Tappava psykiatria ja lääkinnän harha

Peter C. Gøtzsche Tappava psykiatria ja lääkinnän harha Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Sisällys Englanninkielinen alkuteos Deadly Psychiatry and Organized Denial Copyright 2015 Peter C. Gøtzsche First published by People spress, 2015 ISBN: 978-952-5701-58-6 Kansi ja taitto: satukala graphic design Painopaikka Nørhaven, Tanska 2016 Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi Lyhenteet................................ 9 Kiitokset................................ 10 Tekijästä................................ 11 1 Aluksi 13 Ison-Britannian hopeaselkäpsykiatrit malliesimerkki tosiasioiden järjestelmällisestä kieltämisestä.. 17 2 Mitä mielisairaus tarkoittaa? 25 Voimmeko erottaa psyykkisesti sairaat terveistä?........... 28 Demonit hyökkäävät.......................... 31 Tulkoon häiriö............................. 32 Psyykenlääkkeet aiheuttavat vääriä diagnooseja........... 38 Hyvyysteollisuus............................ 40 Potilaat eivät ole kuluttajia....................... 40 Lisää hölmöjä valediagnooseja.................... 41 3 Masennus 45 Masennusseulonnat.......................... 45 Masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen............. 49 Muita lumekontrolloitujen kokeiden ongelmia............ 55 Hirmulääke fluoksetiini ja Ruotsin lahjontatapaus.......... 56 Masennuslääkkeiden haitat kiistetään tai niitä vähätellään...... 59 FDA suojelee Eli Lillyä........................ 61 Suuri osa itsemurhista jää satunnaistetuissa kokeissa raportoimatta. 64 FDA:n 100 000 potilaan aineistosta tekemässä itsemurhien meta-analyysissä on pahoja puutteita........ 67 Vielä yksi likainen temppu: potilasvuosien käyttäminen potilaiden sijaan.......... 77 Tapauskertomuksia SSRI-lääkkeiden aiheuttamista itsemurhista... 78 Akatisia on pääsyyllinen........................ 91 Lundbeck: Lääkkeet suojelevat lapsia itsemurhilta.......... 94 Täysin harhaanjohtavia havaintotutkimuksia itsemurhasta...... 95 Masennuslääkkeiden aiheuttamat henkirikokset........... 102 Pillerit pilaavat sukupuolielämän................... 108 Sikiövauriot.............................. 110 GlaxoSmithKlinen petokset ja valheet................ 113

Koe 329 paroksetiinin käytöstä lapsilla ja nuorilla.......... 115 STAR*D-tutkimus, esimerkki kuluttajan harhauttamisesta..... 117 4 Ahdistus 123 Unilääkkeet............................. 126 5 ADHD 127 Lapsuuden ADHD.......................... 127 Aikuisten ADHD........................... 131 ADHD-lääkkeet........................... 135 Lasten ADHD-lääkkeet....................... 135 Aikuisten ADHD-lääkkeet...................... 140 ADHD-lääkkeiden haitat....................... 140 6 Skitsofrenia 145 Amerikan ihmiskokeet........................ 148 Kemiallinen lobotomia........................ 149 Lääkekokeet............................. 153 Psykoosilääkkeet tappavat...................... 161 Erään potilaan tarina......................... 163 Psykoosilääkkeitä tyrkytetään potilaille............... 165 Eli Lillyn olantsapiiniin liittyvät rikokset.............. 168 Sosiaalinen stigma.......................... 171 Äänien kuuleminen.......................... 172 7 Kaksisuuntainen mielialahäiriö 173 Mielialan tasaajat.......................... 176 Nuoren miehen tarina......................... 178 8 Dementia 181 Ihmisistä tehdään dementikkoja psykotrooppisilla lääkkeillä.... 187 9 Sähköšokkihoito 189 10 Psykoterapia ja liikunta 195 Psykoterapia ahdistuksen ja masennuksen hoidossa......... 197 Psykoterapia pakko-oireisen häiriön hoidossa............ 200 Psykoterapia skitsofrenian hoidossa................. 201 Liikunta................................ 206 11 Mitä aivoissa tapahtuu? 209 Antipsykooteista puhuminen on harhaanjohtava........... 209 Geenitutkimus ja välittäjäainetutkimus................ 213 Krooninen aivovaurio........................ 215 Riippuvuus psyykenlääkkeistä.................... 219 Lääkevalvontavirastot ovat lääketeollisuuden jatke......... 222 Lääkeriippuvuus tulkitaan usein sairauden uusiutumiseksi..... 223 Hölynpöly kemiallisesta epätasapainosta............... 228 12 Vieroittaminen psyykenlääkkeistä 233 Pahin lääke-epidemia kautta aikojen................. 233 Miten vieroittaminen tehdään?.................... 237 13 Järjestäytynyt rikollisuus, ihmisten ja tieteen korruptoiminen ja muita syntejä 245 Näin Lundbeck uusi sitalopraamin umpeen menneen patentin... 251 Psykiatrian fantasiamaailma..................... 253 Tanskalainen noitavaino....................... 256 Luentokiertueella Australiassa.................... 261 Psykiatria ei ole näyttöön perustuvaa lääketiedettä......... 265 Voiko psykiatriaa uudistaa vai tarvitaanko vallankumous?..... 268 14 Tappavan psykiatrian umpikujat 271 Psykotrooppisten lääkkeiden ja henkirikosten yhteys........ 274 Kuinka vähän lääkkeitä tarvitaan?.................. 277 Kuinka moni kuolee psykotrooppisiin lääkkeisiin?......... 281 15 Pakkohoito ja hoitoon ottaminen vastoin tahtoa pitäisi kieltää 287 Ihmisoikeudet Euroopassa...................... 288 Pakkohoito.............................. 289 Potilaiden oikeudet.......................... 290 Omat kommenttini.......................... 291 Pakkohoito on kiellettävä....................... 296 YK kieltää pakkohoidon ja hoitoon ottamisen vastoin tahtoa.... 306 Rakas Luise.............................. 309 16 Mitä potilaat voivat tehdä? 323 17 Mitä lääkärit voivat tehdä? 329 18 Hyödyllisiä verkkosivuja 335 Viitteet................................ 338 Hakemisto.............................. 364

10 Psykoterapia ja liikunta Tee niin paljon kuin mahdollista potilaan hyväksi mutta tee niin vähän kuin mahdollista potilaalle. Bernard Lown, Nobelin rauhanpalkinnon saaja Psykoterapia on hyvin laaja käsite. Sitä on monenlaista, koulukuntia on lukuisia ja tutkimuksia tuhansia. Aluksi selvitän muutaman perustavan asian. Taustalla vaikuttavilla teorioilla ja sovelletuilla menetelmillä on harvoin olennaista merkitystä. Tärkeämpää on, että terapeutti on älykäs ja empaattinen ja osaa luoda hyvän suhteen potilaaseen. Silloin on mahdollista löytää yhteisymmärrys siitä, mitä ongelmat ovat, mikä ne on aiheuttanut ja mikä olisi paras keino päästä eteenpäin. Kun arvostamme potilaita ja kohtelemme heitä järkevinä olentoina, he arvostavat itseään, mikä on ensimmäinen tärkeä askel kohti paranemista. Psyykenlääkkeet pitävät potilaat lukittuna potilaan rooliin ja muuttavat heidän persoonallisuuttaan tavalla, joka usein hankaloittaa paranemisprosessia ja josta potilaat itse eivät pidä. 1 5 Monet potilaat kertovat, että lääkkeet vievät heiltä tunteet ja he välittävät vähemmän muista, minkä tähden heidän on vaikeampi oppia pärjäämään elämän vaikeuksissa. Psykoterapia on tämän vastakohta. Se opettaa ihmisiä selviämään vaikeuksista sen sijaan että heidät turrutettaisiin lääkkeillä. Psykiatrit olettavat usein, että juuri heidän tulisi johtaa monitieteisiä hoitotiimejä, koska he ovat ainoita, jotka saavat määrätä lääkkeitä. Kun otetaan huomioon haitat, joita psykiatrit aiheuttavat monilla diagnooseillaan ja lääkkeillään, heitä ei kuitenkaan yleensä pitäisi valita tällaisten tiimien johtoon. Psykiatrisia diagnooseja ja lääkkeitä pitäisi välttää niin pitkälle kuin mahdollista ja päähuomion pitäisi olla potilaan ymmärtämisessä. Psykologeilla on siitä asiantuntemusta, kun taas harvat psykiatrit opiskelevat nykyään psykoterapiaa. Pitkällä aikavälillä psyykenlääkkeiden haitat ylittävät niiden hyödyt. Näin ei ole psykoterapiassa. Hyvä psykoterapeutti voi joskus saada aikaan huomattavia tuloksia, jotka voivat kestää koko eliniän ja joilla ei ole sivuvaikutuksia. Vaikka on olemassa huonojakin terapeutteja ja hoito voi mennä pieleen, minusta on selvää, että psykoterapian hyödyt ylittävät sen haitat. Te- 195

rapiaa voidaan myös usein antaa ryhmässä eikä sen siksi tarvitse tulla yksilölle tai yhteiskunnalle kalliiksi, toisin kuin lääkkeiden. Poliitikkojen tavanomainen puolustus on, että mielisairauden häiriöistä kärsii niin moni, etteivät he voi tarjota psykoterapiaa kaikille halukkaille. Miksi emme sitten kuule samojen poliitikkojen arvostelevan sitä, että rahaa haaskataan aivan liian kalliisiin lääkkeisiin, jotka eivät ole sen parempia kuin toiset lääkkeet, joiden patenttisuoja on umpeutunut? Psykiatrian tunnelinäkö, jossa keskitytään ainoastaan lääkkeisiin, käy kansantalouksillemme valtavan kalliiksi tämä strategia on lisännyt huimasti kroonikkojen ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrää. 4 Tulisi huomattavasti edullisemmaksi ja kansalaisten mielenterveys paranisi selvästi, jos käyttäisimme lääkkeitä vain vähän ja tarjoaisimme ihmisille heidän tarvitsemaansa psykoterapiaa. 196 Psyykenlääkkeistä maksettavat korvaukset tulisi poistaa kokonaan ja koitunut säästö käyttää psykoterapian tarjoamiseen pientä korvausta vastaan, jolloin yhteiskunnalle ei koituisi yhtään lisäkustannuksia. Psykoterapiaa tarjoavia ammattilaisia ei ole riittävästi. Apua voi kuitenkin saada muiltakin kuin asiantuntijoilta. Heitä voivat olla entiset potilaat (toipumismentorit), erikoistumisvaiheessa olevat lääkärit tai opiskelijat. 6 Silloin hoitosuhde ei perustu vakiintuneisiin teorioihin tai empiiriseen tutkimukseen vaan arkikokemukseen ja terveeseen järkeen. Auttajilla on yleensä jonkinlainen koulutus tehtävään ja he toimivat yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa. 6 Itseapuohjelmilla (ks. alla) ja perheen ja ystävien tuella voi niilläkin olla hyödyllinen vaikutus mielenterveyden häiriöihin eivätkä ne maksa mitään. Koska pillereitä määräävät lääkärit ansaitsevat paljon enemmän kuin psykoterapeutit, kannuste on poistettava maksamalla psykoterapeuteille kunnollista palkkaa. Jotkin hoidot ovat niin yksinkertaisia, ettei niiden tehoa tarvitse todistaa satunnaistetuilla kokeilla. Suuri osa siitä avusta, jota voimme antaa mielenterveyden häiriöistä kärsiville kuuluu tähän kategoriaan, ainakin jos on kyse kohtalaisen lievistä tapauksista. Vakavammissa tapauksissa me tarvitsemme tutkimuksia oppaaksemme. Psykoterapia ahdistuksen ja masennuksen hoidossa Ahdistus on psyykkinen ongelma, ja kaikilla vanhemmilla on kokemusta siitä, että lasten ahdistusta voi lievittää melko helposti. Siihen ei tarvita psykoterapeutin koulutusta tai tietoa aivojen reseptoreista ja välittäjäaineista vaan riittää, että osoittaa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan. Ujous on hyvä esimerkki. Sosiaalisissa tilanteissa esiintyvää ujoutta on aina karkotettu alkoholilla, varsinkin kun on yritetty saada kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Psykiatrit kutsuvat tätä yleisinhimillistä ilmiötä sosiaaliseksi fobiaksi. Se oli harvinainen sairaus ennen kuin lääkeyhtiöt antoivat sille markkinointitarkoituksiin paremmin sopivan nimen, sosiaalinen ahdistushäiriö. Kun lääkkeelle oli luotu PR-firmojen ja lääkeyhtiöiden palkkaamien psykiatrien ja potilasjärjestöjen avulla markkinat, myynti kasvoi valtavasti. 7 Potilaiden määrä kasvoi 2 %:sta 13 %:iin, missä DSM:n naurettavista ja ajan myötä entisestään höllentyneistä diagnoosikriteereistä oli suuri apu. Tällä tavoin ujoudesta tehtiin sairaus, jota hoidettiin päivittäisellä lääkeannoksella. En kiellä, että ujous voi olla invalidisoivaa, mutta kun markkinointi ja korruptio pääsevät niskan päälle, hoidetaan massoja eikä vain muutamia. Altistushoito voi tehota hyvin ahdistukseen, myös pakko-oireisesta häiriöstä kärsivillä. Se tarkoittaa, että hoitoon osallistuja altistetaan suoraan ja pitkäkestoisesti pelottaville tilanteille. Minulla on tästä ällistyttävä esimerkki, johon törmäsin nuorena opiskelijana Uppsalan yliopistossa Ruotsissa. Asuin opiskelija-asuntolassa, ja vastapäisessä huoneessa majaili hyvin ujo opiskelija nimeltä Bengt. En muistanut koskaan nähneeni häntä tyttöjen seurassa. Eräänä päivänä Bengt kuitenkin aloitti kurssin, jonka täsmällisen nimen olen jo unohtanut. Hän selitti, että siellä käytiin läpi monenlaisia harjoituksia, joista yhdessä heidän piti istua lattialle, ottaa paidat pois ja siirtyä lähekkäin niin että paljaat selät koskettivat toisiaan. Kun kuulimme näistä kehollisista harjoituksista, käytävän sukkelin poika keksi nimen halauskurssi. Meistä se oli aika huvittavaa ja vähän naurettavaa, mutta sitten näimme, millainen hämmästyttävä tulos ryhmäpsykoterapialla oli ollut. Törmäsin Bengtiin joskus viikonloppuaamuisin keittiössä, ja joka kerta hän valmisti aamupalaa kahdelle ja käveli sitten vienosti hymyillen takaisin valloituksensa luo. Silloin tällöin näin vilaukselta tytön, joka ei ollut yhdelläkään kerralla 197

sama. Kun kysyin, miksi Bengt ei pysynyt sen kanssa, joka hänellä jo oli, hän vain hymyili. Ujosta ystävästämme oli kehittynyt varsinainen Don Juan, ja sen lisänimen hän meiltä saikin. Ei ole epäilystäkään siitä, että psykoterapia on ujouteen parempi hoitomuoto kuin lääkkeet. 24 viikkoa kestäneessä kokeessa 375 sosiaalisista peloista kärsivää potilasta satunnaistettiin joko saamaan sertraliinia tai altistumaan vähitellen pelätyille oireille. 8 Altistus ja sertraliini tuottivat samansuuntaisia tuloksia, mutta puolen vuoden seuranta osoitti, että altistusryhmäläisten pelot vähenivät jatkuvasti mutta sertraliiniryhmäläisten eivät. Se onkin odotuksenmukaista. Lääkittyinä ihmiset eivät opi selviytymään ahdistuksen kanssa. Psykoterapialla sen sijaan on yleensä pysyvä teho. Lasten ja nuorten lievää tai keskivaikeaa ahdistusta käsittelevässä Cochrane-katsauksessa, joka käsitti 41 koetta, havaittiin kognitiivisella käyttäytymisterapialla olevan suuri teho. 9 Toipumisen ristitulosuhde verrattuna jonotuslistaryhmään (ei hoitoa) oli 0,13 (95 %:n luottamusväli 0,09 0,19) ja ahdistusoireiden vähenemisessä vaikutuksen suuruus oli 0,98 (95 %:n luottamusväli 1,21 0,74). Henkilökohtaisen-, ryhmä- ja perhe/vanhempiterapioiden välillä ei löytynyt eroa eikä kognitiivisella käyttäytymisterapialla ollut sen parempaa tehoa kuin muilla psykologisissa hoidoilla tai tavanomaisen protokollan mukaisella hoidolla. Tulos arvioitiin sokkoutetusti 32 kokeessa 41:stä. Teho oli pienempi suurissa kokeissa mutta myös niissä teho oli huomattavaa. Myös yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä aikuisilla käsittelevässä Cochrane-katsauksessa, jossa tutkittiin psykologisten hoitomuotojen tehoa, löydettiin positiivisia vaikutuksia. 10 Eräässä systemaattisessa katsauksessa havaittiin psykoterapialla olevan selvä teho masennukseen, vaikutuksen suuruus 0,67, mutta teho väheni kun potilaiden määrä kasvoi ja kun tämä oli otettu huomioon, vaikutuksen suuruus oli 0,42. 11 Vuonna 2013 tehty koe käsitti 469 masennuspotilasta, jotka eivät yleislääkärin hoidossa olleet saaneet lääkkeistä apua. Siinä selvisi, että lääkehoidon rinnalla annetusta kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta oli kohtalainen hyöty, vaikutuksen suuruus 0,53. 12 Ahdistus- ja masennushäiriöistä tehdyssä Cochrane-katsauksessa ei löydetty eroa maallikkojen ja asiantuntijoiden (psykiatrit ja psykoterapeutit) hoidossa saatujen tulosten välillä, vaikutuksen suuruus 0,09; 95 %:n luottamusväli 0,23 0,40. 6 Maallikkoauttajien hoitamassa ryhmässä tulokset olivat huomattavasti parempia kuin kontrolliryhmässä, ristitulosuhde 0,34, 95 %:n luottamusväli 0,13 0,88. Nämä tulokset ovat yhtäpitäviä monissa muissa tutkimuksissa saatujen tulosten kanssa. 6,13 Jopa ihmisistä, joilla ei ole mitään ammattikoulutusta ja jotka eivät saa asiantuntijoilta ohjausta, voi olla erittäin paljon apua mielenterveyden häiriöistä kärsiville. 13 Se herättää pakostakin kysymyksen: voivatko potilaat myös auttaa itse itseään? Kyllä voivat. Hassulta kuulostava biblioterapia tarkoittaa, että toipumisen apuna käytetään tekstejä, tietokoneohjelmia tai audio/videomateriaalia. 6 Meta-analyyseissa löytyneet vaikutuksen suuruudet vaihtelevat välillä 0,53 0,96 monenlaisissa ongelmissa kuten univaikeuksissa, sukupuolielämän ongelmissa, masennuksessa, ahdistuksessa ja muissa mielialaongelmissa. Psykologisen ymmärryksen lisääminen kuuluu moniin hoitostrategioihin, ja sitäkin voi pitää eräänlaisena biblioterapiana. 6 Cochrane-katsauksessa, jossa tutkittiin itsehoitomenetelmiä kuten painettuja tekstejä, audio- ja videonauhoituksia, tietokoneita ja internetiä aikuispotilaiden käyttäytymis- tai kognitiivisena käyttäytymisterapiana ahdistukseen, löydettiin selvä vaikutus verrattuna siihen, ettei potilaita autettu mitenkään: vaikutuksen suuruus 0,67, 95 %:n luottamusväli 0,55 0,80 (72 tutkimusta ja 4 537 osallistujaa). Se vaikutti kuitenkin hieman vähemmän tehokkaalta kuin kasvokkain annettu hoito. Systemaattisessa katsauksessa, jossa verrattiin bentsodiatsepiinityyppisiä unilääkkeitä käyttäytymisterapiaan, löydettiin vain yksi satunnaistettu koe, jossa oli käytetty nukkumispäiväkirjaa. 15 Tekijät ottivat siksi katsaukseensa mukaan 20 ennen ja jälkeen -tutkimusta ja huolimatta tutkimusten huonosta suunnittelusta tulokset olivat vakuuttavia. Molemmantyyppisillä hoidoilla oli suuri vaikutus (vaikutuksen suuruudet olivat keskimäärin yli 0,80) ja ainoa ero oli se, että käyttäytymisterapiaryhmissä koehenkilöt nukahtivat nopeammin kuin lääkeryhmissä. Pelkästään ystävällisyys ja empaattisuus saattavat auttaa nukahtamaan. Tunsin kerran sairaanhoitajan, joka silloin kun ehti jätti sairaalan vanhusosastolla unilääkkeet antamatta ja vain silitteli hellästi potilaiden niskaa, mikä sai heidät rentoutumaan ja nukahtamaan. Itse osallistuin nuorena kurssille, jolla meidät opetettiin rentoutumaan ja nukahtamaan lepuuttamalla päätämme käsien varassa pöydällä. En lainkaan uskonut, että se onnistuisi, mutta nukahdin hyvin nopeasti. Myöhemmin demonstroin tekniikkaa nukahtamisvaikeuksista kärsivälle ystävälle. Rentoutin kaikki lihakseni, hengitin hitaasti ja syvään ja kuuntelin omaa rauhallisen hypnoottista ääntäni demonstraatio oli niin tehokas, että nukahdin kesken oman puheeni! 198 199

Psykoterapia pakko-oireisen häiriön hoidossa Pakkomielteet liittyvät usein ajatuksiin taudinaiheuttajista, ja tyypillisiä pakko-oireita ovat siivoaminen, peseytyminen, rukoileminen, laskeminen tai samojen asioiden tarkastaminen yhä uudelleen sairaalloisella tavalla. 16 Elämänlaatu kärsii usein pahasti, myös läheisillä, jotka saattavat kärsiä valtavasti perheenjäsenen neuroottisesta käytöksestä, niin kuin häiriötä vielä jokin aika sitten kutsuttiin. Onneksi käyttäytymis- ja kognitiivinen terapia tehoavat siihen hyvin. Aikuisilla tehdyistä kokeista laaditussa Cochrane-katsauksessa selvisi, että psykoterapialla hoidetuilla potilailla oireita oli paljon vähemmän kuin niillä, jotka saivat tavanomaisen protokollan mukaista hoitoa (jonotuslistaryhmä), vaikutuksen suuruus 1,24; 95 %:n luottamusväli 1,61 0,87 (7 koetta ja 241 potilasta). 16 Vaikutus saatiin huolimatta siitä, että kaikissa paitsi yhdessä kokeessa jotkut potilaat molemmissa ryhmissä saivat samaan aikaan lääkehoitoa. Toisessa aikuistutkimuksia sisältäneessä Cochrane-katsauksessa löytyi vielä suurempi vaikutus verrattuna jonotuslistaryhmään, vaikutuksen suuruus 1,65; 95 %:n luottamusväli 2,62 0,67 (itse laskemani tulos), mutta tämä tulos perustui vain kolmeen pieneen kokeeseen, joissa oli yhteensä 87 potilasta. 17 Katsaus osoitti lisäksi, että psykoterapia tehosi masennuslääkkeitä (klomipramiini tai sertraliini) paremmin, vaikutuksen suuruus 0,36, 95 %:n luottamusväli 0,72 0,00 (itse laskemani) (kolme koetta, joissa yhteensä 118 potilasta). SSRI-lääkkeiden vaikutus on pakko-oireisen häiriön hoidossa huomattavasti psykoterapiaa pienempi. 17 koetta ja 3 087 aikuista käsittäneessä Cochrane-katsauksessa saatiin vaikutukseksi 0,46; 95 %:n luottamusväli 0,55 0,37 (itse laskemani). 18 On siis selvää, että pakko-oireista häiriötä pitäisi hoitaa psykoterapialla eikä lääkkeillä. Vuonna 2014 Tanskan OCD-liiton puheenjohtaja kuitenkin väitti, että pakko-oireisten potilaiden, myös lasten, pitäisi syödä masennuslääkkeitä. Traagisiin kertomuksiin SSRI-lääkehoidon aikana itsemurhan tehneistä ei hänen mukaansa pitänyt kiinnittää huomiota. 19 Hän väitti SSRI-lääkkeiden suojaavan itsemurhilta, myös kun niitä käytetään lapsilla, ja vertasi OCD-potilaan lääkkeettömyyttä siihen, että diabetespotilasta pyydettäisiin luopumaan insuliinista. Hän sanoi, että terapiaa ja lääkärinseurantaa tarvittiin tukemaan pillereiden lääkevaikutusta. 200 Koska puheenjohtajan artikkeli olisi voinut olla yhtä hyvin Lundbeckin kirjoittama, tiedustelin häneltä, ottiko OCD-liitto vastaan teollisuuden rahaa. Niin ei kuitenkaan ollut. Liitto antoi minun julkaista lehdessään artikkelin, jossa selitin, miksi masennuslääkkeitä pitäisi välttää lapsilla ja nuorilla. 20 Vastineeni sai erään entisen potilaan kirjoittamaan lehteen oman tarinansa, joka on vain yksi monista. 21 Psykiatri oli antanut 16-vuotiaalle vakavasta OCD:stä kärsineelle tytölle pillerin ja sanonut sen tasaavan serotoniinia aivoissa. Puolen vuoden kuluttua tyttö sai ensimmäisen kerran itsemurha-ajatuksia. Kuuden vuoden kuluttua hän söi yhä lääkkeitä, mutta psykiatreja kiinnosti vain lääkemääräysten uusiminen. Hän taivutteli neljännen psykiatrinsa vähentämään lääkettä askel kerrallaan, ja sitten eräänä iltana hän yhtäkkiä huomasi ensi kertaa vuosiin lintujen sirkuttavan kauniisti ja iloisesti. Hän koki sanoin kuvaamatonta onnea. Mitään edistystä ei ollut tapahtunut ennen kuin hän jätti lääkkeet ja julisti psykologinsa avustamana sodan OCD:lle. Toinen psykologi kertoi, että hänen nimensä oli poistettu OCD-liiton terapeuttilistalta, minkä hän epäili johtuvan lääkevastaisuudestaan. Hän epäili myös, että liitossa oli mukana teollisuuden rahaa, mutta teollisuuden ja psykiatrien yhdessä luomat myytit vaikuttavat olevan niin voimakkaita, ettei aina ole tarpeen korruptoida potilasjärjestöjä rahalla. Sanat riittävät. Tarinansa lopuksi entinen potilas esitti loistavan idean. Hänestä ei ollut reilua, että pillereistä sai korvauksen mutta psykoterapiasta ei, ja hänen ehdotuksensa kuului: Eikö voitaisi ottaa käyttöön järjestely, jossa saisimme rahaa, jos kieltäytyisimme onnenpillereistä? Rahoilla voisimme sitten maksaa psykologikäynnit. Psykoterapia skitsofrenian hoidossa Psykiatri Loren Mosher sai hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa välttämällä psykoosilääkkeiden käyttöä (ks. luku 6), mutta muut psykiatrit kokivat hänen metodinsa uhkaaviksi. 22 Mosherin henkilökunta kohteli potilaita empaattisesti ja arvostaen ja käytti mahdollisimman vähän lääkkeitä. Potilaiden psykoosijaksot uusivat harvemmin ja he pystyivät säilyttämään työpaikkansa ja opiskelemaan paremmin kuin ne, jotka saivat psykoosilääkkeitä. Hänen hoitohenkilökuntaansa ei kuulunut psykiatreja, ja asiantuntijat kokivat loukkauksena, että tavalliset ihmiset pystyivät auttamaan hulluksi tulleita enemmän kuin 201

psykiatrit ihmelääkkeillään. Mosher oli kuitenkin Yhdysvaltain kansallisen mielenterveysinstituutin (NIMH) skitsofreniakeskuksen johtaja, joten häntä ei ollut helppo pysäyttää. NIMHin kliinisen projektikomitean oli siis saatava hänen tutkimustiiminsä lähestymistapa vaikuttamaan tieteellisesti epäilyttävältä. Komitea myös vähensi Mosherin projektin rahoitusta niin paljon, ettei sitä enää voitu jatkaa. 22 Tämä on hopeaselkäpsykiatrien standardimenettely, mikäli projektin tulokset uhkaavat status quota ja heidän huolellisesti muokkaamaansa kuvaa psykiatriasta. Mosher yritti kiertää esteen hakemalla rahoitusta toiselta NIMHin osastolta, jonka alaa oli sosiaalihuolto, ja vertaisarviointikomitea oli erittäin innostunut. Kliininen projektikomitea kuitenkin ampui projektin alas, koska se uhkasi koko akateemisen lääkemalliin perustuvan psykiatrian uskottavuutta. Se vihjaili tutkimuksesta muka löytyneen vakavia virheitä ja viimeinen isku oli, että lisärahoitusta heruisi vain, jos Mosher väistyisi projektin johdosta ja komitea voisi suunnitella projektin uudestaan! Tämä on yksi rumimmista tempuista, joita olen koskaan nähnyt käytettävän korkeassa asemassa olevaa tutkijaa vastaan, ja 25 vuotta myöhemmin Mosher sanoi katkerasti: Koska tulokset olivat niin hyviä, minä en mitenkään voinut olla rehellinen tiedemies. 22 Kun komitea oli tehnyt projektista selvää eikä rehellisyydestä enää ollut haittaa, se kuitenkin teki tämän hämmästyttävän tunnustuksen: Projekti on luultavasti osoittanut, että joustava, lääkkeetön psykososiaalinen hoito-ohjelma, joka toteutetaan muualla kuin sairaalassa ja jossa hoitohenkilökunta koostuu muista kuin asiantuntijoista, voi toimia yhtä hyvin kuin perinteinen sairaalan ulkopuolella annettu mielenterveyshoito. 22 Mosherista tehtiin hylkiö ja hänet potkaistiin kolme vuotta myöhemmin kokonaan ulos NIMHista. Jos muut yhdysvaltalaiset uskaltautuivat kyseenalaistamaan neuroleptien ansioita, he oppivat pian, ettei se edistäisi heidän uraansa, eikä NIMH myöntänyt enää varoja tämäntyyppisille projekteille. 4 Mosherin metodit otettiin kuitenkin käyttöön useissa Euroopan maissa, ja muut lääkärit raportoivat saaneensa mahdollisimman vähäisellä lääkkeiden käytöllä yhtä hyviä tuloksia kuin Mosher. 22 Monta vuotta myöhemmin psykiatri John Bola analysoi Mosherin tutkimuksen seuranta-aineiston, joka oli siihen asti vain kerännyt pölyä arkistossa, ja havaitsi tulosten olevan vielä positiivisempia kuin mitä Mosher oli julkaissut. 22 202 Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa. 4 Kokeilut alkoivat vuonna 1969, kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilaita, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Nykyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa potilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti. Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääkkeillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi töitä. 4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoitoon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itsestään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyttävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja ajatuksia kuunnellaan enemmän. 4 Kuten tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti 1800-luvulla, ihmiset on kohdattava heidän omalla alueellaan. Se pätee myös psykiatriaan. Tärkeä osa metodia on, että hoitotiimi järjestää tapaamisen vuorokauden sisällä, jos psykoosi on tulollaan. Länsi-Lapissa ilmenee vuosittain vain 2 3 uutta skitsofreniatapausta, mikä on 90 % vähemmän kuin 1980-luvun alussa. Syynä on se, että psykoottiset jaksot kestävät harvemmin pitempään kuin puoli vuotta, mikä diagnoosiin vaaditaan. Myös psykiatristen palvelujen kulut ovat pienentyneet. Psykoterapia vaikuttaa taloudellisesti kannattavalta tavalta hoitaa skitsofreniaa. NICEn vuoden 2012 suositusten mukaan systemaattinen katsaus taloudellisesta näytöstä osoitti, että kognitiivinen käyttäytymisterapia paransi kliinisiä tuloksia ilman lisäkustannuksia, ja taloudellinen mallinnus viittasi siihen, että siitä koituisi säästöjä, koska sairaalajaksoja olisi vähemmän. 23 Myös Yhdysvalloissa on saatu vaikuttavia tuloksia. 4 Vakavimmin häiriintyneille kalifornialaislapsille, joilla oli taustallaan seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja hirvittävää laiminlyöntiä ja joiden suhteen kaikki muut laitokset olivat luovuttaneet, annettiin uudessa hoitopaikassa oma mentori, joka vieroitti lapsen monilääkityksestä ja loi häneen tunnesiteen, mikä ei ole vahvasti lääkityn kanssa mahdollista. Lapsi sai siis persoonallisuutensa takaisin. Kun 203

lapsi otettiin hoitoon, henkilökunta ei kysynyt, mikä hänessä on vikana vaan mitä hänelle oli tapahtunut. Lasten käytös oli usein huonontunut, kun heidät oli pantu lääkehoitoon. Satunnaistetuissa kokeissa siitä, miten erilaiset hoitomuodot auttavat ihmisiä pääsemään takaisin elämään kiinni, Individual Placement and Support -mallilla, joka on tarkoin määritelty tukiasumisen muoto, on havaittu olevan erinomaisia vaikutuksia. 24 Myös pieni koe uudesta seitsemän kuukauden mittaisesta psykososiaalisesta hoidosta, jonka tarkoitus on estää toinen psykoosijakso ensimmäisestä jaksosta toipuneilla potilailla, on kiinnostava. 25 Vuoden kuluttua tässä hoidossa olleilla oli ollut vähemmän psykoosijakson uusiutumisia tavanomaisen protokollan mukaiseen hoitoon verrattuna. Vaikutus ei säilynyt pitkällä aikavälillä, ehkä siksi että psykososiaalisen ryhmän potilaat jatkoivat useammin lääkitystä kuin tavanomaisen hoidon potilaat. Vasta vuonna 2014 julkaistiin ensimmäinen koe, jossa psykoterapiaa oli käytetty skitsofrenian hoitoon ilman psykoosilääkitystä. 26 Tekijät olivat valinneet kokeeseen vain lääkehoidosta kieltäytyneitä potilaita. Vaikutuksen suuruus oli 0,46 verrattuna tavanomaiseen hoitoon, mikä on suunnilleen sama kuin on saatu verratessa psykoosilääkkeitä lumeeseen, minkä mediaani on 0,44. 26,27 Tämä lääkevaikutus on kuitenkin selvästi liioiteltu sokkouttamisen epäonnistumisesta johtuvan harhan takia ja siksi, että lumeryhmän potilaille aiheutettiin vakavia haittoja lopettamalla lääkehoito kerralla (ks. luku 6). Tämä tarkoittaa: 204 Psykoterapialla on todennäköisesti parempi teho kuin psykoosilääkkeillä. Peter Breggin on kuvaillut, kuinka huomattava vaikutus empatialla, huolenpidolla ja ymmärryksellä voi olla vakavaa skitsofreniaa sairastaviin potilaisiin. 28 Hän meni 18-vuotiaana ensimmäisen vuoden opiskelijana ilman mitään mielenterveyden alan koulutusta vapaaehtoiseksi valtion mielisairaalaan ja lähestyi potilaita niin kuin olisi itse halunnut, että häntä lähestyttäisiin: lempeästi, huolestuneesti ja ilmaisten halunsa tutustua potilaisiin ja saada selville, mitä he tarvitsivat ja halusivat. Häntä kauhistutti alusta asti, miten huonosti ja nöyryyttävästi määräilevät ja joskus väkivaltaiset hoitajat kohtelivat potilaita, ja millaisia aivoja vahingoittavia hoitoja he käyttivät (insuliinikoomahoito, sähköšokkihoito ja lobotomia). Hän sai kuulla näiden hoitojen tappavan huonoja aivosoluja, mitä hän tietysti piti epätodennäköisenä. Breggin kehitti auttamisohjelman, jossa viidelletoista opiskelijalle annettiin oma nimikkopotilas niiden kroonisten laitospotilaiden joukosta, joita ei uskottu voitavan auttaa, mutta joita ei ollut vielä nujerrettu klooripromatsiinilla. Bregginin ja hänen kollegoidensa avulla yksitoista viidestätoista skitsofreniapotilaasta pystyi palaamaan kotiin tai yhteisöllisen asumisen piiriin. Seuraavien 1 2 vuoden aikana vain kolme heistä palasi sairaalaan. Tuloksista uutisoitiin näyttävästi kansallisissa sanomalehdissä ja Joint Commission on Mental Illness and Health -lautakunta kehui ohjelmaa tärkeäksi innovaatioksi. Se oli viimeinen psykososiaalisesti suuntautunut asiakirja, jonka NIMH on julkaissut. Sen jälkeen se on painottanut pelkästään yhteistyötä lääketeollisuuden kanssa ja edistänyt biokemiallisia selitysmalleja ja lääkkeiden käyttöä. Yksityisvastaanotollaan Breggin osoittaa kiinnostusta potilaita kohtaan sen sijaan että tuhoaisi heidän persoonallisuutensa lääkkeillä ja sähköšokeilla ja lokeroisi heidät diagnoosiensa mukaan, eikä hän siksi ole palanut loppuun vaan on jatkanut tyydyttävää työtään pitkälle yli eläkeiän. Minusta tämä on se resepti, jolla tullaan menestyväksi psykiatriksi. Siitä lähtien kun Breggin vuonna 1968 avasi vastaanottonsa, hän ei ole koskaan lääkinnyt potilaita psyykenlääkkeillä lukuun ottamatta joitakin unilääkkeitä kriisin tai vieroituksen aikana. 1970-luvun alussa, kun Rosenhan ja seitsemän muuta tervettä tutkijaa otettiin psykiatriselle osastolle, koska he sanoivat kuulevansa ääniä (ks. luku 2), tehtiin kiinnostavia havaintoja henkilökunnan ja potilaiden välisistä kontakteista. 29 Hoitajat eivät yleensä jatkaneet potilaiden aloittamia keskusteluja ja selvästi yleisin reaktio oli joko lyhyt vastaus kysymykseen niin, että hoitaja oli liikkeessä eikä katsonut potilaaseen tai vaikeneminen tyystin. Kohtaaminen noudatti usein seuraavaa omituista kaavaa: Valepotilas: Anteeksi, tohtori X, saisinko tietää milloin pääsen ulkoilemaan. Lääkäri: Huomenta, Dave? Miten voit tänään? (siirtyy pois odottamatta vastausta). Lääkäreitä, varsinkin psykiatreja, oli vielä vaikeampi tavoittaa kuin muuta henkilökuntaa. Heitä nähtiin harvoin osastoilla. Usein heitä näki vain kun he tulivat tai lähtivät, ja loppuajan he viettivät toimistossaan tai lasiseinien takana ammattihenkilöstön tiloissa, joita valepotilaat kutsuivat nimellä häkki. Tästä on pitkä aika eivätkä esimerkit varmaan edusta nykypäivän psykiatriaa, mutta Rosenhanin kuvaama ongelma on yhä ajankohtainen. Psy- 205

kiatrit ovat hiljattain havainneet, että mikäli skitsofreniapotilaiden kanssa jutellaan enemmän, pakkohoitoa tarvitaan vähemmän. Professori Merete Nordentoft kertoi tästä myönteisestä havainnosta TV-debatissa, johon osallistuin. Minua kuitenkin ihmetyttää, miksi psykiatrien pitää havahtua huomaamaan tällainen asia. Eikö se olisi pitänyt ymmärtää kaiken aikaa? Ihmettelen myös, miksi avoimen dialogin periaate on hoidossa niin äärettömän harvinainen. Liikunta 206 Liikunta auttaa moneen asiaan, myös itsetuntoon, joten sen voisi nähdä eräänlaisena psykoterapiana. Olipa sen vaikutus mielenterveyden häiriöihin mikä hyvänsä, on joka tapauksessa parempi kannustaa ihmisiä liikkumaan kuin käyttämään psyykenlääkkeitä. Liikuntaa suositellaan Isossa-Britanniassa lievään masennukseen, ja yleislääkäri saattaa määrätä potilaalle liikuntaa tyypillisesti puoleksi vuodeksi kerrallaan. 4 Potilaat ovat huomanneet liikunnan auttavan heitä keskittymään murheen sijasta terveyteen ja estävän heitä suhtautumasta itseensä uhrina. Opettajilla on hyviä kokemuksia liikunnasta, ja he sanovat että esimerkiksi musiikkiliikunta tuntien välissä vaikuttaa mullistavasti niihin lapsiin, joilla on riski saada ADHD-diagnoosi. Se rauhoittaa heitä ja tekee heistä tarkkaavaisempia luokassa, mistä meillä monella on omakohtaista kokemusta. Liikunta vaikuttaa myös masennukseen. SSRI-lääkkeitä ja liikuntaa on verrattu vain harvoissa pitkän aikavälin kokeissa, mutta tulokset ovat kiinnostavia. Neljän kuukauden kokeessa, jossa oli mukana 156 vakavasta masennuksesta kärsivää potilasta, vaikutus oli samanlainen niillä, jotka oli satunnaistettu liikkumaan, kuin niillä, joille annettiin sertraliinia. Puoli vuotta myöhemmin kuitenkin vain 30 % liikuntaryhmän potilaista oli masentuneita, kun sertraliiniryhmässä osuus oli 52 % ja ryhmässä, joka oli satunnaistettu sekä liikkumaan että käyttämään sertraliinia, osuus oli 55 %. 30 Heikko tulos yhdistelmäryhmässä oli odotuksenmukainen, koska lääkittyjä on vaikea hoitaa psykoterapialla. Erot olivat nähtävissä riippumatta matalasta hoitokontrastista: 64 % potilaista liikuntaryhmässä ja 66 % yhdistelmäryhmässä raportoi, että he jatkoivat liikuntaa, mutta myös 48 % sertraliinin käyttäjistä aloitti liikuntaohjelman. Liikuntakokeista tehdyssä Cochrane-katsauksessa saatiin tulokseksi, että liikunta vaikutti masennukseen hyvin samalla tavoin kuin mitä SSRI-lääkkeistä oli raportoitu. 31 Vanhusten masennuksesta tehdyssä systemaattisessa katsauksessa löydettiin samanlainen vaikutus (vaikutuksen suuruus 0,34). 32 Myös liikunnan roolista sairauden torjujana lasten normaalipopulaatioissa on olemassa tutkimuksia. Cochrane-katsauksessa, jossa verrattiin tarmokasta liikuntaa hoitamattomuuteen, kuudessa ahdistuspisteitä raportoivassa kokeessa liikunnalla oli vaikutusta (vaikutuksen suuruus 0,48; 95 %:n luottamusväli 0,97 0,01). 33 Myös viidessä masennuspisteitä raportoivassa tutkimuksessa tulokset olivat myönteisiä (vaikutuksen suuruus 0,66; 95 %:n luottamusväli 1,25 0,08). Kokeiden metodologinen taso oli kuitenkin yleisesti ottaen huono, ja kokeet olivat keskenään hyvin erilaisia tutkittavan populaation, hoitojen ja mittaustyökalujen suhteen. 207