Samuel Lindell REKISTERIONGELMAT LAULAMISESSA

Samuel Lindell REKISTERIONGELMAT LAULAMISESSA Opinnäytetyö KESKI-POHJANMAAN AMMATTIKORKEAKOULU Musiikin koulutusohjelma Joulukuu 2008

TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Yksikkö Taiteen yksikkö Koulutusohjelma musiikki Aika 10.12.2008 Tekijä/tekijät Samuel Lindell Työn nimi Rekisteriongelmat laulamisessa Työn ohjaaja Juha Ojala Sivumäärä 37 Työelämäohjaaja Juha Ojala Tämä opinnäytetyö on kirjallinen tutkielma, joka käsittelee ihmisäänen rekistereitä laulamisessa. Tavoitteena oli perehtyä etenkin rekisterien käyttämisessä esiintyviin ongelmiin ja niiden harjoittamiseen. Työn tavoitteena oli myös oppia jäsentämään ja esittämään rekisteri-ilmiö mahdollisimman selkeästi. Tutkielman kirjallinen aineisto koostuu äänenmuodostusta käsittelevästä kirjallisuudesta ja artikkeleista. Myös tekijän omia käytännön kokemuksia hyödynnetään. Tietoa rekisterien käyttämisen ongelmista löytyi kohtalaisesti. Aihetta oli kuitenkin vaikeaa tutkia, koska siihen vaikuttavat niin monet ääni-instrumentin osatekijät. Ongelmat voivat johtua ainakin lihaskoordinaation ongelmista, psykologisista tekijöistä kuten asenteista tai kehon fysiologisista ongelmista. Rekisterien harjoittamisessa on monia eri koulukuntia. Lihaskoordinaatiota voidaan parantaa harjoittelemalla ja psykologisia ongelmia poistaa oikeanlaisella tiedolla. Fysiologisten ongelmien selvittämisessä ja hoitamisessa tarvitaan usein esimerkiksi foniatrin tai muiden äänenhuollon ammattilaisten apua. Asiasanat laulaminen, äänenmuodostus, äänifysiologia, rekisterit, laulunopetus

ABSTRACT CENTRAL OSTRO- BOTHNIA UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Unit of Art Degree programme Music pedagogue Date 10th of December 2008 Author Samuel Lindell Name of thesis Vocal Register Problems in Singing Instructor Juha Ojala Pages 37 Supervisor Juha Ojala This degree work is a literary thesis about vocal registers in singing. The purpose was to familiarise with problems in using the vocal registers and to study how they can be practised. Another aim was to classify and depict the effect of registers as plainly as possible. The source material consists of books and articles dealing with singing, vocal formation, voice physiology and voice teaching. The author s personal experience and observations were utilized also. Information about problems in using different vocal registers was moderately available. But the subject was complex to research, because there are so many factors in the human body affecting the voice. At least the defective muscular coordination, psychological factors like attitude or physiological problems can affect the function of the vocal registers. There are lots of methods for training the registers. Muscular coordination can be developed by practising, and psychological problems can be taken care of by giving appropriate information for the singer. Identifying and caring about the physiological problems is often too difficult for a voice teacher and those problems require expertise of phoniatrician or other voice care professionals. Key words singing, vocal formation, voice physiology, vocal registers, voice teaching

TIIVISTELMÄ ABSTRACT SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 ÄÄNI-INSTRUMENTIN TOIMINTA LAULETTAESSA 3 2.1 Kurkunpää: äänen syntyminen ja säätely 4 2.2 Hengitys: ilmavirran tuottaminen ja säätely 6 2.3 Ääniväylä: äänen vahvistaminen ja muokkaaminen 8 3 REKISTERIT 11 3.1 Rekisterien määrittely ja jaottelu 11 3.2 Rekisterien vaihdokset 14 4 REKISTERIONGELMAT JA NIIDEN HARJOITTAMINEN 18 4.1 Päärekisterin ongelmat ja harjoittaminen 19 4.2 Muiden rekisterien etsiminen 21 4.3 Fysiologiset ongelmat 23 4.4 Pedagogisia lähestymistapoja rekistereihin 27 5 POHDINTA 30 LÄHTEET 35

1 1 JOHDANTO Ihmisääni voidaan jakaa monien muiden instrumenttien tapaan erilaisiin rekistereihin. Tietyssä rekisterissä laulettaessa äänet tuotetaan samalla tavalla ja äänenväri on melko samanlainen. Rekisterien fysiologisesta perustasta tutkijat ovat varsin yksimielisiä, mutta erimielisyyksiä on paljon siitä, kuinka monta rekisteriä ihmisäänessä on, ja mitä nimityksiä niistä tulisi käyttää. Ehkäpä tämän vuoksi laulunopettajien käsitykset rekistereistä voivat olla sekavia tai jopa ristiriitaisia. Joidenkin mielestä rekistereitä ei ole lainkaan, kun taas toiset väittävät niitä olevan runsaasti. Monissa laulutyyleissä rekisterien hallitseminen tyylinmukaisella tavalla on haastavaa ja vaatii harjoittelua. Toisissa tyyleissä taas ei ole yhtä oikeaa rekisterien käyttötapaa. Oma kiinnostukseni rekistereihin on virinnyt siitä, että itselläni on ollut suuria vaikeuksia oppia käyttämään niitä haluamallani tavalla. Myös kaikilla kuudella miespuolisella harjoitusoppilaallani rekisteriongelmat ovat olleet melko hankalia. Ilmiö on muutenkin keskeinen laulamisen kannalta, joten laulunopettajaksi opiskelevana pidän tärkeänä selvittää perusteellisesti, mistä siinä on kysymys. Jo muutaman vuoden ikäisenä huomasin, että minulla on ikään kuin kaksi erilaista ääntä, joista toinen oli normaali puhe- ja lauluääni, ja toinen joku kummallinen, huilumainen, korkea ääni, jolla pystyi myös laulamaan. Äänialassani näiden rekisterien välissä oli muutaman sävelaskeleen tyhjä alue, jossa en muistaakseni pystynyt laulamaan mitään säveliä. Äänenmurroksen jälkeen minulla oli edelleen nämä kaksi rekisteriä, kunnes 20-vuotiaana tuo ylempi alkoi hävitä. Viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut löytää edellä mainittujen rekisterien välistä aiemmin puuttuneen alueen. Sen sijaan tuo kaikkein ylin rekisteri ei ole palautunut. Opiskelin musiikin aineenopettajaksi Oulun yliopistossa, ja opintojen lopussa lukuvuonna 2005-2006 tein pro gradu -tutkielman aiheesta rekisterit laulamisessa (Lindell 2006). Tutkielman teoreettisessa osassa selvitin rekisterin käsitettä laulamisen yhteydessä. Empiirisessä osassa analysoin sanallisesti kuuntelunäytteitä eri musiikkityyleistä, joissa laulajilla

2 oli erilaisia tapoja käyttää rekistereitä. Nyt opiskelen kolmatta vuotta ammattikorkeakoulussa laulunopettajaksi ja minulla on edelleenkin tarve perehtyä tähän aiheeseen paremmin. Rekisterit ovat fysiologisena ilmiönä hyvin keskeinen laulamisen kannalta, olipa opettaja niiden olemassaolosta tai nimityksistä mitä mieltä hyvänsä. Tämä ammattikorkeakoulun opinnäytetyö on kirjalliseen aineistoon perustuva tutkielma. Tavoitteena on selvittää tarkemmin rekisteri-ilmiötä teoria-aineiston ja käytännön elämästä kerättyjen kokemusten avulla. Pro gradu -tutkielmaani verrattuna käytössäni on nyt enemmän ja uudempaa lähdeaineistoa. Tutkielman päätavoite on perehtyä rekisterien käyttämisen ongelmiin sekä niiden harjoittamiseen. Tavoitteena on myös oppia jäsentämään ja esittämään rekisteri-ilmiö sekä rekisteriongelmat mahdollisimman selkeästi, jotta tutkielma voisi olla hyödyksi myös aiheeseen vähemmän perehtyneille. Suurin osa rekistereitä käsittelevästä kirjallisuudesta ja artikkeleista on länsimaisen taidelaulun koulutuksen piirissä syntynyttä, minkä vuoksi tutkielma on painottunut eniten kyseiseen musiikin lajiin. Perinteinen länsimainen taidelaulu on verrattain yhtenäinen tyyli rekisterien käyttämisen suhteen, joten on helppoa käyttää sitä vertailupohjana muille laulutyyleille. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa artikkeleista, jotka on julkaistu alan journaaleissa sekä äänenmuodostusta käsittelevästä kirjallisuudesta. Lisäksi hyödynnän asiantuntijoilta saatuja henkilökohtaisia tiedonantoja ja tuon esille omia kokemuksiani ja havaintojani.

3 2 ÄÄNI-INSTRUMENTIN TOIMINTA LAULETTAESSA Rekisteri-ilmiöön vaikuttavat monet fysiologiset tekijät, joten asian ymmärtämiseksi on syytä perehtyä laajemmin ihmiskehon toimintaan laulamisen kannalta. Äänentuottoelimistöön (kuva 1) luokitellaan tavallisesti vain ne kehon osat, jotka osallistuvat äänen tuottamiseen (Laukkanen ja Leino 2001). Näitä ovat kurkunpää, hengityselimistö ja ääniväylä. Ihmisen keho on kuitenkin laajempi kokonaisuus, jonka eri osat vaikuttavat toistensa toimintaan monenlaisin tavoin ja siksi käytetäänkin usein kokonaisvaltaisempaa nimitystä ääniinstrumentti. Kuva 1. Äänentuottoelimistö (Aalto & Parviainen 1985, 99).

4 2.1 Kurkunpää: äänen syntyminen ja säätely Ihmisen puhe- ja lauluääni syntyy kurkunpäässä (kuva 2), kun sen sisällä olevien äänihuulten välistä kulkeva ilmavirta saa ne värähtelemään. (Aalto & Parviainen 1985, 111). Kurkunpää sijaitsee kaularangan edessä leuan ja rintalastan välissä. Se koostuu muutamasta rustosta, sekä niitä yhteen kiinnittävistä lihaksista ja sidekudoksista. Rustot liikkuvat toisiinsa nähden ja niiden keskinäiset asennot ja asemat vaikuttavat ääneen. (Laukkanen & Leino 2001, 31.) Myös kurkunpään yläpuolella oleva kieliluu voidaan lukea kuuluvaksi kurkunpäähän (Aalto & Parviainen 1985, 111). Kuva 2. Kurkunpää edestä ja sivusta (Titze 1994, 5). Äänihuulet (kuvat 3 ja 4) ovat poimut, jotka sijaitsevat kilpiruston takana henkitorven yläpäässä. Ne muodostuvat lihaskudoksesta, jonka päällä on suhteellisen paksu, löysä ja kimmoisa limakalvo. Äänihuulten väliin jäävä tila on nimeltään äänirako. Äänihuulet ovat miehillä keskimäärin 1,6 cm ja naisilla 1 cm pitkät. Niiden paksuus on miehillä noin 7-8 mm ja naisilla 5-6 mm. Koko elimistön kannalta äänihuulten tärkein tehtävä on yhdessä taskuhuulten kanssa estää haitallisten aineiden pääsy henkitorveen esimerkiksi nieltäessä. (Laukkanen & Leino 2001, 33.)

5 Kuvat 3 ja 4. Äänihuulet ylhäältä ja takaa päin kuvattuna (Aalto & Parviainen 1985, 118). Laulu- tai puheääni syntyy, kun äänihuulten välistä kulkeva ilmavirta saa äänihuulet värähtelemään. Äänirako avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, niin että ilmavirta jaksottuu, ja nämä ilmamassan liikkeet kuulija aistii äänenä. Värähtelyn alkamiseksi äänihuulet on tuotava alussa riittävän lähelle toisiaan. Kun ilma kulkee kapeikosta, kuten ääniraosta, sen virtaus kapeikon kohdalla kiihtyy, minkä vuoksi ilmanpaine vähenee. Äänirakoon syntyy imuefekti, joka saa äänihuulet lähentymään toisiaan kohti. Värähtelyn jatkumisen kannalta tärkeitä fysikaalisia tekijöitä ovat ilmamassan hitausominaisuus, äänihuulikudoksen kimmoisuus sekä äänihuulivärähtelyn kaksivaiheisuus eli äänihuulten ylä- ja alapintojen liikkuminen eri tahtiin. (Laukkanen & Leino 2001, 35-36.) Äänihuulten toimintaa sääteleviä lihaksia on paljon. Aallon ja Parviaisen (1989, 117) mukaan peräti kaikki kurkunpään alueen lihakset säätelevät aina äänihuulten jännitystä. Äänihuulten etäisyyttä toisistaan säädellään muutamilla pienillä lihaksilla. Äänihuulia lähentävät lihakset luokitellaan toimintansa perusteella adduktoreiksi ja loitontavat abduktoreiksi. (Laukkanen & Leino 2001, 35-36.) Jos kurkunpään lihaksista jotkut toimivat puutteellisesti, toiset lihakset voivat paikata niiden toimintaa, mutta eivät kuitenkaan loputtomiin. (Aalto & Parviainen 1985, 14). Tällaisissa tilanteissa lihasten työnjaon muuttuminen saa usein lihastasapainon järkkymään, mikä voi aiheuttaa haitallisia jännityksiä ja vaikeuttaa laulamista (Siivola, henkilökohtainen tiedonanto 23.11.2007). Sävelkorkeutta eli värähtelytaajuutta säädellään pääasiassa äänihuulten pituutta ja paksuut-

6 ta muuttamalla. Matalilla sävelkorkeuksilla äänihuulet ovat paksut ja lyhyet ja korkeilla pitkät ja ohuet. Äänihuulten pituutta säätelee rengasrusto-kilpirustolihas eli cricothyreoideus (kuva 4). Tämä lihaspari liikuttaa supistuessaan kilpi- ja rengasrustoja siten, että äänihuulet venyvät pituussuunnassa. Sävelkorkeutta säätelee myös äänihuulessa oleva äänihuulilihas, joka supistuessaan paksuntaa äänihuulia ja madaltaa ääntä. (Sundberg 1987, 51.) Cricothyreoideus ja äänihuulilihas ovat tärkeimmät lihakset myös rekisterien säätelyssä. Sävelkorkeutta voidaan nostaa myös lisäämällä äänihuuliin kohdistuvaa ilmanpainetta (Laukkanen & Leino 2001, 42). Tämä selittää sen, miksi jotkut laulajat saavuttavat korkeimmat äänensä ainoastaan huutamalla. Kova ilmanpaine aiheuttaa äänihuulille kuitenkin helposti rasitusta. Kuva 4. Cricothyreoideuksen toiminta sävelkorkeutta nostettaessa (Aalto & Parviainen 1985, 118). Kurkunpää on kuvattu tässä sivusuunnasta niin, että etuosa on vasemmalla. 1. kuvassa vasemmalla viuhkamainen cricothyreoideuslihas kilpiruston ja rengasruston välissä. 2. kuvassa kilpiruston kallistuminen. 3. kuvassa rengasruston kallistuminen kilpirustoon nähden. 4. kuvassa kilpiruston liikkuminen eteenpäin. 2.2 Hengitys: ilmavirran tuottaminen ja säätely Hengityselimistöön kuuluvat keuhkot, nielu, sekä nenä- ja suuontelot. Hengityselimistön ensisijainen tehtävä koko kehon kannalta on hapensaannin turvaaminen ja hiilidioksidin poistaminen. Laulamisessa hengityksen tehtävänä on tuottaa sopivanlainen ilmavirta, joka saa äänihuulet värähtelemään. (Laukkanen & Leino 2001, 22-26). Keuhkot sijaitsevat rintakehän sisällä ja noudattelevat sen muotoja. Rintakehän osat ovat toisissaan kiinni jousta-

7 vasti, mikä mahdollistaa keuhkojen tilavuuden suurentamisen ja pienentämisen hengitettäessä. (Aalto & Parviainen 1985, 100.) Kun keuhkojen tilavuutta pienennetään, ilmanpaine keuhkoissa kasvaa ja ilma pyrkii ulos. Vastaavasti kun keuhkojen tilavuutta kasvatetaan, ilma pyrkii sisään. (Laukkanen & Leino 2001, 23-24.) Hengityslihakset voidaan jakaa niiden tehtävien mukaan sisään- ja uloshengityslihaksiin. Tärkein sisäänhengityslihas on pallea, joka supistuessaan litistyy alaspäin ja työntää jonkin verran kylkiluita sivuille ja sisäelimiä alaspäin. Nämä liikkeet tuntuvat eri puolilla lantiota. Myös rintakehän alueen sisäänhengityslihakset avartavat samalla rintakehää eteen, taakse ja sivuille. (Aalto & Parviainen 1985, 106-108.) Uloshengityksessä käytettäviä lihaksia on paljon. Laukkanen ja Leino (2001, 24) mainitsevat ainoastaan sisemmät kylkiluuvälilihakset rintakehässä sekä vatsalihakset, joita he ilmeisesti pitävät tärkeimpinä. Laulettaessa uloshengitystä on säädeltävä, jotta äänihuuliin tuleva ilmavirta olisi sopivanlainen. Se, millaiseksi ilmavirtaa kulloinkin säädellään, riippuu monista eri tekijöistä, kuten äänenvoimakkuudesta tai musiikkityylistä. Tämä ääntöhengityskontrolli on sisään- ja uloshengityslihasten yhteistyön tulos (Laukkanen ja Leino 2001, 27). Monet laulunopettajat käyttävät tästä toiminnosta kiisteltyä nimitystä tuki. Hengitystekniikkaa harjoitetaan monesta syystä. Tavoitteena on oppia säätelemään paremmin ilmanpainetta tai ilmavirtaa. Samalla pyritään harjoittamaan hengityslihasten toiminta sellaiseksi, että se ei vaikuttaisi haitallisesti kurkunpään toimintaan. Parhaana hengitystapana pidetään yleisesti syvähengitystä, jossa hengityslihaksia kuormitetaan tasapuolisesti ja pallea pääsee toimimaan kunnolla. Ilmavirran säätely on silloin helpointa ja hengityksen aiheuttamat liikkeet on saatu kauemmaksi kurkunpäästä (Laukkanen & Leino 2001, 29). Syvähengityksestä eli palleahengityksestä aiheutuu kurkunpäähän niin sanottu trakeaalinen veto, joka vetää kurkunpäätä hieman alaspäin (Eerola 2008). Jotkut laulajat vetävät kurkunpäätä alaspäin kurkunpäätä laskevilla lihaksilla, mikä on kuitenkin eri toiminto ja vaikeuttaa äänihuulten toimintaolosuhteita (Laukkanen & Leino 2001, 188). Ääni kuulostaa tummalta ja takaiselta, ja kyseistä laulutapaa nimitetään usein alttoiluksi tai bassoiluksi. Jotta syvähengitys olisi tarpeeksi syvä, pallean laskeutumisella on oltava toiminnallinen lihasyhteys lantion tasolle. Laulunopetuksessa tätä yhteyttä pyritään löytämään esimerkiksi mielikuvalla, että hengitetään alaselkään tai lantion pohjaan, vaikka siellä ei olekaan keuh-

8 koja. (Eerola 2008.) Hengityksen toimintaan vaikuttaa koko kehon tasapaino ja toiminta. Esimerkiksi kielen toiminnalla on todettu olevan merkitystä hengityksen kannalta. Laulupedagogi Anna Karlssonin (2007, 20-26) kehittämä Dilaton-opetusmenetelmä korostaa kielen, kurkunpään ja pallean yhteistyötä hengitettäessä. Karlssonin mukaan kielen heikentynyt toiminta haittaa kurkunpään ja pallean toimintaa. Tämän tyyppisiä yhteyksiä voidaan tosin todeta moniin muihinkin ruumiinosiin, joita ei lueta varsinaisesti kuuluvaksi hengityselimistöön. Hyvän hengitystekniikan on todettu yleensäkin edellyttävän hyvää kehon asentoa (Brown 1996, 18). 2.3 Ääniväylä: äänen vahvistaminen ja muokkaaminen Ääniväylä eli ääntöväylä (kuva 5) on ontelosto, joka alkaa äänihuulista ja jakautuu kahteen haaraan päättyen suuaukkoon ja sieraimiin. Sen osat ovat kurkunpään eteisontelo, nielu, suuontelo ja nenäontelo. Ääniväylällä on tärkeä tehtävä äänen vahvistamisessa ja muokkaamisessa, koska äänihuulista lähtevä ääni on itsessään hyvin heikko ja väritön. (Aalto & Parviainen 1985, 64-65.) Äänen vahvistaminen ja muokkaaminen ääniväylässä perustuu resonanssi-ilmiöön: kun värähtely kohtaa jonkin kimmoisan kappaleen, se alkaa myötävärähdellä. Laulettaessa värähtely etenee äänihuulista ääniväylän onteloihin ja saa niissä olevan ilman myötävärähtelemään. Suuremmat ontelot vahvistavat matalampia yläsäveliä, joissa aallonpituus on suurempi, ja pienemmät ontelot vahvistavat korkeampia yläsäveliä, joissa aallonpituus on vastaavasti pienempi. (Aalto & Parviainen 1985, 65.) Yläsävelet määrittävät siis äänen väriä, sen tummuutta tai vaaleutta. Esimerkiksi se, että sopraanolla on kirkkaampi äänenväri kuin altolla selittyy äänihuulten kokoerojen lisäksi onteloiden kokoeroilla.

9 Kuva 5. Ääniväylä (Aalto & Parviainen 1985, 90). Laulamisen yhteydessä puhutaan usein pääresonanssista ja rintaresonanssista, mutta todellisuudessa rinnan ja pään resonanssit eivät välity laulajan ulkopuolelle (Reinders 1988, 23). Jos rintakehä toimisi resonaattorina, rintaresonanssi vaimenisi laulajan pukeutuessa. Kallo taas ei voi resonoida, koska se on puuromaisen aivomassan täyttämä. Ainoaksi resonanssin lähteeksi jää näin ollen ääniväylä. (Reinders 1988, 23.) Pää- ja rintaresonanssi ovat laulajan tuntemuksia, joista Eerola (1988, 20) käyttää nimitystä heijasteet. Laulaja itse tuntee ne rinnassaan ja päässään, mutta ne eivät välity ulkopuolelle. Ääniväylän muoto ja pituus ovat jonkin verran laulajan säädeltävissä. Ääniväylän pidentäminen tummentaa ääntä ja lyhentäminen vastaavasti vaalentaa. (Laukkanen ja Leino 2001, 123-127.) Ääniväylää voidaan pidentää sen alaosasta laskemalla kurkunpäätä tai sen yläosasta tuomalla huulia eteenpäin (Reinders 1989, 27). Lyhentäminen taas tehdään päinvastaisin liikkein, kuten laittamalla huulet hymyasentoon tai nostamalla kurkunpäätä. Suun takaosassa ylhäällä näkyvän kitapurjeen (kuva 6) asento vaikuttaa myös resonansseihin. Jos kitapurjetta pidetään koko ajan alhaalla, ilma virtaa nenään ja äänestä tulee honottava. Jos kitapurjetta pidetään ylhäällä, ilmaa ei pääse virtaamaan nenään, minkä tuloksena ääni on tukkoinen ja nuhaisen kuuloinen. (Laukkanen ja Leino 2001, 124). Pehmeän kitalaen asennolla on merkitystä varsinkin korkeiden taajuuksien resonanssien kannalta. Kun pehmeä kitalaki nousee, resonanssitilaa on enemmän, ja samalla se auttaa kurkunpäätä lepäämään alhaalla. (Brown 1996, 81.)

10 Kuva 6. Kitalaen ja nielun osia (Aalto & Parviainen 1985, 91). Ääniväylän muotoa säätelee myös kieli, joka koostuu monista eri suuntiin risteilevistä lihaksista. Kieli on ihmisruumiin nopein tahdonalainen lihaskimppu ja samalla se kykenee myös tarkkaan työskentelyyn. Kielen avulla muodostetaan vokaalit sekä monet konsonantit. (Aalto & Parviainen 1985, 91-92.) Myös leuan asento ja toiminta vaikuttavat paljon ääniväylän muotoon ja kielen toimintaan.

11 3 REKISTERIT 3.1 Rekisterien määrittely ja jaottelu Yleisen määritelmän mukaan rekisteri on sarja säveliä, jotka on tuotettu samalla periaatteella ja joiden äänenväri on samanlainen. Ihmisäänen lisäksi myös monissa muissa instrumenteissa on rekistereitä. Laulurekisterien määrästä ja etenkin nimityksistä on kiistelty pitkään ja paljon. Vuonna 1983 kansainvälisessä äänentutkijoiden symposiumissa ryhmä fyysikkoja, tutkijoita ja äänipedagogeja laati rekistereistä raportin. Siinä luokiteltiin neljä rekisteriä, jotka numeroitiin yhdestä neljään matalimmasta korkeimpaan. Numeroita päädyttiin käyttämään, koska ne ovat neutraaleja nimityksiä aiemmin käytettyihin rekistereiden nimiin verrattuna. Muutamat ryhmäläisistä, kuten Oren Brown halusivat vielä lisätä listaan niin sanotun keskirekisterin 2A, josta kiistellään edelleen. (Brown 1996, 51.) Edellä mainittujen näkemysten lisäksi on olemassa runsaasti muita harvinaisempia näkemyksiä rekistereiden määrästä, mutta tässä opinnäytetyössä niihin ei perehdytä tarkemmin. Tukeudun työssäni edellä mainitun symposiumin tekemään jaotteluun, koska se on tieteellisesti perusteltu ja alan asiantuntijoiden hyväksymä. Rekistereitä on määritelty historian kuluessa monin eri perustein. Äänentutkijat kuten Laukkanen ja Leino (2001, 44) edellyttävät, että eri rekistereissä äänihuulten värähtelytavan on oltava erilainen. Jos rekistereitä määritellään pelkän kuulokuvan tai laulajan resonanssituntemusten perusteella, voidaan päätyä hyvin vaihteleviin tai sekaviin tuloksiin (Nair 2003, 58). Ongelmaksi tulee havaintojen liiallinen subjektiivisuus. Rekisteri-ilmiön aiheuttavat ilmeisesti sekä fysiologiset että akustiset tekijät. Fysiologisilla tekijöillä tarkoitetaan lihastoiminnan vaikutusta rekistereiden muodostumiseen. Tiettyjen lihasten supistuminen ja toisten rentoutuminen aiheuttaa muutoksia äänihuulten värähtelytapaan (Cleveland 1999, 77). Akustisista tekijöistä on kysymys, kun esimerkiksi äänihuulten alapuoliset henkitorven resonanssit vaikuttavat äänihuulten toimintaan ja sitä kautta rekistereihin (Titze 1994, 263). Seuraavaksi esittelen numeroituna ne rekisterit, jotka äänentutkijoiden symposium vuonna 1983 luokitteli.

12 Rekisteristä 1 käytetään nimitystä narinarekisteri (vocal fry, pulse, creak), jossa ääni on nimensä mukaisesti nariseva. Puheessa sitä esiintyy usein varsinkin lauseiden lopussa, kun ilma alkaa loppua. Narinaa käytetään jonkin verran tehokeinona afroamerikkalaisissa laulutyyleissä, ja esimerkiksi poplaulaja Britney Spears käyttää sitä tehokeinona alukkeissa. Narinaa esiintyy myös joissakin moderneissa länsimaisen taidemusiikin teoksissa ja sitä käytetään jonkin verran äänen rentoutusharjoituksissa. Äänihuulet ovat narinarekisterissä lyhyet ja paksut (Brown 1996, 58). Ne värähtelevät niin harvaan, että yksittäiset värähdykset voidaan kuulla erillisinä poksahduksina. Äänihuulet ovat pitkään kiinni toisissaan ja ilma ikään kuin kuplii niiden välistä. (Laukkanen & Leino 2001, 49-50.) Rekisteri 2 tunnetaan yleisimmin nimillä rintarekisteri (chest, modal, normal register), modaalirekisteri ja raskas mekanismi (heavy mechanism). Rekisteri 2 on eniten puheessa käytetty rekisteri useimmissa kulttuureissa, ja myös useimmissa laulutyyleissä sillä on vahva asema. Rekisterissä 2 äänihuulet ovat paksut ja kimmoisat, äänihuulilihaksen jännitys on suurimmillaan, ja pinnan limakalvo on löysä. Näin syntyy laajin mahdollinen yläsävelsarja, minkä vuoksi sointi kuulostaa täyteläiseltä. (Aalto & Parviainen 1985, 129.) Äänihuulet värähtelevät koko pituudeltaan ja syvyydeltään, ja äänirako sulkeutuu tiiviisti värähdysten aikana (Laukkanen & Leino 2001, 46). Rekisteri 3 on rekistereistä kaikkein kiistellyin, ja siitä on käytetty hyvin paljon eri nimityksiä. Näistä tunnetuimpia ovat päärekisteri (head register), ohennerekisteri, falsetto ja kevyt mekanismi (light mechanism). Lisäksi suomenkielessä käytetään nimeä falsetti, mutta yleensä sillä ymmärretään tämän rekisterin ohutta äärimuotoa, josta käytetään englanninkielessä nimitystä pure falsetto. Falsetissa äänihuulen sisällä oleva äänihuulilihas on rentoutunut ja äänihuulet ovat venyneet pitkiksi. Äänirako ei välttämättä sulkeudu värähtelyn aikana lainkaan, ja ääni kuulostaa ohuelta ja värittömältä. (Laukkanen & Leino 2001, 46-47.) Falsetista käytetään myös nimitystä tueton pää-ääni (Eerola 2008). Rekisteriin 3 voidaan yhdistää rekisterin 2 tekniikkaa ja muodostaa niistä eriasteisia sekoituksia (Laukkanen & Leino 2001, 46-47). Näitä välimuotoja voidaan luokitella siis jompaan kumpaan rekistereistä 2 ja 3, riippuen siitä, kumpaan ne painottuvat enemmän. Rekistereiden 2 ja 3 vaihtumisen kriteerinä voidaan pitää sitä, mitkä lihakset toimivat hallitsevassa asemassa (Eerola 2008). Brownin (1996, 56) mukaan rekisterin 3 fysiologiset löydöt naisäänessä ovat vastaavia kuin miehillä oktaavia alempana.

13 Rekisteri 4, josta käytetään nimitystä huilurekisteri (flute, whistle register), on rekisteri 3:n yläpuolella naisilla noin c 3 :sta ylöspäin. Etenkin koloratuurisopraanot käyttävät tätä rekisteriä, joka on Brownin (1996, 58) mukaan myös miehillä, mutta oktaavia alempana. Huilurekisterissä äänihuulet ovat venyneet maksimaalisesti ja niiden väliin jää pieni rako, josta äänihuulet viheltävät koko pituudeltaan. Rekisteri 4 voidaan saavuttaa myös tekniikalla, jossa äänihuulet jäävät yhteen molemmista päistä. Tällöin äänihuulten väliin muodostuu vihellyskolo, ja tekniikka muistuttaa huulilla viheltämistä. Näin muodostettu ääni on kuitenkin heikompi kuin edellä mainittu. (Eerola 2008.) Tässä opinnäytetyössä käytän rekistereistä 1 ja 4 niiden tavallisia nimityksiä narinarekisteri ja huilurekisteri. Rekisteri 2:sta käytän nimitystä rintarekisteri, koska se on laulupedagogiikassa yleisesti käytössä, ja koska modaalirekisteri-termiä käytetään lähinnä puhetekniikan yhteydessä. Päärekisteri taas on luonteva valinta rintarekisteri-nimen käyttämisen vuoksi. Päärekisteri aiheuttaa myös vähemmän väärinkäsityksiä kuin esimerkiksi falsetto tai ohennerekisteri. Termien rinta- ja päärekisteri ongelmana pidetään sitä, että ne eivät perustu tieteellisiin havaintoihin, vaan ne ovat syntyneet laulajien subjektiivisten tuntemusten perusteella. Rintarekisterissä laulaja tuntee resonanssien heijastuksia enemmän rinnassaan ja päärekisterissä enemmän päässään. (Reinders 1988, 22.) Kuvio 1. Lauluäänen neljä rekisteriä. Rekisterien tarkkoja rajoja ei ole merkitty, koska ne vaihtelevat. Jokaisella rekisterillä voidaan laulaa myös toisen rekisterin alueelle. Keskirekisteri 2A on erillisenä rekisterinä kyseenalainen. Naisten rekisteri 3 jaetaan usein keski- ja päärekistereihin, koska rekisteri 3:ssa noin c 2 :n kohdalla on äänialassa helposti ongelmia aiheuttava kohta. Eerolan (2008) mukaan kysymys ei ole kuitenkaan rekisterinvaihdoksesta, koska lihastoiminnan päävastuu ei siirry, kuten rekisterien 2 ja 3 vaihdoksessa. Ongelmia aiheuttava sävelalue selittyy sillä, että ääniväylän resonanssit vaimentavat

14 siinä kohtaa äänihuulten värähtelyä. (Eerola 2008.) Brown (1996, 52) sitä vastoin on valmis hyväksymään keskirekisterin. Hän puolustaa näkemystään sillä, että kyseinen alue aiheuttaa ongelmia monien laulajien harjoittamisessa. Keskirekisteri-käsitteen käyttöä voidaan siis pitää pedagogisesti perusteltuna, vaikka fysiologiset perusteet ovat kiistanalaisia. Merkille pantavaa on, että keskirekisterin alueella voidaan laulaa sekä rinta- että päärekisterillä (Reid & Reid 2000, 31) ja mahdollisesti tästä johtuen rekisterien välisen balanssin hallinta tuottaa usein vaikeuksia kyseisellä alueella. Kuvio 2. Naisten keskirekisterin likimääräinen sijainti naisäänessä merkittynä harmaalla värillä koskettimille. Kuvassa esitetyt rekisterirajat eivät ole tarkkoja vaan kyseessä on periaatekuvio. 3.2 Rekisterien vaihdokset Narinarekisterin ja huilurekisterin vaihdoksista muihin rekistereihin en ole löytänyt tietoa. Sen sijaan rinta- ja päärekisterien välisestä vaihdoksesta on kirjoitettu runsaasti, koska kyseessä on eräs laulamisen keskeisimmistä ongelmista sekä mies- että naisäänillä. Tästä syystä myös tämä opinnäytetyö keskittyy eniten juuri tuohon alueeseen. Rinta- ja päärekisterien yhdistämistä tarvitaan monissa laulutyyleissä. Ääniala jää hyvin pieneksi, jos osaa käyttää vain toisen rekisterin tekniikkaa. Eri laulutyylit asettavat kuitenkin erilaisia vaatimuksia sen suhteen, millä tavoin tämä yhdistäminen tehdään. Laulajilla on äänialassa tiettyjä kohtia, joissa rekisteri pyrkii usein tahattomasti vaihtumaan. Yksi yleinen rekisterinvaihdoskohta on sekä miehillä että naisilla noin e 1 :n kohdalla (Eerola 2008). Vaihdoksen tapahtuminen juuri näissä kohdissa ei ole kuitenkaan välttämätöntä. Rekisterit kuvataan usein taulukoissa aivan kuin junavaunuina, joita vaihdoskohdat erottavat toisistaan. Kyseinen esitystapa on ongelmallinen, koska vaihdoskohdat voivat

15 siirtyä paljonkin. Rekisterien väliset rajat eivät siis ole absoluuttisia vaan joustavia. Rekisterit eivät ole myöskään toisiaan poissulkevia vaan osittain päällekkäisiä, koska tietyllä rekisterillä voidaan laulaa myös toisen rekisterin tyypilliselle alueelle. Rekisterinvaihdoskohdat voivat Reidin (1965, 47) mukaan siirtyä jopa oktaavilla. Siirtymiseen vaikuttavat laulettaessa säädeltävät äänen ominaisuudet kuten äänenvoimakkuus, vokaali, äänenväri sekä laulajan taito hallita rekisterit. (Reid 1965, 47.) Vaihdoskohtien sijaintiin vaikuttavat myös nukkumisen ja valvetilan vaiheet vuorokauden aikana. Vaihdoskohta on usein aamulla alempana kuin illalla (Catzden 1999, 47). Myös äänihäiriöiden on todettu siirtävän vaihdoskohtia (McAllister ym. 2000). Itse olen huomannut, että vaihdoskohtia siirtävät myös flunssasta johtuva äänihuulten turvotus sekä kurkunpäähän vaikuttavat lihaskireydet. Lopulta kaikki, mikä vaikuttaa ihmisäänen toimintaan, voi vaikuttaa myös rekisterinvaihdoksiin. Ehkäpä tästäkin syystä rekistereitä kuvaavat kaaviot poikkeavat usein paljon toisistaan. Kuten aiemmin todettiin, rinta- ja päärekisterien vaihdoksessa lihastoiminnan päävastuu siirtyy lihaksilta toisille. Rintarekisterissä äänihuulet ovat paksut, koska niissä olevat äänihuulilihakset ovat supistuneet. Päärekisterissä muutamat lihasparit pidentävät ja ohentavat äänihuulia sekä nostavat äänenkorkeutta. Näitä ovat rengasrusto-kilpirustolihakset (cricothyreoideus), lateraaliset rengasrustokannurusto-lihakset ja rintalasta-kilpirustolihakset (sternothyreoideus). Monissa afroamerikkalaisissa sekä muissa ei-länsimaisissa laulutyyleissä äänihuulia pidennetään myös kurkunpään ulkopuolisilla lihaksilla. (Eerola 2008.) Rekisterinvaihdoksista käytetään nimityksiä ylimeno, murros, breikki ja passagio. Äkillisestä, yleensä tahattomasta rekisterinvaihdoksesta käytetään arkikielessä nimitystä kukko. Siinä rekisteri vaihtuu yhtäkkisesti, kun äänihuulilihas rentoutuu tai supistuu nopeasti (kuvio 3). Kouluttamattomalla laulajalla käy usein niin, että kun hän laulaa ylöspäin, lisääntyy samalla sekä äänihuulilihaksen että äänihuulia pidentävien lihasten aktiivisuus. Silloin käy helposti niin, että yhtäkkiä äänialassa tuleekin yläraja vastaan. Seurauksena on nopea breikki, kun äänihuulilihas ei jaksa enää taistella, ja rentoutuu äkillisesti. Edellä mainittu laulutapa venyttää äänihuulia samanaikaisesti kahteen suuntaan, minkä vuoksi se voi rasittaa ääntä ja aiheuttaa äänihuulikudoksen löystymistä. (Laukkanen & Leino 2001, 48-49.) Kukkoja voi tapahtua vahingossa myös pitkään kouluttautuneilla klassisilla laulajilla.

16 Monissa musiikkityyleissä, kuten jodlauksessa, voimakasta breikkiä käytetään runsaasti tehokeinona. Samantyyppistä breikin käyttöä esiintyy myös kantrilaulussa (country & western) sekä Latinalaisen Amerikan kansanlauluissa (Brown 1996, 52). Suomessa tunnetuin esimerkki lienee M.A. Numminen, joka tekee tahallaan tahattomilta kuulostavia kukkotyylisiä breikkejä. Numminen laulaa tavallisesti pelkällä rintarekisterillä, mutta välillä ääni käväisee nopeasti päärekisterin puolella. Yhdenlaista ääripäätä rekisterien vaihtamisessa edustaa länsimainen klassinen taidelaulu. Siinä on ihanteena niin sanottu yksirekisterisyys tai sekarekisteri, jossa rekisterit pyritään yhdistämään saumattomaksi kokonaisuudeksi (kuvio 4). Rekisterien vaihdoskohdat pyritään peittämään niin, ettei niitä välttämättä enää edes huomaa. Tämä mahdollistuu, kun rinta- ja päärekisterien lihaskoordinaatio kehitetään erittäin tarkaksi. Silloin molempien rekisterien äänialat laajenevat sekä alhaalta että ylhäältä. (Brown 1996, 54.) Kuviot 3 ja 4. Vasemmalla rekisteribalanssin muutos jyrkässä rekisterinvaihdoksessa. Oikealla rekisteribalanssi länsimaisen klassisen taidelaulun ihanteessa. Kuvio 4 oikealla on laadittu Brownin (1996, 55) kuvion avulla. Kun lauletaan ylöspäin rintarekisteristä päärekisteriin, on äänihuulilihasta asteittain rentoutettava, jolloin äänihuulet pääsevät ohentumaan pikkuhiljaa. Samaan aikaan äänihuulia pidentävien lihasten aktiviteetti kasvaa asteittain. (Laukkanen & Leino 2001, 49.) Vastaavasti alaspäin laulettaessa sama toiminto tapahtuu päinvastoin. Usein puhutaan rekisterien miksaamisesta, jolla tarkoitetaan rinta- ja päärekisterien sekoittamista tai yhdistämistä. Rekisterien saumaton yhdistäminen edellyttää useimmilla laulajilla pitkää koulutusta, koska ainoastaan harvoilla ihmisillä portaaton rekisterien vaihtaminen onnistuu luonnostaan (Aalto & Parviainen 1985, 64). Rinta- ja päärekisterien yhteydessä puhutaan usein rekisteribalanssista, jolla tarkoitetaan rekisterien keskinäistä asemaa silloin, kun niiden tekniikkaa yhdistetään. Matalammissa

17 sävelissä rintarekisterillä on yleensä hallitsevampi rooli (kuvio 6), ja vastaavasti päärekisterillä korkeammissa (kuvio 5). Rekisteribalanssi muuttuu myös äänenvoimakkuuden muuttuessa. Kun ääntä voimistetaan, rintarekisterin tekniikka painottuu enemmän äänihuulten paksuuntuessa. Hiljennettäessä taas balanssi siirtyy enemmän päärekisterin suuntaan. (Brown 1996, 54-55.) Kuviot 5 ja 6. Rekisteribalanssin muuttuminen laulettaessa hiljaa (kuvio 5) ja voimakkaasti (kuvio 6). Kuviot on laadittu Brownin (1996, 55) kuvion perusteella. Eri laulutyylit eroavat toisistaan rekisteribalanssin suhteen. Afroamerikkalaisten laulutyylien yhteydessä puhutaan usein belttauksesta, jossa rintarekisterin tekniikkaa käytetään klassiseen lauluun verrattuna enemmän ylemmillä sävelkorkeuksilla. Jotkut käyttävät tätä nimitystä yleensäkin kaikesta ei-klassisesta laulamisesta, mutta Eerolan (2008) mukaan belttaus tarkoittaa vain tietynlaista efektiä, jossa ääni on voimakas ja huutomainen. Belttauksessa on terveellistä käyttää rinta- ja päärekisterin sekoitusta eli mixtiä, jolloin se ei aiheuta niin helposti rasitusta äänihuulille (Eerola 2008). Klassisessa laulussa käytetään termiä massalla laulaminen, kun tarkoitetaan sävelkorkeuteen nähden liian rintasointista ääntä. Lihastoiminnan tasolla tämä tarkoittaa, että äänihuulet ovat sävelkorkeuteen nähden liian paksut. Siitä, kuinka paljon äänihuulten massaa halutaan käyttää, on klassisessa laulussa erilaisia mielipiteitä ja koulukuntia. Ääni-ihanne on rekisteribalanssin suhteen myös vaihdellut eri aikakausina. Esimerkiksi romantiikan aikana vaadittiin barokkiin verrattuna enemmän rintarekisteriin painottunutta tekniikkaa (Reinders 1989, 24-27). (Lindell 2006, 35-38.)

18 4 REKISTERIONGELMAT JA NIIDEN HARJOITTAMINEN Rekisterien hallitsemisesta on monenlaista hyötyä. Ääniala laajenee, äänestä tulee joustavampi, artikulointi helpottuu, ja vokaaleista tulee selkeämpiä. (Reid 1997, 14.) Dynamiikkaa voidaan myös vaihdella laajemmin (Brown 1996, 55). Saavutettavat hyödyt riippuvat tietysti siitä, millainen laulajan lähtötilanne on. Jos jokin rekisteri puuttuu laulajalta kokonaan, sen löytyminen voi rikastuttaa merkittävästi ilmaisua, ja mahdollisuudet laulaa eri tyylejä laajentuvat huomattavasti. Uuden rekisterin oppiminen kehittää kurkunpään lihasten koordinaatiota, mistä on hyötyä myös niissä rekistereissä, jotka laulaja jo ennestään pystyy käyttämään (Brown 1996, 60). Esimerkiksi päärekisterin tekniikan yhdistäminen rintarekisteriin antaa siihen lisää voimakkuutta (Brown 1996, 77). Rekisterien parempi hallinta voi myös edistää laulamisen terveellisyyttä, kun liian raskas ääni saadaan kevenemään tai liian hento ääni tulee kantavammaksi. Vireongelmatkin voivat Brownin (1996, 61) mukaan juontaa juurensa rekisteribalanssin ongelmista. Laulajan ääniluokitus eli fakki saattaa muuttua rekisterien harjoittamisen myötä, ja joskus jopa radikaalisti. Joan Sutherland aloitti mezzosopraanona, mutta kehittyi myöhemmin koloratuurisopraanoksi. Marilyn Horne oli aluksi lyyrinen sopraano, mutta kehittyi mezzosopraanoksi. Leonard Warren oli tenori, mutta hänestä kehittyikin dramaattinen baritoni. (Brown 1996, 49.) Eräällä Brownin nuorella miesoppilaalla oli falsettimainen tenoriääni, josta koulutuksen ansiosta tulikin basso, ja 38-vuotias sopraano, jonka ääni muistutti pienen tytön ääntä, oli lopulta mezzo. Edellä mainitut laulajat ovat tehneet myöhemmin menestyksekästä uraa. (Brown 1996, 62.) Rekisteribalanssin suhteen laulajilla on havaittavissa monenlaisia ongelmia. Miehillä yleisin näyttää olevan päärekisterin heikkous tai puuttuminen. Harvinaisempaa on sen sijaan rintarekisterin puuttuminen, vaikka sitäkin esiintyy (Laukkanen & Leino 2001, 108). Vaikka molemmat rekisterit olisivat tallella, ongelmana on usein äänen painottuminen liikaa toiseen rekisteriin. Seurauksena on joko liian raskas tai hento ääni. Myös naisilla esiintyy päärekisterin puuttumista, joskin se on harvinaisempaa kuin miehillä (Brown 1996, 56).

19 Jotkut naiset eivät osaa käyttää rintarekisteriään tai se on jäänyt hyvin heikoksi. Keskirekisteriksi kutsuttu alue muodostaa naisille hyvin yleisen ongelman. Kyseisellä alueella voidaan laulaa sekä pelkällä päärekisterillä että pelkällä rintarekisterillä (Reid & Reid 2000, 31) ja ehkäpä tästä seuraa, että kyseisellä alueella rekisteribalanssin säätely on haastavinta. Keskirekisterin (ks. kuvio 2) yläosassa noin c 2 :n kohdalla on tietty sävel, joka aiheuttaa helposti ongelmia akustisista tekijöistä johtuen (Eerola 2008). 4.1 Päärekisterin ongelmat ja harjoittaminen Päärekisterin heikkous on yleinen ongelma erityisesti miehillä (kuvio 7), mutta sitä esiintyy jonkin verran myös naisilla, esimerkiksi poplaulajilla, jotka ovat käyttäneet enimmäkseen vain rintarekisteriä. Rintarekisteri on yleensä vahva myös siksi, koska sitä käytetään päivittäin puheessa. Ihminen saattaa käyttää laulaessaankin pelkkää rintarekisteriä, jolloin äänihuulia pidentävää cricothyreoideus-lihasparia ei tarvita välttämättä lainkaan. Käyttämättömyyden vuoksi kyseinen lihaspari voi surkastua. Kyky käyttää päärekisteriä ja etenkin korkeita ääniä häviää, jolloin rekisteri on etsittävä uudestaan ja harjoitettava vahvaksi. (Brown 1996, 54-56.) Kuvio 7. Esimerkki: heikko päärekisteri baritonilla. Harmaa viiva osoittaa vertailutilannetta klassiseen ääni-ihanteeseen. Brown (1996, 55-57) esittelee joitakin keinoja kadonneen päärekisterin uudelleen löytämiseksi. Aluksi hän kehottaa miehiä ajattelemaan naisen ääntä ja naisia lapsen ääntä. Sen jälkeen huokaistaan pehmeästi tavulla huu. Huulten imuasento saattaa auttaa, koska se aktivoi kehossa imurefleksiä ja laskee kurkunpäätä. Joillakin laulajilla m-konsonantilla humina saattaa olla huu-tavua parempi tähän harjoitukseen. Huulet annetaan olla suljettuina ja kieli rentona. Sopiva korkeusalue aloittaa on Brownin mukaan miehillä noin g 1 -a 1 ja naisilla g 2 - a 2. Jotkut laulajat löytävät päärekisterin helpommin alemmilla korkeuksilla, joilta ääni voi-

20 daan myöhemmin tuoda liu'uttamalla ylöspäin (Brown 1996, 55-57.) Brown (1996, 56) harjoittaa päärekisteriä tekemällä oktaavin laajuisia liu'utuksia alaspäin rintarekisteriin. Liu'utus aloitetaan aina seuraavalla kerralla puolisävelaskelta alempaa. Jos breikki yrittää tulla, auttaa Brownin mukaan haukotuksen tunne kurkun takaosassa. Äänen voi myös antaa keventyä ja vuotaa. Baritonien ja bassojen tulisi päästää ääni keventymään c 1 :n yläpuolella. Brown suosittelee tekemään edellä mainittuja rekisteriharjoituksia 2-5 minuuttia jokaisessa harjoitussessiossa. Jos heikoksi jäänyttä rekisteriä harjoittaa liikaa yhdellä kertaa, tottumattomat lihakset voivat väsähtää, ja harjoittelu ei tuotakaan toivottua tulosta. (Brown 1996, 56-61.) Päärekisterin yhdistämisessä rintarekisteriin on monia koulukuntia. Austin (2004, 199) jakaa nämä kolmeen eri luokkaan. 1900-luvulla yleisin oli vokaalien muokkaaminen (vowel migration). Ääniväylän muotoa ja vokaaleita pyritään säätelemään niin, että resonanssit ovat suotuisia kurkunpään toiminnan kannalta. Toinen tapa peittäminen (covering) on ollut yleinen erityisesti miesten laulukoulutuksessa. Vokaalien muokkaaminen on osa tätä metodia, mutta sen lisäksi siinä pyritään helpottamaan rekisterinvaihdosta laskemalla kurkunpäätä vaihdoksen ajaksi. Austinin mielestä tämä tapa heikentää kuitenkin ylä-äänten laatua. Kolmas tapa Austinin (2004, 199) jaottelun mukaan pää- ja rintarekisterien yhdistämisessä on rakentaminen ja koordinaatio (building and coordination). Tämän koulukunnan tunnetuimpana esimerkkinä Austin mainitsee Cornelius Reidin. Reid harjoituttaa rekistereitä aluksi erillisinä vahvistaen heikompaa. Kun lihastoiminta on molemmissa rekistereissä kehittynyt yhtä vahvasti, niitä aletaan yhdistää. Kun rekistereillä lauletaan toistensa alueelle, niiden tyypilliset omat toiminnot pysyvät edelleen aktiivisina, ja näin rekisterit alkavat vähitellen sekoittua. (Reid 1965.) Falsetin (pure falsetto) merkityksestä päärekisterin harjoittamisessa on kiistelty paljon. Brownin (1996, 55-57) pedagogiikassa sillä on tärkeä asema. Hänen mukaansa sen harjoittamisella ja ylläpitämisellä voidaan suojata ääntä massalla laulamisen aiheuttamilta riskeiltä. Äänentutkija Titze (2000, 53) toteaa kuitenkin Brownin kuuluvan näkemyksineen vähemmistöön. Jos ohutta falsettia käytetään opetuksessa liian pitkään, on Titzen mielestä vaarana, että päärekisteri ei pääse kehittymään täysvärähteiseksi (full voice) vaan jää liian ohueksi.

21 Olen huomannut, että joillakin miehillä päärekisteri on kadonnut kokonaan, kun taas toiset pystyvät käyttämään rintarekisterin lisäksi ohutta falsettiääntä. Jotkut taas kykenevät käyttämään päärekisteriä varsin rintasointisesti, mutta ohuen falsetin tuottaminen ei onnistu. Päärekisterin käyttämisen ongelmat ovat Brownin (1996, 56) mukaan usein psykologisia. Monet ajattelevat falsetin (pure falsetto) tai falseton tarkoittavan jotain väärää, eivätkä siksi uskalla kokeilla sitä. Usein väitetään, että falsettia ei ole naisilla, mutta Brownin mukaan se on todettavissa fysiologisesti, joskin oktaavia korkeammalla kuin miehillä. Falsettia käytetään Titzen (2000, 53) mukaan usein ääniterapiassa ja laulunopiskelun alussa. Samalla olisi kuitenkin tiedettävä, miten äänihuulivärähtelyä muutetaan täysvärähteisemmäksi ääniväylän akustiikkaa säätelemällä. On tärkeää löytää päärekisteriin sopivanlainen akustinen tilanne (acoustic load). Tämä voidaan saavuttaa, kun harjoitellaan esimerkiksi hyminällä, huulitäryllä tai resonaattoriputkella (epilarynx tube). Titze arvioi, että mahdollisesti tämä akustinen tilanne saadaan aikaan Brownin pedagogiikassa laskemalla kevyesti kurkunpäätä ja tuomalla kieltä eteenpäin. (Titze 2000, 53.) 4.2 Muiden rekisterien etsiminen Narinarekisterin matalien äänten löytämiseksi kurkun on oltava rento ja levättävä matalalla (Brown 1996, 58). Sitten Brown suosittelee päästämään reilusti, melkein vuotavasti ilmaa ulos. Korkeisiin nuotteihin verrattuna matalissa tarvitaan pienempi ilmanpaine, mutta enemmän ilmavirtaa, koska äänihuulet värähtelevät toisiaan vasten harvemmin. Sitten äänen annetaan ilmavirran mukana liukua alempiin säveliin. Brown arvioi, että matalimpien äänten tuottamiseen tarvitaan vielä erityistä lihastoimintoa, joka antaa ääneen voimaa ja intensiteettiä. Rintarekisterin etsimisestä laulamisen yhteydessä en ole löytänyt tietoa. Äänentutkijat Laukkanen ja Leino (2001, 108) kertovat, että rintarekisterin käyttäminen saattaa miehellä estyä epätäydellisen äänenmurroksen eli mutaatiofalsetin seurauksena. Siinä puhuja käyttää aikuisiästään huolimatta räikeän poikamaista tai naismaista ääntä. Laukkasen ja Leinon mukaan tällaiset ongelmat kuuluvat yleensä foniatrien ja puheterapeuttien hoidettavaksi. Ongelma saattaa laueta tilapäisesti hyvinkin nopeasti, kun foniatri liikuttaa potilaan kilpi-

22 rustoa taaksepäin. Silloin äänihuulten pituusvenytys pääsee löystymään ja ääni laskee tavalliselle miesten puhekorkeudelle. Pitemmällä aikavälillä matalampi puhekorkeus opitaan harjoittelun myötä. (Laukkanen & Leino 2001, 108.) Kuvio 8. Esimerkki: heikko rintarekisteri baritonilla. Harmaa viiva osoittaa vertailutilannetta klassiseen ääni-ihanteeseen. Rintarekisterin ääniala saattaa joskus pienentyä ajan kuluessa. Brown (1996, 61) mainitsee esimerkin miehestä, joka harrasti laulua pari kertaa viikossa talvisin, ja lauloi kesäisin hyvin vähän. Neljänkymmenen ikävuoden paikkeilla miehen ääniala alkoi pienentyä ylhäältä. Brown kertoo harjoittaneensa tällaisissa tapauksissa liu'utuksia päärekisteristä rintarekisteriin. Tämän ansiosta kyseisen miehen ääniala laajentui jälleen entisiin mittoihinsa. Huilurekisterin löytäminen on mahdollista naisille ja joillekin miehille. Brownin mukaan sen löytäminen on hyvin samankaltaista kuin päärekisterin, mutta huilurekisteriä ei voi saavuttaa venyttämällä päärekisteriä ylöspäin. Brown suosittelee, että naisten kannattaa aloittaa mahdollisesti alueelta h 2 -d 3 ja miesten noin oktaavia alempaa. Huilurekisteriä voi etsiä huminalla tai u-vokaalilla pienellä huulten asennolla. Toinen tapa on laulaa staccatossa kevyt arpeggio, joka kulkee alhaalta ylös ja takaisin alas. Ylimmän nuotin on silloin oltava kevyin. (Brown 1996, 58-60.) Myös huilurekisterissä huulien, leuan ja kurkun täytyy olla sopivan rentoina. Kielen annetaan levätä alahampaiden takana tai alahuulen päällä. Ääniväylän tilojen on oltava auki, mutta suuta ei pidä aukaista tavallista isommalle, niin kuin ei muissakaan rekistereissä. Sitten annetaan vienon ilmavirran mennä äänihuulten välistä. Ääni saattaa olla jopa vuotoinen ja tulla joltain aivan muulta korkeudelta kuin laulaja etukäteen ajatteli. Ääntä ei pidä puskea eikä yrittää väkisin, vaan ennemmin tulisi olla sellainen olo niin kuin se tulisi itsestään. (Brown 1996, 58-60.)

23 4.3 Fysiologiset ongelmat Olen itse kadottanut ja löytänyt rekistereitä viimeisen seitsemän vuoden aikana useampaan kertaan. Päärekisterini oli äänenmurroksen jälkeen monia vuosia jokseenkin kadoksissa. Kykenin tuottamaan sen alueelta joitakin ääniä jännittämällä kurkunpään lihaksia rajusti ja käyttämällä suurta ilmanpainetta, mutta laulaminen sillä tavoin olisi ollut kivuliasta ja äänelle vahingollista. Pari kertaa sain päärekisterin toimimaan laulutunnilla rennosti ja helposti, mutta en kyennyt tuota taitoa säilyttämään. Kahden viimeisen vuoden aikana päärekisteri on alkanut löytyä jälleen. Aluksi se on ollut ohut ja falsettimainen, mutta pikkuhiljaa olen oppinut vahvistamaan sitä ja yhdistämään paremmin rintarekisteriin. Huilurekisterillä pystyin laulamaan a 2 :een saakka vielä 20-vuotiaana, mutta se alkoi hävitä samaan aikaan kun kehossani tapahtui eräitä muutoksia. Näitä olivat luhistuneen ryhdin korjaaminen liiankin suoraksi sekä leuan asennon muuttuminen liian edestä taemmaksi purentahoidon vaikutuksesta. Samaan aikaan kurkunpäässä oli selkävaivoista johtuvia epäsymmetrisiä lihasjännityksiä. Olen analysoinut vuosien mittaan omaa kehoani, kuinka siinä haitalliset lihasjännitykset vaikuttavat ääneen ja rekisterien toimintaan. Olen huomannut, että koko kehon lihastasapaino vaikuttaa monin eri tavoin ääneen. Esimerkiksi jalkojen lihastasapaino vaikuttaa lantion asentoon, joka vaikuttaa selän asentoon ja selkälihasten toimintaan. Selän lihaskireyksillä on ainakin itselläni ollut merkittävä vaikutus kurkunpään lihasten toimintaan. Esimerkiksi kun yläselkää kiristää, ääni on raskas ja tukkoinen, ja päärekisterin käyttäminen on erityisen vaikeaa. Selän rentouttaminen venytyksillä avaa ääntäni yleensä enemmän kuin ääniharjoitusten laulaminen. Rekisterien käyttämisen ongelmat eivät siis välttämättä korjaannu pelkästään lauluharjoituksilla. Laulajan keho on kokonaisuus, jonka eri osatekijät yhdessä vaikuttavat kurkunpään lihastoimintaan ja sitä kautta myös rekistereiden toimintaolosuhteisiin. Äänenmuodostuskirjallisuudessa ei käsitellä fysiologisten ongelmien vaikutusta suoranaisesti rekistereihin, vaan yleensäkin äänen toimintaan. Jotta lihakset pystyvät toimimaan tarkoituksenmukaisesti, kurkunpäässä tulisi vallita tar-

24 kasti jäsennelty tasapainotila. Jos jonkin lihaksen toiminta vaikeutuu tai estyy, toiset lihakset alkavat korvata puutteellista toimintaa, mutta tämä ei kuitenkaan onnistu loputtomiin. (Aalto & Parviainen 1985, 111). Kun lihakset tekevät työtä, joka ei niille alun perin kuuluisi, ne hoitavat sitä epätarkemmin kuin alkuperäiset tehtävän suorittajat (Siivola, henkilökohtainen tiedonanto 23.11.2007). Lauluäänen toiminta häiriintyy monilla laulajilla kurkunpään rakenteiden asentovirheiden vuoksi. Resonaattoriputken keksijän, professori Antti Sovijärven (1966, 46) mukaan näistä yleisimpiä ovat kurkunpään lepoasennon liiallinen korkeus, kieliluun lepoasennon liiallinen takaisuus, kilpiruston ja kieliluun välisen kolon ahtaus, kieliluun ja kilpiruston erilaiset kiertymät, takakitakaarten toispuoliset liikajännittymät, etukitakaarten heikkous, rustoraon huomattava löyhyys, kannurustojen kallistumat, kitapurjeen kohottajalihaksen heikkous tai liikajännitys sekä kielen asennon latteus tai kapeus. Edellä lueteltuja ongelmia on laulunopettajan tai laulajan itsensä vaikeaa diagnosoida, ja siksi tarvitaan yleensä foniatrin tai muun asiantuntijan apua. Kuva 7 (sama kuin kuva 2). Kurkunpää edestä ja sivusta (Titze 1994, 5). Kieliluun aluskolo on tila kilpirusto-kieliluusiteen takana kieliluun ja kilpiruston välissä. Sen alapuolella sijaitsevat äänihuulet.

25 Edellä mainittuihin ongelmiin esimerkiksi Sovijärvi (1966, 46-50) on laatinut tapauskohtaisia harjoituksia. Tiettyjä tavuja toistamalla kurkunpään lihaksia voidaan venyttää tai vahvistaa, jolloin kurkunpään rakenteet alkavat hitaasti korjaantua edullisempaan asentoon. Voice massage -terapia eli äänihieronta on myös apu tämän tyyppisten ongelmien hoitamisessa. Eräs yleinen ongelma, josta itsekin kärsin, on kieliluun ja kilpiruston välisen kieliluun aluskolon ahtaus. Käsittelen sitä seuraavaksi hieman tarkemmin esimerkkinä tämän tyyppisten ongelmien hoitamisesta. Aluskolon normaali korkeusmitta on Sovijärven (1966, 48) mukaan miehillä nimettömän sormen leveys ja naisilla pikkusormen leveys. Jos kilpirusto ja kieliluu ovat liian lähellä toisiaan, äänihuulet ja taskuhuulet (kuva 5) puristuvat kokoon kuin haitaria suljettaessa. Samalla äänihuulet pullistuvat ja painuvat lähemmäksi toisiaan. Vapaa äänihuulivärähtely estyy, ja äänenkäyttö siirtyy hyperfunktionaaliseen suuntaan. (Laukkanen ja Leino 2001, 188) Hyperfunktionaalisessa äänenkäytössä äänihuulet painautuvat toisiaan vasten liian voimakkaasti, jolloin ääni voi olla voimakas, metallikas ja kantava, mutta samalla se kuulostaa kireältä ja puristeiselta (Laukkanen ja Leino 2001, 107). Edellä kuvattu äänihuulten puristuminen toisiaan vasten vaikuttaisi loogiselta selitykseltä siihen, miksi falsetin tai ohenteen tuottaminen on joillekin hyvin vaikeaa. Kuva 5. Taskuhuulet ja äänihuulet (Aalto & Parviainen 1985, 116). Kuva on halkileikkaus takaa tai edestäpäin katsottuna.