skidit. Elokuvan DVD-versiossa on yhtenä kielivaihtoehtona viittomakielinen tulkkaus. (Kollikallion skidit.) Sonja Aittokumpu ja Kirsi Varttinen tekivät käännöksen opinnäytetyönään (Aittokumpu & Varttinen 2005). Viittomakielisiä elokuvakäännöksiä on tehty niin vähän, ettei käsitteiden käyttö ole vakiintunutta. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan yhteydessä on puhuttu sekä viittomakielisestä käännöksestä (Viittomakielinen kirjasto 2007, 21) että viittomakielisestä tekstityksestä (Nordisk Film). Kollikallion skidien Internet-sivuilla taas käytetään nimitystä "viittomakielen tulkkaus"(kollikallion skidit). Myöskään käännöksen muoto ei ole samalla tavalla vakiintunut kuin esimerkiksi tekstityksessä. Tekstityksessä on kehittynyt esimerkiksi välimerkkien käyttöä koskevat käytännöt (Cerón 2001, 171). 5.3.1 Käännöksen toteutus Tekstityksessä käännös toteutetaan siten, että tekstittäjä saa elokuvan dialogilistan. Hän tekee tämän pohjalta käännöksen, joka tiivistetään tekstitykseksi. Tekstityksen tekeminen onnistuu suhteellisen nopeasti, ja sen voi tehdä yksi henkilö. Dubbaus puolestaan vaatii useamman henkilön työpanoksen, sillä dubbauksessa tarvitaan spiikkerit, jotka puhuvat käännöksen. Lisäksi täytyy olla äänittäjä ja äänileikkaaja sekä studio, jossa äänitys tuotetaan. Tekstitykseen verrattuna kustannukset ovat moninkertaiset, koska dubbaukseen tarvitaan enemmän tekniikkaa ja henkilökuntaa. Spiikkereitä voi olla vain yksi tai useita. Jos spiikkereitä on yksi, hän puhuu kaikki äänet, tai sitten jokaiselle näyttelijälle voi olla oma spiikkeri. Jos spiikkereitä

27 on enemmän kuin yksi, myös kustannukset kasvavat. (Petteri Huvio, henkilökohtainen tiedonanto 23.3.2007.) Dubbauksen tapaan viittomakielinen käännös voidaan toteuttaa monella eri tavalla. Useimmiten viittoja on kuvaruudun alakulmassa ja viittoo puheen. Myös viittomakielinen käännös tehdään elokuvan dialogilistan pohjalta. Tämän jälkeen käännös leikataan ja sovitetaan alkuperäiseen elokuvaan. Kääntäjän lisäksi tarvitaan viittoja, kuvaaja ja leikkaaja. Tällä tavalla toteutetun käännöksen kustannukset ovat samaa suuruusluokkaa kuin dubbauksessa. (Petteri Huvio, henkilökohtainen tiedonanto 23.3.2007.) Sekä Rölli ja metsänhenki -elokuvassa että Kollikallion skideissä yksi viittoja viittoo kaikki elokuvan repliikit. Käännökset on kuitenkin liitetty elokuvaan eri tekniikalla. Rölli ja metsänhenki -elokuvassa on käytetty blue screen -menetelmää. Blue screen (tai green screen) -kuvaus tarkoittaa, että kuvaustausta on tasaisen sininen tai vihreä (Primepost). Jälkikäsittelyssä tausta häivytetään ja korvataan jollakin toisella kuvalla (Primepost). Kollikallion skidit -elokuvaan puolestaan on lisätty tulkkiruutu: viittoja on kuvattu keltaista taustaa vasten, ja myös tausta näkyy kuvassa. Tätä toteutustapaa on käytetty myös tv-tulkkauksessa (Frishberg 1990, 146). Rajaus voi olla joko neliön tai ovaalin muotoinen, ja kuvan reunat voivat olla joko tarkkarajaiset tai pehmeämmin häivytetyt (Frishberg 1990, 146). Esimerkiksi Kollikallion skideissä tulkin tausta on keltainen ja se on rajattu ovaalin muotoiseksi. 5.3.2 Elokuvakäännöksen visuaalisuus Tekstien yhteydessä puhutaan usein luettavuudesta, jolla Suomen kielen perussanakirjan (2004, 95) mukaan tarkoitetaan tekstin ymmärrettävyyttä ja helppolukuisuutta. Englannin kielessä sanalle on olemassa kaksi vastinetta: readibility, jolla tarkoitetaan sisällöllistä helppolukuisuutta ja legibility, joka viittaa tekstin visuaaliseen luettavuuteen (Brusila 2001, 90). Laarni (2001, 125126) käsittelee visuaalisen luettavuuden käsitettä puhuessaan tekstien typograasta eli painoasusta. Hänen mukaansa visuaalinen luettavuus tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että lukija tavoittaa tekstin merkityksen mahdollisimman vaivattomasti, eikä hän kiinnitä huomiota