KOKO KYLÄ KASVATTAA - vai kasvattaako?

KOKO KYLÄ KASVATTAA - vai kasvattaako? Selvitys kasvatusyhteistyöhankkeen vaikutuksista Koivukylän alueella Liisa Rautio Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ Sosionomi (AMK) Liisa Rautio KOKO KYLÄ KASVATTAA - vai kasvattaako? Selvitys kasvatusyhteistyöhankkeen vaikutuksista Koivukylän alueella. 36 sivua, 3 liitettä. Tarkastelen työssäni Koko kylä kasvattaa-hanketta Vantaan Koivukylän alueella. Hankkeella on käynnistetty kasvatusyhteistyö alueen perheiden sekä kaikkien lasten ja nuorten kanssa toimivien ammattilaisten kesken. Hanke perustuu ns. Laukaan mallille, ja sillä pyritään tukemaan koteja niiden kasvatustehtävässä. Tutkimusotteeni on kvantitatiivinen. Teoreettisena pohjana työssäni käytän Bronfenbrennerin ekologista mallia, jonka mukaan lapsi kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja fyysisen ympäristönsä kanssa. Teoriaa tukevina käsitteinä käytän sosiaalisen tuen ja vertaisryhmän käsitteitä. Vanhemmuudessa on monia piirteitä, jotka ovat ristiriidassa yhteiskunnassa tällä hetkellä vallitsevien arvojen kanssa. Vuorovaikutus toisten vanhempien kanssa tarjoaa mahdollisuuden vertaisryhmältä saatavaan sosiaaliseen tukeen, jolla vanhemmuutta voidaan vahvistaa. Yhteistyö viranomaisten kanssa antaa toiminnalle ammatillista tukea. Varsinaisten viranomaistahojen - koulun, päivähoidon, lastensuojelun - lisäksi toimintaan ovat lähteneet mukaan myös muut lasten ja nuorten kanssa tekemisissä olevat aikuiset, kuten kauppias, kirjasto, poliisi ja urheiluseurat. Selvitän työssäni hankkeen vaikutuksia vanhempien kasvatusasenteisiin ja - käytäntöihin. Miten hankkeeseen suhtaudutaan alueella, noudatetaanko hankkeen toimintaperiaatteita myös käytännössä? Kartoitan myös hankkeen vaikutuksia yhteisöllisyyden syntymiseen kaupunkimaisessa ympäristössä. Toimiiko yhteisvastuullisen, kollektiivisen vanhemmuuden periaate urbaanissa lähiössä? Hanke tunnettiin alueella varsin hyvin ja siihen suhtauduttiin periaatetasolla hyvin myönteisesti. Myös hankkeen toimintaperiaatteisiin oltiin sitouduttu tämän selvityksen tulosten perusteella hyvin. Kriittisimmin suhtauduttiin kollektiivisen kasvattamisen toimivuuteen ja omien kasvatuskäytäntöjen muuttumiseen hankkeen ansiosta. Asiasanat: vanhemmuus, kasvatus, perhe, yhteisöt, yhteisöllisyys, verkostoituminen, vertaisryhmät, sosiaalinen tuki. Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, kirjasto.

3 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC/ JÄRVENPÄÄ TRAINING UNIT IT NEEDS A VILLAGE TO BRING UP A CHILD. A cooperative upbringing project in an eastern suburb of Vantaa. Liisa Rautio Järvenpää 2001 36 pages, 3 appendices In this final thesis my aim was to study a project which deals with the cooperation between the parents and the authorities in upbringing the children. This project has been started in an eastern suburb of Vantaa in 1998. The main idea in the project is that all the adults agree on the rules concerning the behaviour of the children and are committed to follow them. The study material was collected by a questionnaire in February 2000. The questionnaire was addressed to the parents of the sixth grade pupils of one school in the area. The parents were asked if they knew the project and approved its principles. They were also asked if the project had had any influence on the attitudes and practices of the child rearing in the family. As a theoretical basis in this study the Bronfenbrenner Ecological model has been used. According to this model a child grows up and develops in interaction with his/her social and physical environment. As additional concepts theories of social support and peer group have been used. In our society there are values that are in contradiction with the values of parenthood. Individualism, effectivity, work- orientation and privatization are common values, and they are not easy to adapt to the needs of family. This is why the families need support in their child rearing. The study indicates that the parents had a positive attitude tovards the project. They were committed to the principles mentioned in the project. The collective, communal upbringing of the children caused the most critical attitude among the parents. Key words: parenthood, upbringing, family, communities, communality, networks, peer groups, social support. Deposited: Diaconia Polytechnic/ Library of Järvenpää Unit.

1 JOHDANTO...5 2 VANHEMPANA OLEMISEN VAIKEUS MUUTTUNEESSA YHTEISKUNNASSA...7 2.1 Vanhemmuuden yksityistyminen...7 2.2 Perheen muutos...8 2.3 Perhe ja työ...9 2.4 Laman vaikutukset perheissä...10 2.5 Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarve...11 3 TEOREETTINEN PERUSTA KASVATUSYHTEISTYÖLLE...13 3.1 Kasvatusyhteistyö verkostona...13 3.2 Kasvatusyhteistyön antama sosiaalinen tuki...15 3.4 Kasvatusyhteistyön kautta saatu palaute...17 4 KOKO KYLÄ KASVATTAA-HANKE...17 4.1 Hankkeen käynnistyminen Koivukylän ja Havukosken alueilla...17 4.2 Hankkeen toimintaperiaatteet ja organisaatio...19 4.3 Tavoitteet ja menetelmät niiden saavuttamiseksi...20 5 TUTKIMUSAINEISTO...21 5.1 Tutkimusongelma...21 5.2 Tutkimuskohde...22 5.3 Tutkimusmenetelmä...23 5.4 Tutkimuksen kulku...23 5.5 Validiteetti ja reliabiliteetti...24 5.6 Aineiston analyysi...25 6 TULOKSET...26 6.1 Hankkeen tuntemus ja siihen osallistuminen...26 6.2 Hankkeen periaatteiden hyväksyminen...26 6.3 Hankkeella aikaansaatu muutos...29 6.4 Kollektiivinen kasvatusvastuu...30 6.5 Kiinnostuneisuuden yhteys yhteisöllisyyden osatekijöihin...31 6.5.1 Yhteydenpito muihin vanhempiin...32 6.5.2 Kasvatuskäytäntöjen muuttuminen...32 6.5.3 Suhtautuminen kollektiiviseen kasvattamiseen...33 6.6 Tuloksiin kohdistuva kritiikki...34 7 YHTEENVETO SELVITYKSEN TULOKSISTA...35 7.2 Bronfenbrennerin ekologisen mallin toteutuminen...37 8 POHDINTAA...38 8.1 Teoria ja käytäntö...38 8.2 Hankkeen vetäjän rooli...39 8.3 Viranomaisyhteistyö...39 8.4 Vanhempien sitouttaminen hankkeeseen...40 8.5 Yhteisöllisyyden mahdollisuudet...41 8.6 KKK-hankkeen tämänhetkinen tilanne...43 8.7 Lopuksi...43 LÄHTEET...44 LIITE 1...48 4

5 1 JOHDANTO Olen työskennellyt usean vuoden ajan lapsiperheiden kanssa ja havainnut työssäni, että monet vanhemmat ovat kovin yksinäisiä ja epävarmoja vanhemmuudessaan. Vaikka tietoa vanhemmuudesta on paljon saatavilla, se on usein ristiriitaista. Pienten lasten vanhemmat ovat kuitenkin hyvin kiinnostuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. He osallistuvat jo vauvan odotusaikana vanhemmuuteen valmentaville kursseille ja vauvan synnyttyä erilaisiin vanhempilapsikerhoihin. Pieniä lapsia myös hoidetaan paljon kotona, palkansaajista lähes puolet käytti mahdollisuutta hoitovapaaseen vuonna 1995 (Auvinen 1995, 61). Kiinnostus vanhemmuuteen näyttäisi laimenevan lapsen kasvaessa. Puhutaan kadonneesta vanhemmuudesta. Vanhemmat ovat liian sallivia, he eivät uskalla asettaa rajoja lapsilleen eivätkä ottaa kasvatusvastuuta vaan toivovat, että yhteiskunta - päiväkoti, koulu, ammattilaiset - hoitaa kasvattamisen. Mitä pitäisi tehdä, jotta vanhempien mielenkiinto kasvatuskysymyksiin säilyisi vauvaiän jälkeen? Uskon, että lähes kaikki vanhemmat haluaisivat olla hyviä vanhempia, mutta usein tuntuu, että heiltä puuttuu keinoja siihen, tai ainakin he itse luulevat niin. Laukaalla käynnistettiin vuonna 1995 Yhdessä elämään-projekti, jonka tarkoitus on tukea koteja niiden kasvatustehtävässä. Sen puitteissa aloitettiin kasvatusyhteistyö alueen perheiden sekä kaikkien lasten ja nuorten kanssa toimivien ammattilaisten kesken. Päävastuu kasvatuksesta jätetään kodeille, ja viranomaisten tehtävänä on tukea perheitä kasvatuksessa. Projekti pyrkii olemaan prosessi, jonka myötä yhteistyö muodostuu elämäntavaksi. (Eskelinen 1999.) Laukaan mallia on sovellettu monilla eri paikkakunnilla ympäri Suomea. Vantaan Koivukylässä käynnistettiin syksyllä 1998 Laukaan mallia soveltava hanke, joka sai nimekseen Koko kylä kasvattaa eli KKK. Hankkeen puitteissa on sovittu konkreettisesti säännöistä, joita kaikkien mukana olevien toivotaan noudattavan.

6 Aikuisten tehtävänä on toimia mallina lapsille, ja toisaalta puuttua lasten tekemisiin aina, kun yhteisiä sääntöjä on rikottu. Kyseessä ovat yksinkertaiset perusasiat, peruskasvattaminen. Koivukylä on 1970-luvulla rakennettu kerrostalovaltainen lähiö, jonka ydinalueella asuu noin 11000 asukasta. Muuttoliike alueella on runsasta, ja nuorten osuus väestöstä on suuri. Alueella on ongelmalähiön maine, ja siellä on vuosien varrella toteutettu monia projekteja ongelmien ratkaisemiseksi. Koko kylä kasvattaa-hanke on herättänyt alueella suurta mielenkiintoa. Hankkeeseen ovat osallistuneet vanhempien lisäksi ainakin kaikki alueen koulut, nuorisotoimi, lastensuojelu, poliisi, paikallinen kauppias, kirjasto ja urheiluseurat. Useita yleisötilaisuuksia on järjestetty hankkeen tiimoilta, ja hanke on ollut paljon esillä paikallisissa lehdissä. Onkin puhuttu kasvatuksen kansanliikkeestä alueella. Kiinnostusta kasvatuskysymyksiin on siis olemassa, vanhemmat ja ammattilaiset ovat lapsista ja nuorista huolissaan. Haluan työssäni selvittää hankkeen vaikutuksia vanhempien kasvatusasenteisiin ja -käytäntöihin. Minkälaisia käytännön vaikutuksia hankkeella on ollut alueella ja kotien käytännön kasvatustilanteissa? Onko sosiaalista vanhemmuutta, huolenpitoa myös muiden lapsista, mahdollista toteuttaa urbaanissa lähiössä? Antaako hanke perheille lisää vastuuta vai viekö sosiaalinen vanhemmuus päinvastoin vastuuta pois lasten omilta perheiltä? Onko yhteisöllisyyttä ylipäätään mahdollista toteuttaa Koivukylän kaltaisessa lähiössä? Tämän kaltaisiin kysymyksiin lähdin työssäni hakemaan vastauksia..

7 2 VANHEMPANA OLEMISEN VAIKEUS MUUTTUNEESSA YHTEISKUNNASSA 2.1 Vanhemmuuden yksityistyminen Tietoinen, järjestelmällinen kasvattaminen on historiallisesti tarkasteltuna melko uusi ilmiö. Aiemmin käytöstavat ja erilaiset valmiudet sekä tarvittavat tiedot saatiin arkielämästä, aikuisten työtä seuraamalla ja siihen osallistumalla. Vielä 1800- luvulla talonpoikaisessa yhteisössä kasvatusvastuu oli kollektiivinen, kuka tahansa kyläläinen oli oikeutettu korjaamaan lasten käytöstä. Vasta paljon myöhemmin perheen yksityistyminen johti siihen, että naapurien puuttuminen lasten käytökseen alettiin kokea perheeseen kohdistuvaksi loukkaukseksi kuten nykyisin (Kortteinen 1982, 251). Suomalainen yhteiskunta kaupungistui viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ennätysmäisen nopeasti. Tähän rakennemuutokseen liittyvät muutot, siirtymiset paikkakunnalta toiselle, heikensivät perheiden yhteyksiä sukulaisiinsa (Auvinen 1995, 9). Viime vuosina maan sisäinen muuttoliike on uudelleen kiihtynyt. Lisäksi perheet muuttavat paljon kaupunkien sisällä eivätkä oikein juurru mihinkään. Viime vuosikymmeninä yhteiskunnan osallistuminen kasvattamiseen on lisääntynyt tuntuvasti. Päivähoidon ja koulun osuus lähes jokaisen lapsen elämässä on kasvanut. Kasvattaminen on professionaalistunut, ammatillistunut: uskotaan, että täytyy olla ammattilainen ollakseen hyvä kasvattaja. Vanhemmat eivät luota omiin kykyihinsä kasvattajina.

8 Toisaalta edelleen eletään hyvin perhekeskeisesti. Perhe- ja kotikeskeinen elämäntapa, familismi, on ollut vallitseva kehityssuunta 1800-luvulta lähtien. Elämä on keskittynyt ydinperheen ympärille, laajemmat solidaarisuussiteet, kuten suku ja naapurit, ovat heikentyneet. Familismin yleistyminen ja individulismin, yksilöllisyyden lisääntyminen ovat rinnakkaisia, samanaikaisia kehityskulkuja. Perheestä on tullut yksilön kylä. (Karisto, Takala, Haapola 1998, 158-159, Jallinoja 1984, 110.) 2.2 Perheen muutos Perhekäsitykset ovat moninaistuneet. Perinteisen ydinperheen ja avioliiton rinnalle on tullut uudenlaisia perheitä, avoliittoja, yksinhuoltaja- ja uusperheitä. Avoliitot ovat yleistyneet ja avioliittojen solmiminen vähentynyt 1990-luvulla (Nikander 1997, 15). Avioliitot myös päätyvät entistä nopeammin eroon: vuonna 1990 solmituista avioliitoista 10 prosenttia oli päätynyt eroon neljässä vuodessa, kun vuonna 1980 vastaavan ero-osuuden saavuttamiseen kului lähes seitsemän vuotta (Nikander 1997, 17). Ihmisten väliset sitoumukset ovat keventyneet ja vaihtoehtoiset elämäntavat ovat lisääntyneet. Zygmunt Bauman käyttää tästä ilmiöstä nimitystä kelluva rakkaus. Tällä käsitteellä Bauman tarkoittaa toistaiseksi tapahtuvaa sitoutumista suhteeseen, joka kestää juuri niin kauan kuin molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. (Bauman 1996, 271.) Myös vanhemmuus on erilaista näissä lyhyen sitoutumisen ihmissuhteissa. Jallinojan mukaan parisuhteen merkitys perheessä on kasvanut vanhemmuuden kustannuksella, parisuhteesta on tullut perheen perusyksikkö (Jallinoja 2000, 19). Huonoon parisuhteeseen ei tyydytä, siitä on hyväksyttävää pyrkiä pois. Usein myös vanhemmuus muuttuu - ainakin fyysisesti - etäisemmäksi parisuhteen loppumisen myötä.

9 2.3 Perhe ja työ Sanotaan, että suomalainen on ahne työlle. Työntekoa pidetään meillä suuressa arvossa. Perheen kanssa kotona vietettyä aikaa ei koeta työnteoksi silloinkaan, kun vanhempi hoitaa omia lapsia kotona vanhempainlomalla. Ollaan vain kotona. Ajallemme on ominaista työnteon merkityksen korostaminen. Jallinoja puhuu menestyskulttuurista, jossa vain työelämässä saavutetulla menestyksellä on merkitystä (Jallinoja 2000, 220). Vielä pitemmälle menee amerikkalainen sosiologi Arlie Russell Hochschild, joka väittää, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa työ ja perhe ovat ikään kuin vaihtaneet paikkaa: työssä viihdytään, siellä ovat ihmiselle tärkeät ihmissuhteet, kun taas kotona hoidetaan velvollisuuksia, joista ei saada suurtakaan tyydytystä (Hochschild 1997 ). Suomalaisessa perheessä molempien vanhempien kokopäiväinen työpanos tarvitaan, jotta perhe tulee toimeen taloudellisesti. Muualla Euroopassa ja myös muissa Pohjoismaissa osapäivätyötä tekevien naisten osuus on huomattavasti suurempi (Auvinen 1995, 38). Tasa-arvonäkökulmasta suomalainen käytäntö on hyvä, mutta vanhemmuuden näkökulmasta tästä seuraa, että lasten ja vanhempien yhteistä aikaa on meillä vähemmän kuin muualla. Työn ja perheen yhteensovittamista on pyritty helpottamaan pidentämällä äitiys- ja vanhempainlomia sekä tarjoamalla alle kolmevuotiaiden vanhemmille mahdollisuus hoitaa itse lapsiaan kotihoidontuen avulla. Päivähoitoa on puolestaan kehitetty siten, että nykyisin kaikilla alle kouluikäisillä on oikeus kunnalliseen hoitopaikkaan. Alle kouluikäisten vanhemmilla on oikeus tehdä lyhennettyä työpäivää, ja myös vuorotteluvapaajärjestelmää käytetään helpottamaan työn ja perheen vaatimusten yhteen sovittamista.(perhepolitiikka Suomessa 1999.) Näistä uudistuksista huolimatta monet vanhemmat kokevat, että heillä ei ole riittävästi aikaa lapsilleen. Työssä saamieni kokemusten perusteella olen sitä mieltä, että yksi lasten ja nuorten suurimmista ongelmista tällä hetkellä on

10 yksinäisyys ja aikuiskontaktien vähäisyys. Tuore Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimus vahvistaa tätä käsitystäni. Kyseisen tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta 5-12 vuotiaasta on sitä mieltä, että vanhemmilla ei ole heille tarpeeksi aikaa. (Lapsen ääni 2001.) Yhteiskunnassa vallitsevat arvot eivät tue vanhemmuutta. Elämäntyyli ei suosi pysyvyyttä, vaan kaiken tulee olla dynaamista, joustavaa, nopeaa ja vaihtuvaa. Elämässä menestymistä mitataan aineellisilla arvoilla, ja se edellyttää työhön panostamista. Tämä tapahtuu usein perheen kustannuksella, työtä ja perhettä yhteen sovitettaessa työn näkökulma voittaa. (Keurulainen 1998, 163.) Onko perhe siis menettänyt merkityksensä nykyaikaisessa yhteiskunnassa? Mielestäni ei ole. Toimiva yhteiskunta edellyttää toimivaa, tervettä perhettä. Perheen ja yhteiskunnan hyvinvointi on monin tavoin sidoksissa toisiinsa (Auvinen 1995, 7). Muutospaineista huolimatta perhe on osoittanut ylivertaisuutensa keskinäisessä huolenpidossa ja tunnesiteiden kasvupohjana (Auvinen 1995, 40). Lapsen näkökulmasta perheellä on edelleen suuri merkitys. Lapsi tarvitsee pysyviä ihmissuhteita ja turvallista kasvuympäristöä voidakseen itse kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Perhettä siis tarvitaan, mutta se puolestaan tarvitsee tukea pystyäkseen hoitamaan tehtävänsä lasten kasvattajana muuttuneessa maailmassa. 2.4 Laman vaikutukset perheissä Viime vuosikymmenen alkupuolen lama vaikuttaa edelleen monissa perheissä. Työttömyys, julkisen sektorin leikkaukset ja verotuksen kiristyminen vaikeuttivat lapsiperheiden elämää. (Oinonen 1999, 169). Suurtyöttömyys toi mukanaan taloudellisia vaikeuksia ja velkaantumista, jotka aiheuttivat paitsi taloudellisia, myös sosiaalisia ongelmia, monesti jopa syrjäytymistä.

11 Laman aikana julkisten palveluiden taso heikkeni. Toteutetut tulonsiirtojen leikkaukset kohdistuivat muuta väestöä ankarammin lapsiperheisiin. Tuoreen tutkimuksen mukaan lapsiperheiden saamien perhetukien arvo on laskenut 1990- luvulla huomattavasti. Lapsilisien sekä nimellinen että reaalinen arvo on heikentynyt. Kun otetaan huomioon vuonna 1994 poistetut tuloverotuksen lapsikohtaiset vähennykset, voidaan todeta, että lapsiperheiden taloudellinen asema suhteessa muuhun väestöön on heikentynyt 1990-luvulla. (Kurjenoja 2001.) Lisäksi laman aikana toteutetut muut leikkaukset, kuten leikkaukset koulujen kerhotoimintaan ja nuorisotoimeen, vaikuttivat lapsiin ja sitä kautta myös perheisiin. Lama vaikutti myös koko yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin. Elämää hallitsevia tuntemuksia olivat näköalattomuus, masentuneisuus ja epävarmuus. (Oinonen 1999, 175.) Vuosikausia vallinneella ahdistavalla yhteiskunnallisella ilmapiirillä on varmasti ollut vaikutusta myös vanhemmuuteen. 2.5 Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarve Perhe on ristiriitaisten odotusten kohteena. Yhtäältä sen jäsenille toivotaan enemmän vapautta ja omaehtoisuutta, toisaalta perheeltä odotetaan myös yhteisyyttä, turvallisuutta ja arkipäivän rutiineja. Perheeltä odotetaan siis samanaikaisesti vanhaa ja uutta, pysyvää ja muuttuvaa. (Auvinen 1995, 57.) Perheen asema yhteiskunnassa on muuttunut monella tavoin. Modernissa ja erityisesti postmodernissa yhteiskunnassa ryhmäsidokset, esimerkiksi perhe, ovat menettäneet merkitystään. Perhettä ympäröivien yhteisöjen, kuten naapurustojen, kiinteys on hajonnut. Ulrich Beckin mukaan meistä kaikista on tulossa yhä enemmän yksilöitä, ja siksi yhä useammat ihmisten väliset suhteet muuttuvat neuvottelunvaraisiksi sen sijaan, että niitä säätelisi jokin ennalta annettu ja yhteisöllisesti tuettu kulttuurinen koodi. (Beck 1998, 9.)

12 Lisääntyneen yksilöllisyyden tarpeen lisäksi ihmisillä on kuitenkin myös yhteisöllisyyden tarve. He haluavat osallistua omalla asuinalueella tapahtuvaan toimintaan, kuten vanhempaintoimikuntiin, urheiluseuroihin, harrastustoimintaan, asuinalueeseen liittyviin projekteihin ja kulttuuritoimintaan. (Matthies 1999, 54.) Yhteisöllisyyden tarpeeseen vastaa kansalaistoiminta eri muodoissaan. Viime vuosina hyvinvoinnin puitteet ovat muuttuneet. Valtio ja kunnat ovat edelleen kansalaisten perusoikeuksien takaajia, mutta samanaikaisesti kansalaisilta odotetaan hyvinvointivaltion vuosikymmeniin verrattuna enemmän oma-aloitteista aktiivisuutta. Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden väliltä etsitään toimivaa tasapainoa. (Koski, 1997, 152.) Kansalaisyhteiskunnan toiminta-ajatus rakentuu yhteistyön ja yhteisvastuun varaan. Yhteiskunnassa, jossa toiminta tapahtuu vain viranomaisten kautta, kansalaisten henkisiä voimavaroja jää käyttämättä. Myös tästä näkökulmasta kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet ovat tärkeitä. (Koski, 1997, 155.) Kansalaistoiminta sopii hyvin myös vanhemmuutta tukevan toiminnan viitekehykseksi. Kansalaistoiminta on yhä vähemmän sosiaalista tai poliittista toimintaa toisten auttamiseksi. Sen suhde yksilöön itseensä voimistuu, siihen hakeudutaan oman elämänkulun kriisi- ja murrosvaiheissa. Yhteisöistä on tullut yksilöllisyyden toteutumisen areenoita. (Matthies 1994, 53.) Kasvatusyhteistyöhön sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, että oma ongelma - kasvattamisen vaikeus - ajaa vanhemmat yhteistyöhön keskenään. Lehtonen (1990) kritisoi yhteisöllisyys-termin käyttöä ilman, että määritellään sen sisältö. Lehtosen mukaan yhteisö voidaan määritellä tietylle alueelle sijoittuneiden, yhteenkuuluvuuden tunteita kokevien ihmisten muodostamaksi sosiaalisen vuorovaikutuksen järjestelmäksi (Lehtonen 1990, 20). Hänen mukaansa modernissa maailmassa traditionaalisten moraaliyhteisöjen toiminnan jatkajia ovat sosiaaliset verkostot, vuorovaikutusjärjestelmät. Yhteisö on sopimussuhteeseen

13 nojaavaa vuorovaikutusta, jossa varsinaisen yhteisön korvaa vapaaehtoisuuteen perustuva symbolinen yhteisyys (Lehtonen 1990, 241-243.) Mielestäni kasvatusyhteistyöhanke täyttää hyvin Lehtosen asettamat yhteisöllisyyden kriteerit. 3 TEOREETTINEN PERUSTA KASVATUSYHTEISTYÖLLE 3.1 Kasvatusyhteistyö verkostona Ekologinen kasvatuspsykologia korostaa lapsen kasvuympäristön merkitystä. Bronfenbrennerin (1981) ekologisen mallin mukaan lapsi kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja fyysisen ympäristönsä kanssa. Lapsen kehitys on siis riippuvainen näiden eri ympäristöjen välisestä vuorovaikutuksesta sekä niissä toimivien henkilöiden yhteistyöstä. Näin ymmärrettynä lapsen kasvatus on siis kaikkien lapsen kanssa tekemisissä olevien ihmisten välistä toimintaa. Lapsen optimaalisen kasvun ja kehityksen mahdollisuuksiin vaikuttaa se, missä määrin vanhemmat ja muut lapsen kanssa toimivat aikuiset ovat yhteistyössä. Bronfenbrennerin (1981) mukaan lapsen kehitykseen vaikuttavat tekijät ovat monentasoisia, lasta läheisemmin tai etäisemmin koskettavia. (Huttunen 1991, 50-54 ; Seppälä 2000, 8-11.) Tekijöitä voi kuvata neljän sisäkkäisen tason avulla (kuvio 1).

14 Kuvio 1. Bronfenbrennerin ekologinen malli sovellettuna KKKkasvatusyhteistyömalliin. 1. Mikrotaso = koti, koulu, lastensuojelu, nuorisotoimi, muut vanhemmat 2. Mesotaso = em. välinen yhteistyö ja vuorovaikutus 3. Eksotaso = vanhempien työ, sen sovittaminen perhe-elämään 4. Makrotaso = yhteiskunnallinen taso Ensimmäisellä, mikrotasolla, tarkoitetaan tässä yhteydessä lapsen lähiympäristöä, kuten perhettä ja koulua, mutta myös lastensuojelun ja nuorisotoimen työntekijöitä, lähipoliisia sekä muita alueen vanhempia. Toisella tasolla, mesotasolla, tarkoitetaan niiden ympäristöjen verkostoa, joiden jäsen lapsi on. Olennaista on näiden ympäristöjen välinen vuorovaikutus, joka voi tapahtua sekä virallisella että epävirallisella tasolla. Virallisella tasolla tapahtuvaa vuorovaikutusta on esimerkiksi kodin, koulun ja sosiaalitoimen välinen yhteistyö. Epävirallisen tason vuorovaikutusta taas on esimerkiksi naapureilta ja sukulaisilta

15 saatu tuki lasten kasvatuksessa. Kolmannella tasolla, eksotasolla, tarkoitetaan lapsen elämään kauempaa vaikuttavia tekijöitä, joiden kanssa hän ei välittömästi ole vuorovaikutuksessa. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi vanhempien työhön ja sen yhteensovittamiseen perhe-elämän kanssa liittyvät tekijät. Myös vanhempien sellaiset sosiaaliset suhteet, jotka eivät liity vanhemmuuteen, kuuluvat tähän tasoon. Neljännellä tasolla, makrotasolla, tarkoitetaan yhteiskunnallista tasoa. Tähän tasoon kuuluu lapseen ja perheeseen liittyvä lainsäädäntö, mutta myös perheen yleinen arvostus ja asenteet perhettä kohtaan yhteiskunnallisella tasolla. Tässä selvityksessä keskityn lähinnä mesotason toimintaan, lapsen eri ympäristöjen välisen yhteistyön tutkimiseen. On tärkeää, että kasvattajilla on johdonmukaisesti samantapaiset kasvatusnäkemykset, jolloin lapsi välttyy erilaisten kasvatusnäkemysten aiheuttamilta ristiriidoilta. Koko kylä kasvattaayhteistyöhanke antaa vanhemmille tällaisen yhteiset kasvatusperiaatteet, joiden puitteissa lasta kasvattaa. Samalla hankkeeseen liittyvä huolehtiminen muistakin alueen lapsista antaa tukea myös sellaisille lapsille, jotka eivät saa tukea kotoaan. 3.2 Kasvatusyhteistyön antama sosiaalinen tuki Sosiaalinen verkosto antaa vanhemmille emotionaalista tukea. Se lisää vanhempien itseluottamusta kasvattajina ja antaa heille mahdollisuuden testata omia kasvatusnäkemyksiään. (Huttunen 1991, 55.) Sosiaalinen tuki on ihmisten välistä vuorovaikutusta, jossa he antavat ja saavat henkistä, emotionaalista, tiedollista ja aineellista tukea. Sosiaalisessa tuessa korostuu sen vuorovaikutuksellinen luonne, joka on tarkoituksellista ja johon sisältyy positiivinen vaikutus henkilöltä toiselle. (Tarkka 1996, 12.)

16 Marja-Terttu Tarkka on käsitellyt väitöskirjassaan sosiaalisen tuen merkitystä äitiyden varhaisvaiheessa. Tässä tutkimuksessa lähiympäristöstä saatu sosiaalinen tuki osoittautui merkittäväksi tekijäksi äitiyden varhaisvaiheessa selviytymiselle (Tarkka 1996, 117). Kolmannen sektorin merkitystä sosiaalisen tuen lähteenä on tutkittu vain vähän. Sosiaalisen tuen näkökulmasta kolmas sektori muodostaa moni-ilmeisen ja erittäin laajan toiminta-areenan (Kinnunen 1999, 104). Hyvin monenlaista kolmannella sektorilla tapahtuvaa inhimillistä toimintaa voidaan siis pitää sosiaalisena tukena. Petri Kinnunen on tutkinut sosiaalisen tuen merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tutkimuksessaan Kinnunen (1999) toteaa, että kansalaiset odottavat sosiaalista tukea sekä julkiselta että kolmannelta sektorilta. Kolmannen sektorin tuki perustuu tuttavuuteen, vertaisuuteen, yksilölliseen vastuuseen ja samaistumiseen. Se toteutuu tavalla, jossa ihminen on samanaikaisesti sekä sosiaalisen tuen saamisen kohteena että tuen tuottajana. Kyse on vuorovaikutteisesta toiminnasta, jossa toteutuu yhteiskunnallinen sosiaalistumis- ja sosiaalistamistehtävä. Tuki perustuu omaehtoisuuteen, autonomisuuteen ja vapaaehtoisuuteen. (Kinnunen 1999, 110.) 3.3 Kasvatusyhteistyö vertaisryhmänä Samankaltaisessa elämäntilanteessa olevat ihmiset muodostavat vertaisryhmiä auttaakseen itseään ja toisiaan. Toiminta on siis sekä auttamista että saamista, ihmisten välistä vuorovaikutusta. Ihmiset tekevät sitä, mihin itse ovat motivoituneita. (Rönnberg 1999, 98.) Marianne Nylund käyttää vertaisryhmästä nimitystä oma-apuryhmä. Nylundin mukaan keskeistä oma-apuryhmässä on ryhmäläisten tasavertaisuus keskenään sekä omakohtaisten kokemusten kautta saatu subjektiivinen tieto. Asiantuntijoita voidaan tarvittaessa kutsua kertomaan jäseniä kiinnostavista asioista. Kokemuksellisen tiedon ja asiantuntijatiedon yhdistäminen on hedelmällistä. (Nylund 1999, 127.)

17 Koko kylä kasvattaa- kasvatusyhteistyöliikettä voidaan pitää vertaisryhmänä, jossa vanhemmat saavat tukea toisiltaan kasvatusasioissa. Asiantuntijaluentoja käytetään tuomaan toimintaan ammatillinen näkökulma ja laajentamaan osallistujien tietopohjaa kasvatuskysymyksissä. KKK-hanke ei kuitenkaan ole puhtaasti vertaisryhmä, koska se toimii läheisessä yhteistyössä kunnallisten viranomaisten kanssa. Hanke on ns. välittäjätaustainen vertaisryhmä, jolla on yhteistyökumppaneita sekä kolmannella sektorilla että julkisella sektorilla (Nylund 1999, 129). Se toimii eräänlaisena välittäjänä perheiden ja julkisen sektorin välillä. 3.4 Kasvatusyhteistyön kautta saatu palaute Sosiaalinen verkosto kontrolloi vanhempien kasvatustapoja ja menettelyjä. Ympäristö vaikuttaa vanhempien kasvatustyyliin antamalla palautetta - myönteistä tai kielteistä - vanhempien käyttäytymisestä kulloisessakin kasvatustilanteessa. Toisaalta ympäristö voi myös estää tunteiden avointa ilmaisua ja saada aikaan kulissien rakentamista. Ympäristö, jossa kasvatukseen liittyvistä vaikeuksista ei puhuta, lisää kasvatusvaikeuksia. (Huttunen 1991, 55.) 4 KOKO KYLÄ KASVATTAA-HANKE 4.1 Hankkeen käynnistyminen Koivukylän ja Havukosken alueilla Koko kylä kasvattaa-hanke käynnistyi Vantaalla Koivukylän keskustan ja Havukosken alueilla, joissa on yhteensä noin 11000 asukasta (Vantaan väestö 2000/2001, 7). Alue on rakennettu 1970-luvulla varsin nopeaan tahtiin, ja se on kerrostalovaltainen. Asunnoista noin 90% on kerrostaloasuntoja, ja vuokratalojen

18 osuus asuntokannasta on noin kolmannes. Lähiön sosiaalinen elämä ei käynnistynyt ongelmitta. Ongelmia pyrittiin helpottamaan yhdyskuntatyön keinoin 1970-luvulla. (Riihelä, 1997, 10.) Sittemmin alueen palveluja ja vapaaajanviettomahdollisuuksia on kehitetty, ja alueella on toteutettu monia projekteja, joilla on kartoitettu ja pyritty ratkaisemaan esiintyviä ongelmia. Koivukylän asukkaista on alle 15-vuotiaita noin viidennes, mikä on enemmän kuin Vantaalla keskimäärin. Keskitulot Koivukylässä ovat puolestaan alle Vantaan keskiarvon (Riihelä, 1997, 13). Muuttoliikettä alueella oli vuonna 2000 enemmän kuin muissa Vantaan lähiöissä (Vantaan väestö 2000/2001, 4). Maahanmuuttajien osuus alueella on suhteellisen korkea, lähes 5% väestöstä (Riihelä, 1997, 48). Alueella tehdyn asumistyytyväisyyttä koskevan kyselyn (Riihelä 1997) mukaan asukkaiden yhteishenki oli keskinkertainen, asukas- ja yhdistystoiminnan vilkkaus melko laimeaa ja asukkailla vain vähän kontakteja muihin alueen asukkaisiin (Riihelä 1997, 44-47). Kyselyn perusteella eniten alueella häiriinnyttiin ilkivallasta ja sotkemisesta, sekä päihtyneiden aiheuttamasta häiriöstä. Myös turvallisuuden parantamista alueella toivottiin (Riihelä 1997, 57.) Nopeasti syntyneessä ja kasvaneessa lähiössä ei ole yhteisöllisyyden perinteitä, sosiaalinen kontrolli on vähäistä ja erilaisia sosiaalisia ongelmia esiintyy melko paljon. Lasten ja nuorten käytöshäiriöistä huolestuneet vanhemmat ja opettajat päättivät käynnistää alueella kasvatusyhteistyöhankkeen, jonka puitteissa lasten ja nuorten häiritsevään käyttäytymiseen puututtaisiin, ja pyrittäisiin luomaan yhteisöllistä välittämistä kaikista alueen lapsista. Koko kylä kasvattaa-hankkeen (tästä lähtien KKK-hanke) peruslähtökohta on kasvatusyhteistyö alueen vanhempien sekä lasten ja nuorten kanssa toimivien ammattilaisten kesken. Yleisenä tavoitteena on lasten kasvaminen vastuuntuntoisiksi, rehellisiksi ja aloitekykyisiksi aikuisiksi. Hankkeen puitteissa on sovittu konkreettisesti säännöistä, joita kaikkien mukana olevien toivotaan noudattavan. Aikuisten tehtävänä on toimia mallina lapsille, ja toisaalta puuttua lasten tekemisiin aina, kun yhteisiä sääntöjä on rikottu. (KKK-hankkeen

19 toimintaohjelma 1999.) Käsittelen seuraavaksi hankkeen toimintaperiaatteita, organisaatiota, tavoitteita ja menetelmiä. Lähteenä näissä luvuissa on KKK-hankkeen toimintaohjelma. 4.2 Hankkeen toimintaperiaatteet ja organisaatio Toimintaperiaatteet voidaan tiivistää sanoihin rakkaus ja rajat. Lapsi ja nuori tarvitsee tunnetta siitä, että hänestä välitetään. Rakkaus ei kuitenkaan tarkoita kaiken sallimista ja ymmärtämistä. Päinvastoin, joskus suvaitsevaisuus voi tarkoittaa välinpitämättömyyttä. Lapsi tarvitsee selvät rajat, joiden sisäpuolella voi turvallisesti kasvaa. Aikuisen tehtävänä on asettaa nämä rajat ja valvoa niiden noudattamista. Yhteisesti sovitut pelisäännöt helpottavat rajojen asettamista. Hankkeen organisaation keskeinen osa on yleiskokous, joka pidetään kerran kuussa. Siihen voivat osallistua kaikki kasvatuskysymyksistä ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista kiinnostuneet aikuiset. Yleiskokouksessa keskustellaan ja se päättää toiminnan tavoitteista ja menettelytavoista. Asiantuntijoita voidaan kutsua pitämään alustuksia kasvatuskysymyksistä. Toimeenpanevana elimenä toimii yhteistyöryhmä, joka koostuu vanhemmista. Kaikki alueen koulut ovat edustettuina tässä yhteistyöryhmässä. Sitä voidaan täydentää alaprojektiryhmillä. Lisäksi alueen nuorisotoimi, urheiluseurat, kirjasto, poliisi, kaupat ja muut tahot täydentävät KKK-yhteistyöhankkeen yleisiä tavoitteita omilla toimintasäännöillään.

20 4.3 Tavoitteet ja menetelmät niiden saavuttamiseksi Hankkeen tavoitteena on luoda lapsille ja nuorille turvallinen, tukea ja vastuuta antava kasvuympäristö. Käyttäytymissäännöt sovitaan ja niiden noudattamista valvotaan yhteisesti. Yhteisistä pelisäännöistä tiedotetaan mahdollisimman laajasti esimerkiksi paikallislehtien välityksellä. Aikuiset eivät saa syytellä toisiaan lasten ja nuorten kasvatuksesta. Jokainen kasvattaja tekee virheitä, mutta virheistä pitäisi pystyä oppimaan. Lapsille ja nuorille annetaan mahdollisuus korjata ja sovittaa rikkomuksensa välittömästi. Hankkeessa noudatetaan laillisuus- ja terveyskasvatusperiaatetta. Suomen lain mukaan alle 18-vuotiailta on päihteiden käyttö ja tupakointi kielletty. Koulut, nuorisotilat ja muut julkiset paikat sitoutuvat valvomaan, että niiden tiloissa ei käytetä päihteitä. Päihteiden käytöstä seuraa aina puhuttelu, yhteydenotto kotiin ja suunnitelma siitä, mitä lapsi tai nuori voi tehdä päihteiden käytön sijaan. Kaupat ja ravitsemusliikkeet eivät saa myydä alkoholia eikä tupakkaa alle 18-vuotiaille. Kaupan kassoilla säännöt ovat näkyvästi esillä. Nuorilla saattaa olla yllättävän hatara käsitys siitä, miten esimerkiksi päihteiden käyttö tai valvominen vaikuttaa heidän terveyteensä. Valvominen vaikuttaa koulunkäyntiin, lisää levottomuutta ja vähentää keskittymiskykyä. Hankkeessa on määritelty asialliset kotiintuloajat, joiden noudattamista vanhempien toivotaan valvovan. Nuoria ohjataan vastuulliseen sukupuolikäyttäytymiseen. Liian varhaisia seksisuhteita suositellaan vältettäväksi, koska ne vaikuttavat kielteisesti lapsen kehitykseen. Laissa määriteltyjä suojaikärajoja noudatetaan tässäkin. Lasten ja nuorten näpisteleminen on tavattoman yleistä. Lisäksi monilla on hämärtynyt käsitys näpistelyn rikollisuudesta. Hankkeessa suositellaan välitöntä