VIITTOMAKIELINEN TERVEYDENHUOLLON ASIAKKAANA

Transkriptio

1 VIITTOMAKIELINEN TERVEYDENHUOLLON ASIAKKAANA Hindberg Eija Järvinen Sirpa Marttila Kirsi Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakoniaammattikorkeakoulu Turun yksikkö

2 OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ TURUN YKSIKKÖ Hindberg, Eija Järvinen, Sirpa ja Marttila, Kirsi Viittomakielinen terveydenhuollon asiakkaana Turku s. 4 liitettä Opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää terveydenhuoltoalan henkilöstön tietoa ja suhtautumista viittomakielisiä asiakkaita, viittomakieltä ja viittomakielentulkkeja kohtaan. Päätavoitteena on parantaa viittomakielisen asiakkaan kohtaamista ja hoitamista sekä asiakasta että terveydenhuoltoalan henkilöstöä tyydyttävällä tavalla. Tavoitteena on, että tätä opinnäytetyötä voi käyttää myös tietopakettina. Tutkimusmenetelmänä oli kyselytutkimus, jossa oli käytössä kyselyä varten laadittu kyselykaavake. Kyselyvastausten perusteella saatiin tietoa ja pystyttiin tekemään johtopäätöksiä terveydenhuoltoalan henkilöstön tiedoista ja asenteista. Kyselykaavakkeita toimitettiin eri sairaaloihin ja terveyskeskuksiin neljälle eri paikkakunnalle. Vastausprosentti oli 60 %. Vastaajista 6 % oli miehiä. Kyselykaavake oli jaettu osioihin, joissa kartoitettiin vastaajien taustatietoja, tietämystä kuuroista ja viittomakielestä sekä viittomakielentulkeista. Vain muutamalle vastaajalle oli tarjottu viittomakielen opetusta opiskeluaikana tai työpaikalla. Moni vastaaja piti viittomakielisiä henkilöitä vammaisina, sillä perusteella, että kuurous rajoittaa elämää. Kyselyyn vastaajista 67 % piti viittomakieltä kansainvälisenä, vaikka se ei ole. Lähes kaikki vastaajat tiesivät, että viittomakielentulkki on vaitiolovelvollinen. Kyselyn vastauksista näkyi, että terveydenhuoltoalan koulutus vaikutti vastauksiin. Monia vastauksia ja mielipidekysymyksiä perusteltiin lääketieteen näkökulmasta. Hoitotilanteisiin suhtauduttiin yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta ennakkoluulottomasti. Tärkeintä oli saada hoitotilanne selvitettyä kommunikointitavasta riippumatta luovuutta ja rohkeutta hyväksikäyttäen. Asiasanat: terveys, kuurous, viittomakieli, viittomakielentulkki, tulkkaus, ammattietiikka Säilytyspaikka: DIAK Turun yksikön kirjasto

3 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC TURKU TRAINING UNIT Hindberg, Eija, Järvinen, Sirpa and Marttila, Kirsi Encounter with a signing client and healthcare personnel Autumn 2001 Number of pages Appendix eli liitteet The aim of this study is to measure the attitudes and knowledge of healthcare personnel towards the deaf people, sign language and sign language interpreters. The study was carried out with a questionnaire which was delivered to hospitals and health centres in four towns in Finland. Return percentage was high, 60 % of the questionnaires were returned. Only 6% of all the respondents were men. The answers were separated into smaller sections according to the subject. These parts were analysed by the topic. First the respondents knowledge of sign language was studied, then of deaf people and finally of sign language interpreters. Only few of the respondents have had an opportunity to study sign language during their education or in their work. Many of the healthcare personnel accounted deaf people as handicapped. Even 67 % of all the respondents claimed that sign language is international although it is not. Almost everyone knew that a sign language interpreter has an obligation to be discreet. This study showed that the education of the healthcare personnel has influenced their perspective on deafness because, when asked about their personal opinions, they answered trough medical point of view. Keywords: health, sign language, Deaf, sign language interpreter, interpreting, occupational ethics This study is deposited in the library of Turku Diaconia polytechnic.

4 SISÄLTÖ 1. JOHDANTO TERVEYDEN MÄÄRITELMÄ Kuulon puute tai heikkous ICIDH-luokituksen mukaan Vammaisuuden määritelmä Kieliyhteisön jäseneksi kasvaminen Kuulovammojen luokittelu Kuulovikojen vaikeusasteet Kuulovammaisten apuvälineet 6 3. KUUROUDEN MÄÄRITELMIÄ Lääketieteellinen näkökulma Sosiokulttuurinen näkemys KUUROT ETNISENÄ RYHMÄNÄ Yhteinen kieli ja kielten kohtaaminen Samaistuminen ryhmään Sosiaaliset organisaatiot Oman historian tuntemus Käyttäytymisnormit Leimautuminen VIITTOMAKIELI KUUROJEN ÄIDINKIELI Viittomakielen omaksuminen Viittomakielinen henkilö Viittomakieltä käyttävä henkilö Kaksikielisyys Yleisimpiä harhaluuloja kuuroista ja viittomakielestä TULKKAUS Vammaispalvelulaki ja asetus Tulkkipalvelun käyttäjät Huonokuuloinen... 20

5 Kuuro Kuuroutunut Kuulomonivammainen Kuurosokea Sisäkorvaistutteen käyttäjä Kommunikointimenetelmät Viittomakieli - viitottu puhe Taktiilinen viittominen Huulioluku Kirjoitustulkkaus Muut tulkkausmenetelmät Viittomakielentulkki Tulkkaustekniikka AMMATTIETIIKKA Viittomakielentulkin ammattietiikka Hoitoalan henkilöstön ammattietiikka Potilaan oikeudet TUTKIMUKSEN MENETELMÄT Opinnäytetyön tavoitteet Opinnäytetyön kohderyhmä Opinnäytetyön tutkimuksen menetelmät TUTKIMUSTULOKSET Kyselykaavakkeen esittely Kohderyhmä Vastaajien koulutus ja ammattinimikkeet Vastaajien viittomakielen opinnot Vastauksia väittämiin Eri nimityksiä viittomakielisestä henkilöstä Asiakasryhmät ja ikäjakauma Kommunikaatio-ongelmien vaikutus hoitosuhteessa.. 39

6 9.9. Tulkin rooli hoitotilanteessa VASTAUSTEN ANALYSOINTI Viittomakielen opiskelu ja sen hyödyntäminen työssä Vastaajien käsityksiä kuuroudesta Kommunikoinnin apuvälineet Hoitotilanteen sujuvuus Vapaasti sanottua POHDINTA LÄHTEET 51 LIITTEET 52

7 1. JOHDANTO Aiheeksemme valitsimme viittomakielisen henkilön terveydenhuoltoalan asiakkaana. Työn aihetta kysyttäessä saimme runsaasti kannustavia kommentteja varsinkin jo valmistuneilta kollegoiltamme ja siitä saimme vahvistusta sille, että aiheemme oli tutkimisen arvoinen. Koulutukseen sisältyneissä harjoitteluissamme ja kesän aikana itsenäisesti työtä tehdessämme huomioimme paljon erilaisia suhtautumistapoja kuuroihin, viittomakieleen ja viittomakielentulkkeihin. Halusimme löytää sellaisen osaalueen, joka kuuluu useimman kuuron elämään ainakin jossain vaiheessa. Terveydenhuolto oli tällainen osa-alue ja siksi se tuntui luonnolliselta valinnalta. Päätöstä helpotti se, että yhdellä opinnäytetyön tekijällä on aikaisempi alan koulutus ja kahden tekijän perheenjäsen työskentelee tai kouluttautuu alalle, joten konsultaatioapua oli saatavilla aina tarvittaessa. Työssämme käsittelemme kuuroja ja viittomakieltä, sivuamme viittomakielentulkin työtä sekä esittelemme hoitoalan henkilöstön ja viittomakielentulkkien ammattieettisiä sääntöjä. Lisäksi olemme poimineet otteen potilasoikeuslaista, jossa käsitellään aistivammaisen asiakkaan oikeuksia hoitosuhteen aikana. Halusimme tehdä tästä työstä eräänlaisen tietopaketin, josta hoitoalalla työskentelevät voivat hakea tietoa tarvittaessa. Tutkimuksessamme näkyi, että yleisesti tiedon määrä oli suoraan verrannollinen siihen, kuinka paljon viittomakielisiä henkilöitä oli asiakkaina. Tutkimustuloksistamme ilmeni, että kyselyyn vastanneissa toimipisteissä asioi vähän viittomakielisiä henkilöitä. Toivomme, että opinnäytetyöstämme olisi hyötyä ennen kaikkea hoitoalan henkilökunnalle ja viittomakielentulkkikollegoillemme sekä muille asiasta kiinnostuneille.

8 2 2. TERVEYDEN MÄÄRITELMÄ Yhdysvalloissa, New Yorkissa toimiva Hastings Center on perehtynyt lääketieteen etiikan tutkimukseen. Sen antaman raportin mukaan terveyden käsite määritellään seuraavasti: Terveydellä tarkoitetaan sekä hyvän olon kokemusta että mielen ja ruumiin eheyttä. Sille on ominaista merkittävien tautien puute, joka mahdollistaa yksilön päämäärien toteuttamisen sekä toiminnan työssä ja sosiaalisessa kontekstissa. (Ryynänen-Myllykangas 2000, ) Maailman terveysjärjestö WHO:n ICIDH-luokituksen (International Classification of Impairments, Disabilities and handicaps beta2-versio) mukaan ihmisen terveydentilaa voidaan kuvata fyysisten ominaisuuksien toimivuudella. Mikäli ihmisen terveydentila on hyvä, hänen ruumiinsa rakenteet ovat ehjät ja ne toimivat kuten pitääkin, hän voi toimia odotusten mukaisesti ja osallistua yhteisöllisiin tilanteisiin. Terveydentila saattaa heiketä, jos jokin näistä osatekijöistä muuttuu huonompaan suuntaan. Rakenteellisen poikkeavuuden tai toimintahäiriön ei välttämättä tarvitse olla syynä ihmisen toimintakyvyn heikkenemiseen tai osallistumismahdollisuuksiin varsinkaan, jos ympäristön tukitoimet kompensoivat puutteita. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 5.) Yleisimmin terveys on määritelty kolmella tavalla, joita ovat biolääketieteellinen, funktionaalinen ja positiivinen määritelmä. Biolääketieteellistä ajattelumallia kutsutaan myös ontologiseksi sairauskäsitykseksi, jossa terveyden ja sairauden raja on yksiselitteinen: tauti on tai sitä ei ole. Terveyttä on sairauden puuttuminen. Funktionaalisen määritelmän mukaan toimintakyvyn heikkeneminen viestii sairaudesta. Kyky tehdä työtä, tuottaa ja toimia nähdään keskeisimpänä elementtinä terveydessä. Erilaiset työrajoitteet heikentävät yksilön mahdollisuuksia selvitä itsenäisesti. Positiivinen terveysnäkemys näkee terveyden kokemisen terveytenä. Terveys on siis kokemus fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Yhteistä kaikille näille määritelmille on kuitenkin se, että ihannoitavaa ja tavoiteltavaa on täydellinen

9 3 sairaudettomuus, toimintakyky ja hyvinvointi. (Ryynänen-Myllykangas 2000, ) 2.1. Kuulon puute tai heikkous ICIDH-luokituksen mukaan ICIDH-luokituksen mukaisesti kuulon heikkous tai sen puute voidaan kuvata seuraavasti: kuuloelimen rakenteesta johtuvan vaurion tai sen toiminnan häiriöiden vuoksi henkilön kuuloaisti tai havaintotoiminnot tai molemmat voivat olla puutteelliset, joten hänellä on kuulovamma. Vaurion aste voidaan määritellä mittaamalla kuulokynnykset ja puheen erotuskyky, jonka perusteella voidaan luokitella kuulovamman vaikeusaste. Kuulokynnyksellä tarkoitetaan sitä äänitasoa, joka on juuri ja juuri kuultavissa. Mikäli ihminen ei kuule, puhutaan toiminnanvajauksesta. Tällainen henkilö ei esimerkiksi kuule normaalia keskustelua eikä siten ymmärrä sitä. Huonosti kuulevasta ihmisestä käytetään nimitystä huonokuuloinen ja henkilöstä, joka ei kuule mitään, kuuro. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 5, 91.) 2.2. Vammaisuuden määritelmä Vamma ei aina näy päälle päin, mutta useimmiten se kuitenkin on havaittavissa oleva ominaisuus. Yleensä se on fyysistä tai psyykkistä vajavuutta tai poikkeavuutta. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen hyväksymässä vammaisten oikeuksien julistuksessa (1975) vammaiseksi katsotaan henkilö, joka on fyysisten tai henkisten ominaisuuksiensa, synnynnäisen tai muun puutteellisuutensa vuoksi täysin tai osittain kykenemätön tyydyttämään normaaliin yksilölliseen tai sosiaaliseen elämään liittyviä tarpeitaan. Samaa kantaa edusti myös Vammaisten vuoden Suomen komitea (komiteanmietintö 1982: 35), jonka mielestä vammaisuus laajasti käsitettynä sisältää todetut sairaudet tai vammat, poissulkien ohimenevät tai vähäiset sairaudet ja vammat. Kapea-alaisesti asiaa tarkasteltaessa vammaisuus nähdään suoriutumista haittaavana ominaisuutena. (Loijas 1994, 12.)

10 4 Maailman terveysjärjestö WHO, on ollut edelläkävijänä määritellessään vammaisuutta. Uusi vammaisnäkemys on ollut aikaisempia määritelmiä dynaamisempi ja humanitäärisempi. Vammaisuus nähdään kolmen eri ulottuvuuden kautta. Yläkäsitteenä tässä luokituksessa on vamman käsite, jonka kautta määrittyvät henkilölle aiheutuva toiminnallinen vajavuus ja sosiaalinen haitta. Luokitus näkee vamman puhtaasti fysiologisena tai psykologisena vajavuutena eli se on mikä tahansa psykologisen, fysiologisen tai anatomisen rakenteen tai perustoiminnon vajavuus tai epänormaalisuus. Toimintakyvyn rajoittuneisuus tai sen puute on vamman aiheuttamaa toimintavajavuutta. Vammaisen henkilön omat toimintamahdollisuudet ja muiden ihmisten häneen kohdistamat odotukset ovat ristiriidassa keskenään. WHO:n määritelmää vammaisuudesta on kritisoitu, mutta sen ansioksi täytyy myöntää, että siinä on käsitelty lääketieteellisen vamman aiheuttamia toiminnallisia ja sosiaalisia haittavaikutuksia. (Loijas 1994, ) 2.3. Kieliyhteisön jäseneksi kasvaminen Lapsen puheen ja kielen omaksuminen on monimutkainen tapahtuma, joka on kuitenkin keskeinen prosessi ihmisen kehityksessä. Tämä tapahtuma vaikuttaa merkittävästi lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Lapsi kehittyy sosiaalisen ja kulttuurisen yhteisönsä jäseneksi oppimalla puhumaan ja kommunikoimaan yhteisönsä kanssa. Ihmisellä on halu ja tarve olla osana ryhmää ja erottua muista. Oma kieli on osoitus halusta olla yhteisön jäsen ja samalla yksilö. Kuulovammaisen lapsen synnyttyä perheeseen lähipiiriin kuuluvia ihmisiä ohjataan mahdollisimman varhain ottamaan huomioon kuulovammojen aiheuttamat mahdolliset haitat. Siten varhainen kommunikointi voi olla verrattavissa vammattoman lapsen varhaiseen kommunikointiin. Varhaisen kommunikoinnin vaiheessa kuulovammaisen lapsen kanssa voi käyttää muita aistikanavia hyväksi, muun muassa tehostamalla ilmeiden, asentojen ja kosketusvihjeiden käyttöä. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 16.)

11 Kuulovammojen luokittelu Kuulovammat jaetaan kahteen päätyyppiin: konduktiivisiin ja sensorineuraalisiin kuulovammoihin. Konduktiivisessa kuulovammassa ulkoilmasta tuleva ääni ei pääse vapaasti etenemään sisäkorvaan, joten kuulovammaa sanotaan myös johtumiskuulovammaksi. Syynä voi olla vahatulppa ulkokorvassa tai synnynnäisesti ummessa oleva tai tapaturmaisesti umpeutunut korvakäytävä. Yleisimmät syyt ovat kuitenkin muutokset tärykalvossa tai välikorvassa. Konduktiivinen kuulovamma ei koskaan aiheuta täyttä kuuroutta. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) Sensorineuraalisessa eli perseptiivisessä kuulovammassa äänen vastaanottaminen sisäkorvassa tai viestin siirtyminen esimerkiksi kuulohermossa on häiriintynyt. Tätä kuulovammaa sanotaan myös aistimiskuulovammaksi. Kuulovamman aste voi vaihdella, mutta pahimmillaan kuulovamma voi johtaa kuulon täydelliseen puuttumiseen. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 80.) Kolmas kuulovammatyyppi on sentraalinen kuulovamma. Se on keskushermostossa, ensisijaisesti aivorungolla tai aivokuorella. Ärsykkeiden tunnistaminen ja puheen erottaminen voi olla vaikeaa ja pahimmillaan sanallista viestiä ei ymmärretä ollenkaan. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 80.) 2.5. Kuulovammojen vaikeusasteet Kuulovammojen vaikeusasteet luokitellaan neljään ryhmään. Luokituksen perusteena on paremman korvan puhealueen kuulokynnysten keskiarvo. Kuulovammat jaetaan lieviin, keskivaikeisiin, vaikeisiin ja erittäin vaikeisiin. Kuulovamma on lievä, kun paremman korvan puhealueen keskiarvo on yli 20

12 6 desibeliä ja alle 40 desibeliä. Keskivaikeassa kuulovammassa puhealueen keskiarvo on yhtä suuri tai suurempi kuin 40 desibeliä ja pienempi kuin 70 desibeliä. Kuulovamma on vaikea, kun se on yhtä suuri tai suurempi kuin 70 desibeliä ja pienempi kuin 95 desibeliä. Puhealueen keskiarvo on erittäin vaikeassa kuulovammassa vähintään 95 desibeliä. Termiä kuuro tai kuurous ei käytetä yhtenä kuulovamman luokkana, sillä termit on varattu sosiokulttuuriseen kontekstiin. Termillä kuuro tarkoitetaan kielellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti viittomakieliseen yhteisöön kuuluvaa ja samaistuvaa henkilöä. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 80.) 2.6. Kuulovammaisten apuvälineet Nykypäivän tekniikan avulla on eri vammaisryhmille paljon erilaisia apuvälineitä arkipäivän tilanteiden helpottamiseksi. Kuulovammaisten apuvälineillä pyritään välittämään tietoa ympäröivästä äänimaailmasta. Kuulokojeet ovat tärkeimpiä apuvälineitä. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 328.) Kuulokoje on ääntä vahvistava laite, joka toimii paristolla. Ääni tulee mikrofonin kautta ja muuttuu samalla sähköksi. Vahvistin voimistaa sähkösignaalia, minkä jälkeen kuuloke muuntaa sähkön takaisin kuultavaksi ääneksi. Kuulovamman perusteella valitaan vahvistettava äänialue ja vahvistuksen määrä. (Avaintieto 2000, ) Kuulokojeet voidaan rakenteensa perusteella jakaa kuuteen ryhmään, joita ovat korvakäytäväkojeet, korvantauskuulokojeet, silmälasikuulokojeet, taskukuulokojeet, luujohtokuulokojeet ja kokleaimplantit. Korvakäytäväkuulokojetta käytetään joko korvakäytävän sisällä tai välittömästi sen suulla. Korvantauskuulokoje on yleisin kuulokojetyyppi. Ääni johdetaan korvaan kojeen koukun, väliletkun ja korvakappaleen yhdistelmän avulla. (Avaintieto 2000, ) Silmälasikuulokoje on silmälasien sankaan kiinnitetty korvantauskoje. Taskukuulokoje on muista kuulokojeista poikkeava siten, että kojeen mikrofoni, vahvistin ja virtalähde on rakennettu taskussa kannettavaan koteloon. Vahvistimesta lähtee ääni-informaatio sähköisessä muodossa yhdysjohtoa pitkin korvakappaleeseen kiinnitettyyn kuulokkeeseen.

13 7 Luujohtokuulokojeessa kuuloke on korvattu sähkömekaanisella anturilla eli luujohtokuulokkeella. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 333.) Kokleaimplanttia kutsutaan myös sisäkorvaimplantiksi, sisäkorvaistutteeksi ja cochlear-implantiksi (Avaintieto 2000, 2.3.4). Kuuroille, kuuroutuneille tai erittäin vaikea-asteisesti kuulovammaisille, jotka eivät hyödy tavallisesta kuulokojeesta, vaihtoehtona on kokleaimplantti. Se on sähköinen kuulokoje, joka muuttaa äänen sähköiseksi signaaliksi ja signaali viedään suoraan kuulohermoon. (Lonka, & Korpijaakko-Huuhka 2000, 339.) Kuuloa voidaan vahvistaa myös kommunikointivahvistimen avulla. Se on tavallisesti kädessä pidettävä vahvistinlaite, johon kuuluu mikrofoni, äänenvoimakkuuden säädin sekä tavalliset kuulokkeet. (Lonka & Korpijaakko- Huuhka 2000, 349.) Yhden kokonaisuuden muodostavat apuvälineet, joita käytetään äänentoistojärjestelmän kuunteluun. Äänentoistojärjestelmä voi olla esimerkiksi televisio. Apuvälineitä ovat muun muassa kuulokkeet, induktiosilmukat ja silmukkavahvistimet, infrapunajärjestelmät sekä FM-järjestelmät. Induktiosilmukan käyttö vaatii henkilöltä kuulokojetta ja kuulokoje on kytkettävä T-asentoon. Äänisignaali tulee kuulokojeeseen silmukan synnyttämän sähkömagneettisen kentän avulla puhelinkelan kautta. Infrapunajärjestelmässä informaatio siirtyy infrapunavaloa apuna käyttäen. Järjestelmään kuuluu äänilähteeseen liitettävä lähetinyksikkö ja vastaanotin, joka on yhteen rakennettu stetoskooppimallisten kuulokkeiden kanssa. FM-järjestelmät ovat yksisuuntaisia radiokommunikointijärjestelmiä, jossa puhujalla on pieni radiolähetin ja kuulijalla vastaanotin. Puhelinta käyttäessä kuulovammainen voi hyötyä erillisestä puhelimeen sisäänrakennetusta vahvistimesta, jonka säätimen avulla voi säädellä äänenvoimakkuutta. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) Hälytysten signaalien kuulemisen apuvälineitä ovat ovikellojen lisäkellot, puhelimen lisähälytyskellot sekä ovikellon ja puhelimen valomerkkihälyttimet. Apuvälineitä, jotka hälyttävät tärisemällä, ovat esimerkiksi täristinherätyskello,

14 8 palohälyttimet sekä niin kutsutut itkuhälyttimet. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 352.) Näköön perustuvia vaihtoehtoja ovat GSM-puhelimen eli matkapuhelimen tekstiviesti, GSM-kommunikaattori, tekstipuhelin, tietokoneen sähköposti sekä tulevaisuudessa näköpuhelin (Avaintieto 2000, ). 3. KUUROUDEN MÄÄRITELMIÄ Kuurot eivät koe itseään vammaisina. He näkevät itsensä kulttuuri- ja kielivähemmistönä sosiokulttuurisessa viitekehyksessä, kun taas lääketieteellinen näkökulma on tämän näkökulman vastakohta (Wikman 2000, 14 15). Itseensä ja oman ryhmän jäseniinsä viitatessaan kuurot käyttävät sanaa kuuro ja kuulevista henkilöistä he käyttävät sanaa kuuleva. Sana kuuro on hyvä, neutraali ja käyttökelpoinen (Malm 2000, 10) Lääketieteellinen näkökulma Tieteellisessä kielessä lääketieteellistä näkökulmaa kutsutaan myös kliinispatologiseksi näkökulmaksi. Kuuleva valtaväestö on luokitellut kuurot vammaisiksi. Valtaväestön kulttuuriin on kuulunut puhtaasti lääketieteellinen malli kuuroudesta, jonka mukaan kuurous on sairaus, vamma tai puute, joka on syytä poistaa tai lieventää erilaisin lääketieteellisin tai kuntoutusmenetelmin. Tästä syystä kuuroa kutsutaan yleisesti termillä kuulovammainen ja hänen kuulemattomuuttaan kuulovammaksi tai kuulon puutteeksi. (Malm 2000, 89) Kuuroista on tehty useita tutkimuksia, joissa pyritään selittämään syitä ja sitä, kuinka tämä fyysinen vamma vaikuttaa kuurojen henkiseen kehitykseen ja käyttäytymiseen. Kuurot itse oudoksuvat tätä näkökulmaa, koska kokevat olevansa tasavertaisia valtaväestön kanssa eivätkä tarvitse kuntoutusta. (Malm 2000, 89.) Tämä näkökulma korostaa sitä, mitä kuuroilta puuttuu, eikä noteeraa

15 9 sitä, mitä myönteisiä ominaisuuksia ja voimavaroja heillä on. Lääketiede näkee kuurouden usein vain sairaina korvina. (Wikman 2000, 17.) 3.2. Sosiokulttuurinen näkökulma Sosiokulttuurinen näkökulma kuurouteen tarkoittaa suhtautumis- ja käsitystapaa, jossa kuuroutta lähestytään kuurona olemisen kokemuksen sosiaalisten, lingvististen ja kulttuuristen näkökulmien kautta (Malm 2000, 88). Sana sosiokulttuurinen sisältää kaksi osaa. Alkuliitteeseen sosio- sisältyvät termit kuurojenyhteisö eli sosiologia, kuurot etnisenä ryhmänä eli antropologia sekä kuurot kielivähemmistönä eli sosiolingvistiikka ja kielisosiologia. Jälkimmäiseen sanaan kulttuurinen sisältyy ryhmän kulttuurinen tausta, jota kulttuuriantropologia tutkii. (Malm 2000, 89.) Kielitieteellisissä tutkimuksissa pystyttiin 1950-luvun lopulla osoittamaan, että viittomakieli täyttää kaikki luonnolliselle kielelle asetetut vaatimukset. Vähitellen myös tiede kiinnostui kuurojen ryhmästä, koska se muistutti muita kielelliskulttuurisia ryhmiä. Sosiologisen, kulttuuriantropologisen sekä sosio- ja psykolingvistisen tutkimuksen avulla saatiin tarkempi kuva siitä, että kuurojen ryhmällä ja siinä toimivilla jäsenillä oli sekä keskinäistä että ryhmän ulkopuolelle suuntautuvaa vuorovaikutusta. Kuurojen ryhmällä oli kaikki sosiokulttuuriset edellytykset olla oma itsenäinen kulttuuriryhmänsä. Näitä edellytyksiä olivat oma historia, visuaalisspatiaalinen kieli, ryhmään kohdistunut sorto, kielten ja kulttuurien kohtaaminen, viittomakielisen kerronnan merkitys kulttuurin välittämisessä tuleville sukupolville ja oma kulttuuri. Nämä kaikki perustuvat historian saatossa koettuihin yhteisiin asioihin, jotka tiede on myöhemmin vahvistanut. Tämän vaikutuksesta kuurot tiedostivat, että he ovat oma ryhmänsä, jolla on oma kieli ja kulttuuri, jota on vuosisatojen saatossa aiheettomasti sorrettu ja vähätelty ympäri maailmaa. (Malm 2000, 88.)

16 10 4. KUUROT ETNISENÄ RYHMÄNÄ Antropologit nimittävät etniseksi järjestelmäksi sosiaalista organisaatiota. Myös kuurous luokitellaan sosiaaliseksi organisaatioksi. Ryhmälle tyypillisiä piirteitä sanotaan sosiaalisiksi parametreiksi. Kuurojen ryhmälle tyypillisiä piirteitä ovat viittomakieli, kielten kohtaaminen, ryhmään samaistuminen, endogaamiset avioliitot, sosiaaliset organisaatiot, tietoisuus oman ryhmän historiasta, käyttäytymisnormit ja leimautuminen. (Malm 2000, 90.) Allardtin mukaan (ks. Malm 2000, 90) vähemmistöryhmän jäsenen on täytettävä ainakin yksi neljästä ehdosta, jotta voidaan puhua etnisestä ryhmästä. Allardtin ehdot ovat samaistuminen, sukujuuret, erityiset kulttuuripiirteet, esimerkiksi yhteinen kieli sekä sosiaalinen organisaatio vuorovaikutusta varten ryhmän jäsenten ja ulkopuolisten kanssa. Kuurojen kulttuurityöryhmä laati vuonna 1985 muistion, jossa todettiin kuurojen täyttävän kaikki nämä ehdot, sillä kuurot samaistuvat toisiinsa. Osalla kuuroista on kuurot sukujuuret ja he käyttävät keskenään viittomakieltä. Kuuroilla on myös oma kulttuurinsa sekä kehittynyt sosiaalinen organisaatio. (Malm 2000, 90.) 4.1. Yhteinen kieli ja kielten kohtaaminen Kuurojen etnisen ryhmän jäsenyyden vahvin tuntomerkki on viittomakieli. Viittomakieli on primaarinen kulttuurinen symboli ja vuorovaikutuksen kieli,

17 11 jonka oppiminen tai ainakin hyväksyminen on edellytys kuurojen yhteisöön liittymiseen ja kuulumiseen. (Malm 2000, 90.) Viittomakielen ja puhutun kielen kohtaamisessa syntyy hyvin moninainen sosiolingvistinen ilmiö. Kuuron ja kuulevan välisessä henkilön keskustelussa voidaan käyttää joko visuaalista tai äänellistä kanavaa tai molempia. Kielikontaktit ovat monimutkaisia ja vaikeitakin tilanteita, koska tilanteet vaihtelevat osallistujien mukaan. Keskustelun lopputulokseen vaikuttavat osallistujien kielelliset taustat. (Malm 2000, 91.) 4.2. Samaistuminen ryhmään Yksi etnisen ryhmän tunnuspiirteistä on itse tehty luokittelu, jossa suurin osa ryhmän jäsenistä luokittelee itsensä ryhmän jäseneksi. Halutessaan ryhmän jäseneksi kuulovamman asteella ei ole merkitystä; pelkkä halu riittää. Osa kuuroista ei samaistu kuuroihin, vaikka edellytykset siihen olisivatkin. Kuurot, jotka pitävät itseään kulttuurisesti ja sosiaalisesti kuuroina, sitoutuvat positiivisen tunteenomaisesti kuurojen yhteisöön ja sen kulttuuriin. (Malm 2000, ) Kuurojen kulttuuriin liittyy erilaisia tapoja, arvoja ja uskomuksia. Niistä muodostuu suomalainen kuurojen kulttuuri (Wikman 2000, 11). Muiden etnisten ryhmien jäsenten tavoin myös kuuro menee tyypillisesti naimisiin toisen kuuron kanssa. Vain harvat etniset ryhmät ovat yhtä endogaamisia kuin kuurot. Arvioiden mukaan 90 prosenttia kuuroista avioituu keskenään. (Malm 2000, ) 4.3. Sosiaaliset organisaatiot Kuurojen sisäinen sosiaalinen organisaatio ylläpitää ryhmän sisäistä vuorovaikutusta sekä täyttää jäsenten yhdessäolon tarpeen. On olemassa myös organisaatioita, joissa tapahtuu osittaista keskinäistä vuorovaikutusta. Tällaisia ovat muun muassa kuulovammaisten koulut ja päiväkodit sekä kuurojen palvelutalot. Viittomakielentulkkipalvelu ja kuurojen työntekijöiden verkosto on luotu ulkopuolisten kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta varten. (Malm 2000, 93.)

18 Oman historian tuntemus Kuuroilla on vahva tuntemus omasta historiastaan. Aikaisemmin valtaväestöllä ei ole ollut tietoa kuurojen historiasta, koska se siirtyi sukupolvelta toiselle lähinnä viittomakielen kautta. Nykyään tilanne on toinen, koska viime aikoina on viittomakielestä ja kuurojen kulttuurista julkaistu teoksia, jotka ovat valottaneet kuurojen historiaa. Merkittävää työtä tällä saralla tekee Kuurojen museo, joka toimii Kuurojen Liiton tiloissa. (Malm 2000, 93.) Kuurojen yhteisössä perimätieto välittyy viittomakielellä. Kuurot kertovat toisilleen yhteisönsä vanhoista tavoista, tapahtumista sekä merkittävistä henkilöistä. Nykyteknologiankin aikana kuurojen oma historia välittyy pääasiassa viittomakielellä ja sen ymmärtämiseksi täytyy hallita viittomakieli ja ymmärtää kuurojen yhteisöä ja sen luonnetta. (Malm 2000, 93.) 4.5. Käyttäytymisnormit Käyttäytymisnormit ovat kulttuurisessa mielessä tärkeä osa-alue kielen ja samaistumisen lisäksi. Se ohjaa viittomakielisten kuurojen sosiaalista vuorovaikutusta. Kuurot ovat ryhmä, jolla on omat koodinsa ryhmälle tyypillistä käyttäytymistä varten ja omat arvonsa, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kasvaminen viittomakieliseksi ihmiseksi merkitsee sitä, että omaksuu kuurojen kulttuurin ja oppii tyypilliset käyttäytymistavat. (Malm 2000, 94.) Selkeimpiä kuurojen ja kuulevien välisiä käyttäytymisnormien eroja ovat katsekontakti, fyysinen kontakti, kasvojen ilmeiden käyttö sekä elehtiminen. Omat sääntönsä on myös itsensä esittelemisellä sekä kuuro-nimityksen käytöllä. Suomalaisessa kuulevien kulttuurissa katsekontakti on lyhyehkö ja fyysinen kontakti on tarkkaan rajattua. Ilmeitä käytetään vähän. Kuurot koskettelevat saadakseen keskustelukumppanin huomion, mutta kosketuksen intensiteetti vaihtelee tilanteen mukaan. Esimerkiksi pari kevyttä naputtelua

19 13 olkapäähän riittää normaaliin huomion kiinnittämiseen ja kontaktin saamiseen, mutta tiheään toistuva naputtelu tarkoittaa sitä, että keskustelukumppanilla on kiire saada kontakti. Kosketusta ei saa tehdä päähän, selkään tai vatsaan. Nämä alueet koetaan hyvin intiimeiksi. (Malm 2000, 94.) 4.6. Leimautuminen Suomalaisessa yhteiskunnassa kuuroudella on ollut yleensä negatiivinen leima. Kuitenkin kuurojen opetuksessa sallittiin viittomakielen käyttö vuodesta luvun alkuun asti. Koska Suomi oli tuolloin Venäjän vallan alaisena ja joutui taistelemaan oman kielensä puolesta, myös kuurojen tilannetta ymmärrettiin paremmin. (Malm 2000, 95.) Negatiivinen leima liittyy ennemminkin kuurojen kykyyn puhua kuin heidän huonoon kuuloonsa. Puhetta pidetään tärkeänä ihmisyyteen liittyvänä asiana, joka erottaa ihmisen muista nisäkkäistä. Tämän vuoksi valtaväestö on nähnyt kuurot poikkeavina muusta väestöstä. Viittomakieli on nähty pelkästään negatiivisena ja ei-toivottuna asiana niiden mielestä, joiden on ollut vaikea hyväksyä erilaisuutta. Historian saatossa kuuroja on alistettu ja yritetty muuttaa valtaväestön kaltaiseksi, mutta siitä huolimatta kuurojen kulttuuri on säilynyt elinvoimaisena läpi lukuisten sortokausien. Viittomakieltä ei ole onnistuttu tukahduttamaan koulutuksellisten, kuntoutuksellisten, kasvatuksellisten sekä uskonnollisten instituutioiden monista yrityksistä huolimatta. (Malm 2000, 95.) Nykyään viittomakielellä on Suomessa positiivisempi leima. Tähän on vaikuttanut viittomakielen aseman tunnustaminen perustuslaissa ja päivittäinen viittomakielinen ohjelma televisiossa sekä se, että viittomakieltä voi opiskella yliopistossa. Viittomakielentulkin työ on noussut esille lukuisissa julkisissa tilaisuuksissa. Lisäksi Suomen kaksikielisellä historialla sekä saamen ja romanin kielen tunnustamisella lienee oma osuutensa asenteiden muuttumiseen positiivisemmaksi. (Malm 2000, 95.)

20 14 5. VIITTOMAKIELI KUUROJEN ÄIDINKIELI Suomalainen viittomakieli sai oikeudellisen aseman 1. elokuuta Kielellisiä oikeuksia koskevan 14 :n 3 momentin mukaan viittomakieltä käyttävien ja vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla voimaan tulleessa perustuslaissa sama momentti sisältyy pykälään 17. (Malm 2000, 72.) Viittomakieltä tuotetaan käsien, suun ja vartalon liikkeillä sekä ilmeillä. Sitä vastaanotetaan näön avulla tai taktiilisti eli kädestä käteen - menetelmällä. Varsinaiset viittomakielet ovat luonnollisia kieliä, joten ne ovat kielitieteen näkökulmasta rinnasteisia puhutuille kielille. ( Viittomakieli. Merikartanon koulun www-sivu ) Luonnollinen kieli rakentuu merkityksellisistä yksiköistä ja ne edelleen koostuvat pienemmistä osista. Viittomakielessä puhutun kielen sanaa vastaava perusyksikkö on viittoma, jolla on oma rakenteensa. Luonnollinen kieli on sopimuksenvaraista eli konventionaalista. Ihmiset ovat sopineet, että tietty sana tarkoittaa tiettyä asiaa. (Malm 2000, ) Luonnollinen kieli on produktiivista eli mahdollistaa uusien ilmausten luomisen. Ihmiset kykenevät tuottamaan ilman oppimista loputtomasti uusia lauseita ja tarinoita. Kaikilla kielen osa-alueilla esiintyy produktiivisuutta. Samalla tavoin pystyy viittomakielinen henkilö käyttämään kieltään produktiivisesti. Suomalaisen viittomakielen aseman vahvistuessa kielikin on mukautunut palvelemaan yhä uusia tarpeita. Tarve luoda uusia viittomia on kasvanut, koska kuurot nuoret opiskelevat yhä laajemmin erilaisiin ammatteihin ja eri koulutustasoilla aina yliopistoihin saakka. Suomalaisen viittomakielen omista rakenneosista luodaan näitä uusia viittomia, mutta erityisalojen termejä on lainattu jonkin verran eri maiden viittomakielistä. (Malm 2000, 16.)

21 15 Luonnolliset kielet ovat spontaanisti syntyneitä, ilman että kukaan on niitä tehnyt. Ne ovat kommunikointitarpeesta syntyneitä. Viittomakieli on syntynyt kuurojen parissa samoin kuin puhutut kielet kuulevien keskuudessa. Äidinkielen asema on vain luonnollisilla kielillä. Kielitieteellisten tutkimusten perusteella viittomakielen on todettu täyttävän luonnollisen kielen kriteerit. (Malm 2000, ) Luonnollisen kielen osa-alueet muodostuvat lauseopista (syntaksi) ja muotoopista (morfologia). Ikonisuus eli kuvanomaisuus, paikantaminen eli kolmiulotteisen tilan käyttäminen sekä simultaanisuus eli samanaikaisuus ovat viittomakielen rakenteen peruspiirteitä. Ne ovat verrattavissa puhutun kielen äänteisiin. (Rissanen 1985, ) Yksittäisestä viittomasta voidaan erottaa kolme perusosaa, joita ovat käsimuoto, paikka ja liike. Käsimuodolla tarkoitetaan sormien asentoa viittoman aikana. Paikalla tarkoitetaan sitä paikkaa, jolla viittoma tehdään. Se voi olla viittojan keholla tai hänen edessään olevassa viittomatilassa. Viittoman aikana paikka voi olla sama tai se voi vaihdella. Liikkeellä tarkoitetaan käsien liikettä viittoman aikana. (Malm 2000, 22; Rissanen 1985, 91.) Viittomakieli ja yksittäiset viittomat eivät ole pelkkää käsien liikettä. Pään ja kehon liikkeillä sekä kasvoilla on tärkeitä tehtäviä lauseiden ja viittomien tuottamisessa. Kulmakarvojen asento, katseen suunta, silmien avaaminen suuriksi tai niiden siristäminen sekä suun liikkeet eli huulio ovat merkityksellisiä kasvoissa. Huulio voi olla joko viittomakielinen, jolla ei ole yhteyttä suomen kielen sanoihin tai suomen kielen sanaa muistuttava sanahahmo. Kasvojen yleisellä ilmeellä on oma tärkeä merkityksensä. (Malm 2000, 24-25, 184.) 5.1. Viittomakielen omaksuminen Lapsen kielenkehityksestä on olemassa erilaisia teorioita. Eri kieliä omaksuvien lasten kehityksen kulkua seuraamalla on huomattu, että ihmisellä on syntyessään valmiina synnynnäinen kielikyky, jonka avulla kielen oppiminen ja

22 16 kehittyminen tapahtuu. Biologisen kielenoppimiskyvyn lisäksi lapset tarvitsevat myös ympäristönsä kielellistä mallia, jotta biologiset valmiudet saadaan käyttöön. Kuurot lapset tarvitsevat siis ympäristöstä mallikseen visuaalisen kielen, jotta kielen omaksuminen ja muu kehittyminen tapahtuisi lapsen kykyjen mukaisesti. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) 5.2. Viittomakielinen henkilö Viittomakielinen on kuuro, kuuleva tai huonokuuloinen henkilö, jonka äidinkieli tai ensikieli on suomalainen viittomakieli. (Kuurojen Liiton viittomakielitoimikunta, 1999). Skutnabb-Kangas (1988) määrittelee äidinkielen siten, että se on kieli, jonka henkilö on oppinut ensiksi ja johon hän samaistuu. Näin kielen mukana omaksutaan kieliyhteisön kulttuuri ja sen perinteet. Viittomakielinen henkilö on oppinut viittomakielen ensimmäisenä kielenään. Hän käyttää sitä jokapäiväisessä elämässään eniten ja hallitsee sen osaamistaan kielistä parhaiten samaistuen muihin viittomakieltä käyttävien ryhmään. Viittomakieltä äidinkielenään käyttävä on omaksunut kielen joko kuurolta vanhemmaltaan tai vanhemmalta sisareltaan. Ensikielenään viittomakieltä käyttäväksi luetaan henkilö, joka on omaksunut kielen kodin ulkopuolelta muilta viittomakielisiltä tai on oppinut viittomakielen kuulevalta vanhemmaltaan, joka puolestaan on oppinut kielen vieraana tai toisena kielenä. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) Osittain viittomakielisten ryhmään kuuluvat myös henkilöt, jotka käyttävät sekä viittomakieltä että enemmistökieltä yhtä sujuvasti. Tähän ryhmään voidaan lukea huonokuuloiset, joilla on viittomakielisiä kontakteja. Huonokuuloiset samaistuvat ainakin osittain viittomakielisiin henkilöihin. (Lonka & Korpijaakko- Huuhka 2000, 241.) 5.3. Viittomakieltä käyttävä henkilö

23 17 Viittomakieltä käyttävien henkilöiden ryhmä on suuri ja heterogeeninen. Heitä ovat henkilöt, jotka käyttävät suomalaista viittomakieltä äidinkielenään tai ensikielenään. Viittomakieltä käyttäviä ovat myös ne, jotka käyttävät viittomakieltä toisena kielenään sekä henkilöt, joille viittomakieli on vieras kieli. Suomalaista viittomakieltä käyttäviä henkilöitä ovat myös viittomakielisten parissa työskentelevät ammatti-ihmiset. Heitä ovat kuurojen työntekijät kuten kuurojen kuntoutussihteerit, kuurosokeiden aluesihteerit sekä seurakunnan aistivammatyöntekijät. Lisäksi viittomakieltä käyttäviä henkilöitä ovat viittomakielentulkit, kuulovammaisten erityisopettajat sekä viittomakielisten lasten lähiomaiset. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 241.) 5.4. Kaksikielisyys Arkikielessä kaksikieliseksi määritellään sellainen henkilö, joka puhuu sujuvasti kahta kieltä. Tähän nojautuen voidaan todeta, että useat kuurot elävät kaksikielisessä ympäristössä. He käyttävät ensisijaisena kielenään äidinkieltään viittomakieltä, mutta valtaväestön kanssa he joutuvat useimmiten käyttämään enemmistökieltä joko kirjoitetussa muodossa tai huuliolukuna. Kaksikielisyyden näkökulmasta tarkasteltuna enemmistökieli nähdään kuuron henkilön toisena kielenä. Kaksikielisyys voi olla myös kielen kehityksen tavoite, jolloin kuuron lapsen tulisi saada sekä viittomakielen taito, että hyvä enemmistökielen luku- ja kirjoitustaito. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 160.) 5.5. Yleisimpiä harhaluuloja kuuroista ja viittomakielestä Kuuromykkä-nimitys on ollut käytössä vuosisatoja kuuroista puhuttaessa, mutta kuurot kokevat tämän nimityksen loukkaavana. He eivät ole mykkiä, sillä heillä on ilmaisuvoimainen kieli viittomakieli. Tämä harhaanjohtava ja vanha nimitys on poistunut modernista kielenkäytöstä, vaikka sitä julkisuudessa vielä sitkeästi käytetään. Suurin osa kuuroista pystyy halutessaan tuottamaan puhetta, sillä heidän ääntöelimissään ei ole mitään vikaa. Substantiiviksi ja adjektiiviksi riittää

24 18 sana kuuro, kun puhutaan henkilöstä, joka ei kuule. (Malm 2000,10; Kuuromykkä. Kuurojen Liiton www-sivu ) Kuulevat ajattelevat usein, että viittomakieli olisi jonkinlaista puhuttujen kielien sanojen koodaamista sormimerkeillä. Suomalaisessa viittomakielessä on toki sormiaakkoset, mutta ne ovat lähinnä tilapäinen apu silloin, kun tiettyä viittomaa ei tiedetä, sitä ei ole tai kun viitotaan erisnimeä eli sormitetaan. Toinen yleinen harhaluulo on, että jokaisella puhutun kielen sanalla on viitottu vastine. Tässä viitottu puhe ja viittomakieli eroavatkin toisistaan. (Malm 2000, 17.) Vastoin yleistä luuloa viittomakieli ei ole kansainvälistä. Eri mailla on oma viittomakielensä, joka on muotoutunut kuurojen keskuudessa maiden kulttuurien ja tapojen pohjalta. Eri maissa viittomakielen rakenne on samankaltainen, joten kuurot voivat tavatessaan muokata kieltään yhteisymmärryksen saavuttamiseksi. Puhuttua kieltä on vaikeampi muokata niin, että osapuolet ymmärtäisivät toisiaan yhtä vaivattomasti kuin kaksi viittomakielistä visuaalisia kieliään muokkaamalla. (Malm 2000, 18.) Viittomakieltä taitamaton saa helposti käsityksen viittomakieltä nähdessään, että se on ilmeikästä omien tunteidensa ilmaisemista. Tämä käsitys syntyy siitä, ettei eroteta ilmeitä, jotka kuuluvat viittomakielen rakenteeseen ja mitkä ilmeet ovat samanlaista tunteen ilmaisua kuin suomen kielen puhujalla. (Malm 2000, 26.) 6. TULKKAUS Tulkkipalvelut ovat palveluja, joiden avulla vaikeavammainen henkilö suoriutuu itsenäisesti tavanomaisista elämäntoiminnoistaan. Kuulovammaisten toimintarajoituksia pystytään vähentämään tarjoamalla tulkkipalveluja. (Räty, Virta 1994, 56.) Tulkkeja tarvitaan erilaisissa terveydenhuoltoon liittyvissä tilanteissa, virastoissa, juhlissa, kokouksissa, työpaikoilla, jumalanpalveluksissa,

25 19 opiskelussa, virkistyksessä, asioimisessa ja muussa yhteiskunnallisessa osallistumisessa. ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön www-sivu ) 6.1. Vammaispalvelulaki ja asetus Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista (laki n:o 380), annettu Helsingissä 3. päivänä huhtikuuta Tämän lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisina yhteiskunnan jäseninä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. 12 Kunnan tulee vammaisten henkilöiden olosuhteiden edistämiseksi toimia yhteistyössä eri viranomaisten, laitosten, vammaisjärjestöjen sekä muiden sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden toiminta läheisesti liittyy vammaisten henkilöiden elinoloihin. 14 Palveluista perittävät maksut Edellä 8 :n 1 momentissa mainitut vammaiselle henkilölle tarkoitetut palvelut sekä 8 :n 2 momentissa tarkoitetut ja palveluasumiseen liittyvät erityispalvelut samoin kuin 11 :ssä tarkoitetut tutkimukset ovat henkilölle maksuttomia. Asetus vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista (n:o 759), annettu Helsingissä 18. päivänä syyskuuta luku 1. Kunnan tulee ehkäistä ja poistaa vammaisten henkilöiden toimintamahdollisuuksia rajoittavia esteitä ja haittoja siten, että he voivat elää yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä. Vammaisten henkilöiden tarvitsemat palvelut ja tukitoimet järjestetään siten, että ne tukevat heidät omatoimista suoriutumista. 2. luku 7. Tulkkipalveluihin kuuluu työssä käymisen, asioimisen, yhteiskunnallisen osallistumisen, virkistyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi suoritettava viittomakielellä tai muilla kommunikaatiota selventävillä menetelmillä tapahtuva tulkkaus. 8. Tulkkipalveluja järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään vaikeasti kuulovammaista, kuulo- ja näkövammaista tai puhevammaista henkilöä.

26 20 9. Tulkkipalveluja on järjestettävä siten, että vaikeasti kuulo- ja näkövammaisella henkilöllä on mahdollisuus saada vähintään 240 ja muulla 8 :ssä tarkoitetulla henkilöllä vähintään 120 tulkkaustuntia kalenterivuoden aikana. Siitä poiketen, mitä 1 momentissa on säädetty, järjestetään opiskeluun liittyvänä tulkkipalveluja kuitenkin siinä laajuudessa kuin henkilö välttämättä tarvitsee niitä selviytyäkseen opinnoistaan Tulkkipalvelun käyttäjät Tulkkipalvelun käyttäjiä ovat kuulovammaiset, joita ovat huonokuuloiset, kuurot, kuulomonivammaiset, kuuroutuneet, kuurosokeat ja sisäkorvaistutteen käyttäjät. Suomessa arvioidaan olevan kuulovammaista. ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön www-sivu ) Termin valinta riippuu käyttäjän näkökulmasta. Termien huonokuuloinen ja kuuro sijasta käytetään joskus synonyymia kuulovammainen. Kuulovammainen nimikettä käytetään yleensä yläkäsitteenä kaikille kuulon vammoille, mutta yksittäisestä henkilöstä käytetään hänen kuulovammalleen sopivinta termiä. (Avaintieto 2000, ) Huonokuuloinen Huonokuuloisella tarkoitetaan henkilöä, joka oppii puhutun kielen kuuntelemalla ja kuulemalla kuulokojeen sekä muiden apuvälineiden avulla. Kommunikaatiotilanteessa huonokuuloiselle on erityisen tärkeää nähdä puhujan kasvot, koska huulioluku tukee puhutun ymmärtämistä. Huonokuuloinen kommunikoi puheella. Vaikeasti huonokuuloinen kuulee kuulokojeella hiukan, mutta ei pysty hyödyntämään kuulemaansa oppiakseen puhumaan. Hänen puhettaan tukee viittomakieli, viitottu puhe tai tukiviittomat. (Avaintieto 2000, ) Kuuro

27 21 Suomessa on noin kuuroa, joista noin käyttää äidinkielenään viittomakieltä ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön www-sivu ). Kuuro henkilö ei voi oppia kieltä kuulonsa avulla. Hänen ensimmäinen ja tärkein kielensä on viittomakieli, jonka hän oppii luonnollisesti näkönsä avulla. Kuuro henkilö oppii puhuttuja kieliä menetelmillä, jotka perustuvat näkemiseen, kuten lukeminen ja kirjoittaminen. Osa kuuroista oppii puheterapian avulla tuottamaan hieman puhetta. (Avaintieto 2000, ) Kuuroutunut Kuuroutuneeksi sanotaan henkilöä, joka on kuuroutunut puhutun kielen oppimisen jälkeen. Monesti puhetaito kuitenkin säilyy ja hän voi kommunikoida puheella. On todettu, että alle 3-vuotiaana kuuroutunut lapsi unohtaa usein oppimansa puhutun kielen. (Avaintieto 2000, ) Kuulomonivammainen Kuulomonivammaisella tarkoitetaan henkilöä, jolla on kuulovamman lisäksi yksi tai useampi kehitykseen vaikuttava vamma, esimerkiksi liikuntavamma, kehitysvamma, näkövamma, dysfasia tai autismi. Kommunikaatiotapa riippuu vamman vaikeusasteesta. (Avaintieto 2000, ) Kuurosokea Kuurosokeita on Suomessa 750, joista 100 on lapsia. Viittomakielisiä kuurosokeita on noin kolmasosa kaikista kuurosokeista. (Malm 2000, 217.) Kuurosokealla on vakava-asteinen näkö- ja kuulovamman yhdistelmä. Osa kuurosokeista on täysin kuuroja ja sokeita, mutta osalla on näön ja/tai kuulonjäänteitä. (Suomen Kuurosokeat 1988, kuurosokeuden määritelmä.)

28 22 Kuurosokeus saattaa olla synnynnäistä ja silloin se ilmenee jo varhaislapsuudessa tai nuoruusiässä. Kuurosokeus voi aiheutua myös sairauksista, vanhuuteen liittyvistä oireista tai ulkoisesta syystä esimerkiksi onnettomuudesta. (Kaitalo 1990, 4.) Osalla kuurosokeista on Usherin oireyhtymä ja sille on tyypillistä oireiden pahentuminen iän myötä. Osalla puheen kehittymisen estää kuulovamma ja tyypillistä on myös rajoittunut näkökenttä eli putkinäköisyys, häikäistyminen ja hämäräsokeus. (Kaitalo 1990, 11.) Sisäkorvaistutteen käyttäjä Sisäkorvaistutteen käyttäjästä eli implantoidusta henkilöstä puhuttaessa tarkoitetaan kuurona syntynyttä tai myöhemmin kuuroutunutta henkilöä, jolle on leikkauksen avulla asennettu sisäkorvaistute eli sisäkorvaimplantti. Tavoitteena on, että henkilö oppii kuulemaan ja puhumaan. Koska siihen voi kulua vuosia, kannattavaa olisi, että henkilö kommunikoisi viittoen siihen asti kunnes hän on oppinut kuulemaan ja puhumaan sisäkorvaistutteen avulla. (Avaintieto 2000, ) 6.3. Kommunikointimenetelmät Jokainen vaikeasti kuulovammainen on oikeutettu tulkkipalveluun riippumatta siitä, mitä menetelmää hän kommunikoinnissaan käyttää. Palveluun oikeutettu henkilö voi käyttää tulkkia viittomakielellä, viitotulla puheella, taktiililla viittomisella, huulioluvulla ja kirjoitustulkkauksella. Muita käytössä olevia kommunikointimenetelmiä ovat puheen selventäminen, sormiaakkosviestintä (SAV), suu-käsi-menetelmä (SKM), pistekirjoitus ja suuraakkosviestintä. (Pelkonen, Laurén 1994, 6; Pikkujämsä 2000.) Viittomakieli - viitottu puhe

29 23 Viittomakieli on visuaalinen kieli ja kuuron henkilön äidin- tai ensikieli. Kuuro henkilö kommunikoi yleisimmin viittomakielellä. (ks. luku 5.) Viitottu puhe eli simultaaniviittominen on tapa, jossa puhutaan ja viitotaan samanaikaisesti. Viittomat tukevat puhuttua tekstiä. Suurin osa viitotussa puheessa käytetyistä viittomista on lainattu viittomakielestä, mutta viitotun puheen rakenne seuraa puhutun kielen rakennetta. Viitottua puhetta käyttävät usein aikuisena kuuroutuneet henkilöt, mutta sitä käytetään Suomessa kuurojen lasten puheterapeuttisessa kuntoutuksessa ja osittain myös kuurojen kouluissa. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 166.) Viitotun puheen tavoitteena on tehdä puhuttu kieli näkyväksi kuurolle lapselle viittomien avulla. Suomen kielen taivutuspäätteille on luotu omia viittomamerkkejä, joiden avulla puhuttua kieltä voidaan ilmaista viittomin mahdollisimman tarkasti. Viitottu puhe ei tarjoa kuurolle riittävää viittomakielen mallia, sillä useat viittomakielen rakenteelle tyypilliset piirteet jäävät pois. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) Taktiilinen viittominen Taktiilisella viittomakielellä tarkoitetaan viittomakielisten kuurosokeiden käyttämää kädestä käteen tapahtuvaa viittomista. Taktiilinen viittomakieli ei ole itsenäinen kieli vaan muunnelma visuaalisesta viittomakielestä. Se tarkoittaa sitä, että kuurosokea henkilö on omaksunut viittomakielen jo lapsuudessaan, kun hän on vielä voinut käyttää näköään viittomakielen vastaanottamiseen. Myöhemmin näön heikentyessä, hän jatkaa viittomakielen käyttöä sen taktiilisessa muodossa. Kuurosokea tuntee viittomisesta käden tai käsien käsimuodot, paikat ja liikkeet. Kuitenkaan viittojan kasvojen eleet ja ilmeet eivät välity kuurosokealle taktiilisessa viittomakielessä. (Malm 2000, 216.) Huulioluku

30 24 Huulioluvussa esiintyvät puhutun kielen visuaaliset piirteet. Huulioluku on luonnollinen osa puheen vastaanottoa, sillä kuunteluolosuhteiden ollessa huonot myös normaalikuuloiset käyttävät sitä hyväkseen. Huuliolukutilanteessa sanoman lauserakenteisiin eli syntaksiin liittyvä tieto, sanoman merkityssisältöihin eli semantiikkaan liittyvä tieto ja keskusteluaiheeseen eli topiikkiin liittyvä kielellinen tieto tukevat mahdollisten auditiivisten vihjeiden lisäksi sanoman ymmärtämistä. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, ) On todettu, että jopa pienet vauvat katsovat hoitajansa puhetta ja pystyvät jo varhaisessa vaiheessa jäljittelemään huulion erilaisia liikkeitä. Puheella kommunikoivat huonokuuloiset lapset täydentävät kuulemaansa huulioluvun avulla. Lapset, jotka ovat oppineet ensin viittomakielen, oppivat harvemmin lukemaan huulilta, ellei asiaan ole kiinnitetty erityistä huomiota. Huuliolukutilanteessa kannattaa huolehtia riittävästä valaistuksesta, sopivasta etäisyydestä keskustelijoiden välillä (noin 1,5-3 metriä) sekä sopivasta huuliolukukulmasta. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 311.) Kirjoitustulkkaus Kirjoitustulkkaus tapahtuu joko käsin tai koneella asiakkaan tarpeesta riippuen. Käsinkirjoitus sopii hyvin rauhallisiin asioimistilanteisiin, koska se on hyvin hidas menetelmä. (Pelkonen, Laurén 1994, 6.) Koneellla tapahtuva kirjoitustulkkaus voidaan tehdä tietokoneella, perinteisellä kirjoituskoneella tai koneella, joka kääntää kirjoitetun tekstin pistekirjoitukselle kuurosokealle. Kirjoitustulkkaus on parhaimmillaankin referointia. (Pajala 1999.) Muut tulkkausmenetelmät Pistekirjoitus on kohokirjoitusjärjestelmä, jota luetaan sormin. Sitä kutsutaan myös sokeain kirjoitukseksi tai braillekirjoitukseksi. (Näkövammaisten keskusliitto, 1997.) Muita käytettyjä tulkkausmenetelmiä ovat puheen

31 25 selventäminen, sormiaakkosviestintä (SAV), jossa huuliolukua tuetaan sormittamalla viittomakielen sormiaakkosin jokaisen sanan alkukirjain. Sormittamiseksi kutsutaan sormiaakkosten käyttämistä. (Härmä, Pelkonen 1992, 2.) Suu-käsi menetelmässä (SKM) epäselvät konsonantit esitetään käsimerkein ja vokaalit luetaan huulilta. (Lonka & Korpijaakko-Huuhka 2000, 312.) 6.4. Viittomakielentulkki Viittomakielentulkki on koulutuksen saanut tulkkauksen ammattilainen. Kuurojen, kuurosokeiden, vaikeasti kuulovammaisten ja joissakin tapauksissa myös puhevammaisten tulkkeina tarvitaan viittomakielentulkkeja. Tulkki toimii viittomakielen ja puhutun kielen kääntäjänä sekä opettaa puhetta korvaavia ja tukevia kommunikointimenetelmiä. Parhaiten kommunikointi kuuron ja viittomakieltä taitamattoman henkilön välillä sujuu tulkin välityksellä. ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön www-sivu ) Tulkit voivat toimia asioimistulkkeina tai opiskelutulkkeina ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön www-sivu ). Asioimistilanteissa sekä oppilaitoksissa kommunikointi hankaloituu ilman tulkkia. Kommunikaatiotilanteissa tulkki on sekä kuuroa että kuulevaa varten. Viittomakielentulkin voi tilata tulkkikeskuksesta, joita on tällä hetkellä 23 ympäri Suomea. ( Viittomakielentulkki. Kuurojen Liiton www-sivu ) Liite 1. Tulkkikeskukset. Tulkin tehtävänä ei ole avustaa kuuroa vaan olla kielen ja kulttuurin välittäjänä. Kuuro itse hoitaa omat asiansa. Viittomakielentulkin toimenkuvaan kuuluu myös viittomien opettaminen, tiedottaminen ja yhteistyö eri käyttäjätahojen kanssa sekä erilainen kehittämis- ja koordinointityö. Tulkki voi toimia myös kuurosokean opastajana tulkkaustilanteessa. ( Viittomakielen tulkki. Työministeriön wwwsivu ) Viittomakielentulkki on kommunikaation ammattilainen, joka pystyy toimimaan kahden kielen ja kulttuurin välillä tuntien molempien kielten ja kulttuurien ominaispiirteitä (Diakin opinto-opas , 94).