<o2>ympäristö muuttaa mielialaa

Transkriptio

1 Kalevi Korpela (2008). Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa R-L. Punamäki, P. Nieminen & M. Kiviaho (toim.) Mieli ja terveys: ilon ja muutoksen psykologiaa, Tampere: Yliopistopaino. <t1> Paikka, jossa isoisäni ja isoäitini asuivat, oli sokkeloinen, vain kaksikerroksinen rakennus siellä oli yli neljä hehtaaria puutarhaa, joka enimmäkseen sai kasvaa vapaasti. Tämä puutarha merkitsi minulle hyvin paljon kahdeksantoista vuoden ikään asti. Lännen puolella oli valtava näköala totuin laajaan horisonttiin ja esteettömään auringonlaskun näkemiseen. Ja siitä asti en ole koskaan voinut elää onnellisena ilman niitä. Näin kirjoittaa onnellisuudesta muistelmissaan filosofi Bertrand Russell (1990). Muistelma johtaa kahteen perustavanlaatuiseen tässä luvussa käsiteltävään kysymykseen: Saako ympäristö aikaan myönteisiä tai kielteisiä tunteita? Valitsemmeko ympäristöjä tunnetilamme tai mielialamme mukaan? Lähdemmekö esimerkiksi metsään rauhoittumaan arkipäivän paineista tai tavarataloon shoppailemaan piristyäksemme tai hyvittääksemme kokemaamme mielipahaa? <o2>ympäristö muuttaa mielialaa <t1>ihmisten kertomukset omista mielipaikoistaan ovat usein tunnepitoisia. Niissä kerrotaan mielialojen ja olotilan muuttumisesta parempaan suuntaan. Tutkimustulokset tukevat käsitystä fyysisen ympäristön merkityksestä ihmisen mielialan ja motivaatiotilan muovaajana (Kerr, Hayashi, Matsumoto & Miyamoto, 2002; Russell & Snodgrass, 1987). Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa näköalapaikkoja mielipaikkanaan pitäneet aikuiset kertoivat kokevansa mielipaikoissa kontrollin, voiman- ja vapaudentunteita, arkipäivän paineista irtautumista sekä itsetietoisuuden ja - tarkkailun lisääntymistä. Osa tutkituista kuvasi uskonnollisia elämyksiä ja monilla mielenliikkeitten jatkuva virta pysähtyi (Engler, 1990). Toisaalta mielialan muuttaminen voi olla ihmisen tietoinen tai tiedostamaton pyrkimys, jonka toteutuminen on mahdollista olemalla tietyssä ympäristössä ja toimimalla siellä. Esimerkiksi shoppailu tavaratalossa voi lieventää vastoinkäymisten aiheuttamia pettymyksiä ja piristää mielialaa (Mano, 1999). Yhdysvaltalaisessa selvityksessä opiskelijat kirjoittivat paikoista, joihin he menevät huoliensa ja murheidensa kanssa parantamaan oloaan (Francis & Cooper, 1991). Valitut paikat olivat yleensä suojaisia nurkkauksia puistoissa, ja tärkeimpiä mieltä rauhoittavia asioita olivat luonto, vesi, tuuli,

2 näköalat ja liikkumisen mahdollisuus. Kolmannes vastaajista kertoi huonon mielialan muuttuvan paikassa tasapainoiseksi harmoniaksi. Kolmannes kertoi, että mielipaikassa asiat voivat asettua oikeisiin mittasuhteisiin ja niihin saa etäisyyttä. Lähes neljäsosa (23%) kertoi ajatusten kääntyvän pois huolista. Paikan myönteinen vaikutus ei ollut kuitenkaan itsestäänselvyys: 15% kertoi huonon mielialan pysyvän muuttumattomana. <o2> Ympäristö ja positiiviset tunteet: tutkimuskysymyksiä <t1>kun tutkija kertoo edellä kuvattuja tutkimustuloksia ja esittää, että luonnossa oleilu saattaa lisätä myönteisiä kokemuksia ja tunteita, parantaa mielialaa ja palauttaa stressistä, saattavat ihmiset kysyä, mitä tutkimista siinä on. Mehän tiedämme sen itsekin, sanotaan. Ihmiset ovat luonnollisesti oman mielialansa asiantuntijoita, mutta ympäristön ja ihmismielen väliseen suhteeseen jää monia tutkimusta vaativia kysymyksiä. Tässä kirjan luvussa pyrin valottamaan esimerkiksi kysymystä siitä, näkyykö stressistä elpyminen ja palautuminen muuallakin kuin mielialassa. Lisäksi on kiinnostavaa tietää, miten elpyminen luonnossa on yhteydessä koettuun terveydentilaan, verenpainearvoihin tai keskittymiskykyyn. Tutkijoita ovat kiinnostaneet myös ihmisten käsitykset luonnosta. Onko Aleksanterin kirkkopuisto Tampereella yhtä hyvä palauttamaan stressistä kuin Pyynikki tai Hatanpään arboretum? Olisi tärkeä tietää, kuinka suuri luontoympäristön tulisi olla suhteessa rakennettuun kaupunkiympäristöön, jotta se olisi stressistä elvyttävä. Mikä luonnossa vaikuttaa mielialaan ja elvyttää uupunutta? Onko se tietty näkymä, luonnon pyöreät muodot ja vihreys, puut, pensaat vai kukat, puiden ja kasvien erittämät yhdisteet ja metsän ns. pienilmasto, onko se luonnon hiljaisuus, hajut vai jokin muu, salatumpi ominaisuus? Pitääkö olla vain vihreyttä vai voiko sininenkin eli vesiluonto elvyttää? Voiko kaupunkimainen, rakennettu paikka elvyttää yhtä hyvin kuin luonto, varsinkin, jos se on mieluinen (Korpela, Ylén, Tyrväinen & Silvennoinen, 2007)? On haluttu myös tietää, mikä merkitys ihmisen omalla toiminnalla on ja pitääkö luonnossa esimerkiksi juosta ja hölkätä (Bodin & Hartig, 2003) vai riittääkö rauhallinen kävely? On myös tutkittu, onko yksinolo vai seuraan liittyminen elpymisen kannalta suotuisaa (Staats & Hartig, 2004). Riittääkö pelkkä maisemien ihailu ja ikkunanäkymä luontoon (Kaplan, 2001; Leather, Pyrgas, Beale & Lawrence, 1998)? Näihin kysymyksiin alan tieteellinen tutkimus on viime vuosina hakenut vastauksia.

3 <o2>mitä on luonnon aikaansaama elpyminen? <t1>ympäristön elvyttävyyden tutkimuksessa on kolme keskeistä päälinjaa, tarkkaavuuden kuormittumisesta elpymisen teoria (Kaplan & Kaplan, 1989), psykofysiologinen elpymisteoria (Ulrich, 1983) sekä vireystilan muutoksiin ja oppimiseen perustuvat selitykset (Hartig & Evans, 1993). Kaksi ensimmäistä korostavat luontokokemusten lajinkehityksellistä taustaa ja luonnon erityisyyttä elvyttäjänä. Ne eroavat pohdittaessa, mitä elpymistä edeltävät stressaavat tekijät ovat, millainen on ensireaktio ympäristöön - tunteenomainen vai tietoon perustuva - ja miten nähdään tarkkaavuuden ja fysiologisten reaktioiden osuus (Hartig & Evans, 1993). Tästä seuraa, että elpymisen tuloksia mitataan eri tavoin ja elpymisen vaatima ajanjakso käsitetään eri tavoin. <o3>elpymisen kokemus <t1>kaplanien (1989) tarkkaavuuden elpymisen teoriassa lähtökohtana on henkinen uupumus (mental fatigue). Sillä tarkoitetaan tarkkaavuuden väsymistä, joka syntyy esimerkiksi raskaan työviikon jälkeen, huolien painaessa tai voimakkaan keskittymisen jälkeen. Uupumus ei ole samaa kuin stressi, jota tuottaa valmistautuminen odotettavissa olevaan uhkaavaan tai vaaralliseen tapahtumaan. Vaikka henkinen uupumus voi syntyä tällaisissa olosuhteissa, se syntyy myös voimakkaasta työskentelystä nautinnollisen asian parissa. Tutkimukset osoittavat, että henkinen uupumus merkitsee väsymistä, joka syntyy vaatimuksesta pitää yllä tahdonalaista tarkkaavuutta eli keskittymistä. Uupumisen muita puolia ovat toiminnan tehokkuuden ja turhautumien siedon heikentyminen sekä ärsyyntyvyys. Miellyttävänä koettu ympäristö auttaa käsittelemään epämiellyttäviä kokemuksia ja palauttaa keskittymiskyvyn, koska se lumoaa eli vetää tarkkaavaisuuden puoleensa tahattomasti, ilman keskittymisen pakkoa ja ilman tahdonalaisen tarkkaavuuden kuormittamista. Kaplanien näkökulma korostaa siis ihmistä tiedonkäsittelijänä. Elvyttävien luontokokemusten tutkimuksen pioneerina voidaan pitää Michiganin eräretkiohjelmaan osallistuneiden kokemusten kartoitusta 1970-luvulla (Kaplan & Kaplan, 1989). Ohjelman tarkoituksena oli opettaa selviytymistä luonnonolosuhteissa vaeltamalla yksin ja ryhmässä suuren erämaa-alueen läpi. Osallistujat täyttivät luontokokemuksia ja mielialoja koskevia kyselyjä ennen retkeä, retken aikana ja sen jälkeen. Tulokset osoittivat, että ensivaiheessa elvyttävässä kokemuksessa mielessä pyörivät asiat alkavat unohtua ja "pää alkaa selvetä". Tämä puolestaan mahdollistaa tahdonalaisen tarkkaavuuden eli keskittymiskyvyn elpymisen. Kun elpymiskokemus on ollut suhteellisen pitkä, tuntuu helpommalta kohdata mieltä painavia asioita ja pohtia syvällisemmin

4 oman elämän päämääriä ja tarkoitusta. Eräretkelle osallistujat mainitsivatkin yhdeksi tärkeimmäksi kokemukseksi mahdollisuuden kokea yhteyttä luontoon ja miettiä omaa elämää osana suurempaa kokonaisuutta (Kaplan & Kaplan 1989). <o3>psykofysiologinen elpyminen <t1>ulrich ym. (1991) korostavat elpymisen olevan reaktiota stressiin. Stressi määritellään tapahtumaksi, jossa ihminen reagoi hyvinvointia uhkaavaan tilanteeseen fysiologisesti, psyykkisesti ja toiminnallisesti. Tarkkaavuuden väsymiseen ja henkiseen uupumiseenkin liittyy hermoston ja lihaksiston toimintaa, kielteissävyisiä tunteita ja suorituskyvyn heikentymistä. Pitkä keskittyminen myös kiinnostavaan ja myönteiseen tehtävään saa myös aikaan esim. stressihormonien erittymistä. Täten Ulrich tulkitsee Kaplanien korostaman henkisen uupumisen yhdeksi stressin muodoksi. Tarkkaavuusmuutosten lisäksi elpymiselle on tunnusomaista myönteiset muutokset tunteissa, esimerkiksi vihan ja pelon tunteiden väheneminen ja myönteisten tunteiden lisääntyminen. Fysiologisessa toiminnassa tapahtuu myönteisiä muutoksia kuten verenpaineen laskua ja lihasjännitysten vähenemistä. Käyttäytymisen elpyminen näkyy parantuneena selviytymisenä tarkkaavuutta vaativissa tehtävissä. Stressikäsitettä korostavan elpymismallin mukaan ympäristön näkeminen voi vaikuttaa elpymiseen, koska ensireaktio maisemaan on tunteenomainen (Zajonc, 1980). Se on nopea, kokonaisvaltainen lähestymiseen tai välttämiseen liittyvä tuntemus (esim. pitäminen tai pelko). Teorian mukaan tällainen tuntemus voi syntyä jopa ilman tietoista ja tarkkaa kohteen tunnistamista. Ulrichin (1983) mukaan ympäristön herättämät tunteet ja vireystilan muutokset johtavat toimintoihin, jotka sopeuttavat ihmistä ko. tilanteeseen ja edistävät yksilön hyvinvointia. Tämä toiminta voi olla tarkkaavuuden kiinnittämistä, ympäristön tutkimista, sinne jäämistä, uhan poistamista tai pakenemista, käynnissä olevan toiminnan jatkamista ja ylläpitoa (kun kaunis maisema saa retkeilijän jaksamaan vielä viimeiset kilometrit) tai rentoutumista. Verrattaessa tarkkaavuuden ja psykofysiologisen elpymisen näkemyksiä huomataan, että tarkkaavuuden elpymisen teoria korostaa jonkin verran enemmän tavoitteellista ihmiskäsitystä, jossa ihmisellä ajatellaan olevan kokemuksellinen suhde ympäristöönsä ja pyrkimys hakea itselle sopivuutta ja elpymisen kokemusta. Psykofysiologinen elpymisnäkemys taas korostaa enemmän ihmisen automaattisia toimintatapoja ja nopeita, affektiivisia arvioita ympäristöstä.

5 <o3>mikä ympäristössä elvyttää? <t1>on esitetty, että ihminen kykenisi havaitsemaan hyvin nopeasti ympäristöjen kokonaishahmoon liittyviä ominaisuuksia (Ulrich, 1983). Luontoympäristöissä nämä ovat 1) paikkojen tai maisemien rakenteeseen tai hahmoon liittyviä peruspiirteitä, 2) ympäristön syvyysominaisuuksia ja 3) ympäristön yleisiä sisältöluokkia (esim. vesi ja kasvillisuus), joilla on merkitystä lajinsäilymisen kannalta. Fyysisen ympäristön peruspiirteitä käsitellään oletettavasti aivojen alemmissa osissa, joissa aistiärsytyksen karkeaa analyysia ja alustavan tunnemerkityksen kytkeminen siihen voi tapahtua ilman tietoista käsittelyä. Stressiin ja elpymiseen liittyvät muutokset voivat jo tämän analyysin perusteella käynnistyä hyvin nopeasti niin sisäerityksessä kuin sydämen toiminnassa. Kaupunkiympäristö siis sinällään saattaa olla stressaava, koska sen muodot, melu ja tungos saattavat olla tekijöitä, jotka alustavan hahmontunnistuksen vaiheessa tulkitaan stressiksi. Tilanteiden nopea vaihtuminen, kiihkeä rytmi ja ennakoimattomuus asettavat psyykkisen sopeutumisen koetukselle. Kokeelliset reaktioajan mittaukseen perustuvat tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että ympäristökuvan tunnesävyn arviointia todellakin tapahtuu nopeasti ja ilman edeltävää stressitilannetta, jopa 200 millisekunnissa ja ilmeisesti automaattisesti vailla tietoista ohjausta (Korpela, Klemettilä & Hietanen, 2002; Hietanen & Korpela, 2004; Hietanen, Klemettilä, Kettunen & Korpela, 2007). Automaattisesti tapahtuva arviointi ilmenee ns. edellisyysvaikutuksena siten, että viherympäristön näkemisen jälkeen kasvoista tai äänestä tunnistetaan myönteinen tunnesävy, ilo, nopeammin kuin kaupunkiympäristön näkemisen jälkeen. Kaupunkiympäristön näkemisen jälkeen puolestaan kielteinen tunnesävy, vihaisuus ja inho, tunnistetaan nopeammin kuin luontoympäristön näkemisen jälkeen. Kokeissa myös osoitettiin, että luonnon pyöreät muodot ja vihreä väri vastakohtana kaupungin suorakulmaisille muodoille ja muille väreille eivät saaneet aikaan tätä edellisyysvaikutusta. Sen selityksenä näyttää pikemminkin olevan ympäristön sisältöluokkien (luonto vs. kaupunki) tunnistaminen, joihin kytkeytyy elpymistä ennustavien kokemusten tunnistaminen. Ympäristöärsykkeinä käytetyt kuvat erosivat nimittäin systemaattisesti neljän elpymiskokemusta ennustavan tekijän suhteen, jotka tarkkaavuuden elpymisen teorian mukaan ovat 1) luonnossa syntyvä lumoutuminen, 2) arkipäivästä irtautumisen kokemus, 3) ympäristön yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden tunne sekä 4) yhteensopivuus ympäristön ja oman itsen välillä. Lumoutuminen on tarkkaavuuden tahatonta kiinnittymistä johonkin ympäristön kiinnostavaan kohteeseen. Esimerkiksi auringonlasku, järvenpinta, pilvet tai nuotion liekit ovat luontaisesti lumoavia luonnon piirteitä. Lumoavaa voi myös olla havaitsemisen tapahtuma. Lumoutumisella tarkoitetaan siis

6 sekä tapahtumaa että tietynlaisia sisältöjä, kohteita. Lumoutumisen kokemus on erilainen riippuen sen voimakkuudesta ja saadun mielihyvän sävystä: niinpä voidaan erottaa pehmeä ja kova lumoutuminen. Pehmeä lumoutuminen tarkoittaa kauneuden tuntua, joka syntyy tarkasteltaessa esteettisesti miellyttävää kohdetta. Kova lumoutuminen taas viittaa voimakkaaseen, mielentäyttävään intoutumiseen, joka voi syntyä esim. vuoristoradalla tai tietokoneen rallipeliä pelattaessa. Myös negatiiviset tai uhkaavat asiat kuten väkivallan näkeminen tai käärmeen näkeminen voivat lumota tarkkaavuuden tahattoman kiinnittymisen muodossa. Siksi lumoutuminen ei yksinään ole riittävä ehto elpymiselle. Elpymisessä pehmeän lumon ajatellaan olevan olennaista, koska se sallii tahdonalaisen tarkkaavuuden palautumisen ja ajatusten käsittelemisen, psyykkisen työn. Arkipäivästä irtautuminen tarkoittaa arkipäivän kiireistä, vaatimuksista ja rutiineista poispääsemistä, pyrkimisen ja huolehtimisen lakkaamista. Irtautuminen ei tarkoita vain erilleen vetäytymistä, kuten lähtemistä lomamatkalle. Tunne voi syntyä arkipäivän tavallisissa paikoissa, esimerkiksi omassa huoneessa tai puutarhassa, jos paikka lumoaa ja tuntuu itselle sopivalta. Irtautuminen on siis sekä maantieteellistä että psyykkistä. Maiseman ulottuvuuksien ja laajuuden tajuaminen sekä yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden tuntu ovat myös tärkeitä elvyttävän kokemuksen syntymisessä. Ulottuvuuden tunnun voi nähdä, mutta se voi myös syntyä käsitteellisellä ja mielikuvituksen tasolla tunteena siitä, että maailma jatkuu välittömästi havaitun yli. Esimerkiksi pieni japanilainen kivipuutarha voi tuntua koko maailmankaikkeuden peililtä ja tässä mielessä äärettömältä. Kun ihmisen tavoitteet ja mieltymykset, ympäristön asettamat vaatimukset ja ympäristöstä saatava tieto ovat yhdensuuntaisia, syntyy tunne paikan sopivuudesta itselle. Äärimuodossaan sopivuus tuntuu ykseydeltä paikan tai ympäristön kanssa. Itselle sopivuus virittää ihmistä pohtivaan ja mietiskelevään mielentilaan. Erilaiset ympäristöt herättävät erivahvuisesti elvyttävän kokemuksen eri puolia. Mitä enemmän lumoudumme, irtaudumme arjesta, koemme yhtenäisyyden tuntua ja itselle sopivuutta tietyssä paikassa, sitä elvyttävämpi se on. Kyse on siis ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksessa syntyvistä kokemuspiirteistä, jotka eivät kuitenkaan ole täysin irrallisia ympäristön fyysisistä piirteistä. Edellä kuvattuja ympäristösuhteen piirteitä ajatellaan esiintyvän vaihtelevassa määrin kaikissa ympäristösuhteissa ja kaikissa paikoissa. Jollekulle elvyttävä ympäristö on koti, jonne voi päästä suojaan rasittavan työpäivän jälkeen. Jollekulle sitä on laavu erämaassa, jonne pääsee irti kaupunkihälinää ja tungosta. Toisille taas koti voi olla ahdistava työpaikka riitoineen ja jollekulle

7 erämaa on vilua, itikoita, huonoa ruokaa ja rauhatonta unta. Tutkimustulokset ja teoretisointi antavat kuitenkin aiheen olettaa ja odottaa, että luonnossa sekä elpymistä ennustavat osatekijät (lumo, arkipäivästä irtautuminen, johdonmukaisuus ja itselle sopivuus) (Hartig, Korpela, Evans & Gärling, 1997; Korpela & Hartig, 1996; Korpela, Hartig, Kaiser & Fuhrer, 2001) että elvyttävät kokemukset ovat todennäköisempiä kuin ihmisen rakentamissa ympäristöissä (Kaplan & Kaplan 1989; Ulrich ym., 1991). Alustavat tutkimustulokset viittaavat siihen, että juuri luontosisältö, eivät niinkään maiseman rakenteeseen liittyvät peruspiirteet kuten monimutkaisuus tai johdonmukaisuus, ovat yhteydessä myös koettuun elämänlaatuun (Ogunseitan, 2005). <o3>vireystilaan ja oppimiseen perustuvat selitykset <t1> Tarkkaavuuden ja psykofysiologisen elpymisen teorioiden lisäksi on esitetty, että elpymistä tapahtuu luonnossa, koska siellä on vähän vireystilaa kohottavia ominaisuuksia kuten monimutkaisuutta, liikettä tai voimakkaita ärsykkeitä. Tätä selitystä silmälläpitäen koehenkilöille esitetyt näkymät on monissa elvyttävyyden tutkimuksissa pyritty vakioimaan (koetun) monimutkaisuuden suhteen (Ulrich, 1981). Silti luontoympäristöt ovat vaikuttaneet kaupunkiympäristöjä elvyttävämmin. Lisäksi koeasetelmien ja rasitustehtävien avulla on pyritty erottamaan tarkkaavuuden elpyminen vireystilan muutoksista (Hartig ym., 1997). Voidaan lisäksi väittää, että kulttuurissamme myös opimme suosimaan luontoa. Esimerkiksi ilman lisätutkimuksia emme tiedä, johtuvatko edellä esitetyt automaattiset edellisyysvaikutustulokset kulttuurisesta oppimisesta vai lajinkehityksessä muotoutuneista automaattisista reagointitavoista. Vaikka evolutionaariset ja kulttuurin vaikutusta korostavat näkökulmat tuntuvat vastakkaisilta, ne voidaan ajatella samanaikaisestikin tosiksi: ympäristön havaitsemiseen liittyy automaattisia toimintamalleja (Berto, Massaccesi & Pasini, 2007), tuntemuksia ja fysiologista reagointia. Kulttuuri, yksilön kehityshistoria ja motivaatio puolestaan vaikuttavat siihen, miten automatisoituneet tuntemukset ja reaktiot etenevät mielialoiksi, käyttäytymismalleiksi ja käsitteiksi. Oppimisnäkemystä näyttävät tukevan historialliset analyysit luontokäsitysten ja -arvostusten muutoksista eri aikoina (Karjalainen, 2001). Historian kulussa luontoa on pidetty pahan, viettelysten ja uhkaavien voimien tyyssijana ja kaupunkia pelastavana pyhättönä ja ihmisen kasvumahdollisuuksien vapauttajana, kunnes toisena aikana merkitykset ovat kääntyneet tasan päinvastoin (Knopf, 1987). Esimerkiksi Chawla (1992) esittää, että romantiikan ajalla lasta ja luontoa ihannoitiin samaan aikaan, kun teollisuuskaupungit alkoivat laajentua lähialueilleen, yhteismaat alkoivat muuttua

8 yksityisomistukseksi ja lapsia käytettiin työvoimana tehtaissa ja kaivoksissa. Hakiessaan helpotusta teollistumisen ja kaupungistumisen paineista lasten ajateltiin kiintyvän kauniisiin luontomaisemiin ja - paikkoihin. Ajateltiin, että aikuinenkin elpyy tällaisten lapsuusmuistojen äärellä luvun alussa sitten ilmestyy kaupunkilaislapsi "luonnon lapsen" rinnalle. Tuolloin ajateltiin, että juuri kaupunki tarjoaa hyvää: moninaisia ihmissuhteita, aistien ruokaa, aktiivisen, haasteellisen ja monipuolisen ilmapiirin. Olematta historiantutkija tätä näkemystä voisi aivan harjoituksen vuoksi hieman kyseenalaistaa. Tietysti on selvää, että ohjelmallisessa tarkoituksessa ihmiset voivat nähdä luonnon tai kaupungin eri näkökulmista. Milloin pitää edistää asutuksen siirtymistä kaupunkeihin, milloin metsien virkistyskäyttöä, puukauppaa tai urbaania kansainvälistymistä. Riippuen ohjelmasta luonto on sitten paha, hyvä, tylsä tai ylösrakentava. Voi kysyä, luotaavatko ohjelmalliset kirjoitukset laajempien ihmisjoukkojen aitoja kokemuksia tai perimmäisiä tuntoja. Ovatko metsään liittyväksi sanotut pelot aitoja pelon tunteita vai esim. tarinoita, joilla ohjataan lapsia ja aikuisia oikeille tavoille ja joille vain löytyy hyvät konkreettiset vertauskuvat lähellä olevasta elinympäristöstä eli luonnosta? Tämä kysymys on pakko kysyä, kun lukee itäsaamelaisten metsään ja puihin liittyvää uskomus- ja tarinaperinnettä (Karjalainen, 1994). Esimerkiksi metsänhaltia uhkasi erityisesti miehiä joulun aikaan ja asetti heille ulkonaliikkumiskiellon. Tämä uskomus on saattanut palvella kristinuskon tarkoituksia, kun tavoitteena oli pyhittää joulua levolle ja miehillä oli metsästyskielto. Kortto oli pahatapainen metsänhenki, joka varasteli lapsia laukkuunsa. Korton sai vaivakseen, jos yritti taikuudella pilata toisen poro-onnen tai väistää laiskuuden vuoksi velvollisuuksia. Korton avulla pidettiin siis yllä normeja ahkeruudesta ja toisen kunnioittamisesta. Kortto-uskomuksiin sisältyi myös selviä rakennusohjeita: sammalmaalle rakentamista tuli varoa ellei halunnut Korttoa vaivakseen. Viisaus piili siinä, että sammalmaita on yleensä alavilla, kosteilla ja hallanaroilla mailla. Kota kannatti siis rakentaa kuivemmalle ja vähemmän hallanaralle jäkälämaalle. Kun haluttiin estää nuoria menemästä metsään lemmiskelemään, voitiin metsään sijoittaa Run tˆamˆas, joka tarun mukaan vaani juhannuksena lemmiskeleviä pareja ja söi niitä suuhunsa. Voidaan olettaa, että lasten ja nuorten kehitystehtävänä uskomuksia ja taikuutta ylläpitävissä yhteisöissä oli vähitellen paljastaa tarujen ja todellisuuden suhdetta. Nuorten omat kokemukset alkoivat vähitellen kertoa, ettei metsä oikeasti ole niin pelottava kuin vanhemmat antoivat uskoa. <o2>tarkkaavuuden ja psykofysiologisen elpymisen teorioiden todistusaineistoa <o3>lyhytaikaiset vaikutukset

9 <t1>kokeellisissa tutkimuksissa on saatu tukea molemmille elvyttävien ympäristöjen näkemyksille ja useimmissa kokeissa onkin em. tarkkaavuuden ja psykofysiologisen elpymisen teoreettiset näkemykset integroiden mitattu sekä keskittymiskykyä, tuntemuksia että fysiologisia tapahtumia. On havaittu, että stressitilanteen jälkeen luonnon katseleminen palauttaa fysiologisesti ja parantaa mielialaa sekä keskittymiskykyä kaupunkiympäristön katselua enemmän (van den Berg, Koole & van der Wulp, 2003; Cackowski & Nasar, 2003; Laumann, Gärling & Stormark, 2003; Parsons, Tassinary, Ulrich, Hebl & Grossman-Alexander, 1998; Ulrich ym., 1991). Sama tulos on saatu tutkimusasetelmissa, joissa tutkittavat ovat kävelleet aidoissa ympäristöissä (Hartig, Mang & Evans, 1991; Hartig, Evans, Jamner, Davis & Gärling, 2003). Luonto ei vain elvytä nopeasti stressin ja tahdonalaisen tarkkaavuuden väsymisen jälkeen (restorative effects), vaan vaikuttaa myönteisesti myös stressaantumattomiin ihmisiin (instorative effects) (Hartig, Böök, Garvill, Olsson & Gärling, 1996). Eräässä kokeessa koehenkilöt katsoivat tarkkaavuuden elpymisteorian osatekijöiden (lumo, arkipäivästä irrottavuus, ympäristön yhteneväisyys ja ympäristön sopivuus) perusteella valittuja ja arvioituja luontokuvia yhteensä 2 minuutin ajan (12 kuvaa 10 sek./kpl). Tulokset osoittivat että heidän fysiologiset toimintansa (EMG, EEG ja verenkierron muutokset) osoittivat rentoutuneempaa tilaa kuin vertailuasetelmassa, jossa ärsykeinä olivat yhtä pitkän ajan esitetyt sinipintaiset kuvat (Chang, Hammitt, Chen, Machnik & Su, 2007). Ei-stressattujen koehenkilöiden todettiin aivojen alfa-aaltojen (EEG) sekä sydämen toiminnan (EKG) perusteella olevan rentoutuneempia katsellessaan luontokuvia (kasvillisuus- tai vesikuvia) kuin katsellessaan kaupunkikuvia (Ulrich, 1981). Aivojen alfa-aalloissa erot näkyivät jo kymmenen ensimmäisen diakuvan katsomisen aikana, noin kolmessa minuutissa. Luontokuvilla, erityisesti vettä sisältävillä, oli myös myönteisempiä vaikutuksia tunteisiin. Koehenkilöt kertoivat olevansa tarkkaavaisempia luontokuvien katselemisen jälkeen. He raportoivat enemmän surullisuuden tunteita katsoessaan kaupunkikuvia. Ulrichin tutkimusryhmä (1991) selvitti, miten ympäristön vaikutukset näkyvät stressitilanteen jälkeen fysiologisissa toiminnoissa. Opiskelijoille näytettiin 10 minuutin äänellinen, mustavalkoinen video työtapaturmien ehkäisystä. Filmissä kuvattiin lavastettuna useita huolimattomuudesta johtuneita vakavia onnettomuuksia (silpoutumisia) puusepäntehtaassa. Tämän filmin ajateltiin toimivan stressorina. Tarkemmin ajatellen filmi tuntuu järkyttävältä ja emotionaalista stressiä aiheuttavalta, ei niinkään ennakoidulta hyvinvoinnin uhalta. Elpymistilanteessa osallistujat jaettiin kuuteen ryhmään ja kukin katsoi ympäristöä kuvaavan 10 minuutin äänellisen ja värillisen videonauhan. Ympäristöistä kaksi oli luontoympäristöjä (kasvillisuus- ja vesipainotteiset ympäristöt) ja neljä kaupunkiympäristöjä

10 (katu, jolla raskas tai kevyt liikenne sekä ostosaukio, jolla paljon tai vähän jalankulkijoita). Tulokset osoittivat, että elpyminen oli nopeampaa ja voimakkaampaa luontovideoita katselleissa kuin liikennetai jalankulkijavideoita katselleissa ryhmissä fysiologisten osoittimen perusteella (EKG ja pulssi, ihon sähkönjohtokyky sekä pään lihasten jännitys). Kaikilla fysiologisilla osoittimilla suurempi elpyminen näkyi viimeistään 4-7 minuutin kuluttua elpymisvideon katselun alkamisesta. Myös subjektiiviset tunteet muuttuivat eniten myönteiseen suuntaan luontovideoita katselleilla koehenkilöillä. Kaupunkivideoita katselleilla oli vähemmän positiivisia tunteita ja he raportoivat enemmän vihaisia ja pelokkaita tunteita kuin luontovideoita katselleet. Toisessa fysiologisia reaktioita ja tarkkaavuuden toimintaa selvittäneessä tutkimuksessa tarkkaavuutta rasittavien tehtävien jälkeen luontovideota katselleen ryhmän autonominen vireystaso oli matalampi ja tarkkaavuusvihjeiden prosessointi spatiaalisesti vähemmän valikoivaa kuin kaupunkivideota katselleella ryhmällä (Laumann, Gärling & Stormark, 2003). Luontoympäristön myönteiset vaikutukset tulevat esille myös todellisissa ympäristöissä liikuttaessa. Tarkkaavuutta rasittavien tehtävien jälkeen luontoreittiä kävelleillä mitattiin 20 minuutin kävelyn kohdalla keskimäärin 6 mmhg matalampi systolinen ja 5 mmhg matalampi diastolinen verenpaine kuin kaupunkireittiä kävelleillä (Hartig ym., 2003). Todettakoon, että näin suuret keskimääräiset erot ryhmien välillä ovat suurempia kuin kahden viikon erikoisdieetillä aikaan saadut muutokset (Appel ym., 1997). Kävelyn lopussa, 40 min. jälkeen, ryhmien verenpaineessa ei enää ollut eroja. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että ihmiset alkavat ennakoida miellyttävän tai epämiellyttävän kokemuksen loppumista. Verenpaine nousee niillä, jotka joutuvat pois miellyttävästä luontoympäristöstä ja laskee niillä, jotka pääsevät pois epämiellyttävästä kaupunkiympäristöstä. Tulos tuo esille myös sen, että elvyttäväkin kokemus voi muuttua väsyttäväksi tai tarkkaavuutta rasittavaksi, kun ympäristössä oleillaan pidempiä aikoja. Mikään ympäristö ei siis ole kaikille ihmisille elvyttävä kaikkina aikoina. Näin ei voi ollakaan, koska elpyminen stressaantuneesta olotilasta on jo määritelmällisesti tapahtuma, jolla on myös jokin päätekohta: kulutetut voimavarat palautuvat ja psyykkinen tasapainon koetaan palautuvan (Hartig, Kaiser & Bowler, 1997). Vastaavissa elpymistä selvittävissä kenttäkokeissa yleistulos on ollut, että luontoympäristön tehokkaampi elvyttävyys näkyy ensin fysiologisissa mitoissa jo kokeen ensimmäisillä minuuteilla ja tuntemuksissa kokeen puolivälissä n. 20 minuutin jälkeen. Tarkkaavuuden elpyminen näyttää kestävän pisimpään ja erot näkyvät yleensä kokeen lopussa, n. 40 min. kuluttua. Tarkkaavuustehtävissä suoriutumisen ja verenpaineen korrelaatiot

11 ovat olleet pieniä, mikä viittaa siihen, että ympäristön vaikutukset näihin syntyvät eri prosessien kautta (Hartig ym., 2003). <o3>pitkäaikaiset vaikutukset <t1>pidempiaikaisten muutosten tutkimusklassikkona voidaan pitää havaintoja sairaalahuoneen ikkunanäkymän vaikutuksesta sappikivileikkauksesta toipumiseen. Kesäiseen puistoon suunnatuissa potilashuoneissa toivuttiin keskimäärin vuorokautta nopeammin (8 vs. 9 vrk.) ja käytettiin vähemmän kipulääkitystä verrattuna taustatietojen suhteen samanlaistettuihin potilasverrokkeihin, jotka näkivät vastapäisen talon tiiliseinän (Ulrich, 1984). Kävelemään houkuttelevalla viherympäristöllä on viiden vuoden seurantatutkimuksessa osoitettu olevan yhteys jopa kuolleisuuteen. Ne vuotiaat tokiolaiset henkilöt, joiden asunnon lähellä oli oman ilmoituksensa mukaan kävelyyn sopivia puistoja ja puistokatuja, olivat muita todennäköisemmin elossa viiden vuoden seurantajakson lopussa, kun ikä, sukupuoli, aviosääty ja sosioekonominen asema oli vakioitu (Takano, Nakamura & Watanabe, 2002). Kaplanien (1989) eräretkiä koskeva tutkimus osoitti, että retkeä seuranneen viikon aikana syntyneet tunnelmat olivat ristiriitaisia: nautittiin kunnon yöunesta omassa sängyssä, mutta myös vieroksuttiin kiirettä, elämän pinnallisuutta ja kaupungin melua. Toisaalta oltiin kärsivällisempiä, toisaalta ärtyisämpiä. Keskittyminen oli osin helpompaa, osin vaikeampaa kuin ennen. Yhtäältä vallitsi sisäinen rauha, toisaalta vieraantuneisuus omasta elämänmenosta. Muutkin tutkimukset vahvistavat, että mieliala näyttää selvästi laskevan sillä hetkellä, kun eräretkeltä palataan arkisten velvollisuuksien pariin. Tulos on tutkimuksesta, jossa vertailtiin fyysisen kunnon ja eräretkikokemusten määrän suhteen samanlaistettuja ryhmiä, joista yksi ryhmä retkeili luonnossa, toinen meni sukulais-, auto- tai turistimatkalle ja kolmas jatkoi normaalia arkielämää kotona (Hartig ym., 1991). Retket ja matkat kestivät neljästä seitsemään päivään. Tulokset osoittivat, että välittömästi retkeltä palattuaan luontoretkeläiset eivät tunteneet oloaan muita onnellisemmaksi. Sen sijaan kolmen viikon kuluttua he olivat muita onnellisempia. Tulos selittyy olettamalla, että nautinnollisen luontoretken jälkeen arkielämän kiireen ja velvollisuuksien kohtaaminen tuntuu vaikealta ja saa mielialan matalaksi. Luontoretket saattavat kuitenkin parantuneiden taitojen ja syventyneen itsetutkiskelun kautta parantaa vastustuskykyä pidempiaikaista stressiä vastaan ja tästä syntyvät nuo viiveellä esiin tulleet erot onnellisuudessa. <o2>mielipaikat: stressinsäätelyä vai itsesäätelyä?

12 <t1>ihmisten arkielämän tai asuinympäristön mielipaikat ovat hämmästyttävän samanlaisia eri maissa ja kulttuureissa. Luonto ja koti ovat yliedustettuina suomalaisten (Korpela & Ylén, 2007) lisäksi brittiläisten (Jorgensen, Hitchmough & Dunnett, 2006) ja saksalaisten (Wölfing, 1996) aikuisten ja amerikkalaisten (Korpela & Hartig, 1996; Korpela, Hartig, Kaiser & Fuhrer, 2001), irlantilaisten ja senegalilaisten opiskelijoiden (Newell, 1997) ja virolaisten lasten ja nuorten (Sommer, 1990) mielipaikkojen joukossa. Eri tutkimuksissa aikuisista 50% - 60% on maininnut luonnon ja viheralueen mielipaikakseen ja noin 25% oman kodin tai pihan. Helsinkiläisiä ja tamperelaisia vuotiaita koskeneessa kyselytutkimuksessa vain 6% valitsi kaupungin keskustan sisä- tai ulkotilat mielipaikakseen (Tyrväinen, Silvennoinen, Korpela, & Ylén, 2007). Muut mielipaikat olivat metsäalueita (43%), puistoja (23%), rantoja (19%) ja ulkoliikunta-alueita (9%). Vastaavasti, vain 5% voitiin luokitella asenteidensa perusteella ns. aidoiksi urbaaneiksi tai cityihmisiksi. Luonnon valikoituminen mielipaikaksi selittyy osaksi sen stressistä elvyttävillä vaikutuksilla. Mielipaikoissa kuvataankin keskeisesti rentoutumista, rauhoittumista ja mielihyvän tuntemuksia. Elvyttävät vaikutukset ovat tyypillisiä nimenomaan luonnossa oleville mielipaikoille (Korpela ym., 2001). Tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että mieluisten paikkojen ja elpymisen merkitystä ihmiselle on tarkasteltava stressin säätelyä laajemmasta näkökulmasta, psyykkisen itsesäätelyn näkökulmasta. Stressin säätely voitaneen teoreettisesti asettaa tämän laajemman näkökulman osaksi. Ensinnäkin mielipaikkojen kokemisessa itselle sopivuuden tuntu on olennaisempi kuin paikan lumoavat ja tarkkaavuutta kiinnittävät ominaisuudet (Korpela ym., 2001). Epämiellyttävissä paikoissa voi sen sijaan olla jonkin verran kiinnostavia piirteitä ja yhtenäisyyden tuntua, mutta olennaisesti vähemmän itselle sopivuuden tuntua. Nämä tulokset kertovat siitä, että nimenomaan minäkokemuksen säätelyyn liittyvät elämykset ovat mielipaikoissa tärkeitä, ei niinkään niiden tarkkaavuutta kiehtovat ulkoiset piirteet. Toiseksi, mielipaikkatutkimuksissa on tullut toistuvasti esiin, että menneen muisteleminen ja omien tunteiden ja minäkokemuksen säätely koetaan erityisen tärkeäksi. Newellin (1997) tutkimuksessa 80% vastaajista valitsi mielipaikan, useimmilla luonnon, sen terapeuttisen vaikutuksen takia eli tunteisiin ja minäkokemukseen myönteisesti vaikuttavien seikkojen takia. Wölfingin (1996) tulokset osoittivat, että yli 50-vuotiaat käyttivät mielipaikkoja nuorempia enemmän itsesäätelyyn ja kontrollintunteen saavuttamiseksi. Nuoria koskevista tutkimuksista on saatu kuvauksia niistä mielleyhtymistä, joiden avulla mielipaikka kytketään itsesäätelyyn (Korpela, 1988; 1989; 1992; 2002). Mielipaikka auttaa palauttamaan mieleen myönteisiä ja arvokkaita asioita itsestä tilanteissa, joissa oma arvo on

13 kyseenalaistettu. Tämä johtuu siitä, että mielipaikkaa koskevia asioita voi itse hallita, voi määrätä ketä siellä on, kenen kanssa kokemuksen jakaa. Lisäksi mielipaikassa on omasta itsestä kertovia esineitä ja muistoja. Mielipaikkaan liittyy miellyttäviä mielikuvia ja elämyksiä ja sille kenties annetaan kuviteltuja ominaisuuksia ja lempinimi. Paikka siis toimii muistiavaimena, joka virittää mieleen myönteisiä kokemuksia. Psyykkisesti raiteen vaihtaminen - esim. pettymyksen murehtimisen lopettaminen- ei tapahdu pelkästään vahvan tahdonvoiman avulla, vaan konkreettisesti "vaihtamalla ympyröitä". Mielipaikkaan menemisen mielenä on siis psyykkisen toimintakykyisyyden säätely ja ylläpitäminen niin uhkaavissa kuin miellyttävissä arkielämän tapahtumissa. Eräs lukiolainen kuvasi metsän merkitystä itselleen seuraavasti: Minulla on useita paikkoja, jotka jollain tavalla ovat tärkeämpiä kuin toiset. Tärkein paikka on ehkä metsä. Asun metsän reunassa, joten sinne on helppo pujahtaa. Metsässä tulee aina hyvälle mielelle. On kiehtovaa, kun kaikkialla on aivan hiljaista ja tietää olevansa yksin. Yleensä menen metsään, kun jotain todella kivaa ja suurta on tapahtunut tai kun olen surullinen. Metsässä ilonsa voi jotenkin huutaa julki ja päästää mielikuvituksen valloilleen. Kun on surua, metsä jotenkin lohduttaa. (sit. Korpela 1988.) Suomalaisilla koulunuorilla keskeisiä syitä mennä yksin mielipaikkaan joko luontoon tai omaan huoneeseen - ovat olleet ajatusten selvittelyä ja rauhoittumista vaativat tilanteet, sanaharkat perheen tai ystävien kanssa tai henkisesti rasittavat tapahtumat. Syinä saattoivat olla myös itsetuntoa ja minuutta uhkaavat tilanteet ja niiden aiheuttama pettymys, suru tai masennus. Tällaisten tilanteiden jälkeen mielipaikkaan meneminen tuotti turvallisen ja miellyttävän tunteen. Mielipaikassa uskalsi olla oma itsensä, sai selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan, keskittyä asioihin, vapauttaa mielikuvitustaan ja muistella menneisyyttään. Nuorten kuvausten mukaan tuntui hyvältä, kun saa olla rauhassa omassa huoneessaan, voi miettiä oman huoneen kätköissä ratkaisuja ongelmiin tai voi istua yksin kivellä ja tuijottaa tyyntä järvenpintaa (Korpela 1992). Näin saavutettiin miellyttävä ja turvallinen olotila, ja voitiin käydä läpi minäkokemuksen eheyttä uhanneita tilanteita. Tällaista kognitiivista ja emotionaalista itsesäätelyä on havaittu 8-vuotiailla lapsilla (Korpela, Kyttä, Hartig, 2002). Weinbergerin (2006) tutkimus viittaa siihen, että ilmiö voi esiintyä jo paljon nuoremmillakin. Perhepäivähoidossa olleista lapsista tarkkailujakson aikana lähes puolet irrottautui oma-aloitteisesti johonkin paikkaan olemaan yksin. Kouluikää nuoremmat (2-6-vuotiaat) vetäytyivät useammin kuin kouluikäiset (7-11-vuotiaat). Kiinnostavaa on, että lapset, jotka olivat huonolla tuulella, vetäytyivät useammin ja olivat yksin ollessaan passiivisempia kuin hyvässä mielialassa olevat lapset.

14 <o2>myönteistäkö kaikki vain? <t1>on esitetty, että ainakin villi luonto, erämaa, muistuttaa ihmistä hänen kuolevaisuudestaan ja uhkaa ihmistä ylivoimaisuudellaan ja kesyttämättömyydellään, ainakin enemmän kuin rakennettu luonto (esim. puisto) tai kaupunkiympäristöt (Koole & van den Berg, 2005). Niinpä villin luonnon kohtaaminen saattaa nostattaa nopeasti esiin myös tällaisia eksistentiaalisia pelkoja, joilta ihminen pyrkii suojautumaan. Yksittäiset tutkimustulokset osoittavatkin, että erämaahan kerrotaan liittyvän useammin kuolema-ajatuksia kuin rakennettuun luontoon tai kaupunkiin (Koole & van den Berg, 2005). Mutta samalla niihin liittyy useammin myös vapauden kokemuksia. Villi luonto voi myös olla itse elämän ja elollisuuden vertauskuvana; se kuvastaa kasvua, muuttumista, elämänvoimaa (Knopf, 1987). Se voi olla myös jatkuvuuden ja pysyvyyden, ajattomuuden, universaalin vertauskuva. Luonto voi edustaa ihmistä korkeampaa, suurempaa voimaa: ikään kuin viattomuutta ja luonnontilaisuutta, salaperäisyyttä, henkisyyttä ja uutta todellisuuden tasoa (Knopf, 1987). Toisaalta käärmeiden, hämähäkkien, ampiaisten, petoeläinten, äkkisyvän veden, korkeiden paikkojen, eksymisen, ukkosen, myrskyn ja pimeyden pelko liittyy yhtä lailla luontoympäristöihin. Valtaosa aiemmin kuvattuun eräretkiohjelmaankin osallistuneista kuvasi myös pelottavia kokemuksia (Kaplan & Kaplan, 1989). Ympäristöön ja paikkoihin liittyvillä peloilla kuten elpymiselläkin voi olla mielekäs lajinkehityksellinen tausta ja siksi ympäristöihin voi liittyä automaattista reagointia, mutta itsestään tietoisena olentona ihminen voi myös tahdonvoimallaan ja mielikuvillaan säädellä esimerkiksi käyttäytymistään ja kohdata pelkoa tuottavan tilanteen (tai ottaa elpymisen tietoiseksi tavoitteekseen). Kun ihmiset ovat kuvailleet luonnossa tapahtuneita uhkaavia tilanteita, useisiin tilanteisiin liittyi yllättäen sekä kielteisiä että myönteisiä kokemuksia (van den Berg & ter Heijne, 2005). Kielteiset kokemukset olivat pelkoa ja tilanteen hallinnan menettämisen aiheuttamaa uhkaa, kun taas myönteiset kokemukset olivat tilannetta seuranneita hurmion, kiihtymyksen ja lumoutumisen kokemuksia sekä aistikokemusten ja tietoisuuden terävöitymistä. Pelkojen voittaminen eräretken aikana näyttää lisäävän hurmioitumista ja hyvän olon tunnetta, psyykkistä energiaa ja itseluottamusta. Pelon kokemisessa on yksilöllistä vaihtelua ja alustavat tulokset viittaavat siihen, että ainakin sukupuoli ja aistimushakuisuus ovat mahdollisia eroihin yhteydessä olevia tekijöitä. Se, miten ihminen kokee ja säätelee pelkoja, voi taas riippua itsesäätelyn taidoista ja keinoista (Koole & van den Berg, 2005).

15 <o2>rakennettu ympäristö pahaa oloa tuottamassa <t1>luontoympäristöjen tärkeys myönteisten tunteiden tuottajana ja psyykkisessä itsesäätelyssä näkyy myös käänteisesti niin, että kysyttäessä ympäristön epämiellyttäviä tai masentavia paikkoja, luontoa ei mainita juuri lainkaan. Amerikkalaisten ja suomalaisten opiskelijoiden mielestä masentavimpia paikkoja olivat vankilat, sairaalat, kaatopaikat ja lähiöt (Bechtel, Fox, Korpela & Parkkila, 1995). Ainoa masentavana mainittu luontoympäristö oli metsä, jonka mainitsi 2 % suomalaisista vastaajista. Suomalaisten opiskelijoiden piristävistä paikoista lähes kolmannes oli luontoympäristöjä, kuten puistoja, metsiä, järvenrantoja ja kesämökkejä. Amerikkalaisista viidennes korosti luontoympäristöjä masentavien paikkojen vastakohtana. Toisessa tutkimuksessa suomalaiset opiskelijat pitivät arkiympäristönsä epämiellyttävimpinä paikkoina ruuhkaisia ja meluisia katuja, busseja ja ostoskeskuksia (Korpela & Hartig 1996). Luontopaikkoja ei mainittu kertaakaan. Helsingin seudulla asuvia aikuisia koskeneessa kyselytutkimuksessa useimmin mainitut asuinalueen epämiellyttävät paikat olivat meluisia liikenneväyliä, epäsosiaalisen toiminnan tyyssijoiksi nähtyjä markettien, ravintoloiden tai asemien lähitienoita tai vastenmieliseksi koettuja rakennuksia ja asuinympäristöjä (Korpela, 2001). Epämiellyttävät paikat rajasivat liikkumista ja reittivalintoja, koska niitä kerrottiin välteltävän ja ne kierrettiin mahdollisimman kaukaa. Ne myös aiheuttivat monenlaista pahaa oloa ja psyykkistä kuormitusta. Suuret kadut, ryteikköalueet tai talorykelmät olivat etupäässä vihaa nostattavia, pelottavia, ahdistavia, masentavia tai kuvottavia. Rakentaminen ja yhdyskuntasuunnittelu näyttäytyvät asukkaille epämiellyttävissä paikoissa piittaamattomuutena ja arvojen rappiona. Monet kokivat lähes päivittäin paikkojen aiheuttamaa ärtymystä, fyysistä pahan olon tunnetta ja halua kiiruhtaa äkkiä pois tai tunteita tyytymättömyydestä raivotilaan. Tällaiset kokemukset näyttävät stressitutkimuksen näkökulmasta ns. arkipäivän harmeilta, joiden tiedetään olevan yhteydessä esim. flunssa-, pää- ja selkäkipuoireiden määrään seuraavana päivänä (Lazarus, 1986). Vaikka niistä ei voida puhua stressinä tarkoittaen yksilön voimavarat ja toimintakyvyn ylittävää tilaa, voidaan tulosten nojalla kyllä puhua arkiympäristön paikkojen aiheuttamasta psyykkisestä kuormittuneisuudesta ja kysyä sen mahdollisia pitkäaikaisvaikutuksia mielenterveyteen. Ympäristösuunnittelua tulisi siis tehdä myös kansanterveyttä silmälläpitäen. Jo lyhyet luontokokemukset kuten puistossa kävely ruokatunnilla saattavat tärkeällä tavalla tukea elpymistä päivittäisistä 'hässäköistä' ja estää stressin kertymistä. Päätelmä perustuu fysiologisten toimintojen elpymisnopeudesta saatuihin tuloksiin. Jos alettaisiin laskea säästetyn sisätautiosaston

16 hoitovuorokauden hintaa, havaittaisiin, että elvyttävien ympäristöjen säilyttämisellä ja luomisella saattaisi olla huomattavaa rahallistakin merkitystä yhteiskunnalle (Ulrich, 2000). Terveysneuvonnassa liikuntareseptejä täydentämään voitaisiin kokeilla mielipaikkareseptejä, joissa huomio kiinnitetään mieluisissa paikoissa käymiseen ja niistä saataviin kokemuksiin, ei liikuntaan ja sen määrään (Korpela ym., 2007). On myös esitetty, että näköalapaikoissa itämaiden meditaatiotekniikkoihin perehtymättömät länsimaiset ihmiset voisivat saavuttaa mietiskelevän, ajatuksista tyhjentyneen tietoisuuden tilan. Siksi näitä paikkoja tulisi vaalia ja säilyttää (Engler, 1990). <o2>lähteet: Appel, L. J., Moore, T. J., Obarzanek, E., Vollmer, W. M., Svetkey, L. P., Sacks, F. M., Bray, G. A., Vogt, T. M., Cutler, J. A., Windhauser, M. M., Lin, P-H., Karanja, N. (1997). A clinical trial of the effects of dietary patterns on blood pressure. The New England Journal of Medicine, 336, Bechtel, R., Fox, A. & Korpela, K., Parkkila, S. (1995). Most happy and most depressing places: A Finnish - U.S. comparison. Teoksessa: J. L. Nasar, P. Grannis & K. Hanyu (Toim.). Proc. of 26th Conf. of EDRA, (ss ). Oklahoma City: EDRA. Berto, R., Massaccesi, S., & Pasini, M. (2007). Do eye movements measured across high and low fascination photographs differ? Addressing Kaplan s fascination hypothesis, Journal of Environmental Psychology, doi: /j.jenvp Bodin, M., & Hartig, T. (2003). Does the outdoor environment matter for psychological restoration gained through running? Psychology of Sport and Exercise, 4, Cackowski, J. M. & Nasar, J. L. (2003). The restorative effects of roadside vegetation. Implications for automobile driver anger and frustration. Environment & Behavior, 35, Chang, C-Y., Hammitt, W. E., Chen, P-K., Machnik, L., & Su, W-C. (2007). Psychophysiological responses and restorative values of natural environments in Taiwan. Landscape and Urban Planning. doi: /j.landurbplan Chawla, L. (1992). Childhood place attachments. Teoksessa I. Altman, S. M. Low (Toim.). Place Attachment (ss ). Plenum Press: New York.

17 Francis, C. & Cooper, C. (1991). Places people take their problems. Teoksessa J. Urbina-Soria. (Toim.). Healthy environments. Proc. of the 22 nd EDRA conference, (ss ). Oklahoma City: EDRA. Hartig, T., & Evans, G. W. (1993). Psychological foundations of nature experience. Teoksessa T. Gärling & R. G. Golledge (Toim.), Behavior and environment: Psychological and geographical approaches, (ss ). Amsterdam: North-Holland. Hartig, T., Evans, G. W., Jamner, L. D., Davis, D. S., & Gärling, T. (2003). Tracking restoration in natural and urban field settings. Journal of Environmental Psychology, 23, Hartig, T., Böök, A., Garvill, J., Olsson, T., & Gärling, T. (1996). Environmental influences on psychological restoration. Scandinavian Journal of Psychology, 37, Hartig, T., Kaiser, F. G., & Bowler, P. A. (1997). Further development of a measure of perceived environmental restorativeness. Working paper no 5. Gävle, Sweden: Institute for Housing Research, Uppsala University. Hartig, T., Korpela, K., Evans, G. W., & Gärling, T. (1997). A measure of restorative quality in environments. Scandinavian Housing and Planning Research, 14, Hartig, T., Mang, M., & Evans, G. W. (1991). Restorative effects of natural environment experiences. Environment & Behavior, 23, Hietanen, J. K., Klemettilä, T., Kettunen, J. E., & Korpela, K. M. (2007). What is a nice smile like that doing in a place like this? Automatic affective responses to environments influence the recognition of facial expressions. Psychological Research, 71, Hietanen J. K., & Korpela, K. M. (2004). Do both negative and positive environmental scenes elicit rapid affective processing? Environment & Behavior, 36, Jorgensen, A., Hitchmough, J., & Dunnett, N. (2007). Woodland as a setting for housing-appreciation and fear and the contribution to residential satisfaction and place identity in Warrington New Town, UK. Landscape and Urban Planning, 79, Kaplan, R. (2001). The nature of the view from home: Psychological benefits. Environment & Behavior, 33, Kaplan, R., & Kaplan, S. (1989). The experience of nature: A psychological perspective. Cambridge: Cambridge University Press.

18 Karjalainen, A. (1994). Run tâmâs on raju akka. Saamelaisten metsään ja puihin liittyviä uskomuksia. Teoksessa P. Laaksonen, & Mettomäki, S-L. (Toim.). Metsä ja metsänviljaa, (ss ). Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS. Karjalainen, E. (2001). Maisema-arvostukset ja niiden tutkimus. Teoksessa J. Kangas, & A. Kokko (Toim.). Metsän eri käyttömuotojen arvottaminen ja yhteensovittaminen, (ss ). Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 800. Kerr, J. H., Hayashi, T., Matsumoto, M., & Miyamoto, N. (2002). The influence of settings and environmental events on metamotivational state and arousal: Further tests of reversal theory on Asian samples. Journal of Environmental Psychology, 22, Knopf, R. C. (1987). Human behavior, cognition and affect in the natural environment. Teoksessa D. Stokols, & I. Altman (Toim.). Handbook of environmental psychology (Vol. 1, ss ). New York: Plenum Press. Koole, S. L., & van den Berg, A. E. (2005). Lost in the wilderness: Terror management, action orientation, and nature evaluation. Journal of Personality and Social Psychology, 88, Korpela, K. (1988). Mielipaikkakokemukset psyykkisen itsesäätelyn tukena. Psykologia, 23, Korpela, K. M. (1989). Place-identity as a product of environmental self-regulation. Journal of Environmental Psychology, 9, Korpela, K. M. (1992). Adolescents' favourite places and environmental self-regulation. Journal of Environmental Psychology, 12, Korpela, K. (2001). Koettu terveys ja asuinalueen mieluisat ja epämieluisat ympäristöt. Raportissa Melukylä vai mansikkapaikka? Asukkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä asuinalueiden terveellisyydestä. Suomen ympäristö 467, Helsinki: Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. Korpela, K. M. (2002). Children s Environment, (ss ). Teoksessa R. B. Bechtel, & A. Churchman (Toim.). Handbook of Environmental Psychology. New York: John Wiley. Korpela, K. (2007). Luontoympäristöt ja hyvinvointi. Psykologia, 42, Korpela, K., & Hartig, T. (1996). Restorative qualities of favorite places. Journal of Environmental Psychology, 16, Korpela, K. M., Hartig, T., Kaiser, F. G., & Fuhrer, U. (2001). Restorative experience and selfregulation in favorite places. Environment & Behavior, 33,

19 Korpela. K. M., Klemettilä, T., & Hietanen, J. K. (2002). Evidence for rapid affective evaluation of environmental scenes. Environment & Behavior, 34, Korpela, K. M., Kyttä, M., & Hartig, T. (2002). Restorative experience, self-regulation, and children's place preferences. Journal of Environmental Psychology, 22, Korpela, K. M., & Ylén, M. (2007). Perceived health is associated with visiting natural favourite places in the vicinity. Health & Place, 13, Korpela, K. M., Ylén, M., Tyrväinen, L., & Silvennoinen, H. (2007). Determinants of restorative experiences in everyday favourite places. Health & Place. doi: /j.healthplace Laumann, K., Gärling, T., & Stormark, K. J. (2003). Selective attention and heart rate responses to natural and urban environments. Journal of Environmental Psychology, 23, Lazarus, R. (1986). Puzzles in the study of daily hassles. Teoksessa R.K. Silbereisen. (Toim.). Development as Action in Context, (ss ). Berlin: Springer-Verlag. Leather, P., Pyrgas, M., Beale, D., & Lawrence, C. (1998). Windows in the workplace: Sunlight, view, and occupational stress. Environment & Behavior, 30, Mano, H. (1999). The influence of pre-existing negative affect on store purchase intentions. Journal of Retailing, 75, Newell, P. B. (1997). A cross-cultural examination of favorite places. Environment & Behavior, 29, Ogunseitan, O. A. (2005). Topophilia and the quality of life. Environmental Health Perspectives, 113 (2), Parsons, R., Tassinary, L. G., Ulrich, R. S., Hebl, M. R., & Grossman-Alexander, M. (1998). The view from the road: Implications for stress recovery and immunization. Journal of Environmental Psychology, 18, Russell, B. (1990). Elämäni. Juva: WSOY. Russell, J. A., & Snodgrass, J. (1987). Emotion and the environment. Teoksessa D. Stokols, & I. Altman (Toim.). Handbook of environmental psychology, (Vol. 1, ss ). New York: John Wiley. Sommer, B. (1990). Favorite places of Estonian adolescents. Children s Environmental Quarterly, 7, Staats, H., & Hartig, T. (2004) Alone or with a friend: A social context for psychological restoration and environmental preferences. Journal of Environmental Psychology, 24,