Havaintoja Suomen talouden kehityksestä ja talouspolitiikan linjasta sekä taloustieteen roolista sen tukena*

Kansantaloudellinen aikakauskirja 4. vsk. 1/2008 Havaintoja Suomen talouden kehityksestä ja talouspolitiikan linjasta sekä taloustieteen roolista sen tukena* Paavo Okko Kansantaloustieteen emeritusprofessori turun kauppakorkeakoulu * Jäähyväisluento Turun kauppakorkeakoulussa 3. syyskuuta 2007. j äähyväisluennossa on lupa katsoa oman alan kehitystä ja muistella menneitä omasta näkökulmasta ja omiin kokemuksiin perustuen. kun aloitin opinnot turun kauppakorkeakoulussa vuonna 1965 ja tulin assistentin viran hoitajaksi vuonna 1968, oli suomi professori Veikko halmeen mukaan puoliteollistunut maa. teollisuuden osuus kokonaistuotannosta oli 22 23 %, kun se oli saksassa noin 35 %ja ruotsissakin lähempänä 30 %. suomessa osuus nousi ja saavutti huippunsa 1970 luvalla. kun se on nyt laskenut takaisin tuolle samalle tasolle, maata ei pidetä enää puoliteollistuneena vaan mieluumminkin vasta puolittain palveluja tietoyhteiskuntana. Maa joutui usein palauttamaan liikainflaation syömää hintakilpailukykyään devalvaatiolla. näin tapahtui myös syksyllä 1967. sen edellä kulki huhuja jopa setelien leikkaamisesta. siihen emme uskoneet. devalvaation jälkeen tavoiteltiin uutta talouspoliittista linjaa, johon kuului kokonaisvaltainen tulopolitiikka devalvaatiokierteestä irtipääsemiseksi. samaan aikaan oli jo käynnissä pyrkimys talouspolitiikan laajempaankin jäntevöittämiseen. opiskeluajalta on jäänyt mieleen akateemisen maailman näkemys siitä, että talouspolitiikka voitaisiin hoitaa paremmin, jos siihen lisättäisiin asiantuntemusta ja siitä otettaisiin pois politiikkaa. tuon ajan jälkeen on tapahtunut paljon mielenkiintoista. suuria asioita matkan varrella edustavat taloudellisen ja poliittisen toimintaympäristömme sekä politiikan tyylin muutos samoin kuin talouden vahva kehitys sinänsä. suomen lama 1990 luvun alussa oli jotakin aivan historiallista. Maan tuleminen euroopan integraation osaksi aina rahaintegraation syvyyteen saakka on asia, jota emme olisi 1970 luvun vapaakauppakeskusteluissa uskoneet mahdolliseksi. suomi on määrällisesti mitattuna onnis

KAK 1/2008 tunut nostamaan Bkt:n henkeä kohti noin 3,7 kertaiseksi 1960 luvun alun jälkeen. tarkastelen tässä jäähyväisluennossani suomen talouden ja talouspolitiikan kehitystä sekä taloustieteen roolia talouspolitiikan ja muun päätöksenteon tukena. keskityn enemmän kasvu ja rakennekysymyksiin kuin tasapainopolitiikkaan. rahapolitiikan ja valuuttakurssipolitiikan jätän erityisen vähälle. talouspolitiikan tarve suurempi kuin sen mahdollisuudet suomen talous oli kasvanut sotien jälkeen nopeasti, mutta sitä vaivasi melko jatkuvasti liikainflaatio ja ulkomaankaupan sekä julkisen talouden alijäämä. koko 1950 luku oli ollut kamppailua näiden ongelmien kanssa. Valtion kassatilanne vei usein huomion talouspolitiikassa nykyihmiselle melko käsittämättömällä tavalla. kyllä ali ja ylijäämistä nytkin keskustellaan, mutta aina valtion tilillä rahaa riittää maksuihin. lyhytaikaiset hallitukset eivät saaneet kunnon otetta taloudenpitoon, vaikka presidentti Paasikivi sitä niiltä joskus kovin sanoin vaati: Sitten minä puhuin taloudellisesta tilasta. Sanoin, että laskelmat ja päätelmät, joita siinä aikaisemmin viime vuonna tehtiin, eivät ole osoittautuneet oikeiksi. Laskelmat oli kenties heikosti tehty. Sanoin, että minä jo v. 1951 vaalien jälkeen puhuin Kekkosen kanssa siitä, että asia olisi saatava ennen vaaleja järjestykseen, mutta ei ole mennyt niin. Taloudelliset asiat eivät vaadi mitään neroutta, mutta järkevää ajattelua ja lujaa johtoa. Sitä täytyy meillä olla saatavissa. (Paasikiven päiväkirjat ii, 5.3.1954) tällaisesta haluttiin eroon ja hyvän talouspolitiikan uskottiin siihen pystyvänkin. ns. modernismin tulo suomalaiseen kansantaloustieteeseen 1950 ja 1960 luvuilla auttoi osaltaan uskomaan hankkeen onnistumiseen (suvanto ja Vesikansa 2002). sehän halusi kehittää taloustieteen kykyä tuottaa malleja ja tarjota talouspolitiikan tekijöille tukea päätöksenteossa. talousneuvoston mietintö lähivuosien kasvupolitiikasta (1964/65) oli yksi avaus uudelle kasvuajattelulle. esimerkkiä haettiin sen ajan tapaan ruotsista. Professori erik dahmen oli arvioinut (1963) suomen kasvumahdollisuuksiasuomen Pankin pyynnöstä. hän päätyi korostamaan metalli ja konepajateollisuuden roolia talouden kasvun lähteenä, koska se oli sekä tuottavaa että työvaltaista vientiteollisuutta. hallitus voi käytännössä vaikuttaa kehitykseen kirjoittamalla hallitusohjelmaan tavoitteita ja toimimalla niin, että tavoitteet toteutuvat. tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta talouden ohjauksen ongelman haastavuutta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen kysymys onkin, mikä on ohjattavissa ja mikä ei. siitä on ollut hyvinerilaisia näkemyksiä sekä erilaisia haluja. julkinen valta voi vaikuttaa talouden kehitykseen ja rakenteeseen periaatteessa kolmella tavalla (ks. esim. okko 1978 ja Mannermaa 2007). 1) julkinen valta toteuttaa omin resurssein eli verovaroin jonkun tärkeänä pidetyn tavoitteen. aikoinaan perustettiin valtionyhtiöitä. Perusrakenneinvestoinnitkin voidaan lukea tähän ryhmään tehdäänpä niitä sitten käyttöomaisuuteen tai inhimilliseen pääomaan. niiden vaikutus on välillinen ja se ottaa aikaa. Myös julkisen kysynnän tason muuttaminen suhdannepolitiikassa on tällaista välitöntä vaikuttamista. julkisen sektorin laajuuskin (veroaste) on yksi väline. 2) julkinen valta voiharjoittaa myös absoluuttista ohjausta antamalla velvoittavia sää

Paavo Okko döksiä. se voi kieltää tekemästä jotakin tai määrätä, että esim. tuotantoa voi harjoittaa vain niin, ettei synny liikaa päästöjä tai muuta haittaa muille kansalaisille. se ei kuitenkaan voi käskeä tekemään sellaista, mitä taloudenpitäjä ei itse alunperin halunnut tehdä. 3) julkinen valta voi vaikuttaa taloudenpitäjien päätöksiin muuttamalla heidän päätöksiinsä vaikuttavia tekijöitä, joista keskeisimmät ovat hintoja. niistä riippuu tuotot ja kustannukset ja lopulta toiminnan kannattavuus tahi järkevyys. tällainen hintamekanismin ja yleensä kannustinmekanismien kautta tapahtuva välillinen ohjaus on keskeinen politiikan areena markkinataloudessa. tähän politiikkalohkoon voi laskea kuuluvaksi myös sellaiset rakenneuudistukset, jotka muuttavat talouden toimintatapaa. suuria kasvu ja rakennepoliittisia ratkaisuja ovat olleet sekä hakeutuminen eu:n jäseneksi että markkinaehtoisempaan toimintamalliin siirtyminen yleensä. talouspolitiikan käytettävissä olevilla välineillä valtiovalta ei kuitenkaan voi tehdä sellaista, mitä suunnitteluajattelun ideaalissa toivottiin maksimoidaan suunnittelun avulla kansalaisten hyvinvointi, koska markkinat eivät siihen pysty.silloin usein unohtui, että markkinoiden epäonnistumisen (market failure) lisäksi myös julkinen ohjaus voi epäonnistua (government failure). kasvu ja rakennepolitiikka tulivat joka tapauksessa 1960 luvulla vahvasti hallitusohjelmiin ja kasvua tavoiteltiin entistä systemaattisemman suunnitteluajattelun avulla. suunnittelua tarvittiin kyllä senkin takia, että laajentunut julkinen sektori vaati toki sisäisestikin parempaa suunnittelua (mm. Mauno koivisto viittasi tähän). ajattelusta kertoo se, että valtioneuvostoon tuli suunnitteluministerin salkku sekä perustettiin taloudellinen suunnittelukeskus (tasku) ja valtiovarainministeriössäkin oli suunnittelusihteeristö. Professori jouko Paunion johdolla toimi talousneuvoston asettama taloudellisen suunnittelun työryhmä (1968). siinä oli ensimmäisiä kertoja taloustieteellinen osaaminen suoraan politiikkavalmistelussamukana. ekonomistien kuuluisan o ryhmän perustajat jouko Paunio ja erkki laatto pääsivät työryhmän jäseninä soveltamaan loogisen empirismin ja osin myös keynesiläisen ajattelun pohjalta nousevaa ekonomistiosaamistaan käytännön ongelmiin. Perusnäkemys oli, että markkinatalouden itsesääteinen mekanismi huolehtii voimavarojen tehokkaasta kohdentumisesta vain huomattavalta osalta. se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa kohdenna voimavaroja yhteiskunnan päämäärien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla, vaan siihen tarvitaan suunnittelua. kaikki ei tietysti mennyt suunnitelmien mukaan, mutta talous ja yhteiskuntapolitiikassa tehtiin paljon suunnitelmallisuuden lisäämiseksi. talousjärjestelmien välisessä kilpailussa markkinatalous koki tuolloin tulleensa haastetuksi, ja monessa markkinataloudessa ajateltiin, että pieni annos suunnitelmatalouden piirteitä voisi olla hyväksi. ekonomistien o ryhmän eräät jäsenet pääsivät keskeisiin tehtäviin, joissa saattoivat päättäjänäkin soveltaa taloustieteellistä osaamistaan. Mauno koiviston hallitukseen 1968 tuli siis suunnitteluministeri ja siihen tehtävään valittiin jussi linnamo. ehkä koivisto ja linnamo olivat kuitenkin jo tuossa vaiheessa enemmän poliitikkoja kuin ekonomisteja. jouko Paunion huoli siitä, että poliitikot eivät kuuntele taloustieteilijöitä, ei kai kuitenkaan voinut olla heidän osaltaan täysimääräisesti voimassa.

KAK 1/2008 ohjauksen tarpeesta puhui myös pääministeri rafael Paasio turun kauppakorkeakoulussa ekonomipäivien ohjelmassa tasan 40 vuotta sitten (23.9.1967). käytettävissä olevien pääomien suuntaamista mahdollisimman tuottavasti ei voinut hoitaa ilman, että valtiovalta puuttuu asioiden kulkuun, muodossa tai toisessa. hänen mukaansa tunnelmoiva adamsmithiläisyys on mahdollisimman huonosti istuva puku suomalaiselle talouselämälle anno 1967. Samoin ei marxilaisen talouspolitiikan menetelmistä ole vähintäkään hyötyä etsittäessä ratkaisuja nykyisiin ongelmiimme. jonkinlaista sekatalouslinjaa siinä siis haettiin. Mielenkiintoista tuon ajan pääomapulakeskustelussa oli, ettei juuri koskaan todettu sitä, että suomi investoi ehkä jo liiankin paljon (30 35 %/Bkt). Pääomakanta kasvoi nopeasti eikä meillä ollut pääomapulaa liian vähäisten investointien mielessä. Pääomien niukkuudella tarkoitettiin siis rahoitusvarojen riittämättömyyttä miltei ylisuurten investointien rahoittamiseen. kotimainen säästäminen jäi säännöllisesti vähäisemmäksi kuin investoinnit, ja maa harjoitti pääoman tuontia. sen takia kiinteän valuuttakurssin ylläpitäminenkään ei onnistunut. kasvu ja rakennepolitiikasta tänä vuonna väitöskirjansa esittänyt kauko Mannermaa nimittää ajanjaksoa 1962 1977 ohjailutalouden kaudeksi. luottamus suunnitteluun ja ohjaukseen heikkeni 1970 luvun vaikeuksissa. Vuodesta 1977 vuoteen 1991 tapahtui Mannermaan mukaan siirtymistä kilpailutalouteen. Kilpailutalouden kautta on eletty vasta 1990 luvun alusta lähtien. suomi ei ole kuitenkaan koskaan luottanut aivan varauksetta kilpailuun ja markkinoihin. se on ollut kai sitä suomalaista reaalipolitiikkaa. talouden saavutukset ovat olleet hyvät Bkt:n määrän kasvuvauhti on vaihdellut eri vuosikymmeninä.yleissuunnaltaanseonollut aleneva niin kuin tulotason noustessa yleensäkin käy, eikä kasvun vaihtelua voi juuri selittää tietyn politiikkatyylin ansioksi tai tappioksi. 1960 luku 4,7 %/v 1970 luku 3,4 %/v 1980 luku 3,0 %/v 1990 luku 1,9 %/v 2000 06 2,9 %/v (1996 2006 kuitenkin 3,7 %/v) Bkt:n kasvu kiihtyi vuoden 1967 devalvaation jälkeen, mutta myös sen vaihtelu oli suurta. kun ensimmäinen öljykriisi säikytti meidät syksyllä 1973, pohdimme, olisiko sittenkin suuri lama mahdollinen myös silloisessa modernissa taloudessa, jossa julkisen sektorin suuren osuudenkin piti kuitenkin vakauttaa kysyntää ja torjua romahdusta. jännitettiin sitä, voisiko suomen Bkt todella suorastaan supistua. olimmehan opettaneet, että suhdannevaihtelu on jatkuvasti positiivisen kasvuvauhdin rytmillistä vaihtelua. sillä kertaa kokonaistuotanto ei vielä supistunut, vaikkei juuri enää kasvanutkaan. inflaation kiihtyminen 1970 luvulla paheni myös politiikkavirheiden takia. tarjontapuolen inflatoriseen sokkiin reagoitiin aluksi kysyntää lisäämällä. keskitetyssä tuporatkaisussa sovittiin noin 12 %:n palkannousut jaliukuma toi saman verran lisää! nimellisansioiden nousu oli noin 25 %. kuluttajahinnat eivät nousseet sentään kuin 16 17 %. Melko nopeasti tämän menon jälkeen havaittiin, että ilman kilpailukykyistä yritystoimintaa emme voi menestyä.

Paavo Okko Kuvio. Markkinahintainen BKT 1960 2006 ja sen kasvu % korpilammen (1977) hengessä muutettiin suuntaa ja alettiin korostaa kilpailukykypolitiikan linjaa. Pääministeripuolueelta vaadittiin kyllä u käännös, että tämä onnistui. sdp oli asettanut puoluekokouksessaan 1975 tavoitteeksi taloudellisen kansanvallan laajentamisen, minkä takia joidenkin alojen ja yritysten siirtäminen yhteiskunnan omistukseen oli perusteltua sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnittelutaloudelle. suomen talouspolitiikan linja suomen talouspolitiikan pitkä linja ei ole ollut missään vaiheessa puhdaslinjaista keynesiläistä kysynnän säätelyä eikä tietystikään näpit irti taloudesta tyyppistä monetarismia. o ryhmäkään ei ollut selkeästi keynesiläinen. sehän pohti esim. keynesiläisen likviditeettipreferenssin ja klassisen luottokorkoteorian yhdistämisen mahdollisuutta. ryhmän innostus ja ansiot liittyivät mitattavien kansantalouskäsitteiden luomiseen, mikä kulminoitui kansantalouden tilinpidon kehittämiseen. näin saatiin aukoton kuvausjärjestelmä ja mittaustuloksia ekonometristen mallien rakentamiselle. Vaikka kansantulolaskenta näyttää nyt itsestäänselvyydeltä, se oli tieteellistä osaamista vaativa työ. se onkin itse asiassa yksi suuria taloustieteen keksintöjä. Politiikan linjaa ei ole sittenkään kovin pahasti leimannut turhan tiukka kameralistinen valtion kassan varjelu, kuten mm. jouko Paunio on moittinut. suomen talouspolitiikan peruslinja on ollut pienen avotalouden halussa päästä mukaan vapaakauppaan ja varjella kansainvälistä (hinta)kilpailukykyään. tähän on tähdännyt ulkomaankauppapolitiikassa noudatettu syrjityksi joutumisen välttäminen sekä

KAK 1/2008 joidenkin mielestä joskus liian nöyrästi tehdyt devalvaatiot. siihen tähtäsi myös suomalainen keskitetty tulopolitiikka, vaikka se ei ole siinä aina onnistunut eikä se ole ollut sen ainoa tavoite. kun poliittinen jataloudellinen ympäristömme muuttui, aloimme pyrkiä eu:n jäseneksi ja sen mukana rahaintegraatioon. tavoitteena oli edelleen välttää syrjityksi ja syrjään joutumista globaalissa ja eurooppalaisessa integraatiossa sekä turvata kilpailukyky. Viimeksi mainittu on nyt tehtävä kuitenkin muulla kuin valuuttakurssipolitiikalla, eikä integraatiopolitiikan ole tarvinnut olla niin minimalistista kuin se oli neuvostoliiton aikana. syvenevään integraatioon osallistuminen oli samalla kilpailutalouden ja markkinatalouden linjalle lähtemistä. turun kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen edustajat ovat aina olleet globaalin vapaakaupan ja euroopan integraation sekä toimivan markkinatalouden kannattajia. tässä ajattelussa on korostettu sitä, että integraatiopolitiikan ydinkysymys on, millaiseen institutionaaliseen ympäristöön ja minkälaisten yhteiskuntien joukkoon haluamme kuulua. eu jäsenyydessä meidän nettomaksut eu:n budjettiin on sivuseikka. ennen kuin nykyiseen tilanteeseen tulimme, meidän ote kuitenkin lipsahti pahasti. Viime vuosikymmenen talouskriisissä kokonaistuotanto laski noin 12 %, eli kolme kertaa niin paljon kuin 1930 luvun suuressa lamassa. syyt ovat onneksi vain osin meidän omassa politiikassamme, mutta sen kontolle on erityisesti otettava se, että kansainvälisen hintakilpailukyvyn vaatimuksen edessä emme silloin olleet edes tarpeeksi nöyriä. hintakilpailukyvyn turvaamisen tilalle oli tullut markan ulkoisen arvon turvaaminen. Yksi kiinteäkurssipolitiikan välitavoite tuli tärkeämmäksi kuin lopulliset tavoitteet. näin kävi siitä huolimatta, että talousteoriakin varoitti, että kiinteät kurssit ja vapaat pääomaliikkeet ovat helposti mahdoton yhdistelmä. en halua tässä pysähtyälaman miettimiseen tämän enempää, vaikka siitä ei ole kaikkea vieläkään tutkittu ja selvitetty.näin sanon, vaikka olin suomen akatemian lama tutkimusohjelman johtoryhmän puheenjohtaja. suomi yritti olla laman alla linjakas eurooppalainen väärällä tavalla eikä kunnioittanut hintakilpailukykytavoitetta riittävästi. Vaikka jälkiviisaus on imelin viisauden laji jälkiviisaalla on silmä somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin niin kokemuksesta oppiminen on välttämätön edellytys viisastumiselle. onkin siis hyvä toimia kuten havukka ahon ajattelija esitti jälkiviisaudesta: siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä. etevintä olisi kaukoviisaus. Voiko taloustiede auttaa meitä nykymaailmassa menestymiseen ja jopa paremmin kuin ennen? laman jälkeen nousi suureksi kysymykseksi ennusteiden huonous. eivät ne hyviä olleet silloin eivätkä ole vieläkään, mutta taloustieteen ei pidä alistua mollattavaksi niin, että sitä saa aina moittia, kun ennusteet pettävät. Maailma on nimittäin juuri sellainen kuin havukka ahon ajattelija epäili: vaikka olisi kuinka asiat mietitty valmiiksi ja kuviteltu sikseenkin elävästi, että on reitit selvät, kun asia tapahtuu, niin asia voikin jäädä huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. taloustieteen pitää opettaa, että monia tärkeäksi koettuja asioita ei edes voi ennustaa talousteorian avulla. ennusteet ovat toteutuessaankin vain sattumia parhaimmillaan toki todennäköisimpiä sattumia eivätkä teorian ennalta paljastamia varmoja totuuksia, joihin talouden kuuluukin tulla, jos malli toimii oi

Paavo Okko kein. Bkt:n ennustaminen on ekonometrisesti mahdollista, mutta kovasti ehdollista. Pörssikursseja ei oikeastaan voi ennustaa lainkaan, jos ei osaa ennustaa uutisia. uutinen sisältää aina sellaisen yllätyksen, ettei se ollut ennustettavissa. odotetun asian toteutuminen ei ole uutta tietoa merkitsevä uutinen eikä pörssikurssi siksi muutu lainkaan. taloustieteen ja talouspolitiikan yhteys on nykyisin aikaisempaa tiiviimpi. Yhteiskunnallisen päätöksenteon ja tutkimuksen välille on rakennettu paljon yhteyksiä, jotta päätökset perustuisivat tutkittuun tietoon. Yliopistojen lisäksi on olemassa laaja sektoritutkimuksen kenttä. taloustieteen neuvot politiikalle ovat kuitenkin kovasti muuttuneet. sellaista ideaalia, jossa talouden pienpiirteinen ohjaus olisi tavoitteena, ei enää ole. enemmänkin tavoitellaan sitä, että politiikka noudattaisi läpinäkyviä sääntöjä jaloisi hyviä kannustinympäristöjä. taloustieteilijöiden oma aktiivisuus talouspolitiikan kysymyksissä on viime aikoina lisääntynyt, vaikka se ei ole kovin suosittua yliopistoekonomistien joukossa. talouspolitiikan valmistelussa ja keskusteluun osallistuvissa tutkimuslaitoksissa ja etujärjestöissä on kuitenkin laajaammattiekonomistien joukko. samoin on tietysti rahoitussektorilla ja keskuspankkijärjestelmässä. Valtaosa väitelleistä ekonomisteista on yliopistojen ulkopuolella. tällä tavalla päätöksenteko voi käyttää luontevasti hyväksi talousosaamista. Päätöksenteko ei onnistu koskaan hyvin niin, että vain esikunnassa on joukko viisaita; osaamisen pitää olla riittävästi linjassa. Valtiovarainministeriön taloustieteellinen neuvosto, jossa olen ollut jäsenenä muutamia vuosia, on esimerkki siitä, että ministeriön ylin virkamiesjohto haluaa pitää yhteyden tutkimukseen hyvänä, mutta kantaa täyden vastuun valmistelutyön laadusta itse. edellä puhutuista vaikeuksista huolimatta kansantaloustieteen pitää olla viime kädessä hyödyllistä taloudellisen toiminnan kannalta. uskon siis, että veronmaksajat ovat sen verran rationaalisia, että julkinen sektorikaan ei ylläpidä taloudellista tutkimusta nykyisen laajuisena, jos se olisi vain tutkijoiden keskinäistä keskustelua siitä, miten he parhaiten voivat toisillensa mallintaa taloudeksi kutsumansa maailman ilmiöitä. erityisesti kauppakorkeakoulussa toimivan (kansan)taloustieteen on suuntauduttava palvelemaan myös kysyntää, joka tulee talouspolitiikan ulkopuolelta. Yritysten sekä kotitalouksien tiedon tason nostaminen antaa taloustieteelliselle tutkimukselle ja koulutukselle riittävästi töitä. sekä yksityisen että julkisen sektorin taloudellisen päätöksenteon tukemisen kyky on kriittinen testi. siitä selvitään, kun yliopistot tutkivat ja kouluttavat tutkimustiedon perusteella asiantuntijoita yliopistoihin kehittämään tiedettä ja yrityksiin sekä julkiselle sektorille hoitamaan taloutta. tutkimustulokset ovat tärkeitä, mutta pelkästään niillä ei paranneta päätöksentekoa talouspolitiikassa eikä yrityksissä. sen tekevät osaavat päättäjät, jotka pystyvät käyttämään hyväksi jatkuvasti lisääntyvää uutta tietoa. Maailmassa on perustutkimustietoa tarjolla valtavasti, mutta se merkitsee jotakin vain niille, jotka sitä ymmärtävät. koulutustason yleinen nostaminen parantaa vastaanottokykyä. kansainvälisesti toimivassa ja tuloksia arvioivassa taloustieteessäkin on syytä muistaa, että ensisijainen vastuu suomen talouden kysymysten tutkimisessa on meidän omilla tutkijoillamme. kansainväliselle huipulle tähtäävän empiirisen tutkimuksen pitää olla siis niin etevää, että vaikka se käyttää suomalaista aineistoa, siitä kiinnostutaan silti. teoreettinen tutkimus ei ole maasidonnaista, mutta kyllä sekin voi ot

KAK 1/2008 taa esille ongelmia, jotka ovat tärkeitä omassa toimintaympäristössämme. kansantaloustieteen ja vielä vahvemmin liiketaloustieteen tulee muistaa, että tieteen menestykselle ei riitä sama kuin yksittäiselle tutkijalle, eli että toiset tutkijat arvostavat työn tuloksia. taloutta tutkivan tieteen pitää pystyä jättämään jälkensä myös talouteen eikä vain tieteelliseen kirjallisuuteen. suomen linjan jatko kotimaisen hyvinvoinnin kehittäminen globaalissa kilpailuympäristössä on tehtävänä samaa tyyppiä kuin aikaisemminkin. tehtävän ulkoiset ehdot ja ratkaisun välineet ovat nyt kuitenkin erilaiset. onnistuminen vaatii nytkin sitä, että olemme mukana kansainvälisessä työnjaossa emmekä syrjässä ja tietysti on pidettävä huolta kilpailukyvystä. kilpailukyvystä huolehtiminen turvaa korkealla tulotasolla pysymisen. Globaali kilpailu vaikuttaa nykyisin paljon hienojakoisemmin kuin tuotannonaloja tai kokonaisia yrityksiä koskien. eri tehtävissä toimivat ihmiset kohtaavat sen paljon vahvemmin erottelevana kuin ennen. siksi myös koulutusjärjestelmän on tuettava ihmisten sopeutumista muuttuviin tehtäviin. taloustieteen sanoma kilpailukyvystä on se, että kaiken suomessa tehtävän työn tuottavuus ratkaisee menestyksemme. jos me pystymme nostamaan kotona tuottavuutta, globaali kilpailu ei vie työtä liikaa pois suomesta eikä pysty polkemaan meidän palkkatasoamme. tuottavuuden nousun tärkein lähde on taas inhimillinen pääoma, jota tutkimus ja koulutus luovat. kilpailullinen toimintaympäristö puolestaan turvaa parhaiten sen, että osaaminen pääsee oikeuksiinsa ja tulee palkituksi. kirjallisuus dahmen, e. (1963), Suomen taloudellinen kehitys ja talouspolitiikka, suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja, helsinki 1963. halme, V. (1967), Teollistuva Suomi, tammi 1967. huovinen, V. (1952), Havukka ahon ajattelija, WsoY 1952. J.K. Paasikiven päiväkirjat 1944 1956, II osa, WsoY 1986. Kokonaistaloudellinen suunnittelu ja sen kehittäminen Suomessa, talousneuvoston asettaman taloudellisen suunnittelun työryhmän mietintö, helsinki 1968. Mannermaa, k. (2007), Ohjailusta kilpailuun Suomen hallitusten kasvu ja rakennepolitiikka vuosina 1962 1999, Vatt tutkimuksia 134, helsinki 2007. okko, P. (1978), Tutkimus ohjailevan aluepolitiikan teoriasta ja Suomen aluepolitiikasta, turun kauppakorkeakoulun julkaisuja a 6:1978. Paasio, r. (1967) Mitä valtiovalta voi tehdä elinkeinoelämän pääomaniukkuuden helpottamiseksi?, ekonomipäivät 23. 24.9.1967, turku. suvanto, a. ja Vesikansa, j. (toim.) (2002), Modernismi taloustieteessä ja talouspolitiikassa, Gaudeamus 2002. Talousneuvoston mietintö lähivuosien kasvupolitiikasta, komiteamietintö 1964: a16. 1