JÄRJESTÖJEN ROOLI SOSIAALITYÖN KENTÄSSÄ 1930-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN. Palaako yhteiskuntamme historian jalanjäljille?

JÄRJESTÖJEN ROOLI SOSIAALITYÖN KENTÄSSÄ 1930-LUVULTA NYKYPÄIVÄÄN Palaako yhteiskuntamme historian jalanjäljille? Eija Pitkänen Kandidaatin tutkielma Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2012

Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta [Tiivistelmä] Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö EIJA PITKÄNEN: Kandidaatin tutkielma, 34 sivua Ohjaaja: YTM, yliopisto-opettaja Leena Leinonen Huhtikuu 2012 Järjestöjen rooli sosiaalityön kentässä 1930-luvulta nykypäivään Palaako yhteiskuntamme historian jalanjäljille? Avainsanat: sosiaalialan järjestöt, sosiaalityö, sosiaalinen työ Teoreettiseen tietoon pohjautuvassa tutkimuksessani selvitin kuinka eri aikakausien yhteiskunnalliset murrosvaiheet ovat vaikuttaneet sosiaalisten järjestöjen rooliin aina 1930-luvulta nykypäivään ja palaako yhteiskuntamme historian jalanjäljille. Teoreettista pohjaa tukemaan otin tapausesimerkiksi vuonna 1936 Suomeen rantautuneen Sininauhaliiton kehityksen. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jonka pääkysymys on Millainen on järjestöjen rooli suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisen työn kentässä 1930-luvulta tähän päivään?. Tutkimusmenetelmäni perustuu tiettyihin aikajänteisiin eli miten järjestöjen osallisuus sosiaalityön kentässä on muuttunut eri aikakausina. Teoreettisen tiedon pohjalta tutkin järjestöjen osallisuutta ja painopistealueita sosiaalityön kentässä yhteiskunnan eri murrosvaiheissa. Valotan myös ammatillisen sosiaalityön ja järjestöjen tekemän sosiaalisen työn yhtäläisyyksiä ja eroja. Lopuksi pohdin järjestöissä tehtävän sosiaalisen työn merkitystä sosiaalityön rinnalla tulevaisuutta ajatellen. Etsin myös vastausta siihen pystyykö julkinen talous jatkossa yksin vastaamaan kaikkiin sosiaalityötä koskeviin haasteisiin vai käännämmekö historian lehteä taaksepäin ja osallistuvatko järjestöt jatkossa yhä enenevissä määrin peruspalvelujen ja sosiaalisen työn tuottamiseen. Tutkimus osoitti, että yhteiskunnallisilla murrosvaiheilla on ollut merkitystä sosiaalisten järjestöjen rooliin eri aikakausina yhteiskunnassamme. Julkishallinnon taloudellisten ja muiden resurssien vähetessä sosiaalisten järjestöjen merkitys on kasvanut ja päinvastoin. Tulevaisuudessa julkinen talous ei yksin pysty vastaamaan kaikkiin niihin sosiaalisiin paineisiin, mitä yhteiskunnassamme on tulossa. Järjestöjen tulee jatkossa osallistua yhä enenevissä määrin niin peruspalvelujen, sosiaalisen työn kuin kunnan sosiaalityön tuottamiseen. Historian lehti on siis kääntymässä taaksepäin. Päättäjien tulisi nyt nopeasti reagoida järjestöjen ja kansalaisten tarjoamaan tukeen sosiaalisen työn kentällä ja tutkia yli hallintorajojen tapahtuvaa yhteistyötä eri sektoreiden välillä. Yhteiskunta ei voi kuitenkaan siirtää omia vastuitaan pelkästään järjestöjen kannettavaksi ilman, että se antaisi siihen tarvittavia resursseja. Mikäli esimerkiksi järjestöjen tekemä arvokas työ luokitellaan elinkeinotoiminnaksi ja näin veronalaiseksi, tulee moni järjestö tiensä päätökseen. Järjestö-, vapaaehtois- ja vertaistukikentältä löytyy halua ja aktiivisuutta yhteiskunnan tukemiseen ja kehittämiseen, kunhan toiminnalle vain luodaan riittävän hyvät edellytykset.

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO... 4 2 JÄRJESTÖT SOSIAALITYÖN KENTÄSSÄ... 7 2.1 Sosiaalityö ja sosiaalinen työ... 7 2.2 Sosiaalialan järjestöt... 8 3 JÄRJESTÖT LAMAN JA SODAN AIKANA 1930-LUVULTA 1950-LUVULLE... 10 4 SOSIAALIHUOLTO JA JÄRJESTÖJEN MERKITYS 1950-LUVULTA 1970-LUVULLE... 12 5 HYVINVOINTI SUOMEN JA LAMAN AIKA 1970-LUVULTA 2000-LUVULLE... 14 5.1 1970-luku sosiaalisen kehittämisen merkkipaalu... 14 5.2 1990-luvun lama ja sen vaikutus järjestötyöhön... 17 6 SOSIAALISEN JÄRJESTÖTYÖN AIKA 2000-LUVUN SUOMESSA... 19 6.1 Sosiaalijärjestöjen yhteiskunnallinen tehtävä... 19 6.2 Järjestöt palveluntuottajina... 20 7 SININAUHALIITON RANTAUTUMINEN SUOMEEN JA TOIMINNAN KEHITYS... 22 7.1 Sininauhaliiton synnyn alkulähteillä... 22 7.2 Palveluntuotannon käynnistyminen Suomessa... 23 7.3 Kristillisten päihdejärjestöjen keskusliiton synty... 24 7.4 Sininauhaliiton toiminnan vakiintuminen... 24 8 POHDINTA... 26 Lähteet... 31

4 1 JOHDANTO Ensimmäiset järjestöt suomalaisessa yhteiskunnassa ovat peräisin aina 1700-luvulta. Tämän vuosisadan alussa Suomessa järjestöt toimivat lähinnä kulttuuri- ja yhteiskunnallisilla aloilla. (Rönnberg 1998, 16.) Järjestösektoria on kutsuttu ja kutsutaan monilla eri nimikkeillä: kolmas-, järjestö-, yhteisö-, vapaaehtois-, epävirallinen sektori, non profit, non governmental ja yleishyödylliset organisaatiot, kansalaisyhteiskunta ja välitaso. Suomessa kolmannen sektorin käsite nousi käyttöön 1990-luvun alussa. Tämä kuvaa hyvin kuinka monitahoista ja moninaista järjestömaailma voi olla. (Julkunen 2006, 118.) Suomessa on ilmestynyt vain muutama kolmatta sektoria käsittelevä tutkimus. Tämän vuoksi kyseinen alue on jäänyt monelta osin tuntemattomaksi. Järjestöt ovat kuitenkin tehneet omia historiikkejaan, jotka ovat kattavia ja laadukkaita. (Rönnberg 1998, 10.) Mielenkiintoiseksi järjestöjen roolien tarkastelun sosiaalityön kentässä eri aikakausina tekee se, että tämän päivän yhteiskunnassa järjestöjä kaivataan mitä suurimmassa määrin julkisen sektorin rinnalle. Tänä päivänä yhteiskuntamme on merkittävien haasteiden edessä. Kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden muodostumisen myötä peruspalvelujen tuottaminen on noussut yhä keskeisemmäksi kysymykseksi. Valtiontalouden sopeutustoimet ja verotulojen kasvun hidastuminen kiristävät kuntien taloutta. Vuonna 2030 joka neljäs suomalainen on 65-vuotias, työikäisten määrä vähenee 300 000:lla ja alle 15-vuotiaiden lasten määrän ennustetaan olevan 70 000 pienempi kuin nykyisin. Väestön ikärakenteen muutoksessa ei ole kysymys pelkästään ikääntyvien määrän kasvusta vaan eri ikäryhmien suhteellisen koon muutoksesta. Nämä kaikki vaikuttavat siihen, että kuntiin kohdistuvat menopaineet kasvavat kasvamistaan. (Kautto 2004, 7; Valtiovarainministeriö 2011.) Suomalaisten vanheneminen on ollut viime vuosikymmenet ja jatkossakin Euroopan nopeinta. Koko maailma huomioiden vain Japanissa ihmisten vanheneminen on nopeampaa kuin Euroopassa. (Harju 2010, 30.) Tulokehityksen heikentyessä kuntien ja kuntayhtymien käyttötalouden pitäminen vakaana edellyttää tiukkaa menokuria. Keskeistä on palkkamenojen kasvun hillitseminen ja tuottavuutta parantavien toimien toteuttaminen. (Valtiovarainministeriö 2011.) Julkisen vallan mahdollisuudet palvelujen tuottamiseen näyttävät kaventuneen, joten valtiovalta odottaa nyt järjestöiltä aktiivista kumppanuutta ja yhteistoimintaa. Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa 22.6.2011 hallituksen toimintaa ja kaikkea päätöksentekoa yhdistävistä kolmesta keskeisestä kokonaisuudesta yhdeksi on nimetty köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen. Hallitusohjelmassa luvataan varmistaa tasa-arvoisten ja laadukkaiden julkisten palveluiden sekä sosiaaliturvan resurssien

riittävyys hyvin hoidetulla julkisella taloudella. Ohjelmassa todetaan myös, että maailman muutos kohtelee ihmisryhmiä eri tavoin. Osaa ihmisistä uhkaa pysyvä syrjäytyminen. (Hallitusohjelma 2011.) Julkinen valta yksin tuskin pystyy vastaamaan kaikkiin näihin antamiinsa lupauksiin. 5 Suomen Perustuslailla taataan jokaiselle, joka ei itse kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Jokaisella on myös oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella. Sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Lisäksi sen on edistettävä jokaisen ihmisen oikeutta asuntoon sekä tuettava sen omatoimista järjestämistä. (Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.) Taataksemme tulevaisuudessa pelkästään Suomen Perustuslain toteutumisen nykyisessä muodossaan, tulee järjestöjen rooli sosiaalityön kentässä varmasti merkittävästi lisääntymään. Sosiaalihuoltolain mukaan kunnan on huolehdittava muun muassa sosiaalityöstä, koti- ja asumispalveluista ja laitoshuollosta. (Sosiaalihuoltolaki 17. 17.9.1982/710). Lisäksi kuntien tehtäviin kuuluvat muun muassa lastensuojelu, vanhusten-, vammaisten- ja päihdehuolto sekä toimeentulotuki. Kuntien tehtävä on myös pyrkiä edistämään asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää kehitystä alueellaan. (Julkunen 2006, 17.) Kuntien menopaineet ovat suuret ja investointien on arvioitu pysyvän korkealla tasolla. Kuntatalouden velkaantuminen jatkuu ja paineet kunnallisveroprosenttien korotuksiin kasvavat. Toimintamenojen kasvu on pystyttävä pitämään tulokehityksen tasolla, jotta velan kasvu pystytään pysäyttämään. (Valtiovarainministeriö 2011.) Kunnat tuskin selviävät kaikista niille asetetuista vaatimuksista ilman järjestöjen tukea. Köyhyyden, kuten myös esimerkiksi päihdeongelman ja siitä aiheutuvan syrjäytymisen, on todettu siirtyvän sukupolvelta toiselle. Nykyisen hallitusohjelman mukaan tämä kierre on nyt katkaistava. Hallitus lupaa kaventaa tulo-, hyvinvointi- ja terveyseroja sekä vahvistaa ja uudistaa peruspalveluita. Ohjelmassa myös luvataan turvata ikäihmisille ihmisarvoinen vanhuus, panostaa sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ennaltaehkäisyyn, mielenterveys- ja päihdepalveluihin sekä parantaa toimeentuloturvaa ja estää asuinalueiden eriytymistä. Yhteiskunnan vastuun rinnalle hallitusohjelmassa nostetaan yhteisön vastuu sekä ihmisten omaa vastuuta itsestään, perheistään ja yhteisöistään luvataan tukea. Kansalaisjärjestöjen tekemän arvokaan työn nähdään täydentävän yhteiskunnan palveluita ja lisäävän hyvinvointia. (Hallitusohjelma 2011.)

6 Tutkimukseni pääkysymys on Millainen on järjestöjen rooli suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisen työn kentässä 1930-luvulta tähän päivään?. Teoreettisen tiedon pohjalta pyrin valottamaan järjestöjen osallisuutta ja painopistealueita sosiaalityön kentässä yhteiskunnan eri murrosvaiheissa. Tutkimusmenetelmäni perustuu tiettyihin aikajänteisiin eli miten järjestöjen osallisuus sosiaalityön kentässä on muuttunut tiettyinä aikoina. Lopuksi pohdin mikä tulee olemaan järjestöissä tehtävän sosiaalisen työn merkitys jatkossa julkisen sosiaalityön rinnalla. Pystyykö julkinen talous yksin vastaamaan kaikkiin näihin haasteisiin vai käännämmekö historian lehteä taaksepäin? Palaammeko juurillemme eli osallistuvatko järjestöt jatkossa yhä enenevissä määrin peruspalvelujen ja sosiaalisen työn tuottamiseen? Tapausesimerkiksi järjestötoiminnan kehittymisestä olen valinnut 75 vuotta vuonna 2011 täyttäneen Sininauhaliiton. Liitto on Kristillisten päihdejärjestöjen keskusliitto, jolla on Suomessa noin 90 jäsenjärjestöä. Rajaan tutkimukseni alkamaan 1930-luvulta vaikka ensimmäiset järjestöt Suomessa ovat peräisin 1700-luvulta. Näin siksi, että tutkimusaineisto paisuisi muutoin valtaisaksi. Suomessa 1930-luvun lamaa kutsuttiin yleisesti pula-ajaksi. Tämä yhteiskunnallisen murroksen aika johtui teollistumisen ja markkinoiden kansainvälistymisestä. Tästä ajanjaksosta on hyvä lähteä tarkastelemaan järjestöjen roolien muuttumista sosiaalityön kentässä sekä sosiaaliturvajärjestelmän kehittymistä vuosien saatossa. Kiinnostukseni kohteena on lisäksi halu selvittää järjestöjen roolia sosiaalityön kentässä 1930-luvun syvän laman jälkeisestä ajasta sekä toisen maailmansodan syttymisen kynnykseltä vuodesta 1939 aina tähän päivään asti. Ajankohdan valinta, 1930-luku, on hyvä myös siinä mielessä, että vuonna 1931 yhdysvaltalaiselle sosiaalipoliitikolle ja rauhanliikkeen johtajalle Jane Addamsille (1860 1935), yhteisöllisen sosiaalityön edelläkävijälle, myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Yhteisöllinen sosiaalityö tulkitsee sosiaalisia ongelmia yhteiskunnan rakenteellisina kysymyksinä, joihin saadaan muutos ihmisten elinolosuhteita muuttamalla. Näin ollen sosiaalisilla järjestöillä on merkittävä rooli yksilön näkökulmasta tarkasteltuna yhteiskunnan rakenteiden uudistajina. Ajankohdan valintaa tukee lisäksi se, että työni tapausesimerkki Sininauhaliitto rantautui Yhdysvalloista Suomeen vuonna 1936.

7 2 JÄRJESTÖT SOSIAALITYÖN KENTÄSSÄ Kansalaisjärjestöt ja seurakunnat ovat olleet merkittävässä roolissa sosiaalihuollon järjestämisessä jo pitkään. Järjestöt muun muassa tuottavat palveluja, toimivat jäsenistönsä edunvalvojina ja asiantuntijatehtävissä. Järjestöissä toimii koulutetun ammattihenkilöstön lisäksi laaja joukko vapaaehtoisia ja vertaistukihenkilöitä. Järjestöjen rahoitus tulee pääsääntöisesti julkisista varoista ja Raha-automaattiyhdistykseltä. (Marjamäki 2010, 425.) Sosiaali- ja terveysalan järjestöjä arvioidaan olevan noin 13 000, joista valtakunnallisia noin 200. Niiden tuottamien palveluiden määrä on merkittävä, 17 % sosiaalipalveluista ja 5 % terveyspalveluista. Lähes kokonaan järjestöjen ylläpitämiä ovat yksityinen päihdehuolto- sekä ensi- ja turvakodit sekä pääosa ikääntyvien, kehitysvammaisten ja vammaisten asumispalveluista. (Marjamäki 2010, 426.) Edellä mainittujen lisäksi järjestöt tuottavat muun muassa lastensuojelun laitoksia sekä työtoimintaa ja työhön kuntoutusta (Julkunen 2006, 124). Kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden muodostumisen myötä peruspalvelujen tuottaminen on noussut yhteiskunnassamme yhä keskeisemmäksi kysymykseksi. Julkinen valta odottaa järjestöiltä yhä aktiivisempaa kumppanuutta. Mikä järjestöjen rooli on ollut sosiaalityön kentässä vuodesta 1930 ja mikä se tulee olemaan tulevaisuudessa? Osallistuvatko järjestöt jatkossa yhä enenevissä määrin kunnan sosiaalityön tuottamiseen? Mitä tämä järjestöissä tuotettava sosiaalityö yleensä on ja kuinka se voidaan määritellä? Miten järjestöissä tehtävä sosiaalityö eroaa kunnan tuottamasta sosiaalityöstä? 2.1 Sosiaalityö ja sosiaalinen työ Sosiaalityöntekijän kelpoisuus määritellään Laissa sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 29.4.2005/272 pykälässä 3 seuraavasti: Kelpoisuusvaatimuksena sosiaalityöntekijän tehtäviin on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä. Lisäksi Sosiaalityön yliopistoverkosto SOSNET (2011) määrittelee sosiaalityön sosiaalityöntekijän yliopistokoulutuksen kautta seuraavasti: Sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalityöntekijän yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toimintaa, joka perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, ammatillis-

tieteelliseen osaamiseen ja sosiaalityön eettisiin periaatteisiin. Sosiaalityöllä vahvistetaan hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta sekä yksilöiden toimintakykyisyyttä. Työ on yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointiin ja ratkaisuprosesseihin perustuvaa kokonaisvaltaista muutostyötä, joka tukee ihmisen selviytymistä. Kuinka järjestöissä toteutettava sosiaalityö poikkeaa tästä määritelmästä? Stakes eli Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (2002), joka tunnetaan Kansanterveyslaitoksen ja Stakesin yhdistyttyä 1.1.2009 nimellä Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, määrittelee sosiaalisen työn seuraavasti: Sosiaalinen työ tarkoittaa vapaaehtoista toimintaa, joka muistuttaa tavoitteiltaan sosiaalityötä, mutta joka ei ole ammatillista työtä. Sosiaalinen työ ei esimerkiksi sisällä asiakkaan tahdon vastaisia toimenpiteitä. Sosiaalista työtä tekevällä ei ole välttämättä sosiaalialan koulutusta, vaan hänen työnsä perustuu esimerkiksi yksinomaan auttamisen haluun ja omakohtaisiin kokemuksiin. Sosiaalisessa työssä korostuu se sosiaalisen merkitys, joka viittaa yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien auttamiseen. Sosiaalista työtä on esimerkiksi joidenkin yhdistysten, järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja vertaisryhmien tekemä vapaaehtoistyö. 8 2.2 Sosiaalialan järjestöt Kansalaisyhteiskunta on ollut olemassa jo aina siitä asti, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Suomessa syntyi 1800-luvun loppupuolella muun muassa herätysliikkeitä, kristillis-sosiaalisia liikkeitä, raittiusliike ja työväenliike, jotka toimivat itsenäisesti sekä oppivat liittoutumaan ja ajamaan yhdessä asioita. (Möttönen & Niemelä 2005, 13.) Sosiaaliset epäkohdat kiinnittivät järjestöjen huomion ja ne pyrkivät omalta osaltaan ratkaisemaan näitä ongelmia. Suomalaiset oppivat osallistumaan yhteiskunnallisiin asioihin ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan. Näin luotiin pohja järjestötoiminnan kehittymiselle 1900-luvulla. (Möttönen & Niemelä 2005, 14.) Sosiaalijärjestöjen syntyminen eri paikkakunnille viestittää jonkin sosiaalisen ongelman tai siihen liittyvän ihmisryhmän sekä toimintatarpeen syntymisestä. Mikäli paikkakunnalle tulee päihdejärjestö, se viestittää meille paikallisesta päihdeongelmasta, kun taas työttömien järjestö työttömien olemassaolosta. Järjestön perustaminen on merkki jostakin ongelmasta ja ratkaisutoiveesta siihen. Kansalaiset haluavat äänensä kuuluviin. Myös alan ammattilaiset tai virkamiehet voivat nähdä toimintansa riittämättömiksi, jolloin paikalliset ongelmat nostetaan

esille järjestöjen perustamisen kautta. (Möttönen & Niemelä 2005, 57.) Järjestöt ovat sosiaalisia yhteisöjä, jotka lisäävät ihmisten osallisuutta ja vertaisuutta (Rönnberg 1998, 18). Ne ovat moniammatillisen osaamisen työkenttiä, joissa toimii hyvin usein rinnakkain niin sosiaalityöntekijöitä, vapaaehtoistoimijoita, vertaistukihenkilöitä kuin muitakin sosiaalialan ammattilaisia ja osaajia. SOSNET (2011) sisällyttää sosiaalialan järjestöt sosiaalityöhön seuraavasti: Sosiaalityötä tehdään julkisella sektorilla muun muassa sosiaalihuollossa, terveydenhuollossa, opetus- ja kasvatustoimessa, vankeinhoidossa, puolustusvoimissa sekä poliisitoimessa. Sosiaalityötä tehdään lisäksi yksityisellä sektorilla muun muassa sosiaali- ja terveysalan järjestöissä. 9

10 3 JÄRJESTÖT LAMAN JA SODAN AIKANA 1930-LUVULTA 1950-LUVULLE Suomessa 1930-luvun lama johtui teollistumisesta ja markkinoiden kansainvälistymisestä, joka aiheutti merkittäviä muutoksia yhteiskunnassa. (Rönnberg 1998, 12.) Laman vaikutukset olivat tuhoisia, mutta onneksi verraten lyhytaikaisia. Suuri osa kansalaisista eli todella niukkaa elämää hajallaan olevassa ja rikkirevityssä yhteiskunnassa. Pahiten tästä kaikesta kärsivät työttömät, joiden elämä ajautui täydelliseen kaaokseen. Työttömyys ja ruuan puute johtivat ihmiset kerjuuseen. Kuntien tilanne vaikeutui työttömyyden vuoksi kunnes valtio otti vihdoin vastuun ongelmasta. (Urponen 1994, 172, 177, 192, 193.) Talous saatiin kasvun uralle muun muassa sosiaaliturvajärjestelmien avulla, jolloin kansalaisten kulutusmahdollisuudet lisääntyivät (Rönnberg 1998, 12.) Järjestöistä osa otti tehtäviinsä alussa syvän talouslaman ja toisen maailmansodan jälkeen olivat jälleenrakentamassa yhteiskuntaa (Harju 2007). Kuntien sijaan järjestöille ja vapaaehtoisille annettiin yhdessä erityisviranomaisten kanssa väestönsiirtoasiat ja siirtoväen huolto. Nämä tehtävät käsittivät siirtoväen sijoittamisen ja majoituksen, ruuanjakelun, sairaanhoidon ja avustukset. Kuntien tehtäväksi jäi omien asukkaidensa huolto. (Urponen 1994, 205.) Papit, lääkärit ja muut virkamiehet velvoitettiin tarkkailemaan ihmisten avun tarvetta kunnissa (Urponen 1994, 184). Sota oli järjestöjen kulta-aikaa ja monia järjestöjä toimi Suomen Huolto ry:n piirissä, jolla oli kiinteä yhteys valtion ja kuntien viranomaisiin. Sen tehtäväkenttään kuuluivat avustusten jakaminen, yhteistoiminnan koordinoiminen ja kansalaistoiminnan organisointi. Kansan Apu oli yksi sen keräysorganisaatioista, joka huolehti tarpeettomien tavaroiden kierrätyksen. Järjestö sai sosiaalisen avustustoiminnan harjoittajana puolivirallisen aseman ja jatkoi toimintaansa aina 1950-luvulle saakka. (Urponen 1994, 206.) Järjestöjen taloutta tuki vuonna 1938 perustettu Rahaautomaattiyhdistys, joka myös edisti niiden toimintaa hyvinvoinnin kehittämisessä (Urponen 1994, 230). Usein unohdetaan, että sodan aikana Suomi sai avustuksia myös ulkomailta (Urponen 1994, 207). 1930-luvun lama-ajassa oli myös jotain positiivista, sillä yksilöä hyvinvointiin liittyvistä ongelmista syyllistävä ilmapiiri muuttui. Ymmärrettiin, että ongelmien syy oli yhteiskunnan kehityksessä ja rakenteissa ei yksilössä. Valtio ratkaisi taloudellis-sosiaalisen kriisin voimistamalla taloudellista kasvua ja palauttamalla tuotannon ja kulutuksen välisen tasapainon.

(Rönnberg 1998, 12.) Vaikeasta lama-ajasta ylipääseminen ei ollut ainoastaan Suomen talouspolitiikan ansiota, vaan siihen vaikutti myös viennin kysynnän ja talouden kohentuminen (Urponen 1994, 195). 11 Järjestöt toimivat vuosina 1930 1950 pääsääntöisesti etu- ja painostusjärjestöinä ja sosiaalialan järjestöissä pääpaino oli lapsissa (Harju, 2007; Rönnberg 1998, 17). Näin heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet saatiin päättäjien tietoon. Työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät SAK:n ja muiden keskusjärjestöjen riveihin vuodesta 1944 lähtien. Tämä sai myös työnantajat järjestäytymään. Maata rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen isänmaallisuuden hengessä ja kansalaisjärjestöt olivat toimivia. Toisen maailmansodan jälkeen lähes 3 000 oikeistolaiseksi luokiteltua yhdistystä lakkautettiin. Vuosina 1944 1948 perustettiin 2 500 sosialistista ja kommunistista järjestöä sekä monia yhteistyöjärjestöjä kommunistien ja muiden poliittisten voimien välillä. (Harju 2007.) Sotien jälkeinen aika oli muun muassa sivistys- ja opintojärjestöjen sekä nuorisojärjestöjen perustamisaikaa. Tuolloin perustettiin myös lastensuojelu-, vammais- ja päihdejärjestöjä, muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Näkövammaisten Keskusliitto, Invalidiliitto, Kuulonhuoltoliitto, Lastensuojelun Keskusliitto ja Suomen Syöpäyhdistys. Tämän tutkimuksen tapausesimerkiksi ottamani Kristillisten päihdejärjestöjen keskusliitto, Sininauhaliitto, rantautui Suomeen 1936.

12 4 SOSIAALIHUOLTO JA JÄRJESTÖJEN MERKITYS 1950-LUVULTA 1970- LUVULLE Sotavuodet muuttivat asenteita sosiaalipolitiikkaa ja sen etuuksia kohtaan. Aikaisemmin oli painotettu tarveharkintaa ja takaisinmaksua avunsaajan tilanteen korjaannuttua. Tiukat ajat kuitenkin muuttivat ajattelutapaa ja vallalle tuli näkemys, ettei kaikkea tarvitse maksaa takasin ja kaikessa auttamisessa ei tarvitse käyttää tarveharkintaa. Perhettä voitiin auttaa muutoinkin kuin vasta, kun se joutui todellisiin vaikeuksiin. (Urponen 1994, 215.) Sodan jälkeinen ajanjakso oli järjestöjen kannalta hiljaiseloa julkisten palvelujen kehittyessä aikaisempaa kattavimmiksi. Yhteiskunnalliset muutokset nostivat kuitenkin esiin uusia tarpeita ja palveluhaasteita, joihin järjestöjen oli reagoitava nopeasti. Järjestöjen tehtävät moninaistuivat ja uusi nousu alkoi nopeasti. (Urponen 1994, 230.) Suomeen oli sotaa edeltävänä kautena ja sodan aikana luotu laaja ja kattava järjestökenttä, joka kantoi vastuuta heikoimmassa asemassa olevista kansalaisista. Järjestöjen avustustoiminta oli erittäin merkityksellistä ja ne tekivät pyyteettömästi arvokasta ja korvaamatonta työtä koko yhteiskunnan hyväksi. Sota-ajan sosiaalinen työ oli kiistämättä vapaaehtoistyön merkittävimpiä aikoja. Vain koko kansaa koskettavien suurten uhkien edessä voidaan yltää samaan. Vapaaehtoisia oli runsaasti ja he tekivät työtään ilman palkkaa ja huomionosoituksia. Heidän tehtäväkenttänään oli merkittävässä määrin sosiaalinen työ. Heikompiosaisetkin alkoivat järjestäytyä mukaan toimintaan ilmapiirin ollessa myönteinen sosiaaliselle työlle ja keskinäiselle avunannolle. Valtiokeskeistä sosiaalipolitiikkaa ajavat olivat kuitenkin sitä mieltä, että järjestöjen aika oli ohi. Järjestöjen olemassaoloa puolustavat taas kannattivat niiden toimintaa palveluiden täydentäjinä ja uranuurtajina julkisen sektorin tehtäville. (Urponen 1994, 229, 296, 298 300.) Hyvinvoinnin perustaa alettiin rakentaa Suomessa jälleenrakennuskaudella 1950- ja 1960-luvuilla ilman huomattavia sosiaalihuoltoon liittyviä muutoksia. Sosiaalihuollon varsinainen murrosvaihe sijoittui vasta 1970-luvulle. 1950 1960-luvuilla sosiaalihuollon pääpaino oli etuusjärjestelmissä ja yksilökohtaisessa avussa. 1960-luvun kaupungistuminen ja maaseutuvaltaisuuden väistyminen sekä naisten mukaantulo työelämään muutti perinteisiä sosiaalisia rakenteita. Suvut ja kyläyhteisöt eivät olleet enää huolehtimassa toisistaan. (Lähteinen 2010, 81 82.) Uudenlainen elämäntapa asumalähiöissä ei aina ollut helppoa. Maaseudun sosiaalista tukea antaneet verkostot hajosivat ja yksilöt sekä perheet joutuivat tulemaan toimeen omillaan. Tämä aiheutti vaikeuksia sosiaalisessa elämässä ja elämänhallinnassa ja samalla synnytti uudenlaisia haasteita sosiaalipolitiikalle ja sosiaalityölle. (Urponen 1994, 251.)

Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla valtion ja kuntien tuet järjestöille nousivat aivan eri summille kuin aiemmin ja liikeluonteiset järjestöt muuttuivat byrokraattisimmiksi (Harju 2010, 173). Tuolloin alkoi tulla vallalle yhä valtiokeskeisempi ajattelutapa ja sosiaalijärjestöissä tapahtui ammatillistumista sekä kehittymistä palveluntuottajina (Rönnberg 1998, 17). Valtion ja kuntien odotettiin pitävän huolta kansalaisista. Niiden rooli alkoi muuttua yhä keskeisemmäksi sosiaali- ja hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. (Lähteinen & Marjamäki 2010, 82; Möttönen & Niemelä 2005, 15.) Järjestötoiminnan merkitys vähentyi ja toimintaa ei pidetty enää ajankohtaisena. Esimerkiksi vapaaehtoistoiminta ei enää kiinnostanut. Se koettiin armeliaisuudeksi, jossa hyväosaiset alistavat köyhiä ja sairaita. Hyvää tarkoittava, vapaaehtoisuuteen perustuva, sosiaalinen toiminta sai negatiivisen leiman. 13 Valtio alkoi saada yhä suuremman roolin järjestöjen ohjauksessa ja valvonnassa. Tämä johti siihen, että järjestöissä saatettiin ajatella toiminnan olevan julkisen sektorin aukkojen paikkaamista. Kansanliikkeenä alkanut toiminta muuttui selkeästi järjestötoiminnaksi. (Möttönen & Niemelä 2005, 15 17.) 1960 1970-luvuilla yhä useammilla sosiaali- ja terveysjärjestöjen työntekijöillä oli ammatillinen tausta. Tänä aikakautena järjestöt muuttuivat yhä enenevässä määrin palveluntuottajiksi etu- ja painostusjärjestöjen sijaan. (Rönnberg 1998, 17; Möttönen & Niemelä 2005, 17.) Tämä aikakausi tuotti merkittäviä tuloksia järjestöhistoriassa (Harju 2010, 173).

14 5 HYVINVOINTI SUOMEN JA LAMAN AIKA 1970-LUVULTA 2000-LUVULLE Sosiaalityö -käsitettä on käytetty 1970-luvulta lähtien huoltotyöstä ja sosiaalityöstä. 1970-luvulla sosiaalinen työ valtiollistui ja ammattityöntekijöiden sekä palvelujen määrä lisääntyivät. 1980- luvun kehittämistyössä sosiaalihuollon organisaatio ja johtaminen saivat keskeisen sijan. Samaan aikaan avattiin niin sanotut ostopalvelumarkkinat yksityiselle sosiaaliselle työlle. Järjestöjä lukuun ottamatta ostopalvelujen tarjoajat jäivät kuitenkin 1980-luvulla varsin vähäisiksi. Asiakkaan objektista subjektiksi tuleminen jäi toissijaiseksi tavoitteeksi, vaikka se oli sosiaalihuoltolain hengen ja pyrkimysten mukainen. Järjestöt säilyttivät merkityksensä uusien toimintojen ja toimintamallien kehittäjinä sekä kansalaisten viestinviejinä päättäjille. Ne olivat myös usein joustavampia ammatinharjoittamisen kenttiä kuin kunnat ja valtio. 1990-luvun alun laman jälkeen vuonna 1993 sosiaalipalvelujen valtionohjaus siirrettiin kunnille. Vasta 1990- luvun työttömyys, kuntien rahapula ja vähenevät julkiset palvelut synnyttivät uusia yrittäjiä alalle. (Satka 1994, 305, 331, 333.) 5.1 1970-luku sosiaalisen kehittämisen merkkipaalu 1970-luvulle saakka Suomen sosiaalihuollossa oli vallalla köyhäinhoitoajattelu ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen. Sosiaalihuolto sai uudet linjaukset, joiden myötä palveluja pyrittiin järjestämään kaikille niitä tarvitseville taloudellisesta asemasta riippumatta. Muun muassa lasten päivähoitolain myötä kaikki lapsiperheet pääsivät osalliseksi uudesta hyvinvointiajattelusta. Palvelujen kehittäminen oli hyvin eriarvoista eri kuntien välillä, koska niistä huolehtiminen oli pitkälti kuntalähtöistä. (Lähteinen & Marjamäki 2010, 82 83.) 1970-lukua voidaan pitää valtakunnallisesti sosiaalihuollon kehittämisen suunnitelmallisen toteuttamisen lähtöpaaluna. Valtio otti pikkuhiljaa sosiaalihuollon resurssien järjestämisessä vahvan ohjausotteen. Tämän myötä eri kuntien sosiaalihuollon järjestäminen yhdenmukaistui ja selkeytyi. Uusia virkoja perustettiin vuosi vuodelta enemmän ja enemmän aina 1990-luvun alun lamaan saakka. Kunnat saivat tuolloin lähes 2000 uutta sosiaalityöntekijän virkaa, mikä on noin puolet nykyisestä. Valtio kannusti kuntia palvelujärjestelmän laajentamiseen. Tuolloin elettiin sosiaalihuollon rakentamisen aikaa ja ongelmiin haettiin vastauksia resursseja lisäämällä. (Lähteinen & Marjamäki 2010, 84.) Järjestöt olivat kadottamassa oman roolinsa ja tehtävänsä. Niissä nähtiin palvelujen tuottamisen olevan vain paikkaamassa julkiselle sektorille muodostuneita puutteita. Niiden itsenäinen toiminta oli muuttumassa valtiokeskeiseksi ja kansalaisyhteiskunta vaarassa jäädä historiaan. (Möttönen & Niemelä 2005, 17.)

Taulukossa 1 kuvaan eri aikajänteitä ja selvennän yhteiskunnallisten tapahtumien ja murrosvaiheiden vaikutuksia julkisen vallan ja järjestöjen rooleihin sekä ideologian muutoksia. Taulukosta on selkeästi nähtävissä kuinka järjestöjen rooli voimistuu yhteiskunnallisen tilanteen heikentyessä ja päinvastoin. 15

16 Aikajänteet Tapahtumat Valtion/järjestöjen rooli ja ideologian muutos 1930 1950 luku 1950 1970 luku 1970 2000 luku Teollistuminen ja markkinoiden kansainvälistyminen -> lama-aika II-maailmasota - > työttömyys, ruuan puute Hyvinvoinnin perustan rakentamisen aika 1970-luvun hyvinvointi Suomesta 1990-luvun lama-aikaan Sosiaalityö hahmottui omaksi oppiaineekseen vuonna 1993, kun se sai pääaineen aseman maisterin tutkinnossa. Valtio: Taloudellisen kasvun voimistaminen, tuotannon ja kulutuksen välisen tasapainon palauttaminen, viennin kohentaminen. Järjestöt: Järjestöjen kulta-aikaa. Etu- ja painostusjärjestöjä, pääpaino lapsissa. Jälleenrakentamiseen osallistuminen -> väestönsiirtoasiat ja siirtoväen huolto Ideologian muutos: Yksilön syyllistämisen sijaan katse yhteiskunnan kehitykseen ja rakenteisiin. Valtio: Valtiokeskeinen ajattelutapa -> julkisten palvelujen kehittäminen. Maaseutuvaltaisuuden väistyminen -> kaupungistuminen ja naisten mukaantulo työelämään. Sosiaalihuollon pääpaino etuusjärjestelmissä ja yksilökohtaisessa avussa. Järjestöt: Järjestöjen hiljaiseloa Valtiolla yhä suurempi rooli ohjauksessa ja valvonnassa. Sosiaalijärjestöissä ammatillistumista ja kehittymistä palveluntuottajina. Liikeluonteiset järjestöt byrokraattisimmiksi. Ideologian muutos: Valtiokeskeisyys palvelujen tuottamisessa. Heikompiosaiset järjestäytyivät sosiaaliseen työhön ja avunantoon. Valtio: 1970 luku sosiaalihuollon suunnitelmallisen toteuttamisen lähtöpaalu -> palvelut kaikille tarvitseville taloudellisesta asemasta riippumatta. Ongelmiin vastauksia resursseja lisäämällä. Vahva ohjausote sosiaalihuollon resurssien järjestämisessä -> kuntien sosiaalihuolto yhdenmukaistui ja selkeytyi. Kuntien palvelujärjestelmän laajentamisen aikaa. Uusia sosiaalityöntekijöiden virkoja. 1990-luvulla valtio siirsi vastuita kunnille, vähensi ohjausta ja osuuttaan hyvinvointipalvelujen kustannuksista -> maksajiksi vähäosaisimmat. Ostopalvelumarkkinoiden avaus yksityiselle sosiaalityölle. Järjestöt: Vuoden 1990 lama -> järjestöjen välinen yhteistyö käyntiin -> työllisyyttä edistäviä kehittämishankkeita. Toiminta yhä valtiokeskeisemmäksi -> julkisen sektorin puutteiden paikkaamista. Ideologian muutos: Valtion odotettiin järjestävän palvelut kaikille tarvitsijoille -> valtiokeskeisyys. Valtio alkoi vetäytyä sosiaalipalvelujen tuottamisvastuusta 1990-luvun laman myötä ja siirtää vastuita kunnille. Laman myötä järjestöistä tuli aktiivisia toimijoita ja sosiaalialan ammattilaiset sekä vapaaehtoistoimijat yhä enenevässä määrin mukaan järjestösektorille.

17 Aikajänteet Tapahtumat Valtion/järjestöjen rooli ja ideologian muutos 2000 luku Työikäisten määrän lasku Kunnille päävastuu sosiaalipalveluiden tuottamisessa Kuntauudistukset ja yhteistoimintaalueet Valtio: Valtiosta yhä epävarmempi sosiaalipalvelujen tuottaja. Kunnilla päävastuu sosiaalipalveluiden tuottamisessa. Yksityisten palveluntuottajien määrä kasvaa. Vuosi 2010 -> työikäisten määrän lasku alkaa. Kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden muodostumisen aikaa. Järjestöt: Yhteiskuntapoliittisia toimijoita ja vaikuttajia. Vahva rooli julkisen sektorin rinnalla -> sosiaalipalvelujen tuottaminen kasvaa, noin 17 % sosiaalipalveluista. Päihdehuolto sekä ensi- ja turvakodit lähes kokonaan järjestöjen ylläpitämiä ja pääosa ikääntyvien sekä vammaisten asumispalveluista. Keskeistä ns. matalan kynnyksen paikat, joustavuus ja uudistumiskyky. Järjestöt mahdollistavat heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten osallistumisen, äänen kuulumisen ja vaikuttamismahdollisuuden. Valvovat päättäjien toimintaa, edistävät avoimuutta ja läpinäkyvyyttä päätöksenteossa. Kansalaisten peruspalveluiden saatavuuden puolustaminen. Edelläkävijöitä uusien toimintamallien ja työmenetelmien kehittämisessä. Ideologian muutos: Valtion sijaan kunnille yhä suurempi vastuu sosiaalipalvelujen tuottamisesta ja yksityisten palvelutuottajien määrä lisääntynyt -> yhteiskunnan vastuun rinnalle yksilön, yhteisöjen ja järjestöjen vastuun korostuminen sosiaalisten palvelujen toteuttamisessa. TAULUKKO 1. Yhteiskunnallisten tapahtumien sekä valtion ja järjestöjen roolit sekä ideologian muutokset eri aikakausina. 5.2 1990-luvun lama ja sen vaikutus järjestötyöhön 1990-luvun alun lama muutti olennaisesti Suomen sosiaalipalveluiden järjestämistä ja valtio siirsi kohtuuttomasti vastuita kunnille. Tuolloin valtio karsi ohjaustaan ja vähensi osuuttaan hyvinvointipalvelujen kokonaiskustannuksista. Voisi sanoa, että kunnat jopa jätettiin yksin laman keskelle. Tämä johti väistämättä siihen, että erityisryhmien palvelut heikkenivät. Näiden palveluja sosiaaliturvaleikkausten suurimmiksi maksajiksi ovat joutuneet työttömät, erilaisissa toimeentulovaikeuksissa olevat, lapsiperheet ja pitkäaikaissairaat. (Lähteinen & Marjamäki 2010, 86 ja Rönnberg 1998, 14.) 1990-luvun laman aiheuttama työttömyys herätti järjestöt toimimaan ja eri järjestöjen välille alkoi syntyä yhteistyötä. Euroopan Unionin piirissä tätä järjestöjen aloitteellisuutta työllisyyden parantamiseksi on pidetty tärkeänä. Tuolloin järjestöt aloittivat työllisyyttä edistäviä

kehittämishankkeita, jotka käsittivät useita eri kohderyhmiä. Erityisesti mielenterveysongelmaisten ja vammaisten työllisyyden edistämishankkeita aloitettiin lukuisia. (Rönnberg 1998, 11 12.) Näissä järjestöissä työskenteli sosiaalialan ammattilaisia sekä vapaaehtoistoimijoita ja voidaan sanoa, että ne kuuluivat kunnallisen sosiaalipolitiikan toteuttajiin. 18 Pääsääntöisesti sosiaalialan järjestötoiminta perustuu asiakaslähtöisyyteen. Asiakkaita kannustetaan osallisuuteen, aktiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Niissä tehdään työtä lähinnä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa. Koska hyvinvointivaltiomme keskeisenä tavoitteena ei enää näytä olevan vähäosaisten aseman parantaminen, niin sosiaalisten järjestöjen rooli tulee korostumaan entisestään (Rönnberg 1998, 14). Ne pyrkivät turvaamaan kaikkien kansalaisten perusoikeuksien toteutumisen: ihmisarvon, asumisen, terveyden, koulutuksen, työn ja sosiaalisen tuen (Kananoja 2010, 127).

19 6 SOSIAALISEN JÄRJESTÖTYÖN AIKA 2000-LUVUN SUOMESSA Kolmas sektori tuli 2000-luvun vaihteessa julkisen sektorin rinnalle vahvaksi toimijaksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Sosiaalipalveluiden tuottamisesta päävastuun kantavat kuitenkin kunnat. Yksityisten palveluntuottajien määrä on myös koko ajan kasavanut. (Karjalainen & Seppänen 2010, 303.) Vuosi 2010 oli Suomessa historiallinen, koska tuolloin työikäisten, 15 64- vuotiaiden, määrä alkoi ensimmäisen kerran laskea maassamme. Väkeä poistuu nyt työelämästä enemmän kuin sinne tulee. Tämä kehitys jatkuu väestöennusteen mukaan aina vuoteen 2035. Kansantaloudellisesti olemme sietämättömässä tilanteessa (Harju 2010, 31). Yhteiskuntamme päättäjät haikailevatkin nyt järjestöjä apuun, jotta kansalaisten peruspalvelut pystytään turvaamaan myös tulevaisuudessa. 6.1 Sosiaalijärjestöjen yhteiskunnallinen tehtävä Sosiaalijärjestöjen rooli yhteiskunnassamme on jo tällä hetkellä merkittävä, sillä ne tuottavat noin 17 prosenttia sosiaalipalveluista. Päihdehuolto sekä ensi- ja turvakodit ovat lähes kokonaan järjestöjen ylläpitämiä. Järjestöt tuottavat myös pääosan ikääntyvien ja vammaisten asumispalveluista. (Marjamäki 2010, 426.) Kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden muodostumisten myötä on todennäköistä, että palvelut keskittyvät isäntäkuntiin. Lähipalvelut tulevat kaikkoamaan yhä etäämmäksi laita-alueilla asuvista kuntalaisista. Tällöin järjestöjen rooli sosiaalisten palvelujen tuottajana tulee kasvamaan. Kolmannen sektorin sosiaalisten järjestöjen toiminnan lähtökohtana on työskentely yhteistyössä eri verkostojen ja yhteisöjen kesken, kuten kunnat, seurakunnat, ELY-keskukset ja vapaaehtoistoimijat. Sosiaaliset järjestöt tekevät näkyväksi yhteiskunnallisia epäkohtia ja pyrkivät vaikuttamaan epäkohtien korjaamiseksi. Järjestöjen, seurakuntien, julkisyhteisöjen ja vapaaehtoistoimijoiden yhteistyöllä kehitetään muun muassa ennaltaehkäisevää toimintaa, järjestölähtöisiä lähipalveluita, asukastupa- ja päivätoimintakeskustoimintaa. Asiakaslähtöisyys, niin sanotut matalan kynnyksen paikat, joustavuus ja uudistumiskyky ovat keskeisiä sosiaaliselle järjestötoiminalle 2000-luvun Suomessa (Harju 2010, 176). Järjestöissä toimivat ammattilaiset ja vapaaehtoistoimijat mahdollistavat palveluohjauksen, tuen ja neuvonnan sekä mielekkään tekemisen (Marjamäki 2010, 427). Järjestöt toimivat paikoissa, joihin jokaisen on helppo tulla ja saada tarvitsemaansa tukea ja ohjausta. Näillä keinoin on lisätty kansalaisten osallisuutta ja omatoimisuutta. Järjestötoiminta tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia kaikkinaisen

hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ikään kuin vedetään mukaan toimintaan, jota kehitetään ja ylläpidetään asiakkaiden tarpeista. 20 Järjestöjen ja kuntien yhteistyö on perinteisesti ollut tiivistä, mutta vuonna 2009 julkaistun järjestöbarometrin mukaan järjestöt kokivat, ettei kunnalliseen päätöksentekoon vaikuttaminen ole helppoa. Järjestöjä ei kuulla riittävästi palveluja kehitettäessä ja niiden on vaikea toimia tiedonvälittäjinä sekä sillanrakentajina kansalaisten ja julkishallinnon välillä (Marjamäki 2010, 427 428). Järjestöjen rooli yhteiskuntapoliittisina toimijoina ja vaikuttajina korostuu muun muassa kansalaiskeskustelujen organisoijina, aloitteiden tekijöinä ja kansalaisten viestinviejinä päättäjille (Harju 2010, 112). Järjestöt tarjoavat kansalaisille osallistumisen ja vaikuttamisen paikkoja sekä valvovat päättäjien toimintaa ja edistävät avoimuutta ja läpinäkyvyyttä päätöksenteossa (Harju 2010, 112). Sosiaaliset järjestöt mahdollistavat heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten äänen kuulumisen ja vaikuttamismahdollisuuden. Kansalaisten peruspalveluiden saatavuuden puolustaminen on järjestöille erittäin tärkeä ja painava tehtävä kuntien painiessa talousahdingossa. 6.2 Järjestöt palveluntuottajina Järjestöt ovat yhteiskunnassamme edelläkävijöitä uusien työmenetelmien kehittämisessä. Ne ovat innovaattoreita, jotka luovat uusia käyttökelpoisia toimintamalleja ja juurruttavat ne käytäntöön. Osa näistä järjestöjen kehittämistä toimintamalleista siirtyy kuntasektorille. Järjestöt kehittävät palveluja alueilla, joihin yritykset eivät lähde kannattamattomuuden vuoksi. (Marjamäki 2010, 428). Järjestöjen perinteisimpiä palveluja ovat kuntoutuspalvelut ja ne ovat pitkään kehittäneet päivä- ja työtoimintaa sekä työhön valmentavia kuntoutusmuotoja. Kriisikeskukset ja -puhelimet ovat myös esimerkkejä järjestöjen tuottamista palveluista. Sosiaalisten järjestöjen ajatusmaailmalle ominaista on se, että ne näkevät palveluntuotannon sosiaalipoliittisesta näkökulmasta, ei niinkään yritys- tai elinkeinotoiminnan. (Marjamäki 2010, 428.) Kuntauudistuksen myötä järjestöjen rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, varsinkin heikoimmassa asemassa olevien lähipalvelujen tuottamisessa tulee todennäköisesti kasvamaan. Jo nyt järjestöjen rooli on merkittävä erityisesti päihdehuollossa, jossa kaikki yksityiset A-klinikat ja asumispalveluyksiköt ovat niiden ylläpitämiä. Lisäksi suurinta osaa ensi- ja turvakodeista sekä päivätoimintakeskuksista ylläpitävät järjestöt. (Marjamäki 2010, 430 431.) Ei tule myöskään unohtaa järjestöjen roolia merkittävänä ikääntyneiden asumispalvelujen sekä ikääntyneiden ja vammaisten palvelutalojen ja perheiden kotiavun tuottajina (Harju 2010, 127).