Nyt. Kirjoituksia yliopistouudistuksesta, ajasta ja tehokapitalismista.

Nyt. Kirjoituksia yliopistouudistuksesta, ajasta ja tehokapitalismista. 1

Huhtikuu 2009. Päätoimittajat Vesa Kyllönen ja Mikko Nenonen Taitto Mikko Nenonen Kapitalismia koetteleva lama nostaa esiin kysymyksen tulevaisuuden toimintatavoista. Vanhan menettämiseen liittyvistä peloista huolimatta tilanne on suotuisa omaehtoiselle toimimiselle ja luovuuden moniulotteisemmalle käyttöönotolle. Yliopistojen vapaa ja riippumaton sivistys on ollut uhattuna Euroopassa, ja Kreikassa ja Italiassa se on johtanut jo rankkoihinkin mellakoihin. Suomessa yliopistolaiset ovat myös heränneet, kun hallitus haluaa täälläkin yliopiston palvelevan entistä enemmän markkinataloutta. Luonnos uudeksi yliopistolaiksi saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa harmittomalta, mutta sen osoittama suunta on huolestuttava. Se on osa laajempaa kehitystä, jossa kaiken ei-tuottavan toiminnan pitää muuttua tuottavaksi tai kadota. Talous on yhtäkkiä kaiken keskiössä, eikä edes kohtalainen kasvu ole enää riittävää, vaan tuottoa pitää repiä houreisesti kaikkialta. Ihmisten sivistys, henkisyys ja luova oleminen alkavat tuntua yhtäkkiä toissijaisilta, kun ne eivät suoranaisesti tuo mitään kansantaloudelle. Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, niin hyvinvointia mitataan nykyään rahassa. Näin ainakin, jos uskomme poliitikkoja ja monia joukkotiedotusvälineitä. Vastarinta maailmalla on ollut jo vuosia voimakasta, mutta tuntuu siltä, että eri liikkeet eivät oikein löydä toisiaan. Vastustus on epämääräistä, ja vaikka eri ajatussuunnista löytyy yhteisiä päämääriä ja ajatuksia, kapina ei silti ole kasvanut niin hedelmälliseksi, että todellinen muutos tuntuisi todennäköiseltä. Tämä johtuu ehkä osittain siitä, että kapitalismin epäkohtia ei juuri käsitellä viihteessä tai edes uutisissa, eikä politiikka kiinnosta juuri ketään. Meidät on eristetty päätöksenteosta ja kaikesta mikä siihen liittyy, eikä ihmisiä saada heräämään juuri mihinkään, mikä ei kosketa suoranaisesti omaa elämää. Tuntuu esimerkiksi käsittämättömältä, että hikipajoja voidaan pitää yllä mutta nehän ovatkin jossakin kaukana, eivätkä kosketa meitä. Ja voimaton yksilö onkin, jos ei ole poliittisessa päätöksenteossa mukana, ja vaikka olisikin, on vastassa vielä käsittämättömän hidas ja tehoton byrokratia, puhumattakaan pölkkypäisistä ja ympäripyöreistä poliitikoista. Tämä lehti on nopea reaktio nyt käsillä oleviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Edellisestä numerosta on Virran ilmestymistahdin huomioon ottaen kulunut verrattain vähän aikaa, ja halusimmekin kasata nopeasti numeron joka vastaisi jollakin tavalla ajankohtaisiin ongelmiin. Henkilökohtainen toiveeni olisi, että vastarinta voisi saada selkeitä muotoja, ja että voisimme todella alkaa miettiä kuinka kapitalismia voitaisiin kehittää suuntiin, jotka olisivat eettisempiä ja vähemmän tuottavuuteen ja tehokkuuteen tähtääviä.* - Mikko Nenonen Yliopistot ovat muuttumassa kriittisen tiedon tutkimusalueista markkinoiden tarpeita vastaaviksi tuotantotehtaiksi. Niinikään akateemista vapautta ollaan rajoittamassa markkinatalousjärjestelmän ja edustuksellisen demokratian kontrollikeinoilla. Opiskelijatoiminta haastaa hallituksen ajaman yliopistouudistuksen ja vaatii yliopiston uudistuvan yliopistolaisten itsensä tarpeista käsin. Yliopistouudistuksen keskellä suomalaisen kansalaisen välinpitämättömyys kuristaa. Innovaatioideologian kielenkäyttö kaventaa ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksia. Käsilläolevat kriisit kirjoitettiin sisään talousteoriohin, jotka luonnosteltiin yhdysvaltalaisissa huippuyliopistoissa viime vuosisadan puolivälissä. Yliopistot voivat silti vielä lunastua, jos ne kykenevät syntymään kokeellisiksi elämänmuodoiksi. Mitä alkaneeseen lamaan kätkeytyy? Ainakin öljyntuotannon historiallinen loppuluisu. Hyvä elämä edellyttää omaa aikaa, mutta aikaamme yritetään jatkuvasti ottaa meiltä pois mittaamalla ja kontrolloimalla. Kamppailu ajasta onkin tämän hetken ajankohtaisin konflikti. Pitkitettyjä hetkiä radion ääressä, muodista ajankohtaisuuteen. *) ks. sivu 30 Onko yliopistoaktivismissa kyse vaatimisesta vai antamisesta? www.kevytnostalgia.org/virta virta@kevytnostalgia.org

Vesa Kyllönen Jotain on tapahtumassa. Läntinen maailma on ajautunut taloudelliseen taantumaan, lamaan joka saattaa olla pysyvä, mikäli globaali öljypiikki on todella jo kohdattu. Euroopan maista muun muassa Kreikkaa, Italiaa ja Ranskaa koettelevat laajat yliopistokapinat. Englanti varautuu raivon kesään syynä alati katoavat työpaikat, tuhannet irtisanomiset, petetyn keskiluokan kasautuva raivo. Herääminen ilmastonmuutokseen pakottaa paitsi yksittäiset kuluttajat nyt myös kansainväliset suuryhtiöt tutkimaan perusteitaan ja tulevaisuuden edellytyksiään. Tästä syystä esimerkiksi amerikkalainen autojätti General Motors on konkurssin partaalla. Kuluttajista suurinta yhteiskuntalohkoa, pahamaineista keskiluokkaa odottavat kovat ajat. Suomessa teollisuuden ja teknologian työpaikat ovat suorastaan paenneet työntekijöitä kuluvan talven aikana. Samaan aikaan oikeistohallitus ajaa maassamme peräperää uudistuksia, jotka kaikki tähtäävät laajasti ottaen samaan: lisääntyvään kontrolliin ja yksilön oikeuksien rajoittamiseen. Tämä tendenssi on suoraa jatkoa sille pelolle, jota maan johtava poliittinen eliitti ja itseään suojeleva byrokratiakoneisto on alkanut tuntea. On ajateltu, että niin kauan kuin keskiluokka vaurastuu, kaikki on jotakuinkin hyvin ja vaivihkaa voidaan tehdä muutoksia kansallisessa infrastruktuurissa ilman, että sitä oikeastaan edes huomataan. Amerikkalaisten sijoittajien töpeksittyä pahemman kerran, ei Suomen hallituskaan voi enää kohdella keskiluokkaansa hyvin. Keskiluokan alapuolella elää myös kansanryhmiä, jotka ovat tämän globaalin uhkapelin todellisia häviäjiä mikäli siis elämme harhakuvitelmassa, että kyseessä todella on peli, johon kaikkien on osallistuttava. Opiskelijat ja muut akateemiset tietotyöläiset, hoivatyöntekijät, siivoojat, maahanmuuttajat ja työttömät muodostavat suuren osan suomalaisesta, prekaarista työvoimasta, väestön moneudesta joka elää talouteensa ja työhönsä liittyvässä epävarmuudessa, työn ja vapaa-ajan erottamattomassa liitossa luovien alituiseen kouluttautumisten, työjaksojen ja työttömyyksien välillä. Kapitalistiseen pääomankasautumiseen ja suuryritysten pyörittämään globaalistumiseen pohjaava epidemia on alkanut enenevissä määrin vetää myös länsimaisesta hyvinvoinnista osalliseksi päässeitä ihmisiä keskiluokasta pohjattomaan syvyyteensä, yhteiskuntakone Leviathanin peräaukon välittömään tuntumaan, kadotuksen, unohduksen ja lainsuojattomuuden partaalle. Kansan keskuudessa älä ruoki lamaa -kampanjakehotus on silti ja hyvä niin! vaihtumassa kehotukseksi ruokkia lamaa: siitä on hiljalleen tulossa esimerkki yksilöllisestä oikeudesta pyrkiä pysyvään vaatimattomuuteen. Tämä loppulama saattaa muuttaa ihmiset entistä herkemmiksi hävittämään kuluttajanroolinsa. Etenkin nuoren polven keskuudessa tämän tietoisuuden lisääminen on koettu tärkeäksi, sillä meillä ei kerta kaikkiaan ole enää varaa elää samalla tavoin kuin vanhempamme. Kunnioitamme heitä parhaalla mahdollisella tavalla tekemällä toisin, luomalla elähdyttävämpiä elämisen perusteita ja demokraattisempia yhteistoiminnan muotoja. Muutosta on siis edesautettava ylettämällä poliittinen päätöksenteko liki kaikille elämän osa-alueille: on tehtävä valintoja, jotka edustavat luopumista, mutta myös mielikuvituksen luovaa käyttöön asettamista. Tämä on työtä, jonka on vastedes astuttava aina ja kaikkialla palkkatyön edelle niin kauan kuin on tarpeen. Edustuksellisen demokratian sijaan on alettava keskustella elämänpolitiikasta, eikä kaihtaa edes niihin sosiaalisiin järjestyksiin tutustumista, jotka aiemmissa olosuhteissa johtivat maailmanlaajuisiin katastrofeihin. Aiempien yhteiskuntamuodostelmien mekaniikkaa on siten tutkittava objektiivisin mittarein ei enää materiaalisen vaurauden ja länsimaisen demokratian valtuuttaman hyvinvoinnin mittapuin. Suomalainen työvoima ja elinkeinoelämä on elänyt jo pitkään innovaatioista. Innovaatio otetaan nykyisin joukkotiedotusvälineissä ja videoneuvotteluissa iskusanana, vaikka tosiasiassa se tarkoittaa erilaisten töiden keksimistä, kun oikeat, eloonjäämiseemme kiinteästi liittyneet, ja toisaalta alkutuotannon ja teollisuuden työpaikat ovat alkaneet kadota Suomesta. Kapitalismikone on keksinyt tarpeita, joilla ei ole mitään tekemistä omavaraisen, hyväntuulisen ja molemminpuolista avunantoa vaalivan elämänmuodon kanssa. Ja kun on syntynyt tarpeita, on synnytetty työvoimaa, joka antaa itsensä ja aikansa yhteiskuntakoneen käyttöön, jotta kansalaisten tarpeet tyydytetään ja kulutus kasvaa talouden tavoin. Kansan keskuudessa näitä innovaatioiden salattuja lakeja kuitenkin on alettu ymmärtää yhä paremmin: on toistumaan päin käsitys, että innovaatiopuhunta onkin vain tyhjää puheenkiertymää hullujen suissa. Tämä siksi, että on syntynyt aivotyövoimaa, tietotyöläisiä ja tämä moderni työväenluokka kyselee nyt identiteettinsä perään. Yhä useammille palkkatyö tarkoittaakin tänä päivänä kymmeniä kokouksia, esityslistoja, abstraktiota abstraktion perään, tietokantoja ja sisällöntuotantoa. Merkitsevänä piirteenä tämä aivotyö niveltyy siis tiukasti teknologiaan: aivovoiman ponnistukset liukenevat Powerpoint-esitykseen, jota seurataan aamupalaverissa herkeämättä. Siksikin on ristiriitaista, että ilmastonmuutokseen vihreästi suhtautuessaankin kuluttaja joutuu nyt käyttämään pitkät työpäivänsä sähkön- ja öljynkulutuksen parissa, vaikka realistinen aivotyö ymmärtäisi elonkehän luhistumispisteen ja tekisi kaikkensa taistellakseen luonnon puolesta kestämätöntä kulutusta vastaan. Energiankulutusta ei voida tyystin poistaa, mutta sitä voidaan vapauttaa esimerkiksi lihastyöhön. Aivotyön resurssien vapauttaminen markkinoiden tarpeita palvelevista innovaatioista eloonjäämiseen vaihtoehtojen ja toteuttavissa olevien elämänmuotojen vaalimiseen sekä siihen liittyvään aivotuotantoon olisikin nyt ensisijaisen tärkeää. Opiskelijat ovat niinikään heräämässä. Kevään aikana useissa joukkotiedotusvälineissä esillä olleet mielenosoitukset, valtaukset ja kuulemistilaisuudet ovat vasta esimakua. Kyse on enää näennäisesti yliopistolakiuudistuksesta, jota ollaan ajamassa läpi Lex Nokian tavoin epädemokraattisesti ja todellisia asianomaisia kuuntelematta. Tarkemmin ottaen nousevassa yliopistotoiminta-aallossa on nimittäin kyse koko yhteiskunnallisen ja tiedollisen infrastruktuurin mullistamisesta siihen yliopistoväki on nähdäkseni ryhtymässä. Ei tarvitse olla elitistinen väittäessään, että jos todellinen muutosvoima on lähteäkseen jostakin instituutiosta tai yhdestä ajattelun keskittymästä, se lähtee yliopistosta, kriittisen ja itsenäisen ajattelun kehdosta (ja toivoakseni myös markkinatalouden hautalehdosta). Erityisen tärkeäksi muodostuu tapa, jolla yliopisto laajenee eräänlaisena vapaaopistona ulos muuhun yhteiskuntaan muodostaen näin laajan ja kirjavan moneuden. Tämä on mahdollista, koska yliopistoväki on niin haluan uskoa vapaan ja itsenäisen ajattelun sekä monenkirjavan käytännön leikkauspintaa. Opiskelijoilla ei nimittäin ole suoranaisesti työtaisteluja, sillä he eivät ole oikeastaan kenenkään palkollisia, korkeintaan tulevaa kansallista kulutuspääomaa ja turkisminkinruokaa nykyisten, kolmen prosentin talouskasvuun niveltyneiden tulevaisuusharhojen todellisuudessa. Ollaksemme kuitenkin realisteja: talouskasvulla ei ole tulevaisuutta eikä sitä näin ollen ole myöskään nykyisillä palkkatyönmuodoilla ja pääoman haalimisella. Tämä illuusio on vihdoin tullut tiensä päähän ja siihen nojaava Imperiumi on tulossa myös ja tähän haudoilla tanssimiseen on vapaaseen tietoon ja eloonjäämiseen niveltyvän vapaaopiston nojattava. Yliopistoväki, niin opiskelijat, tutkijat kuin muukin henkilökunta, ovat itsessään itsenäisen tutkimuksen ja ajattelun vapaakenttä, välivaihe, josta käsin muutos on yhteiskunnallisesti luonnollisempaa käynnistää kuin esimerkiksi vakiintuneita käsityksiä vaalivista, jäykistä ammattiliitoista. Todellisuudessa yhteiskunnallinen prekarisaatio edesauttaa yhteisön jäsenten vaaliman vapauden käsitteen tarkkaavaista puntaroimista: riippumaton yhteiskunnallinen toimija ymmärtää selvemmin kontrollimekanismit ja nykyisen elämäntavan patologiset valtasuhteet. Tässä yliopistoväki on avainasemassa, mutta siitä huolimatta vaaditaan erityistä empatiaa muita työtaisteluja kohtaan. Yliopistoväen on tuotava yleiseen tietoisuuteen työtaistelujen ideologinen pohja se tosiasia, että kilpailuun ja asiantuntijuuteen perustuva palkkatyö on murentumassa; se, että työpaikkojen luominen on pelkkää globalistisesta konsensuksesta kumpuavaa kansallista narrausta, ja se, että vain yhdessä tekemällä kilpailemisen sijaan voimme luoda pohjaa 4 5

tuleville yhteiskuntamuodoille, kansalaisten itsenäiselle tahdolle ja aidolle demokratialle. Viriävien mielenilmausten, työtaisteluiden ja demojen kuohuaalloissa on hyvä kuitenkin laittaa pää hetkeksi veden alle ja tarkastella, voidaanko menneisyydestä oppia jotain myös poliittisen puhunnan ja sen ideaalien tasolla. Retoriikasta on nimittäin paljon opittavaa jokaisella aktiivilla. On nimittäin niin, että lähes aina alettaessa keskustella vallankumouksesta, demokratiasta ja työtaisteluista puhunta punastuu, helakoituu ja alkaa havitella ideaaleissaan vapauden sijaan valtion tiukempaa valvontaa, yhteiskunnan huolehtimista kansalaisistaan. Tämä on monin paikoin tervettä, mutta loppuviimein on syytä muistaa, että realistinen muutosvoima lähtee aina siitä, että aktiivi itse ottaa omasta elämästään kiinni, vastaa itsestään ja muista, asettaa oman poliittisen ruumiinsa peliin. Pelkät vaatimukset eivät riitä, kun on asetettava itsensä likoon. Kehon politiikan näkökulmasta poliittinen ruumis on fyysisyytensä lisäksi aina myös ajatteleva, tunteva, avoin ruumis. Kestääkseen vähän viimaa, tuiskua ja mahdollisesti myös pampun iskuja se tarvitsee voimaa, joka kumpuaa syvemmältä kuin yksilön egon halusta olla pelkkänä jarruna, halusta olla aktivisti. Poliittinen ruumis voi kestää vain, jos se asettuu korkeamman voiman, yliyksilöllisen moneuden ja sitä kannattelevan eiitsekkään rakkauden ja elämää itsessään vaalivan eettisyyden palvelukseen. Tässä kohtaa valitettavan usein vasemmistolainen puhunta juuttuu valitukseensa ja lakkaa kuuntelemasta puhujan sisintä. On turha manata esiin Leninin haamua, jos ei ole valmis kuuntelemaan itseään. Tässä suhteessa jopa Marx voidaan tuupata kaapin päältä: hänen sijalleen on asetettava ihmisen yksilöllinen halu mutualismiin, kumppanuuden ja molemminpuolisen avunannon periaatteeseen, yhdessä tekemiseen sekä ennen kaikkea kaipuu todempaan olemiseen, mielekkääseen rakkauden- ja empatiantäyteiseen elämään. Kapitalismi voi olla loputtoman muuntautumiskykyinen, mutta rajat ovat olemassa ja ne ovat läsnä ei paitsi ympäristötuhoissa ja väestöräjähdyksessä vaan myös meidän sisäisyydessämme. Ennen kaikkea tilanne on nähtävä positiivisessa valossa. Kuluttajaluonnosta luopuminen voi tarkoittaa uudenlaisia elämäntapoja, jotka voivat olla sekä aistillisesti että eettisesti huomattavasti nykyistä elähdyttävämpiä. Voi olla, että tulemme näkemään varsin pian ajan, jolloin joudumme luopumaan monista nykyisistä peruspalveluista, mutta samalla tulemme päästämään irti globaalista taloudesta, pörsseistä ja kansainvälisistä yrityksistä, mainonnasta ja osin mediakulttuuristakin. Tähän luhistumiseen on oltava valmiita, sillä pohjan kadottaminen liian nopeasti merkitsee tuhansien kerjäläisarmeijoiden käärmemäisiä kulkueita ympäri maailmaa, vihaa, katkeruutta ja aiempia kaameampia yhteiskunnallisia ja yksilötason konflikteja. Tätä me emme halua, me haluamme tulevaisuuden. Mitä siis jää, voi vain arvailla: kenties paikallisyrittämistä, paikallisyhteisöjä, huomattavasti nykyistä pienimuotoisempaa ja vaatimattomampaa elämää? Ihmisen mielikuvitus on tavaton voimavara, jos hän ymmärtää elvyttää sen, vapauttaa sen niistä aistillisuutta turruttavista kuvastoista, joita nykyinen informaation tukahduttava, kaikki tajunnat leikkaava verkosto Franco Bifo Berardin sanoin infosfääri ylläpitää, ja jotka täyttävät valtaosan kaikista arkisistakin elämänpiireistämme: lehtien etusivut, työpaikkakeskustelut, harrastukset, ruokakaupat. Samoin pessimistinen ihmiskäsitys, joka uusintuu lähes kaikissa nykyisissä parlamentaristisissa keskusteluissa, on vaihdettava optimismiin, haluksi jättää taakse ajatus, että tarvitsemme lisää lakeja ja kontrolleja, koska olemme pohjimmiltamme petoja. Joskus me olemmekin, mutta vielä tätä useammin haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi, tuntea turvallisuuden aura ympärillämme ja jakaa sitä muille. Joka tapauksessa: aika on nyt. Teksti: Takis Fotopoulos Käännös: Mika Pekkola ja Vesa Kyllönen Nykyään hyväksytään yleisesti että jokainen yksilönvapaus, mukaan luettuna akateeminen vapaus, on tullut kyseenalaistetuksi. Taustalla vaikuttavat sekä uusliberalistisen globalisaation puitteissa kehittyneen markkinatalousjärjestelmän että syyskuun 2001 tapahtumien myötä puolitotalitaristiseksi muuttuneen edustuksellisen demokratian asettamat rajoitukset. Itse asiassa nykyisenlainen markkinatalous ja edustuksellinen demokratia muodostavat elimellisen osan uutta kokonaisuutta, jota voidaan kutsua uudeksi maailmanjärjestykseksi. Tässä artikkelissa uutta maailmanjärjestystä ei kuitenkaan ymmärretä niinkään käsitteen perinteisessä merkityksessä, joka viittaa yksinkertaisesti Neuvostoliiton romahduksen ja kylmän sodan loppumisen aikaansaamiin poliittisiin ja sotilaallisiin muutoksiin. Sen sijaan uusi maailmanjärjestys saa tässä esseessä huomattavasti laajemman merkityksen, joka ulottuu taloudelliselle tasolle (uusliberalistisen globalisaation nousuun kansainvälistyneen markkinatalouden muodossa); poliittistaloudelliselle tasolle (epämuodollisen poliittisen globalisaation nousuun, joka kasaa poliittisen vallan uudelle kansainväliselle eliitille); ja ideologiselle tasolle (uudella tavalla rajatun kansainvälisen itsemääräämisoikeuden kehittymiseen, jonka väitetään suojelevan ihmisoikeuksia ja auttavan taistelussa terrorismia vastaan jne.) Pyrin tässä esseessä muotoilemaan puitteita akateemisen sorron järjestelmällisten* piirteiden analyysille uuden maailmanjärjestyksen puitteissa, joita määräävät nykyinen uusliberaalia globalisaatiota seurannut markkinatalousjärjestelmä ja edustuksellisen demokratian puolitotalitaarinen muodonmuutos syyskuun 2001 jälkeisessä maailmassa. Järjestelmän asettamat rajoitukset vapauksille Akateeminen vapauden omaksuminen osana laajempaa yksilöllisten vapauksien kokonaisuutta muodosti perustavanlaatuisen tekijän siirtymässä moderniin. Tämä edellytti useassa merkityksessä katkosta menneisyyden kanssa. Uusien taloudellisten ja poliittisten instituutioiden eli markkinatalouden ja edustuksellisen demokratian nousu sekä samanaikaisesti tapahtunut teollistuminen tarkoittivat muutosta koko järjestelmän tasolla. Tätä muutosta seurasivat väistämättä muutokset vallitsevassa yhteiskunnallisessa paradigmassa, ts. tietylle yhteiskunnalliselle ja historialliselle tilanteelle tunnusomaisessa uskomusten, ajatusten ja arvojen järjestelmässä, joka on sopusoinnussa olemassa olevien instituutioiden kanssa. 1 Esimoderneissa yhteiskunnissa vallitsevia yhteiskunnallisia paradigmoja luonnehtivat uskonnolliset ajatukset ja niitä vastaavat hierarkkiset arvot. Modernia vallitsevaa yhteiskunnallista paradigmaa hallitsevat markkina-arvot, kehityksen ajatus, kasvu ja rationaalinen sekularismi. Modernin tieteen kukoistuksella on ollut tärkeä ideologinen rooli etsittäessä objektiivista oikeutusta kasvutaloudelle, ts. sellaiselle taloudellisen organisoitumisen järjestelmälle, jossa pyritään joko objektiivisesti tai keinotekoisesti kohti mahdollisimman suurta taloudellista kasvua. 2 Tieteen uskottavuuskriisi uusliberalistisen moderniteetin aikana on tehnyt tästä roolista hyvin kyseenalaisen. Aivan kuten uskonnolla oli keskeinen rooli feodaalisen hierarkian oikeuttamisessa, tieteellä, ja erityisesti yhteiskuntatieteellä, on ollut ratkaiseva rooli modernin hierarkkisen yhteiskunnan oikeuttamisessa. Markkinatalousjärjestelmä ja sen poliittinen vastine edustuksellinen demokratia muodostavat institutionaalisessa mielessä eron modernin ja esimodernin välille. 3 Markkinatalousjärjestelmä korvasi yhteisöllisesti säädellyt paikalliset markkinat, jotka olivat olleet olemassa jo tuhansia vuosia. Edustuksellinen demokratia puolestaan korvasi suoralle demokratialle perustuvan klassisen demokratiakäsityksen. Nämä kaksi instituutiota yhdessä määräävät järjestelmälliset rajoitukset kaikille vapauksille ja siten myös akateemiselle vapaudelle. Liberaali individualismi ja oppi talouden säätelemättömyydestä (laissez-faire) muodostivat perustan kaikkien tuntemille yksilönvapauksille ja -oikeuksille *) Järjestelmällisellä tarkoitetaan tässä tekstissä kauttaaltaan Fotopouloksen termiä systemic, jolla hän viittaa vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään, jota luonnehtivat markkinatalous ja edustuksellinen demokratia. 6 7

liberaalin moderniteetin vallitsevan yhteiskunnallisen paradigman mukaisesti. Näihin vapauksiin ja oikeuksiin kuuluvat ajatuksen ja omantunnon sekä mielipiteen ja ilmaisun vapaudet jotka muodostavat yhdessä akateemisen vapauden perustan. Samoihin vapauksiin kuuluvat myös vapaus syrjinnästä, mielivaltaisista pidätyksistä ja kidutuksesta, kirjesalaisuus, vapaa liikkumisoikeus, kokoontumisvapaus ja vapaus muodostaa yhdistyksiä. Kyseisistä vapauksista puolestaan johdetaan oikeudet elämään, reiluun oikeudenkäyntiin, omaisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen vapaiden vaalien kautta. Koska liberaali vapauskäsitys perustuu negatiivisen vapauden ajatukselle siis ajatukselle jonka mukaan vapaus on inhimillistä toimintaa rajoittavien ulkoisten esteiden puuttumista kaikki nämä vapaudet ja oikeudet määritellään vapautena jostakin. 4 Päällimmäisenä tavoitteena on valtion vallan rajoittaminen. Mutta juuri tämä negatiivinen vapauskäsitys, jolle myös akateeminen vapaus perustuu, on historiallisesti katsottuna määrännyt järjestelmän asettamat rajoitukset vapaudelle. Tämä ongelma muodostaa nykyisen akateemisen sorron ytimen. Toisin sanottuna, liberaalin vapauskäsityksen määräävänä piirteenä on vapauksien täydellinen irtautuminen yhteiskunnallis-taloudellisesta perustasta. Juuri tämä piirre sai lukuisat marxilaiset hylkäämään sukupolvi toisensa jälkeen kyseiset vapaudet muodollisina vapauksina, sillä vain harvat saattoivat kapitalistisissa yhteiskunnissa nauttia niistä täysimittaisesti. Nykyään hyväksytään yleisesti, etteivät liberaalit oikeudet ja vapaudet ole pelkästään muodollisia, sillä monet tärkeistä vapauksista, kuten kokoontumisen vapaus, vapaus muodostaa yhdistyksiä, lakkovapaus ja jopa akateeminen vapaus saavutettiin vasta viimeisten sadanviidenkymmenen vuoden aikana käytyjen pitkien kamppailujen ansiosta. Silti Marxin toteamus jonka mukaan yhtäläinen oikeus jää yhä porvarilliseksi oikeudeksi hyväksyessään epätasa-arvon annettuna ja ollessaan siten oikeutta epätasa-arvoon pätee edelleen. 5 Näin on erityisesti nykyisen uusliberalistisen moderniteetin puitteissa, jossa jokainen yksilönvapaus ja -oikeus on tullut kyseenalaistetuksi. Vain harvat todella hyötyvät esimerkiksi sananvapaudesta massamedian ollessa oligarkkisen kontrollin alaisuudessa. Niin ikään kokoontumisvapautta ja vapautta muodostaa yhdistyksiä on rajoitettu syyskuun 2001 jälkeisen läntisen maailman puolitotalitaristisissa järjestelmissä. Koulutus ja akateeminen vapaus autonomisissa ja heteronomisissa yhteiskunnissa Yllä muotoiltu konteksti auttaa hahmottamaan millaisia rajoituksia järjestelmä siis markkinatalous ja sen poliittinen vastine edustuksellinen demokratia asettaa opettajien ja opiskelijoiden akateemiselle vapaudelle niin koulutusprosessin kuin myös tutkimuksenteon saralla. Jättäkäämme hetkeksi sivuun markkinatalousjärjestelmän ja koulutusprosessin välinen suhde ja keskittykäämme edustuksellisen demokratian ja koulutuksen väliseen suhteeseen, joka johdattaa meidät kysymykseen politiikan ja koulutuksen sisäisestä yhteydestä. Voidaan sanoa, että koulutuksen merkitys määräytyy siitä millaisessa merkityksessä politiikka ymmärretään. Mikäli politiikka ymmärretään nykyisessä merkityksessä, siis suhteessa edustuksellisen demokratian institutionaalisiin puitteisiin, tällöin politiikasta tulee valtiotaitoa, jota harjoitetaan ammattipoliitikoista muodostuvan eliitin hallitseman valtion puitteissa. Näiden poliitikkojen tehtävänä on asettaa lait ja heidän oletetaan edustavan kansan tahtoa. Kyse on heteronomisesta yhteiskunnasta, jossa erilaiset eliitit ovat kaapanneet julkisen tilan haltuunsa keskittääkseen poliittisen ja taloudellisen vallan itselleen. Vain tällaisen yhteiskunnallisen järjestelmän puitteissa, jossa poliittinen ja taloudellinen valta on keskittynyt eliiteille, lukuisat oikeudet merkitsevät jotain. Sen sijaan ei-valtiollisessa demokratiassa, joka edellyttää jo määritelmänsä mukaisesti vallan tasa-arvoista jakoa, oikeudet muuttuvat merkityksettömiksi. Tällaista kantaa edustaa esimerkiksi Karl Hess todetessaan oikeuksien olevan valtaa, siis tietyn ihmisen tai tiettyjen ryhmien valtaa toisiin nähden oikeudet määräytyvät valtainstituutiosta käsin. 6 Heteronomisessa yhteiskunnassa koulutuksella on kahtalainen tarkoitus: ensinnäkin edistää vallitsevien instituutioiden ja niitä vastaavien arvojen sisäistämistä (sosialisaatioprosessi), ja toiseksi tuottaa suorituskykyisiä kansalaisia, jotka ovat kartuttaneet riittävästi teknistä tietämystä voidakseen toimia tehokkaasti eliittien määrittelemien yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti (koulutusprosessi). Näin ymmärrettynä akateemisen vapauden käsitteellä on merkitystä vain heteronomisten ja hierarkkisten yhteiskuntien puitteissa, joissa valtio pakotetaan myöntämään tiettyjä vapauksia yhteiskunnan suojelemiseksi markkinatalousjärjestelmää ja edustuksellista demokratiaa hallitsevilta eliiteiltä. Toisaalta mikäli politiikka ymmärretään klassisessa merkityksessä, siis suhteessa suoran demokratian institutionaalisiin puitteisiin, joissa ihmiset eivät ainoastaan kyseenalaista lakeja, vaan kykenevät määräämään omat lakinsa, tällöin puhutaan autonomisesta yhteiskunnasta. Tällaisessa yhteiskunnassa julkinen tila sulkee sisäänsä koko väestön. Kyse on inklusiivisesta demokratiasta 7, jossa kansalaiset päättävät kaikista merkittävistä asioista makrotasolla, eivätkä siis vain poliittisen prosessiin vaan myös taloudelliseen prosessiin liittyvistä asioista. Kaikki tämä tapahtuu poliittisen ja taloudellisen vallan tasa-arvoisen jaon institutionaalisissa puitteissa. Erotukseksi heteronomisista yhteiskunnista, jotka perustuvat negatiiviselle vapauskäsitykselle ( vapaus jostakin ), autonominen yhteiskunta perustuu positiiviselle vapauskäsitykselle ( vapaus johonkin ). Vapaus viittaa tässä merkityksessä itsemääräämiseen. Autonomisessa yhteiskunnassa olennaista ei siis ole valtion pakottaminen myöntämään tiettyjä vapauksia, vaan kaikkiin yhteiskunnan osiin ulottuva yksilöllinen ja sosiaalinen autonomia. Autonomisen yhteiskunnan ennakkoehtona on sen kyky luoda autonomisia yksilöitä. Tämä puolestaan edellyttää paideiaa, ts. kokonaisvaltaista kansalaiskasvatusta, johon liittyvät luonteen kehittyminen, tiedon ja taitojen omaksuminen sekä ennen kaikkea osallistuvan ja aktiivisen kansalaisuuden harjoittaminen, mikä tarkoittaa poliittisen toiminnan ymmärtämistä tavoitteena sinänsä eikä vain välineenä tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Lopulta, kuten olen toisessa yhteydessä painottanut, 8 välttämättömänä ennakkoehtona tasapainoisten persoonallisuuksien kehittymiselle on pyrkimys tasa-painoon tieteellisten ja esteettisten taipumusten välillä sekä filosofisen ajattelun arvostus. Tämä edellyttää että opiskelijoita kannustetaan kaikilla opintoaloilla ja erityisesti yleistietämyksen osalta arvostamaan kaikkia taiteenmuotoja ja osallistumaan aktiivisesti luovaan taiteen tekemiseen, jotta saavutettaisiin mielekäs tasapaino yhtäältä tieteellisen ja käytännöllisen tietämyksen sekä toisaalta esteettisen herkkyyden ja luovuuden välillä. 9 Kaiken kaikkiaan paideian tehtävänä on luoda kaikille kansalaisille mahdollisuuksia osallistua refleksiiviseen ja harkittuun yhteiskunnalliseen toimintaan toisin sanottuna kouluttaa kansalaisia kansalaisiksi, niin että julkinen tila voisi saada todellisen merkityksensä. Akateeminen vapaus ja neutraalisuus Akateemisen vapauden perustavana oppina on neutraalisuus, 10 mikä osoittaa selvästi kyseisen vapauden järjestelmälliset rajoitukset heteronomisten yhteiskuntien puitteissa. Tämän opin neutraalisuudesta omaksuivat liberaalien lisäksi, kummallista kyllä, myös valtiososialismin kannattajat. Molemmat ryhmät hyväksyivät käsityksen teknisten tieteiden neutraalisuudesta, jonka mukaan tekniset tieteet ovat väline pyrkimyksessä kehittää kapitalistisia tai sosialistisia tuotantovoimia. Marxilaisen liikkeen sisällä vain kriittinen teoria sanoutui irti teknologiaa koskevasta teesistä väittäen että vaikkakin teknologia palvelee yleisiä päämääriä, kuten ihmisen lisääntyvää kontrollia luontoon nähden, sen suunnitelmat ja sovellutukset edistävät tiettyjen ihmisten herruutta toisiin ihmisiin nähden. Tässä mielessä väline (teknologia) ei ole todellisuudessa arvovapaa, vaan edistää jo rakenteensa osalta tietynlaista yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoa (Georg Lukács, Adorno, Marcuse, et. al). Modernilla tieteellä (ja erityisesti yhteiskuntatieteellä) on ollut kuitenkin tärkeä ideologinen rooli modernin hierarkkisen yhteiskunnan ja erityisesti kasvutalouden oikeuttamisessa objektiivisesti, kuten edellä tuli ilmi. Myöskään soveltavat tieteet eivät ole neutraaleja suhteessa markkinatalouden logiikkaan ja dynamiikkaan. Kuten olen pyrkinyt toisaalla osoittamaan, 11 modernit tekniset tieteet eivät ole neutraaleja siinä merkityksessä että ne olisivat vain väline, joita voidaan käyttää minkä tahansa päämäärän tavoittamiseksi, eivätkä liioin autonomisia siinä merkityksessä että ne määräisivät yksin tai edes pääasiallisesti millaisiksi yhteiskunnalliset rakenteet, suhteet ja arvot muotoutuvat. Päinvastoin, väitän että teknisiä tieteitä määrittävät niiden sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten instituutioiden valtasuhteet, jotka ovat luonteenomaisia kasvutaloudelle vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle. Tästä syystä tarvitsemme sekä tieteen että teknologian uudelleenjärjestämistä. Sen sijaan että keskiössä olisivat markkinoita ja kasvutaloutta kontrolloivien tahojen arvot ja tarpeet, kuten tilanne on nykyään, inhimillisen persoonallisuuden ja sen tarpeiden on noustava keskiöön prosessin jokaisessa vaiheessa ja jokaisen sovelletun tekniikan osalta. Tässä kontekstissa akateemisen vapauden järjestelmälliset rajoitukset näkyvät erityisen selvästi yhteiskuntatieteiden osalta, etenkin mikäli otamme huomioon niiden ilmiselvän ei-neutraalin luonteen. Kuten olen pyrkinyt osoittamaan toisaalla, 12 tutkimuskohteella on yhteiskuntatieteissä luonnontieteitä keskeisempi merkitys sen suhteen millaisen paradigman tutkija valitsee, sillä heteronomisessa yhteiskunnassa toimivalla yhteiskuntatieteilijällä ei ole mahdollisuutta erottaa itseään tutkimuskohteestaan, ts. yhteiskunnasta. Sosiaalisia suhteita tutkivien yhteiskuntatieteilijöiden täytyy tehdä eksplisiittinen päätös siitä hyväksyvätkö he vallitsevan yhteiskunnallisen järjestelmän annettuna vai eivät tosin usein tämä valinta tehdään implisiittisesti. Luonnontieteissä asia ei ole välttämättä näin. Toisin sanottuna, heteronomisia yhteiskuntia poikkeuksetta luonnehtivat yhteiskunnalliset erot johtavat väistämättä vallitsevaa yhteiskunnallista järjestelmää koskeviin erimielisyyksiin tutkijoiden parissa. Se tosiasia että törmäämme luonnontieteissä tällaisiin erimielisyyksiin huomattavasti harvemmin (vaikkakin tämä on muuttumassa uusliberaalin moderniteetin puitteissa) saattaa selittää pitkälti luonnontieteiden korostuneen intersubjektiivisuuden yhteiskuntatieteisiin verrattuna. Otettaessa huomioon millainen intersubjektiivisuus luonnontieteissä voidaan todellisuudessa saavuttaa verrattuna siihen millainen intersubjektiivisuus yhteiskuntatieteissä voidaan mahdollisesti saavuttaa, ei ole mikään ihme että luonnontieteitä pidetään yhteiskuntatieteitä kypsempänä tieteenhaarana. Tiede kuuluu kuitenkin yleisesti ottaen autonomiatraditioon ennen kaikkea metodiensa vuoksi, mutta joskus myös sisältönsä puolesta (vrt. esim. uskonnollisten käsitysten purkaminen). Voidaankin väittää että tieteen ytimenä on totuuksien lakkaamaton kyseenalaistaminen niiden käytäntöjen puitteissa, joita se soveltaa pyrkiessään totuuksiin. Vaikkakin tiede voi sisältönsä (ja teknologisten sovellutustensa) puolesta edistää sekä autonomiaa että heteronomiaa (tavallisesti kuitenkin jälkimmäistä, otettaessa huomioon tieteen kehittymistä määräävät heteronomiset yhteiskunnalliset instituutiot), historiallisesti tiede on metodiensa osalta ilmausta autonomiasta. Sekä tieteelliset totuudet että ne käytännöt joiden puitteissa kyseisiin pyritään, alistetaan jatkuvalle kyseenalaistamiselle ja kritiikille toisin kuin mystiset, intuitiiviset ja irrationaaliset totuudet. Jo se tosiasia että tieteelliset totuudet ovat muuttuneet dramaattisesti aikojen saatossa, toisin 8 9

kuin pysyvinä esitetyt uskonnolliset opit, dogmit ja mystiset totuudet, on selvä osoitus tieteellisen metodin autonomisesta luonteesta. Juuri tämä tieteen puoliautonominen luonne joka juontuu sen metodeista, tekee akateemisen vapauden suojelemisesta elintärkeää nykyisissä heteronomisissa yhteiskunnissa. Toisin sanottuna, sinä hetkenä kun akateemista vapautta ei enää harjoiteta, tieteestä tulee läpeensä heteronomista toimintaa, jota ei ole enää mitään mieltä harjoittaa. Akateemisen vapauden suojeleminen on tieteellisten käytäntöjen osalta autonomian välttämätön ehto. Tästä huolimatta on ilmiselvää, ettei tieteen täysi (sisällöllinen ja metodologinen) autonomia ole mahdollista nykyistä heteronomista yhteiskuntaa luonnehtivien vallitsevien valtasuhteiden ja yhteiskunnallisen paradigman puitteissa. Nykyinen ei-neutraali ja heteronominen tiede onkin este aidosti demokraattiselle tieteelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi luopua tieteestä tulkitessamme yhteiskunnallisia ilmiöitä saati sitten luopua tyystin rationaalisuudesta erilaisten irrationalististen käsitysten hyväksi. Tulkitessamme yhteiskunnallisia muutoksia meidän tulisi sen sijaan ylittää sekä valistuksen perintönä saamamme objektiivinen rationalismi (ts. rationalismi joka perustuu luonnon ja yhteiskunnan kehitystä koskeviin objektiivisiin lakeihin ), mutta myös postmodernismin yleinen relativismi. Tämä edellyttää pyrkimystä uudenlaiseen demokraattiseen rationalismiin, kuten olen yrittänyt toisaalla osoittaa. 13 Akateeminen vapaus liberaalin moderniteetin ja valtiojohtoisen moderniteetin puitteissa Moderniteetille luontaiset perusinstituutiot ja vallitseva yhteiskunnallinen paradigma ovat säilyneet pitkälti muuttumattomina yli kahden vuosisadan ajan aina moderniteetin noususta nykypäivään saakka. Tästä näkökulmasta ajatus uudesta postmodernista aikakaudesta, johon olemme väitteiden mukaan siirtyneet viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa, on pelkkä myytti. 14 Moderniteetissa on kuitenkin tapahtunut 1700-luvun lopulta alkaneen markkinatalousjärjestelmän nousun jälkeen tiettyjä merkittäviä rakenteellisia muutoksia. Nämä muutokset mahdollistavat moderniteetin hahmottamisen kolmen eri vaiheen kautta: 1800-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun vaikuttanut liberaali moderniteetti johti ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1929 taloudellisen romahduksen jälkeen valtiojohtoiseen moderniteettiin, jota kesti 1930-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin ja jonka nykyinen uusliberalistinen moderniteetti korvasi. Moderniteetin eri muodot ovat luoneet omat vallitsevat yhteiskunnalliset paradigmansa. Nämä ovat käytännössä keskeisen paradigman alaparadigmoja, sillä niitä kaikkia yhdistävät perustavanlaatuisella tavalla markkinatalousjärjestelmän ja edustuksellisen demokratian takaama ajatus yhteiskunnan erottamisesta taloudesta ja poliittisesta käytännöstä. Ainoan poikkeuksen muodosti valtiojohtoinen Neuvostoliitto, jossa sama erottaminen toteutettiin keskussuunnittelun ja neuvostodemokratian kautta. Tämän moderniteettia määrittävän keskeisen piirteen lisäksi moderniteetin kaikille muodoille ovat yhteisiä järjen, kriittisen ajattelun ja taloudellisen kasvun teemat, vaikkakin nämä ovat saaneet erilaisia variaatioita. Kuten saattaa olettaa, modernin eri vaiheiden aikaansaamilla järjestelmän rakenteesta riippumattomilla muutoksilla ja näitä laajempia muutoksia vastaavilla alaparadigmojen muutoksilla oli merkittäviä seurauksia koulutuksen, opettamisen ja tutkimuksen luonteen, sisällön ja muodon kannalta. Nämä muutokset asettivat rajat sekä opiskelijoiden että opettajien akateemista vapautta koskeville oikeuksille. Ennen kuin siirrymme käsittelemään akateemisen vapauden järjestelmällisiä rajoituksia uusliberalistisen moderniteetin puitteissa, on syytä käsitellä lyhyesti koulutusprosessin kehitystä moderniteetin eri vaiheissa. Markkinatalousjärjestelmän ja kasvutalouden nousu liberaalin moderniteetin aikana loi tarpeen laajentaa kaikkien koulutusasteiden opiskelijamääriä, sillä koulutuksen oli vastattava erikoistaitoja vaativan laajentuvan tehdasjärjestelmän ja nopean teknologisen kehityksen asettamiin tarpeisiin. Massakoulutus pantiin alkuun ja vähitellen hyväksyttiin ajatus, että koulutuksen tarjoaminen oli valtion tehtävä. Julkista koulutusjärjestelmää alettiin rakentaa Ranskan ja Saksan kaltaisissa maissa 1800-luvun alussa. Tämä suuntaus oli kuitenkin ristiriidassa liberaalin moderniteetin vallitsevan yhteiskunnallisen (ala)paradigman kanssa. Tätä paradigmaa luonnehtivat yhtäältä usko mekanistiseen tiedekäsitykseen, objektiivinen totuus ja toisaalta tietyt taloudellisen liberalismin teemat, kuten talouden säätelemättömyys ja työväestöä suojaavien yhteiskunnallisten markkinakontrollimekanismien minimisointi. Tästä syystä Ison Britannian ja Yhdysvaltain kaltaisissa maissa, joissa vallitseva yhteiskunnallinen paradigma oli sisäistetty lähes täydellisesti, epäröitiin pitkään ennen kuin hallituksen sallittiin puuttua koulutusta koskeviin asioihin. Ei olekaan ihme, että akateemisen vapauden ajatus opiskelijan oikeutena syntyi Manner-Euroopassa ja tuotiin Yhdysvaltioihin saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden tutkijoiden toimesta. Kuten saattaa olettaa, liberaali moderniteetti ei muuttanut ainoastaan koulutuksen saatavuutta. Myös koulutuksen luonne muuttui, ja koulutusinstituutioiden oletettiin edistävän vallitsevien instituutioiden ja niitä vastaavien arvojen (ts. vallitsevan yhteiskunnallisen paradigman) sisäistämistä. Tämän lisäksi koulutuksen tehtäväksi nähtiin suorituskykyisten kansalaisten tuottaminen kansalaisuuden viitatessa tässä yhteydessä ihmisiin, jotka ovat kartuttaneet riittävästi teknistä tietämystä voidakseen työskennellä tehokkaasti eliittien määrittelemien yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Valtiojohtoinen vaihe sai lännessä sosiaalidemokraattisen muodon, ja sitä tukivat keynesiläiset talousopit, joissa korostettiin valtioiden harjoittamaa markkinoiden aktiivista kontrollia ja valtioiden laajamittaista puuttumista markkinoiden itsesäätelymekanismeihin, jotta täysityöllisyys, parempi tulonjako ja taloudellinen kasvu voitaisiin taata. Tämä vaihe saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, jolloin kaikki hallitsevat puolueet sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa omaksuivat keynesiläisen politiikan. Se päättyi 1970-luvun lopulla Britanniassa thatcherismin nousuun ja Yhdysvalloissa reaganilaisiin talousoppeihin markkinatalouden kasvavan kansainvälistymisen tehdessä valtiojohtoisuuden mahdottomaksi mikä puolestaan oli väistämätöntä seurausta kasva-tai-kuole -dynamiikasta. Valtiojohtoista vaihetta luonnehti sodanjälkeinen taloudellinen korkeasuhdanne, joka edellytti työkannan merkittävää laajentumista naisten ja maahanmuuttajien täyttäessä aukkoja. Tämän lisäksi työnjaon lakkaamaton kasvu, organisaatiomuutokset, muutokset tuotantotavoissa sekä informaatioteknologian saralla tapahtuneet vallankumoukselliset uudistukset edellyttivät kasvavissa määrin koulutettua työväestöä, tiedemiehiä, korkean osaamisen ammattilaisia jne. Näiden kehityskulkujen seurauksena yliopistojen määrä kaksin- tai kolminkertaistui monissa maissa vuosien 1950 1970 välisenä aikana. Myös tekninen korkeakoulutus sekä aikuiskoulutus erilaisten kurssien muodossa levisivät laajalle. Näinä vuosina tapahtunut koulutuksen massiivinen laajentuminen tarkoitti samalla opiskelijoiden ja yliopisto-opettajien määrän valtavaa kasvua. Taloudellinen noususuhdanne yhteiskunnissa jotka olivat asettaneet tiettyjä merkittäviä yhteiskunnallisia rajoituksia markkinataloudelle, mahdollisti puolestaan työsuhdeturvan kehittymisen. Nämä tekijät yhdessä edistivät opiskelijoiden ja monien yliopisto-opettajien radikalisoitumista. Juuri nämä muutokset loivat objektiiviset puitteet toukokuun 1968 tapahtumille, joka puolestaan johti akateemisen vapauden ennennäkemättömään kukoistukseen useimmissa eurooppalaisissa yliopistoissa. Akateeminen vapaus uusliberaalin moderniteetin puitteissa Uusliberalistisen globalisaation nousu 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä oli keskeinen tapahtuma, joka merkitsi pikemminkin rakenteellista muutosta kuin vain käännettä talouspolitiikassa. Markkinatalouden kasva-tai-kuole -dynamiikka ja erityisesti ylikansallisten yhtiöiden esiinnousu ja niiden jatkuva laajentuminen sekä näille rinnakkainen kehitys euro/dollarimarkkinoilla olivat ne keskeiset taloudelliset kehityskulut, jotka houkuttelivat eliitit avaamaan ja liberalisoimaan markkinat. Nämä taloudelliset piirteet määrittävät yleisellä tasolla uusliberalistista moderniteettia. Uusliberalistinen globalisaatio merkitsee täten kaupallistamisprosessien laajaa tehostamista (ja siten esimerkiksi markkinoita tehokkaasti kontrolloivien sosiaalisten mekanismien alasajoa 15 ), joka alkoi jo kaksi vuosisataa sitten markkinatalousjärjestelmän perustamisen yhteydessä. Ylikansallisen eliitin 16 esiintulo on ollut tärkeä piirre uusliberalistisessa moderniteetissa. Eliitti saa sekä taloudellisen, poliittisen että yleisemmin sosiaalisen voimansa toimimalla ylikansallisesti mikä merkitsee, ettei se aja ainoastaan tai edes ensisijaisesti tietyn kansallisvaltion intressejä. Sen muodostavat ylikansallisen talouselämän eliitit (korporaatioiden toimeenpanevat elimet ja paikalliset yhteistyökumppaninsa), ylikansalliset poliittiset eliitit (globalisaatiota puoltavat byrokraatit ja poliitikot, jotka voivat edustaa joko keskeisiä kansainvälisiä organisaatioita tai valtion markkinatalouskoneistoja) sekä ylikansalliset asiantuntijaeliitit, joiden jäsenet ovat keskeisissä rooleissa kansainvälisissä rahastoissa, ajatushautomoissa, tärkeimpien kansainvälisten yliopistojen tutkimuslaitoksilla, massamediassa ja niin edelleen. Nykyistä kansainvälistettyä markkinataloutta kontrolloivan ylikansallisen eliitin keskeinen tavoite on markkinoiden roolin maksimoiminen ja kaikkien työvoimaa ja ympäristöä suojelemaan pyrkivien tehokkaiden sosiaalisten kontrollien minimisointi siten, että maksimaalinen tehokkuus (määriteltynä kapean teknotaloudellisesti) ja tuottavuus voidaan taata. Lisäksi ideologisella tasolla uusliberalistista moderniteettia luonnehtii uuden sosiaalisen (ala)paradigman esiinnousu, josta on tulossa vallitseva, nk. postmoderni paradigma. Uusliberalistisen paradigman keskeiset elementit ovat ensinnäkin paitsi kehityksen kritiikki (muttei kasvun sinänsä) myös mekanistisen ja deterministisen tieteen kritiikki (muttei tavallisesti tieteen sinänsä) sekä objektiivisen totuuden kritiikki. Toinen uusliberalistisen paradigman määräävä piirre on tiettyjen uusliberalististen teemojen omaksuminen, kuten taloutta kontrolloivien sosiaalisten mekanismien minimisointi, hyvinvointivaltion korvaaminen turvaverkoilla ja yksityissektorin roolin maksimoiminen talouden piirissä. Kaupallistumisen lujittuminen uusliberalistisen moderniteetin puitteissa merkitsee käytännössä paitsi tieteellisen tutkimuksen myös koulutuksen yksityistämistä. Ensinnäkin mitä tulee tieteellisen tutkimuksen yksityistämisen vaikutuksiin, jotka ovat seurausta valtiosektorin ja erityisesti sen varainkäytön alasajosta, tieteen neutraalisuudesta on tullut kiistanalaisempaa kuin koskaan aiemmin. 17 Kuten New Scientistin vastaava päätoimittaja Stephanie Pain korostaa, tiede ja megaluokan bisnes ovat kehittäneet nykyisellä uusliberaalilla aikakaudella aiempaa kiinteämmät yhteydet: Kun tutkimus oli aiemmin neutraalia, se on nyt järjestäytynyt miellyttämään rahoittajia. Puolueettomuuden sijaan tutkimustulokset ovat alkaneet tulla hienovaraisesti muovatuiksi ja muunnelluiksi, tai jopa vaietuiksi niissä tapauksissa, kun ne eivät palvele oikeita intressejä. Tukeminen toteutuu harvoin ilman liekoja ja ohjenuoria. 18 Painin mukaan tätäkin turmiollisempaa on itse asiassa tieteentekijöiden oma vaipuminen itsesensuuriin rahoi- 10 11

tuksen jatkuvuuden varmistamiseksi askel, joka heidän on otettava selviytyäkseen uusliberalistien vaaliman tieteen ja bisneksen välisten (aiemmin epävirallisten) yhteyksien vakiinnuttamisesta. Esimerkiksi Britannian hallituksen tiedesuunnitelma vuodelta 1993 korosti tarvetta keskittyä talouselämää edistävään tieteeseen. Teollisuutta puolestaan pyydettiin tukeutumaan niihin tieteenaloihin, jotka todennäköisimmin toisivat hyvinvointia tulevaisuudessa. Jos siis aiemmin pääasiassa yhteiskuntatieteiden neutraalisuus oli häilyväistä, näemme nyt kuinka uusliberalistisen moderniteetin vakiinnuttama talouden ja tieteen muodollisten ja epämuodollisten kytköksien moneus saa aikaan sen, että tieteen neutraalisuudesta on yleisemminkin tulossa entistä häilyväisempää. Tieteellisen tutkimuksen kaupallistaminen on erityisen selvää maatalousteollisuuden ja bioteknologian kaltaisilla aloilla, joissa kokonaiset yliopistolliset tutkimuslaitokset ovat asemapaikkoja sellaisille toimijoille kuin Monsanto, Novartis, Cargill, Pentagon jne., kun taas teollisen maanviljelyn ekologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin keskittynyttä tutkimusta laiminlyödään. Kuten The Ecologist raportoi muutama vuosi sitten: Strategisilla lahjoituksilla teollisuus voi ohjata julkisia varoja tutkimukseen, joka parhaiten palvelee sen omaa pitkän tähtäimen agendaa. Tämä menettely on vallannut alaa ja yliopistot hellivätkin nyt yrityskeskeistä, voittoja maksimoivaa visiotaan. Yhdysvalloissa julkiset yliopistot kohdistavat vähäiset varansa tutkimukseen, jonka toivotaan tuottavan patentteja ja tuotteita, jotka takaisivat yliopiston tulevaisuuden elinkorot. Biotekniikan tutkimus nauttii siten huomattavasta rahoitusta, kun taas teollisen maanviljelyn ekologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin keskittynyttä tutkimusta laiminlyödään ja sen aloja jopa lakkautetaan. 19 Vielä haitallisempi esimerkki jättiyhtiöiden tekemistä tiedettä koskevista valinnoista linkittyy ilmastonmuutokseen skeptisesti suhtautuvaan korkean tuottavuuden teollisuuteen ja fossiilisten polttoaineiden valmistajiin sekä näiden yrityksiin purkaa ilmaston lämpenemistä hillitseviä sopimuksia. Luultavasti nämä pyrkimykset ovat keskeisellä tavalla estäneet lähes kaikkia olennaisia edistysaskelia toteutumasta ja saattaneet meidät nykyiseen ekologisesti kriittiseen tilaan. Kuten Stephanie Pain jälleen huomioi, useita vuosia tieteentekijät ovat pyrkineet julkistamaan yhteyden ilmastonmuutoksen ja fossiilisten polttoaineiden välillä. Lopulta vuonna 1995 yli 2500 ilmastonmuutostutkijaa saavutti konsensuksen siitä, että maapallon lämpeneminen oli todella seurausta ihmisen toiminnasta sekä siitä että fossiilisten polttoaineiden palaminen ja niistä johtuvien kasvihuonekaasujen lisääntyminen on syynä maapallon kohoavaan lämpötilaan. Kuitenkin tätä konsensusta on vastustanut jokaisella sen askeleella vaikutusvaltainen joukko teollisuuden lobbareita avustajinaan kourallinen tieteentekijöitä jotka ovat väittäneet ilmastonlämpenemisen olevan huijaus, jolla pelotellaan hallitukset rahoittamaan laajalti alan tutkimusta. Samat tieteentekijät ovat auttaneet fossiilisten polttoaineiden edunsaajia neuvottelujen häirinnässä lähes vuosikymmenen ajan. 20 Myös The Observer on raportoinut, kuinka yhdysvaltalaisyliopistojen tutkijoiden, fossiilisten polttoaineiden eturyhmien (jonka jäseniä ovat mm. Shell, Exxon, Texaco ja Ford) ja teollisuuden varainhaltijoiden kuten British Coal -hiiliyhtiön ja Kuwaitin hallituksen välillä on olemassa bisneskytköksien verkko. 21 Tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin oli jo arvioitu, että jokaisena tällaisena viivyttelyn vuonna kuusi miljardia tonnia ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia pumpataan ilmakehään. Siten ylikansalliset energiayhtiöt ja niiden lobbaajat ja ideologit, kuten myös lahjotut akateemikot, ovat laiminlyöneet ilmastonlämpenemisen vaarallisena myyttinä ja painostaneet maailmankauppaa jyräämään jatkossakin eteenpäin levittäen tarpeeksi epävarmuutta ja petollisuutta siten, että ihmisistä tulisi passiivisia ja hämmentyneitä. Kaikki tämä on tehty piittaamatta sijoiltaan mennyttä maapalloa koskevista ilmiselvistä ja hälyttävistä faktoista. Mahdollisuus koulutukseen on opiskelijan oikeutena yksi akateemisen vapauden peruselementeistä. Tähän liittyen uusliberaalin yksityistämisen vaikutusten valaisemiseksi Britannian tapaus on merkitsevä. Tuoreen tutkimuksen mukaan uusliberaali moderniteetti kasvattaa köyhyyttä ja eriarvoisuutta ja tämä on syynä siihen, että nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikompaa kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa! 22 Tutkimuksen perusteella 15 prosenttia 15 21 -vuotiaista on käytännössä lukutaidottomia, kun vielä 1912 kouluviranomaisten mukaan vain 2 prosenttia nuorista ei osannut lukea tai kirjoittaa. Samoin korkeakoulutuksen osalta Britanniassa vuonna 1993 suoritettu yleinen kotitaloustutkimus paljasti, kuten Lontoon Timesin koulutuspoliittinen päätoimittaja huomioi, että vaikka nuorten suorittamien tutkintojen määrä kasvaa nopeasti, tilastot osoittavat lapsen yhteiskunnallis-taloudellisen taustan olevan määräävämpi tekijä sen suhteen kenellä on mahdollisuus parhaisiin korkeakoulupaikkoihin. Tämän tiedon perusteella 90-luvun alussa akateemikkoperheen lapsi meni huomattavasti todennäköisemmin yliopistoon kuin samantaustainen lapsi 60-luvun alussa! Yhdysvaltojen koulutuskäytäntö ylikansallisen eliitin pilottihankkeena Ylikansallinen eliitti toteuttaa uusliberalistisessa moderniteetissa koulutuksen pilottihanketta, joka pohjaa vahvasti Yhdysvalloissa sovellettuun koulutuspolitiikkaan. Tämä selviää, kun tarkastelemme nyt ohjelmassa olevia radikaaleja muutoksia eurooppalaisessa koulutuskulttuurissa ja niiden akateemiselle vapaudelle asettamia järjestelmällisiä rajoituksia. Jo vuonna 1999 EU:n Bolognan julistus kuvaili yhteisen eurooppalaisen korkeakoulutusalueen luomisen varmistavan: eurooppalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen kilpailukyvyn ja korkeakoulutuksen tehokkaan kytkeytymisen yhteiskunnan tarpeisiin ja Euroopan työmarkkinoihin. Jälkimmäinen tarkoittaa koulutuksen suoraa kytkemistä markkinoiden tarpeisiin vastakkaisena aiemmalle, epäsuoralle suhteelle, jota toteutettiin valtiokeskeisellä (sosiaalidemokraattisella) aikakaudella. Tässä mielessä se määrittelee uusliberalistisen globalisaation sisältöä koulutuksen ja tutkimuksen suhteen ja tarkentaa paitsi koulutuksen ja tutkimuksen sisältöjä mutta tietenkin myös niiden rahoitusta. Siinä esitetäänkin avoimesti, että yliopistolaitos on nyt yksityisen yritystoiminnan palveluksessa ja samaan aikaan rahoitusta aletaan kohdentaa suorasti tai epäsuorasti niihin opinto-ohjelmiin ja tutkimusprojekteihin, joiden katsotaan palvelevan yhteiskunnan tarpeita (siinä määrin kuin ne ovat yhteneviä markkinoiden tarpeiden kanssa). Tiedosta, kuten kaikesta muustakin, on tulossa markkinatalousyhteiskunnassa välineellinen hyödyke markkinoiden ja niitä kontrolloivien eliittien palvelukseen. Se on muuttumassa riippumattomaksi suhteessa yhteiskunnan todellisiin tarpeisiin, opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden toiveisiin sekä pohjimmiltaan myös tieteen puhtaasti kognitiivisiin tarpeisiin. Siksi ei ole yllättävää, että sosiaaliliberalistisessa Britanniassa on voitu seurata viime vuosikymmenen alkupuolelta saakka, kuinka tarjolla olevia teoreettisten opinto-ohjelmien (historia, talouspolitiikka, filosofia, taiteet jne.) kirjoa on jatkuvasti kutistettu, jotta saataisiin tilaa enemmän talouteen kytkeytyville, käytännöllisille opinto-ohjelmille (kauppa- ja liiketalous, finanssihallinto, tietojenkäsittelytieteet jne.). 23 Lienee tarpeetonta lisätä, että vähemmän suositut opintoohjelmat kuten taloustiede, politiikka ja vastaavat sosiaalitieteet on yksinkertaisesti lopetettu paitsi joissakin eliittiyliopistoissa sillä perusteella, etteivät ne ole liitoksissa markkinatalouden tarpeisiin, kuten muutamissa suosituissa tieteellisissä aikakauslehdissä ja vastaavanlaisissa julkaisuissa on esitetty. Ei siis ihme, että brittiläinen teoreettinen aikakauslehti Capital & Class ennusti erään kattavan tutkimuksen pohjalta kymmenen vuotta sitten, kuinka vähemmän suositut taloustieteen suuntaukset tultaisiin eliminoimaan sikäläisistä taloustieteen laitoksista. 24 Vastaavanlainen prosessi on käynnissä luonnontieteissä, joissa kemian, fysiikan ja muita laitoksia suljetaan vastauksena markkinoiden vaatimuksiin ja niitä korvataan oikeuslääketieteellä ja nanoteknologian kaltaisella soveltavalla fysiikalla. Royal Society of Chemistryn mukaan 28 kemian laitosta on suljettu muutaman viime vuoden sisällä, mukaan lukien kuuluisa Kings College Londonin laitos, jossa DNA:n kaksoiskierrerakenne selvitettiin! 25 Tämä kaikki ei ole eliittien saatanallisen juonen tulosta, vaan uusliberalistisen globalisaatiopolitiikan väistämätön seuraus. Sama politiikka säätää radikaalit leikkaukset veroprosenttiin (yritysvero, tulovero jne.) etuoikeutetun sosiaaliryhmän eduksi ja aina kilpailukyvyn nimissä jotka puolestaan toteutetaan puolestaan leikkaamalla julkisia menoja yleisesti sekä erityisesti sosiaalimenoja (mukaan lukien koulutusmenoja). Uusliberalistinen globalisaatiopolitiikka on väistämättä johtanut sisäisten markkinoiden luomiseen koulutussektorilla sekä opintojen ja tutkimuksen alhaaltapäin ohjautuvaan epäsuoraan yksityistämiseen. Siten: kohdatessaan kasvavan työttömyyden ja alityöllisyyden yliopistoon hakevat valitsevat vaatimusten näkökulmasta tänä päivänä opinnoikseen ne tieteenalat, joita työmarkkinat suosivat. Valitessaan kyseisiä opintokokonaisuuksia he auttavat epäsuorasti rahoittajia kanavoimaan yhä enemmän julkisia varoja niihin. Lisäksi, tarjonnan näkökulmasta käytännön opintokokonaisuuksille löytyy helposti sponsoreita ja yksityistä rahoitusta. Molemmat tekevät uusliberalistisen globalisaation määräysten mukaisesti koulutuksen julkisen rahoituksen tarpeettomammaksi. Ei siis ihme, että tämä prosessi on johtanut täysiveristen teknokraattien massatuotantoon, joilla on pinnallista yleistietoa, mutta ei tietenkään minkäänlaista kapasiteettia itsenäiseen ajatteluun alueilla, jotka jäävät heidän kapean ja erikoistuneen oppialansa ulkopuolelle. Uusliberalistisen moderniteetin ajalla tämä on johdonmukaista koulutuksen perustarkoituksen kanssa, joka on tuottaa samanlaisia kapeaalaisia tutkijoita, joita ohjeistetaan ratkaisemaan niitä teknisiä ongelmia, joita yksityisyritykset kohtaavat yrittäessään maksimoida taloudellisen tehokkuutensa. Tällainen samanlaisten tieteentekijöiden massatuotanto ei luonnollisestikaan merkitse tieteellisen rationalismin kukoistusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa kyseinen koulutuspolitiikka on aina ollut hallitsevaa, oman tieteensä saralla tunnetut tutkijat (jopa luonnontieteilijät!) ovat uskonnollisia tai ovat omaksuneet erilaisia irrationaalisia aatejärjestelmiä, joiden keskeisiä ideoita ei ole saatu rationaalisin metodein (järki ja/tai empiirinen todistusaineisto), vaan intuition, vaiston, tunteiden, mystisten kokemusten, ilmestysten jne. kautta. Tämän tuloksena on syntynyt Jekyll ja Hyde -tyypin tieteentekijä, joka pakotetaan käyttämään tieteellisen tutkimuksen rationaalista metodologiaa toimiessaan tieteen nimissä, mutta josta tulee pahemman luokan irrationalisti jättäessään roolinsa päivän päätteeksi laitokselle. Tämä oli suhteellisen harvinainen ilmiö Euroopassa vielä ennen uusliberalistista moderniteettia, mutta nykyinen eurooppalaisten yliopistojen suora tai epäsuora yksityistäminen tekee näistä skitsofreenisista identiteeteistä yhä yleisempiä. Akateeminen vapaus ja koulutuksen kontrolli Todellinen akateeminen vapaus sekä opettajan että opiskelijan oikeutena ei ole mahdollista sen kummemmin yksityisessä kuin valtion kontrolloimassakaan koulutuksessa. Yksityinen yliopistokoulutus on vain tuotetun ajattelutavan valmistama hyödyke, joka on räätälöity sellaisia taloudellisen tehokkuuden periaatteita silmälläpitäen, joiden tarkoituksena on 12 13