PERHEVÄKIVALLAN SOVITTELU MONISYISTÄ TUTKIMUS PERHEVÄKIVALLAN SOVITTELUA KOSKEVASTA LEHTIKIRJOITTELUSTA

PERHEVÄKIVALLAN SOVITTELU MONISYISTÄ TUTKIMUS PERHEVÄKIVALLAN SOVITTELUA KOSKEVASTA LEHTIKIRJOITTELUSTA Hanna Kaisa Heikkilä Opinnäytetyö, syksy 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali- terveysja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)

TIIVISTELMÄ Heikkilä, Hanna Kaisa. Perheväkivallan sovittelu monisyistä Tutkimus perheväkivallan sovittelua koskevasta lehtikirjoittelusta. Helsinki 2002, 78 s. 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali- terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosionomi (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena oli asettaa perheväkivallan sovittelu kriittisen tarkastelun kohteeksi tutkimalla, mitä perhe- ja parisuhdeväkivallan sovittelusta rikosten ja riitojen sovitteluun liittyvässä sovittelumenettelyssä sekä perheväkivallan käsittelystä rikosoikeusjärjestelmässä on kirjoitettu lehdissä ja millaisia argumentteja perheväkivallan sovittelun puolesta ja vastaan on esitetty. Lisämielenkiinnon kohteena olivat myös mahdolliset mielipiteiden taustalla olevat taustateoriat ja -ajatukset sekä se, kuka mielipiteitä on esittänyt. Kvalitatiivisen tutkimuksen aineistona olivat vuosina 1997 2002 ilmestyneet lehtileikkeet; lehtiartikkelit, mielipidekirjoitukset sekä haastattelut, jotka käsittelevät perheväkivallan sovittelua sekä osittain myös parisuhdeväkivallan rikosoikeudellisia seuraamuksia. Yhteensä artikkeleita oli 34. Tutkimusaineiston analyysissä käytettiin kvalitatiivista sisällönanalyysia. Tutkimuksen tulokset jakautuvat perheväkivallan sovitteluun kohdistuneisiin negatiiviskriittisiin sekä myönteisiin näkemyksiin ja aineistossa käytyihin keskusteluihin. Tulosten perusteella voidaan todeta, että perheväkivallan sovittelu nähtiin kyseenalaisena esimerkiksi siksi, että uhri ja tekijä eivät voi olla sovittelutilanteessa tasapuolisia ja uhri voidaan painostaa osallistumaan sovitteluun. Perheväkivallan sovittelun katsottiin viestittävän, että väkivalta on yksityisasia eikä rikos. Myös vapaaehtoissovittelijoiden kykyä hoitaa perheväkivaltatilanteita epäiltiin. Kritiikkiä kohdistui myös sovittelun sääntelemättömyyteen sekä toimintatapojen selkiytymättömyyteen. Perheväkivallan sovittelulla nähtiin myös myönteisiä elementtejä. Sovittelun katsottiin sopivan erityisesti lieviin ja suhteen alussa tai erotilanteessa tapahtuneisiin pahoinpitelyihin. Sovitteluun myönteisesti suhtautuvien taholta myös korostettiin, ettei perheväkivallan sovittelun ole tarkoitus olla lopullinen ratkaisu väkivaltaisen parisuhteen auttamiseksi. Perheväkivallan sovittelun nähtiin voivan toimia eräänlaisena katsastusasemana, josta osapuolet voidaan tarvittaessa ohjata eteenpäin jatkoapua saamaan. Osapuolten vapaaehtoisuus ja tekijän vastuun ottaminen teostaan nähtiin sovittelun onnistumisen kannalta tärkeinä. Vuonna 1995 voimaan tulleesta rikoslain muutoksesta ja erityisesti siihen liitetystä vakaan tahdon pykälästä keskusteltiin vilkkaasti. Aineistosta nousivat myös syyttäjän roolia koskeva keskustelu sekä Espoon ja Tampereen syyttäjien tiukentuneet linjaukset parisuhdeväkivallan syyttämisessä. Tutkimusaineistossa käytiin myös väittelyä siitä, mikä auttaisi väkivaltaan; sovittelu, tuomio, hoito vai kenties kaikki nämä yhdessä. Pahoinpitelyn osapuolten hoidontarve nähtiin yleisesti tärkeänä. Tutkimus osoitti, että perheväkivallan sovitteluun kohdistuu hyvin erilaisia ja ristiriitaisia näkemyksiä. Perheväkivallan sovittelun ongelmana on myös käytäntöjen kirjavuus ja sen sääntelemättömyys. Jotta perheväkivallan sovittelusta voisi muotoutua toimiva lisä sekä perheväkivaltatyön kentälle, että oikeustoimen rinnalle, tarvitaan eri alojen ammattilaisten yhteistyötä sekä perheväkivallan sovittelua koskevaa tutkimusta ja tätä kautta perheväkivallan sovittelun kehittämistä. Asiasanat: sovittelu; perheväkivalta; interventio; tutkimus; kvalitatiivinen; sisällönanalyysi

ABSTRACT Heikkilä, Hanna Kaisa. The Presentation of Domestic Violence Mediation in Finnish Newspapers. Helsinki 2002, 78 pages, 1. appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Unit, Church community work oriented degree programme in social welfare, health and education; Bachelor of Social Sciences. The aim of this study is to explore what has been written about the mediation of domestic violence in Finnish newspapers and magazines. The study focuses especially on what negative and positive arguments the writers give concerning the mediation of volunteer workers in domestic violence. This study also examines what has been written about the criminal process in cases of domestic violence. One goal was to describe the persons who have written on this topic in newspapers and magazines and to explore how the possible background theories and thoughts of the writers have influenced their writing. The sources used consist of 34 articles of different types. The thesis is qualitative and analysed using content analysis. The main results are that there were both negative and positive views presented about the mediation of domestic violence. One criticism was, for example, of the volunteer mediators, based on opinions that domestic violence is an issue which is hard even for professionals. One worry was that the victim and the offender can not possibly be equal in a mediation situation. Some writers were of the opinion that the use of mediation in domestic violence indicates that domestic violence is then seen as a private matter and not a crime. Mediation was also criticised because of the unorganised activity and unclear policies. However, there were also positive elements seen in the mediation of domestic violence. Mediation can be a good solution in cases of slight domestic violence and when the assault has happened in marital separation situations. However, those who had positive attitudes toward the mediation of domestic violence emphasized that the aim of mediation is not to be the final solution in helping violent relationships. Both the victim and the offender can be directed to more help if necessary. The mediation can be an appropriate method only if both the victim and the offender must take part of their own free will and if the offender takes responsibility for what he has done. The change of the criminal law in 1995 and especially the amendment that was added to it has been heatedly discussed. This section makes it possible in some cases, if the victim does not desire to press charges, for not to criminally charge the offender. This was mostly seen as a negative thing because the victim could be pressured not insisting on punishment. Also, the role of the prosecutor and tightened lines of prosecutors in certain cities were discussed in some articles. One topic was the question of what could stop violence in relationships: mediation, conviction, treatment or perhaps all of these together. The need of treatment for the parties involved in violence was generally seen as important. The study showed that there are very different kinds of and contradictory views about the mediation of domestic violence. One of the problems of domestic violence mediation is also the variance in practises. Another problem is that the mediation is not regulated. In order that mediation be developed as one form of work in domestic violence and also as a voluntary part of criminal law process there are some things that are needed. For example, there needs to be cooperation between different branches, increased research of the topic and, as a result, the development of the domestic violence mediation. Keywords: mediation; domestic violence; intervention; study; qualitative research; content analysis

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 PERHEVÄKIVALTA...8 2.1 Väkivallan määritelmä ja muodot...8 2.2 Naisiin kohdistuva väkivalta...10 2.3 Perhe- ja parisuhdeväkivalta vaikeasti lähestyttävänä ongelmana...10 2.4 Parisuhdeväkivallan selitysmallit...12 3 RIKOSTEN SOVITTELU SUOMESSA...16 3.1 Historia ja nykypäivä...16 3.2 Sovittelu ja sen tavoitteet...19 3.3 Virallisen syytteen alainen rikos, asianomistajarikos...21 3.4 Sovittelualoite, sovittelutoimistot, vapaaehtoissovittelijat...22 3.5 Sovittelun jatkuva kehittäminen ja tutkimus...24 4 PERHE- JA PARISUHDEVÄKIVALLAN SOVITTELU...25 4.1 Pahoinpitelyrikokset sovittelussa...26 4.2 Taustaa parisuhdeväkivallan sovitteluun...26 4.3 Parisuhde- ja perheväkivallan sovittelu kriittisen tarkastelun kohteena...28 4.4 Sovittelun mahdollisuuksien tutkiminen, kokemuksia Itävallasta...29 4.5 Läheissuhdeväkivaltatapaukset Helsingin sovittelutoiminnassa vuonna 1999 ja 2000...33 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...34 5.1 Tutkimuksen tavoite ja tutkimustehtävät...34 5.2 Opinnäytetyön tarkoitus...34 5.3 Aineistonkeruu...35 5.4 Aineiston analyysi...36 5.5 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset...39

6 TULOKSET JA JOHTOPÄÄTÖKSET...40 6.1 Perheväkivallan sovittelu negatiivisen kritiikin kohteena...41 6.1.1 Naisiin kohdistuva väkivalta ilmiönä hämärtyykö pahoinpitelyn rikosluonne?...42 6.1.2 Uhrin vapaaehtoisuus...44 6.1.3 Osapuolten tasapuolisuus...45 6.1.4 Vapaaehtoissovittelijat...46 6.1.5 Sovittelun sääntelemättömyys...47 6.2 Perheväkivallan sovittelu mahdollisuutena...48 6.2.1 Sovittelu katsastusasemana mihin sovittelu sopii?...48 6.2.2 Osapuolten vapaaehtoisuus sovittelun edellytyksenä...50 6.2.3 Maallikkosovittelijat...51 6.3 Virran jakajat ja yhteiset polut...52 6.3.1 Lakimuutos ja pykälä uhrin vakaasta tahdosta...52 6.3.2 Toteutuuko uhrin oikeusturva sovittelussa syyttäjän vastuu?...54 6.3.3 Mikä lopettaisi perheväkivallan?...56 6.3.4 Tutkimuksen puute...59 6.3.5 Sovittelun ja viranomaisyhteistyön kehittäminen...61 7 YHTEENVETO JA POHDINTA...62 LÄHTEET...70 LIITTEET Liite 1. Tutkimuksessa käytetyt artikkelit...76

6 1 JOHDANTO Tiedotusvälineissä, erityisesti sanomalehdissä, on viime vuosien aikana käyty kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö perheväkivaltaa sovitella rikosten ja riitojen sovitteluun liittyvässä sovittelumenettelyssä. Vuonna 1995 tavallinen pahoinpitely yksityisellä paikalla muuttui asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Muutoksen jälkeen syyttäjällä on oikeus nostaa syyte rikoksesta asianomistajan tahdosta riippumatta. Tämän jälkeen myös sovitteluun lähetettyjen lähisuhteissa tapahtuneiden pahoinpitelyjen määrä kasvoi. Pian virisi väittely sovittelun sopivuudesta tällaisten rikosten käsittelyyn. (Takala & Mielityinen 2001, 283.) Värikäs perheväkivallan sovittelun puolustajien ja kritisoijien keskustelu toimi kimmokkeena perehtyä ilmiöön tarkemmin. Motivaationi lähteenä on myös se, että toimin itse vapaaehtoissovittelijana sekä työskentelen Helsingin Sovittelutoiminnassa sovitteluohjaajan sijaisena. Työskentelen satunnaisesti myös turvakodissa. Lisäksi perheväkivallan sovittelun tutkimus on vielä alkuvaiheessa. Aiheeseen liittyvän mielenkiintoni lisäksi opinnäytetyölläni on uutuusarvoa; se mahdollistaa perheväkivallan sovitteluun liittyvien kysymysten ja näkemysten laajempaa tarkastelua sekä voi tätä kautta olla myös edesauttajana perheväkivallan sovittelun kehittämisessä. Opinnäytetyöni tarkoitus on tutkia, mitä perheväkivallan sovittelusta on lehdissä kirjoitettu, sekä kartoittaa perheväkivallan sovittelua koskevia, lehtihaastatteluissa ja lehtien artikkeleissa sekä mielipidekirjoituksissa esiin tulleita mielipiteitä. Erityisen mielenkiinnon kohteena on kysymys siitä, mitkä tekijät haastateltavien ja kirjoittajien mukaan puhuvat perheväkivallan sovittelun puolesta, mitkä vastaan. Aineistona tutkimuksessani ovat kotimaiset lehtileikkeet ja -artikkelit vuosilta 1997 2002. Pääosa aineistostani on vuosilta 2001 2002 ja ne ovat ilmestyneet meneillään olevan Perheväkivallan kohtaaminen sovittelussa - kehittämis-

7 ja tutkimusprojektin alkamisen jälkeen. Ensi- ja turvakotien liiton, Suomen sovittelun tuki ry:n, Raiskauskriisikeskus Tukinainen ry: n ja Stakesin hanke alkoi 1.9.2001. Sovittelulla on vielä melko epäyhtenäinen asema Suomessa. Näin myös eri paikkakuntien käytännöt vaihtelevat. Käytän työssäni kuitenkin esimerkkinä joitakin Helsingin Sovittelutoiminnasta saamiani tietoja, tilastoja jne. Joidenkin ilmiöiden tarkastelu rajoittuu näin ainoastaan Helsingin Sovittelutoiminnan piiriin.

8 2 PERHEVÄKIVALTA Perheväkivaltaan on viime vuosina kiinnitetty yhä enenevissä määrin huomiota myös tiedotusvälineissä. Aiemmin vaietusta aiheesta on ruvettu puhumaan, ja yleisesti on huomattu ja tunnustettu se, että pari- ja läheissuhteissa tapahtuva väkivalta on Suomessa yleistä. Parisuhdeväkivallan yleisyys tulee ilmi Heiskasen ja Piispan (1998) tekemässä Usko, toivo ja hakkaus- tutkimuksessa. Väkivalta voidaan määritellä hyvin monenlaiseksi käyttäytymiseksi. Se voi olla luonteeltaan niin fyysistä, psyykkistä, hengellistä, taloudellista kuin seksuaalistakin väkivaltaa. Väkivalta voi olla myös piilevää, latenttia, tietoisuutta fyysisen väkivallan uhasta. Perheväkivalta on yksi osa väkivaltaa. Kun puhun työssäni väkivallasta, tarkoitan sillä nimenomaan perheväkivaltaa. Koska opinnäytetyöni painottuu perhe-, parisuhde- ja läheissuhdeväkivallan sovitteluun, tarkoitetaan väkivallalla tutkimuksessani ensisijaisesti fyysistä väkivaltaa. Sovitteluun tulevat perhe-, pari- ja läheissuhdeväkivaltatapaukset ovat suurimmaksi osin rikosnimikkeeltään lieviä pahoinpitelyjä tai pahoinpitelyjä. Tapausten taustalla on kuitenkin usein myös muita väkivallan ilmenemismuotoja. Useimmiten uhrina on nainen. Väkivalta on luonteeltaan alistavaa ja siihen liittyy vallankäyttöä vahvemman osapuolen taholta heikompaa osapuolta kohtaan. Väkivallassa voidaan nähdä myös muita ominaispiirteitä, jotka tekevät siihen puuttumisen vaikeaksi, niin hoitavien tahojen kuin rikosoikeudellisten keinojen puitteissa. Apua usein kerta kerralta pahenevaan väkivaltaan haetaan harvoin. 2.1 Väkivallan määritelmä ja muodot Väkivalta on käyttäytymistä, jonka avulla saavutetaan valtaa toisen ihmisen elämässä herättämällä pelkoa ja uhan tunnetta. Se on myös toisen ihmisen käyttäytymisen, ajatusten ja tunteiden kontrollointia. Vallan ja kontrollin saavut-

9 tamisen ja ylläpitämisen välineitä ovat esimerkiksi nimittely, halventaminen, syyttely, uhkaileminen, pelottelu sekä fyysisen, seksuaalisen ja taloudellisen väkivallan käyttö, mustasukkaisuus ja toisen ihmisen elämän rajoittaminen (Perttu, Mononen-Mikkilä, Rauhala & Särkelä 1999, 9.) Perheväkivallan ehkä tavallisin muoto on fyysinen väkivalta. Fyysinen väkivalta voi sisältää esimerkiksi lyömisen, potkimisen ja kuristamisen ohella erilaisia pakkokeinoja ja vapaudenriistoa (Lehtonen & Perttu 1999, 37.) Pohjonen (1994, 69) kuvaa perheväkivaltaa usein monimuotoiseksi alistusmekanismiksi, johon saattaa liittyä myös riippuvuutta lisäävää eristämistä ja väkivallan vastapainona hyvinkin miellyttävää käyttäytymistä. Naisiin kohdistuva väkivalta on todellisuudessa paljon monimuotoisempaa ja kompleksisempaa kuin mitä pelkkä fyysinen väkivalta on. Sitä voidaan toteuttaa uskomattoman monilla eri tavoilla. Väkivalta punoutuu käytännön arkielämässä yleensä vyyhdeksi, jossa eri tyyppejä on vaikea erottaa toisistaan. (Lehtonen & Perttu 1999, 37.) Lehtonen ja Perttu (1999, 38-43) erottavat fyysisen väkivallan lisäksi myös henkisen väkivallan, joka lienee yleisin väkivallan muoto ja jota voidaan toteuttaa monilla tavoilla. Henkinen väkivalta voi olla joko sanallista tai sanatonta. Eräänä esimerkkinä henkisestä väkivallasta voidaan mainita valvomaan pakottaminen, joka tuli esiin Marianna Kultalahden (2000, 42) tekemässä pro gradu - työssä, jossa hän kuvasi parisuhdeväkivaltaa kokeneiden ja siitä selviytyneiden naisten kirjoittamien tarinoiden pohjalta suomalaisen parisuhdeväkivallan arkitodellisuutta. Lehtonen ja Perttu (1999, 38-43) erottavat myös hengellisen väkivallan, seksuaalisen väkivallan, taloudellisen väkivallan sekä latentin eli piilevän väkivallan. Latentti väkivalta on uhkan ilmapiiriä, tietoisuutta siitä, että väkivalta voi puhjeta milloin tahansa. Sen vuoksi uhri yrittää muokata omaa käyttäytymistään väkivaltaa ehkäiseväksi. Hän yrittää miellyttää ja myötäillä väkivallantekijää. Uhri myös yrittää väkivallantekijän mielialoja ja käyttäytymistä seurailemalla ja entisiin kokemuksiinsa perustuen ennakoida väkivaltaa. Myös Kingston ja Penhale (1995, 111) korostavat, että perheväkivalta on hyvin monimuotoista. Heidän luokittelunsa mukaan väkivalta jakautuu fyysisen (physical), seksuaalisen (sexual), psyykkisen (psychological) ja emotionaalisen

10 (emotional) väkivallan kategorioihin, mutta luokittelu on hyvin karkea ja kategorioiden sisällä on suurta vaihtelua sen suhteen, millaisena väkivalta näyttäytyy. Myös he painottavat, että erilaiset väkivallan muodot ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa ja yksittäiset väkivallan muodot esiintyvät harvoin irrallaan muista väkivallan muodoista. Toistuva fyysinen tai seksuaalinen väkivalta johtaa emotionaalisiin ja psyykkisiin seurauksiin ja toisaalta psyykkinen väkivalta vaikuttaa negatiivisesti uhrin fyysiseen hyvinvointiin. 2.2 Naisiin kohdistuva väkivalta Vuonna 1998 julkaistussa Usko, Toivo, Hakkaus -tutkimuksessa selvitettiin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyyttä nykyisessä avio- tai avoliitossa. Tutkimuksessa käytettiin 10 -osioista kysymyssarjaa. Kysymykset kuvasivat arkipäiväistä väkivaltaa alkaen väkivallalla uhkailusta ja edeten törkeämpiin väkivallan tekotapoihin. Tutkimuksen tulosten mukaan joskus nykyisen avio- tai avopuolison tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi oli joutunut 22 % naisista, viimeisen vuoden aikana 9 % naisista. 69 % naisista, jotka olivat joutuneet viimeisen vuoden aikana puolison väkivallan kohteeksi, oli myös aikaisempia kokemuksia saman miehen väkivallasta. (Heiskanen & Piispa 1998, 19.) Usko, Toivo, Hakkaus -tutkimuksen mukaan vain vajaa kymmenesosa väkivaltaisen suhteen vakavimmista väkivaltatapauksista tuli poliisin tietoon joko naisen itsensä ilmoittamana tai muuten. Yli puolet tapauksista ei koskaan tullut poliisin tietoon ja runsaasta kolmasosasta ei saatu tietoa. Vammaan johtaneet väkivallanteot ilmoitettiin herkemmin poliisille kuin vammoja aiheuttamattomat. (Heiskanen & Piispa 1998, 29.) 2.3 Perhe- ja parisuhdeväkivalta vaikeasti lähestyttävänä ongelmana Perheen läheisissä ihmissuhteissa esiintyvä väkivaltaisuus on tyypillisintä puolisoiden välillä, jossa mies on väkivallantekijä ja nainen uhri. Kuitenkin kaikissa

11 muodoissaan perheen ja lähisuhteen väkivaltaongelma on interventio- ja auttamiskäytäntöjen näkökulmasta vaikeasti lähestyttävä sosiaalinen ongelma. (Nyqvist 2001, 13.) Ensinnäkin Strandellin (1991, 87) mukaan perhe ja koti mielletään yleisesti yksilöiden turvasatamaksi ja intiimiksi alueeksi, johon ei yhteiskunnankaan suoda mielellään kajoavan. Perhe on yksityistä sfääriä ja siten vastakkainen julkiselle sfäärille, jolta se nimenomaan suojaa yksilöitä. Toiseksi maskuliinisuustutkimukseen perehtyneen Connellin mukaan perheen väkivaltaongelma on tilastojen valossa sukupuolistunut ongelma: tekijänä on useimmiten mies ja uhreina naiset ja ainakin välillisesti lapset. Ongelman käsittelyssä sukupuolikysymys on luonut selvästi kaksi leiriä: tekijät ja uhrit. Sukupuoliaspekti heijastuu vastaavasti myös interventioideologioissa. Lähtökohta on ollut otollinen feministiselle lähestymistavalle, jossa perhe muun yhteiskunnan tavoin nähdään patriarkaalisen vallankäytön näyttämönä. (Nyqvist 2001, 13.) Kolmantena interventiokäytäntöihin liittyvänä dilemmana voidaan pitää perheen asemaa erilaisten sosiaalisten ongelmien ratkaisuyrityksissä. Forsberg (1995, 69) on todennut, että sosiaalityön käytännöissä perhe nähdään paradoksaalisesti sekä syynä että ratkaisuna yksilötasolla esiintyviin ongelmiin. Yksinkertaistaen väkivaltaongelma perheessä voidaan nähdä joko aikuisten vuorovaikutus- ja kommunikaatio-ongelmana ja siten osana perheongelmaa tai väkivaltaongelmana, jossa voidaan tunnistaa tekijä ja hänen uhrinsa. Faganin mukaan parisuhdeväkivallassa on myös monia piirteitä, jotka tekevät siihen puuttumisen rikosoikeuden keinoin mutkikkaaksi ja vaikeaksi. Näitä piirteitä ovat mm. uhrin ja tekijän välillä olevat voimakkaat tunnesiteet, taloudelliset seikat, yhteiset lapset ja omaisuus. Verrattuna vierasväkivallan uhriin, perheväkivallan uhri tavoittelee harvemmin tekijän rangaistusta ja useammin muita asioita kuten turvallisuutta, lasten hyvinvointia ja pahoinpitelijänsä muuttamista. Tämä voi merkitä ristiriitaa uhrin ja niin kutsutun yleisen edun välillä, kun yleinen etu saattaisi vaatia rangaistusta yleisestävyyden tehostamiseksi. (Takala & Mielityinen 2001, 293-294.)

12 Koski (1999, 51) tuo esille myös kysymyksen avun hakemisen vaikeudesta. Avun hakemisen kynnys on usein erittäin korkea perheväkivallan kohteeksi joutuneelle naiselle. Kynnyksen ylittäminen voi viedä vuosia. Piispa & Heiskanen (1998, 10-12) kuvailevat naisiin kohdistuvan väkivallan kustannuksia selvittävässä raportissaan avun hakemisen tapoja parisuhdeväkivaltatilanteeseen heidän aiemman tutkimuksensa, Usko, toivo ja hakkaus -tulosten perusteella. Myös heidän mukaansa naiset hakevat apua parisuhdeväkivaltaan harvoin. Heidän tutkimukseensa osallistuneista naisista 30 %, 152 000 naista, oli hakenut apua viranomaisilta, epävirallista kautta apua oli hakenut 30 %, 152 000 naista ja 40 %, 200 000 naista ei ollut koskaan kertonut väkivallasta kenellekään. Parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneet naiset, joille väkivallasta ei aiheutunut fyysisiä tai henkisiä seuraamuksia, olivat harvemmin hakeneet apua virallista kautta. Virallista apua hakeneilla väkivalta oli ollut useammin vammoiltaan vakavampaa kuin muilla. Sen sijaan lievemmät vammat ja henkiset seuraukset olivat yhtä yleisiä sekä virallista että epävirallista kautta apua hakeneilla. Yksi väkivallan piirre on sen eskaloituminen eli väkivallan muuttuminen yhä vakavammaksi ja vaarallisemmaksi kerta kerralta. Usein väkivaltainen käyttäytyminen alkaa sanallisesti ja muuttuu myöhemmin fyysiseksi väkivallaksi. Sanallinen väkivalta voi toimia ikään kuin fyysisen väkivallan katalysaattorina. Erityisesti väkivalta, jossa väkivallantekijä on kontrolloiva, käyttää pakkovaltaa ja toisen pakottamista ja kokee menettävänsä kasvonsa, voi eskaloitua fyysiseksi väkivallaksi. (Lehtonen & Perttu 1999, 38.) Jos prosessia estäviä tekijöitä ei ilmaannu, on vaarana, että väkivalta muuttuu jossain vaiheessa hengenvaaralliseksi. (Antikainen 1999, 198-201.) 2.4 Parisuhdeväkivallan selitysmallit Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö (1991, 28) esittelee erilaisia malleja, joilla väkivallan syitä on pyritty jaottelemaan. Parisuhdeväkivallan syistä on esitetty useita erilaisia selitysmalleja. Toiset painottuvat yksilö- ja ryhmätason selityksiin ja toiset taas yhteiskunnan rakenne- ja kulttuuritekijöihin.

13 Parisuhdeväkivaltateoriat näkevät väkivallassa sairautta, poikkeavaa käytöstä ja rikollisuutta. Parisuhdeväkivallasta esitettyjä teorioita voidaan arvostella erityisesti siitä, että ne hakevat yleispätevää selitystä parisuhdeväkivallalle eivätkä ota huomioon sitä, että rikollisuuden tasoon ja rakenteeseen eri aikoina voivat vaikuttaa eri syyt, vaikka rikoksentekijäksi tai uhriksi valikoitumiseen johtaneet tekijät olisivatkin samoja. 1. Psykopatologiset selitysmallit edustavat varhaisimpia selityksiä ja pyrkivät korostamaan yksilö- ja ryhmätason ongelmia, individualisoimaan väkivaltakysymyksen ja etsimään ratkaisua yksilöön vaikuttavista toimenpiteistä. Sekä tekijän että uhrin käyttäytymistä pidetään psykopatologisissa malleissa normaaliyhteiskunnan käyttäytymiskaavoista poikkeavana. Selitystä etsitään tekijän kehittymättömästä persoonallisuudesta, lapsuuden kokemuksista jne. Uhrien on taas voitu uskoa masokistisesti hakevan väkivaltaisia tilanteita. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 28.) 2. Perhedynaamisissa selitysmalleissa lähdetään siitä, että väkivalta on vain oire perheen sisäisestä ongelmasta. Tilanteisiin liittyvät tekijät voivat ruokkia väkivallan syntyä, esimerkkeinä rahan puute, työttömyys tai epätoivottu raskaus. Väkivalta nähdään yhtenä resurssina ja keinona muiden resurssien kuten rahan, rakkauden ja yhteisten tavoitteiden loppuessa. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 29.) Perhedynaamisia malleja on moitittu niiden väkivaltaa ymmärtävästä ja hyväksyvästä asenteesta. Liika ymmärtäminen voi voimistaa asenteita, jotka pitävät parisuhteessa tai kotona tapahtuvaa väkivaltaa perheensisäisesti ratkaistavana asiana eikä rikoksena. Mallin on nähty syyllistävän myös uhrin käyttäytymisen väkivaltaa provosoivana tai myötävaikuttavana seikkana. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 29.)

14 3. Kulttuuriteorioiden lähtökohtana on käyttäytymismallien oppiminen. Malleja käyttäytymiselle saadaan yhteiskunnan yleisen väkivaltaisuuden tasosta ja hyväksyttävyydestä ja perheen tai ryhmän sisäistä legitiimiä käyttäytymiskaavaa soveltamalla sekä sosiaalisen perimän välityksellä. Väkivalta on luvallinen keino jonkin halutun päämäärän saavuttamiseksi. Perheyhteisössä tarjoutuu lukuisia konfliktin mahdollisuuksia, minkä vuoksi ei ole tavatonta, että väkivaltaa niin usein esiintyy konfliktien ratkaisukeinoina, koska muunlaisia tapoja ei ole opittu. Väkivalta on siten normaalia eikä poikkeavaa. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 29-30.) 4. Sosiaalisissa rakenneteorioissa painotetaan yhteiskunnassa vallitsevien eriarvoisuustekijöiden vaikutuksia. Taloudelliset olosuhteet, huono asumistaso, suhteellinen köyhyys, työpaikan menetys ym. aiheuttavat ahdistuneisuutta, joka pahimmillaan voi johtaa väkivaltaan läheistä kohtaan. Myös se, ettei erilaisia rooliodotuksia kyetä täyttämään, voi johtaa väkivaltaiseen ahdistuneisuuteen. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 30.) 5. Feministiset teoriat ovat rakenneteorioiden sovellutuksia. Feministien ajattelutavan mukaan väkivalta on heijastumaa epätasa-arvoisista valtasuhteista. Yhteiskunta on luonteeltaan patriarkaalinen ja miehet haluavat hallita ja kontrolloida vaimojaan ja naisia ylipäänsä. Naisiin kohdistuva väkivalta ei myöskään ole opittua käyttäytymistä, vaan miesvaltainen yhteiskunta odottaa ja edellyttää miehen dominoivan ja kontrolloivan naista. Teorioissa korostetaan väkivallan rikosluonnetta ja naisen uhrina oloa. Perhe on tämän näkemyksen mukaan yhteiskunnan pienoismalli. (Naisiin kohdistuva väkivalta Väkivaltajaoston mietintö 1991, 30.) Myös Grönforsin mukaan (1994, 65-66) väkivallan voidaan tulkita olevan miesten keino ylläpitää valtaa naisiin nähden. Väkivaltaa käytetään erityisesti silloin, kun miesten ylivalta on uhattuna. Kysymys miehisestä vallankäytöstä saa eri sävyjä tarkastelukulmasta riippuen. Yleisellä tasolla voidaan väittää, että elämme miesten maailmassa. Esimerkiksi poliittiset ja taloudelliset organisaatiot

15 ovat kiistatta miesten hallinnassa. Maskuliinisuus yhdistetään näin helposti mahdollisuuteen käyttää valtaa ja harjoittaa kontrollia eri yhteiskunnan alueilla perhe-elämä mukaan lukien. Väkivalta näyttäytyy eräänä keinona päästä haluttuihin tavoitteisiin. Se on luonteeltaan instrumentaalista: tavoitteet ovat konkreettisia asioita, kuten taloudellinen hyöty, mutta pyrkimyksenä voi olla myös hyväksynnän, statuksen tai jonkin muun ei-konkreettisen päämäärän saavuttaminen. Väkivallan avulla miehet pyrkivät ottamaan ohjat omiin käsiinsä, ajamaan tahtonsa läpi ja palauttamaan menetetyn maineensa tai itsekunnioituksensa (Nyqvist 2001, 31). Tämän tutkimuksen kannalta perheväkivallan selitysmallit ovat tärkeitä siksi, että se, mistä väkivallan nähdään johtuvan, vaikuttaa myös siihen, minkälaisia mahdollisuuksia erilaisilla perheväkivaltaan suunnatuilla interventiokeinoilla nähdään olevan.

16 3 RIKOSTEN SOVITTELU SUOMESSA Rikosten sovittelu Suomessa on kehitetty rinnakkaiseksi ja osin vaihtoehtoiseksi konfliktinratkaisukeinoksi virallisen oikeusjärjestelmän lisäksi. Sovittelujärjestelmä on valtakunnallisesti organisoimatonta eli paikkakuntien käytännöt vaihtelevat mm. sen suhteen, missä ylipäänsä sovitellaan, minkälaisia tapauksia sovitellaan, kuka sovittelutoimintaa järjestää ja kenen toimesta tapaukset ohjautuvat sovitteluun. Itse sovittelutapahtuma on rikoksen osapuolten, epäillyn ja asianomistajan, uhrin ja tekijän, välinen osapuolille vapaaehtoinen neuvottelutilanne, jossa on mukana myös puolueeton, tehtävään koulutuksen saanut vapaaehtoissovittelija tai sovittelijapari. Sovitteluneuvottelussa keskustellaan tapahtuneesta rikoksesta ja siitä, miten teko voitaisiin hyvittää. Sovittelua sovelletaan asianomistaja- sekä virallisen syytteen alaisiin rikoksiin. Virallisen syytteen alaiset rikokset etenevät sovittelusta huolimatta aina myös syyttäjälle. Onnistunut sovittelu voi johtaa syyttämättä jättämiseen tai lieventää teon rikosoikeudellisia seuraamuksia. Sovittelun epäyhtenäiseen ja näin kansalaisille epätasa-arvoisuutta tuottavaan asemaan yritetään parhaillaan saada muutosta. Tänä vuonna on tehty lakialoite sovittelun valtakunnallistamisesta, joka toteutuessaan johtaisi sovittelun aseman yhdenmukaistamiseen Suomessa. Opinnäytetyöni tekemisen aikoihin sovittelun valtakunnallistamiseen tarvittavat varat kuitenkin poistettiin valtion budjettiehdotuksesta. 3.1 Historia ja nykypäivä Vielä vuonna 1976 ilmestynyt Rikosoikeuskomitean mietintö painotti seuraamusjärjestelmän yksinkertaisuutta, selväpiirteisyyttä, seuraamuslajien vähälukuisuutta ja siitä seuraavaa ennustettavuutta sekä lainkäytön yhdenmukaisuut-

17 ta. Tästä huolimatta mietinnöstä saattoi havaita, että Suomessakin alkoi viritä kiinnostus vaihtoehtoihin: komitea esitti seuraamusjärjestelmään vapausrangaistuksen vaihtoehtoja. Erityisesti nuoria koskevan seuraamusjärjestelmän rakentamista puhtaasti rankaisulliseksi ei enää nähty tarkoituksenmukaiseksi. Pian tämän jälkeen vaatimukset eivät rajoittuneet vain vaihtoehtoisiin seuraamuksiin. Suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa alkoi kuulua ensimmäisiä esityksiä myös vaihtoehtoisista konfliktinratkaisutavoista. Suomessakin haluttiin, ja nähtiin välttämättömäksi, kokeilla sovittelua. (Järvinen 1993, 1.) Rikosten sovittelu käynnistyi Suomessa Vantaalla 1980- luvun alussa Suomen Akatemian, kirkon sekä Vantaan kaupungin viranomaisten yhteistyönä Sovitaan - projektina. Kokeiluprojektissa käytettiin vapaaehtoisia sovittelijoita ja vapaaehtoistyön keskeinen asema näkyy suomalaisessa sovittelujärjestelmässä edelleen. Toiminnalla oli ja on edelleen vahva kytkentä lastensuojelullisiin tavoitteisiin ja nuorisotyöhön sekä sosiaalityöhön ylipäänsä. (Mielityinen, 1999, 1.) Toiminnan organisoinnin näkökulmasta sovittelu asettuu kolmen osa-alueen risteyskohtaan. Läheisten sosiaalihuollon yhtymäkohtiensa lisäksi se on tekemisissä oikeuslaitoksen kanssa, ja kolmanneksi se liittyy kansalaisyhteiskuntaan vapaaehtoistoiminnan kautta. (Suomen sovittelun tuki ry 1999, 9.) (kts. Kuvio 1.) OIKEUSLAITOS SOVITTELU SOSIAALITYÖ Vantaalla käynnistynyt toiminta vakiintui ja laajeni vähitellen muillekin suuremmille paikkakunnille. Myös rikosoikeusjärjestelmä oli kiinnostunut sovittelusta. Vuoden 1991 alussa voimaan tulleet säädökset toimenpiteistä luopumisesta lisäsivät edelleen syyttäjän ja tuomioistuimen mahdollisuuksia luopua toimenpi- VAPAAEHTOIS- TOIMINTA Kuvio 1. Sovittelu toiminnan organisoinnin näkökulmasta

18 teistä asianosaisten päästyä sopimukseen. (Laitinen & Aromaa 1994, 228-229.) Tänä päivänä rikosten sovittelu on Suomessa kuntien järjestämää ja kustantamaa toimintaa. Sovittelutoimistot sijoittuvat suurimmassa osassa kuntia sosiaalitoimen alaisuuteen. Sovittelun järjestäminen ei kuitenkaan kuulu kuntien lakisääteisiin tehtäviin. Organisoitujen sovittelupalvelujen puuttuminen suuresta osasta maata onkin koettu vakavaksi tasavertaisuusongelmaksi. (Takala & Mielityinen 2001, 288.) Iivarin (2001, 30) toteuttaman kaikkiin Suomen kuntiin kohdistuvan postitse toteutetun, vastausprosentiltaan kattavan (91,2 %) kuntakyselyn mukaan rikos- ja riita-asioiden sovittelua järjestetään maassamme monin eri tavoin. Toiminnan intensiteetissä ja kattavuudessa on kuitenkin suurta alueellista vaihtelua. Kuntakyselyn tulosten mukaan sovittelun organisoimiseen ei ole olemassa yhtä yhtenäistä mallia. Osa kunnista on perustanut oman sovittelutoimiston, osa hankkii sovittelun ostopalveluna, kun taas osissa kunnista viranhaltijat hoitavat sovittelun oman toimensa ohella. Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että vastaa sovittelutoiminnasta sitten mikä instanssi tahansa, niin useimmiten varsinaisen sovittelun hoitavat vapaaehtoiset sovittelijat, joille usein korvataan toiminnasta aiheutuneet kulut (kulukorvaus). (Iivari 2001, 31.) Ainakin periaatteellisen valmiuden sovittelupalveluiden tarjoamiseen ilmoitti 255 kuntaa. Näin ollen sovittelupalvelua oli saatavilla 56, 4 % Suomen kunnista ja 82, 9 % väestöstä asuu kyseisten kuntien alueella. Todellisuudessa palvelujen käyttömahdollisuudet eivät kuitenkaan ole näin kattavat, sillä ainoastaan 145 kunnassa oli ollut sovittelutapauksia vuoden 1999 aikana. Näiden kuntien alueella asuu 71, 7 % väestöstä. Ero ei selity yksinomaan rikollisuuden määrän vaihtelulla, sillä kommenteissaan useat vastaajat kertoivat uskovansa puutteellisen informaation poliisin, syyttäjän ja kuntien viranomaisten välillä olevan suurin syy siihen, ettei tapauksia ohjaudu sovittelun piiriin. (Iivari 2001, 37.)

19 Iivarin (2001, 37) selvityksen perusteella voidaan myös todeta, että sovittelun piiriin tuli yhteensä 4573 tapausta vuonna 1999 ja että sovittelu keskittyi voimakkaasti suuriin kaupunkeihin. 3.2 Sovittelu ja sen tavoitteet Sovittelu on molemmille rikoksen osapuolille vapaaehtoinen, oikeuden ulkopuolinen tapa ratkaista rikos- ja riita-asioita. Suomalaista sovittelua voidaan luonnehtia rikosprosessille vaihtoehtoiseksi menettelyksi, joka voi korvata oikeuskäsittelyn osin tai kokonaan ja johtaa rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumiseen tai lieventää rangaistusta. Sovitteluun voidaan suhtautua joko sosiaalityöpainotteisesti tai rikosseuraamuspainotteisesti. Erityisesti sovittelijoiden piirissä halutaan kuitenkin korostaa sovittelun erillisyyttä viranomaistoiminnasta ja yhteyttä kansalaisyhteiskuntaan. Sovittelijat ovat paikallisyhteisönsä edustajia, koulutettuja vapaaehtoisia, jotka eivät ole sovittelijan tehtävässään työ- tai virkasuhteessa. (Suomen sovittelu tuki ry 1999, 13.) Sovittelu tarjoaa monessa tärkeässä mielessä toisenlaisen tavan ratkaista riitaja rikosasioita kuin perinteinen oikeusprosessi. Keskeistä sovittelussa on maallikkoajatteluun perustuva, osapuolten ehdoilla tapahtuva ongelmanratkaisu, jossa otetaan huomioon myös oikeuslaitoksen odotukset. Sovittelussa ei näin keskitytä rikosoikeuden tavoin tarkastelemaan sitä, onko tekijä rikkonut jotakin rikosoikeuden normia, vaan huomion keskipisteenä ovat osapuolten väliset inhimilliset suhteet ja niissä tapahtuneet vauriot. Sovittelussa on kysymys siitä, millä tavoin loukatun osapuolen niin aineelliset kuin henkisetkin menetykset voidaan korvata. (Suomen sovittelu tuki ry 1999, 13.) Norjalaisen virallista järjestelmää innokkaasti kritisoineen ja sovittelun ideologin Nils Christien (1983, 80) mukaan konflikti on pelkästään uhrin ja tekijän välinen asia, johon heidän tulisi löytää ratkaisu. Uhri voidaan nähdä kaksinkertaisena häviäjänä, mikäli hän ei rikoksen uhriksi joutumisen lisäksi saa edes osallistua oman asiansa hoitamiseen. Jos uhrin sijasta valtio osoittaa paheksuntaa ja edustaa häntä prosessissa, varastaa tuomioistuin uhrilta konfliktin.

20 Sovitteluun liittyvät sosiaaliset, kasvatukselliset ja kokonaisvaltaisen auttamisen tavoitteet täydentävät nykyisin sovittelun alkuperäisiä tavoitteita entistä selkeämmin, joskus jopa syrjäyttäen ne. Niitä argumentteja, puheenvuoroja ja toimenpiteitä, joilla sovittelu kytketään ensisijaisesti sosiaalitoimeen ja sosiaalityöhön nimitetään Järvisen (1993, 129) tekemässä Suomen sovittelutoiminnan arviointitutkimuksessa sosiaalityödiskurssiksi. Sovittelua käynnistettäessä esille tuodut alkuperäiset tavoitteet ja niiden puolesta käytetyt puheenvuorot, joissa korostettiin vaihtoehtoisuutta oikeusjärjestelmälle, rikosasioiden säännön mukaiselle käsittelylle ja viranomaistoiminnalle, nimettiin tutkimuksessa vaihtoehto virallisjärjestelmälle diskurssiksi. Toisaalta sovittelu voidaan nähdä myös rikosoikeuden lisäresurssina (Takala & Mielityinen 2001, 288). Koska sovittelulla ei ole mitään mahdollisuuksia onnistua, jolleivät osapuolet ole halukkaita siihen osallistumaan, vapaaehtoinen osallistuminen on edellytys kaikelle sovittelulle. Tämä erottaa sovittelun perinteisestä rikosoikeusprosessista ja osoittaa, että tapaus on suuressa määrin osapuolten omassa hallinnassa. (Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta, 13.) Myös Mielityinen (1999, 104) näkee vapaaehtoisuuden yhtenä sovittelun keskeisemmistä lähtökohdista. Yksi vapaaehtoisuuden toteutumisen edellytys on, ettei tekijä kohdista uhriin painostusta. Sovittelulla nähdään olevan monia myönteisiä puolia sekä uhrin että rikoksentekijän näkökulmasta. Osallistumalla sovitteluprosessiin uhrin on mahdollista saada henkilökohtainen anteeksipyyntö ja selitys rikoksentekijältä sekä ilmaista omat tunteensa. Tämä auttaa usein vaimentamaan vihaa ja pelkoa, ja edistää näin pitkällä tähtäimellä toipumista. Lisäksi uhri pystyy sovittelussa neuvottelemaan hyvityksestä kokonaisvaltaisemmin omien tarpeittensa mukaan. Uhri voi saada realistisemman käsityksen rikoksentekijästä ja tämän käyttäytymisestä. Jotkut uhrit saattavat reagoida rikoksentekijän halukkuuteen ottaa vastuu rikoksesta ilmaisemalla oman halunsa anteeksiantoon. (Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta, 10.) Rikoksentekijän näkökulmasta mahdollisuus tavata uhri kasvokkain ja pyytää anteeksi on tärkeä osatekijä siinä, että rikoksentekijä saadaan tajuamaan teke-

21 mänsä vahinko ja uhrille aiheuttamansa tuska ja kärsimys. Lisäksi rikoksentekijälle annetaan sovittelun avulla mahdollisuus osallistua suoraan konfliktin ratkaisuun ja hyvityksestä sopimiseen (esim. rahakorvaus), mikä voi auttaa suhteiden uudelleen vakiinnuttamisessa yhteisöön. Näin sovittelulla edistetään rikoksentekijän kuntoutumista ja uudelleen sopeutumista yhteiskuntaan. (Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta, 10.) Uhrin kasvokkainen kohtaaminen saattaa ehkäistä myös uusiin rikoksiin syyllistymistä. Sovittelulla voi olla näin ollen erityisestävä vaikutus. (Järvinen 1993, 124.) Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksen nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta mukaan sovittelu edellyttää osapuolten aktiivista osallistumista ja kykyä tehdä ratkaisuja omissa asioissaan neuvottelujen kuluessa. Suuri voimasuhteiden epätasapaino, kuten toisen osapuolen riippuvuussuhde toisesta osapuolesta, välillinen tai välitön väkivallan uhka, saattaa estää vapaaehtoisen osallistumisen ja aidon myöntymisen sopimukseen. Komitean suosituksen mukaan tulisi kuitenkin tunnustaa, että sovittelija voi korjata monet erot valtasuhteissa ja taidoissa, koska sovittelija pyrkii palauttamaan tasapainon epäedullisessa asemassa olevan osapuolen hyväksi. (R (99) 19, 17.) 3.3 Virallisen syytteen alainen rikos, asianomistajarikos Sovittelua sovelletaan rikosasioihin, jotka jakaantuvat virallisen syytteen alaisiin rikoksiin ja asianomistajarikoksiin. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa tapaus etenee sovittelusta ja mahdollisesta sopimuksesta huolimatta aina myös syyttäjälle asti, jonka on harkittava, tehdäänkö jutusta syyttämättäjättämispäätös vai nostetaanko sovittelusta huolimatta syyte yleisen edun nimissä, jolloin asia käsitellään käräjäoikeudessa. Asianomistajarikoksissa käsittely oikeusprosessissa voidaan lopettaa jo poliisivaiheessa poliisin tutkinnanlopettamispäätökseen tai päätökseen jättää rikosasia ilmoittamatta, jos rikoksen uhri ei muuta vaadi. Asian oltua sovittelussa se lähetetään takaisin poliisille tai syyttäjälle asian jatkoratkaisua varten. (Aalto-

22 nen 1998, 31.) Mikäli asianomistaja sovittelun seurauksena luopuu rangaistusvaatimuksestaan, joutuu syyttäjä tekemään asianomistajarikoksen ollessa kyseessä asiassa syyttämättäjättämispäätöksen. Perhe- ja parisuhdeväkivaltatapausten osalta useimmiten sovitteluun tulevat jutut ovat rikosnimikkeeltään pahoinpitelyjä tai lieviä pahoinpitelyjä. Pahoinpitely on virallisen syytteen alainen rikos ja lievä pahoinpitely asianomistajarikos. 3.4 Sovittelualoite, sovittelutoimistot, vapaaehtoissovittelijat Ennen kuin sovitteluneuvottelut pääsevät alkuun ja sovitteluprosessi voi käynnistyä, on jonkun joko uhrin, syylliseksi epäillyn, lapsen tai nuoren huoltajan taikka viranomaisen tiedettävä sovittelumahdollisuudesta ja otettava yhteyttä sovittelutoimistoon. (Järvinen 1993, 69.) Sovittelutoimisto hoitaa tapauksen vastaan ottamisen ja yhteistyön eri viranomaisten kanssa sekä vapaaehtoissovittelijoiden kanssa. Lisäksi useilla paikkakunnilla sovittelutoimisto selvittää ennakolta osapuolten halukkuuden sovitteluun. (Suomen sovittelun tuki ry 1999, 33.) On tärkeää huomata, että tapausten ohjaaminen sovitteluun on harkinnanvaraista ja viranomaiskohtaista. Sovittelujen määrä on riippuvainen viranomaisten aktiivisuudesta. (Aaltonen 1998, 32.) Rikosten osapuolten vähäinen omaaloitteisuus on Järvisen mukaan (1993) kuitenkin kaikkia paikkakuntia leimaava piirre. Esimerkiksi Helsingin Sovittelutoimintaan saapui vuonna 2000 yhteensä 868 juttua, joista 539 (62%) oli saapunut syyttäjältä, 201 (23%) poliisilta, 111 (13%) sosiaaliviranomaiselta, asianomistajalta 6, epäillyltä 3 ja muut 8. (Helsingin Sosiaalivirasto Sovittelutoiminta, Tilasto. Vuosi 2000.) Kts. Kuvio 2. Parisuhdeväkivallan osalta vuonna 2001 Helsingin Sovittelutoimintaan saapuneista 51 jutusta 32 oli tullut syyttäjältä, 16 poliisilta, 1 epäillyltä, 1 uhrilta sekä yksi sosiaalityöntekijältä. (Helsingin Sovittelutoiminta 2001. Lähisuhdeväkivallan sovittelu.)

23 600 500 400 300 200 100 0 Helsingin Sovittelutoimintaan vuonna 2000 saapuneet jutut aloitteentekijän mukaan 539 Poliisi 201 Sosiaaliviranomainen 111 Asianomistaja 6 3 8 Muut Kuvio 2. Helsingin Sovittelutoimintaan vuonna 2000 saapuneet jutut aloitteentekijän mukaan Suomalainen sovittelujärjestelmä nojautuu vahvasti vapaaehtoisten sovittelijoiden varaan, jotka saavat työstään ainoastaan pienen kulukorvauksen. Sovittelijaksi voi pätevöityä tällä hetkellä Suomessa useita eri reittejä. Työväenopistoissa järjestetään 30 tunnin peruskursseja, eräissä toisen asteen oppilaitoksissa on mahdollisuus suorittaa sovittelukurssi ja lisäksi koulutusta järjestävät eräät kuntien sovittelutoiminnasta vastaavat yhdistykset. (Mielityinen 1999, 18.) Sovittelija on sovittelun mahdollistaja. Jokainen sovittelija luo oman toimintatapansa persoonansa, taustansa ja sovittelukokemuksensa pohjalta. Lähtökohtana on, että sovittelija ei ole tuomari, asianajaja eikä terapeutti. Toisaalta sovittelu ei myöskään ole tavanomainen neuvottelutilanne, sillä osapuolten tunteille ja kokemuksille on annettava erityistä merkitystä. (Suomen sovittelun tuki ry 1999, 23.) Ervastin (2001, 30) mukaan sovittelijan roolista on olemassa kaksi toisistaan selkeästi erottuvaa perusmallia: 1) sovittelija, joka aktiivisesti pyrkii keskustelemaan osapuolten kanssa yhdessä ja erikseen, ja yrittää saada osapuolet mahdollisimman lähelle toisiaan, 2) sovittelija, joka pyrkii vain olemaan taustalla ja luomaan sellaiset olosuhteet, että osapuolet voivat ratkaista riidan.

24 3.5 Sovittelun jatkuva kehittäminen ja tutkimus Sovittelu on useimmissa maissa suhteellisen uusi ilmiö. Se tarvitsee laajan hyväksynnän sekä yhteiskunnalta yleensä, että rikosoikeusjärjestelmältä, jonka kanssa se työskentelee tiiviisti. Yhteisymmärrys ja molemminpuolinen kunnioitus ovat erittäin tärkeitä. On erityisesti tarpeen osoittaa, että sovittelu tuo rikosprosessiin uusia piirteitä ja sovittelupalvelun tulee osoittaa korkeaa ammattitaitoa. Tämän edistämiseksi tulisi edistää säännöllistä yhteydenpitoa ja neuvotteluja sovittelupalveluhenkilöstön ja rikosoikeusjärjestelmän henkilöstön välillä (mukaan lukien oikeusministeriö, tuomioistuimet, syyttäjistö ja poliisi). (Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta, 20.) Kehittämisen kannalta on oleellista myös sovittelun tutkimus ja arviointi. Tutkimus on olennaisen tärkeää tiedon saamiseksi sovittelun toimimisesta. Sovittelun kehittämisen jatkamiseksi on tärkeää arvioida olemassa olevia malleja. Arvioiva tutkimus rikosasioiden sovittelusta on tarpeen erityisesti siitä syystä, että se on vielä useimmissa Euroopan maissa alkuvaiheessa. (Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus nro R (99)19 rikosasioiden sovittelusta, 20.) Suomessa Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 1.12.1998 laajapohjaisen rikosja riita-asioiden sovittelun seuranta- ja arviointiryhmän, jonka tehtävänä on mm. arvioida sovittelun järjestämis- ja rahoitusmalleja, tehdä mahdollisia kehittämisehdotuksia sekä edistää sovittelutoiminnan laajenemista. (Iivari 2001, 16.)

25 4 PERHE- JA PARISUHDEVÄKIVALLAN SOVITTELU Pahoinpitelyrikokset (sisältäen perheväkivaltatapaukset) ovat sovittelun suurin yksittäinen rikosryhmä. Perhe- ja parisuhdeväkivallan osalta niiden lisääntymiseen sovittelussa vaikutti oleellisesti vuoden 1995 lakimuutos, jossa pahoinpitely yksityisellä paikalla muuttui asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Tämä lisäsi sovitteluun tulleiden lähisuhdeväkivaltatapausten määrää. Kaikki edellisessä kappaleessa esittelemäni sovittelun periaatteet pätevät myös perheväkivallan sovitteluun. Sovittelun sopivuudesta tämänkaltaisten rikosten käsittelyyn on kuitenkin kiistelty paljon. Tämän vuoksi halusin nostaa perhe- ja parisuhdeväkivallan sovittelun omaksi kappaleekseen. Perheväkivallan sovittelua koskevat mielipiteet ja näkemykset ja niiden perustelut vaihtelevat. Epäilyksiä sovittelun toimimattomuudesta perhe- ja parisuhdeväkivallan suhteen on perusteltu mm. sovittelijoiden epäpätevyydellä, perheväkivaltaan liittyvien ominaispiirteiden perusteella sekä sillä, että sovittelu hämärryttää pahoinpitelyn rikosluonteen. Toisaalta sovittelulla on nähty olevan myös lupaavia elementtejä parisuhde- ja perheväkivallan interventiokeinona. Perheväkivallan sovittelua ei Suomessa ole tutkittu ja sen tutkimus myös kansainvälisellä tasolla on suhteellisen vähäistä. Tällä hetkellä on kuitenkin meneillään Perheväkivallan kohtaaminen sovittelussa - kehittämis- ja tutkimusprojekti, jonka toteuttajia ovat Ensi- ja turvakotien liitto ry, Suomen Sovittelun tuki ry, Raiskauskriisikeskus Tukinainen ry sekä Stakes. Käytän opinnäytetyössäni rinnan parisuhde- ja perheväkivallan käsitteitä, jotka vaihtelevat myös tutkimusaineistossani sekä kirjallisuudessa. Käsitteisiin ei liity kohdallani arvolatauksia, vaan ne viittaavat yleisesti erilaisiin sovitteluun tuleviin rikostapauksiin, jotka useimmiten ovat pahoinpitelyjä, ja joissa suurimmassa osin tekijänä on mies ja uhrina nainen.

26 4.1 Pahoinpitelyrikokset sovittelussa Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen yhteistyönä toteuttama tutkimushanke toteutettiin vuosina 1995-1997 (Mielityinen 1999, esipuhe). Tutkimushankkeen puitteissa kaikille sosiaali- ja terveysministeriön tiedossa olevilta sovittelupaikkakunnille tehtiin tilastokysely, jossa selvitettiin muun muassa sovitteluun tulevien juttujen valikoitumista. Pahoinpitelyrikosten osalta esimerkiksi vuonna 1997 selvitettyjä pahoinpitelyrikoksia (poliisilta saatu tieto) oli 12 817, joista soviteltiin 11, 5 prosenttia. Tyypilliset soviteltavat rikostyypit ovat myös rikostyyppejä, joista on tehty eniten syyttämättäjättämispäätöksiä. Vuonna 1997 pahoinpitelyrikoksista tehtiin 4303 syyttämättäjättämispäätöstä ja pahoinpitelyjä soviteltiin 1472. (Mielityinen 1999, 24-29.) Mielityisen (1999, 36) mukaan pahoinpitelyt ovatkin kasvaneet sovittelun suurimmaksi yksittäiseksi rikosryhmäksi ja niiden osuus oli tutkimushankkeen aikana jo noin 40 % kaikista rikoksista. Tällöin esimerkiksi Helsingissä pahoinpitelyjen osuus kaikista sovitelluista rikoksista oli jo 57 %. 4.2 Taustaa parisuhdeväkivallan sovitteluun Parisuhdeväkivalta nousi 1990- luvulla Suomessakin yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi samoin kuin se oli noussut jo ehkä vuosikymmentä, paria aikaisemmin muissa länsimaissa. Samoin kuin muualla, voimistuva mielipide halusi Suomessakin tehostaa puuttumista läheissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan. Naisiin kohdistuva väkivalta nähtiin yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, ilmaukseksi sukupuolten epätasa-arvosta, johon piti puuttua myös rikosoikeuden keinoin. Keskeinen muutos oli se, että myös yksityisellä paikalla tapahtunut pahoinpitely tuli virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi (RL 21.4.1995/578). Tarkoituksena oli myös viestiä, että perheen ja muiden läheisten ihmissuhteiden yksityisyyden suoja ei saa merkitä väkivallan hyväksymistä näissä suhteissa. Erityisesti haluttiin muuttaa tilannetta, jossa jutut raukesivat pahoinpitelystä poliisille ilmoituksen tehneiden naisten peruessa rangaistusvaatimuksensa. Lakiin jätettiin kuitenkin

27 lakiasiainvaliokunnan ehdotuksesta mahdollisuus syytteistä luopumiseen asianomistajan vakaasta tahdosta (RL 21:17). (Takala & Mielityinen 2001, 297-298.) Tähän mahdollisuuteen näytti liittyvän myös se, että sovitteluun ohjautui aikaisempaa enemmän perheväkivaltatapauksia. Syyttäjille sovittelu oli yksi keino selvittää asianomistajan tahdon vakautta. Tekijän ja asianomistajan välinen sovinto voi lain mukaan muutenkin vaikuttaa syyteharkintaan ja alentaa rangaistusvastuuta. Muutoksen jälkeen sovitteluun alkoi tulla aikaisempaa enemmän parisuhdeväkivaltatapauksia. (Takala & Mielityinen 2001, 298.) Perheväkivallan sovittelusta on keskusteltu aikana, jolloin Suomessa on kiinnitetty erityistä huomiota naisiin kohdistuneeseen väkivaltaan. Tästä näkökulmasta jo perheväkivallan käsite on nähty ongelmallisena, koska se häivyttää tekijän ja uhrin. Keskisen (1996) mukaan perheväkivallan käsitettä ovat kritisoineet erityisesti feministitutkijat, joiden mielestä perheväkivalta suuntaa ajatukset perhedynamiikkaan ja vuorovaikutukseen väkivallan synnyn taustana. Kritiikin mukaan käsite myös siirtää pois huomiota naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja tekee miehen vastuun epäselvemmäksi. (Mielityinen 1999, 77.) Toisaalta Korkeela- Leppälä (2001, 31) perustelee perheväkivalta- käsitteen oikeutusta sillä, että väkivalta perheessä vanhempien välillä vahingoittaa koko perhettä, myös lapsia, vaikka he eivät olisi osallisina suoranaisiin tapahtumiin. Sovittelun yhteydessä keskustelu perheväkivallasta on keskittynyt lähes yksinomaan parisuhdeväkivaltaan. Vaihtoehtoisesti perheväkivallan sijaan on käytetty myös käsitettä läheisväkivalta. (Mielityinen 1999, 7.) Käytössä on myös käsite lähisuhdeväkivalta (Helsingin Sovittelutoiminta 2001, Lähisuhdeväkivallan sovittelu). Käsitteistä parisuhdeväkivalta tarkoittaa väkivaltaa, jonka uhri ja tekijä ovat joko nykyisiä tai entisiä avio-, avopuolisoita tai seurustelukumppaneita. Ylivoimainen valtaosa poliisin tietoon tulleesta parisuhdeväkivallasta on miehen naiseen kohdistamaa väkivaltaa näin myös Suomessa sovitteluun tulleista tapauksista. (Takala & Mielityinen 2001, 289.) Perheväkivallan sovittelulla viitataan yleensä juuri tähän. Toisaalta sovittelussa on myös tapauksia, joissa pahoinpitelijä on