Biolääketieteet. Työryhmän osallistujat

Transkriptio

1 Biolääketieteet Työryhmän osallistujat Johanna Myllyharju, Oulun yliopisto (puheenjohtaja) Lauri Aaltonen, Helsingin yliopisto Juhani Knuuti, Turun yliopisto Eero Vuorio, Biokeskus Suomi Minna Komu, Oulun yliopisto (asiantuntijasihteeri) A. Tutkimus-, kehitys-, ja innovaatiotoiminnan (TKI) toimintaympäristön muutosten merkitys tieteenalalle Suurin ja merkittävin yksittäinen muutos tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan toimintaympäristössä on ollut yliopistolain uudistus. Yliopistolain uudistus toi mukanaan paljon mahdollisuuksia, mutta myös potentiaalisia huonoja puolia. Uudistuksen myötä yliopistot ovat uudistaneet strategiansa ja määritelleet tutkimuksensa painoalat, mutta strategioiden toimeenpano on toistaiseksi ollut melko hidasta. Yliopistojen hallituksiin on onnistuneesti valittu erittäin korkean profiilin omaavia henkilöitä ja heidän laaja-alainen osaamisensa tulisikin hyödyntää vielä nykyistä paremmin strategioiden toimeenpanossa. Työryhmän mukaan yliopistoilta puuttuu rohkeutta koskea olemassa oleviin rakenteisiin. Lisäksi strategian toteutuksen jalkauttaminen organisaation kaikille tasoille koetaan tärkeäksi, esimerkiksi luomalla strategiatyöpajoja. Huolta aiheuttaa lisäksi niiden tutkijoiden toimintaedellytykset, joiden tutkimus ei ole aivan yliopiston strategian keskiössä. Työryhmä pitää kansainvälisen vertaisarvioinnin ulottamista suomalaiseen tutkimusjärjestelmään 1990-luvulla suurena vahvuutena. On varmistettava, että kilpaillusta tutkimusrahoituksesta tehtävät päätökset myös uuden yliopistolain myötä perustuvat kansainväliseen vertaisarviointiin. Ulkopuolisia arviointikäytäntöjä tulisi sisällyttää myös yliopistojen sisäisen tutkimusrahoituksen jakamiseen, koskien esimerkiksi tutkijakoulupaikkojen allokointia yliopistoissa. Mikäli yliopistojen perusrahoitukseen mahdollisesti siirtyviä tutkijakoulupaikkoja ei yliopistojen sisällä kilpailuteta ja arvioida, niin tohtoriohjelmien nykyinen korkea taso voi heikentyä. Erityistä huolta on syytä kantaa pienistä tieteenaloista ja niiden verkostomallisten tutkijakoulujen tulevaisuudesta. Työryhmän mukaan EU direktiivit sekä erityisesti niiden tiukka tulkitseminen Suomessa hankaloittaa innovaatiotoimintaa. Esimerkiksi yhteisrahoitteisten tutkimusprojektien toteutus koetaan lähes mahdottomaksi, koska hankkeet eivät saa tuottaa kohdennettua hyötyä mukana oleville yrityksille. Tämä lähtökohta vaikeuttaa tutkijoiden mahdollisuuksia perustutkimuksen havaintojen jatkojalostamiseen eli translationaalisen tutkimuksen tekemiseen. Tämä ongelma ei rajoitu pelkästään biolääketieteeseen, mutta biolääketieteen alalla ongelma on merkittävä. Yliopistoilta tarvitaan selvästi parempia tukitoimia innovaatioiden eteenpäin viemiseksi, erityisesti parempaa osaamista kansainvälisessä innovaatiotoiminnassa. Työryhmä kaipaa asennetta, jossa tutkijoihin pidetään aktiivisesti yhteyttä mahdollisten innovaatioiden tunnistamiseksi. Esimerkiksi huippuyksiköihin, mutta myös muihin aktiivisiin toimijoihin, olisi hyvä olla säännöllisesti yhteydessä tutkimustulosten ja niiden hyödyntämispotentiaalin kartoittamiseksi. Bibliometristen analyysien perusteella suomalaiset eivät ole huonoja patentoinnissa, mutta omaavat vielä suurempaa potentiaalia. Korkealaatuisessa tutkimuksessa kilpailu on kovaa ja patentoinnin tulisi 1

2 mahdollisimman vähän viivästyttää tulosten julkaisemista. Yliopistojen sitoutuminen tähän on tärkeää, jotta tutkijoiden halukkuus käynnistää keksintöjen suojaus ei kärsisi. Strategisen huippuosaamisen keskittymien eli SHOK-hankkeiden perustaminen tarjoaa uudenlaisen mahdollisuuden tutkimusyksiköiden ja yritysten tiiviiseen ja pitkäjänteiseen yhteistyöhön. Kuitenkin SHOK-hankkeet saivat työryhmältä myös arvostelua osakseen. Niihin suunnattu raha on poissa tutkimuslaitosten ja yliopistojen rahoituksesta, eikä niihin ole onnistuttu houkuttelemaan biolääketieteen alan huippututkijoita. Korkeatasoisen tutkimuksen takaaminen SHOK-hankkeissa edellyttäisi tieteellisen vertaisarvioinnin (mieluiten kansainvälisen) periaatteiden noudattamista. B. Tieteenalan kehitys ja kansainvälinen taso Suomalaisten menestyminen erittäin kilpailluissa European Research Council (ERC) rahoitushankkeissa on ollut ansiokasta, mikä on selkeä osoitus hyvästä kansainvälisestä tasosta. Suomeen myönnetyt ERC rahoitukset sijoittuvat pääosin biolääketieteen alalle (12 biolääketieteen hanketta 16 rahoitetusta hankkeesta Life Science kategoriassa). Lisäksi suomalaiset tutkijat ovat menestyneet hyvin Euroopan komission puiteohjelmahankkeissa. Julkaisumääriä verrattaessa työryhmä havaitsi, että lääketieteen osuus ei ole noussut, vaan päinvastoin pienentynyt, vaikka lääketieteen julkaisujen kokonaismäärä on kasvanut. Tämä kertoo muiden alojen lisääntyneestä julkaisuaktiviteetistä. Julkaisujen siteerauspisteiden bibliometrisessä analyysissa työryhmä havaitsi selkeän epäkohdan, sillä siteerauspisteet ilmoitetaan vain ositettuina, kun esimerkiksi julkaisujen osalta esitetään sekä ositetut, että osittamattomat tulokset. Koska biolääketieteen osalta valtaosa tutkimuksista on niin sanottuja yhteistyöjulkaisuja, niin ala kärsii suotta siteerauspisteiden osituksesta. Työryhmä esittää lisäksi, että mikäli ositettuja lukuja julkaistaan, siinä tulisi ottaa huomioon kunkin yksikön tutkijoiden lukumäärä kirjoittajaluettelossa, jotta tulos olisi informatiivisempi. Tällä hetkellä kannustetaan kansainvälisiin yhteisjulkaisuihin, mutta samanaikaisesti siteerauspisteiden laskemisessa tutkijat kärsivät tällaisesta yhteistyöstä. Työryhmän mukaan olisikin tärkeää korjata asia ja analysoida aineisto tässä valossa. Työryhmän mukaan on tärkeää säilyttää tasapaino erilaisten suunnattujen tutkimusohjelmien ja vapaasti kilpailtavien tutkijalähtöisten rahoitusmuotojen välillä. Työryhmä ehdotti, että mikäli halutaan agendaltaan poliittinen tutkimusohjelma, (esimerkiksi ikääntyvä väestö), tulisi tiedustella tutkijoilta aiheen kannalta keskeisiä tutkimusalueita, joihin tieteellä on mahdollisuus vastata. Tulee muistaa, että jos ohjelmainstrumentin käyttö katsotaan välttämättömäksi, niin samalla suunnataan rahoitusta tutkimukseen, jonka ei katsota menestyvän riittävästi avoimen haun kautta. Ohjelmainstrumentin käytölle tulee siis aina olla erityisen painokkaat syyt. Kansainvälisessä yhteistyössä tieteellisesti tärkeimmiksi koettiin tutkijoiden väliset yhteistyöt ja ad hoc -tyyppiset yhteistyöt, joille tulisi löytyä rahoitusmahdollisuuksia yhteistyömaista riippumatta. Monissa kansainvälisissä tutkimusohjelmissa osallistujamaat ovat valikoituneet pääasiassa tiedepoliittisin, eikä tieteellisin perustein. Työryhmä koki merkittäviksi ja vaalimisen arvoisiksi rahoitusinstrumenteiksi niin huippuyksikköohjelman, kuin myös akatemiatutkijan ja -professorin tehtävät. Niin ikään FiDiProohjelmaa pidettiin onnistuneena, vaikka eräiden FiDiPro -vierailijoiden kontribuutio lienee jäänyt 2

3 aika vähäiseksi. Ongelmaksi koettiin lähinnä sitoutumisen aste. FiDiPro -rahoitusmuodon todettiin olevan kuitenkin erittäin arvokas ja jatkokehittämisen arvoinen. C. Tutkijanura ja tohtorikoulutus Suomeen perustettu tutkijakoulujärjestelmä on todettu hyväksi ja vahvaksi. Työryhmän mukaan tutkijakoulujen lopettaminen kansallisena toimintana ja siirtäminen korkeakouluille voi johtaa arvaamattomiin ongelmiin. Työryhmä epäilee, että onko korkeakouluilla kykyä jakaa rahoitus niin, että tehokkuus elementtinä ja laatuun fokusoituminen säilyvät. On erittäin tärkeää, että tutkijakoulujen paikkojen allokointi perustuu myös jatkossa tieteelliseen arviointiin. Uudessa mallissa suurimpia häviäjiä voivat olla pienet alat, joiden toiminta on vaatinut kansallista koordinointia (esimerkiksi farmakologia, hoitotiede) riittävän kriittisen massan saavuttamiseksi. Uhkakuvana nähdään tohtorikoulutuksen palaaminen entistä enemmän tiedekuntien toiminnaksi ja bioalan tutkijakoulujen perustamisen myötä saavutetun tiedekuntarajat ylittävän monitieteisen koulutusjärjestelmän mureneminen. Tohtoriohjelmien koordinaattorilla on merkittävä rooli koulutuksen sisällön kannalta. Koordinaattorin tulisikin olla dosenttitason tutkija, joka kykenee oma-aloitteisesti luomaan koulutussisältöjä- ja verkostoja. Alakohtaisten koulutussisältöjen tulisi olla tutkijalähtöisiä, jolloin tieteenalan ajankohtaisuus sekä tutkijoiden tarpeet painottuvat koulutustarjonnassa. Biolääketieteen alalla kaikilla viidellä yliopistopaikkakunnalla on isot opiskelijamassat, mutta pienten alojen kannalta kansallinen verkottuminen on tärkeää. Työryhmä koki uhkakuvaksi sen, miten yliopistojen sitoutuminen ja motivaatio verkostomaisiin tutkijakouluihin jatkuu, jos tutkijakoulupaikkojen rahoitus siirretään yliopistojen perusrahoitukseen. Tutkijanuran kehittämisen painopistettä on Suomessa viime vuosina pyritty siirtämään tohtorintutkinnon jälkeiseen vaiheeseen. Yliopistot ovat myös reagoineet tilanteeseen ja tenuretrack -mallin kehittäminen ja käyttöönotto on erittäin kannatettavaa. Malli sisältää riittävän kilpailun ja tarjoaa samanaikaisesti selkeän vakinaistamispolun ja uranäkymän lahjakkaimmille tutkijoille. Mallissa on vielä hienosäätämistä ja tieteenalakohtaiset erot tulee huomioida, sillä tieteenalasta riippuen voidaan olla n -vuotta väitöksen jälkeen aivan eri tutkijanuravaiheessa. Tutkijakoulu-uudistus tähtää entistä selkeämmin siihen, että väitöskirja tehdään 4-vuotisessa tohtoriohjelmassa. Nykyiset väitöskirjojen sisältövaatimukset tuleekin mitoittaa niin, että tämä tavoite on realistinen. Tämän mallin selkiinnyttämiseen tarvitaan vielä toimenpiteitä, mihin Suomessa onkin jo ryhdytty. Tutkijakoulutettavia tulisi informoida laaja-alaisesti erilaisista uravaihtoehdoista väitöskirjan jälkeen. Ura teollisuudessa, hallinnossa tai tiedehallinnossa ovat todellisia vaihtoehtoja tutkimusuran lisäksi. Tutkijakoulujen olisikin huomioitava tämä curri culumneissaan tarjoamalla korkeatasoisia yleisiä valmiustaito-opintoja. Esimerkiksi opiskelijalähtöisesti järjestetyt urainfopäivät edistävät laaja-alaisemman katsantokannan saavuttamista. Lääketieteen alalla uhkakuvana tohtorikoulutuksessa nähdään lääketieteellisen pohjakoulutuksen omaavien jatko-opiskelijoiden määrän laskeminen. Tämä heijastuu myös tohtoritutkinnon jälkeisissä tutkijanuravaiheissa ja näkyy esimerkiksi Suomen Akatemian TT-toimikunnan rahoituspäätöksissä, joissa lääkärin koulutuksen omaavien tutkijoiden määrä erityisesti tutkijatohtori- ja akatemiatutkijavaiheessa on selvästi vähentynyt. 3

4 On huomioitava, että Suomessa tutkimusta tehdään paljon myös teollisuudessa. Yleensä tämänkaltaista tutkimusta tekevät työntekijät eivät ole saaneet tutkijakoulutusta, eikä yrityksissä tehtävä tutkimus usein johda julkaisuihin. D. Liikkuvuus ja verkostot Suomalainen tiede on biolääketieteen alalla kansainvälistä, jota heijastaa suuri määrä kansainvälisiä yhteisjulkaisuja. Varsinainen tutkijanvaihto ei ole juurikaan lisääntynyt, vaikka tohtorien lukumäärä on muutamassa vuosikymmenessä kymmenkertaistunut. Suomalaisten liikkuvuus onkin selkeästi alle OECD maiden keskiarvon. Naisten ja miesten liikkuvuuden välillä ei nähdä eroa. Suomen Akatemian tarjoamat rahoitusinstrumentit, kuten myös säätiöiden keskitetty post doc -pooli järjestelminä kannustavat ulkomailla tehtävään tutkimukseen. Toisaalta lähtemättömyys voi heijastaa myös positiivisia asioita; Suomessakin on nykyään mahdollista tehdä kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta. Kansainvälistyminen on lisäksi selkeästi muuttanut muotoaan 2000-luvulla. Tutkija voi korvata pitkä ulkomaisen työskentelyperiodin muutamalla lyhyellä vierailulla ja ylläpitää kansainvälistä yhteistyötään oman tietokonepäätteensä avulla pitäen aktiivisesti yhteyttä (sähköposti, skype-puhelut) ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja suunnittelemalla heidän kanssaan yhteisiä julkaisuihin johtavia projekteja. Täten kansainvälinen yhteistyö ei enää edellytä pitkien aikojen oleskelua ulkomailla. E. Tutkimuksen infrastruktuurit Biolääketieteen alalla Biokeskus Suomi toteuttaa merkittävää OKM-rahoitteista kansainväliseen arviointiin perustuvaa bioalan rakenteellisen kehittämisen ohjelmaa vuosina Kyseessä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen malli ja merkittävä edistysaskel, jossa Suomen biokeskukset yhteistyössä päättävät keskinäisestä työnjaosta, poistavat tarpeettomia päällekkäisyyksiä ja selkiyttävät keskuskohtaiset velvollisuudet bioalan teknologiapalvelujen kehittämisessä ja tarjonnassa. Suomessa biolääketieteen infrastruktuurihankkeiden kansallinen koordinointi onkin onnistunut hyvin; eri yksiköissä toimivat tutkijat käyttävät yhteisiä kansallisten Biokeskus Suomen infrastruktuuriverkostojen tuottamia palveluita ja palveluista vastaava paikallinen verkoston jäsen on lähiympäristössä (tehokas tiedonkulku saatavilla olevista teknologiapalveluista). Työryhmä näkee kansallisesti koordinoidun infrastruktuurijärjestelmän erittäin hyvänä mallina ja pohjana eurooppalaiselle yhteistyölle infrastruktuurien kehittämisessä (ESFRI). Kansallisten infrastruktuuriverkostojen olemassaolo helpottaa tiedonkulkua ja on selkeyttänyt toimintaa merkittävästi. Uhkakuvana nähdään keskitetyn rahoituksen loppuminen; vaarana on tällöin autonomisten yliopistojen välinen (kansallinen ja kansainvälinen) kilpailu eikä kansallisesta koordinaatiosta sopiminen. Rahoitus korkeatasoisiin tutkimusinfrastruktuureihin koetaan kuitenkin edelleen alimitoitetuksi ja kilpailukykyisen tutkimusinfrastruktuurin kehittäminen ja ylläpito tulisi turvata. Vahvat tutkimusinfrastruktuurit voivat toimia myös kiinnostavina yhteistyökumppaneina alaan liittyvälle teollisuudelle ja siten tarjota mahdollisuuksia yhteistyöhön teollisuuden kanssa esimerkiksi tutkimuslaitteiden yhteiskehittämisen kautta. Laadukkaat tutkimusinfrastruktuurit voivat mahdollistaa myös tutkimuspalveluiden tuotteistamisen ja kaupallistamisen, mikä voisi luoda lisäresurssin tutkimusinfrastruktuurien kehittämiseen ja ylläpitämiseen. 4

5 Merkittävä mahdollisuus, mutta myös haaste, on Suomen osallistuminen ESFRI (European Strategy Forum on Research Infrastructures) hankkeisiin. Suomalaiset tutkijat ovat olleet aktiivisesti mukana biolääketieteen alan ESFRI-hankkeiden valmisteluvaiheessa. Suomen biolääketieteen tason kannalta on elintärkeätä olla mukana euroopanlaajuisissa infrastruktuurihankkeissa ja Suomen onkin pikaisesti selvitettävä, miten Suomi voi liittyä mukaan eurooppalaisiin hankkeisiin. Sekä OKM että STM ovat kuulleet ja tukeneet kiitettävästi tutkijoita ESFRI-prosessin aikana, mutta useimpien hankkeiden edellyttämän ERIC-oikeusaseman toteutuksesta Suomessa ei toistaiseksi ole saatu poliittista päätöstä Biopankkilain aikaansaaminen ja sen ansiokas implementaatio ovat suomalaisen biolääketieteellisen tutkimuksen kannalta merkittävässä asemassa. Suomen vahvuutena ovat hienot aineistot ja rekisterit, jotka tarjoavat monella tavoin loistavat ja ainutlaatuiset edellytykset ansiokkaan tutkimuksen tekemiseen. Suomeen onkin saatava lainsäädäntö, joka mahdollistaa tutkimuksen ihmisperäisellä aineistolla niin, että se tukee tutkimuksen tekemistä ja sitä kautta edelleen ihmisten terveyttä ja hyvinvointia. Suomalainen laki tulisi lisäksi harmonisoida eurooppalaisen lainsäädännön kanssa. Suomalainen yhteiskunta on ollut perinteisesti erittäin yhteistyöhaluista tutkimuksen kanssa. Kansalaisten informoiminen biopankkilaista onkin keskeistä, sillä asian parempi ymmärrys lisää myös sen hyväksyttävyyttä. 5