Virka, laki ja vakaumus - suhtautuminen omantunnon suojaan muutoksen alla kirkossa

Transkriptio

1 1 Pekka Leino Iustitia nro 23/2008 OTT, hallinto-oikeuden ja kirkko-oikeuden dosentti Virka, laki ja vakaumus - suhtautuminen omantunnon suojaan muutoksen alla kirkossa Kirkon pyrrhoksen voitto? Käräjäoikeudesta on adventtina 2007 saatu sakkotuomiot syrjintärikoksista kahdelle papille ja yhdelle maallikolle. Eräät tuomiokapitulit ovat myös tehneet kurinpitopäätöksiä ja niitä on käsitelty hallinto-oikeuksissa. Alttariyhteistyössä naispastorin kanssa omatunnon vaikeutensa ilmaisseille miespapeille on annettu kurinpitorangaistuksia: pidätetty määräajaksi papin viran toimittamisesta ja pidätetty jopa pappisviran toimittamisesta. Kaikkia näitä yleisen mielipiteen mukaisia päätöksiä on tiedotusvälineissä käsitelty näyttävästi. Mainittujen ratkaisujen perusteina on arvattavasti piispainkokouksen intentio taivuttaa naispappeuteen torjuvasti suhtautuvat papit toimimaan vastoin omaatuntoaan, vaikka luterilaisen kirkon syntyminen palautuu kuitenkin omantunnon arkuuteen: katolinen munkki kieltäytyi omantunnon syistä hyväksymästä kirkon järjestystä. Hyvinkään käräjäoikeuden tuomiota aikaisemmasta kirkkohistoriastamme löytyy kyllä Kalajoen käräjien herännäisyyden johtomiesten, talonpoika Paavo Ruotsalaisen ja pastori Jonas Laguksen ja noin 70:n seuroihin osallistuneen syyteasia. Heitä syytettiin vuonna 1838 luvattomasta rahankeruusta ja konventikkeliplakaatin (kielsi muut hengelliset tilaisuudet kuin kirkon viralliset tilaisuudet) vastaisista teoista. Aiheen monitasoisuus ja haastavuus Virkaa, lakia ja vakaumusta koskeva aihe on ajankohtainen. Kirkon pappisvirkaan liittyvänä se on monitasoisuudessaan erittäin haastava. Aihetta on mahdollista käsitellä teologisesti tai vaikkapa kirkkopoliittisesti. Juridiselta kannalta kirkko-oikeudellisen tarkastelun lisäksi voi asian tarkastelu olla ainakin virkamiesoikeudellista, hallinto-oikeudellista, valtiosääntöoikeudellista tai myös rikosoikeudellista. Kirjoittaja on tähän valinnut kirkko-oikeudelliset lähtökohdat. Mutta juuri aiheen monitasoisuudesta johtuu, että mainittuja muitakin näkökulmia sivuan. Vaikka joudutaankin kommentoimaan erilaisia näkemyksellisiä eroja, tarkastelunäkökulma on kirkko-oikeudellisesta painotuksesta huolimatta kuitenkin vain realiteetteihin pitäytyvä: näin on päätetty mitä nyt? Näin ollen tässä virka laki ja vakaumus- tarkastelussa sivuutetaan kysymys, tehtiinkö kirkolliskokouksessa vuonna 1986 oikea vai väärä päätös. 1 Kysymys sen sijaan on siitä, tehdäänkö oikeita päätöksiä aikaisemmin tehdyn päätöksen jälkeen. Kirjoittaja on lakimies - myös oikeustieteen tutkija ja on siksi kokenut velvollisuudekseen tuoda esille asioita, joissa ei ole toimittu oikeusjärjestyksemme mukaan tai joissa jopa nimenomaan kirkko-oikeudellisesti poiketaan kirkon omista perusteista. 2 Piispainkokous valitsi syksyllä 2006 työyhteisön ongelmien hoitamisen linjauksen, jota voimassa oleva lainsäädäntö ei välttämättä olisi 1 Kirkko ja syrjintä- seminaarissa kirjoittaja totesi: Perusoikeusjuridiikan osalta naispappeusasiassa on enää kysymys tehdyn ratkaisun vaikutusten hoitamisesta. Kysymys ei ole siitä, mitä mieltä kukin naispappeuskysymyksestä on tai siitä, kuka siinä kysymyksessä on oikeassa ja kuka väärässä. Kysymys on jokaisen perusoikeuksien turvaamisesta. Näin ollen eri osapuolten perusoikeuksien joutuessa vastakkain on `tavoitteena molempien perusoikeuksien mahdollisimman täysimääräinen samanaikainen toteuttaminen`. 2 Mm. Leino: Ykseys vai yhdenasianliikkeet? (Oikeus 2/2006) ja kirjoittajan eriävät mielipiteet ns. Heikan työryhmän mietinnöstä tuomiokapitulin antamaan lausuntoon sekä tuomiokapitulilta pyydettyyn lausuntoon Hyvinkään syyteasiassa.

2 2 vaatinut. Traagista valitun toimintalinjauksen hyväksymisessä on, että äänin 10-9 jätettiin piispainkokouksen selontekoon välillisen syrjinnän luonnehdintaan teksti osapuolten yksimielisellä tahdolla pyritään tekemään työvuorojärjestelyjä naispuolisen papin tai naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien toiveiden mukaisiksi näiden sukupuolen tai vakaumuksen perusteella. Tämän selontekoon sisältyvän luonnehdinnan mukaisesti on työvuorojärjestelyt tulkittu kielletyiksi ja lainvastaisiksi. 3 Ihmetystä onkin herättänyt piispainkokouksen valmistusvaliokunnan (ptk s. 52) toteamus siitä, että on mahdollista, että piispainkokouksen suosituksenluonteisen päätöksen lopullinen oikeutus ratkaistaan tuomioistuimissa erilaisten prosessien myötä. Toisin sanoen piispainkokous on ollut valmis suosittelemaan ratkaisua, jonka laillisuudesta ei ilmeisesti ole edes oltu täysin varmoja. Syrjinnän tunnusmerkistön täyttymiseksi yhteiskunnan määrittelyjenkin mukaan on edellytettävä sitä, ettei eriarvoiseen asemaan saattamiselle ole hyväksyttäviä syitä. Vaikka kirkolliskokous pappisvirkaa koskenutta päätöstä tehdessään edellytti kirkon pappisvirkaa koskeneessa ratkaisussa vähemmistöön jääneiden toimintavapautta, ei ilmeisestikään kyseistä vakaumusta enää pidetä hyväksyttävänä syynä tasavertaiseen kohteluun. Kirkon nekään jäsenet, jotka eivät omantunnon syistä pidä naispappeutta Raamatun mukaisena, eivät kirkon omien selvitysten mukaan ole harhaoppisia. 4 Näin ollen ilman hyväksyttävää syytä ei samassa kirkossa tunnustuksen mukaan uskovia jäseniä voida saattaa eriarvoiseen asemaan. Kirkkoa sitoo oman tunnustuksensa mukaan uskovien jäsentensä yhdenvertainen kohtelu perustuslain 22 :n mukaisin velvoittein. Kirkon on turvattava myös näiden jäsentensä kirkon tunnustuksen mukaisen uskonnon harjoittamisen mahdollisuus niin, ettei heitä velvoiteta osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen perustuslain vastoin 11 :n 2 momentin säännöksiä tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan vastaisesti aseteta heidän vapaudelleen tunnustaa uskontoa muita kuin sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tahi muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Perustuslain 22 edellyttää myös näiden kirkossa vakaumukselliseen vähemmistöön jääneiden, kirkon opin mukaan uskovien jäsenten ja työntekijöiden, perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamista kirkolta. Nämä perusoikeudet ovat toteutettavissa luomalla vaihtoehtoisia järjestelyjä siten, ettei myöskään naispastoreiden perusoikeuksia loukata. Vaikuttaa ilmeiseltä, että piispainkokouksen selonteosta johtuen kirkollisia viranomaisia on johdettu ratkaisuihin, joita joudutaan puimaan yksittäisten kirkon jäsenten oikeusturvan takaamiseksi kansallisissa tuomioistuimissa ja mahdollisesti myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Tuomioistuinten on vaikea käsittää kirkon tunnustuksen sisäisten omantunnon kysymysten teologista ulottuvuutta ja fakta-aineistonkin käsittelyssä on vaikeata havaita kirkkopoliittisista syistä johtuvia provokaatioita. Vaikka syrjintä on käsitteenä lainsäädännössäkin laaja, se on kirkon selvityksissä ymmärretty yksipuolisesti. Valittu linjaus ei ole yhteensopiva kirkon omiin, kirkko-oikeudellisiin perusteisiin nähden. Kirkon ykseys käsitteenä edellyttää uskonyhteisölähtökohtaa. 5 Kirkon ykseyttä ei voida toteuttaa omiatuntoja pakottamalla. Sellainen ykseyden vaaliminen ei ole kirkon ykseyden vaalimista ollenkaan. Kun kirkon ykseyttä vaaditaan kirkon järjestyksen tottelemisena, on tämä johtanut kirkon pappeuden teologisen ymmärtämisen supistumiseen sen pappeuden käsittämiseksi lähinnä vain virkatehtävien täyttämiseksi tai niiden laiminlyömiseksi. Papin keskeisten työtehtävien hoitamisesta häviää pappeuteen välttämättä kuuluva uskonnon harjoittaminen. Hallinto- ja perusoikeusasiantuntijoilta on tiedusteltu kieltäytymisistä omantunnonsyistä alttariyhteistyöstä, 3 Mm. työoikeuden professori Seppo Koskisen mukaan näin ei ole asian laita (Kyrkpressen ). 4 Esim. piispainkokous syyskuu 2006, ptk s Esim. piispainkokous syyskuu 2006, ptk s.239 ja 241.

3 3 mutta he eivät välttämättä edusta asiantuntemusta sakraalien toimitusten kirkko-oikeudellisesta ulottuvuudesta, vaan kykenevät tarkastelemaan näitä ongelmia pelkästään virkamiesoikeudellisista lähtökohdista. Tällöin vastauksia saadaan yleisvirkamiesoikeudellisista lähtökohdista, kuten keskeisten virkavelvollisuuksien hoitamisen velvoitteesta ja jonkun tehtävän suorittamisen laiminlyömisestä. Omantunnonkysymysten kirkko-oikeudellisessa tarkastelussakin tietenkin lähtökohtana on papillisten tehtävien hoitaminen, mutta tällöin kirkon opin ja tunnustuksen mukaisten teologisten edellytysten on oltava kunnossa. Virkamiesoikeudelliseen ajattelutapaan on johtanut halu sitoa papin toiminta tiukasti yhteiskunnan säätämään yleiseen lainsäädäntöön. Pappeutta, joka on teologinen käsite, ei voida kuitenkaan tunkea pelkkään ahtaaseen virkamiesoikeuteen, niin kuin ilmeisen tarkoitushakuisesti nyt on haluttu tehdä. Presidentti Martti Ahtisaari kertoi viime juhannuksena ilmestyneen Opettaja-lehden haastattelussa rauhansovittelutyöstään ja luonnehti työtään sovittelijana sanoen ymmärtäneensä tehtäväkseen kannustaa, tukea ja rohkaista. Vaikken olekaan saanut kutsua naispappeuskysymyksen eri näkemysosapuolten välisen kiistan sovittelijaksi, minusta jokaisen kirkon jäsenen velvollisuutena on pyrkiä toimimaan periaatteessa presidentti Ahtisaaren kertomalla tavoin rauhan rakentajana tässä kirkkoa repivässä riidassa. Martti Ahtisaaren mukaan sovittelutyössä tarvitaan herkkyyttä ja suoruutta, analyysin taitoja ja kykyä tehdä päätöksiä. On opittava sanomaan vaikeita asioita ystävällisesti pitäen myös mielessä, että kertaus on opintojen äiti. Kirkon ykseyden vaaliminen on rauhan rakentamista Viittasin jo aiheen monitasoisuuteen ja haastavuuteen. Monitasoisuuteen kuuluu, ettei viimeaikaista huolestuttavaa kehitystä pappeutta/kirkon pappisvirkaa koskevassa kiistassa voida käsitellä vain kiistan yhden osapuolen kannalta eikä niinkään, että virkaan ja vakaumukseen nykyisessä kirkollisessa tilanteessa löytyisi jokin helppo ratkaisu. Kun tarkasteltavana on virka ja vakaumus rinnakkaisina, ovat viime aikojen tapahtumat merkinneet, että näiden kahden käsitteen välinen suhde on muuttunut ajankohtaiseksi dilemmaksi: on melkein kysyttävä, olisiko näiden kahden käsitteen keskinäinen suhde muutettava kysymykseksi: virka vai vakaumus? Ollaanko pian absurdilta paradoksilta näyttävässä tilanteessa: Jollakulla on kyllä virka, mutta ei tunnustuksen sisällä oikeaa vakaumusta, mutta jos jollakulla on tunnustuksen sisällä oikea vakaumus, ei ole virkaa? 6 Kysymys saattaa olla jonkinlaisesta Pandoran lippaasta, jonka avaaminen sisältää osaksi arvaamatontakin. Kuitenkaan kirkkoa repivässä kiistassa ei ole mahdollista päästä nykyisessä tilanteessa parempaankaan ilman asioiden käsittelemistä niiden oikeilla nimillä. Kysymys ei syvimmältään kuitenkaan ole vain jonkun yksittäisen papin vakaumuksesta tai hänen papin virastaan, vaan niistä kirkon jäsenistä, joiden mielestä kirkolliskokouksessa tehty päätös pappisviran avaamisesta naisille on vastoin kirkon oppiperustaa ja perustuu virheelliseen raamattukäsitykseen. Otsikko, virka ja vakaumus, sisältää jännitteen, jonka merkitystä ei kirkossakaan ole täysin käsitetty. Kirkon ulkopuolelta on vaikeampaa huomata, että kysymys on pohjimmiltaan kirkon sisäisestä, kirkon oppiin liittyvästä kiistasta ja raamattukysymyksestä. Suuremmassa mittasuhteessa kirkon ykseyttä särkeväksi asia on tullut, kun erilaisista vakaumuksista johtuvaa kiistaa on alettu siirtää ns. Pilatuksen ratkaistavaksi. Koska kysymys on uskonnonharjoittamiseen liittyvistä omantunnonasioista, kiista ei syvimmältään kuitenkaan ole maallisen oikeuden ratkaistavissa. Keskelle ajankohtaisen kiistan ydintä johtava aiheemme on laaja siinäkin mielessä, että kirkossa myös käsittelyssä oleva selvitystyö suhtautumisesta samaa sukupuolta oleviin saattaa liittyä 6 Oikea tarkoittaa tässä yhteydessä kirkon perinteisen virkakäsityksen mukaista vakaumusta, joka sekin on todettu eri yhteyksissä kirkon tunnustuksen mukaiseksi ja siten oikeaksi.

4 4 aiheeseemme. Sama perusproblematiikka viran ja sen hoidon sekä vakaumuksen välillä vallitsee tämänkin kysymyksen suhteen, mutta tässä yhteydessä ei ole mahdollista sitä kysymystä tarkastella lähemmin. En varsinaisesti käsittele tätä kysymystä tässä yhteydessä senkään vuoksi, etten ole osallistunut aiheesta järjestettyihin seminaareihin. Kuitenkin vaikuttaa ilmeiseltä, että kirkossa naispappeuteen liittyvässä ongelmassa valittu ratkaisumalli on samalla kannanotto tähän kirkkoa repivään toiseen kiistaan. Kysymys on kirkon Raamatun mukaisen opin ja kirkon tunnustuksen merkityksestä ja siitä, mitä kirkon opin ja tunnustuksen piiriin sisällytetään. 7 Syrjintää ei saa kirkossa sallia - perustuslaki ja eräät tavallisetkin lait sen kieltävät Syrjiä ei saa sukupuolen perusteella. Mutta sukupuoleen perustuva syrjintä ei ole ainoa kielletty syrjinnän muoto. Perustuslain 6 :n mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan myöskään mm. uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella. Lisäksi perustuslain 11 :n mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Siihen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole myöskään velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Naispastoreiden syrjimistä sukupuolen perusteella ei voida siten pitää hyväksyttävänä ja tällaisen syrjimisen estäminen ja siitä huolehtiminen, ettei näin tapahtuisi eivät voi olla väärin. Kuitenkin syrjintää voi olla sekin, että vain naispastoreiden perusoikeuksista huolehditaan. Näin ollen eivät piispainkokouksen asettaman työryhmän ehdotukset eivätkä piispainkokouksen sen perusteella antama selontekokaan ole ratkaisu naispastoreiden kanssa uskonnonharjoittamistilanteessa olevien omantunnonkysymykseen. Työryhmä oli asenteellinen tai valikoiva siinä, ettei kirkossa suoraa tai välillistä syrjintää ole esiintynyt vain suhtautumisessa naispastoreihin, vaan syrjinnän kohteiksi ovat joutuneet myös naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat kirkon jäsenet, papit ja maallikotkin. Kuitenkin, myös kirkko voi itse syrjiä päätöksillään vakaumukselliseen vähemmistöön jääneitä jäseniään. Sekin on syrjintää, jollei tähän syrjimiseen puututa. Myös tällaisen syrjinnän esiin tuomiseen on oikeus ja velvollisuus, sillä siitä vaikeneminen voi olla syrjintää. Kirkossa ei voida hyväksyä sellaistakaan syrjintää, jota ihmisten säätämät lait eivät edes tunnista syrjinnäksi Kirkko toteuttaa uskonyhteisönä rakkautta lähimmäiseen. Vastoin kirkon olemusta on lähimmäisen vahingoittaminen (syrjiminen), jossa hänen hyväänsä ei oteta huomioon tai hänen oikeuksiaan poljetaan. Tämä merkitsee kirkossa syrjimisen käsitteen ulottumista vielä pitemmälle tai syvemmälle kuin maallisen yhteiskunnan säätämät lait voivat koskaan ulottua. Syrjintäkäsite on kirkossa laaja-alaisempi ja käsittää myös lainsäädännön ulkopuolelle jäävän lähimmäisen syrjimisen. Syrjiväksi täytyy kirkossa nähdä sellainenkin lähimmäisen väärä kohtelu, jota ei ole kriminalisoitu tai laissa määritelty syrjinnäksi. Vaikka se ei olisikaan lain mukaan tuomittavaa, kirkon omista perusteita käsin ei tällainenkaan syrjiminen voi olla hyväksyttävää. Virka, laki ja vakaumus- tarkastelussa tehtyjen päätösten arvioinnissa on siten tarkasteltava kirkossa tehtyjä syrjintää koskevia selvitystöitä ja niistä tehtyjä johtopäätöksiä, ovatko ne olleet oikeita. 7 Lisävalaistusta kirkon tunnustuksen juridiseen merkitykseen tulee epäilemättä antamaan TT Arto Seppäsen Lapin yliopistossa tarkastettava kirkko-oikeuden alaan kuuluva väitöskirja Tunnustus kirkon oikeutena, Tunnustuksellisten pappien oikeudellinen asema. Kirjoittaja on kyseisessä väitöksessä tiedekunnan määräämä vastaväittäjä.

5 5 Kirjoittaja on aikaisemmin eri yhteyksissä 8 ilmaissut näkemyksenään, etteivät ne ole kaikilta osin olleet juridisesti eivätkä varsinkaan kirkko-oikeudellisesti oikeaan osuneita. Tämän vuoksi arvioidaan vuosina piispainkokouksen toimesta päätettyjä menettelyitä, erityisesti kirkko-oikeuden mutta myös perusoikeusjuridiikan ja yleisen syrjintälainsäädännön osalta. Myös tuomioistuinten toiminta on inhimillistä toimintaa ja voidaan kysyä, voivatko valitut ratkaisumallit kirkon omista perusteista käsin edes johtaa oikeudenmukaisiin lopputuloksiin. 9 Onkin vakavasti kysyttävä, onko kirkollisessa päätöksenteossa haluttu nähdä kirkon virkaa koskevan kirkon omaan vähemmistöön kuuluvien jäsenten ja työntekijöiden pakottaminen toimimaan vastoin omaatuntoa niin tärkeäksi, että tämä on haluttu toteuttaa turvautumalla kirkon omista kirkko-oikeudellisista lähtökohdista nousevien periaatteiden sijasta virkamiesoikeudellisin ja jopa rikosoikeudellisiin sanktioihin? Jos kuitenkin samalla poljetaan kirkon tunnustuksen mukaan uskovien kirkon jäsenten ja työntekijöiden uskonnon ja omantunnon vapautta, eivät nämä sanktiotkaan vapauta kirkkoa moraalisesta vastuusta. Kirkko ristitulessa Kirkko on mediassa saatettu naispappeuskysymyksessä yli kahden vuosikymmenen ristiaallokon jälkeen piispainkokouksen parin kolmen viime vuoden selvitystyön aikana ja sen jälkeen vaatimusten ristituleen. Yleinen media on keskittynyt esittämään lähinnä kannanottoja, jotka ovat yleisen mielipiteen mukaisia. Tuskin ilmaisen väärin kirkollista tiedottamista, jos sanon, että kirkolliset viranomaiset ja tiedottajat ovat seuranneet tiedotusvälineiden ja yleisen mielipiteen vaatimuksia. Otan jonkinlaiset ääriesimerkit, molemmat tulevat tavallaan kirkon ulkopuolelta ja yhtä repivinä, toinen tärkeän yleisen median edustajalta ja toinen kirkosta jo aikaa sitten eronneen teologin kynästä. Päätoimittaja Tapani Ruokanen 10 purkaa pettymystään: 1 Naispappeus hyväksyttiin 1986, mutta yhä vihitään papeiksi miehiä, jotka syrjivät ammattisisariaan. Käsittämätöntä. Miten työnantaja voi ottaa töihin heitä, hyväksyä jatkuvan toiminnan omia päätöksiään ja lakia vastaan? Vain kirkossa voi kieltäytyä työstä vetoamalla omiin mielipiteisiin. Muualla tällainen asenne johtaisi nopeasti potkuihin. Tämä on mahdollista, koska yksiselitteisiä, selkeitä päätöksiä ei ole kyetty aikanaan tekemään. Ja nyttemmin johtajuus on hukassa. 2 Kirkon julkisista viesteistä päällimmäisenä on vähemmistön vaatimus oikeudesta syrjiä sukupuolen perusteella. Uskottavuus on vielä heikompi kuin vaalit hävinneillä suurilla hallituspuolueilla, jotka nekin lupasivat kuusi hyvää ja kaksi kaunista vaikka olivat juuri vallassa ja oikeutettuja jakamaan ne. Kirkon eetos ja käytännön elämä ovat pahasti ristiriidassa, kun yksinkertaista asiaa ei voida ratkaista selkeästi ja lopullisesti. Keinot siihen ovat olemassa, kyky ja halu hukassa. Nynnyt vallassa sielläkin. Toista puheenvuoroa, puolustuspuhetta aivan melkeinpä päinvastaiselta suunnalta, voidaan siteerata. Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon (STLK) pastori Markku Särelä 11 vetoaa rakkaisiin ystäviin, teihin, jotka kansankirkossa vastustatte niin sanottua naispappeutta. Särelä kirjoittaa siitä, että aito luterilainen kirkko ja sen yhteys on menetetty jo ajat sitten. Näin asiaa kommentoi Särelä: Olette menettäneet aidon luterilaisen kirkon ja sen yhteyden. Augsburgin tunnustus sanoo: `Kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä yksimielisesti puhtaan ymmärryksen mukaisesti evankeliumi saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan jaetaan`. (VII uskonkohta, saksalaisen tekstin mukaan, käännös Särelän). 8 Mm. kirjoittajan eriävä mielipide tuomiokapitulin työryhmämuistiosta antamaan lausuntoon sekä puheenvuoro Kirkko ja syrjintäseminaarissa. 9 Uskonnon- ja omantunnonvapauden suojaa ei voi käyttää väärin. Kenenkään Raamattuun sidottu omatunto ei voi/saa toimia niin, että hän tarkoituksellisesti pyrkii loukkaamaan tai halventamaan toista. Toisaalta kirkon perusteiden vastaista on myös, jos kirkonkin tekemät ratkaisut ymmärretään oikeutukseksi loukata toista - tai niiden perustella vaaditaan toimimaan vastoin omaatuntoa. Esivallan miekkakin on oikeassa tehtävässään estäessään toisen vahingoittamista, mutta tämä miekkakaan ei voi/saa toimia yksipuolisesti tai mielivaltaisesti valikoiden rankaisemisessaan. 10 Suomen Kuvalehti, Jälkiruokanen 13/ , s Concordia-lehti 2/2007, s

6 6 --- Vetoan niin sanotun naispappeuden torjujiin. Älkää pyrkikö siihen, että saisitte kansankirkossa jonkin suojaisen nurkan yhteisessä discordiassa: Se on epäjohdonmukainen ratkaisuyritys. Ajatelkaa loppuun asti, mitä merkitsee kieltäytyminen yhteistyöstä ns. naispapin kanssa, jos kuitenkin samalla olette valmiita yhteistyöhön ns. naispappeuden hyväksyvien miespappien ja sen päättämän kirkon kanssa. Jos yhteistyöstä kieltäytyminen rajoittuu naissukupuoleen ja vain oppikokonaisuuden (corpus doctrinae) yhden jäsenen (unus articulus: de ministerio ecclesiastico) yhteen osaan (una particula: de sexu pastoris), teidän on vaikeata puolustautua sukupuolista syrjimissyytettä vastaan. Kirkkoa ammutaan kovin panoksin joka laidalta. Tapani Ruokasen oma käsitys kirkon eetoksesta vaikuttaa modernista ajattelutavasta huolimatta kuitenkin luvalla sanottuna hämärältä. Kirkko ei todellakaan ole julkisesti viestittänyt vähemmistön vaatimuksesta oikeudesta syrjiä sukupuolen perusteella. Ennemminkin Ruokasen toimittajan vapaudella edustamat näkemykset ovat löytäneet vastakaikua julkisessa viestinnässä kirkossa ja yhteiskunnassa. Näyttäisi myös siltä, ettei mitenkään voi olla oikea todistus näistä hänen lähimmäisistään hänen väitteensä, että kysymys olisi yksiselitteisesti vain naispastoreiden syrjinnästä ja eräiden miespappien työstä kieltäytymisestä vedoten (pelkästään) omiin mielipiteisiin. Hän ei näytä pitävän mitenkään syrjivänä julkista vetoamistaan, ettei sellaista miestä, jonka mielipide asiassa on ns. kirkon perinteinen, saisi edes vihkiä papiksi, olkoonpa muuten miten kunnollinen tahansa. Markku Särelä puolestaan haluaisi ilmeisesti totaalikieltäytymistä kaikesta yhteistyöstä kirkon oppikokonaisuuden osaakin muuttaneiden ja sen hyväksyneiden miespappienkin kanssa, koska kirkko on periaatteessa ja käytännössäkin poikennut opistaan yli sadan vuoden ajan. Särelän näkemystä voisi luonnehtia jossakin mielessä aika lailla johdonmukaiseksikin. Mutta onko se sittenkään ratkaisu ongelmaan? Kirkosta lähteminen ei näet ole kaikille yhtä helppo tai oikeana pitämä ratkaisu kuin se ehkä hänelle on ollut. Ongelma on siinä, että kirkon aikaisemmalla virkakannalla olevat haluavat nimenomaisesti pitää kiinni kirkon opista eivätkä pidä - niin kauan kuin evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan - oikeana kirkkonsa jättämistä, vaikka katsovatkin joutuneensa kokemaan kirkossa syrjintää, jota ei kuitenkaan haluta yleisesti nähdä syrjinnäksi. Särelän tavoin ajattelevat pitävät raamatullisesti vähänkin mauttomaksi tullutta suolaa pilaantuneena ja vain poisheitettäväksi kelpaavana. Ajattelutapa kaikesta raamatullisista lähtökohdistaan huolimatta ei oikein näytä istuvan kirkolliseen tilanteeseen. Jos jokaista Raamatun kohtaa koskevan tulkintaerimielisyyden vuoksi olisi perustettava uusi kirkkokunta, ei ainakaan raamatullinen ekumeeninen toiminta tätä kautta vahvistuisi. Tänä päivänä on Suomessa tavallista ymmärtää evankelis-luterilainen kirkko Ruokasen tavoin lähinnä instituutioksi, jonka on automaattisesti noudatettava yhteiskunnallisia vaatimuksia ja normeja. Tämän yleisen käsityksen mukaan kaikki yhteiskunnallisen moraalin ja sen kautta yhteiskunnan lainsäädäntöön velvoittaviksi normeiksi tulevat pykälät koskevat kirkkoa ja sitä myös velvoittavat. 12 Kirkossa saatetaan teoriassa myöntää periaatteessa voivan olla jotakin sellaista, missä kirkko ehkä saattaisi voida poiketa yhteiskunnan tunnustuksesta. Koska kirkossa ei vain uskota löytyvän tarvittavaa määräenemmistöä sen päättämiseksi, mikä ymmärretään kirkon omaksi, ratkaisuksi nähdään sitten kirkkoon tuotavana se sama moniarvoisuus, joka yhteiskunnalle eri näkemyksiä edustavien ihmisten yhteenliittymänä ilman muuta kuuluukin. Vaikka kirkossa on ilmennyt halua tulkita kirkon tunnustukseen mahtuvaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja opillisiakin 12 Tilannetta kuvaava on Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanin (lähinnä oikeuspositivismia edustava näkemys) voimakas puuttuminen kirkon turvapaikan hakijoiden suojaamistoimenpiteisiin ihmetyksin, voiko kirkko yllyttää suoraan lain rikkomiseen. Kun piispa Björkstrand on tuonut keskustelussa esiin lain eettisyyttä korostavan näkökohdan kansalaistottelemattomuusvelvoituksin, on Kekkonen tarttunut kirkossa esiintyvän epäloogisuuteen siinä, että myös kirkko on omaa kirkollista vähemmistöään vaatinut omantunnonasiassa eettisistä arvoista piittaamatta lainkuuliaisuuteen. (Jukka Kekkonen Aamulehti ).

7 7 näkemyksiä, ei tähän suvaitsevaisuuteen ole kuitenkaan haluttu sisällyttää kirkon oman vähemmistön erilaista näkemystä kirkon pappisvirasta. Ajattelutavaksi on muodostunut, että jos kirkko itse määrittelee tai tulkitsee oppinsa kannalta jonkin ongelmallisemman kohdan (esim. kysymys naisten pappeudesta tai samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen tai siunaaminen) yhteensopiviksi yhteiskunnallisten normien kanssa, merkitsee tämä ilman muuta oikeutusta ratkaista tarvittaessa myös pelkästään yhteiskunnan normein ja vaikka pakkotoimin kaikkinainen Raamattuun tai omaantuntoon vetoaminen. Tämä epäilemättä synnyttää myös yhteiskunnassa käsitystä siitä, että yhteiskunnallakin on lupa puuttua kirkon sisäisiinkin asioihin tai ainakin odottaa kirkon sisäisissä asioissa kirkon yhteiskunnan kannalta myönteisiä kannanottoja, kunhan päätökset vain kirkon hallinnossa tehdään muodollisesti oikein. Olenkin esittänyt retorisen kysymyksen, onko kansankirkkomme palaamassa eräällä tavoin valtiokirkoksi varsinaisen kirkko-oikeuden hävitessä ja kirkon turvautuessa vain yhteiskunnassa hyväksyttyihin yleisiin normeihin 13. Tarvitaan herkkyyttä ja suoruutta, analyysin taitoja Varmaan on niin, että olemme kirkkona paljon suuremman ongelman edessä kuin vain kyselemässä käräjäoikeuksien odotussaleissa tai hallinto-oikeuksien kirjaamoista, kuka on tehnyt väärin ja ketä pitäisi rangaista kirkollisesti kurittamalla ja odottamalla hyväksyykö yhteiskunta kirkollisen ratkaisun muutoksenhaussa vai ei. Tuomioistuimet vastaavat tietenkin niihin kysymyksiin, joita sieltä kysytään. Mutta ovatko niille esitetyt kysymykset edes oikeita ja voivatko ne edes toimivaltansa puitteissa arvioida asian ongelman kirkko-oikeudellisia ulottuvuuksia? Ne voivat tarkastella asiaa lähinnä virkamiesoikeudellisesti, mutta kirkon oppia koskevassa tai ainakin sivuavassa asiassa kysymys ei ole vain virkamiesoikeudesta. Onko forum, johon kirkko on kiistan ratkaisussa pannut toivoansa, sittenkään oikea? Menevätkö regimentit sekaisin ja kirkon omista toimista johtuen? Tuomioistuimet pyrkivät riippumattomina ratkaisemaan asioita voimassa olevan lainsäädännön mukaan puuttumatta kirkkopoliittisiin kiistoihin. 14 Tuomioistuimet tulkitsevat kuitenkin yhteiskunnan lainsäädäntöä yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevan oikeuspoliittisen suuntauksen mukaisesti. Tämä taas käytännössä merkitsee sitä, että vastauksia haettaessa tuomioistuimista kirkonsisäisiin kirkon oppia koskeviin asioihin ratkaisuksi tulee vaikkei tuomioistuin sinänsä haluaisi ottaa kantaa kirkonsisäisiin kiistoihin - se kirkonsisäinen kirkkopoliittinen mielipide, joka vastaa yhteiskunnassa vallitsevaa käsitystä. Kiistan vai kirkkotaistelun alku? Kirkossa toimittiin pitkään kirkolliskokouksen marraskuun 6 päivänä vuonna 1986 naispappeuden hyväksymispäätöksen yhteydessä hyväksymän ponnen 15 hengessä ristiriitoja välttäen. Vuonna Pekka Leino: Oikeus 2/2006. On lisäksi kysyttävä, onko kirkon tunnustuksen tilalle astumassa kirkolle ohjaavammaksi moniarvoisen yhteiskunnan tunnustus? 14 Myös Euroopan neuvoston suositus 1804/2007 ( Dokuments/ AdoptedText/taO7/EREC1804.htm) puoltaa sitä, etteivät yhteiskunnalliset instituutiot puutu kirkoille kuuluviin asioihin. (esim. 10. Governance and religion should not mix. Religion and democracy are not incompatible, however, and sometimes religions play a highly beneficial social role. --- ja: 17. Nor do may states allow the dissemination of religious principles which, if put into practice would violate human rights.--- ) 15 Kirkolliskokous hyväksyessään perustevaliokunnan mietinnön n:o 1 siihen sisältyvine kirkkolakimuutosehdotuksineen, jotka kirkkolakiin säädetyiksi tulleina merkitsivät pappisviran avaamista naisille hyväksyi myös piispa Yrjö Sariolan ehdottaman ja piispa Paavo Kortekankaan ym. kannattaman seuraavan lisäponnen äänin 85-9: Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus

8 8 käynnistyi prosesseja Oulun ja Turun arkkihiippakunnan pastoreiden Juhana Pohjolan ja Sakari Korpisen Helsingin Mellunkylän seurakunnassa piispa Eero Huoviselle tekemästä pyynnöstä olla osallistumatta Luther säätiön jumalanpalveluksen ehtoolliselle sekä eräistä Itä-Suomessa sattuneista yhteistyöstä naispastoreiden kanssa kieltäytymisistä. Piispainkokous asetti työryhmän ja se laati muistion, jonka pohjalta sitten piispainkokous antoi tilannetta kärjistäneen selontekonsa. Piispainkokouksen toimesta teetettyjen selvitysten ja selonteon pyrkimyksinä voidaan pitää kirkolliseen vähemmistöön kuuluvien pappien painostaminen yhteistyöhön naispastoreiden kanssa vaikka vastoin heidän vakaumustaan uhalla, että muutoin kirkon hallinnossa turvaudutaan rankaisutoimenpiteisiin, vaikka työryhmän tehtäväksi annossa näkökulman piti olla työsuojelullinen ja myös heidän vakaumuksensa huomioiva. Jo tätä ennen piispat olivat ilmaisseet, etteivät vihi papeiksi muita kuin alttariyhteistyöhön naispastoreiden kanssa sitoutuvia. 16 Kirkon yli 20 vuotta sitten tekemässä ratkaisussa ei kuitenkaan ollut kysymys pakottamisesta tai painostamisesta, vaan siitä, että tilaa tässä kysymyksessä annetaan kaikille toimia vakaumuksensa mukaisesti. 17 Ajankohtaisena asiana on ollut esillä naispappeuskysymyksen sellainen selvittäminen, jossa yksi perusoikeus on nostettu muiden perusoikeuksien yläpuolelle tai ennemminkin sen on katsottu jollakin tavoin kumoavan muita perusoikeuksia. Esimerkkinä tästä käy piispainkokouksen pöytäkirjan 6 :n kohdalla oleva selostus: On mahdollista, että piispainkokouksen suositusluonteisen päätöksen lopullinen oikeutus ratkaistaan tuomioistuimissa erilaisten prosessien myötä. Prosessiin ryhtyvien on kuitenkin hyvä tutustua etukäteen asian valmistelussa syntyneeseen materiaaliin ja siitä tehtyihin johtopäätöksiin. 18 Hyvinkään käräjäoikeuden tuomion jälkeen ei kannata ihmetellä veneen kallistumista siihen suuntaan, mihin sitä tietoisesti on kallistettu. Toivoa tietenkin sopii, ettei vene ns. hörppää, sitä varmaankaan ei ole toivottu. Kirkossa on totuttu siihen, että asioita tarkastellaan kirkko-oikeudellisesti. Kirkolle on luotu lainsäädännöllinen autonomia niin, että kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita (KL 2:2). Luonnollisesti kirkon on ajateltu myös tulkitsevan sitä koskevia asioita itse. Ja tämä tietenkin muodostuu lainkäyttöviranomaistenkin kannalta opillisin kiistoihin liittyvissä asioissa ongelmaksi, koska arvellaan kirkon jo ratkaisseen tällaiset kysymykset itse. Nimenomaan piispainkokouksen virkakysymykseen liittyviä ongelmia selvittämään asetetun työryhmän jättämän mietinnön 19 ja etenkin piispainkokouksen asiasta antaman selonteon jälkeen on tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen. Ponsiteksti sisältyy ao. kirkkolakimuutosta koskevaan hallituksen esitykseen eli sisältyy lainvalmistelutöihin (HE 7/1987 vp.). 16 Vrt. jännitteeseen, joka syntyy Schmalkaldenin opinkohtaan (Vihkimys ja virkaan kutsuminen 3) ja sen selostukseen nähden siitä, että piispojen kieltäytyessä vihkimästä pappeja seurakunnat voivat itse vihkiä tarvitsemiaan pappeja. On myös huomattava, että kirkolliskokouksen mietinnössään n:o 1/1986 perustevaliokunta toteaa, että pappisviran avaaminen naisille on monelle omantunnonkysymys: Perustevaliokunta pitää selviönä, että pappisviran avauduttua naisille erilaisissa valinnoissa ja ehdollepanoissa noudatetaan kirkkolain mukaisia menettelyjä ja virkaylennysperusteita. Ketään ehdokasta ei saa syrjiä hänen virkakäsityksensä tai sukupuolensa perusteella (s. 4). 17 Kirkolliskokouksen ponsipäätös, Pappisliiton ajo-ohjeet, pappeuden naisille avaavaa kirkkolakimuutoksen eduskunnan täysistuntoja valiokuntakäsittely jne. 18 Tätä vastaavasti Kirkon tiedotuskeskuksen lehdistä saksitusta: Piispa toivoo oikeudesta pontta naispappien asemalle. Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka toivoo, että maallinen oikeus saisi kirkkoa jakavan naispappikysymyksen lopullisesti ratkaistua. Parikymmentä vuotta olemme odotelleet, että tilanne asettuisi uomiinsa, ja kun se ei ole asettunut, niin näyttää siltä, että tälle asialle haetaan oikeudellista ratkaisua. Heikka kuvaa tilannetta käymisvaiheeksi, koska laintulkinta on yhä mittaamatta korkeimpia oikeusasteita myöten. Hän ei osaa ennakoida, miten mahdollinen tuomio naispapin syrjinnästä vaikuttaisi esimerkiksi kirkon jäsenistöön. (Suomenmaa ). 19 Piispainkokous perusti työryhmän kartoittamaan, mitä ongelmia johtamisen, työyhteisöjen ja työterveyden tai työhyvinvoinnin kannalta syntyy tilanteissa, joissa 1) henkilö omantunnon vakaumuksen perusteella kieltäytyy tai pyrkii painokkaasti välttelemään työtehtäviään tai yhteistyötä, 2) joku työtovereista tai seurakuntalaisista jatkuvasti ja painokkaasti kiistää

9 9 näkemyseroista johtuneita yhteistyöstä kieltäytymistilanteita saatettu poliisikuulusteluihin ja mahdollisiin syyteharkintoihin sekä kurinpitomenettelyihin. 20 Maalliset viranomaiset ovat näin ollen käynnistyneisiin prosesseihin saaneet selvitystyönsä pohjaksi kirkossa laaditun selvityksen, jonka mukaan piispainkokous on mm. pitänyt työvuorojärjestelylistajärjestelyjä sukupuolista tasaarvoa koskevien säännösten vastaisina. 21 Nimenomaan teologien olisi käsitettävä käyttöön otettujen ratkaisumallien kestämättömyys kirkkoopilliselta kannalta. Kirkko ei mitenkään voi olla ajamassa pois tai painostamassa omia jäseniään, jotka vakaumuksensa mukaan nimenomaan haluavat uskoa kirkon tunnustuksen mukaisesti, vaan asiaan on löydyttävä parempi tie. Valittu ratkaisumalli on väärä siinäkin mielessä, että vain kirkkoon tuoduille harhaopeille on kirkon historiassa ollut ominaista ensin vaatia tilaa kirkossa ja myöhemmin edellyttää uudelle käsitykselle/opille yksinoikeutta ja sokeata kuuliaisuutta. Yhteiskunnan viranomaisten ja tuomioistuinten on vaikea yhteiskunnassa voimassa olevaa lainsäädäntöä soveltavina käsittää kirkkopoliittiselta pohjalta perusteltujen selontekojen yms. luonnetta ja korjata asioita. Kun syystä tai toisesta kirkonsisäinen keskusteluyhteys on katkennut tai sitä ei haluta ylläpitää, ovat asiat ajautuneet yhteiskunnallisten normien kautta yhteiskunnan orgaanien avulla ratkaistaviksi. Yhteiskunnan tuomioistuimilla toki on toimivalta yhteiskunnallisten lakien soveltamisalalla, mutta ratkaisematta tällöin kuitenkin jää, toteuttaako kirkko näin toimiessaan uskonyhteisönä kirkon oikeutta. Kohteleeko kirkko oikeudenmukaisesti omaa vähemmistöään? Uhrataanko yksilöt, kirkon tunnustuksen mukaan uskovat jäsenet, sijaiskärsijöiksi ongelmassa, jota kirkko ei joko voi tai halua ratkaista? Työvuorolistajuridiikkaa käyttäen voidaan jokainen torjuvasti naispappeuteen suhtautuva saattaa (provosoivastikin) tilanteeseen, jonka perusteella syrjintäprosessi tai kurinpitomenettely, jonka tuloksena papilta saadaan laillisesti parin kolme prosessin jälkeen pappeus pois. 22 Mutta ratkaiseeko kirkko tämänkaltaisilla menettelyillä mitään ongelmaa? 23 Piispat, ja kirkolliset luottamushenkilöt eivät ole tunteneet tarvetta puuttua kirkolliseen mielipidevähemmistöön kuuluvien vakaumuksen loukkaamisiin. Syrjinnästä silloinkin on kysymys, yksilöistä ja heidän perusoikeuksiensa kannalta vakavasta asiasta, elinkeinosta, maineesta sekä heidän raamatuntulkintansa tavoin palveluksiaan toivovista seurakuntalaisista. 24 yhden tai useamman työntekijän ammatillisen identiteetin oikeutuksen tai 3) työnantaja velvoittaa tai painostaa työtehtäviin, jotka ovat henkilön oman vakaumuksen vastaisia, ja ehdottamaan toimenpiteitä ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi tai niiden aiheuttamien haittojen minimoimiseksi. Tämän työryhmän selvityksistä sekä piispainkokouksen syksyllä 2006 antaman selonteon johdosta kirjoittaja on eri yhteyksissä ilmaissut, ettei voi olla perusoikeusjuridiikan enkä kirkko-oikeudellisin perustein samalla kannalla. Työryhmä ei ole paneutunut mm. siihen, mitä työhyvinvointiin vaikuttavat kohdan 3 mukaiset toimenpiteet. Tältä osin asia ei ole tullut kirkossa omantunnon asiaksi. 20 Eräät oikeusoppineet, mm. työoikeuden professori Seppo Koskinen (Kyrkpressen ), ovat kuitenkin pitäneet kirkon linjauksia liian yksipuolisina, laki vaatii myös vakaumuksen kunnioittamista. Hän ei ole myöskään työvuorolistaoja pitänyt lain vastaisina. 21 Tasa-arvolakia ei lain soveltamisalasäännöksenkään mukaan sovelleta uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Juha Seppo kirjassaan Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa, Helsinki 2003, s viittaa Uskonnonvapauskomitean varsin laajaan uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen määrittelyyn (uudessa UskVapL:ssa). Niillä tarkoitetaan uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin uskonnollisiin perusteisiin pohjautuvaa toimintaa, joka ilmenee kultissa sekä muissa yksityisissä, yhteisöllisissä ja julkisissa uskonnon harjoittamismuodoissa. Piispainkokous on yhden äänen enemmistöllään tehnyt selkoa, että työvuorojärjestelyt jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin nähden ovat tasa-arvolain vastaisia. 22 Tällaiseen menettelyyn on viitattu mm. pastori Jari Rankisen tapauksen yhteydessä hänen kirkkoherransa toimesta. 23 Perustalehden kirkkoherroille tekemän kyselyn mukaan kolmasosa kirkkoherroista ottaisi vakaumuksen huomioon työjärjestelyissä Perusta 6/2007, s Miespappeuden kannalla olevien seurakuntalaisten määräksi on arvioitu noin 13 % kirkon jäsenistä eli lukumääräisesti yhden melko isokokoisen hiippakunnan verran kirkon (elämää keskivertoa enemmän tuntevaa?) jäseniä, joista kaikki eivät tosin koe omantunnonkysymykseksi osallistumista naispastoreiden toimittamiin jumalanpalveluksiin tai muihin kirkollisiin toimituksiin. Voidaan myös tietenkin kysyä, ovatko 87 % kirkon jäsenistä selvillä siitä, että ns. naispappeuskysymyksellä on myös kirkon oppiperustaan liittyvä kytkentänsä?

10 10 Toisaalta on sitten kiistan selvittelyssä nimenomaan kysyttävä myös vakaumukseensa vetoavien oikeutuksesta toimia juuri niin kuin he ovat toimineet, kieltäytymisistä naispastorin kanssa yhteisistä jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista. Tätä oikeutusta on kuitenkin tarkasteltava myös kirkko-oikeudellisista eikä vain virkamiesoikeudellista lähtökohdista, niin kuin nyt on tehty. Kun on peräänkuulutettu joustavuutta, olisi sitä osoitettava molempien osapuolten taholta. Omantunnonasioissa joustavuusraja tosin on ilmaistu Raamatussa, mutta kun kysymys on työhön liittyvistä järjestelyistä, voisiko kuitenkin omantunnon lisäksi olla kysymys myös siitä, että omatunto voisi puolin ja toisin sallia lähimmäisenkin huomioon ottamisen? Jollei kirkossa voida teologisista asioista keskustella ja ratkaista ongelmia teologian pohjalta, syö tämä väistämättä kirkon omia perusteita. Omantunnonasioissa on oltava rehellisiä. Siksi tässä yhteydessä on ihmetellen tuotava esiin myös se, miksi omantunnonkysymys yhteistyöstä kieltäytymisenä on noussut esiin miltei yksinomaan naispappeuskysymyksessä. Eikö loogista olisi, että omatunto reagoisi myös muunlaisiin tilanteisiin, joissa olisi havaittavissa raamatunvastaisuutta? Miksi ei omantunnonsyistä ole ilmennyt enemmän yhteistyöstä kieltäytymistä kirkon tunnustuksen vastaisia käsityksiä esittäneiden pappien kanssa tai eronneiden vihkimisestä kieltäytymisiä ym. Tähän voidaan lisätä, että vastaisuudessa on arvatenkin odotettavissa samankaltaisia tilanteita sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvissä kysymyksissä. Tuomiokapitulien tutkittavina on ollut kirkon opetuksesta poikenneita pappeja koskevia kanteluasioita, mutta esille ei ole tullut yhteistyöstä kieltäytymisiä näiden miespappienkaan kanssa alttariyhteistyöstä. Tosin aivan tuore tapaus on Porvoon hiippakunnasta, jossa miespastori sai piispalta kirjallisen huomautuksen siitä, että oli epäviisaasti asettanut kollegalleen ja seurakuntalaisilleen vaatimuksia vastoin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen määräyksiä. Ruotsinkielisissä TV-uutisissa oli tosin virheellisesti mainittu, ettei toinen miespastori, jonka käsityksistä parisuhteensa rekisteröineiden kirkollisesta siunaamisesta oli ollut erimielisyyttä, olisi saanut ehtoollista. Tämä oli kyllä saanut ehtoollista, mutta myös kehotuksen parannuksen tekemiseen. 25 Voisiko viimeksi mainitussa tapauksessa olla avainta tämän paradoksin käsittämiseen: yhteistyöstä kieltäytynyt pastori sai huomautuksen, mutta toisen papin käsityksiä ei selvitelty. Rivipapin ei voida edellyttää puuttuvan tilanteisiin, joissa piispojen olisi toimittava, etenkin, jos tästä puuttumisesta seuraamuksena ei ole odotettavissa muuta kuin huomautus, varoitus, virantoimituksesta pidättäminen määräajaksi, viraltapano, pappisoikeuksien menettäminen määräajaksi tai kokonaan taikka rikossyyte. Selvää ainakin on, että edellä kerrotunlaisia tilanteita, jotka liittyvät kirkon oppiin, Raamattuun ja omantunnonkysymyksiin, ei voida syvimmältään saada ratkaistuksi käräjätuvissa eikä kurinpitorangaistuksinkaan. Jos papin omantunnonkysymyksiä koetetaan myös selittää pois omantunnon käsitteen vesittämisellä tai muuten kiertämällä, liikutaan myös teologisesti väärällä perustalla. Luterilaisessa kirkossa omastatunnosta puhuttaessa on tietenkin edellyttävä Raamattuun sidottua omaatuntoa, muuten kompassi näyttää minne hyvänsä. Omassatunnossa ei ole kysymys jälkiruokasmaisesti työstä kieltäytymisestä vetoamalla omaan mielipiteeseen. Minkälaista syrjintää kirkossa on ollut naispappeuskysymykseen liittyen? Tiedotusvälineistä ja viranomaispäätöksistä on voitu lukea, että syrjijöitä ovat hallinto-oikeuksien ja muiden tuomioistuinten sekä tuomiokapitulien päätösten mukaan olleet eräät miespastorit, jotka ovat kieltäytyneet jumalanpalvelusyhteistyöstä naispastoreiden kanssa. Mahdollisesti syrjijöiden lista laajenee poliisikuulustelujen seurauksena. Mutta onko tämä koko totuus siitä, minkälaista syrjintää kirkossa on? Biskopen gav skriftlig anmärkning till kaplan Halvar Sandell (Kyrklig tidningstjänst ) ja Kyrkpressen Kirjoittaja on laajemmin tarkastellut asiaa puheenvuorossaan Kirkko ja syrjintä seminaarissa

11 11 Vaikka omaantuntoon vetoaminen ei olekaan ilmeisesti kirkossa juuri nyt kovin korkeassa kurssissa, teen kuitenkin omantunnonkysymyksen siitä, ovatko naispappeuteen kielteisesti tai pidättyväisestikin suhtautuvat saaneet kokea tasa-arvoista kohtelua kirkon hallinnon viranomaisissa esim. virkoja hakiessaan vai onko heitä saatettu kirkon työssä eriarvoiseen asemaan tai perusteetta julkisesti huonoon valoon? Jos yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta tältä osin olisi rikottu, mihin oikeutus tämänkaltaiseen menettelyyn perustuisi? Onko heistä kaikissa tilanteissa kirjoitettu oikeudenmukaisesti lehdissä? Jos ei ole, onko kirkon puolelta oikaistu tällaisia seurakuntien tai kirkollisten järjestöjen työntekijöitä koskevia vääristeltyjä kirjoituksia? Voisiko olla vieläpä niin, että yhdenvertaisuuslakiin nähden ristiriitaisesti olisi hallinnollisin ohjein kehotettu asettamaan tai asetettu kirkon työntekijöitä eriarvoiseen asemaan mielipiteensä tai vakaumuksensa vuoksi? Miten on, olisiko luterilaista kirkkoa syntynyt ilman Martti Lutherin vetoamista Raamattuun sidottuun omaantuntoon vastoin kirkon päättämää järjestystä? Vaikka omaatuntoa voidaankin oikeutetusti sinänsä yksilötasolla pitää epävarmana mittarina, ei se kuitenkaan kirkon uskonyhteisöasioissa ole vailla merkitystä, sillä kristityn omatunto on sidottu Jumalan sanaan. 27 Uskonyhteisössä toimintamalli on puhdas omatunto eikä vain kenen tai minkä tahansa omantunnon mukaan. Omatunto on sidoksissa kirkon tunnustukseen, Raamattuun ja sen mukaiseen oppiin. Kysymys ei siten ole Jälkiruokasen terminologiaa käyttäen jonkun omista mielipiteistä. Martti Lutherin omantunnonkysymystäkään ei ratkaistu lopulta käräjillä, vaan sen oikeellisuus ratkaistiin omissatunnoissa. Yhdenvertaisuuslain syrjinnän määrittelyjen mukaan syrjintä ei kirkossa ole voinut olla vain yhdensuuntaista. Syrjinnän käsitettä on nimittäin tarkasteltava niin, että samat lait koskevat kaikkia. Laissa syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan suotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa (välitön syrjintä). Välillinen syrjintä puolestaan tarkoittaa sitä, että näennäisen puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa jonkun erityisen epäedulliseen asemaan muihin vertailun kohteena oleviin nähden, paitsi jos säännöksellä, perusteella tai käytännöllä on hyväksyttävä tavoite ja tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat asianmukaisia ja tarpeellisia. 28 Syrjintää on myös häirintä, jolla tarkoitetaan henkilön tai ihmisryhmän arvon tai koskemattomuuden tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista siten, että luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri. Syrjintää on myös ohje tai käsky syrjiä. Miten on, ovatko kirkon aikaisemmalle kannalle virkakysymyksessä jääneet saaneet nauttia yhdenvertaisesta kohtelusta verrattuna uudella kannalla oleviin? 27 Katekismus 1948, s. 29: 16. Omatunto. Omassatunnossamme puhuu Jumalan ääni. Omatunto valvoo mielialaamme ja vaatii meitä tekemään, minkä tiedämme oikeaksi, mutta kieltää meitä tekemästä, minkä tiedämme vääräksi. Kristitylle Jumala on sanassaan ilmoittanut, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Omantunnon toiminta osoittaa meille, että joka hetki olemme Jumalan kasvojen edessä. Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä. Apt. 24:16. On väärin ja turmiollista toimia omaatuntoaan vastaan. Martti Luther Wormsin valtiopäivillä. 28 Piispainkokouksen asettama pappisvirassa toimimista selvitellyt työryhmä tosin piti välillisenä syrjintänä mm. esimiehen alaisensa omantunnon arkuudesta johtuvaa papin virkaan kuuluvien tehtävien tilannekohtaista järjestelyä. Kirkolliskokous on kuitenkin vuonna 1986 naispappeusratkaisun yhteydessä edellyttänyt mielipidevähemmistöön kirkon virkaratkaisussa jääneiden toiminnan ja kirkon eri virkoihin nimittämisen mahdollisuutta. Eikö enemminkin kirkolliskokouksen ponnessaan ilmaisemaa tahtoa voisi pitää yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuna hyväksyttävästä tavoitteesta johtuvana sekä tavoitteen saavuttamiseksi käytettäviä keinoja asianmukaisina ja tarpeellisina? Kirkolliskokouksen kirkon vähemmistön hyväksyvää kantaa voisi siten pitää perusteena poikkeuksen tekemiselle vähemmistösuojalle eikä niin kuin kirkossa nyttemmin on toimittu! Miksi tällaisten uskonvakaumuksen suojaamistavoitteiden saavuttamiseksi tehtyjä järjestelyjä pitäisi pitää syrjivinä? Työryhmä ja piispainkokouksen mahdollisimman niukka enemmistö ovat kuitenkin ilmeisesti tulkinneet asian päinvastoin: Koska naispappeus on hyväksytty, seuraa siitä oikeutus tarpeen mukaan kohdella vaikkapa epäoikeudenmukaisesti kirkolliseen vähemmistöön jääneitä.

12 12 Herkkyyttä osapuolten kipuihin Kukaan kirkossa ei varmaankaan haluaisi syrjiä. Naispastoreiden kanssa yhteistyötä karttavatkaan eivät mielestään syrji. He ovat vain omassatunnossaan arkoja toimimaan yhdessä naispastoreiden kanssa uskonnonharjoittamistilanteessa, jumalanpalveluksessa tai kirkollisessa toimituksessa. Heidän ja kirkon hyvin pitkäaikaisen tulkintakäytännön tukeman Raamatun tulkinnan mukaan on osa kirkon papistosta väärin perustein vihitty pappisvirkaan. Tämä aiheuttaa omantunnon tuskia joillekin kirkon jäsenistä ja työntekijöistä. Tietenkin tällainen tilanne on kaikkien kannalta kiusallinen ja ikävä. Juuri siksi poliisilla tai erottamisella uhkaamisen sijasta olisi oltava joustovara. Jos kysymys ei ole huonosta käyttäytymisestä, puolin eikä toisin, olisi ymmärrettävä, ettei kysymys ole henkilön tai tehtävänkään halveksimisesta, vaan omaantuntoon sattumisen syy-yhteys löytyy rakenteelliselta puolelta. Omantuntonsa kanssa kamppailevan ongelma on hänen suhteessaan Jumalan sanaan eikä suhteessa henkilöön. Se, että kysymys ei ole relaatiosta henkilö-henkilö tulee ymmärrettävämmäksi, jos asiaa tarkastellaan historiallisesta perspektiivistä käsin. Tarkoitan tällä tilannetta samojen työtovereiden kesken ennen vuotta 1986 ja sen jälkeen. Asennemuutos ei johdu henkilöstä tai suhtautumisesta henkilöön, vaan siitä, että kirkossa on tehty teologinen päätös. Syrjintäsäännökset puolestaan lähtevät siitä, että kysymys on kahden yksilön välisestä asiasta. Osapuolia on kannustettava, tuettava ja rohkaistava Papiksi vihittyjen naisten on vaikea olla kokematta loukkaavana asennetta, jossa heidän pappeutensa kirkon päätöksistä huolimatta kyseenalaistetaan yhteistyön karttamisena naispastorin toimittamista kirkollisista papin tehtävistä kieltäytymisin. Tästä aiheutuva kiukku käynnistää ilmiantoja ja johtaa vetoamisiin yhteiskunnallisiin rankaisunormeihin tai vaatimuksiin sanktioista väitetyistä virkavelvollisuuksien vastaisista virkatehtävien laiminlyömisistä. Kysymys ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole henkilöistä, vaan kirkon tekemästä teologisesta ratkaisusta. Papiksi vihittyjen naisten osalta on todettava, että heillä on vapaana toiminta-alueenaan koko kirkko kaikkine yksikköineen. Heidän kipunsa syrjinnän tuntemuksissaan kohdistuu (vain) niihin kirkon jäseniin ja työntekijöihin, jotka eivät pidä kirkon yli 20 sitten tekemää ratkaisua oikeana. Näistäkään eivät suinkaan kaikki tuo esiin erilaista vakaumustaan, vaan joko kärsivät omassatunnossaan asiasta tai sitten vain ovat muuten hiljaa sitä mieltä. Kirkko näyttäisi nyt sallivan vain jälkimmäisen vaihtoehdon. Kysymys on ollut eräiden naispastoreiden kokemista loukkauksista yksittäistapauksissa. Muuten naispastorit ovat saaneet vapaasti ja kirkossa laajan hyväksynnän kohteina tehdä työtänsä. Heidän pappeutensa vuoksi omantunnonkysymys on kuitenkin herännyt seurakunnissa vain yksittäistapauksissa sekä joissakin kirkollisissa järjestöissä sekä niiden ollessa osallisina seurakunnissa järjestetyissä tilaisuuksissa. Kirjoittaja ei ole itse pappisvirkaan liittyvän muutoksen vuoksi joutunut kirkon hallinnossa lakimiehen työssään tilanteisiin, joissa olisi joutunut henkilökohtaisesti ottamaan kantaa omantunnonkysymyksenä jumalanpalveluksen tms. toimittamiseen nimenomaan pappina. Maallikkona on siten vaikeata hahmottaa sellaisen papin tilannetta, joka joutuu konkreettisesti ratkaisemaan omantuntonsa mukaan, voiko hän osallistua sakraaliin toimitukseen yhdessä naispastorin kanssa. Kokeeko hän syyllistyvänsä samalla pappina väärin perustein järjestettyyn jumalanpalvelukseen osallistumiseen tai muuten vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen? On tietenkin vaikeata heittää kivellä, kun ei itse ole ollut samassa tilanteessa.