Tiivistelmä esityksestä seminaarissa Itämeren piirin finanssi-integraatio Turussa

Transkriptio

1 1 Antti Kuusterä Juha Tarkka SUOMEN PANKKI JA SUOMEN TALOUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN Tiivistelmä esityksestä seminaarissa Itämeren piirin finanssi-integraatio Turussa Suomen Pankin historian alkuvuosikymmenet osoittavat, miten suuri merkitys vakailla rahaoloilla on talouden kehityksessä. Merkittävä askel tässä suhteessa otettiin vuonna 1840, kun hopearuplasta tuli Suomen ainoa rahayksikkö ja päästiin eroon liikkeessä olleesta vanhasta ruotsalaisesta rahasta. Tällöin, vasta kolme vuosikymmentä Ruotsista irtaantumisen jälkeen, Suomen talous kääntyi selvään nousuun. Samalla Suomen Pankki otti ensimmäiset askeleet kohti itsenäistä valuuttapolitiikkaa. Käytännön tuntumaa tarjosi ulkomaisten vekselien kaupan käynnistäminen vuonna Pankki alkoi näin palvella ulkomaista maksuliikettä. Tätä varten Suomen Pankki solmi suhteet ensimmäisten ulkomaisten kirjeenvaihtajapankkiensa kanssa Pietarissa, Tukholmassa, Hampurissa ja Riikassa. Erityisen merkittävä asema oli Hampurilla, joka tähän aikaan oli Itämeren alueen johtava finanssikeskus ja jonka pörssistä saatiin luotettavimmat noteeraukset tärkeimmistä valuutoista. Krimin sota 1850-luvulla katkaisi suotuisan kehityksen ja samalla käynnistyi asteittainen muutos, jonka lopullisena seurauksena oli Suomen siirtyminen kultakantaan vuonna Tätä edelsi oman rahayksikön markan saaminen vuonna 1860 sekä palaaminen takaisin hopeakantaan Paluu metallikantaan alkoi yhtä aikaa Venäjän kanssa, mutta toistuvat ulkopoliittiset selkkaukset romahduttivat Venäjän valtiontalouden ja estivät hankkeiden toteuttamisen. Finanssiautonomiansa vuoksi Suomi pysyi erossa näistä Venäjän sisäisistä ongelmista, ja siksi Suomessa paluu metallikantaan toteutui. Hopeakannan palauttaminen Suomessa ja myöhemmin siirtyminen kultakantaan merkitsivät Suomen irtaantumista Venäjän rahajärjestelmästä ja siten myös itsenäisen valuuttakurssipolitiikan alkua. Samalla ne liittivät Suomen Länsi-Euroopan 1870-luvulta alkaen kultakantaiseen rahajärjestelmään. Ensimmäistä maailmasotaa edeltäneen klassisen kultakannan vuosina Suomen talous kansainvälistyi merkittävästi. Keskuspankin kirjeenvaihtajapankkiverkosto levisi läpi läntisen Euroopan ulottuen myös Pohjois-Amerikkaan asti. Valuuttakurssit pysyivät hyvin vakaina ja yleisön luottamus rahajärjestelmän vakauteen oli rikkumaton. Suomen uskottavuus kansainvälisillä pääomamarkkinoilla oli hyvä, mikä mahdollisti edullisten luottojen saannin. Näihin vuosiin ajoittui samalla kansainvälisesti kilpailukykyisten suuryritysten ensimmäinen

2 2 todellinen perustamisvaihe. Niinpä viimeistään 1890-luvulla lähti vahvaan ja jatkuvaan taloudelliseen kasvuun. Ratkaisevana tekijänä tässä oli läntisten vientimarkkinoiden tarjoamien mahdollisuuksien määrätietoinen hyödyntäminen. Klassisen kultakanan aikaan Suomen kauppatase oli jatkuvasti alijäämäinen, mikä oli mahdollista vain lähes jatkuvan ulkomaisen lainanoton johdosta. Näissä olosuhteissa rahapolitiikka heijasteli voimakkaasti ulkomaisen luoton saatavuutta. Periodeina jolloin ulkomaisesta luotosta oli pulaa, keskuspankin valuuttavaranto supistui ja se nosti korkoaan. Rahapolitiikan riippuvuus maksutasetilanteesta oli kultakannan oloissa ilmeinen. Pääoman kansainvälinen liikkuvuus ei ollut niin kitkatonta, että se olisi johtanut korkotason yhtenäistymiseen eri maiden välillä. Kultakantaperiodin aikana Suomen korkopolitiikan riippuvuus ulkomaisista koroista kuitenkin kasvoi. Vuosina Suomen Pankin korkomuutosten korrelaatio ulkomaisten korkojen kanssa oli käytännössä merkityksetön, lukuun ottamatta Ruotsia. Kultakannan jälkipuoliskolla vuodesta 1896 lähtien Suomen korot olivat kuitenkin jo selvästi korreloituneet Länsi-Euroopan maiden korkojen kanssa. Mielenkiintoista on, että korrelaatiota Suomen ja Venäjän korkojen välillä ei voida havaita, vaikka kultakantaperiodin jälkipuoliskon aikana Venäjä olikin jo kultakannalla (vuodesta 1897). Maalimansotien välisenä aikana Suomen rahapolitiikka pyrki palaamaan vuotta 1914 edeltävään vanhaan hyvään aikaan. Ongelmana oli kuitenkin ulkomaihin verrattuna erittäin korkea korkotaso ja aluksi myös Suomen heikko luottokelpoisuus. Suomen Pankin ja sen pääjohtaja Risto Rytin tavoitteena oli lisätä ulkomaisen pääoman saantia Suomeen, jotta korot saataisiin normalisoitua. Ryti katsoi, että pääomantuonti oli välttämätöntä Suomen taloudellisen kasvupotentiaalin hyödyntämiseksi luvulla tehty yritys alentaa korkotasoa pääomantuontia suosimalla päättyi kuitenkin huonosti. Pääoman tuonti lisääntyi voimakkaasti Suomen päästyä uudelleen kultakannalle vuoden 1926 alusta (Britanniaa seuraten) ja korkoa laskettiin. Seurauksena oli kuitenkin talouden ylikuumeneminen, maksutasekriisi ja rahapolitiikan jyrkkä kiristäminen syksyllä Suomi kääntyi tällöin lamaan jo ennen Wall Streetin pörssiromahdusta. Kireän ja täysin maksutasetilanteen ehdoilla harjoitetun rahapolitiikan kausi kesti vuoden 1933 kevääseen saakka. jolloin maksutaseen käänne parempaan teki mahdolliseksi siirtyä uuteen vaiheeseen. Tästä aina toisen maailmansodan syttymiseen asti Suomen rahapolitiikka oli melkein täysin passiivista. Valuuttakurssi oli kiinnitetty Britannian puntaan ja korot olivat

3 3 melkein muuttumattomat. Tätä politiikkaa harjoitettiin selvästi ylijäämäisen vaihtotaseen oloissa, ja sen seurauksena oli Suomen ulkomaisten velkojen nopea lyhentäminen. Itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen Pankin strategisena tavoitteena voidaan sanoa olleen puitteiden luominen vientivetoiselle taloudelliselle kasvulle, missä myös suhteellisen hyvin onnistuttiin huolimatta 1930-luvun globaaleista ongelmista. Sekä paluu kultakantaan vuonna 1926 että irtaantuminen siitä vuonna 1933 tehtiin tavalla, joka otti huomioon vientiteollisuuden kilpailukyvyn kansainvälisillä markkinoilla. Globaalisti ongelmana 1930-luvun suuren laman vuosina oli deflaatio eli hintojen kääntyminen laskuun. Näin tapahtui myös Suomessa, mutta kansainvälisesti vertailtuna deflaatio jäi Suomessa lieväksi sekä kestoltaan lyhytaikaiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen tehdyistä integraatioratkaisuista ensimmäinen, mutta ei vähämerkityksellisin, oli Suomen liittyminen Kansainväliseen valuuttarahastoon (IMF) sekä sen hallinnoimaan Bretton Woodsin valuuttakurssijärjestelmään. Näin ainakin teoriassa jatkettiin kiinteiden valuuttakurssien oloissa, vaikka järjestelmä salli myös valuuttakurssien korjaamisen (devalvaation)perustavaa laatua olevan epätasapainottomuuden syntyessä. Eduskunta ratifioi Valuuttarahaston sopimusartiklat vuonna Markan pariarvo suhteessa dollariin vahvistettiin vuonna 1951 ja vapaasti vaihdettavaksi valuutaksi markka tuli vuonna Liittyminen Kansainväliseen valuuttarahastoon oli kauaskantoinen, eikä sen ajan oloissa millään muotoa itsestään selvä ratkaisu. Neuvostoliiton liittolaisten suhteet Valuuttarahastoon olivat juuri kiristymässä, ja vain vähän myöhemmin Suomen liittyminen järjestöön olisi ollut Suomen kannalta ulkopoliittisesti vaikeampi askel. Valuuttarahastoon liittymistä perusteltiin sen merkityksellä Suomen kansainvälisen uskottavuuden lisääjänä. Liittyminen helpotti Suomen pääsyä osalliseksi Maailmanpankki (World Bank) -ryhmän mittavista luotoista. Niitä tarvittiin sekä laajojen infrastruktuurihankkeiden että suurimpien vientiteollisuusyritysten suurinvestointien rahoittamiseen, jotta mahdollisuudet menestyä kansainvälisessä kilpailussa olisivat säilyneet. Suomen Pankin aktiivista roolia korosti tähän aikaan koko rahoitusjärjestelmän, mukaan lukien valuuttakaupan säännöstely, jossa keskuspankilla oli keskeinen rooli. Suomen pitkään voimassa ollut ja kattava valuutansäännöstely ei kuitenkaan pystynyt eristämään rahapolitiikkaa maksutaseen vaikutuksilta. Maksutaserajoitteen vaikutus alkoi tuntua rahapolitiikassa selvästi varsinkin sen jälkeen, kun tuontisäännöstely vuonna 1958 enimmäkseen purettiin luvulla Suomen krooninen vaihtotaseen vaje johti yhä kireämpään rahamarkkinatilanteeseen, jonka katsottiin hidastavan taloudellista kasvua.

4 4 Tilanne laukaistiin lopulta vuoden 1967 kasvupoliittisella suurdevalvaatiolla. Sitä seurannut keveämmän rahapolitiikan jakso jäi kuitenkin lyhyeksi. Suomen talouden vakava ylikuumeneminen johti maksutasekriisiin ja lopulta Suomen kääntymiseen Kansainvälisen valuuttarahaston puoleen tuen saamiseksi keväällä Valuuttarahaston kanssa vuosina sovittujen talouden tasapainotusohjelmien tavoitteena oli Suomen ulkomaisen maksutaseen tasapainottaminen. Maksutaseorientoitunut, kireä rahapolitiikka jatkui vuoteen 1977 asti, jolloin maksutaseen paraneminen, inflaation hidastuminen ja kaksi devalvaatiota johtivat rahapolitiikan uuteen, kasvua tukevaan vaiheeseen. Bretton Woods-järjestelmä oli hajonnut vuonna 1971 järjestelmän ytimenä olleen Yhdysvaltojen budjetti- ja maksutaseongelmien kärjistymiseen Vietnamin sodan seurauksena. Bretton Woods-järjestelmän hajoaminen merkitsi Yhdysvaltojen ja läntisen Euroopan maiden valuuttapolitiikan irtoamista toisistaan. Samalla Euroopan talousyhteisön piirissä käynnistyi yhteistyön tiivistyminen valuuttakurssipolitiikassa, joka vajaan kolmen vuosikymmenen aikana johti rahaliittoon. Suomi ei kuitenkaan liittynyt mukaan tähän yhteistyöhön ennen kuin 1990-luvulla EUjäsenyytensä myötä. Sen sijaan Suomessa siirryttiin 1973 järjestelmään, jossa keskuspankki ryhtyi ohjaamaan valuuttakursseja suhteessa valuuttaindeksiin (eri valuutoista muodostettuun koriin). Käytännössä tämä merkitsi sitä, että Suomen markan suhde ulkomaankauppaosuuksien perusteella valituista valuutoista koostuvaan valuuttakoriin pyrittiin pitämään vakaana. Rahalakiin valuuttaindeksi otettiin vuonna 1978 ja tämän järjestelmän puitteissa elettiin 1990-luvun alkuun asti luvun lopulla ja 1980-luvulla Suomen valuutta- ja rahapolitiikassa alkoi entistä selvemmin näkyä Pohjoismaiden keskinäinen riippuvuus. Ruotsin devalvaatiot vuonna 1977 ja 1982 johtivat Suomessa vastaaviin toimiin, ja myös Norjan devalvaatio vuonna 1986 vaikutti voimakkaasti Suomessa. Norjan devalvaation aiheuttama spekulaatio Suomen markkaa vastaan toimi herätteenä, jonka seurauksena Suomen Pankki vapautti merkittävän osan ulkomaisen pääomantuonnista vuosina , tilanteessa jossa suomalaiset rahamarkkinakorot olivat huomattavan korkeat. Pääomanliikkeiden vapauttaminen oli tullut ajankohtaiseksi muutenkin, mutta ajoitukseen vaikutti halu vahvistaa Suomen valuuttavarantoa ja päästä matalampiin korkoihin. Kuten 1920-luvulla, niin myös 1980-luvulla pääomantuonnin vapauttaminen johti vaihtotaseen vajeen kasvuun ja kansantalouden ylikuumenemiseen. Vuodesta 1989 lähtien Suomen Pankin politiikka kiristyi ja oli siitä alkaen vahvasti maksutaseorientoitunutta,

5 5 tähdäten kotimaisen kysynnän kasvun taittamiseen ja vaihtotaseen tasapainottamiseen. Suomen markan ja kansainvälisten päävaluuttojen välisen suuren korkoeron vuoksi merkittävä osa kotimaisesta luottoekspansiosta kääntyi tällöin valuuttamääräiseksi ja kasvatti suomalaisten yritysten valuuttariskejä. Vientiteollisuuden taloudellisia vaikeuksia lisäsi myös Neuvostoliiton kanssa käydyn bilateraalisen ulkomaankaupan romahdus vuonna Seurauksena oli lopulta maksutasekriisi, joka johti sekä vakavaan pankkikriisiin että Suomen kansantalouden syvään taantumaan luvun lama kesti kunnes vaihtotase oli jälleen tasapainottunut ja kääntynyt selvästi ylijäämäiseksi (vuodesta 1994 alkaen). Liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon vuonna 1999 merkitsi Suomen rahapolitiikan kansainvälisen integraation siirtymistä aivan uudelle tasolle. Jäsenyyden vaikutukset rahapolitiikkaan näkyivät jo paljon ennen sen toteutumista, sitä mukaa kun odotukset Suomen liittymisestä vahvistuivat ja Suomen rahapolitiikka läheni eurooppalaisen valuuttakurssimekanismin ERMin ydinmaiden rahapolitiikkaa (korkojen osalta ja valuuttakurssien vakiintuessa). Liittyminen EMUun ei tämän jälkeen aiheuttanut Suomessa suuria sopeutumisongelmia, ja jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen voidaan arvioida olleen Suomelle historiallisesti lähes ainoalaatuisen rahataloudellisen vakauden aikaa. Ero edeltäviin 1920-luvun ja 1980-luvun integraatiovaiheisiin on selvä ja mielenkiintoinen. Syitä siihen, että liittyminen rahaliittoon ei häirinnyt Suomen rahataloudellista vakautta, voidaan etsiä sekä liittymistä valmistelleesta rahapolitiikasta että Suomen kansantaloudessa tapahtuneista, rahoitustasapainoa parantaneista rakennemuutoksista. Lähentymisvaiheessa Suomen Pankki noudatti inflaatiotavoitteeseen perustuvaa rahapolitiikkaa, inflaatiotavoitteen vastatessa tulevaa Euroopan Keskuspankin rahapolitiikan hintavakausnormia. Näin itse liittyminen tapahtui vaiheessa, jossa korot ja inflaatio olivat jo asettuneet tulevan EMU:n politiikkaa suunnilleen vastaavalle tasolle, eikä korkoshokkia tapahtunut (esimerkiksi korkojen alenemisen muodossa kuten luvulla ja 1980-luvulla). Toinen selitys on Suomen kääntyminen pitkäksi aikaa vaihtotaseeltaan ylijäämäiseksi maaksi. Investointiaste aleni ja kansantalouden säästämisestä merkittävä osa kanavoitui ulkomaisiin kohteisiin. Tämä vähensi ylikuumenemisen riskiä Suomen taloudessa. Vaihtotaseylijäämän taustalla lienevät mm. demografiset tekijät. Myös rahaliitolla saattaa olla siihen oma osuutensa, koska EMU:n vaikutuksesta suomalaiset institutionaaliset sijoittajat (kuten eläkevakuutusyhtiöt) ovat voineet paljon entistä enemmän hajauttaa sijoituksiaan ulkomaisiin kohteisiin.