Turun yliopisto, proseminaaritehtävä, essee Vastaanottaja: Risto Hämäläinen Suorittaja: Merja Vilenius 54071

Transkriptio

1 Turun yliopisto, proseminaaritehtävä, essee Vastaanottaja: Risto Hämäläinen Suorittaja: Merja Vilenius MODERNI MAAILMA HAHMOTTUU: ROMANTIIKKA Caspar David Friedrichin maalaus Vaeltaja sumujen yllä toimi alkusysäyksenä koko romantiikan alulle. Siinä 1800-luvun tyylikkäästi puettu mies kävelykeppeineen tuijottaa myrskyävään mereen ja sen kaukaiseen saareen. Romantikot pakenivat siis arkea mielikuvitukseen, mystiikkaan ja menneisyyteen. Romantiikka toimi vastauksena vuosisadan alun tilanteeseen tai se oli pikemminkin loputon määrä yksilöllisiä vastauksia alati muuttuvaan tilanteeseen. Jo valistusaika kätki tunnetusti sisäänsä järkeä ja tieteitä kritisoivia aineksia. Varsinkin Rousseau ilmaisi varsin pessimistisen näkemyksen länsimaiden kulttuurisesta tilasta. Kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden parissa luvuilla Saksassa vaikuttanut Sturm und Drang-liike puolestaan piti sisällään jo monia romantiikankin omaksumia ihanteita. Vaeltaja sumujen yllä katselee meren kuohuihin ja samalla etsii jotakin syvempää sieluntilaa. Sanat romanttinen ja romantiikka tuovat usein ensinnä mieleen rakkaustarinat, kuutamomaisemat ja kynttiläillalliset. Romantiikaksi kutsuttu kirjallinen ja maalaustaiteen suuntaus kuvasi toki niitäkin, mutta myös paljon muuta. Romantiikkaa on luonnehdittu vastareaktioksi valistusajan järkeä korostavalle, uskonnonvastaiselle ja tieteiden tärkeyttä painottavalle suuntaukselle. Tietyssä mitassa tämä varmasti on totta. Romantiikka oli kulttuurinen ilmiö, joka kosketti yhtä lailla tieteitä, taiteita kuin pienten saksalaisvaltioiden kulttuuripolitiikkaakin. Se ei siis ole yksinomaan tieteenhistoriaan liittyvä ilmiö, joskin heijastuu myös siinä. Ei ollut olemassa vain yhtä yhtenäistä romanttista asennetta, eikä romantiikan aatteiden monimuotoisuutta voida pelkistää yhteen yksinkertaiseen kaavaan. Kuten ajan kirjailijat huomauttivat, sana romantiikka omaksuttiin vain sen takia, ettei ollut muutakaan sanaa määrittelemään sitä, mikä ei ollut aikaisemmin määriteltävissä. Romanssi- termiä oli alun perin

2 käytetty keskiajan Ranskassa erottamaan kansankieliset laulut latinankielisistä, eikä tämä merkitys ollut kokonaan kadonnut. Tosin keskiajan kirjallisuuden ja taiteen 1700-luvulla kokema uusi arvonnousu kuului vain yhtenä osana kaikkien maiden ja aikojen, myös klassisen antiikin, kaikkien taiteiden täydelliseen uudelleenarviointiin. Romantiikan nimellä kulkeva aatesuuntaus ja kulttuurinen liike syntyi Saksassa suhteellisen suljetun akateemisen piirin keskellä. Saksasta aate levisi Ranskaan ja Englantiin, jossa se saavutti mm. runoilijoiden ja taidemaalareiden suosiota. On hyvä muistaa, että romantiikkaakaan ei ollut kaiken kattava opillinen muoti, vaan osa aikakauden ajattelijoista pysyi hyvinkin uskollisina valistusajan pyrkimyksille. Romantiikan vaikutus näkyi ehkä kaikkein voimakkaimmin Saksassa, mutta sielläkin sen aika oli ohi 1830-luvulla. Keskieurooppalaisen romantiikan ensi airueita oli saksalaisen J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, kuolettavasta rakastumisesta kertova kirjeromaani (1774). Romantiikka kuvasti tunnetta ja mielikuvitusta. Arkipäiväisyyksiä paettiin eksoottisille seuduille, villiin luontoon, menneisyyteen ja mystiikkaan, rauniolinnoille ja kuutamoisille hautuumaille. Haluttiin kuvata poikkeusyksilöitä ja luovaa taiteilijaa pidettiin jumalaisen inspiraation vallassa työskentelevänä nerona. Runo, satu ja historiallinen romaani olivat romantiikan suosimia kirjallisuudenlajeja. Romanttinen filosofia oli usein hankalaa: terminologia oli mutkikasta ja kielikuvat hyvin abstrakteja. Saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer, joka on tutkinut romantiikan filosofista aspektia teoksessaan Truth and Methode kirjoittaa seuraavasti: Thus science of hermeneutics as developed by Schleirmacher in his debate with pholologists F.A. Wolf and F. Ast, and futher elaborated in Ernesti`s theological hermeneutics is not, then, just one more stage in history of the art of understanding. The universality of this problem shows that understanding has become in a new sense, and hence theoretical reflection acguires a new significance.

3 Romantiikan lähtökohta onkin luonteeltaan idealistinen. Idealismi oli ollut vieras ajattelutapa kautta 1700-luvun. Tiettyjä uskonnollisia ja mystisiä liikkeitä sekä yksittäisiä ajattelijoita lukuun ottamatta 1700-luvun opilliseen kenttään ei idealismin edustajia kuulunut. Idealistinen aateperintö puolestaan juontuu viime kädessä Platonin ideaopista. Romantikot eivät nimittäin mitanneet taiteen, kirjallisuuden ja musiikin arvoa ennalta määrättyjen sääntöjen pohjalta, vaan kunkin yksilöllisen esteettisen vastaanottokyvyn mukaan. He olivat haluttomia hyväksymään ohjenuorakseen muuta kuin oman sisäisen vakaumuksensa. Kun uusklassisen suuntauksen edustajat olivat tavoitelleet tyyliä, joka persoonattomassa selkeydessään ilmentäisi yleispäteviä ja ikuisesti pitäviä totuuksia, romantikot halusivat ilmasta vain omia äärettömän monimutkaisia tunteitaan, uskonkäsityksiään, toiveitaan ja pelkoja. John Constable sanoi, että maalaaminen oli hänelle yhtä kuin tunne, ja Caspar David Friedrichin mukaan taiteilijan ainoa laki olivat hänen omat tunteensa. Runoilija Charles Baudelaire (1821-!867), joka myös oli aikansa huomattavin ja arvostelukykyisin kuvataidekriitikko, huomautti myöhemmin, että romantiikka ei ilmene aiheenvalinnassa eikä totuudellisuudessa, vaan tuntemistavassa. Romantiikan ajattelijat hakivat innoituksensa kuitenkin lähempää kuin Platonin ideaopista. Esimerkiksi saksalaisen filosofi Immanuel Kantin ajattelusta. Hyvin karkeasti sanottuna Kantin lähtökohta oli seuraava: ihmiset eivät kykene saamaan tietoa asioista sinänsä (das Ding an sich), vaan kaikki havaitsemamme perustuu siihen, että on olemassa tiettyjä sielun kykyjä, jotka jäsentävät havaitsemamme. Näitä sielun kykyjä (tai kategorioita, kuten Kant niitä nimitti) olivat muun muassa ajan ja ulottuvuuden tajuaminen. Kanttilaisittain ajatellen maailma on meille sellainen kuin aistimme sen esittävät. Näin myös esimerkiksi tieteen peruprinsiipit kuuluvat ihmisluontoon sisäisinä järjestävinä ominaisuuksina. Gadamerilaisittain tieteen peruprinsiipit ovat vieraantumista (alienation) Yhdestä, Korkeimmasta Olennosta ja se kuuluu osana ihmisluonnon elämään. Tästä tulemme siihen lähtökohtaan mikä on keskeistä romantikoille. Esimerkiksi J.G. Fichte hyväksyi näkemyksen, että todellisuus on yhtä kuin ihmisen oma itseys. Samaan johtopäätelmään tulee Gadamerkin uskonto on sisäistä itsensä tuntemista. Sielu ja sen havainnot ovat todellisia; materiaalisesta maailmasta sielun ympärillä tiedetään vain sellaisia asioita, mitä sielu suostuu käsittelemään. Fichte oletti, että ihmisen sisin

4 minuus kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa. Ihmisen olemus on siis pohjimmiltaan pyrkimystä johonkin, vastaavasti pysähtyminen on pahuutta. Tästä Fichten ajatuksesta toinen romantiikan edustaja Friedrich von Shelling edelleen kehitti näkemyksen, jonka mukaan kaikki olemassaolo perustuu hengen ykseydelle eli universaaliin ihmisluontoon. Tällä hän tarkoitti sitä, että kaikki maailmassa on pohjimmiltaan sielullista. Aine on vain sielun yksi olemusmuoto. Aine on kuitenkin vähemmän sielullista kuin henki. Toisin tavoin ilmaistuna luonto on osa Henkeä, joka koko ajan kehittyy tietoisuudessa eteenpäin. Kaikkein korkeimmassa muodossaan henki ilmaisi itseään filosofiassa ja taiteissa. Luonto on Shellingille arvokas asia sinänsä, kun taas Fichte ajatteli, että luonto rajoittaa ihmistä. Taiteissa esimerkiksi luonnokselle annettiin uusi arvo. Sitä pidettiin kaikkein spontaanisempana muotona. Se paljasti mahdollisimman selvällä tavalla sen minä taiteilijan kosketuksessa oli yksilöllistä. Yhtä yksityiskohtainen, jopa idiosynkraattinen maailmankuva saattoi välittyä myös yksityiskohtaisista, persoonattoman tarkoista maalauksista ja piirustuksista, jotka kertoivat taiteilijan yliherkästä reaktiosta luonnonmuotojen ihanuudelle esimerkkinä Saksan nasareenien tuotanto. Näin monimutkaisessa ja selvästi ristiriitaisessakin tilanteessa romantiikan syvimmän olemuksen määritteleminen tuntuu vaikealta. Eräitten ajattelijoiden mukaan aine koostui eri voimien välisistä jännitteistä; tai hengen vastakkaisista pyrkimyksistä. Esimerkkinä käytettiin usein sähkövirtaa: samalla tavoin kuin sähkövirta syntyi kahden navan välillä olevasta jännitteestä, myös aine syntyi henkeen kuuluvista ristiriidoista. Niinpä romantiikan asenteet estivät yhden yhtenäisen tyylin kehittymisen. Romantiikka ei ollut vain vastareaktiota tai jatkoa aikaisimmille tyyleille. Pikemminkin niin, että uusklassismin rauhallisesta keskuksesta säteili lukuisa joukko yksilöllisiä tyylejä. Uusklassismia ei hylätty se vain pirstoutui. Vaikka romantiikka olikin vastaliike valistuksen järkeä korostavalle ajattelutavalle, ei romantiikkaakaan hylännyt järkeä. Järki kuitenkin ymmärrettiin uudella tavalla. Jos koko maailma oli sielullinen, silloin maailmaan kuuluivat myös sielun kaikki kyvyt: muisti, mielikuvitus ja järki.

5 Romantiikan aikana syntyi myös uudenlainen järjen ihailu. Ajateltiin, että vain joillakin huippufilosofeilla tai taiteilijoilla järki oli kehittynyt täyteen mittaansa. Nämä ihmiset olivat neroja ja nerouden käsite syntyi. Nerouden käsitteessä yksilö ja yksilöllisyys korostuivat. Sielullisuutta taiteissa pidettiin tärkeänä. Taideteoksen tuli avata portti vaikkapa kukan tai maiseman sisäisten merkitysten tajuaminen. Luonnon keskipisteenä oli ihminen, sillä vain ihmisessä oli henki tietoisella tasolla. Romantiikka saattoi tulkinnasta riippuen saada joko radikaalin tai konservatiivisen suunnan poliittisessa ajattelussa. Yhtäältä esimerkiksi Schelling ajatteli, että ihmisen olemassaolon tarkoituksena oli täydellistää oma henkisyytensä. Tämä tapahtui parhaiten jos onnistuttaisiin perustamaan kansainvälinen kaikkien valtioiden liitto. Se takaisi yhteisen lainsäädännön kaikille valtioille ja se kautta saavutettaisiin ikuinen maailmanrauha. Tämän päivän kontekstissa YK:n asema on kyseenalainen ja romantiikan virtausten ikuista maailmanpoliittista rauhaa tuskin saavutetaan eli voidaan kysyä mitä romantiikka meille antoi? Ainakin se antoi uusia käsityksiä tunteen ja järjen vastakkainasettelusta. Henki nostettiin korkeammalle tasolle kuin järki, mutta järjen merkitystä ei silti olla unohdettu. Romantiikka loi tietä subjektiivisuuden käsitteelle ja nykypäivän historiatieteissä sitä voisi verrata esimerkiksi mikrohistorialliseen tutkimukseen, jossa yhtä yksilöä ja hänen elämänkohtaloaan saatetaan tarkastella historiallisen tarkkuuden periaatteella mikrohistoriallisesti. Nerouden käsite mielestäni on tullut jäädäkseen erityisesti korkeakulttuurissa nerojen asemaa on korostettu, vaikka populaarikulttuurin tutkimus on tuonut murrosta näkökulmiin ja nostanut esille uusia kysymyksiä neroudesta. LÄHTEET: Gadamer, Hans-Georg: Truth and Method. Second, Revised Edition. Transl. Joel Weisheimer & Donald G. Marshall. New York: Continuum, New York. Originally publ. Wahrheit und Methode (1960) Honour, Hugh & Fleming, John :Maailman taiteen historia, Hong Kong 1992 Torus-verkkokurssin luentomateriaali internetlähteet: