XXXVIII Kielitieteen päivät Itä-Suomen yliopisto Joensuu 25. 27.5.2011 Esitelmien tiivistelmät 1
PLENAARIESITELMÄT Prof. Paul Kiparsky Stanford University ja Zukunftskolleg Konstanz Syntaktiset muutokset optimaalisuusteorian valossa Prof. Anna Verschik Tallinna Ülikool Language contacts and ethnolect research Prof. Frans Gregersen Københavns Universitet Language change in apparent and real time: methodological and theoretical problems in studying variation and change 2
SEKTIOESITELMÄT 3
Elina Ahola Kiroilua vai pelkkää marinaa? marin kielen kirosanoista Esitelmässäni tarkastelen sitä, miten suomenkieliset kirosanat on käännetty marin kielelle romaanien käännöksissä. Aineistonani ovat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen marinkielinen käännös Okop urem sekä Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja sen marinkielinen käännös Pälêdêmê saltak. Kirosanoiksi olen luokitellut yleisesti kirosanoiksi ymmärretyt suomen kielen sanat (mm. perkele, saatana, helvetti). Sanoista ovat mukana myös sellaiset käyttöyhteydet, joissa viitataan sanan varsinaiseen tarkoitteeseen (kuvainnollisesti) kiroamistarkoituksen sijaan (esim. Mihin täst sit ollenka lähretä? Vissi helvetti ast?). Kirosanoiksi en tässä yhteydessä ole laskenut sellaisia haukkumasanoja, jotka eivät ole selkeästi ymmärrettävissä kirosanoiksi. Tämän periaatteen mukaan aineistooni on päätynyt esim. sana paskamaha mutta ei sanaa nilviäinen ihmiseen viittaavana haukkumasanana. Käännösten lisäksi käytän apunani maria äidinkielenään puhuvia informantteja ja esittelen heidän käsitystään marin kielen kirosanoista (tai niiden puutteesta) ja kirosanojen käytöstä marilaisten arkipuheessa. Keskeisiä kysymyksiä ovat: 1) Onko marissa kirosanoja? 2) Mikä on mahdollisten venäläisten kirosanojen osuus käännöksissä ja muussa kielenkäytössä? 3) Millaisia ratkaisuja kääntäjät ovat tehneet ja mikä voisi olla selityksenä näille ratkaisuille? (Esim. kirosanojen jättäminen pois käännöksestä, sanatarkat käännökset jne.) Lähteet Hotakainen, Kari 2006 [2002]: Juoksuhaudantie. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki. Хотакайнен, Кари 2007: Окоп урем. В. Яналов кусарен, Йошкар-Ола. Linna, Väinö 1955 [1954]: Tuntematon sotilas. 14. painos. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo Helsinki. Линна Вäйнö 2008: Пäлыдымы салтак. Сарта книгä лыкмаш. 4
Terhi Ainiala ja Paula Sjöblom Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu Nimeä etsimässä: nimien käyttö keskustelussa Nimet eli proprit määritellään yksilöiviksi kielellisiksi elementeiksi erotuksena luokittelevista appellatiiveista. Nimen olemuksesta ja merkityksestä on kirjoitettu jo vuosisatoja paitsi kielentutkimuksessa myös esimerkiksi filosofiassa. Usein on lähdetty siitä, että proprit voidaan kiistatta erottaa appellatiivien luokasta. Esitelmässämme tarkastelemme sanojen ja sanaliittojen proprisuutta nimistöntutkimuksessa harvemmin käytetyn aineiston eli keskustelujen valossa. Selvitämme, millä tavoin keskustelun osallistujat viittaavat erilaisiin yksilöimiinsä tarkoitteisiin: paikkoihin, henkilöihin, yrityksiin, esineisiin, tapahtumiin ja muihin. Tarkastelemme proprien ja muiden deiktisten elementtien käyttöä ja rooleja keskustelussa. Kun keskusteluun tuodaan uusi referentti, osallistujat saattavat joutua neuvottelemaan esimerkiksi sen lajista ja tunnettuudesta ja ylipäänsä varmistamaan, että puheen kohteena on yksi ja sama tarkoite. Samalla osapuolet ikään kuin hiovat äänetöntä sopimustaan siitä, onko referentistä käytettävä ilmaus propri vai appellatiivi. Lisäksi selvitämme sitä, millä eri tavoin eri nimikategorioihin viitataan ja erottuvatko nimikategoriat aina toisistaan. Väitämme, että raja esimerkiksi henkilönnimien ja paikannimien välillä ei ole niin tiukka kuin perinteisesti on esitetty. Esimerkiksi henkilönnimeä voidaan käyttää paikkaviitteisesti tähän henkilönnimen ominaisuuteenhan perustuu mm. se, miksi monet kylännimet ovat kehittyneet henkilönnimistä. Tutkimusaineistomme koostuu kahdesta suomenkielisestä keskustelusta: ensimmäisessä ryhmä helsinkiläisnuoria keskustelee ympäristöstään haastattelijan kanssa, toisessa ryhmä maalaismiehiä keskustelee keskenään nykyajan asioista ja muistelee menneitä, varsinkin sota-aikaa. 5
Irja Alho Itä-Suomen yliopisto Suomen kielen lausekkeen hahmottamisesta Lauseke on sana tai sanan laajentuma, joka toimii kielenkäytössä yhtenä semanttisena kokonaisuutena. Lauseessa se toimii lauseenjäsenenä. Jo vuonna 1915 E. N. Setälän johtama kielioppikomitea suositteli sitä kieliopin opetuksen yksiköksi mietinnössään Kieliopillinen luonnos: Ehdoitus yhteisiksi termeiksi ja määritelmiksi (Komiteanmietintö N:o 6). Mietinnössä opastettiin jakamaan lause merkityksellisiin jäseniin, joiden ytimenä oli edussane. Edussaneista puhui myöhemmin Penttiläkin (Suomen kielioppi 1963), ja häneltä termi siirtyi edussanana Isoon suomen kielioppiin (2004). Lausekerakenneanalyysia opiskeltiin jo 1970-luvulla yliopistoissa, sillä generatiivinen kielioppi teki tuloaan. Niinpä NP:t, AP:t ym. ovat siitä lähtien olleet mukana alan akateemisissa oppikirjoissa (Hakulinen Karlsson 1979, Vilkuna 2000). Kouluun lauseke ei kuitenkaan ole vieläkään kotiutunut, ja jopa monelle yliopistossa aloittavalle suomen kielen opiskelijalle se on uusi tuttavuus. ISK:n mukaan "lausekkeen keskeinen tuntomerkki on se, että se on yhtäjaksoinen rakenne" ( 439). Yhtäjaksoinen rakenne edellyttää sanojen kiinnittymistä toisiinsa esimerkiksi alisteisuuden tai rinnasteisuuden perusteella. Toisaalta sanojen välinen kiinteys on suhteellista, sillä esimerkiksi substantiivin edessä olevat laajennukset kiinnittyvät substantiiviin vahvemmin kuin jäljessä olevat. Syntaktisista perussuhteista taas alistus sitoo kiinteämmin kuin rinnastus. Lisäksi joidenkin sanojen, kuten määrän adverbien ja erilaisten partikkelien, asema on häilyvä. Tarkassa analyysissa voidaan selvittää lausekkeiden osien hierarkkisuus. Todellisuutta mutkistaa vielä se, että kieleen on kiteytynyt sellaisiakin sanayhdistelmiä, joita ei voida pitää lausekkeina, ja viime vuosina paljon tutkittuja konstruktioita, joista vain osa on lausekkeita. Esitelmässäni selvitän ensiksi suomen lausekkeiden hahmottamista opiskelijoilla suorittamani testin avulla. Sen jälkeen pohdin, mistä eri syistä lausekkeen raja voi olla hämärä ja miten lausekkeita voisi järjestää selvärajaisuuden perusteella jatkumolle. 6
Outi Duvallon INALCO-SEDYL Logoforisesta pronominista eksplikatiiviseksi konnektoriksi: tarkastelussa -han-partikkeli A. Kiven Seitsemässä veljeksessä Liitepartikkelin -han alkuperänä on murteissa ja muissa normitetusta kirjakielestä eroavissa kielimuodoissa käytetty logoforinen hän-pronomini (Laitinen 2002; ks. myös L. Hakulinen 1999[1951]; Vilppula 1989). Kertovissa referointia sisältävissä tekstijaksoissa esiintyvä ei-logoforisen se- ja logoforisen hän-pronominin vuorottelu on merkki näkökulman muutoksesta. Viitatessaan referoitavaan henkilöön pronominilla hän kertoja nostaa tämän puheaktipersoonan rooliin, toisin sanoen antaa kuulua tämän oman äänen; se-pronomini taas asettaa referentin tarkastelun kohteeksi (esim. 1 alla). Logoforinen pronomini ja sen implikoima näkökulman vaihdos toimii yhtäältä empatian ja samastumisen, toisaalta välimatkan oton indeksinä (Hagège 1974; Laitinen 1995, 2005). (1) Kun jäin sen miehen kanssa siihen, oli pakko esittäytyä [...] Kerroin nimeni, ja mies sanoi omansa, jonka olen jo unohtanut. Sanoin olevani eläkkeellä oleva lankakauppias. Siitä se rohkaistui ja ilmoitti olevansa kirjailija. Heti perään se sanoi, että tällä kertaa hänellä ei ollut messuilla mitään tekemistä, koska häneltä ei ollut ilmestynyt mitään kirjaa. Ihmettelin, miksi hän sitten oli vaivautunut paikalle. Hän kertoi saaneensa vapaalipun. [...] Kysyin, milloin hänen teoksensa sitten tulee, kai se on sentään työn alla. Kirjailija ei vastannut mitään, vaan sytytti toisen tupakan nopeasti. Se piti tupakkaa etusormella ja peukalolla, siitä tiesin, ettei se ollut vakituinen polttaja. (Kari Hotakainen, Ihmisen osa, 2009, s. 11 13.) Laitinen (2002) on esittänyt hän-pronominin partikkelistumisen alkaneen yhdestä sen logoforisen käytön laajentumista, nimittäin hän-pronominista kysymysmuotoisissa lausumissa, jotka ovat diskurssin päälinjaan nähden tekstuaalisesti alisteisessa asemassa (esim. 2). Ensin logoforisuutensa ja sitten myös referentiaalisuutensa menettäneen, edeltävään kysymyssanaan kliittistyvän han-aineksen tehtäväksi alettiin Laitisen mukaan mieltää puhujan tietämättömyyden implikointi. (2) sitte se poikai vei ne päät mihinkä häni lie viäny > sitte se poikai vei ne päät mihinkähän Æi lie viäny (Op. cit., s. 335.) Pisimmilleen kieliopillistumisprosessin voi katsoa johtaneen -han-partikkelin käytössä lausumia toisiinsa liittävänä eksplikatiivisena konnektorina (esim. 3). Tällaiseen käyttöön on myös liitetty ajatus partikkelin välittämästä yhteisen tiedon implikaatiosta (A. Hakulinen 2001[1976]; ISK 803). (3) Keskusta valitsi Kelan pääjohtajaksi siirtyneen Liisa Hyssälän tilalle odotetusti kansanedustaja Juha Rehulan. Rehula oli keskustan eduskuntaryhmästä paras ehdokas juuri sosiaali- ja terveysministeriksi, onhan hän johtanut eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokuntaa ja ollut kirjoittamassa nykyisen hallituksen ohjelman hyvinvointiosiota. (HS 25.5.2010.) -han-partikkelissa voi nähdä usean kielellisen ilmiön leikkauskohdan. Se ilmentää kieliopillistumistendenssiä, jossa ei-leksikaalinen referentiaalinen aines menettää referentiaalisuutensa muuttuen puhtaaksi indeksiksi (vrt. sitä, nyt, tässä, joilla on sekä referentiaalista että ei-referentiaalista käyttöä). Toiseksi -han kuuluu joukkoon liitepartikkeleita (-ko, -pa, -ka, -s), joilla on samat mikrosyntaktiset esiintymisrajoitukset: kyse on niin sanotuista toisen paikan kliiteistä, joka liittyvät lauseen ensimmäiseen konstituenttiin. Kolmanneksi -han partikkelia yhdistävät paitsi toisiin liitepartikkeleihin, myös useisiin muihin sävy- ja lausumapartikkeleihin (ISK 801, 821) sen käyttökontekstien vuorovaikutukselliset piirteet. Partikkeleille hedelmällistä maaperää ovat esimerkiksi kysyvät, direktiiviset, selittävät ja konsessiiviset lausumat sekä vastaväitteet. Tarkastelen esitelmässäni -han-partikkelia analysoimalla sen esiintymiskontekstien syntaktisdiskursiivisia säännönmukaisuuksia. Aineistoni koostuu -hanpartikkelin esiintymistä A. Kiven Seitsemässä veljeksessä, joiden rinnalle olen poiminut vertailuaineistoksi esimerkkejä nykykirjallisuudesta, lehtiteksteistä ja sarjakuvista. Hypoteesini -han-partikkelin mer- 7
kitystehtävän muotoutumisesta ja sen leviämisestä erilaisiin konteksteihin pohjautuu yllä esittämääni ajatukseen usean ilmiön leikkauskohdasta. Oletan, että -han-partikkeli implikoi logoforisen pronominin käyttökonteksteille ominaista näkökulmien duaalisuutta. Sen käytölle luonteviksi ympäristöiksi ovat näin tarjoutuneet sellaiset vuorovaikutus- ja tekstuaaliset asemat, joissa on tavalla tai toisella kyse vastakkainasetteluista. Näissä konteksteissa on esiintynyt ja esiintyy edelleen muitakin partikkeleita. -han-partikkelia lienee vetänyt puoleensa sitä oletettavasti vanhempi -pa, jonka kanssa se jakaa monia käyttöyhteyksiä. Lähteet FERNANDEZ, M. M. Jocelyne 2004: Structure informationnelle et dialogue théâtral émergent : les stratégies énonciatives des Savetiers de la lande (Aleksis Kivi, Nummisuutarit, 1864). J. Härmä & U. Tuomarla (toim.) Actes du 6e colloque franco-finlandais de linguistique contrastive s. 104-122. Publications du Département des Langues Romanes de l Université de Helsinki 15. Helsinki: Yliopistopaino. FORSBERG, Hannele 2006: Modaalinen tuo. T. Nordlund, T. Onikki-Rantajääskö & T. Suutari (toim.), Kohtauspaikkana kieli : Näkökulmia persoonaan, muutoksiin ja valintoihin s. 80-105. Helsinki: SKS. HAGÈGE, Claude 1974: Les pronoms logophoriques. Bulletin de la Société de Linguistique de Paris LXIX/1 s. 287-310. HAKULINEN Auli, 2001[1976], Liitepartikkelin -han/-hän syntaksia ja pragmatiikkaa. L. LAITINEN et al. (toim.), Auli Hakulinen: Lukemisto. Kirjoituksia kolmelta vuosikymmeneltä s. 44-90. Helsinki: SKS. HAKULINEN, Auli VILKUNA, Maria KORHONEN, Riitta KOIVISTO, Vesa HEINONEN, Tarja Riitta ALHO, Irja 2004: Iso suomen kielioppi (ISK). Helsinki: SKS, http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php. HAKULINEN, Lauri 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Helsinki: Otava. HAKULINEN, Lauri 1999[1951]: Luennot suomen kielen partikkeleista. Y. Lauranto & T. Lehtinen (toim.), Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. LAITINEN, Lea 1995: Persoonat ja subjektit. P. LYYTIKÄINEN (toim.), Subjekti. Minä. Itse s. 35-79. Helsinki: SKS. LAITINEN, Lea 2002: From logophoric pronoun to discourse particle: A case study of Finnish and Saami. I. WISCHER & G. DIEWALD (toim.), New Reflections on Grammaticalization s. 327-344. Amsterdam: Benjamins. LAITINEN, Lea 2005: Hän, the third speech act pronoun in Finnish. R. LAURY (toim.), Minimal reference: The use of pronouns in Finnish and Estonien discourse s. 75-106. Helsinki: SKS. NIEMI, Jarkko 2010: Myönnyttelymuotti erimielisyyttä enteilevä samanmielisyyden konstruktio. Viriittäjä 114 s. 196-222. SAUVAGEOT, Aurélien 1949 : Esquisse de la langue finnoise. Paris : Klincksieck. SETÄLÄ, Emil Nestor 1883: Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä. Helsinki: SKS. VILPPULA, Matti 1989: Havaintoja hän- ja he-pronominien käytöstä suomen murteissa. Virittäjä 93 s. 389-400. VÄLIMAA-BLUM, Riitta 1987: The discourse function of the Finnish clitic HAN: Another look. P. LILIUS & M. SAARI (toim.), The Nordic Languages and Modern Linguistics 6. Proceedings of the sixth international conference on Nordic and General Linguistics in Helsinki, August 18-22, 1986 s. 471 481. 8
Dennis Estill University of Helsinki Re-examining the vowel system in Meadow Mari The purpose of this paper is to reconsider the characteristics of the Meadow Mari vowels and their placement in the vowel space. The features analysed are the attributes of the vowels and the object is to describe vocalic quality and the location of the vowels in a multidimensional vowel space. Historically, attempts to resolve problems related to Meadow Mari phonology have, almost entirely, relied on subjective interpretation. In this research the point of departure has been experimental phonetics, more specifically, an analysis based on the measurements of formants 1 4 in the speech of two female Meadow Mari speakers. A total of approximately 2250 vowels were acoustically measured and then analysed after recordings had been made of the same written material read by both speakers. Every attempt was made to control for co-articulation. The results would appear to put in question the contention that in Meadow Mari the central vowel is necessarily reduced and that the degree of roundedness, while falling into a continuum, gravitates towards both of its ends to form two distinct groups. Furthermore, the results demonstrate that Meadow Mari vowels can only be described in terms of two basic types in regard to quality, rather than three, as has earlier been suggested. 9
Soili Hakulinen ja Pieta Turkka Tampereen yliopisto, Vaasan yliopisto Referentin informaation rakentuminen suomalaisissa ja ranskalaisissa sanomalehtiteksteissä Suomalaisia ja ranskalaisia sanomalehtitekstejä lukiessa on helppo havaita, että tekstin sisäiset viittaukset ovat niissä kovin erilaisia. Molemmissa kielissä esiintyvien pronominiviittausten lisäksi suomen kielelle tuntuu olevan ominaista ja luontevaa toistaa samaa sanaa saman referentin uudelleenmaininnoissa, kun taas ranskankieliset tekstit näyttävät sitä vastoin suosivan vaihtelua. Herää kysymys, onko kyseessä pelkkä retoristen traditioiden ero, vai voisivatko ilmiötä selittää kielten rakenteelliset erot. Näyttää siltä, että erot toiston määrässä vaikuttavat myös tapaan, jolla tekstin informaatiota näissä kielissä rakennetaan. Ranskassa referentin ominaisuuksia voidaan rakentaa tekstissä "synteettisesti" siten, että uudet maininnat referentistä tehdään yleensä uusilla substantiiveilla (ja niihin liittyvillä määreillä), jotka tuovat referenttiin uusia ulottuvuuksia. Suomessa samasta referentistä puhuttaessa toistetaan tyypillisesti samaa substantiivia, jolloin referentin informaatiota voidaan lisätä joko "analyyttisesti" lauseen avulla tai jo mainittuun substantiiviin liitetyillä määreillä. Yksi syy kielten välisiin eroihin lienee, että suomessa ei käytetä kirjoitetussa kielessä määräistä artikkelia, jolloin samasta referentistä puhuttaessa eri termeillä lukija ei pystyisi tunnistamaan samaviitteisyyttä, toisin kuin ranskassa. Tutkimuksemme aineistona on käytetty Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Iltalehden sekä Le Monden ja muutaman ranskalaisen paikallislehden uutistekstejä ja pikku-uutisia (faits divers). 10
Christopher Hall Itä-Suomen yliopisto Saksa ja suomi tieteen kielinä 2000-luvulla Ammon (1998) totesi, että saksa menetti merkittävän asemansa kansainvälisenä tieteen kielenä vähitellen 1900-luvun aikana. Hänen mukaansa saksa oli suunnilleen samassa asemassa kuin englanti ja ranska 1950-luvulle saakka mitattuna luonnontieteellisten julkaisujen lukumääränä. 1900-luvun loppuun mennessä saksan osuus oli kuitenkin kutistunut erittäin voimakkaasti erityisesti luonnontieteissä (oppiaineesta riippuen alle 1 %). Suomen kielellä ei ole koskaan ollut kansainvälisen tieteen kielen roolia, lukuun ottamatta suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa. Sen käyttö on rajoittunut kotimaan tieteelliseen diskurssiin. Viime vuosina on julkaistu paljon teoksia, joissa saksan kielen vähenevää käyttöä kansainvälisissä tieteellisissä foorumeissa on pahoiteltu. Omassa tutkimuksessani lähden siitä, että saksan kielen rooli kansainvälisenä tieteen kielenä on peruuttamattomasti ohi, ainakin luonnontieteissä. Nykyään paljon mielenkiintoisempi kysymys on, mikä vaikutus tällä kehityksellä on itse saksan kieleen. Mitä seurauksia aiheutuu siitä, että monet saksalaiset tutkijat eivät enää julkaise tuloksiaan saksaksi vaan englanniksi? Onko asianmukaisen tieteellisen terminologian kehitys jatkossakin taattu? Vaarantuuko tieteen asema Saksassa sen johdosta, ettei saksan kieltä enää käytetä tieteissä samalla tavalla kuin ennen? Saksalaisissa yliopistoissa tarjotaan kansainvälistymisen nimissä lisääntyvä määrä englanninkielisiä koulutusohjelmia: millä tavalla nämä vaikuttavat saksankieliseen opetukseen? Voisivatko saksalaiset tutkijat tehdä enemmän varmistaakseen, että heidän teoksiaan julkaistaan ja luetaan saksaksi? Tällaisia kysymyksiä tarkastelen kirjallisuuden ja empiirisen tutkimuksen avulla. Vertailun vuoksi tarkastelen myös suomen kielen käyttöä tieteissä. 11
Jukka-Pekka Hammari Turun yliopisto Mitä kuuluu, GT-teoria? Kielitieteen päivillä (KTP) ja fennougristikongresseissa (FU) pitämäni esitykset (1990 2010) ja esityssarjat (1 6) ovat käsitelleet lähinnä suomen pohjalta 1) morfofonologiaa ja taivutuksen luonnetta (1994, 1995, 1996, 1997, 1998, 1999 ja 2002, ks. julkaisut 1995, 1996; tarkoituksena oli eri kuvausmallien suhteutus ja yhteytys ja Fred Karlssonin (1983) havaintojen täydennys vähemmän mekaaniselta pohjalta), 2) finiittisen ja infiniittisen predikaattiverbin konjugaatiomuotojen modaalis-loogista rakennetta ja luonnetta ja ergatiivisuutta (1999, 2000, 2001, 2002, 2005, ks. julkaisu 2001 esitykset täydentävät Paavo Siron, Kalevi Wiikin ja Heikki Kangasniemen kuvauksia) ja 3) nominien ja adverbien sijataivutusta ja ns. akkusatiivikysymystä (2005, 2006, ks. julkaisu 2006). Lisäksi olen käsitellyt lukuilmausten luonnetta (partitiivi 1993 ja kaksikko 2007), syntaksin (GT-teoriaa 1990) ja 4) logiikan erityiskysymyksiä (Valehtelijan ja Russellin paradoksit sekä muodon ja merkityksen suhde 1992 ks. julkaisu 1993 ja 2009) ja keinotekoisen kielen kokonaisrakenteen tiivismuotoista kuvausta (Tolkienin Quenya 2007) sekä 5) paikallissijojen ja -suhteiden eli tärkeimpien merkitysopillisten sijailmausten kokonaisjärjestelmän rakennetta ja luonnetta ja kehitystä sekä respektiivisiä ilmauksia (FU 1995 ja FU 2000 ja KTP 2003, ks. vastaavat julkaisut 1996, 2001 ja 2004) esikuvina tällöin Siro ja Alho Alhoniemi. 6) Yleisiä merkitys- ja lauseopin kysymyksiä tieto-opin (Kant, Aristoteles, yleinen semantiikka) pohjalta olen käsitellyt (KTP) vuosina 1991, 2004, 2008 ja 2010 (ks. julkaisut 1991 ja 2006). Myös kaksi kirjoituskokoelmaani (1993) käsittelivät paikallisilmauksia, sijataivutusta ja nominaalimuotoja sekä lauseoppia (kolme kirjoitusta lähinnä kannanottoina GT-teoriaan). Olisi siis aika hahmotella hieman kokonaiskuvaakin mille kahden vuosikymmenen mittainen morfologian (taivutusyksiköt ja -muodot) ja morfofonologian (taivutusmuotojen äänneasu) ja morfosyntaksin (sanaluokat, sanasto ja kieli- ja lauseoppi) ja (sana- ja lause)semantiikan (merkitykset, tieto-oppi ja logiikka) kysymysten tarkastelu lienee antanut ainakin jonkinasteisen pohjan. Menetelmänäni aineksen ja muodon käsittelyssä on ollut eräänlainen ankarasti sovellettu strukturalistinen tarkastelutapa. Noam Chomskyn kehittelemä (1957) generatiivinen transformaatioteoria (GT-teoria) hallitsi yleiskielitieteellistä keskustelua 1950-luvun lopulta 1970-luvulle asti (ks. esim. Aitchison 1990 tiivis yleisesitys teorian vaiheista). Pidin aikoinani GT-teorian lähestymistapaa semantiikan kannalta liian yksipuolisena ja formalistisena ja ylipäänsä merkitysopillisia kysymyksiä laimin lyövänä. Karlssonin alkuperäinen kielitieteen yleisesitys (ks. 1976) puolestapuhuu varsin voimakkaasti GT-teorian puolesta. Vuoden 1994 peruskorjatusta laitoksesta voisi taas melkein sanoa, että hyvä jos koko asia mainitaan (ks. ib.: 21, 23, 91, 113, 129 133). Viime vuosikymmeninä lauseoppi onkin tahtonut jäädä merkitysopin rynnistyksen johdosta jalkoihin (suomalaisille kielentutkijoillekin kun on tärkeää, mitä amerikkalaiset kielitieteilijät ja norsut meistä ajattelevat). Käsittelen seuraavia kysymyksiä: 1) lauseopin asemaa ja kieliopin eri lohkojen äänne-, muoto- ja merkitysopin suhteita ja asemaa tältä kannalta onko esim. merkitys- ja äänne(- ja muoto-opin) luonne ja asema pelkästään tulkitseva? 2) sanaluokkien luonnetta, 3) syvärakenteen luonnetta konkreettisuuden ja abstraktisuuden kannalta (GT-teorian myöhemmissä vaiheissa erityisesti transformaatiot kärsivät 1970- ja 1980-luvuilla inflaation, joten teorian alkuperäinen nimi lienee tätä nykyä anakronismi; vrt. Karlsson 1976: 216 syvärakenteen, pintarakenteen ja transformaation käsitteet ovat tulleet yleislingvistiseen teoriaan jäädäkseen ); ja 4) esittelen yksinkertaisen tavan predikaattiverbin muotoiluun Siro (ks. 1967, 1996) ja Wiik (1976, 1977, 1979, 1981) ovat esittäneet sangen monipolvisen ja mutkikkaan johtotavan. Omituista yksittäisten lauseiden kuvauksen kannalta teorian perinteessä onkin edelleen fonologian ja semantiikan asema ikään kuin ei tiedettäisi, että lauseopissa on kyse siitä, miten lauseet muodostuvat sanoista. 12
Markus Hamunen ja Elina Pallasvirta Helsingin yliopisto Oppihistoriaa nykypäivän näkövinkkelistä: Ravilan ja Siron näkemyksiä kielitieteen luonteesta 40-luvulla Paine uuden tieteellisen tiedon tuottamiseen määrä ennen laatua taka-alaistaa tarpeen perehtyä oman alan historiankulkuihin, jolloin oppihistorian relevanssi nykytutkimukselle unohtuu helposti. Nykyisyys kuitenkin juontaa juurensa menneisyydestä samoin kuin tulevaisuus nykyisyydestä, eikä tiede muodostu irrallisista teorioista vaan nimenomaan kumuloituu, kumoutuu ja muuttuu dialogissa eilisen kanssa. Menneisyyden suhteen näköalattoman tutkimuksen sokeaksi pisteeksi jääkin se, kuinka suuret teemat toistuvat aikakaudesta toiseen, ja sen vuoksi aiemman tutkimuksen hedelmällisyys nykypäivän kannalta jää huomaamatta. Nähdäksemme paras tapa haastaa tällainen ajattelutottumus on nostaa jokin tapaus tieteenalan menneisyydestä tarkastelun kohteeksi ja osoittaa sen relevanssi nykytutkimukselle. Paavo Ravilan ja Paavo Siron Virittäjä-lehdessä 1940-luvulla käymä kiista luonnollisen kielen formaalistamisesta kuuluu fennistiikan historian kiivaimpiin. Se on mainittu monissa myöhemmissäkin kirjoituksissa, mutta useimmiten keskittyen ainoastaan väittelyn ärhäkkään luonteeseen tai sen seurauksiin. Tästä syystä keskustelun syvällisempi sisältö on jäänyt varjoon. Kirjoituksilla on kiistämättä arvoa myös tieteensosiologisesti, mutta huomattavasti tärkeämpää on juuri se, mikä historian saatossa on unohtunut: varsinaiset kiistan asia-aiheet, jotka ovat, ei pelkästään fennistiikalle, vaan ylipäätään kielitieteelle perustavanlaatuisia, ajattomiakin kysymyksiä. Esitelmässämme paneudumme siihen, mistä kiistassa oikeastaan olikaan kyse ajatellen kielen formaalistuspyrkimystä, ja siihen, miten Ravilan ja Siron tutkijantaustat ja erilaiset tiedonihanteet kytkeytyvät esitettyihin puheenvuoroihin. Käymme debatin pääpiirteissään läpi, asetamme sen silloiseen kontekstiinsa sekä esitämme dikotomioita, joille löytyy analogisia vastineita nykykielentutkimuksestakin. Näitä ovat esimerkiksi langue parole-jaottelu sekä eronteko synkroniseen ja diakroniseen kielentutkimukseen. Lisäksi otamme esiin muutamia tieteenalasta riippumattomia (mutta perusteluineen tieteenalariippuvaisia) seikkoja, jotka ovat tutkijan tiedekäsitys, tieteellisyys ja käsitteenmuodostus. Tarkoituksenamme ei ole dissektoida väittelyä jäännöksettömästi tai jakaa tuomioita, vaan paremminkin vakuuttaa näennäisesti kuriositeettimaisen historiallisen episodin huomioarvo ja perustavanlaatuinen relevanssi myös nykykielentutkimuksen kannalta. 13
Vesa Heikkinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Genreanalyysia kaikille Esittelen monialaisen Tekstilajitutkimuksen teoriaa ja metodeja -tutkimushankkeen keskeisiä tuloksia. Pyrin tiivistämään, millaista genreanalyysia on, mihin sillä pyritään ja mikä sen anti on kielentutkimukselle sekä muulle humanistiselle ja yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Pohdin myös lyhyesti genreanalyysin sovellusmahdollisuuksia kielenhuollossa ja opetuksessa sekä kaikenlaisessa tekstityössä, esimerkiksi virkatekstien parantamiseen tähtäävässä toiminnassa. Vuonna 2006 alkanut Kotuksen tekstilajihanke saatetaan päätökseensä tänä vuonna. Loppuvuodesta julkaistaan tekstilajitutkimuksen käsikirja ja sitä tukeva Kotuksen verkkojulkaisu. Julkaisujen kirjoittajajoukossa on noin yhdeksänkymmentä tutkijaa. Käsikirjassa kuvataan tekstilajitutkimuksen lingvististä ja laajempaa humanistis-yhteis-kuntatieteellistä kenttää sekä esitellään lähinnä kielentutkimuksen perinteestä kumpuavia genreanalyysin menetelmiä, niin kvalitatiivisia kuin kvantitatiivisia, niin tekstianalyysiin nojaavia kuin haastattelu- ja kyselymenetelmiäkin. Verkkojulkaisu sisältää empiirisiä analyysejä, mm. aprillipiloja, tieteellisiä tekstejä ja parlamentaarista retoriikkaa koskevia. Lähteet Heikkinen Vesa (vastaava toimittaja), Eero Voutilainen (toimitussihteeri), Petri Lauerma, Ulla Tiililä & Mikko Lounela (tulossa). Genreanalyysi: Tekstilajitutkimuksen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus. Heikkinen Vesa (vastaava toimittaja.), Eero Voutilainen (toimitussihteeri), Petri Lauerma, Ulla Tiililä & Mikko Lounela (tulossa). Genreanalyysi: Tekstilajitutkimusta käytännössä. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisu. 14
Vesa Heikkinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Säädöstekstin meta- ja intertekstuaalisuus ymmärrettävyyden näkökulmasta Säädöstekstit eli lait ja asetukset rakentuvat paljolti toisten säädöstekstien varaan. Pyrin selvittämään Säädöskieli ja sen ymmärrettävyys -tutkimushankkeessa, millaista intertekstuaalisuutta (yleisesti: tekstien välisiä suhteita) säädösteksteihin sisältyy ja millaisia metatekstuaalisia valintoja (yleisesti: itseään järjestävää ja kommentoivaa tekstiä) säädöksissä on. Tarkastelen meta- ja intertekstuaalisuutta erityisesti muodostettavien merkitysten ja niiden ymmärrettävyyden näkökulmasta. Ymmärrettävyydestä puhuttaessa on kysyttävä, kenelle teksti voi olla ymmärrettävä ja millä perusteella. Huomio kohdistuu erityisesti interpersoonaiseen metafunktioon: säädöksiin kirjoittuviin kirjoittajan ja lukijan rooleihin. Samalla on sanottava, että vuorovaikutusmerkityksistä on oikeastaan mahdotonta puhua ottamatta huomioon esimerkiksi sitä, millaiseksi kuva maailmasta teksteissä luodaan (ideationaalinen metafunktio) ja mitä teksteissä tarjotaan lukijoille tuttuna, mitä uutena informaationa (tekstuaalinen metafunktio). Lähtökohtani ymmärrettävyyden tutkimiseen on siis systeemis-funktionaalisen kieliteorian perusajatuksia noudattava (Halliday 1978; 1985). Lähteet Halliday, M. A. K. (1978). Language as social semiotic: the social interpretation of language and meaning. London: Edward Arnold. Halliday, M. A. K. (1985). An introduction to functional grammar. 1st edition. London: Arnold. 15
Sanna Hillberg Itä-Suomen yliopisto Relatiivilauseet kirjoitetussa skottienglannissa Relatiivilauseiden käyttöä skottienglannin kirjakielessä on tutkittu hyvin vähän ja Skotlannin Ylämaiden englanti on saanut tuskin lainkaan tieteellistä huomiota osakseen. Tutkimukseni keskittyy relatiivilauseiden käyttöön skottienglannin koulutetussa kirjoitetussa kielessä ja vertailukohtina ovat englanninenglanti ja irlanninenglanti. Aineistona käytän kokoamaani verkkosanomalehtikorpusta The Corpus of Scottish English On-line Press News (CSEOPN) sekä ICE-korpuksien ICE-Great Britain Release 2 ja ICE- Ireland sanomalehtiosioita. Skottienglannin puhekielelle on tyypillistä esimerkiksi standardienglannista poikkeavien relatiivipronominien ja relatiivilauserakenteiden käyttö (ks. esim. Aitken 1984, Miller 1993). Relatiivipronomini that ja nollarelatiivi (tapaukset jolloin relatiivipronominia ei ilmaista) ovat tyypillisiä skottienglannin puhekielessä ja wh-alkuiset relatiivipronominit (which, who, whom ja whose) harvinaisia (ks. esim. Herrmann 2005, Tagliamonte 2005). Englannin formaalissa kirjoitetussa kielenkäytössä (esim. sanomalehtikieli ja tieteelliset tekstit) relatiivipronomini which on kuitenkin yleisin (ks. Biber et al. 1999). Tutkimukseni selvittää miten edellä mainitut relatiivipronominit toimivat skottienglannin kirjakielessä. Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että relatiivipronominin that ja nollarelatiivin käyttö on yleisempää skottienglannissa kuin vertailumateriaalissa. Skottienglannissa voidaan havaita myös sisäistä vaihtelua Ylämaan ja Alamaan (Highlands and Lowlands) murrealueiden välillä. Toisaalta eroja tulee esiin myös verrattaessa irlanninenglantia skotti- ja englanninenglantiin. Todennäköisenä syynä kielelliseen vaihteluun ovat kielihistorialliset tekijät. Lähteet Aitken, A.J. 1984. Scottish accents and dialects Teoksessa Trudgill, P. (toim.), Language in the British Isles. Cambridge: Cambridge University Press, s. 94 114. Biber D., S. Johansson, G. Leech, S. Conrad and E. Finegan. 1999. Longman Grammar of Spoken and Written English. London: Longman. Herrmann, T. 2005. Relative clauses in English dialects of the British Isles. Teoksessa Kortmann B., T. Herrmann, L. Pietsch and S. Wagner, A Comparative Grammar of British English Dialects. Berlin, New York: Mouton de Gruyter, 21 123. Miller, J. 1993. The Grammar of Scottish English. Teoksessa Milroy, J. and L. Milroy. (toim.), Real English: The Grammar of English Dialects in the British Isles. London: Longman, 99 138. Tagliamonte, S., J. Smith and H. Lawrence. 2005. No taming the vernacular! Insights from the relatives in northern Britain. Language Variation and Change, 17: 75 112. 16
Irma Hyvärinen Helsingin yliopisto Sivulause sivulauseessa sanajärjestyksen sudenkuoppa saksanoppijalle Esitelmässäni tarkastelen lähinnä kvalitatiivisesti saksanopiskelijoiden kirjallisten tuotosten monikerroksisten sivulauseitten sanajärjestystä. Vertailen myös, millaisia ovat saksaa äidinkielenään puhuvien vastaavat rakenteet erilaisissa tekstityypeissä (kaunokirjallisuudessa, lehtiteksteissä, puhutussa haastattelukerronnassa). Näiden havaintojen pohjalta esitän lopuksi joitakin ehdotuksia tällaisten rakenteitten opettamisen ja oppimisen tueksi. Saksan prototyyppisen sivulauseen verbiloppuinen sanajärjestys on suomalaiselle ja monelle muunkielisellekin jo sinänsä oppimisvaikeus, mutta erityisen vaikeaa on sanajärjestyksen hallitseminen tapauksissa, joissa sivulauseen keskelle on upotettu toinen sivulause: Toisen asteen sivulauseen päätyttyä ensimmäisen asteen sivulauseen finiittiverbi soljahtaa vahingossa heti tähän rajakohtaan. Esimerkkien (1) ja (2) kaltaiset tuotokset ovat edistyneilläkin oppijoilla pikemminkin sääntö kuin poikkeus: Finiittiverbi, joka kuuluisi lauseen loppuun, vrt. (1 ) ja (2 ), onkin paikalla, joka olisi oikein, jos matriisilause olisi V2-päälause, vrt. (1 ) ja (2 ). (1) Becher * + deutet darauf hin, dass wenn die Redeeinleitung erst nach dem Referatsteil folgt, *steht im Deutschen das Prädikat des Referatsteils in Zweitstellung. (Stud 1, Rohversion der Seminararbeit, 2011/01) (1 ) dass im Deutschen das Prädikat des Referatsteils in Zweitstellung steht. (1 ) Wenn die Redeeinleitung erst nach dem Referatsteil folgt, steht im Deutschen das Prädikat des Referatsteils in Zweitstellung. (2) [Bei den Nominalisierungen stellt sich die Frage, was für Konstruktionen noch als indirekte Rede gelten.] Im ISK (2004: 1457) wird erwähnt, dass wenn der Sprechakt beschrieben wird, ohne den Inhalt des Gesagten wiederzugeben, *handelt es sich nicht mehr um indirekte Rede. (Stud 1, Rohversion der Seminararbeit, 2011/01) (2 ) dass es sich nicht mehr um indirekte Rede handelt. (2 ) Wenn der Sprechakt beschrieben wird, ohne den Inhalt des Gesagten wiederzugeben, handelt es sich nicht mehr um indirekte Rede. Kielenoppijoiden puhunnoksissa poikkeavat sanajärjestykset ovat vieläkin yleisempiä, joskin vähemmän häiritseviä kuin kirjoitetussa kielessä. Äidinkielisenkin puheessa vastaava sanajärjestys saattaa esiintyä anakoluuttina, joskaan tähänastisissa materiaaleissani tällaisia tapauksia ei ole tullut vastaan. Sisäkkäisupotuksessa eri tason sivulauseitten subjunktiot eivät saksassa ole niin usein välittömästi peräkkäin kuin suomessa. Siksi saksanopetuksessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä ensimmäisen asteen sivulauseen osia sijoitetaan tavallisimmin ennen sen keskelle ympättyä toisen asteen sivulausetta, vrt. (3). Paluuta toisen asteen sivulauseesta ensimmäisen asteen sivulauseeseen voidaan myös helpottaa subjunktion toistolla ja/tai anaforisilla tukirakenteilla, vrt. (4) Vähiten virheitä tehdään, jos toisen asteen sivulause on ensimmäisen asteen sivulauseen perässä ns. jälkikentässä eikä siis katkaise ensimmäisen asteen sivulausetta, vrt. (5), joten kielenoppijan kannattaa suosia tätä vaihtoehtoa, jos tekstin informaatiorakenne sen sallii. (3) Ich glaube, dass Studenten, wenn sie keine akademische Laufbahn anstreben, möglichst schnell Praxiserfahrung sammeln sollten. (Mannheimer Morgen 17.03.2010) [subjekti subjunktioiden välissä] (4) Es wäre zu wünschen, daß diese Frist noch so weit verlängert wird, daß wenn die Kinder mal aus dem Gröbsten heraus sind, daß dann die Mütter wieder zurückkehren können an ihren bisherigen Ar- 17
beitsplatz. (Herder BYU-Korpus, Interview gbj03_karlsruhe, Herr S. kommentiert den Mutterschutz in Deutschland ) (5) Dallow bemerkte aber, daß ihn sein Vater immer wieder nachdenklich betrachtete, wenn er sich unbeobachtet fühlte. (Hein, Tangospieler) 18
Hanna-Ilona Härmävaara Helsingin yliopisto Yhteisen ymmärryksen rakentaminen suomalais-virolaisessa monikielisessä keskustelussa Suomi ja viro ovat sukukieliä, joita pidetään usein kutkuttavan samankaltaisina mutta silti keskinäisen ymmärrettävyyden kannalta toisilleen liian etäisinä. Kielten samankaltaiset piirteet ovat kuitenkin yksi yhteisen ymmärryksen luomisen resursseista suomalaisten ja virolaisten välisessä vuorovaikutuksessa. Lingua franca ei ole ainut tai edes itsestään selvä valinta virolaisten ja suomalaisten välisten keskustelujen kieleksi. Tarkastelen esitelmässäni, miten yhteinen ymmärrys rakentuu vuorovaikutuksessa sellaisessa suomalais-virolaisessa yhteisössä, jossa molempien kielien (suomen ja viron) käyttö keskusteluissa on tavallista. Esitelmäni on osa tutkimusta, jossa kartoitan reseptiivisen monikielisyyden mahdollisuuksia suomalaisvirolaisessa kommunikaatiossa. Reseptiivisellä monikielisyydellä tarkoitan vuorovaikutusta, jossa äidinkieleltään eritaustaiset osallistujat käyttävät kukin omaa äidinkieltään ja ymmärtävät muiden osallistujien äidinkieltä. Aineistossani yhteistä ymmärrystä luodaan käyttäen keinoja, jotka ovat tyypillisiä (ei-äidinkieliselle) keskustelulle ylipäänsä, kuten merkitysneuvottelua, koodinvaihtoa, eleitä ja käännöksen tai parafraasin pyytämistä ja tarjoamista. Lisäksi yhteinen ymmärrys rakentuu kielten (oletetun) samankaltaisuuden varaan. Osallistujat mm. käyttävät ja kierrättävät keskustelussa kielten yhteisiksi tiedettyjä sanoja ja ilmauksia. Tyypillistä on myös kääntää ongelmalliseksi arvioidusta lausumasta vain avainsanat toisen kielen puhujille loput lausumasta oletetaan tulevan ymmärretyksi muuten. Myös omankielisen puheen muokkaamista toisenkielistä vastaavammaksi esiintyy aineistossani. 19
Tommi Jantunen Jyväskylän yliopisto Ovatko viittomat ja siirtymät liikeominaisuuksiltaan erilaisia? Esitelmässä tarkastellaan jatkuvasta viittomavirrasta identifioitujen viittoma- ja siirtymäjaksojen sisäisiä liikeominaisuuksia. Perinteisesti on ajateltu, että viittomien ja siirtymien välillä vallitsee laadullinen ero, jonka vuoksi siirtymät eivät ole kielitieteellisesti kiinnostavia yksiköitä. Useimmiten eron perusta on palautettu psykologisiin tekijöihin, kuten intentioon, jonka perusteella vain viittomien tuottoa on pidetty intentionaalisena toimintana. Vähäisemmässä määrin eron perustaa on etsitty fysikaalisista tekijöistä. Satunnaiset raportit (esim. Perlmutter 1990; Jantunen & al. 2010) vihjaavat, että erolle voisi löytyä perusta esimerkiksi lihasten toiminnasta ja siihen tarvittavasta voimasta (siirtymiä luonnehtisi täten suhteellisen vähäinen lihasvoiman käyttö) tai liikkeen keskiarvoisesta kokonaismäärästä (siirtymien aikana viittojasta mitattavien liikepisteiden määrä olisi suhteessa suuri). Viittomien ja siirtymien välillä vallitsevan mahdollisen fysikaalisen eron täsmällisempi tarkastelu on tärkeää sekä teoreettisesta että käytännöllisestä näkökulmasta. Teoreettisesti seikalla on merkitystä sikäli, että nykypäivänä lähes kaikki viittomakielten rakennetta kuvaavat fonologiset mallit rajoittuvat viittomajaksojen tarkasteluun. Fysikaalinen evidenssi tälle päätökselle on kuitenkin vähäistä, joten eksplisiittisemmin määritelty ero viittomien ja siirtymien välille tekisi ratkaisusta entistä uskottavamman. Käytännöllisesti viittomien ja siirtymien välisen fysikaalisen eron tarkempi selvittäminen on tärkeää muun muassa automaattisten videoanalyysiin pohjaavien viittomantunnistussovelmien luomisessa. Automaattinen viittomantunnistus nojaa oletusarvoisesti määrälliseen tietoon viittomien ja siirtymien liikkeestä. Tässä tutkimuksessa kysytään, onko viittoma- ja siirtymäliikkeiden välillä havaittavissa eroa, kun tarkastellaan viittojan aktiivisemman käden salienteimman kohdan (so. etusormen pään) sijaintia, nopeutta ja kiihtyvyyttä. Tutkimuksen aineisto on laboratoriossa video- ja liikkeenkaappauskameroin kerättyä dataa, joka pohjaa noin 52 sekuntia kestävään suomalaisella viittomakielellä viitottuun yhtäjaksoiseen tarinaan. Viittomat (n=117) on identifioitu datasta standardin viittomantunnistusmenetelmän perusteella, eli tarkastelemalla video- ja liikkeenkaappausdatan perusteella käden liikkeestä havaittavissa olevia suunnan junktuureja ELAN-annotointiohjelmassa. Siirtymät (n=118) on identifioitu automaattisesti ELANilla viittomajaksojen pohjalta. Dataa lähestytään tutkimuksessa sekä määrällisestä että laadullisesta näkökulmasta. Alustavat tulokset eivät osoita viittomien ja siirtymien sijainti-, nopeus- ja kiihtyvyysarvoissa olevan merkittäviä määrällisiä eroavaisuuksia, mutta laadullisesti satunnaisia eroja on löydettävissä. Esitelmä erittelee tulokset tarkemmin ja suhteuttaa ne laajempaan teoreettis käytännölliseen keskusteluun. Lähteet Perlmutter, D. (1990). On the segmental representation of transitional and bidirectional movements in ASL phonology. In S. Fischer & P. Siple (Eds.), Theoretical issues in sign language research. Volume 1: linguistics, pp. 67-80. Chicago: The University of Chicago Press. Jantunen, T., Koskela, M., Laaksonen, J. & Rainò, P. (2010). Towards the automated visualization and analysis of signed language motion: method and linguistic issues. [In proceedings of the 5th International Conference on] Speech Prosody 2010 100006:1-4. 20
Marjatta Jomppanen Giellagas-instituutti, Oulun yliopisto Pohjoissaamen supiinirakenne Esitelmäehdotukseni perustuu väitöskirjani (Jomppanen 2009) lukuun, joka käsittelee pohjoissaamen supiinirakennetta. Rakenteen tunnusmerkkinä voi pitää ama-ainesta, johon liitetään possessiivisuffiksi + perusinfinitiivi: Vácce várrugasat amaset (ama + Px) vánhemat (S) gullat (INF) 'Kävele varovasti, etteivät vanhemmat kuule. Joissakin pohjoissaamen murteissa amas-aines on taipumaton: Vácce várrugasat amas vánhemat (S) gullat (INF) 'Kävele varovasti, etteivät vanhemmat kuule. Supiinirakenne on infiniittinen kieltorakenne, joka puuttuu suomen kielestä. Ama + Px on verrattavissa kieltoverbiin, joka saa infinitiivitäydennyksen. Muutoin saamen kieltoverbi ii saa täydennykseksi pääverbin kieltomuodon (in vuolgge), kuten suomen kieltoverbiä täydentää vastaavasti pääverbin kieltomuoto (en lähde). Aikaisemmissa tutkimuksissa supiinirakenne on nähty usein finaalisena. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että supiinirakenne voi olla funktioltaan sekä finaalinen adverbiaali että verbin täydennys (Bartens 1986), kun taas osa on sitä mieltä, että supiinirakenne ei voi olla koskaan täydennys vaan korkeintaan finaalisen adverbiaalin ja täydennyksen välimaastossa (Ylikoski 2004). Oma tutkimukseni osoittaa, että supiinirakenne voi olla sekä täydennys että finaalinen adverbiaali. Esimerkiksi, jos hallitsevan lauseen verbillä, kuten atnit pitää, käyttää -verbillä, on useita merkityksiä, eri merkitykset voivat vaatia seurakseen supiinirakenteen joko adverbiaalina tai täydennyksenä. Supiinirakenne on adverbiaalina seuraavassa esimerkissä: Ja de ane váras amat ravgat Gáđohusanjillui (ADVLI), dajai Máhtte 'Ja pidä varasi ettet lankea Kadotuksennieluun, sanoi Matti'. Supiinirakenne on puolestaan täydennyksenä seuraavassa esimerkissä: Ane fal nieida fuola amaset min bohccot beassat skurčču nuppe beallai (TÄYD) Pidä vaan tyttö huoli etteivät meidän porot pääse kurun toiselle puolelle. Supiinirakenne voi toimia myös kausaalisessa suhteessa edellä olevan lauseen kanssa: Nillá (S) lei juo guhká jurddašan ahte sus galggašii leat muohtabivttas, amaset lottit (S) leat menddo hirrasat (IP 1995: 59) Niilo oli jo kauan ajatellut, että hänellä pitäisi olla lumipuku, etteivät linnut ole liian arkoja. Pohjoissaamen kielen supiinirakenne on sekä semanttisesti että syntaktisesti monikäyttöinen rakenne. Lähteet Bartens, Hans-Herman 1980: Die verwendung von Potential und Konditional im Lappischen. Suomalaisugrilaisen Seuran toimituksia 177. Suomalais-ugrilainen Seura, Helsinki. IP = Paadar, Iisakki 1995: Issá muitala. Sámi Cuvgehussearvi/ Lapin sivistysseuran julkaisuja: 50. Jomppanen, Marjatta 2009: Pohjoissaamen ja suomen perusinfinitiivi vertailussa leat ja olla-verbien yhteydessä. Acta universitatis Ouluensis B Humaniora 92. Oulun yliopisto. Ylikoski, Jussi 2004: Zu den adverbialen Nominalkonstruktionen im Nordsaamischen II. Finale Konstruktionen. Finnisch-Ugrische Forschungen 58. 57 161. Helsinki. 21
Sari Keskimaa Puhekielen variaation sosiolingvistiset funktiot Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen puhekielen vaihtelua ja sen erilaisia ilmiöitä Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa. Iijoki-sarja on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen tutkimusaineisto: sen kaltaiselle yhtenäiselle, tekijän suoraan itsestään kertomalle romaanisarjalle ei löydy vertauskohtaa maailmankirjallisuudesta. Kielentutkijalle Iijoki-sarja tarjoaa tutkittavaksi laajan fiktiivisen kielen tutkimusaineiston. Kaunokirjallisuuden puhekieltä on tutkittu melko vähän, ja aiemmat tutkimukset ovat painottuneet ennen kaikkea siihen, kuinka autenttista kirjailijan luoma murre on. Päätalon tuotantoa on tulkittu yleensä realistisen lukutavan mukaan. Tällöin fiktion ajatellaan viittaavaan reaalimaailmaan tai jopa esittävän sitä suoraan. Realistinen lukutapa heijastuu myös Päätalon kielen tutkimukseen: on keskusteltu paljon esimerkiksi siitä, ovatko Päätalon teokset totta vai sepitettä ja ovatko kirjojen repliikit aitoja. Oma tutkimukseni tuo uuden näkökulman kaunokirjallisuuden kielen tarkasteluun. Päätalon romaaneissa on eri murteita puhuvia henkilöhahmoja ympäri Suomea. Etenkin Koillismaan murre on Päätalon kirjojen kautta tullut laajasti tunnetuksi, ja Päätalon murrekirjallisuus myös ylläpitää käsitystä Koillismaan murteesta. Murteentutkijat pystyvät havaitsemaan, että kaunokirjallisuuden puhekieli ei vastaa kaikilta osin autenttista puhekieltä. Tavalliselle kaunokirjallisuuden lukijalle ei kuitenkaan ole merkitystä sillä, kuinka uskollista henkilöhahmojen kieli on jollekin murteelle, vaan tärkeintä on se, että henkilön puhe vaikuttaa lukijasta tietynmurteiselta. Analysoin tutkimusaineistoani etnodialektologisen tutkimuksen menetelmin. Etnodialektologia tutkii identiteetin, kielellisten asenteiden ja kielen vaihtelun välistä suhdetta. Henkilön identiteetti on tärkein tekijä, joka vaikuttaa kielenkäyttöön, siihen, miten henkilö puhuu, miten hän käyttää murretta ja miten kieli vaihtelee. Esimerkiksi suomalaisessa puheyhteisössä erilaiset puhekielen piirteet ovat leimautuneet tietyllä tavalla ja niihin liitetään erilaisia kulttuurisia merkityksiä. Käyttämällä erilaisia kielen piirteitä puheessaan yksilö voi ilmentää tiettyä identiteettiä. Puhujalle ovat tuttuja paitsi erilaiset murteet, myös yleiskieli. Puhujalla on vapaus valita puheeseensa tiettyjä piirteitä. Etnodialektologia tutkii elävää puhekieltä, kun taas oma tutkimusaineistoni on kirjailijan luomaa fiktiivistä murretta. Tämän takia yhdistän kielentutkimukseen menetelmiä myös kirjallisuudentutkimuksesta. Henkilöhahmojen esittämistä kaunokirjallisuudessa säätelevät tietyt konventiot ja ehdot. Kieli on yksi henkilöhahmon ilmentymä, ja kirjailija voi luoda henkilöhahmolle kuvitteellisen kielen tämän persoonaa ilmentämään. Henkilöhahmojen identiteetit rakentuvat ja muuttuvat vuorovaikutuksessa, dialogissa. Fiktiossa dialogin voi käsittää monella tapaa. Usein sillä tarkoitetaan henkilöiden välistä replikointia, puheen esittämistä. Kaunokirjallisuudessa tärkeä henkilöhahmojen rakentumisen paikka on juuri dialogissa: dialogi on merkitysten syntymisen ja niiden koettelun paikka. Tutkimusten mukaan kaunokirjallisuuden puhetilanteet eivät ole täysin kirjailijan hallittavissa, vaan henkilöhahmojen dialogi muodostuu ainakin osittain myös oman autonomiansa ohjaamana. Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella vuonna 1919 seitsenlapsisen, köyhän perheen vanhimmaksi lapseksi. Kansakoulun käytyään hän teki metsätöitä, osallistui talvi- ja jatkosotaan ja muutti sodan jälkeen Tampereelle, missä hän pääsi töihin rakennuksille kirvesmieheksi. Käytyään Tampereen teknillisen koulun hän valmistui rakennusmestariksi. Päätalo jäi ammatistaan vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1963. Esitelmässäni osoitan, kuinka puhekielen variaatio Iijoki-sarjassa ilmentää Päätalon sosiaalisen aseman muutosta. 22
Eija-Helena Kettunen Itä-Suomen yliopisto Itä-Suomen ortodoksien etunimiperinteen murroksesta 1920-luvulla Suomen ortodoksien nimenantoperinne alkoi muuttua nopeasti 1920-luvulla, joskin Karjalan ortodoksipitäjissä perinne näyttää säilyneen kauemmin kuin muualla. Esitelmässä tarkastelen etunimiperinteen murrosta kolmen paikkakunnan Joensuun, Ilomantsin ja Salmin nimistössä. Viime vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten suomalaisuusinnostus sai kansalaiset muuttamaan vanhoja vierasperäisiä sukunimiään, mutta aate aiheutti muutoksia myös etunimistöön. Itä-Suomen ortodoksiperheissä alettiin karttaa vierasperäisiltä vaikuttavia etunimiäkin, mikä jakoi mm. papistoa vanhan nimenantoperinteen kannattajiin ja nimiperinteen uudistajiin. Alkuaanhan uskontokunnasta riippumatta lapselle annettiin Suomessakin yksi etunimi, joka useimmiten oli valittu suvun vanhojen jäsenten nimistä. Ortodoksisessa kirkossa nimenantoon on liittynyt useita valtakulttuurista poikkeavia piirteitä: vieläkin lapselle kuuluisi antaa vain yksi etunimi, jolla tulisi olla raamatullinen tai muu uskonnollinen esikuva. Kantanimet ovat siten useimmiten peräisin latinasta, kreikasta tai hepreasta. Omakielisten nimien sovittaminen ortodoksiseen nimenantoperinteeseen on kestänyt nyt lähes vuosisadan. Selvittelen tekeillä olevassa väitöskirjatutkimuksessani perinteen muuttumista, sen syitä ja nykytilaa, Pohjois-Karjalaan asettuneiden siirtokarjalaisten näkökulmasta. 23
Tomi Kinnunen Itä-Suomen yliopisto Puhujantunnistusta reaalimaailmassa Puhujantunnistuksella (speaker recognition) tarkoitetaan henkilön tunnistamista puheäänen perusteella. Puhujantunnistuksella on sovelluksia mm rikostutkinnassa ja etätunnisteena pankkipalveluissa. Puhujantunnistus laboratoriotasoisesta puheesta voidaan tehdä jo erittäin tarkasti, mutta tunnistustarkkuus heikkenee huomattavasti esimerkiksi liikenteen tai väkijoukon aiheuttamassa metelissä. Tämä johtuu siitä, että tunnistukseen käytettävät akustiset piirteet ovat herkkiä ympäristön, kuten myös mikrofonin ja siirtokanavan, vaihteluille. Käsittelen tässä esitelmässä muutamia Itä-Suomen yliopistossa tutkittuja vaihtoehtoisia puheen piirteistysmenetelmiä, joilla on saatu lupaavia tuloksia puhelinpohjaisessa puhujantunnistuksessa. 24
Ossi Kokko Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Aleksis kiven kieli: lukijan kompastuskivi? Nummisuutarien (2010) sananselitysten laatiminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi syksyllä 2010 tekstikriittisen, tieteellisen laitoksen Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksesta (ilm. alunp. 1864). Tämän SKS:n Edith-yksikössä toimitetun teoksen tieteellisessä ja selittävässä osuudessa Kiven näytelmä sijoitettiin oman aikansa ympäristöön mm. komediaperinteen, julkaisuhistorian ja kielen kannalta. Itse näytelmätekstiä selvitettiin kommentaareissa, joissa selitettiin tekstin intertekstuaalisia ja historiallisia yhteyksiä sekä Kiven kielen erikoisuuksia. Nummisuutarien kieli on 1800-luvun puolenvälin suomea, joka ei ollut muotoutunut vielä kovin yhdenmukaiseksi edes virallisessa käytössään. Tähän suomen kielen kehitysvaiheeseen liittyvä runsas variaatio näkyy myös Kiven kielessä. Kivi käytti teksteissään myös tarkoituksellisesti vanhoja uskonnollisen kirjallisuuden muotoja, mikä herätti kummastusta jo Kiven elinaikana. Lisäksi teos on "maalaiskomedia", jossa kirjailija tietoisesti käyttää lukuisia murteellisuuksia, jotka eivät kirjakieleen laajasti käytettyinä koskaan päätyneet. Kaikki nämä näkökulmat tuovat oman haasteensa tekstin selittämiseen, etenkin kun kriittisen edition laatimisvaiheessa teoksen kohderyhmä määriteltiin varsin laajaksi: editiota on ajateltu käytettävän apuna myös yläkoulun ja lukion opetuksessa. Esitelmässä tulen käsittelemään Nummisuutarien kieltä koskevien kommentaarien selitysperusteita; mitä tekstistä on selitetty ja mitä tietoa kommentaarit sisältävät. Millaisin menetelmin on päädytty niihin kommentaareihin, joita valmiissa teoksessa on. Selvitän myös, kuinka kommentoitavien kohtien analysointi liittyy näytelmätekstin etablointiin eli vakiinnuttamiseen ja siinä erityisesti ladontavirheiden kartoittamiseen. Käytetyn kommentointimenetelmän esittelemiseksi käsittelen lisäksi tarkemmin muutamia Nummisuutarien tekstiesiintymiä, joista osa päätyi kommentaareiksi, osa ei. 25