Kertojan epäluotettavuus

Transkriptio

1 Kertojan epäluotettavuus Kognitiviinen ja kulttuurintutkimuksen lähestymistapa epäluotettavaan kerrontaan. Suomalaisia epäluotettavia kertojia Sari Salin

2 Bruno Zerweck: Historizing Unreliable Narration: Unreliability and Cultural Discourse in Narrative Fiction (Style, Volume 35, No. 1, Spring 2001). Zerweck esittelee käsityksiä kertojan epäluotettavuudesta suhteessa narratologian viimeaikaisiin paradigman vaihdoksiin: ns. kognitiiviseen käänteeseen ja ns. historialliskulttuuriseen käänteeseen

3 Keskeinen teesi: koska kerronnan epäluotettavuus on tekstin ominaisuus, joka ei ole tekstissä sinänsä, vaan syntyy tulkitsijan työn seurauksena (erilaisten tulkitsemisstrategioiden seurauksena), se on historiallisesti ja kulttuurisesti muuttuva tekstin ominaisuus (s. 151)

4 1. Kognitiivinen narratologia perustuu tekoälyn tutkimuksen havaintoihin (s ) tavoitteena tutkia lukemisen ja tulkitsemisen kognitiivisia prosesseja viitekehysteorian (esim. Marvin Minsky) mukaan lukiessamme ja tulkitessamme signaaleja konstruoimme ja käytämme hyväksi erilaisia hypoteeseja eli skeemoja eli viitekehyksiä Uri Margolin: viitekehykset ovat konventionaalisia, standardisoituja informaatioyksiköitä, jotka koskevat inhimillisen elämän ja toiminnan erityisiä tyyppejä ne voivat koskea tosielämää tai kirjallisia konventioita (vrt. William Riggan, 1981: Picaro, madman, naive, clown; kuuluvat jälkimmäisiin)

5 John W. Harker (1989): lukuprosessin interaktiivinen malli (interactive model of the reading process): lukeminen riippuu sekä aistein havaitusta informaatiosta tekstissä että tekstinulkoisesta käsitteellisestä tiedosta lukijan mielessä Jonathan Culler (Structuralist Poetics,1975): luonnollistaminen (naturalization): Tekstin luonnollistaminen tarkoittaa tekstin suhteuttamista diskurssityyppiin tai malliin joka on jo ennestään luonnollinen ja luettavissa. kerronnan epäluotettavuutta kognitiivisesta näkökulmasta (lukuprosessina) ovat käsitelleet erityisesti Ansgar Nünning ja Tamar Yacobi

6 (S. 154)Tamar Yacobi: Fictional Reliability as A Communicative Problem (Poetics Today: Volume 2, No. 2, Winter 1981): Miten lukija käsittelee tekstin sisältämiä ristiriitoja, epäjohdonmukaisuuksia ja referentiaalisia vaikeuksia? Luonnollistamalla tiettyjen periaatteiden mukaan, joita on yhteensä viisi:

7 geneettiseen periaatteeseen turvautuessaan lukija selittää tekstin outoudet ja anomaliat tekstin tuottamiseen liittyvillä syillä (esim. teksti on keskeneräinen) geneeristä periaatetta lukija käyttää silloin, kun hän selittää jonkin tekstin piirteen tietyn kirjallisen lajin konventioilla (esim. stereotyyppiset henkilöt kuuluvat komediaan) eksistentiaalisen periaatteen mukaan toimiessaan lukija ratkaisee ongelman tosielämän mallien avulla (real-world models)

8 funktionaalinen periaate tarkoittaa, että lukija punnitsee teoksen esteettisiä, temaattisia ja suostuttelevia päämääriä tekstin outouksiin törmätessään (esim. miksi Grassin romaaneissa historia ja fantasia sekoittuvat) perspektiivinen periaate sallii lukijan kyseenalaistaa fiktiivisen reflektoijan (kertojan) näkökulman viimeksi mainittu on Zerweckin mukaan ainoa relevantti periaate kertojan epäluotettavuuden tulkinnassa

9 Nünning: kertojan epäluotettavuuden tulkinnassa on otettava huomioon a) teoksen eli tekstin kokonaisuuden arvot ja normit - kaikki teoksen tarjoama tieto ja sen sisältämät arvot b) lukijan arvot ja normit - lukijan tieto maailmasta - lukijan arvomaailma (kulttuurisidonnainen) (S. 155)

10 Nünning: Kertojan epäluotettavuuden havaitseminen riippuu epäluotettavuuden signaalien havaitsemisesta Tekstuaaliset epäluotettavuuden signaalit: (esimerkit lisännyt Salin:) - kertojan esityksen sisäiset ristiriidat, lipsahdukset (vrt. Korpelan väite-negaatio)

11 - kertojan raportoinnin ja henkilön repliikin sisällölliset ristiriidat esim. Stevens ei puhu tunteistaan, mutta toisen henkilön repliikistä käy ilmi, että hän itkee (Ishiguro: Pitkän päivän ilta) - kahden tai useamman kertojan näkemysten ristiriidat: erilaiset versiot samoista tapahtumista, jolloin joku kertojista paljastuu epäluotettavaksi (esim. Uumen)

12 - epäluotettavuuden pragmaattiset osoittimet eli kertojaan itseensä tai lukijaan suuntautuvat ilmaukset - minä-sanan runsas käyttö - yleisön tai (sisäis)lukijan runsas puhuttelu, esim. Stevens: suotte ehkä anteeksi, saatatte ehkä ymmärtää (Ishiguro: Pitkän päivän ilta) - tyypillisiä tunnustajille!

13 - tematisoitu epäluotettavuus esim. kertojan viittaukset huonoon muistiin, tietämättömyyteen, mielenterveyden ongelmiin (esim. Sissiluutnantti) tai suoranaiseen epäluotettavuuteen (Ystävän muotokuva) - paratekstuaaliset signaalit esim. otsikot, fiktiivisen toimittajan kommentit - Huijari Felix Krullin tunnustukset - Moll Flandersin esipuhe (Salinin mielestä ironinen suhteessa kokonaisuuteen > Moll on epäl. kertoja; vrt. diat 19 20)

14 Kontekstuaaliset epäluotettavuuden signaalit eli epäyhteneväisyydet kertojan maailmankuvan ja lukijan maailmankuvan välillä Lukijalle tarpeellisia viitekehyksiä: - arvostelukyky (terve järki) - psykologinen tieto - moraaliset standardit - kirjallisten (laji)konventioiden tuntemus (esim. pikaro)

15 Kognitiivinen narratologia keskittyy lukijan toimintaan ja pystyy analysoimaan tarkemmin, mitä epäluotettavuus on ja miten se havaitaan Kognitiivinen narratologia johtaa myös kulttuurisen ja historiallisen kontekstin ymmärtämiseen, sillä viitekehykset ovat suuressa määrin historiallisia ja kulttuurisia, eivät samoja kaikilla eivätkä pysyviä >

16 2. historiallis-kulttuurinen käänne Zerweck tiivistää sen merkityksen kertojan epäluotettavuuden tutkimuksessa kahdeksaan teesiin (s ) I Kertojan epäluotettavuutta voi esiintyä ainoastaan silloin kun kyseinen kertoja on persoonallinen - tupajumi ei voi olla epäluotettava kertoja (huom. tässä Salin on eri mieltä: kyllä voi jos on persoonallinen tupajumi. Mutta silloin kyseessä on fantasiaromaani, ja niissä harvoin esiintyy epäluotettavuutta, koska niissä mikä vain on mahdollista, kuten joskus postmodernistisissakin romaaneissa)

17 II Persoonallinen kertoja paljastaa epäluotettavuutensa tahattomasti (unintentional self-incrimination) - kertojan epäluotettavuus paljastuu ironian kautta (Salinin huomautus: opettajaansa Nünningiä seuraten Zerweck käyttää tässä käsitettä dramaattinen ironia, vaikka pelkkä ironia riittäisi) - Jos kertoja on ihmisenä epäluotettava, onko myös kertojana epäluotettava? (Vrt. Olson 2003) - Zerweckin mukaan ei, esim. Amerikan psykossa kertoja on tosin murhaaja, mutta ei silti epäluotettava kertoja (Martens 2008 on eri mieltä)

18 III Kertojan epäluotettavuus on kulttuurisesti määräytynyt ilmiö - koska kertojan epäluotettavuus riippuu lukijan tulkintastrategioista ja kulttuurisesti määräytyneistä malleista, jokainen tulkinta kertoo sen tuottamisen kontekstista yhtä paljon kuin tulkinnan kohteesta - kognitiivisesta perspektiivistä katsoen yksimielisyys jostakin tulkinnasta johtuu vain siitä, että lukijat jakavat samat viitekehykset ja luonnollistavat tekstin samankaltaisesti (vrt. Hutcheon: tulkinnallinen yhteisö )

19 IV Epäluotettavuus-tulkintaan johtava lukustrategia on historiallisesti määräytynyt ilmiö - yksilöllinen ja kulttuurinen tulkintastrategia liittyy sekä tekstin tuottamisen että sen vastaanoton historialliseen kontekstiin - kaikki kontekstuaaliset viitekehykset ovat välttämättä historiallisia - Vera Nünning: on problemaattista tulkita Oliver Goldsmithin romaanin The Vicar of Wakefield (1766) kertojan olevan epäluotettava, koska tuolloin ei ollut käsitettä epäluotettava kertoja (!?) - Vrt. Fludernik: Moll Flandersissa ei epäl. kertojaa

20 ...koska ilmestyi 1722, jolloin yleisöllä ei ollut samoja psykologisia tietoja kuin nykylukijoilla; Zerweck myötäilee, mutta sanoo silti, että Maria Edgeworthin Castle Rackrentissä (1800) on selkeästi epäluotettava kertoja, koska sen havaitseminen ei riipu lukijan psykol. tiedoista (s. 160) Salin: kuitenkin koko ajan puhe siitä, miten tulkitsijan konteksti vaikuttaa tulkintaan, eli eri aikoina tulkitaan eri tavoin omana aikanaan Goldsmithin tai Defoen romaanin kertoja ei ehkä ollut epäluotettava sen enempää kuin luotettavakaan, mutta se ei rajoita nykytulkintaa epäluotettava kertoja kirjallisena käytäntönä ollut varmasti olemassa ennen kuin Booth loi käsitteen

21 V Epäluotettava kertoja syntyi realistisen romaanin myötä ja voi kukoistaa vain realistisessa romaanissa - Epäluotettava kertoja voi olla olemassa vain silloin jos voi olla olemassa luotettava kertoja, toisin sanoen kertoja joka kertoo totuuden fiktiivisistä tapahtumista - realistisia piirteitä sisältäviä romaaneja esiintyi jo ennen kuin realistisen romaanin varsinaisesti katsotaan syntyneen 1700-luvun lopulla (esim. Don Quijote, )

22 VI 1800-luvulla epäluotettavia kertojia oli vähän, koska objektiivinen tieto ja todellisuuden esittämisen mahdollisuus eivät kyseenalaistuneet - romaanin alkutaipaleella ilmiö oli ilmeisen marginaalinen johtuen siitä, että tuolloin romaanit olivat joko hyperrealistisia (1800-lopun realistinen periodi) tai sitten fantastisia goottilaisia romaaneja - myöskään viktoriaanisena aikana romaani ei kyseenalaistanut objektiivisuuden ja todellisuuden esittämisen mahdollisuutta - Emily Brontën Humiseva harju (1847) on Zerweckin mukaan yksi varhaisimpia esimerkkejä tällaisesta kyseenalaistamisesta (seuraa tässäkin Nünningiä)

23 Salinin mielestä Humiseva harju kylläkin kyseenalaistaa objektiivisuuden erikoisella kahden henkilökertojan (Lockwood, Nelly Dean) rakenteellaan, mutta epäluotettavuutta ei siinä ole VII Lisääntyvän epistemologisen skeptisismin myötä epäluotettavasta kerronnasta tuli merkittävä ilmiö modernistisessa kirjallisuudessa VIII Postmodernistisessa romaanissa epäluotettavuus ei ole mahdollista

24 Brian McHale: Postmodernist Fiction, 1987: modernismi epistemologinen fokus postmodernismi ontologinen pluralismi - modernismissa totuus on suhteellista ja usein hukassa mutta silti mahdollista - postmodernistisessa romaanissa ontologinen pluralismi: ei etsitä yhtä fiktion sisäistä totuutta eikä todellisuutta - sen sijaan useita rinnakkaisia totuuksia ja todellisuuksia, fantasiaa - siksi luotettavuus/epäluotettavuus ei ole enää samalla tavalla mahdollista postmodernismissa

25 Postmodernismi ja uudenlainen epäluotettavuus? postmodernismi saattaa leikitellä epäluotettavilla kertojilla uudella, tietoisella tavalla Zerweck (s. 163) lainaa Kathleen Wallia (1994): [--] Ishiguro s novel, by both facilitating and frustating the process of figuring out what really happened not only refocuses the reader s attention on the narrator s mental processes, but deconstructs the notion of truth, and consequently questions both reliable and unreliable narration and the distinctions we make between them. (P. 23)

26 Gunther Martens (2008): entä jos kirjallisuus ei vain heijastele ulkomaailman arvoja ja normeja, vaan muokkaa niitä? (Salin pohtii, pohdi sinäkin): miten paljon me oikeastaan saamme tietoa maailmasta fiktion kautta? millaista tietoa se on? Miten se eroaa faktatiedosta? miten kirjallisuus vaikuttaa arvoihimme ja eettiseen ajatteluumme?

27 Suomalaisia epäluotettavia kertojia: historia ja nykyhetki Kertojan epäluotettavuuden havaitsemisessa on kysymys ennen kaikkea tulkinnasta suomalaiset kirjallisuushistoriat eivät ilmiötä tunne; käsite on ollut pitkään tuntematon Suomessa Aapelin Siunattu hulluus (1948) ja Jorma Korpelan Tohtori Finckelman (1952): ensimmäiset epäluotettavat kertojat

28 Aapeli: Siunattu hulluus (1948) (Ote yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsman vahakantisesta päiväkirjasta.) Minä, yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma, aloitan jälleen uuden lehden tässä kirjassa, jota olen kirjoittanut pelkästään ja yksinomaan omaksi huvikseni, minkä tulevat paikkakuntamme olojen tutkijat ja historioitsijat hyväntahtoisesti ottanevat huomioon. (S. 8.) >>

29 Siunattu hulluus: Wilhelm Horsma on epäluotettava kertoja Tämän nuorimman veljeksen kohdalla on merkittävintä se seikka, että hän on vähäjärkinen. Hän puhuu vain äärimmäisen välttämättömyyden pakottamana ja silloinkin ainoastaan muutaman sanan eikä yleensä viihdy ihmisten joukossa, mikä kaikki on niin sanotuille löysäpäille ominaista. (S. 12.)

30 Epäluotettavuus nykykirjallisuudessa Monitulkintaisuus, jopa ratkaisemattomuus postmodernistista epäluotettavuutta? vaikka kertoja vaikuttaa epäluotettavalta, samaan aikaan myös toinen tulkinta on mahdollinen; esim. hullu kertoja tietää enemmän kuin muut (Helena Sinervo: Runoilijan talossa, 2004)