NUORTEN JA NUORTEN AIKUISTEN ALARAAJA- AMPUTOITUJEN LIIKUNTA-AKTIIVISUUS

NUORTEN JA NUORTEN AIKUISTEN ALARAAJA- AMPUTOITUJEN LIIKUNTA-AKTIIVISUUS Aija Teronen Kandidaatintutkielma Liikuntalääketiede Itä-Suomen yliopisto Lääketieteen laitos Helmikuu 2014

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Terveystieteiden tiedekunta, Lääketieteen laitos Liikuntalääketiede TERONEN, AIJA: Nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikuntaaktiivisuus Kandidaatintutkielma, 24 sivua ja 3 liitettä. Ohjaajat: TtT Marja Randelin, fysiatrian erikoislääkäri, ylilääkäri Kari Hurskainen Helmikuu 2014 Avainsanat: Alaraaja-amputaatio, protetisointi, kuntoutus, liikunta-aktiivisuus Länsimaissa amputaatioiden syinä ovat tavallisimmin verisuonisairaudet ja diabetes. Maailmanlaajuisesti tavallisin amputaation syy on tapaturma, joka on myös nuorten potilaiden yleisin amputaation syy. Suomessa tehtävistä alaraaja-amputaatioista suurin osa johtuu alaraajojen tukkivasta valtimotaudista. Lasten ja nuorten alaraajaamputaatioiden syitä ovat synnynnäiset epämuodostumat, virheasennot, vammat, tapaturmat ja pahanlaatuiset kasvaimet. Liikunta tuottaa paljon myönteisiä kokemuksia ja terveydellistä hyötyä kaikenikäisille vammaisille, onpa kyseessä sitten liikunnallinen kuntoutus, liikuntahoito, erityisryhmien liikunta, soveltava liikunta, kuntoliikunta tai urheilu. Alaraaja-amputoidut odottavat saavansa enemmän ohjausta ja neuvontaa amputaation jälkeisestä liikunta- ja harrastustoiminnasta, kuin mitä he ovat tähän mennessä kokeneet saaneensa. Nämä odotukset kohdistuvat pääasiallisesti terveydenhuoltohenkilöstöön ja liikunta-alan ammattilaisiin. Nuorten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuuteen vaikuttavista tekijöistä on vähän tutkittua tietoa, joten tarvitaan lisää nuoriin alaraaja-amputoituihin kohdistuvia tutkimuksia. Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena on selvittää nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuutta. Kandidaatintutkielma on tutkimussuunnitelma pro gradu -tutkielmaa varten. Tutkimuksen aineiston muodostavat nuoret ja nuoret aikuiset alaraaja-amputoidut (n = 27).

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 3 2 TEOREETTINEN TAUSTA... 4 2.1 Alaraaja-amputaatio... 4 2.1.1 Jalkaterän ja nilkan amputaatio... 5 2.1.2 Säären ja polven amputaatio... 5 2.1.3 Reiden, lonkan ja lantion amputaatio... 6 2.2 Alaraaja-amputaatioon liittyvä kipu ja sen hoito... 6 2.3 Alaraaja-amputaation jälkeinen protetisointi... 8 2.3.1 Jalkaterän ja nilkan protetisointi... 9 2.3.2 Säären ja polven protetisointi... 9 2.3.3 Reiden, lonkan ja lantion protetisointi... 10 2.4 Alaraaja-amputoidun kuntoutus... 11 2.4.1 Alaraaja-amputoidun fyysinen kuntoutus... 13 2.4.2 Alaraaja-amputoidun psyykkinen kuntoutus... 13 2.5 Alaraaja-amputoidun liikunta-aktiivisuus... 14 3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET... 18 4 AINEISTO JA MENETELMÄT... 19 4.1 Aineisto... 19 4.2 Menetelmät... 19 4.3 Tilastolliset menetelmät... 20 5 AIKATAULUSUUNNITELMA... 21 6 TULOSTEN HYÖDYNNETTÄVYYS... 22 LÄHTEET... 23 LIITTEET LIITE 1. Saatekirje LIITE 2. Kyselylomake LIITE 3. Uusintakysely

3 1 JOHDANTO Länsimaissa amputaatioiden yleisin syy ovat verisuonisairaudet, vaikka kehittynyt verisuonikirurgia on vähentänyt amputaatioiden määrää. Verisuonisairaudet ja diabetes ovat keski-ikäisten ja vanhusten amputaatioiden pääasiallinen syy. Muita amputaatioon johtavia syitä ovat pahanlaatuiset kasvaimet, vaikeat vammat, krooniset vaikeat tulehdukset, paleltumat, palovammat sekä synnynnäiset epämuodostumat (Handolin ja Tukiainen 2012). Suomessa tehtävistä alaraaja-amputaatioista 90 prosenttia johtuu hapenpuutteen aiheuttamista kudosvaurioista (Hurskainen ym. 2010). Miehille tehtävistä alaraajaamputaatioista 60 prosenttia johtuu traumasta ja naisille traumasta johtuvien alaraajaamputaatioiden määrä on 40 prosenttia (Kröger ym. 2010). Suomessa tehtiin yhteensä 415 alaraaja-amputaatiota vuonna 2011 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2011). Nuorten potilaiden yleisin amputaation syy on tapaturma. Tämä on maailmanlaajuisestikin tavallisin nuorten amputaation syy (Handolin ja Tukiainen 2012). Vuosina 2010 2012 tehtiin 0 29-vuotiaille 183 alaraaja-amputaatiota, joista pojille ja nuorille miehille tehtiin 135 amputaatiota ja tytöille ja nuorille naisille 48 amputaatiota. Vuonna 2012 tehtiin nuorille ja nuorille aikuisille yhteensä 63 alaraajaamputaatioita (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2012). Tämä kandidaatintutkielma on laaja tutkimussuunnitelma tulevaa pro gradu -tutkielmaa varten. Tutkielman tavoitteena on selvittää 11 28-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimus kohdistuu Suomen Nuoret Amputoidut (SNA) ry:een kuuluviin alaraajaamputoituihin jäseniin.

4 2 TEOREETTINEN TAUSTA 2.1 Alaraaja-amputaatio Amputaatiolla tarkoitetaan lääketieteessä raajan, sen osan tai muun kehon osan poistoa leikkauksella tai sen tapaturmaista menetystä (Nienstedt ja Kellosalo 2007). Alaraajaamputaatioita tehdään tällä hetkellä yli 400 vuodessa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2011) On arvioitu, että alaraaja-amputaatioiden määrä kasvaa kaksinkertaiseksi seuraavan 20-30 vuoden kuluessa väestön ikääntyessä ja amputaation ollessa edelleen yleinen kirurginen toimenpide (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Alaraaja-amputaatio on potilaalle raskas toimenpide sekä henkisesti että fyysisesti. Amputaation lopullisesta ja peruuttamattomasta luonteesta huolimatta, sillä on kuitenkin tärkeä merkitys potilaan tulevalle liikuntakyvylle, elämänlaadulle, hoitosuudelle ja elinaikaennusteelle. Amputaation tavoitteena on toiminnallisesti hyvä, sopivan pituinen ja mahdollisimman kivuton tynkä. Tämä mahdollistaa proteesin hyvän istuvuuden ja potilaan aktiivisen kuntoutuksen (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Mitä korkeampi amputaatiotaso on sitä raskaampaa on liikkuminen proteesin kanssa (Ihlberg ja Lepäntalo 2004). Lapsilla amputaatioissa on otettava huomioon lapsen jäljellä oleva kasvu, muutoin amputaatiotekniikat ovat samanlaisia kuin aikuisella. Amputaatio nivelen tasolta säästää distaalisen kasvutumakkeen ja näin ollen tynkä jatkaa kasvuaan. Nivelen tason amputaatio estää myös amputaatiotyngän liikakasvun (Määttänen ym. 2009). Amputoinnin jälkeen voi esiintyä komplikaatioita, joista tavallisin on haavan paranemisongelma tulehduksen vuoksi. Myöhemmin esiintyvät ongelmat johtuvat yleisimmin huonosti sopivasta proteesista, joka voi hangata tyngän ihon rikki ja aiheuttaa rakkuloita, arpiongelmia tai tyngän turpoamista (Juutilainen ja Lepäntalo 2010).

5 2.1.1 Jalkaterän ja nilkan amputaatio Jalkaterän alueen amputaatiot jaetaan standardiamputaatioihin ja vapaamuotoisiin amputaatioihin. Standardimuotoisiin amputaatioihin kuuluvat yksittäisen tai useiden varpaiden amputaatiot, varpaan ja vastaavan jalkapöydänluun amputaatiot, osittaiset jalkapöydänluiden kohdalta tehtävät amputaatiot, täydellinen jalkapöydänluiden kohdalta tehtävä amputaatio ja keskijalan amputaatiot. Vapaamuotoiset amputaatiot tarkoittavat sitä, että vain elinkelvoton kudos poistetaan ja kudospuutos korvataan ihosiirteellä tai lihaskielekkeellä (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Nilkan amputaatiossa Chopartin amputaatio tehdään talo-naviculare- ja calcaneocuboidale- nivelten välistä. Jalkaterästä tulee epävakaa, mikä tulee huomioida proteesia valmistettaessa. Vähäinen kävely on mahdollista ilman proteesia (Juutilainen ja Lepäntalo 2010, Liukkonen ym. 2011). Pirogoffin amputaatiossa säilytetään kantaluun takaosa, joka käännetään niin, että se voidaan luuduttaa sääriluun päähän kiinni. Boyden amputaatiossa poistetaan kantaluun etuosa ja telaluu. Sääri- ja kantaluun väli jäykistetään. Symen amputaatiossa poistetaan jalkaterä kokonaisuudessaan ja kehräsluut muotoillaan, näin saadaan aikaiseksi pitkä, hyvin painoa kantava tynkä (Liukkonen ym. 2011). 2.1.2 Säären ja polven amputaatio Sääriamputaatiossa tyngän tulee olla riittävän pitkä, koska sillä saadaan protetisoinnin kannalta tehokkaampi vipuvarsi ja tämä mahdollistaa paremman kävelyn. Tyngän ihannepituus on 15-20 cm. Sääriamputaatio tehdään 8-12 cm sääriluun kyhmyn alapuolelta. Etummainen lihaksisto katkaistaan kohtisuoraan ja pohjeluu katkaistaan 2cm sääriluuta lyhyemmäksi (Haavisto ym. 2001, Ihlberg ja Lepäntalo 2004, Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Sääriamputaation jälkeen on erityistä huomiota kiinnitettävä siihen, ettei polveen kehity koukistussuuntaista kireyttä ja tyngän painehaavaumaongelmia, koska ne haittaavat tulevaa protetisointia. Päinmakuuasento on suositeltavin makuuasento (Rokkanen ym. 2003, Ihlberg ja Lepäntalo 2004). Alaraaja-amputaatio polvinivelen kohdalta on ensisijainen vaihtoehto silloin, kun sääriamputaatio ei ole mahdollinen tai säären alueen amputaatio on epäonnistunut ja

6 potilas pyritään kuntouttamaan käveleväksi. Tässä menetelmässä haavan paraneminen edellyttää kohtalaisen hyvää verenkiertoa ja siksi menetelmää ei käytetä potilaille, joilla on todettu valtimonkovettumistautia. Tämän amputaation jälkeen proteesin sovittaminen vaatii erityistä huolellisuutta. Polven liike tapahtuu proteesissa olevan mekaanisen nivelen avulla (Ihlberg ja Lepäntalo 2004, Juutilainen ja Lepäntalo 2010). 2.1.3 Reiden, lonkan ja lantion amputaatio Reisiamputaatiossa hyvän reisityngän tulee olla mahdollisimman pitkä. Tyngän pituuden tulisi olla 1/2-2/3 amputoitavan reiden pituudesta, mutta tynkä ei saa kuitenkaan olla liian pitkä, koska proteesin polvimekanismi vaatii tilaa. Optimaalinen amputaatiotaso on 10-15 cm polviniveltason yläpuolella. Liian lyhyt tynkä on toiminnallisesti ja kosmeettisesti huono (Ihlberg ja Lepäntalo 2004, Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Tyngän toiminnallisuudessa on huomioitava liikuntakyky ja istumistukevuus (Handolin ja Tukiainen 2012). Leikkauksen jälkeen on huomioitava, ettei lonkkaan synny koukistussuuntaista kireyttä, joten päinmakuulla oloa tulee harjoitella (Haavisto ym. 2001, Ihlberg ja Lepäntalo 2004). Harvinaisissa tilanteissa koko alaraaja voidaan joutua poistamaan. Tämä tulee kyseeseen reiden yläosan ja lantion alueen kasvainten hoidossa sekä laajoissa murskavammoissa. Tällöin tehdään lonkan eksartikulaatio eli raaja poistetaan lonkkanivelestä tai poistetaan samalla myös toinen lantion puolisko eli tehdään hemipelvektomia (Handolin ja Tukiainen 2012). Muita syitä koko alaraajan poistoon voivat olla reisiamputaation jälkeen tullut kudoksen hapenpuute tai infektiokomplikaatio, mutta käytännössä nämä ovat harvinaisia (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). 2.2 Alaraaja-amputaatioon liittyvä kipu ja sen hoito Alaraaja-amputoiduista 85 %:lla esiintyy kipuja leikkauksen jälkeisen ensimmäisen vuoden aikana. Kipu tulee minimoida hyvällä hoidolla, jotta potilas pystyy kuntoutumaan ja liikkumaan. Lisäksi amputaation jälkeen voi esiintyä kivun ohella voimakkuudeltaan vaihtelevia aavetuntemuksia ja aavesärkyjä. Aavetuntemuksella

7 tarkoitetaan aaveraajatuntemusta menetetystä raajasta. Aaveraajatuntemusta kuvataan tuntemuksena siitä, että menetetty raajan on vielä olemassa. Potilaat kuvailevat tuntevansa ajoittain kutinaa, pistelyä, painon tunnetta ja yleistä epämukavuuden ja vaivan tunnetta (Murphy 2014). Aavetuntemukset ovat yleisiä välittömästi leikkauksen jälkeen, mutta ne lievittyvät tai häviävät valtaosalla potilaista (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Aavesäryn uskotaan johtuvan keskushermostoon jääneistä muistijäljistä eli keskushermostossa on edelleen tallella amputoidun raajan kipua tulkitsevat kipujärjestelmän osat, ja ne tuottavat potilaalle kipua (Heiskanen ja Mälkiä 2002). Aavesärky on yleisempää nuorilla potilailla, jotka ovat menettäneet raajansa trauman vuoksi (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Alaraaja-amputoiduilla esiintyy liikunta-aktiivisuuteen ja urheiluun liittyviä lihaskipuja useammin kuin muilla liikuntavammaisilla. Tämä johtuu amputoidun jäljellä olevien lihaskudoksien intensiivisestä ja rasitukselle altistuvasta käytöstä (Bragaru ym. 2011). Lihaskipuja voidaan ehkäistä ja vähentää lepäämällä ja vähentämällä rasitusta. Lihasten huolellinen lämmittely ja verryttely ennen liikuntaa ja venyttely liikunnan jälkeen ehkäisee lihaskipujen ja vammojen syntymistä. Alaraaja-amputoidun on hyvä opetella kuuntelemaan kehon lähettämiä merkkejä rasittuneisuudesta ja ehkäistä näin kipujen ja vammojen syntymistä (Jonas ym. 2009, Fogelholm ym. 2011). Hyvällä kivun hoidolla ennen ja jälkeen leikkauksen, sekä aktiivisella kuntoutuksella voidaan alaraaja-amputoidun kipuongelmaa pienentää (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Terveydenhuollon henkilöstön tulee suhtautua potilaan kipuun vakavasti ja hoitaa kipua viivyttelemättä ja aktiivisesti yhdessä potilaan kanssa (Smith ym. 2007). Kivun hoidossa käytetään tavallisimmin lääkitystä, TENS (transcutaneous electrical neuromuscular stimulation) -laitetta, akupunktiota ja/tai bio-feedback-laitetta. Lisäksi psykoterapiasta, rentoutustekniikoista ja hypnoosista on saatu jonkin verran hyötyä kivun hoidossa (Murphy 2014). Fysioterapiasta, hieronnasta ja kiropraktikon hoidosta on saatu kohtalaisesti tai paljon apua kivun hoidossa (Hanley ym. 2006).

8 2.3 Alaraaja-amputaation jälkeinen protetisointi Alaraaja-amputoidun potilaan tyngän hoito on tärkeä asia protetisoinnin kannalta. Tyngän haava tulee hoitaa kuntoon ja ruven muodostumista tulee ehkäistä, koska nämä vaikuttavat tyngän protetisoinnin ajankohtaan. Tynkä tulee sitoa, jottei siihen kerry nestettä ja turvotusta. Ilman sidontaa tyngän ympärysmitta vaihtelee ja paraneminen hidastuu eikä proteesia saada sopivaksi (Paasivaara ym. 2014). Sääriamputoidulla ja osalla reisiamputoituja aloitetaan silikonituppihoito muutama päivä tikkien poiston jälkeen. Silikonituppihoidolla tynkä totutetaan ensiproteesiin, jonka valmistus aloitetaan noin neljän viikon kuluttua amputaatiosta. Ensiproteesia käytetään noin puolen vuoden ajan, jolloin tyngän muoto vielä muuttuu, muovautuu ja supistuu. Tänä aikana käyttäjä totuttelee kävelemään proteesilla (Ihlberg ja Lepäntalo 2004, Paasivaara ym. 2014). Mikäli sairaalassa on ilmalastaproteeseja käytettävissä, sääri- ja reisiamputaatiopotilaan tynkää voi alkaa kuormittaa sen avulla ja aloittaa kävelyharjoitukset. Harjoitukset aloitetaan lääkärin ohjeiden mukaisesti 7-10 vuorokauden kuluttua amputaatiosta (Haavisto ym. 2001, Paasivaara ym. 2014). Käyttöproteesin valmistus aloitetaan noin kuuden kuukauden kuluttua amputaatiosta, jolloin tynkä on supistunut ja potilas on opetellut proteesikävelyä ilmalasta- ja ensiproteesilla. Käyttöproteesin tarkoituksena on ensisijaisesti korvata raajan menetetty toimintakyky (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Kylpyproteesia tarvitaan ja käytetään kosteissa tiloissa kuten suihkussa ja saunassa käydessä (Salminen 2010). Ulkonäöltään proteesi voidaan valmistaa mahdollisimman samannäköiseksi jäljellä olevan raajan kanssa. Proteesit ovat teknisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia, ja ne voidaan valmistaa hyvinkin vaativiin liikuntasuorituksiin soveltuvaksi. Proteesia valmistettaessa huomioidaan käyttäjän yksilölliset mitat, henkilökohtaiset tarpeet, aktiviteettitaso ja käyttöympäristön vaatimukset (Ihlberg ja Lepäntalo 2004, Salminen 2010). Nuoret haluavat usein kosmeettisesti hyvän näköisen ja liikkuessa optimaalisesti toimivan proteesin. Proteesin käytön harjoittelu aloitetaan asteittain seisoma- ja painonsiirtoharjoituksilla, joista edetään kävelyharjoituksiin. Proteesilla liikkumisen

9 tavoitteena on itsenäinen selviytyminen jokapäiväisessä elämässä ja palaaminen koulu- ja työelämään sekä omaan sosiaaliseen ympäristöön (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). 2.3.1 Jalkaterän ja nilkan protetisointi Varpaiden ja jalkapöydän protetisoinnissa käytetään yleensä kenkään mahtuvaa tukipohjaa, johon liitetään jalkaterän täytettä. Jalkineeksi riittää normaali jalkine tai yksilöllisesti valmistettu erityisjalkine. Sekä varpaiden että jalkaterän amputaatiossa voidaan ulkonäöllistä haittaa poistaa tekemällä joustavasta aineesta kosmeettinen proteesi. Proteesi puetaan jalkaan kuin lyhytvartinen sukka. Kun omaa jalkaterää on riittävästi jäljellä, proteesia voidaan käyttää valmiiden jalkineiden kanssa (Haavisto ym. 2001). Nilkan seudun protetisoinnissa tyngän pään ollessa riittävän kapea ja pyöreä, tynkä voidaan pujottaa pitkään sääriproteesituppeen. Lisfrancin ja Chopart`n amputaatioissa tyngän pää on niin suuri, että proteesin pukemisen helpottamiseksi tuppeen tehdään aukko, joka peitetään erillisellä läpällä (Haavisto ym. 2001). 2.3.2 Säären ja polven protetisointi Säären protetisoinnissa tynkä totutetaan proteesiin silikonituppihoidolla. Hoidon suositeltu ajankohta on kolmesta viiteen viikkoa amputaatiosta, jolloin tikit on poistettu ja leikkaushaava paranemassa. Haavassa voi olla pientä rupea. Haava suojataan harsotaitoksella. Silikonituppea käytetään aluksi noin parikymmentä minuuttia kerrallaan. Hoidossa pyritään siihen, että potilas itse pukee ja riisuu tupen. Reilun viikon kuluttua on edetty noin kaksi kertaa kahden tunnin päivittäiseen käyttöaikaan, jolloin tynkä alkaa olla valmis protetisoitavaksi. Muuna aikana on tynkä muistettava sitoa huolellisesti (Haavisto ym. 2001, Paasivaara ym. 2014). Perinteinen sääriproteesi tehdään siten, että polvilumpion alapuolinen osa ja pohkeen takaosa kantavat suurimman osan kuormituksesta. Silikonitupen myötä on yleistynyt totaalikontaktiproteesi, jossa kuormitusta jaetaan mahdollisimman laajasti koko tyngän alueelle. Sääriproteesiin voidaan asentaa erilaisia jalkateriä. Jalkaterien valintaan vaikuttaa käyttäjän aktiivisuustaso, työkykyisyys ja muut vastaavat asiat. Paljon tai

10 vaativissa olosuhteissa liikkuvan henkilön proteesiin laitetaan usein hiilikuituinen aktiivijalkaterä (Määttänen ym.2009). Polven protetisoinnissa on tärkeää, että polvinivelestä tehdyn amputaation jälkeinen reisitynkä on mahdollisimman pitkä. Kun tynkä on pitkä, sitä voidaan kuormittaa myös tyngän päästä. Proteesiin tulee polvinivel tyngän alapuolelle. Proteesin tuppi saadaan kiinnittymään tynkään alipaineen aiheuttamalla voimalla. Lantiovyön tai olkapään yli kulkevan hihnan avulla voidaan tarvittaessa varmistaa proteesin kiinnitystä (Haavisto ym. 2001). 2.3.3 Reiden, lonkan ja lantion protetisointi Reiden protetisoinnissa on huomioitava, että potilas menettää aina polvinivelen, mikä tekee liikkumisesta ja proteesin käytöstä vaativia. Reisiamputaation jälkeen suositeltavin ajankohta aloittaa protetisointi on kolmesta viiteen viikkoa amputoinnista. Reisityngän tulee olla mahdollisimman pitkä, mielellään 1/2-2/3 reiden pituudesta, että protetisointi onnistuu. Tällöin jäljelle jääneissä lihaksissa on riittävästi voimaa ja proteesin holkkiin saadaan hyvä tuenta. Potilaan tyngän muodon ja pituuden mukaan valitaan yksilöllisesti holkin malli ja tyngän kuormituskohdat (Haavisto ym. 2001). Reisiproteesiin valmistetaan keinotekoinen polvinivel. Sen tulee olla kestävä ja kevyt. Polvinivel voi olla rakenteeltaan mekaaninen, pneumaattinen, hydraulinen tai elektroninen ja sitä voidaan säätää joko manuaalisesti tai tietokoneella (Määttänen ja Pohjolainen 2006, Salminen 2010). Polvinivelet voivat lisäksi olla usea-akselisia ja kitkajarrumekanismilla toimivia polviniveliä. Kitkajarrupolvinivelen jarrua voidaan säätää henkilön kävelynopeuteen sopivaksi ja jarrulla saadaan hidastettua polven koukistumista ja ojentumista. Kehittyneimmissä proteeseissa voidaan polven toimintaa ohjata elektronisesti ja säätää toiminta kävelynopeuteen ja maastoon sopivaksi (Määttänen ym. 2009). Lantiovyöllä tai olkahihnalla voidaan varmistaa proteesin paikallaan pysyminen (Haavisto ym. 2001). Uusin ja kehittynein reiden proteeseista on bioninen proteesi (Genium Bionic Prosthetic System), joka on pitkällisen tutkimuksen ja kehityksen tulos. Ensimmäisiä Genium System-proteeseja on kehitetty yhdessä amerikkalaisten tutkijoiden ja länsimaisten ja amerikkalaisten asiakkaiden ja kanssa (Bock 2011). Kun lihakset supistuvat, ne

11 vapauttavat sähköpurkauksen, jonka iholle asetettu elektrodi pystyy havaitsemaan (Fischman 2010). Proteesiin yhdistetty tietokone ja anturit rekisteröivät proteesin toimintaa, kuten millä nopeudella alaraaja-amputoitu liikuttaa proteesia, ja mikä on liikkeen kiihtyvyys. Proteesissa oleva kulma-anturi tunnistaa polvinivelen koukistuksen kulman ja polvinivelen koukistusliikkeen nopeuden. Polven momenttianturi syöttää tietoa polvinivelen momentista ja tuottaa tietoa siitä, millä voimakkuudella proteesin tulee toimia. Kaikki tämä mahdollistaa sen, että proteesin käyttäjä voi kävellä luonnollisen, fysiologisen kävelymallin mukaisesti, nousta portaita vuoroaskelin, astua taaksepäin ja astua luonnollisesti ja helposti esteiden yli (Bock 2011). Kun amputaatio on tehty lonkkanivelestä tai osa lantiotakin on poistettu, valmistettavaa proteesia kutsutaan lonkkaeksartikulaatioproteesiksi. Proteesissa on holkin tilalla avattava sisäpinnaltaan pehmustettu lantion ympärille tuleva kori ja siihen kiinnittyvä koko alaraajan korvaava proteesi (Haavisto ym. 2001, Rokkanen ym. 2003, Salminen 2010). Proteesiin tarvitaan myös lonkkanivel, jos amputaatiossa on poistettu oma toiminnallinen lonkkanivel (Salminen 2010). Tällaisen korkean amputaatiotason proteesin valmistaminen potilaan fyysisille ominaisuuksille ja toiveille sopivaksi vaatii potilaan ja asiaan perehtyneen proteesiteknikon välistä hyvää yhteistyötä ja pettymyksien ja kokeilujen sietokykyä. Yhteistyön tuloksena on merkitsevästi suurempi potilaan tyytyväisyys ja paremmin onnistunut protetisointi (Smith ym. 2007). 2.4 Alaraaja-amputoidun kuntoutus Kuntoutusselonteon (Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2002:6) mukaan kuntoutuksen tavoitteena on potilaan kuntoutuminen. Kuntoutumisen näkökulmasta kuntoutus voidaan määritellä ihmistä tai ihmistä ja hänen ympäristöänsä koskevaksi muutosprosessiksi. Muutosprosessin tavoitteita ovat ihmisen toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen ja hyvinvoinnin sekä työllisyyden edistäminen (Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2002:6). Järvikoski ja Härkäpää (2008) ovat todenneet, että kuntoutus pyrkii auttamaan kuntoutujaa hallitsemaan elämäntilanteensa pitkäjänteisellä, monialaisella ja suunnitelmallisella toiminnalla. Kuntoutujan oma osallistuminen ja vaikuttaminen ovat

12 tämän päivän kuntoutuksen ydinkysymyksiä. Työkyvyn heikkenemistä ja syrjäytymisen uhkaa on alettu katsoa myös kuntoutuksen perusteiksi. Autti-Rämö (2008) on todennut, että lasten ja nuorten kuntoutuksen suunnittelussa tärkeintä on yksilöllisten ja realististen tavoitteiden asettaminen Lasten ja nuorten tulee itse osallistua tavoitteiden asettamiseen, koska omien tavoitteiden asettaminen on aktiivisen harjoittelun ja onnistuneen kuntoutuksen edellytys. Nuorelta odotetaan osallistumista ja vastuunottoa omasta kuntoutuksestaan. Nuoren tulisi miettiä millaisia taitoja hän tarvitsee selviytyäkseen itsenäisesti elämästään aikuisena (Autti-Rämö 2008). Suurelta osalta alaraaja-amputaatiopotilaista puuttui kuntoutussuunnitelma, jonka laatimisen velvoite on lainsäädännössä (Vanhatalo ym. 2010). Terveydenhuoltolaissa (1326/2010) todetaan: Hoidon ja kuntoutuksen toteutukselle on laadittava hoito- ja kuntoutussuunnitelma siten kuin laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) säädetään. Kokkonen (2013) on todennut, että kuntoutussuunnitelmassa määritellään tarpeelliset kuntoutustoimenpiteet ottaen huomioon sosiaalihuollon, työvoima- ja opetusviranomaisten sekä kansaneläkelaitoksen ja muiden kuntoutusta järjestävien tahojen palvelut ja yhteensovitetaan terveydenhuollon lääkinnälliset kuntoutuspalvelut näiden tahojen järjestämän kuntoutuksen kanssa. Vanhatalo ym. (2010) ovat todenneet, että kuntoutussuunnitelma tulisi tehdä heti, kun potilaan toipuminen alaraajaamputaatiosta selkiytyy ja tavoitteena on potilaan kotiuttaminen. Alaraaja-amputoidun liikunnallisessa kuntoutuksessa käytetään hyväksi liike- ja liikuntahoidon menetelmiä. Liikehoito on ohjattua toimintaa ja sillä on selvä hoidollinen tavoite ja se kuuluu osaksi fysioterapiaa. Liikehoidon suunnittelussa ja laatimisessa huomioidaan vammaisten tarpeet ja toimintakyvyn häiriöt. Liikuntahoito on liikehoidon jatke, jolloin sen kohteena olevalle kuntoutujalle asetetaan lääketieteelliseen asiantuntemukseen perustavia tavoitteita. Lopputuloksena kuntoutujasta voi tulla lähes terveen veroinen kuntoilija, kilpailija tai huippu-urheilija (Alaranta ym. 2012). Erityisliikuntaa harrastavat henkilöt, joilla on vaikeuksia harrastaa liikuntaa vamman, sairauden tai toimintarajoitteisuuden vuoksi. Heillä voi olla vaikeuksia käyttää yleisiä liikuntapalveluita tai harrastaa liikuntaa riittävästi, siksi erityisliikunnalla on erityisen tärkeä ja kuntouttava merkitys. Soveltavan liikunnan lähtökohtana on vamman tai sairauden aiheuttama liikunnan harrastamisen erikoistarve. Vammaisille liikunta tuottaa

13 paljon myönteisiä kokemuksia, onpa kyseessä sitten liikunnallinen kuntoutus, liikuntahoito, erityisryhmien liikunta, soveltava liikunta, kuntoliikunta tai urheilu (Alaranta ym. 2012). 2.4.1 Alaraaja-amputoidun fyysinen kuntoutus Alaraaja-amputaatio voi olla ihmisen hengen pelastava toimenpide, jolle ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Etenemällä suunnitelmallisesti voidaan auttaa potilasta kuntoutumaan ja palaamaan aikaisempaan elinympäristöönsä ja harrastustensa pariin. Alaraaja-amputoidun fyysiseen kuntoutukseen kuuluu eri vaiheita. Näitä ovat leikkausta edeltävä vaihe, leikkaus, leikkauksen jälkeinen vaihe sekä proteesin valmistus ja proteesin käytön opetteleminen. Alaraaja-amputoidun kuntoutuksessa eri ammattiryhmien yhteistyö on tärkeää. Potilaan lisäksi kuntoutukseen osallistuvat hänen läheisensä, lääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, apuvälineteknikko ja sosiaalityöntekijä (Kruus-Niemelä ym. 2008). Varhain aloitettu kuntoutus nopeuttaa alaraaja-amputoidun kuntoutumista ja parantaa hänen liikuntakykyään. Varhaiseen kuntoutukseen tulee kuulua ohjatut kestävyys- ja voimaharjoitukset (Piitulainen ym. 2010). Alaraaja-amputoidulle hankitaan tarvittaessa liikkumisen apuvälineitä helpottamaan amputoitujen liikkumista ja vähentämään heidän avuntarvettaan päivittäisissä toiminnoissa. Liikkumisen apuvälineitä ovat esimerkiksi kävelyteline, kyynärsauvat, keppi ja pyörätuoli (Salminen 2010). 2.4.2 Alaraaja-amputoidun psyykkinen kuntoutus Lapsen vammautumisen hoitoon tulee sisältyä psyykkinen kuntoutus, jolla ehkäistään psyykkisen oirehtimisen tuomaa toimintojen heikkenemistä. Kuntoutus tulee aloittaa ajoissa ja toteuttaa joustavasti ja yksilöllisesti huomioiden lapsen ikä ja vammaisuus. Nuoren kuntoutuksessa on huomioitava sairauden ja vammautumisen lisäävän psyykkisiä oireita, jotka haittaavat nuoren itsenäistymistä ja aikuistumista. Nuorelle tulee tehdä kattava kuntoutussuunnitelma eri asiantuntijoiden yhteistyönä (Kokkonen 2001).

14 Alaraaja-amputoitua tulee tukea koko sairaalavaiheen ajan ja vielä sen jälkeen, jos siihen on tarvetta. Psyykkinen tukeminen lisää hoitomotivaatiota ja auttaa sopeutumaan sairauteen sekä raajan menetykseen (Hurskainen ym. 2010). Sopeutumisvalmennuskurssit ovat yksi tärkeä psyykkisen kuntoutuksen muoto. Kurssien tarkoituksena on auttaa alaraaja-amputoituja ja muita vammaisia löytämään normaali arkielämä ja palaamaan harrastusten pariin. Nuoria ja perheitä autetaan myös sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen ja erittäin tärkeää on pyrkimys tukea nuoren itsenäistymistä ja aikuistumista (Kokkonen 2001). Amputaation äskettäin kokeneen potilaan psyykkisessä kuntoutumisessa vertaistukihenkilö pystyy omalla kokemuksellaan ja esimerkillään tukemaan potilasta sekä auttamaan vammaan sopeutumisessa ja valamaan toivoa ja uskoa tulevaisuuteen (Määttänen ja Pohjolainen 2006, Määttänen ym. 2009, Piispanen 2006). 2.5 Alaraaja-amputoidun liikunta-aktiivisuus Vuori (2012) määrittelee fyysisen aktiivisuuden olevan lihasten tahdonalaista, energiankulutusta lisäävää toimintaa. Fyysinen aktiivisuus viittaa pelkästään fyysisiin ja fysiologisiin tapahtumiin eikä se sisällä psyykkisiä tai sosiaalisia vaikutuksia. Toimintakyvyn ja terveyden kannalta on hyödyllistä olla fyysisesti aktiivinen sekä välttää fyysistä inaktiivisuutta kuten runsasta istumista. Aikuisilla havaitut fyysisen aktiivisuuden terveysvaikutukset pitkäaikaissairauksien riskitekijöihin havaitaan myös lapsilla ja nuorilla Fogelholm ym. (2011). Bouchard ym. (2007) mukaan nuoruuden fyysinen aktiivisuus on hyvä strategia parantaa koko väestön terveyttä sekä vähentää tai siirtää myöhemmäksi sairastumisriskiä näihin kroonisiin sairauksiin aikuisena. Fyysisen aktiivisuuden perussuositus suomalaisille kouluikäisille suosittelee kaikkia 7 18-vuotiaita liikkumaan vähintään 1-2 tuntia päivässä monipuolisesti ja ikään sopivalla tavalla sekä välttää yli kahden tunnin pituisia istumisjaksoja. Viihdemedian parissa olevaa ruutuaikaa saa olla korkeintaan kaksi tuntia päivässä (Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 7 18-vuotiaille. 2008).

15 Yhdysvaltalaisten vuodelta 2008 tehtyjen liikuntasuositusten mukaan 6 17-vuotiaiden lasten ja nuorten tulisi olla päivittäin vähintään tunnin ajan liikunnallisesti aktiivisia. Liikunnan tulisi sisältää aerobista liikuntaa sekä lihaksia ja luustoa vahvistavaa liikuntaa vähintään kolmena päivänä viikossa. On tärkeää rohkaista lapsia ja nuoria liikkumaan ikään sopivalla tavalla ja liikunnan tulisi olla nautittavaa ja vaihtelevaa (Physical Activity Guidelines for Americans 2008. Aikuisten tulisi olla fyysisesti aktiivisia yhteensä kaksi tuntia 30 minuuttia viikossa kohtuullisen kuormituksen tasolla, jotta saataisiin terveyshyötyjä. Heidän tulee välttää inaktiivisuutta ja vähäinenkin liikunta on parempi kuin ei mitään (Physical Activity Guidelines for Americans 2008). Fogelholm ja Oja (2011) ovat todenneet, että lisää terveyshyötyjä saa liikkumalla kaksinkertaisen määrän ja kestävyysliikunnan lisäksi tulisi tehdä monipuolista lihaskuntoharjoittelua vähintään kahdesti viikossa. Liikuntasuositukset fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi ja terveyden ja kunnon parantamiseksi eivät merkitsevästi eroa vammaisten ja terveiden välillä. On tärkeää rohkaista nuoria vammaisia olemaan fyysisesti aktiivisia ja hyötymään fyysisestä aktiivisuudesta niin terveydellisesti, fyysisesti kuin psyykkisesti (Winnick 2010). Kun verrataan amputoidun kävelyn energiankulutusta normaaliin kävelyyn, niin sääriamputoitujen energiankulutus kasvaa 10-40 % ja reisiamputoitujen 50-60 %. Kun liikutaan kainalosauvojen avulla energiankulutus kasvaa 60%. Tämän luonnollisena seurauksena sääriamputoiduista 70 % pystyy kävelemään kahdella jalalla, kun reisiamputoiduista vain 10-30 % kykenee kävelemään omin jaloin. Protetisoiduista lähes 80 % kykenee kävelemään ainakin sisätiloissa (Juutilainen ja Lepäntalo 2010). Proteesikävelyn energiankulutus suurenee mitä ylempänä alaraajassa amputaatio on, ja myös silloin kun alaraaja-amputoitu kävelee proteesin avulla hyvin hitaasti. Alaraajaamputoidun huono fyysinen kunto vaikeuttaa proteesikävelyä, siksi kestävyysharjoittelu on tärkeä osa proteesipotilaan kuntoutusta (Piitulainen ym. 2010). Nuoret alaraaja-amputoidut eivät usein harrasta vapaa-ajan harrastuksia kodin ulkopuolella, koska he kokevat leimautuvansa negatiivisesti vammansa vuoksi. Erityisesti he välttelevät uimista yleisissä uima-altaissa, auringonottoa ja tanssimista, koska he pelkäävät ihmisten reaktioita, kun ihmiset näkevät, että heiltä puuttuu alaraaja

16 tai sen osa. Lisäksi nuoret alaraaja-amputoidut kokevat, että he saavat vähän tietoa amputaation jälkeisistä harrastusmahdollisuuksista ja he toivovat, että terveydenhuollon ammattilainen tai joku muu voisi auttaa heitä löytämään uusia vapaa-ajan harrastusmahdollisuuksia (Couture ym. 2010). Sansam ym. (2009) totesivat, ettei alaraaja-amputaatio vaikuttanut ainoastaan amputoidun kykyyn kävellä, vaan myös harrastuksiin osallistumiseen, oman kehon mielikuvaan sekä elämänlaatuun. Hyvään, amputaation jälkeiseen kävelykykyyn vaikuttivat kognitio, kunto, kyky seistä yhdellä alaraajalla, itsenäisesti selviytyminen päivittäisistä toimista ja ennen operaatiota ollut liikunnallisuus. Alaraaja-amputoidulla, jolle amputaatio oli tehty trauman vuoksi, oli paremmat mahdollisuudet pystyä kävelemään kuin verenkiertohäiriön vuoksi tai yhteen raajaan tehdyllä alaraajaamputoidulla. Tyngän kunnolla ja haavojen aikaisella hoidolla sekä sopivan proteesin käytöllä oli merkitystä kävelyyn. Tyngän kipu ja aavesärky vaikuttivat kävellyn matkan pituuteen. Vahvaa näyttöä löytyi siitä, että mitä nuorempana amputaatio oli tehty, sitä paremmat olivat mahdollisuudet erinomaiseen kävelykykyyn. Nolanin (2012) mukaan alaraaja-amputoitujen yleisin syy olla osallistumatta vapaa-ajan harrastuksiin oli kykenemättömyys juosta. Tutkittaessa alaraaja-amputoitujen lonkan lihasten vahvistamisen vaikutuksia juoksukykyyn, huomattiin, että harjoitteluohjelmaan osallistuneet alaraaja-amputoidut, jotka eivät olleet ennen kyenneet juoksemaan, kykenivät juoksemaan harjoitusohjelman toteuttamisen jälkeen. Tutkimukseen osallistuneet alaraaja-amputoidut vahvistivat lonkan koukistaja- ja ojentajalihaksiaan harjoitteluohjelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa kymmenen viikon ajan. Tutkimuksen perusteella suositellaan, että lonkan koukistaja- ja ojentajalihasten vahvistavan lihasvoimaharjoittelun tulisi kuulua säännöllisesti alaraaja-amputoidun harjoitusohjelmaan ehkäisemään alaraaja-amputaation jälkeistä lihasvoiman heikkenemistä ja mahdollistamaan juoksemisen. Alaraajan tai sen osan puuttuminen vaikuttaa usein kehon tasapainopisteeseen. Tasapainon muutos aiheuttaa vaikeuksia tasapainoa vaativissa aktiviteeteissä. Dynaamisen ja staattisen tasapainon ylläpitämisellä ja kehittämisellä on ratkaiseva vaikutus kykyyn kävellä, juosta, hyppiä ja istua pyörätuolissa. Tasapainoa voidaan

17 kehittää tietyillä harjoituksilla kuten hyppimällä minitrampoliinilla tai kävelemällä tasapainolaudalla (Winnick 2010). Systemaattisella ja progressiivisella kestävyys- ja voimaharjoittelulla voidaan parantaa amputoidun liikuntakykyä ja vaikuttaa myös terveydentilaan edullisesti. Hyvällä ohjauksella on tärkeä merkitys amputoidun harjoitteluun ja itsenäisen kävelykyvyn ja yleiskunnon kehittämiseen (Piitulainen ym. 2010). Henkilölle, joka on juuri kokenut onnettomuuden, on vaikeaa ja haastavaa esitellä liikuntaa ja urheilua yhtenä tärkeänä harrastusmuotona. Toisaalta tragedia ja vakava elämän kriisi saattavat olla alkuna vammaisurheiluun osallistumisesta. Suomessa tiedostetaan keskimääräistä paremmin liikuntaan aktivoimisen tärkeys. Vammaisurheilujärjestöt aktivoivat vammaisliikkujia ja järjestävät leirejä ja kisoja yhteisissä lajeissa kuten uinti, hiihto, alppihiihto ja yleisurheilu. Suomen Paralympiakomitea on lisännyt yhteistyötään eri lajiliittojen ja vammaisurheilujärjestöjen kanssa (Piispanen 2006).

18 3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET Pro gradu -tutkimuksen tavoitteena on selvittää 11 28-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuutta, ja ovatko he saaneet fyysistä ja/tai psyykkistä kuntoutusta toimenpiteen jälkeen, ja millainen vaikutus kuntoutuksella on ollut heidän liikunta-aktiivisuuteen. Lisäksi tavoitteena on selvittää onko nuorilla ja nuorilla aikuisilla alaraaja-amputoiduilla amputaation jälkeisiä satunnaisia tai jatkuvia kipuja, ja miten ne vaikuttavat heidän liikunta-aktiivisuuteen. Yksilöidyt tutkimuskysymykset ovat: 1. Millainen on nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuus ja millaista liikuntaa he harrastavat? 2. Ovatko nuoret ja nuoret aikuiset alaraaja-amputoidut saaneet fyysistä ja/tai psyykkistä kuntoutusta ja millainen vaikutus kuntoutuksilla on ollut heidän liikunnalliseen aktiivisuuteen? 3. Onko nuorilla ja nuorilla aikuisilla alaraaja-amputoiduilla ollut amputaation jälkeisiä kipuja ja miten kivut ovat vaikuttaneet heidän liikunta-aktiivisuuteensa?

19 4 AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1 Aineisto Tämän tutkimuksen tutkittavat ovat nuoria ja nuoria aikuisia alaraaja-amputoituja. Tutkimus kohdistui Suomen Nuoret Amputoidut (SNA) ry:n jäsenistöön. SNA ry. on perustettu vuonna 1998. Sen perustehtävänä on välittää tietoa amputaation jälkeisistä hoito- ja kuntoutusmahdollisuuksista niin amputoiduille itselleen kuin heidän omaisilleen ja muille amputoidun hoitoon ja kuntoutukseen osallistuville henkilöille. Yhdistyksen jäsenmäärä on tällä hetkellä 109 henkilöä (SNA 2012). SNA ry:ssä oli yläja alaraaja-amputoituja ym. jäseniä tutkimushetkellä, vuonna 2006 yhteensä 222 jäsentä. Heistä alaraaja-amputoituja oli 35 henkilöä. SNA ry:n puheenjohtaja lähetti kaikille alaraaja-amputoiduille heidän liikunnallista aktiivisuuttaan koskevan kyselylomakkeen (liite 2) saatekirjeineen (liite 1). Ensimmäisessä vaiheessa 19 alaraaja-amputoitua vastasi kyselyyn. Tämän jälkeen tutkittaville laitettiin uusintakysely (liite 3) tutkimukseen osallistumisesta. Toisessa vaiheessa 8 henkilöä vastasi kyselyyn. Lopullisen tutkimusjoukon muodosti 27 henkilöä. Tutkittavien anonyymiteetti toteutui siten, että SNA ry:n puheenjohtaja lähetti kyselylomakkeet tutkittaville, joten tutkija ei tiedä vastaajien nimiä tai henkilöllisyyksiä. Kyselylomakkeet vastauksineen palautettiin ensin SNA ry:n puheenjohtajalle, joka lähetti vastauslomakkeet tutkijalle. Jos tutkittava oli alle 18- vuotias, hän palautti kyselylomakkeen vanhemman suostumuksella ja allekirjoituksella varustettuna. 4.2 Menetelmät Tutkimus on kvantitatiivinen poikkileikkaustutkimus. Menetelmänä käytetään kyselylomaketta (liite 2). Kyselylomakkeessa kysytään mm. tutkittavan taustatietoja kuten sukupuoli ja ikä sekä tietoja alaraaja-amputaation tasosta, amputoinnin syystä ja kipukokemuksista. Lisäksi kysytään onko tutkittava saanut toimenpiteen jälkeen psyykkistä ja/tai fyysistä kuntoutusta sekä millainen on tutkittavan liikunta-aktiivisuus.

20 4.3 Tilastolliset menetelmät Aineisto analysoidaan SPSS-tilastollisella tietojenkäsittelyohjelmalla (SPSS 19 for Windows). Analyysia varten tutkittavat jaetaan ikäryhmittäin ja sukupuolittain. Tulosten kuvaamisessa käytetään frekvenssejä ja niiden prosentuaalisia osuuksia. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkastellaan Pearsonin korrelaatiokertoimella ja ryhmien välisiä eroja khii-neliön testillä. Analyysimenetelmät tarkentuvat analyysin edetessä.

21 5 AIKATAULUSUUNNITELMA Kyselylomake suunniteltiin huhti-toukokuussa vuonna 2006. Ensimmäiset kyselykaavakkeet vastauspyyntöineen lähtivät kesäkuun alussa vuonna 2006. Uusintakyselyt lähetettiin heinäkuun lopulla vuonna 2006 ja vastausaikaa annettiin elokuun loppuun. Viimeiset vastaukset saapuivat syyskuun alussa vuonna 2006. Aineistojen analysointi on alkanut ja se saadaan päätökseen keväällä 2014. Tulokset ja pohdinta kirjoitetaan vuoden 2014 aikana. Pro gradu -tutkielma viimeistellään syksy 2014 kevät 2015 välisenä aikana.

22 6 TULOSTEN HYÖDYNNETTÄVYYS Tällä tutkimuksella selvitetään Suomen Nuoret Amputoidut (SNA) ry:een kuuluvien 11-28- vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten alaraaja-amputoitujen liikunta-aktiivisuutta. Suomen Nuoret Amputoidut ry:n jäsenet ja heidän omaiset saavat tutkimuksesta tietoa siitä, miten liikunnallisesti aktiivisia alaraaja-amputoidut ovat, millaista liikuntaa alaraaja-amputoidut harrastavat, ovatko he saaneet fyysistä ja/tai psyykkistä kuntoutusta ja millainen vaikutus kuntoutuksilla on ollut heidän liikunnalliseen aktiivisuuteen sekä vaikuttaako kipu heidän liikunta-aktiivisuuteensa. Lisäksi tutkimuksesta saatuja tuloksia voivat terveydenhuollon ja liikunta-alan ammattilaiset hyödyntää työssään, koska fyysisen aktiivisuuden liikuntasuositukset eivät merkitsevästi eroa vammaisten ja terveiden välillä ja on tärkeää motivoida nuoria alaraaja-amputoituja olemaan fyysisesti aktiivisia ja hyötymään liikunnan tuomista terveysvaikutuksista. Tutkielmasta kirjoitetaan artikkeleita ja niitä tarjotaan Invalidiliiton IT-lehteen, Liikunta ja Tiede-lehteen sekä Fysioterapia-lehteen. Lisäksi tutkielma on tarkoitus antaa käytettäväksi yhteistyökumppaneille, joita ovat Suomen Proteesipalvelu Oy ja Respecta Oy, kiitokseksi saamastani tiedoista koskien alaraaja-amputoitujen protetisointia.

23 LÄHTEET Alaranta H, Kannisto M, Rissanen P. 2012. Vammaisuus ja liikunta. Teoksessa Vuori I, Taimela S, Kujala U. (toim.) Liikuntalääketiede. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 525-526. Autti-Rämö I. 2008. Lasten ja nuorten kuntoutus. Teoksessa Rissanen P, Kallanranta T, Suikkanen A. (toim.) Kuntoutus. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 479-488. Bock O. 2011. Prosthetics-Lower Extremities. Quality For Life. Duderstadt. Bouchard C, Blair S, Haskell W. 2007. Physical Activity and Health. Champaign, IL. Human Kinetics. s. 12-270. Bragaru M, Dekker R, Geertzen J, Dijkstra P. Amputees and Sports. Sports Medicine 2011; 41(9): 721-740. Couture M, Chantal D, Desrosiers C, Desrosiers J. Leisure activities following a lower limb amputation. Disability and Rehabilition 2010; 32(1): 57-64. Fischman J. Koneita ja ihmisiä. National Geographic. 2010; 14-33. Fogelholm M, Paronen O, Miettinen M. Liikunta - hyvinvointipoliittinen mahdollisuus. Suomalaisen terveysliikunnan tila ja kehittyminen 2006. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2007:1. Helsinki. Fogelholm M. 2011. Lapset ja nuoret. Teoksessa Fogelholm M, Vuori I, Vasankari T. (toim.) Terveysliikunta. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 76-87. Fogelholm M, Oja P. 2011.Terveysliikuntasuositukset. Teoksessa Fogelholm M, Vuori I, Vasankari T. (toim.) Terveysliikunta. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 67-75. Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 7 18-vuotiaille. Opetusministeriö ja Nuori Suomi ry. 2008. Helsinki. s. 17-25.

24 Haavisto E, Iskanius S, Kaske P, Kyöstilä R, Lampinen V-M, Paasivaara P, Pohjolainen T, Väinölä K. 2001. Alaraaja-amputoidun opas. Handolin L, Tukiainen E. 2012. Amputaatiot. Teoksessa Kiviranta I, Järvinen M. (toim.) Ortopedia. Helsinki. Kandidaattikustannus. s. 455-459. Hanley M, Ehde D, Campbell K, Osborn B, Smith D. Self-reported treatments used for lower-limb phantom pain: descriptive findings. Archives of physical medicine and rehabilitation 2006; 87: 270-277. Heiskanen J, Mälkiä E. 2002. Amputaatiot ja tekonivelet. Teoksessa Mälkiä E, Rintala P. (toim.) Uusi erityisliikunta. Tampere. Liikuntatieteellinen Seura ry. s. 22. Hurskainen K, Hämäläinen M, Leppänen T, Maat T, Salminen-Peltola P, Salo N, Salo R, Sandström K, Sokoff P, Ventelä T, Vierimaa S. 2010. Alaraaja-Amputaatio ja Protetisointi Hoitoketju 2010. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri. Hyvinkään sairaanhoitoalue. Ihlberg L, Lepäntalo M. 2004. Amputaatiot. Teoksessa Roberts P, Alhava E, Höckerstedt K, Kivilaakso E. (toim.) Kirurgia. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 591-598. Jonas S, Phillips E, Capell J. 2010. ACSM`s Exercise is Medicine: A Clinician`s Guide to Exercise Prescription. Philadelphia, PA 19106. American Collage of Sports Medicine. s. 135-141. Juutilainen V, Lepäntalo M. 2010. Amputaatiot. Teoksessa Roberts P, Alhava E, Höckerstedt K, Leppäniemi A. (toim.) Kirurgia. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 699-709. Järvikoski A, Härkäpää K. 2008. Kuntoutuskäsityksen muutos ja asiakkuuden muotoutuminen. Teoksessa Rissanen P, Kallanranta T, Suikkanen A. (toim.) Kuntoutus. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 51-62.

25 Kokkonen J. 2001. Lasten ja nuorten kuntoutus. Teoksessa Kallanranta T, Rissanen P, Vilkkumaa I. (toim.) Kuntoutus. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 395-398. Kokkonen T. 2013. Suomen laki. Sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö. Helsinki. Talentum Media Oy. Kruus-Niemelä M, Pohjolainen T, Alaranta H. 2008. Ortoosit, proteesit sekä liikkumisen ja päivittäisten toimintojen apuvälineet. Teoksessa Rissanen P, Kallanranta T, Suikkanen A. (toim.) Kuntoutus. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 580-592. Kröger H, Aro H, Böstman O, Lassus J, Salo J. 2010. Traumatologia. Helsinki. Kandidaattikustannus Oy. Laakso L, Nupponen H, Rimpelä A, Telama R. Suomalaisten nuorten liikuntaaktiivisuus. Liikunta ja Tiede 2006; 1: 4-13. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. (785/1992. Valtion säädöstietopankki. Saatavilla www-muodossa osoitteessa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785. (Luettu 20.2.2014). Liukkonen I, Saarikoski R, Ahonen J. 2011. Jalat ja terveys. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. Murphy D. 2014. Fundamentals of Amputation Care and Prosthetics. New York. Demos Medical Publishing. s. 33-34, 219-224. Määttänen M, Pohjolainen T. Alaraaja-amputaatiopotilaan fysioterapia ja protetiikka tänään. Fysioterapia 2006; 4: 5-9. Määttänen M, Pohjolainen T. 2009. Raaja-amputaatiot, proteesit ja kuntoutus. Teoksessa Arokoski J, Alaranta H, Pohjolainen T, Salminen J, Viikari-Juntura E. (toim.) Fysiatria. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 342-353.

26 Nienstedt W, Kellosalo J. 2007. Lääketieteen termit. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. Nolan L. A training programme to improve hip strength in persons with lower limb amputation. Journal of Rehabilitation Medicine 2012; 44: 241-248. Paasivaara P, Ranta T, Oikarinen H, Storti M. 2014. Vaiheittainen protetisointi. Onnistunut amputoidun alaraajan protetisointi. Helsinki. Keskuspuiston ammattiopisto. Physical Activity Guidelines for Americans. 2008. Saatavilla www-muodossa osoitteessa: http://www.health.gov/paguidelines.com/. (Luettu 16.2.2014) Piispanen T. Kansainvälisessä vammaisurheilussa uusien harrastajien aktivointi kaipaa tehostusta. Liikunta ja Tiede 2006; 1: 26-29. Piitulainen K, Ylinen J. Uudet protetisointikäytännöt tehostavat amputaatiopotilaiden kuntoutusta. Suomen Lääkärilehti 2010; 65(6): 499-503. Rokkanen P, Avikainen V, Tervo T, Hirvensalo E, Kallio P, Kankare J, Kiviranta I, Pätiälä H. 2003. Ortopedia. Jyväskylä. Kandidaattikustannus Oy. s. 50-51, 480-482. Salminen A. 2010. Apuvälinekirja. Helsinki. Oppimateriaalikeskus Opike. s. 149-152. Sansam K, Neumann V, O`Connor R, Bhakta B. Predicting walking ability following lower limb amputation: a systematic review of the literature. Journal of Rehabilitation Medicine 2009; 41: 593-603. Smith D, Michael J, Bowker J. 2007. Atlas of Amputations and Limb Deficiencies. (3. painos). USA. American Academy of Orthopaedic Surgeons. s. 572, 711-724. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2002:6. Kuntoutusselonteko 2002. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Suomen Nuoret Amputoidut ry. 2012. Toimintakertomus 2012.

27 Terveydenhuoltolaki. 1326/2010. Valtion säädöstietopankki. Saatavilla www-muodossa osoitteessa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20101326?search%5btype%5d=pika&search %5Bpika%5D=terveydenhuoltolaki. (Luettu 20.2.2014). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2011. Somaattinen erikoissairaanhoito 2011. Saatavilla www-muodossa osoitteessa: http://www.thl.fi/fi_fi/web/fi/tilastot/aiheittain/erikoissairaanhoito/somaattinen/liitetaul ukot. (Luettu 19.12.2013). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 2012. Hoitoilmoitusrekisteri. Saatavilla wwwmuodossa osoitteessa: http://www.thl.fi/fi_fi/web/fi/tilastot/tietoa/rekisteriselosteet/terveydenhuollon_hoitoil moitukset. (Luettu 19.12.2013). Vanhatalo J, Häkkinen A, Sipinen T, Airaksinen O, Heinonen A, Ylinen J. Sääri- ja reisiamputaatiopotilaiden kuntoutus: Lisää huomiota fyysisen kunnon kohentamiseen. Fysioterapia 2010; 4: 4-9. Vuori I. 2012. Liikunta, kunto ja terveys. Teoksessa Vuori I, Taimela S, Kujala U. (toim.) Liikuntalääketiede. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim. s. 19-20. Winnick J. 2011. Adapted Physical Education and Sport. (5. painos). Champaign,IL. Human Kinetics. s. 291-294, 302-310.

Saatekirje LIITE 1 Hei! Teen Kuopion yliopistoon pro gradu-opinnäytetyötä, joka käsittelee nuoren alaraajaamputoidun liikuntatottumuksia. Tarkoitus on myös selvittää, millaisia apuvälineitä käytetään sekä millaista ohjausta ja neuvontaa nuoret saavat amputaation jälkeen. Työni ohjaajina toimivat LKT, dosentti Heikki Pekkarinen Kuopion yliopistosta ja fysiatrian ylilääkäri Kari Hurskainen Hyvinkään sairaalasta. Osoitteesi olen saanut Suomen Nuoret Amputoidut ry:stä ja vastauksesi käsitellään täysin luottamuksellisesti. Jos olet alle 18 vuotta, näytä kyselylomake vanhemmallesi ja pyydä lupaa saada vastata kysymyksiin! Palauta lomake omalla ja vanhempasi allekirjoituksella varustettuna. Vuosittain monet nuoret joutuvat kokemaan samanlaisia asioita, joita sinäkin olet kokenut. Antamasi tiedot ovat todella tärkeitä pyrittäessä vaikuttamaan kuntoutumisen kehittämiseen! PYYDÄN PALAUTTAMAAN LOMAKKEET 31.8.2006 MENNESSÄ. Kiitoksia vastauksistasi ja yhteistyöstä! Terveisin

Aija Teronen Fysioterapeutti Terveystieteiden opiskelija Hämeenkatu 13-17 H 134 05800 Hyvinkää 0400-921 244 email: aija.teronen@luukku.com PS. Jos haluat keskustella tähän opinnäytetyöhön liittyvistä seikoista, ota toki yhteyttä. Niin keskustelut kuin antamasi vastaukset käsitellään täysin luottamuksellisesti.

Kyselylomake LIITE 2 KYSELY NUOREN ALARAAJA-AMPUTOIDUN LIIKUNTA- AKTIIVISUUDESTA Rastita sinulle sopiva vaihtoehto/vaihtoehdot. 1. Tiedot vastaajasta Sukupuoli nainen mies Ikä 11-14 15-18 19-28 2. Tiedot amputaatiosta Amputaatiolinja lantio reisi sääri jalkapöytä lonkkanivel polvi nilkka varvas Onko sinulle tehty useita amputaatioita? kyllä ei 3. Mikä on amputoinnin syy? sairaus, mikä? tapaturma, mikä? muu syy, mikä? 4. Missä amputaatio on tehty? HYKS TYKS

TAYS Muualla, missä? OYS 5. Kuinka pitkä aika amputoinnista on? alle kk alle vuosi yli vuosi 6. Onko amputoinnin seurauksena esiintynyt/esiintyy jatkuvaa kipua? kyllä ei 7. Onko kipu satunnaista? kyllä ei 8. Jos kipu on jatkuvaa, käytätkö säännöllisesti kipulääkettä? kyllä en Fyysinen kuntoutus 9. Oletko saanut amputaatioon liittyvää fysioterapiaa? sairaalassaoloaikana kyllä en sairaalassaoloajan jälkeen kyllä en 10. Kauanko olet saanut fysioterapiaa? alle kuukauden alle vuoden

yli vuoden 11. Kauanko fysioterapia on kerrallaan kestänyt? 15 min 30 min 60 min yli 60 min 12. Tarvitsetko jatkuvaa fysioterapiaa? kyllä en 13. Oletko saamaasi fysioterapiaan tyytyväinen? kyllä en Jos en, niin miksi et ole tyytyväinen? 14. Oletko saanut amputaation jälkeistä liikuntaneuvontaa tai -ohjausta? kyllä en jos kyllä, niin keneltä? fysioterapeutti liikunnanohjaaja opettaja proteesiteknikko urheiluseuran ohjaaja muu, kuka? 15. Onko saamasi ohjaus ollut mielestäsi?

huonoa hyvää en osaa sanoa 16. Käytätkö jatkuvasti jotakin/joitakin seuraavista apuvälineistä? proteesia pyörätuolia rollaattoria kyynärsauvaa keppiä ortopedistä jalkinetta 17. Jos käytät proteesia, oletko saanut ohjausta sen käytöstä? kävelyssä juoksemisessa portaissa pyöräilyssä kulkemisessa harrastamassasi liikuntalajissa? 18. Oletko osallistunut proteesin käytön opastukseen juoksukoulussa? kyllä en jos kyllä, oliko koulusta hyötyä? kyllä ei Psyykkinen kuntoutus 19. Oletko saanut neuvoja ja henkistä tukea amputaatioon liittyen?