Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä

Transkriptio

1 Talentia-lehti Sosiaalityön tutkimuksen seura 2018 Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä Johanna Ranta, Jenni-Mari Räsänen & Kirsi Günther (toim.)

2 3 Lukijalle: Moniulotteinen koti sosiaalityön tutkimuksessa ja käytännöissä Johanna Ranta, Jenni-Mari Räsänen, Kirsi Günther ja Kirsi Juhila 7 Ikääntyneet ihmiset, koti ja hoivan tarpeet: sosiaalisia kysymyksiä, teknologisia vastauksia Lina Van Aerschot 19 Miten konteksti määrittää tuen tarjoamista tukiperhetoiminnassa? Tiina Lehto-Lundén ja Anu-Riina Svenlin 28 Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaalityön Hannele Forsberg ja Aino Ritala-Koskinen 38 Yhteisösosiaalityön mallinnus TEKO Tehostetun kotoutumisen hankkeessa Tuula Kostiainen ja Anna Metteri 50 Pakolaisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutumisesta Tanja-Maria Tauro 61 Sosiaalityö kodin rakentamistyönä yhteiskunnan marginaaleissa Riitta Granfelt 73 Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi Saara Jäntti ja työryhmä 85 Ympä ristön ja kestävän kehityksen huomioiva sosiaalityö Taija Nöjd ISSN Julkaisija: Talentia ry/ Talentia-lehti ja Sosiaalityön tutkimuksen seura 2018 talentia.e-julkaisu.com/julkaisut/ sosiaalityontutkimuksenseura.fi Tuottaja: Helena Jaakkola Ulkoasu: Kinestasis Oy / Veikko Anttila Lukijalle Moniulotteinen koti sosiaalityön tutkimuksessa ja käytännöissä Teemaa Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä kantaneet Sosiaalityön tutkimuksen päivät järjestettiin Tampereen yliopiston sosiaalityön tutkintoohjelman ja Sosiaalityön tutkimuksen seuran yhteistyönä. Tämänvuotisen Tutkiva sosiaalityö -julkaisun tekstit on kirjoitettu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 pidettyjen keynote- ja työryhmäesitysten pohjalta 1. Päivien esitykset osoittivat, kuinka monin eri tavoin kodit ovat läsnä sosiaalityössä. Koti voidaan nähdä sekä konkreettisena paikkana että metaforisena käsitteenä. Sosiaalityöntekijät ovat perinteisesti jalkautuneet asiakkaiden koteihin, ja digitalisaation myötä sosiaalityö näkyy lisääntyvästi kodeissa sähköisinä palveluina, internet-välitteisinä kohtaamisina sekä robotiikkana. Lina Van Aerschot tarkastelee tekstissään hoivarobotiikan tarjoamia mahdollisuuksia ikääntyvien ihmisten hoivatyössä ja tulevaisuuden kodeissa esittäen siihen myös kriittisiä näkökulmia. Robotiikka antaa mahdollisuuksia hoivatyön avustaviin tehtäviin, ihmisten väliseen yhteydenpitoon ja turvallisemman kotiympäristön luomiseen. Se ei kuitenkaan tarjoa selkeitä ratkaisuja esimerkiksi sosiaalisten suhteiden rakentamiseen ja monipuoliseen hoivaan. 1. Liite on tehty osana Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa -tutkimushanketta (Suomen Akatemia ), jossa julkaisun toimittajat ovat tutkijoina. 3

3 Koteja myös arvioidaan lasten kasvuympäristöinä sekä rakennetaan julkisia koteja turvattomien ja rikkoutuneiden yksityisten kotien tilalle. Tiina Lehto-Lundén ja Anu-Riina Svenlin jäsentävät kontekstin merkitystä tukiperhetoiminnassa niin lasten kuin heidän vanhempiensa, tukiperheen vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden kertomuksissa. Heidän tekeillä olevat väitöstutkimuksensa osoittavat, kuinka konteksti määrittyy kaikissa näissä kertomuksissa keskeiseksi osaksi tukiperheen tarjoaman tuen sisältöä. Myös Hannele Forsberg ja Aino Ritala-Koskinen käsittelevät tekstissään kysymyksiä lasten kodeista näkökulmanaan monipaikkainen asuminen. Keskiössä ovat erityisesti monessa paikassa asuvien lasten hyvinvointiin liittyvät kysymykset ja lasten monipaikkaisen asumisen tuomat haasteet sosiaalityölle. Sosiaalityössä pyritään lisäksi ihmisten kotouttamiseen sekä oman paikan ja kuulumisen tunteen vahvistamiseen muun muassa yhteisösosiaalityön keinoin. Tuula Kostiainen ja Anna Metteri tuovat esiin, kuinka yhteisösosiaalityöllä voidaan luoda paikallisia rakenteita yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteuttamiselle maahanmuuttajatyössä. Sen myötä voidaan tukea maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välistä vuorovaikutusta purkamalla institutionaalisia ja hierarkkisia toimintakäytäntöjä ja tuoda työntekijät lähemmäksi asiakkaita. Teeman käsittelyä jatkaa Tanja Tauro, joka tuo näkyväksi palkittujen vuoden pakolaisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutumisesta. Naisten ainutkertaiset ja yksilölliset kertomukset ovat samalla kertomuksia suomalaisen maahanmuuttopolitiikan lähihistoriasta ja kehittymisestä pakolaisnaisten näkökulmasta. Riitta Granfelt pohtii koteja ja niiden rakentamista asunnottomuuden ja kodittomuuden kontekstissa. Hän tarkastelee näitä käsitteitä ja niihin liittyviä kysymyksiä erityisesti päihteitä käyttävien naisten kokemusten näkökulmasta. Granfelt jäsentää kodittomuuden riskitekijöitä ja sen aiheuttamia pitkäaikaisiakin 4 vaikutuksia yksilöiden elämään sekä Asunto ensin -periaatteen merkitystä ja vaikutusta asunnottomuuden vähentämisessä. Saara Jäntti työryhmineen tuo vuorostaan esiin, miten taiteen ja teatteri-ilmaisun keinoin voidaan tehdä näkyväksi kodin erilaisia merkityksiä mielenterveyskuntoutuksessa. He kuvaavat tutkimushankkeensa puitteissa luodun teatteriesityksen kulkua ja sen antamia merkityksiä yleisölle sekä esitykseen osallistuneille itselleen. Globaalimmin ajateltuna koko maapallon voi nähdä edustavan meidän kaikkien yhteistä kotia, kuten Taija Nöjd kirjoittaa. Ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön käytäntöjä ja keskeisiä piirteitä avaava teksti pohjautuu hänen pro graduunsa, jonka Sosiaalityön tutkimuksen seura palkitsi vuoden 2018 sosiaalityön pro gradu -tutkielmana. Kaiken kaikkiaan se, mitä koti kullekin ihmisille merkitsee ja voiko merkityksellisiä koteja olla useita, ovat sosiaalityössä olennaisia kysymyksiä. Vielä metaforisemmin tarkastellen teemaa voi lähestyä sosiaalityön omien kotien kautta. Useissa teksteissä ovat taustalla kysymykset siitä, millaisia ovat sosiaalityön omat teoreettiset, metodologiset ja yhteiskunnallis-historialliset juuret, mistä sosiaalityö on itse kotoisin ja millaisiin paikkoihin se tulevaisuudessa haluaa kotoutua tai tulee kotoutetuksi? Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 saimme kahden päivän aikana kuulla edellä mainittujen aiheiden lisäksi paljon muitakin esityksiä sosiaalityöstä ja kodeista: perinteisten keynote- ja kommenttipuheenvuorojen lisäksi mukana oli sosiaalityön käytäntöjen ja tutkimuksen ammattilaisista koostuva paneeli. Päivien osallistujat saivat myös valita itselleen mieluisimmat vaihtoehdot 15 työryhmän joukosta. Haluammekin vielä kerran kiittää kaikkia työryhmien vetäjiä hyvin sujuneesta yhteistyöstä monipuolisen työryhmävalikoiman ansiosta saimme tarjota osallistujille lukuisia erilaisia keskusteluja päivien teemasta. Kiitokset myös kaikille esityksen pitäneille! 5

4 Sosiaalityön tutkimuksen päiville ilmoittautui tänä vuonna yhteensä 332 osallistujaa. Suuri osallistujamäärä kertoo siitä, että tämä ajankohtaista suomalaista sosiaalityön tutkimustietoa välittävä tapahtuma on löytänyt kahdenkymmenen järjestämisvuotensa aikana vakiintuneen paikkansa sosiaalityön kentällä. Kuten päivillä julkaistun sosiaalityön tutkimuksen vuosikirjan, Sosiaalityön muuttuva asiantuntijuus (toim. Tarja Juvonen, Jari Lindh, Anneli Pohjola & Marjo Romakkaniemi) nimikin osoittaa, sosiaali työn tutkimuksen ja käytännön väliselle vuoropuhelulle on luotava mahdollisuuksia. Juuri siksi olikin erityisen ilahduttavaa nähdä, että tutkijoiden lisäksi tapahtumaan osallistui paljon asiakastyötä tekeviä sosiaalityöntekijöitä ja sosiaalityön opiskelijoita. Vuosi 2018 tarjoaa meille myös muita hyviä mahdollisuuksia kohtaamisille sosiaalityön tutkimuksen merkeissä. Saamme marraskuussa nauttia pohjoismaisten sosiaalityön seurojen (FORSA Nordic ja NOUSA) ja Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanin yhteistyön tuloksista, kun Nordic Social Work Conference 2018 järjestetään Helsingissä Konferenssin teemana on Power and Social Work. Sosiaalityön tutkimuksen päivät puolestaan järjestetään seuraavan kerran Rovaniemellä Lapin yliopistossa eli hieman tavallista keväisempänä ajankohtana. Tervetuloa mukaan! Johanna Ranta väitöskirjatutkija, Tampereen ylipisto Jenni-Mari Räsänen tutkijatohtori, Tampereen yliopisto Kirsi Günther yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto Kirsi Juhila professori, Tampereen yliopisto 6 Lina Van Aerschot Tutkijatohtori, Hoivan ja ikääntymisen tutkimuksen huippuyksikkö, Jyväskylän yliopisto lina.vanaerschot@jyu.fi Ikääntyneet ihmiset, koti ja hoivan tarpeet: sosiaalisia kysymyksiä, teknologisia vastauksia Väestö ikääntyy ja ihmiset asuvat entistä useammin yksin. Koska ikääntyneitä ihmisiä tulee olemaan lähitulevaisuudessa entistä enemmän, myös hoivan tarpeiden ennustetaan kasvavan merkittävästi. Avun tarpeet siirtyvät eliniän kasvaessa myöhemmäksi, mutta ne eivät katoa mihinkään. Ikääntyneet ihmiset asuvat kotona mahdollisimman pitkään. Se on useimpien ihmisten oma toive, mutta myös hoivapolitiikan keskeinen tavoite. Laitosmaista hoitoa on tarjolla entistä vähemmän. Vain kaikkein huonokuntoisimmille ikääntyneille on tilaa ympärivuorokautisessa hoidossa, joten apu ja hoiva on tavalla tai toisella järjestettävä kotona. Teknologiasta odotetaan apua hoivan tarpeisiin vastaamiseen ja aivan viime vuosina odotuksia on liitetty erityisesti hoivarobotiikkaan. Tämä teksti perustuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä helmikuussa 2018 pidettyyn keynote-esitelmään. Hoivaroboteista odotetaan saatavan apua niin kotona asuvien ikääntyneiden turvallisuuteen kuin arjen askareisiin sekä tukea ja helpotusta hoitotyötä tekeville ammattilaisille ja omaisiaan hoitaville ihmisille. Robottien ajatellaan auttavan ratkaisemaan jopa 7

5 yksinäisyyden kaltaisia sosiaalisia ongelmia. Samaan aikaan tutkimukset kuitenkin osoittavat, että nimenomaan sosiaalinen hyvinvointi, ihmissuhteet ja tunne kuulumisesta osaksi yhteisöjä ovat tärkeimpiä terveyttä ja pitkää ikää edistäviä asioita. Siksi sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen tulisi ottaa keskeiselle sijalle tulevaisuuden hoivaratkaisuja suunniteltaessa, käytettiinpä apuna teknologiaa tai ei. Eliniän piteneminen on yksi merkittävimmistä yhteiskuntaan vaikuttavista muutoksista. Tällä hetkellä noin viidennes suomalaisista on yli 65-vuotiaita ja vuonna 2040 heitä ennustetaan olevan jo neljännes (Suomen virallinen tilasto 2015). Koska ihmiset elävät entistä useammin myös hyvin vanhoiksi, yli 90-vuotiaiden määrä kasvaa merkittävästi. Joitakin vuosikymmeniä sitten meillä ei ollut kuin muutama tuhat yli 90-vuotiasta, nyt heitä on noin Tilastokeskuksen arvioiden mukaan vuonna 2040 Suomessa on ja vuonna 2060 jo runsaat yli 90-vuotiasta. Tämä tarkoittaa myös, että ihmiset ovat entistä hyväkuntoisempia pidempään ja elävät kauemmin omissa kodeissaan. Väestön ikääntymisen lisäksi toinen merkittävä muutos on yksinasumisen lisääntyminen. Yksinasuvien määrä on 20 vuodessa lähes kaksinkertaistunut, noin puolesta miljoonasta yli miljoonaan kotitalouteen. Nyt asuntokunnista 40 prosenttia on yksin elävien kotitalouksia. Avun tarpeita erityisesti yksinasuvilla ja vähän koulutetuilla Yli 65-vuotiaita yksinasuvia on noin (Suomen virallinen tilasto 2016) ja heistä suuri osa on naisia: yli 75-vuotiaista naisista yli puolet, yli 80-vuotiaista jopa 60 prosenttia asuu yksin. Noin miljoona yli 65-vuotiasta asuu itsenäisesti eikä tarvitse apua. Hoivan tarpeet eivät kuitenkaan katoa mihinkään 8 eliniän pidentyessä, vaan ne siirtyvät eteenpäin. Yli 80-vuotiaista naisista jo reilu 60 prosenttia ja miehistä noin joka toinen tarvitsee apua arjen asioista huolehtimiseen. Säännöllisen kotihoidon tai omaishoidon tuen asiakkaita on noin ja noin on ympärivuorokautisen hoivan piirissä (Kotihoito ja sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2016). Yksin asuminen muuttaa sekä avun tarpeita että avun saamisen mahdollisuuksia jossakin määrin, kun puolison tai kumppanin tuomaa tukea tai apua ei ole saatavilla. Eläkeikäisistä suomalaisista eniten avun tarpeita on niillä, joilla on matala koulutustaso. Vastaavasti vähiten apua tarvitsevat korkeasti koulutetut miehet. Myös tulotaso vaikuttaa: pienituloiset jäävät useammin ilman apua. Tutkimusten mukaan yli 63-vuotiaista noin kuusi prosenttia ei saa riittävästi apua ja niistä yli 75-vuotiaista, joilla on jo selkeitä avun tarpeita, eli he ovat kotihoidon piirissä, jopa neljännes ei saa riittävästi apua omiin tarpeisiinsa nähden (Murto ym. 2014). Apua saadaan sekä läheisiltä että palveluista: toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, omaiset eivät ole unohtaneet ikääntyneitä sukulaisiaan oman onnensa nojaan, vaan avun tarpeiden kasvaessa omaisten antaman avun määrä on jopa suurempi kuin palveluista saadun avun (Finne-Soveri ym. 2014). Erityisen tärkeitä avun antajia ovat puolisot, lapset ja lasten puolisot. Vaikka apua saadaan paljon omaisilta, sitä toivottaisiin silti myös palveluista, erityisesti isompiin avuntarpeisiin (Van Aerschot 2014). Kotona asuminen vanhushoivapolitiikan keskeinen tavoite Vanhushoivapolitiikan keskeinen tavoite on jo pitkään ollut mahdollisimman pitkään kotona asuminen. Ihanteena on, että kodista tehdään sellainen, että siellä on hyvä asua ja tarvittava apu ja hoiva tuodaan kotiin. Useimmat ikääntyneet ihmiset haluavat itsekin asua kotona mahdollisimman pitkään. Aina ei 9

6 kuitenkaan ole selvää, milloin kotona asuminen ei enää ole järkevää, turvallista tai inhimillisesti katsoen hyvä ratkaisu. Ei ole yksiselitteistä määritelmää siitä, minkälaisen tuen turvin elämä on hyvää ja apu riittävää. Tällä hetkellä ikääntyneiden kotihoidon tilanne on sellainen, että kotona asumisen ihanne on kääntynyt joiltakin osin epäkohdaksi. Ikääntyneiden kunto ja toimintakyky eivät aina enää riitä kotihoidon avusta ja tuesta huolimatta itsenäiseen asumiseen, jolloin tarvitaan intensiivisempää apua ja tukea asumisen turvaamiseen. Kotona asumista ei ole realistista vielä nykyisestään lisätä ilman merkittäviä vahvistuksia kotihoitoon eikä välttämättä silloinkaan. Parhaillaan hallitus kuitenkin kaavailee mittavia säästöjä ikääntyneiden hoitoon. Tavoitteena on vähentää edelleen erityisesti ympärivuorokautista hoitoa ja saada yhä useammat ikääntyneet ihmiset asumaan kotona. Tälläkin hetkellä kotona asuu entistä huonokuntoisempia ikääntyneitä ja paljon myös muistisairaita ihmisiä. Koska laitoshoitoa on purettu ja paikkoja vähennetty, itsenäisesti asuu sellaisia ikääntyneitä, joita ennen hoidettiin vanhainkodeissa tai muualla ympärivuorokautisessa hoivassa. Kotihoitoa ei ole lisätty samassa suhteessa, joten apua on jouduttu kohdentamaan entistä huonokuntoisemmille ihmisille ja kotihoidon työntekijät tekevät aikaisempaa raskaampaa työtä hoitaessaan vaativampia asiakkaita entistä kovemman työpaineen alla. Lisäksi omaisilta ja erityisesti omaishoitajilta odotetaan entistä suurempaa työpanosta vanhusten hoivassa. Omaishoidon tuki onkin ainoa vanhushoivan tukimuoto, jota on viime vuosina lisätty (Kröger & Leinonen 2011; Finne-Soveri ym. 2014; Noro ym. 2014). Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että laitoshoidossa ovat ne ikääntyneet, jotka sitä todella tarvitsevat. Tällä hetkellä noin 70 prosenttia suomalaisista 70-vuotiaana tai sitä vanhempana kuolleista elää kotona lähes elämänsä loppuun saakka. Pidempään ympärivuorokautisessa hoidossa olevista suurin osa on iäkkäitä 10 yli 85-vuotiaita muistisairaita. Kahdesta viimeisestä elinvuodesta vietetään keskimäärin alle kolme kuukautta ympärivuorokautisessa hoidossa. Ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan siirrytään aivan viimeisten elinkuukausien aikana silloin kun elämän loppu on jo lähellä, ja kuolemaan johtava sairaus vaatii ympärivuorokautista hoitoa (Aaltonen ym. 2017). Voiko teknologiasta löytyä ratkaisuja? Teknologiasta ja erityisesti robotiikasta odotetaan apua kotona asumisen tueksi ja mahdollisia säästöjä hoitoalalle. Roboteilta odotetaan, että ne tekevät lähitulevaisuudessa osan hoivan ja hoito työn tehtävistä. Esimerkiksi logistiikka ja tehtävien tai tietojen kirjaaminen ovat hoitotyöhön kuuluvia tehtäviä, joita ajatellaan kenties tulevaisuudessa voitavan hoitaa ilman ihmistyövoimaa. Mistä robotiikassa oikeastaan on kyse? Mitä hoivarobotit ovat ja millaisiin tarkoituksiin niitä kehitetään? Robotti on kone tai laite, joka sisältää tekoälyä. Se aistii ympäristöään, pystyy liikkumaan ja toimimaan siinä joko kokonaan tai osittain itsenäisesti. Robotti tekee sellaisia ihmiselle hyödyllisiä asioita, joita se on suunniteltu tekemään. Hoivarobotti on ihmisen tukemiseen ja avustamiseen soveltuva robotti, joka on hyödyksi joko suoraan avun tarvitsijalle tai häntä auttavalle hoitajalle tai muulle ihmiselle. Lyhyesti sanottuna hoivarobotti on laite, joka pystyy autonomisesti tai osittain autonomisesti suorittamaan fyysiseen tai emotionaaliseen hoivaan liittyviä asioita. Käytännössä hoivarobotteja voidaan hyödyntää moniin tarkoituksiin. Hoivaan soveltuvat robotit voidaan luokitella kolmeen kategoriaan. Monitoroivat robotit soveltuvat terveydentilan ja hyvinvoinnin seuraamiseen ja voivat toimia yhteydenpidon välineenä esimerkiksi kotona asuvan ikääntyneen ja hänen omaisensa tai sairaalassa potilaan ja hoitajan tai lääkärin välillä. Tällaiset robotit voivat hälyttää apua kaatumisen tai sairauskohtauksen sattuessa, kirjata tietoja verenpaineesta tai lääkityksestä tai seurata 11

7 esimerkiksi sitä, milloin muistisairas ihminen poistuu kotoaan. Monenlaista monitoroivaa teknologiaa on käytössä jo tälläkin hetkellä. Erilaisilla puettavilla mittalaitteilla, esimerkiksi rannekkeilla, voidaan seurata elintoimintoja ja koteihin on saatavissa liikkumista tai päivittäisiä toimia seuraavia älylaitteita. Robotiikan kehittyessä tällaiset laitteet voivat tulla autonomisemmiksi ja kyetä liikkumaan ja reagoimaan ympäristöönsä. Avustavat robotit on suunniteltu tukemaan avun tarvitsijaa tai hoitajia päivittäisissä toimissa, kuten tavaroiden siirtämisessä, syömisessä, liikkumisessa, peseytymisessä tai siirtymisessä esimerkiksi pyörätuolista sänkyyn tai päinvastoin. Tällä hetkellä markkinoilta on saatavissa esimerkiksi syömisessä avustavaa robotiikkaa (Obi-robotti) ja liikkumisen tueksi erilaisia robottimaisia ominaisuuksia omaavia laitteita, kuten älyrollaattori (LEA). Silti avustavasta robotiikasta ylivoimaisesti yleisin laite on robotti-imuri eikä varsinaisiin henkilökohtaisiin toimiin tarkoitettuja robotteja vielä kovin paljoa löydy. Tutkimuksen mukaan vain muutama prosentti suomalaisista vanhushoidon työntekijöistä on työssään tutustunut robotteihin (Van Aerschot ym. 2017). Kolmas robottityyppi ovat sosiaaliset robotit, joiden tarkoitus on toimia viihdykkeenä, seurana tai erilaisten kognitiivisten ja fyysisten aktiviteettien tukena ja edistäjänä. Sosiaalisen robotin kanssa voi esimerkiksi pelata muistitoimintoja ylläpitäviä pelejä tai se voi ohjata tai muistuttaa tekemään tuolijumppaa. Jotkut sosiaaliset robotit voivat olla lemmikkieläimen kaltaisia ja suunniteltu terapeuttisiksi välineiksi esimerkiksi muistisairaille. Tällainen on esimerkiksi Paro-hylje. Toistaiseksi sosiaaliset robotit eivät kuitenkaan pysty vuorovaikutukseen muutoin kuin ennalta ohjelmoiduin tavoin eli vastaamaan ennalta määriteltyihin kysymyksiin tai tervehdyksiin tai reagoimaan esimerkiksi silitykseen. Ongelmana on, että tällä hetkellä robotit pystyvät yleensä vain yhteen toimenpiteeseen, kuten liikuttamaan ruokaa lautaselta 12 suuhun. Vielä ei ole olemassa sellaisia avustavia robotteja, jotka mukautuisivat ympäristöön ja käyttäjän tarpeisiin sekä kykenisivät suorittamaan useampia arkiaskareisiin liittyviä tehtäviä tai tukemaan niissä. Roboteissa saattaa yhdistyä esimerkiksi monitoroivia ominaisuuksia, etäyhteysteknologiaa (jota on esimerkiksi kännykässä, jos videopuhelu lasketaan etäyhteysteknologiaksi) ja perustason sosiaalisia ominaisuuksia, kuten kyky tunnistaa puhetta ja reagoida siihen. On kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että robotit todella tukisivat kotona asumista ja mahdollistaisivat itsenäistä selviämistä niille, joiden toimintakyky on heikentynyt. On myös muistettava, että inhimillistä vuorovaikutusta teknologia ei tulevaisuudessakaan pysty tarjoamaan, vaikka muita osaalueita kehitettäisiinkin huomattavasti. Millainen on vanhushoivan tulevaisuus? Kun kaavaillaan tulevaisuuden vanhushoivaa, jossa teknologialla on entistä suurempi rooli ja robotit voivat avustaa erilaisissa tehtävissä, on syytä palata peruskysymysten äärelle. Mihin haluam me tai toivomme teknologiaa tai robotteja? Mitä kysymyksiä tai ehtoja meidän pitää miettiä ennen kuin robotteja voidaan, halutaan ja sallitaan käyttää? Mitä ajattelevat hoivan tarvitsijat, potilaat, omaiset tai hoitajat? Tutkimuksissa robotiikan käytön suhteen on nostettu erityisesti esiin kysymykset turvallisuudesta, luotettavuudesta ja eettisistä kysymyksistä, kuten soveltuvuudesta ja hyväksyttävyydestä. Ennen kuin robotiikkaa voidaan hyödyntää hoivassa, on ratkaistava, kuka on vastuussa ongelmien sattuessa ja miten taataan ihmisten turvallisuus, jos vastuuta esimerkiksi voinnin seuraamisesta tai erilaisten toimien hoitamisesta laitetaan roboteille. Entä mikä arvo on inhimillisillä kohtaamisilla ja sosiaalisilla tarpeilla? Miten paljon olemme valmiita korvaamaan ihmisten tekemää työtä teknologialla, kun on kyse ihmisten hoivantarpeisiin vastaamisesta? Vai olisiko robotiikkaa ja muuta teknologiaa 13

8 kehitettävä yksinomaan ihmisten toiminnan tueksi ja avuksi, ei korvaamaan ihmisen tekemiä toimia? Jos uutta teknologiaa käytetään huonokuntoisten vanhusten kotona asumisen pidentämiseen, riskinä voi olla kodin muuttuminen valvotuksi säiliöksi, joka varustetaan erilaisilla turvalaitteilla ja välineillä (Mort ym. 2013). Kun ihminen ei enää itse pääse juurikaan liikkumaan kodistaan pois, sosiaalinen elämä kapenee. Mikäli omaisia ja läheisiä ei ole, kohtaamiset rajoittuvat usein hoitohenkilökuntaan. Mitä tapahtuu, jos nämäkin kohtaamiset vähenevät? On aiheellista kysyä, voidaanko teknologian luomalla turvallisuudella legitimoida entistä huonokuntoisempien pidempi kotona asuminen ja tuudittautua siihen, että laitteet seuraavat turvallisuutta ja fyysistä kuntoa sekä hälyttävät tarvittaessa apua? Ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita voidakseen hyvin myös vanhana Viime vuosina tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaaliset suhteet ja sosiaalisen integraation kokemus ovat ratkaisevasti yhtey dessä terveyteen ja hyvinvointiin. Yksinäisyys ja sosiaalisten yhteisöjen puuttuminen vaikuttavat elinajanodotteeseen jopa enemmän kuin tupakointi, alkoholi, ylipaino ja liikunnan puute (Holt-Lunstad ym. 2010). Tämä tulisi ottaa huomioon hyvää vanhuutta, asumista, hoivaa ja yhteiskuntapolitiikkaa koskevassa päätöksenteossa. Vaikka yksinasuminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi yksinäinen, on vanhoilla yksinasuvilla ihmisillä erityinen riski sosiaalisen elämän kaventumiseen tai jopa kuihtumiseen silloin, kun oma toimintakyky heikkenee eikä kodista enää pääse itse lähtemään ulos, harrastuksiin ja tapaamaan muita ihmisiä. Voisiko siis huomion kiinnittäminen sosiaaliseen hyvinvointiin olla hoivan ja kotona asumisen kehittämisen johtoajatus ja voisiko teknologiaa hyödyntää siltä osin, kun se tarjoaa sopivaa 14 tukea? Lähtökohtana tulisi aina olla ihminen kokonaisuutena, fyysisine, emotionaalisine ja sosiaalisine tarpeineen. Kun on kyseessä ihminen, joka pystyy itse arvioimaan omaa tilannettaan, määrittelemään omat tarpeensa ja päättämään siitä, minkälainen apu hänelle sopii parhaiten, erilaiset teknologiset apuvälineet ja robotit voivat tuoda toivottua sujuvuutta ja tukea itsenäiseen pärjäämiseen. Silloin kun ihminen taas on muiden avusta riippuvainen sekä fyysisesti että sosiaalisesti tai ei kykene kognitiivisten rajoitteiden vuoksi täysin itsenäisiin päätöksiin, teknologia ei ole vastaus avuntarpeisiin. Liian usein hoivaa ja avuntarpeita ajatellaan yksittäisinä suoritteina ja asioita yritetään ratkaista järjestämällä apua erillisiin, sinänsä tietysti oleellisiin ja jopa elintärkeisiin tarpeisiin. Kokonaisuus on hoivassa kuitenkin enemmän kuin osiensa summa. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa ravinnon tarve. Ihminen ei pysy hengissä eikä hyvinvoivana ilman riittävää ravintoa, joten ruokailu pitää järjestää tavalla tai toisella, mikäli ihminen ei pysty huolehtimaan siitä itse. Tähän liittyviä avun tarpeita voi kuitenkin olla moninaisia aina ruokatarvikkeiden ostamisesta, kuljettamisesta ja säilytyksestä huolehtimisesta ruoan valmistamiseen, annostelemiseen tai syömiseen. Ruokailuun voi liittyä myös tärkeitä sosiaalisia merkityksiä. Ravinnon saamisesta huolehtimiseen ei siis välttämättä riitä apu yhdellä osa-alueella, jos oma toimintakyky on heikentynyt. Esimerkiksi robotti, joka osaa siirtää ruokaa lusikalla lautaselta suuhun, auttaa vain yhdessä toiminnossa. Sitä ennen jonkun pitää hankkia ruoka lautaselle ja jälkeenpäin jonkun pitää siivota pöytä ja tiskata astiat. Hoivassa ja hoidossa käytettävän robotiikan tai muun teknologian, esimerkiksi nyt jo käytössä olevien elintoimintoja mittaavien laitteiden, tulisi ennen kaikkea sopia siihen fyysiseen ja sosiaaliseen kontekstiin, jossa apua tarvitseva ihminen elää. Kasvaviin avun ja hoivan tarpeisiin tuskin pystytään vastaamaan eettisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla kehittämällä laitteita, 15

9 jotka pystyvät tekemään yhtä toimintoa, kuten tehdasympäristöissä toimivat robotit. Lopuksi Turvallinen ja hyvä vanhuus itsenäisesti omassa kodissa on pitkälti sosiaalinen kysymys, jossa on kyse vanhojen ihmisten hyvän elämän edellytysten turvaamisesta. Teknologia tarjoaa apua, tukea ja helpotusta moneen asiaan, se voi olla sekä ikääntyneiden ihmisten että hoitajien apuna merkittävin tavoin ja siten auttaa hyvän arjen edellytysten luomisessa. Kodista ja kotona asumisesta ei kuitenkaan tule huonokuntoiselle tai muistisairaalle ihmiselle sopivaa paikkaa viettää viimeisiä vuosia tai kuukausia, vaikka monitoroivan teknologian avulla voitaisiin valvoa turvallisuutta, avustavan teknologian avulla voitaisiin hoitaa arjen tarpeita ja etäyhteysteknologian avulla voitaisiin pitää yhteyttä. Vanhojen ihmisten uudenlaisia asumisratkaisuja on kehitetty viime vuosina perustamalla esimerkiksi yhteisöllisen asumisen taloja, joissa on tarkoitus yhdistää eri-ikäisten ihmisten yhteisöllistä asumista ja palveluja samaan kortteliin. Tulevaisuudessa tullaan varmasti näkemään yhä enemmän yhteisöllisen asumisen ratkaisuja, joita ihmiset myös kehittävät itse. Toistaiseksi ei kuitenkaan vielä ole ratkaistu, miten huonokuntoisten vanhusten kotona asuminen ja hoivan tarpeisiin vastaaminen voidaan järjestää ilman kotihoidon tai omaishoidon kaltaisia hoivaresursseja. Yhteisöllinen asuminen ei ole hoivan suhteen ratkaisu muuhun kuin pieniin arjen asioihin ja tilapäisiin avun tarpeisiin, jotka ovat tietysti myös oleellisia. Asumisyhteisöt eivät kuitenkaan ole hoivan ja avun verkostoja, joissa sitouduttaisiin pitämään huolta yhteisön jäsenten mahdollisista hoivatarpeista. Eikä se olisi mahdollistakaan, sillä hoivan tarpeiden määrää ja laatua on lähes mahdotonta ennakoida etukäteen. Asuminen yhteisöissä voi muutoin parantaa elämänlaatua ja lisätä sosiaalista hyvinvointia ja sitä kautta siirtää hoivan tarpeiden ilmaantumista. 16 Olipa koti yhteisössä tai missä tahansa, ikääntyneiden on joka tapauksessa saatava riittävästi laadukasta hoivaa ja apua silloin kun niitä tarvitaan, jotta kotona asuminen on mielekästä, turvallista ja järkevää. Teknologia voi olla arjen tukena ja edesauttaa itsenäistä asumista, mutta se ei ole varsinainen ratkaisu hoivan tarpeisiin. Lähteet Aaltonen, Mari & Forma Leena & Pulkki, Jutta & Raitanen, Jani & Rissanen, Pekka & Jylhä, Marja (2017) Changes in older people s care profiles during the last 2 years of life, and : a retrospective nationwide study in Finland. BMJ Open 2017, 10 sivua. Finne-Soveri, Harriet & Heikkilä, Rauha & Mäkelä, Matti & Asikainen, Janne & Vilkko, Anni & Andersson, Sirpa & Hammar, Teija & Jokinen, Sari & Noro, Anja (2014) Mitä on huomioitava vanhusten laitoshoitoa vähennettäessä. Teoksessa Anja Noro & Hanna Alastalo (toim.) Vanhuspalvelulain 980/2012 toimeenpanon seuranta. Tilanne ennen lain voimaantuloa vuonna Raportti 13. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Holt-Lunstad, Julianne & Smith, Timothy B. & Layton, J. Bradley (2010) Social Relationships and Mortality Risk: A Meta-analytic Review. PLOS Medicine 7 (7), 22 sivua. Kotihoito ja sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2016 (2017) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos / Suomen virallinen tilasto. Tilastoraportti pdf?sequence=4&isallowed=y. Luettu Kröger, Teppo & Leinonen, Anu (2011) Home care in Finland. Teoksessa LIVINDHOME. Living independently at home, Reforms in home care in 9 European countries. SFI The Danish National Centre for Social Research, Mort, Maggie & Roberts, Celia & Callén, Blanca (2013) Ageing with telecare: care or coercion in austerity? Sociology of Health and Illness 35 (6), Murto Jukka & Sainio Päivi & Pentala Oona & Koskela Timo & Luoma, Minna- Liisa & Koponen Päivikki & Kaikkonen, Risto & Koskinen, Seppo (2014) Vanhuspalvelulain vaikutukset ikääntyneen väestön toimintakykyyn ja koettuun palvelutarpeeseen. Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus ATH. Luettu

10 Noro, Anja & Mäkelä, Matti & Jussmäki, Teppo & Finne-Soveri, Harriet (2014) Ikäihmisten palveluiden kehityslinjoja 2000-luvulla. Teoksessa Anja Noro & Hanna Alastalo (toim.) Vanhuspalvelulain 980/2012 toimeenpanon seuranta. Tilanne ennen lain voimaantuloa vuonna Raportti 13. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Suomen virallinen tilasto (2015) Väestöennuste. Helsinki: Tilastokeskus. Luettu Suomen virallinen tilasto (2016) Asunnot ja asuinolot. Helsinki: Tilastokeskus. Luettu Van Aerschot, Lina (2014) Vanhukset ja eriarvoisuus. Tampere: Tampere University Press. Van Aerschot, Lina & Turja, Tuuli & Särkikoski, Tuomo (2017) Roboteista tehokkuutta ja helpotusta hoitotyöhön? Työntekijät empivät, mutta teknologia ei pelota. Yhteiskuntapolitiikka 82 (6), Tiina Lehto-Lundén väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto Anu-Riina Svenlin yliopistonopettaja, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius Miten konteksti määrittää tuen tarjoamista tukiperhetoiminnassa? Tekstimme perustuu väitöskirjatutkimustemme (Lehto-Lundén, julkaisematon; Svenlin, julkaisematon) ja Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryhmässä Vapaaehtoistyö, vertaistuki ja kokemusasiantuntijatoiminta sosiaalityössä pidettyjen esitysten pohjalta aloittamaamme dialogiin siitä, miten tukiperheen koti ja elinympäristö ovat osa tukitoimea. Tukiperhetoiminta on tukihenkilötoiminnan rinnalla laajalti käytetty lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain mukainen tukitoimi ja lastensuojelun kontekstiin sijoittuva vapaaehtoistyön muoto. Sen käytön laajuudesta ei ole tarkkaa tietoa, koska valtakunnallisia tilastoja tukisuhteiden määrästä, kestosta tai tukiperheessä käyvien lasten taustatilanteista ei ole saatavilla. On kuitenkin esitetty arvioita siitä, että tukiperhe- ja tukihenkilötoiminta ovat käytetyimpiä lastensuojelun tukimuotoja. (Moilanen 2015, ) Aiemmin tukiperhetoimintaa on käytetty vain lastensuojelun avohuollon tukitoimena, mutta vuodesta 2015 alkaen tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta on määritelty myös sosiaalihuoltolain 18 19

11 mukaiseksi yleiseksi perhepalveluksi (Sosiaalihuoltolaki 2014/1013, 28 ). Tukiperheet ovat maallikkotoimijoita eli he toimivat tehtävässään arjen tietämyksen pohjalta ilman siihen liittyvää ammatillista koulutusta (Pösö 2007, 68). Tukiperhetoiminnan lähtökohtana on asiakasperheen sosiaalisen verkoston vahvistaminen, lapsen ja tukiperheen välinen vuorovaikutus- ja yhteistyösuhde sekä vapaaehtoisuus. Lapselle tukiperhe tarjoaa tilaisuuden luoda uusia ihmissuhteita tukiperheen aikuisiin ja lapsiin. Lapsi vierailee tukiperheen kodissa säännöllisesti, osallistuu tukiperheen arkeen ja yöpyy tukiperheen luona yleensä yhden viikonlopun kuukaudessa. Tukiperhe antaa lapselle aikaa ja huomiota sekä jakaa tavallista arkea hänen kanssaan. (Esim. Tukihenkilöt ja -perheet 2016.) Toiminnan julkilausuttuna tavoitteena on lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistäminen, perheiden tukeminen lasten kasvatustehtävässä, lasten ja nuorten sosiaalisten ongelmien ja riskien ennaltaehkäisy (Moilanen 2015; Svenlin julkaisematon). Tukiperhetoimintaa pidetään toimivana tukimuotona tilanteissa, joissa perhe kokee elämäntilanteensa raskaaksi (Regnér 2006). Tukiperhettä tarjotaan tukitoimena yleensä silloin, kun perheen oma sosiaalinen verkosto on vähäinen. Usein tuen tarve liittyy vanhemman jaksamiseen ja yksinhuoltajuuden haasteisiin. (Regnér 2006; Larsen 2011; Olen niin onnekas 2013, 2; Tukihenkilöt ja -perheet 2016.) Käytännössä tukiperhetoimintaa toteutetaan kunnan lastensuojeluviranomaisten ja kansalaistoimijoiden yhteistyönä. Kunnallisten toimijoiden lisäksi tukiperhetoimintaa tarjoavat ostopalveluna useat lastensuojelujärjestöt, esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry. Kontekstin merkitys tukiperhetoiminnassa Kuten edellä todettiin, tukiperhetoiminnan lähtökohtana korostetaan lapsen ja aikuisen välistä suhdetta ja vuorovaikutusta. Johanna Moilasen (2015, 46) mukaan aikuisuus ja aikuissuhde 20 nähdään tukihenkilötoiminnassa eräänlaisena sosiaalisen vaihdon mekanismina, jonka kautta lapselle oletetaan kertyvän sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Tulkintamme mukaan molemmissa tukitoimissa on keskiössä ihmissuhde. Tukiperhetoiminnan kohdalla huomion kiinnittyminen ihmissuhteiden laatuun jättää varjoon sen, mikä on kontekstin merkitys tukitoimessa, jossa lapsi vaihtaa säännöllisesti ympäristöä. Tukiperhe tukitoimena ei vain kohdistu lapseen, vaan myös liikuttaa lasta. (Ritala-Koskinen & Forsberg 2016, ) Se tuo konkreettisesti lapsen elämään uusien ihmisten lisäksi uuden paikan, johon lapsen odotetaan kiinnittyvän. Kysymys kontekstista tukiperhetoiminnassa on siten erittäin keskeinen. Näkökulmamme perustuu siihen, että tutkittaessa interventioita, kuten tukiperhetoimintaa, on huomiota kiinnitettävä myös siihen, millaisessa kontekstissa tukea tarjotaan. Sosiaalityön tutkimuksessa konteksti näyttäisi olevan useimmiten korvattavissa sanalla toimintaympäristö (Haapakoski ym. 2014, 340). Käytämme tekstissä käsitettä konteksti, jonka tukiperhetoiminnassa muodostaa tukiperheen koti ja elinympäristö. Yleensä interventioita tarkasteltaessa kontekstilla ei ole nähty olevan yhtä suurta merkitystä kuin esimerkiksi terapeuttisella suhteella. Kuten Probst (2012, 696) toteaa, ympäristön merkitystä ei voi tarkastella pelkästään sosiaalityön lähtökohtana ja asiakkaiden elämään vaikuttavana tekijänä, vaan sitä on tarkasteltava myös osana interventioita. Kriittiseen realismiin perustuvissa lähestymistavoissa kontekstin tarkastelua pidetään tärkeänä, koska se ehdollistaa niiden mekanismien toimintaa, jotka aikaansaavat muutoksia asiakkaan tilanteissa. Lisäksi konteksti itsessään voi olla merkittävä osa tuen sisältöä. (Blom & Morén 2007, 155.) Tutkimuksissamme on runsaasti esimerkkejä siitä, miten eri toimijat havainnoivat ja jäsentävät tukiperhekontekstia. Tarkastelemme seuraavaksi tukiperhetoimijoiden näkemyksiä siitä, millaisessa kontekstissa tukiperhe tarjoaa lapselle tukea. 21

12 Kuvaamme myös niitä merkityksiä, joita tukiperhetoiminnan toimijat antavat elinympäristölle. Toimijoita ovat sekä aikuistoimijat eli sosiaalityöntekijät, tukiperheen aikuiset ja lasten vanhemmat (Svenlin, julkaisematon) että lapset itse (Lehto-Lundén, julkaisematon; Svenlin, julkaisematon). Aikuisten näkemykset tukiperhekontekstista perheympäristö ja maalaismaisuus tuen elementteinä Tukiperheen fyysinen konteksti näyttäytyy kaikkien kolmen aikuistoimijan käsityksissä lasta toimimaan virittävänä, houkuttelevana ja vahvistavana. Käsitys tukiperheen elinympäristöstä osana tukea on ilmeinen, mutta se rakentuu pitkälti vastakohta-ajattelulle, jossa lapsen ja tukiperheen elinympäristöjä tarkastellaan suhteessa toisiinsa. Tukiperhekonteksti edustaa lapsen oman elinympäristön vastakohtaa, joka useimmiten sijoitetaan kaupunkimaiseen ympäristöön. Tukevat elementit perustuvat tukiperhekontekstissa ympäristön erilaisuuteen. Tukiperheen elinympäristö sijaitsee aikuisten mielissä maaseudulla tai taajama- alueella, joihin yhdistetään niin yhteisöllisiä kuin elämyksellisiä ja virikkeellisiä piirteitä. Tukiperheessä metsä on vieressä ja ulkona on paljon tekemistä, jonka toivotaan tarjoavan lapselle toiminnallista vapautta. Erityisesti lasten vanhemmat pitävät tukiperhekontekstia lähtökohtaisesti ihanteellisena ympäristönä lapselle. Sosiaalityöntekijöiden käsitys tukiperhekontekstista perustuu siihen, että tukiperhe tarjoaa tukea perheympäristössään. Perheympäristö rakentuu lasten ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta, yhteisestä toiminnasta, ilmapiiristä, perheen tavoista ja rutiineista. Tukiperheessä asiat tapahtuvat aikuisjohtoisesti. Aikuiset ohjaavat ja vastaavat siitä, miten lasten oleminen tukiperheessä toteutuu. Tällaisessa ympäristössä lapsen on turvallista olla. Myös lasten vanhempien näkökulmasta tukiperhekontekstia määrittää perheympäristö, jota kuvastaa rajat 22 ja tukiperheen elämäntilanteen vakaus. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan tuen tarjoamista tukiperheessä kehystää myös viikonloppu, joka voidaan käsittää tukitoimea ajallisesti määrittäväksi kontekstiksi. Ajallisena kontekstina viikonloppu sisältää lapsen yöpymisen tukiperheessä ja luo odotuksia sille, missä ja miten tukea tarjotaan. Tuen tarjoaminen kiinnittyy osaksi tukiperheen viikonlopun viettoa ja vapaa-aikaa. (Moilanen & Svenlin 2016.) Tulkintamme mukaan yöpyminen mahdollistaa lapselle pääsyn tukiperhekontekstiin ja erityisesti perheympäristöön, koska viikonloppu tarjoaa otollisia tilanteita lasten ja aikuisten väliselle vuorovaikutukselle. Lasten kokemukset tukiperhekontekstista erilaisuuden äärellä Viimeaikainen kiinnostuksen kasvu lasten mielipiteitä ja kokemuksia kohtaan on ollut nopeaa, mutta edelleen lapset ja erityisesti heidän kokemuksensa ovat sosiaalityön tutkimuksissa marginaalisesti edustettuina (esim. Uprichard 2010, 3; Roos 2015, 16). Lapsen itsensä tuottamat merkitykset tukiperhetoiminnasta antavat mahdollisuuden tarkastella tukimuotoa lapsen omasta tietoperustasta käsin. Tukiperhetoimintaa tarkasteltaessa on muistettava, että lapsi on aina toiminnan keskiössä ja ympäristön todellisena kokijana, vaikka tuen tarve olisi alun perin vanhempilähtöinen. Lapset tuottavat tutkimuksissamme paljon puhetta tukiperhekontekstista. He kuvaavat laajasti ja tarkasti tukiperhettä perheympäristönä. Erityisesti lasten ottamissa valokuvissa perheympäristö näyttäytyy yhdessä tekemisenä ja kuvina tukiperheen perheenjäsenistä, lemmikeistä sekä kodin tavaroista. Merkittävänä perheympäristöön liittyvänä asiana lapset nimeävät myös ruuan ja yhdessä syömisen. Lasten kertomana konteksti tulee näkyväksi myös lasten luodessa mielikuvia tukiperheestä ennakoidessaan uuteen paikkaan 23

13 menemistä. Mielikuvat liittyvät erityisesti tukiperheen kotiin ja siellä oleviin aikuisiin. Lapsen mielikuvissa tukiperhe asuu usein omakotitalossa, jossa on piha ja eläimiä. Tukiperheeseen näyttäisikin lasten kokemusten perusteella liittyvän odotus ja toive kokea erilainen ympäristö. Mielikuvat eivät kuitenkaan aina ole osoittautuneet todeksi. Siksi on merkityksellistä, miten tukiperhe kuvataan ja esitellään lapselle vääränlaisten odotusten välttämiseksi. Lasten kuvatessa olemistaan tukiperheessä erilaisuus on vahvasti läsnä. Tukiperheen luona on toisenlaista kuin kotona. Erilaisuus liittyy muun muassa asioihin, joita tukiperheen kanssa pääsee tekemään. Esimerkkeinä lapset mainitsevat eläinten kanssa olemisen, harrastamisen ja erilaiset kokemukset, kuten laivaristeilyt ja muut retket. Näin tukiperhe avaa lapsille myös tukiperhekontekstin ulkopuolista maailmaa. Tukiperheiden elinympäristö on lasten kokemuksissa läsnä, mutta maalaismaisuus ja sen tärkeys eivät nouse yhtä vahvasti esille kuin aikuisilla. Lapset arvostavat kuitenkin pihapiiriä, jossa on tilaa puuhata ja liikkua. Lasten kuvaukset tukiperheiden kodeista ovat hyvin tarkkoja. He tuntevat tukiperheen kodin ja ympäristön hyvin. Esimerkiksi kodin huonejaot ja nukkumisjärjestelyt ovat lapsille tärkeitä, kuka nukkuu kenenkin huoneessa ja kenen kanssa. Lopuksi Samaan tapaan kuin aika (Moilanen & Svenlin 2016), myös tukiperhettä ympäröivä konteksti näkökulmana mahdollistaa kiinnostavien tulkintojen ja kriittisten kysymysten tekemisen tukiperhetoiminnan lähtökohdista ja tavoitteista. Kontekstin ajatellaan vaikuttavan lapseen myönteisellä tavalla ja voidaan ajatella, että tukiperhetoiminnan yksi lähtökohta on vakaan ja kompensoivan ympäristön tarjoaminen lapselle. Tulkintamme mukaan konteksti sulautuu vahvasti osaksi tuen sisältöä. Konteksti on se ympäristö, 24 joka tarjoaa kehyksen lasten ja aikuisten yhteiselle toiminnalle, mutta myös lapsen omalle toiminnalle. Tämä osoittaa sen, että sosiaalityössä pelkkä ihmisen ja ympäristön välisen suhteen tarkastelu ei riitä. Yhtä tärkeää on ottaa huomioon kontekstin konkreettinen merkitys osana interventioita. (Ks. Probst 2013, 701.) Sosiaalityöntekijöiden ja vanhempien käsitys perheympäristöstä rakentuu pitkälti ydinperheajatukselle ja perheelle ihmissuhteiden mallina (myös Regnér 2006). Perheympäristö tukiperhetoiminnan kontekstina kuvastaa näkemyksemme mukaan myös sitä, millainen on lapselle hyvä koti. Aikuisten näkökulmasta toiminta tukiperheessä on aikuisvetoista ja aikuisten merkitystä rutiinien ja lapsen ohjaamisen osalta korostetaan yhtenä perheympäristön tunnusmerkkinä. Kuten Helavirta (2012, 147) toteaa, koti on moraalisesti latautunut aihe, joka kutsuu herkästi esiin aikuisten näkemyksiä ja kannanottoja lapsen hyvästä. Tukiperhetoiminnassa lapsen hyvä määrittyy helposti perinteiselle käsitykselle perheestä, mikä on yllättävää, koska elämme hyvin moninaisen perhekulttuurin aikaa. On hyvä muistaa, että myös tukiperheet ovat erilaisia. Oleellista on, että tukiperhe tarjoaa myönteisen kasvuympäristön, jossa aikuiset ovat lämpimiä, lasta tukevia ja vastaavat lapsen tarpeisiin sekä huolehtivat turvallisuudesta. (Hetherington 2003; Linnavuori 2007, 20.) Lasten kokemusten perusteella voi todeta, että konteksti on varsin merkityksellinen osa tukiperheessä vierailua ja lapset tuottavat moninaisen ja kokonaisvaltaisen kuvan tukiperheen ympäristöstä. Lasten kokemuksissa perheympäristön tunnusmerkkinä näyttäytyy ennen kaikkea yhdessä tekeminen. Lapsille on myös tärkeää, että he saavat vaikuttaa ja olla osana päätöksentekoa tukiperheessä. Lasten kokemusten perusteella näyttäisi siltä, että lapselle voi syntyä paikkasuhde tukiperheen ympäristöön ihmissuhteiden lisäksi. Paikkasuhteen merkitystä lasten hyvinvoinnille tutkineen Gordon Jackin (2010, 755) mukaan lapselle tärkeät paikat tukevat lapsen identiteetin kasvua, turvallisuuden tunnetta 25

14 sekä kuulumista yhteisöön. Myös tästä näkökulmasta on tärkeä huomioida kontekstin ulottuvuus tukiperhetoiminnassa. Yhteenvetona voidaan todeta, että niin lastensuojelun ammattilaisten, vanhempien, tukiperheiden kuin lastenkin käsityksissä tukiperheen konteksti määrittyy lasta vahvistavaksi ja aktivoivaksi tekijäksi, jonka kautta avautuu myös uusia kiinnostavia näkökulmia tukiperhetoiminnan kehittämiseen ja tutkimiseen. Tukiperheessä käyvien lasten kokemukset viestittävät siitä, että lastensuojelun käytännöissä on luotava tilaa lasten tiedolliselle toimijuudelle, omalle puheelle ja tavoille kertoa kokemuksistaan (esim. Tulensalo 2015). Yltiöromanttisen kuvan luomista tukiperhetoiminnan kontekstista tukiperheille, vanhemmille tai lapsille on kuitenkin varottava. Sen sijaan on tärkeää, että tukiperheiden rekrytoinnissa ja tukisuhteita aloitettaessa otetaan huomioon se, millaisia tekijöitä kontekstiin liitetään ja mitä kontekstin avulla tavoitellaan osana tukiperhetoimintaa. Lähteet Blom, Björn & Morén, Stefan (2007) Insatser och resultat i socialt arbete. Lund: Studentlitteratur. Haapakoski, Kaisa & Kannasoja, Sirpa & Mänttäri-van der Kuip, Maija (2014) Konteksti sosiaalihuollon tutkimuksessa erityistä vai ei? Riitta Haverinen & Marjo Kuronen & Tarja Pösö (toim.) Suomalaisen sosiaalihuollon tila ja tulevaisuus. Tampere: Vastapaino, Helavirta, Susanna (2012) Koti lastensuojelun asiakkaana olevien lasten kuvaamana ja moraalisten kannanottojen kohteena. Teoksessa Hannele Forsberg & Leena Autonen-Vaaraniemi (toim.) Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily & sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, Hetherington, E. Mavis (2003) Social Support and the Adjustment of Children in Divorced and Remarried Families. Childhood 10 (2), Jack, Gordon (2010) Place Matters: The Significance of Place Attachments for Children s Well-Being. British Journal of Social Work 40 (3), Larsen, Elisabeth (2011) Help or formality? Children s experiences of participation in home-based child welfare cases: A Norwegian example. Nordic Social Work Research 1 (1), Lehto-Lundén, Tiina (julkaisematon) Tukiperhetoiminta lapsen kokemuksena. Helsingin yliopisto. Linnavuori, Hannariikka (2007) Lasten kokemuksia vuoroasumisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Moilanen, Johanna (2015) Tutkimus lastensuojelun tukihenkilötoiminnan muutoksista. Relationaalinen näkökulma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Moilanen, Johanna & Svenlin, Anu-Riina (2016) Aika tukihenkilö- ja tukiperhetoiminnan jäsentäjänä ja resurssina. Teoksessa Sirpa Kannasoja, Marjo Kuronen & Tytti Poikolainen (toim.) Sosiaalityön aika. Tutkiva sosiaalityö -liite Talentia-lehti ja Sosiaalityön tutkimuksen seura, Olen niin onnekas, että mulla on sut. Lasten, vanhempien ja tukiperheiden kokemuksia tukiperhetoiminnasta (2013) Pelastakaa lapset ry. pelastakaalapset/2015/10/ /tukiperheraportti_2013_final_lr.pdf. Luettu Probst, Barbara (2012) Living with and living within: Visions of environment in contemporary social work. Qualitative Social Work 12 (5), Pösö, Tarja (2007) Lastensuojelun puuttuva tieto. Teoksessa Jaana Vuori & Ritva Nätkin (toim.) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino, Regnér, Margareta (2006) Familjebilder. Om klientfamiljer, kontaktfamiljer och idealfamiljer. Göteborg: Göteborgs Universitet. Ritala-Koskinen, Aino & Forsberg, Hannele (2016) Pienet muutot ja monipaikkaisuus. Lasten asuminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tapauskuvauksissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 185. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, Roos, Piia (2015) Lasten kerrontaa päiväkotiarjesta. Tampere: Tampereen yliopisto. Sosiaalihuoltolaki /1301. Svenlin, Anu-Riina (julkaisematon) Tukiperhe lastensuojelun avohuollon tukitoimena. Jyväskylän ylipisto. Tukihenkilöt ja -perheet (2016) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. sosiaalipalvelut/tukihenkilot-ja-perheet. Luettu Tulensalo, Hanna (2015) Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampere: Tampereen yliopisto. Uprichard, Emma (2010) Questioning research with children: Discrepancy between theory and practice. Children and Society 24 (1),

15 Hannele Forsberg professori, Tampereen yliopisto Aino Ritala-Koskinen yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaalityön Asuminen on yksi lasten hyvinvoinnin keskeinen perusta. Sosiaalityön katse on historiallisesti kiinnittynyt arvioimaan asuinolojen terveellisyyttä (kuten asunnon puhtautta ja lämpötilaa), asunnon kokoa ja viihtyisyyttä sekä niiden merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Myös uuden asunnon saaminen asunnostaan häädetylle pikkulapsiperheelle on ollut sosiaalityön prioriteeteissa korkealla. Nämä perinteiset kysymykset eivät ole sosiaalityölle täysin vieraita nykypäivänäkään, mutta yleisen elintason kohennuttua keskustelu tämänkaltaisista lasten asumisen materiaalisista puitteista hyvinvoinnin kysymyksenä on jäänyt sivuun. Tässä ajassa lasten asuminen hyvinvoinnin kysymyksenä tematisoituu osin uudella tavalla. Yhä useampien lasten asuminen on monipaikkaistunut ja lapset elävät arkeaan perättäisesti tai rinnakkaisesti monissa fyysisissä ja sosiaalisissa ympäristöissä. He liikkuvat edestakaisin erillään asuvien vanhempien kodeissa, lastensuojelulaitoksissa ja biologisissa perheissään tai vaihtavat esimerkiksi pakolaisina asuinpaikkaa maasta toiseen. Sosiaalityössä otetaan kantaa lasten monipaikkaisen asumisen kysymyksiin vahvistettaessa lasten huoltosopimuksia vanhempien 28 erotessa, kirjoitettaessa olosuhdeselvityksiä oikeudelle huoltoriitatilanteissa, järjesteltäessä perheen ja lapsen arkeen tukea lähiverkostojen ja tukiperheiden avulla, sijoitettaessa lapsia kodin ulkopuolelle kiireellisesti tai pidempiaikaisesti sekä osana maahanmuuttajien parissa tai koulussa tehtävää sosiaalityötä. Raotamme tässä tekstissä lasten asumisen monipaikkaisuuden ilmiötä. Peräänkuulutamme erityisesti tarvetta tavoittaa ja ymmärtää lasten henkilökohtaisia kokemuksia monipaikkaisesta asumisesta, koska nimenomaan lapsi on usein se perheenjäsen, joka liikkuu asuntojen välillä tai vaihtaa asuinpaikkaa. Teksti perustuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 järjestämämme työryhmän Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaalityön esityksiin. Laajemmin tätä tematiikkaa käsittelee syksyllä 2018 julkaistava toimittamamme teos (Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018). Teoksessa Leena Autonen-Vaaraniemi ja Hannariikka Linnavuori käsittelevät lasten kokemuksia vuoroasumisesta, Aino Ritala-Koskinen ja Riitta Laakso lasten näkemyksiä lastensuojeluun liittyvästä asumisliikkuvuudesta, Anu Warinowski ja Outi Kauko lasten kokemuksia valtioiden rajat ylittävistä muutoista ja asuinpaikan vaihdoksista sekä Hannele Forsberg monipaikkaisuuteen liittyviä hyvinvoinnin kysymyksiä. (Mt.) Tässä tekstissä hyödynnämme teosta poikkileikkauksenomaisesti ja yksittäisten artikkeleiden sijaan viittaamme koko teokseen. Lasten monipaikkainen asuminen pakotettua ja piilossa Monipaikkaisen asumisen käsitteellä viitataan tyypillisesti aikuisten vapaaehtoiseen ja vaurauden mahdollistamaan monipaikkaiseen elämäntapaan, jossa yhdistyy asuminen virallisessa asuinpaikassa ja vapaa-ajan asunnossa. Tällainen monipaikkaisuus mielletään yleensä positiivisena elämäntapana. Lasten kohdalla monipaikkaisuus ei useinkaan ole heidän itsensä valitsemaa ja siksi voidaankin puhua pakotetusta monipaikkaisuudesta. (Haukkala 2011.) Kun lapsi jakaa arkeaan kahden tai useamman 29

16 asuinpaikan varaan tai hänellä on runsaasti perättäisiä muuttoja, voidaan puhua lasten monipaikkaisesta asumisesta (Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018). Lasten kohdalla monipaikkaisuus on seurausta esimerkiksi aikuisten tilanteista lähtöisin olevista perhe-elämän ratkaisuista, viranomaisten toimista, työmarkkinoista tai globaaleista liikkeelle panevista voimista, kuten esimerkiksi sodista tai luonnonkatastrofeista. Aikuisvetoisuudesta seuraa, että lasten asumisen monipaikkaisuus jää ilmiönä piiloon ja määrällisesti siitä voidaan saada vain viitteellistä tietoa tilastojen varassa. Esimerkiksi vanhempiensa avio- tai avoeron kokee vuosittain arviolta lasta (Suomalainen lapsi 2007, 93; Moisio ym. 2016, 20 21) ja eron jälkeen heidän kohdallaan sovitaan asumisjärjestelyistä. Vuoroasumisratkaisut, joissa lasten asumista jaetaan suhteellisen tasan äidin ja isän luokse, ovat tulleet vähitellen tavallisemmiksi myös Suomessa. Onkin arvioitu, että vuoroasuminen koskee Suomessa jo kymmeniätuhansia eroperheitä. (Turunen 2017.) Lastensuojelun piirissä monipaikkaisuudesta saadaan viitteellistä tietoa huostaanotettujen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määristä. Vuonna 2016 yli lasta oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle ja heistä oli sijoitettu välittömän vaaran vuoksi kiireellisesti. (Lastensuojelu 2016.) Huostaanotettujen lasten elämälle tiedetään olevan leimallista sijaishuoltopaikkojen muutokset (Eronen 2013), mikä edesauttaa monipaikkaisen elämäntilanteen muodostumista. Suomessa biologisen perheen asema on vahva huostaanoton jälkeenkin. Tämä merkitsee sijoitusten väliaikaisuutta, siteiden ylläpitoa biologiseen perheeseen ja asuinpaikkojen välistä liikkuvuutta. Vuonna 2016 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli lähes lasta ja nuorta. Heidän kohdaltaan ei ole tietoa, kuinka moni lapsista ja nuorista on ollut sijoitettuna eri syistä kodin ulkopuolelle eri pituisiksi ajoiksi tai kuinka monella heistä esimerkiksi on ollut tukiperhe. Erilaiset lasta paikasta toiseen 30 liikuttavat interventiot ovat lastensuojelun avohuollossa kuitenkin hyvin tavallisia. Lastensuojelun interventioita ei ole ollut tutkimuksessa tapana hahmottaa lapsen asumisen ja asuinpaikan vaihdosten valossa. Muuttamista ja asuinpaikan vaihdoksia hienovaraisena ilmiönä erittelemään kannustavat lähestymistavat opastavat ottamaan huomioon lyhytaikaisenkin muiden ihmisten kodeissa elämisen, laitoksissa olemisen tai vaikkapa vankilassa olon, ja näistä muodostuvat monipaikkaisen asumisen ketjut yksilön arkea raamittavina tekijöinä (esim. Desmond & Perkins 2015). Monien asumista koskevien muutosten keskinäinen kietoutuneisuus ja kasaantuminen ovat lastensuojelussa tavallisia ilmiöitä. Huomattava joukko lapsia liikkuu paikasta toiseen myös kansallisvaltioiden rajojen yli. Suomesta on arvioitu lähtevän vuosittain ulkomaille töihin noin henkilöä. Monilla työkomennuksille lähtevillä on puoliso ja lapsia. Näitä vanhempien työn vuoksi ulkomaille ja takaisin muuttavia lapsia ei tilastoida, mutta heitä arvioidaan olevan tuhansia vuodessa. Vaikka näissä muutoissa perhe pysyisi samana, lasten kaikki muut sosiaaliset puitteet muuttuvat. (Sillanpää 2010; Warinowski 2012.) Vanhempiensa työn mukana muuttaviin lapsiin nähden hyvin toisenlainen kansallisvaltioiden rajoja ylittävä ryhmä ovat yksin maahan tulleet turvapaikanhakijalapset. Viimeisen kymmenen vuoden aikana näitä lapsia on saapunut Suomeen runsaat (Turvapaikka- ja pakolaistilastot 2017). Näiden lasten kohdalla voidaan puhua erityisesti perättäisestä monipaikkaisesta asumisesta, monien vaihtuvien asuinpaikkojen poluista (Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018). Eri tavoin monipaikkaisesti asuvien lasten määrää on haasteellista edes summittaisesti tavoittaa. Virallisten muuttojen lisäksi lapsen elämässä on paljon paikan vaihdoksia, jotka eivät rekisteröidy minnekään. Arjessa tapahtuva lyhytaikainen asuinpaikkojen vaihtaminen ja paikkojen välinen liike, niin kutsutut 31

17 pienet muutot, ovat kuitenkin lasten jokapäiväistä elämää merkittävästi säätelevä tekijä. (Ritala-Koskinen & Forsberg 2016.) Lasten monipaikkaista asumista koskevien kokemusten tavoittamiseksi olemme kehittäneet lähestymistapaa, joka huomioi lasten tila- ja paikkasuhteen ja läheissuhteisiin liittyvän asumisliikkuvuuden ja on kiinnostunut lasten omasta merkityksenannosta (esim. Holloway & Valentine 2000; Holdsworth 2013). Lasten hyvinvoinnin uhkista, asumisesta ja kodista kiinnostunut sosiaalityön tutkimus on myös yksi tarkastelumme lähtökohta (esim. Jack 2010). Lasten kokemukset monipaikkaisesta asumisesta Arvioitaessa rinnakkaisen tai perättäisen monipaikkaisen asumisen kokemuksia lasten elämässä korostuvat tyypillisesti aikuisammattilaisten näkökulmat ja lasten hyvinvointia uhkaavat tekijät. Monenlaiset menetykset, ihmissuhteiden katkeamiset, juurettomuuden kokemukset, huono itsetunto ja näiden yhteydet myöhempiin elämän ongelmiin liitetään tiheisiin asuinpaikan vaihdoksiin. Toistuva asuinpaikan vaihtaminen, asuntojen välillä kulkeminen ja oman tilan puute voivat kuormittaa lapsia. Taustalla olevat väkivallan ja kaltoinkohtelun kokemukset lisäävät hyvinvoinnin uhkien kertoimia. Uhkakuvien rinnalla on kuitenkin vahvistunut näkymä siitä, että monipaikkainen asuminen voi myös lisätä lasten hyvinvointia. Parhaimmillaan näin tapahtuu vuoroasumisessa, mutta myös yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden tai huostaanotettujen lasten kohtaamat tukea ja luottamusta rakentavat asumisyksiöiden ja sijaishuollon aikuiset voivat onnistua arjen huolenpidossa ja tulevaisuuden uskon rakentamisessa. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.) Kiinnostus lasten subjektiivisiin kokemuksiin monipuolistaa olemassa olevaa tietoa monipaikkaisen asumisen merkityksistä, vaikka lasten tieto on usein sirpaleista, aukkoista ja vaikeasti tavoitettavaa. Lasten kokemuksille herkistymällä saadaan 32 käsitystä erityisesti monipaikkaisen asumisen merkityksistä lapsille tässä ja nyt. Tärkeä osa arjen hyvinvointia on kokemus johonkin paikkaan kuulumisesta monipaikkaisuuden keskellä. Lapsille se tarkoittaa usein varsin konkreettisia asioita, kuten omaa huonetta tai muuta omaksi koettua tilaa. Oman tilan tärkeys tulee esiin niin vanhempiensa eron, ulkomaille ja takaisin siirtymisten, lastensuojelullisista syistä muuttaneiden kuin yksin maahan tulleiden turvapaikanhakijalasten puheissa. Oma tila merkitsee omaa henkilökohtaista paikkaa ja parhaimmillaan kuulumisen kokemusta. Lapset myös vertailevat omaa tilaansa eri asuinpaikoissa. Henkilökohtaisilla tavaroilla on tärkeä merkityksensä monipaikkaisuuden keskellä. Ne helpottavat arjen sujumista ja luovat tuttuuden tunnetta. Joskus tarpeelliset tavarat löytyvät kaikista lapsen arjen paikoista: esimerkiksi vuoroasuvilla arjen perustarvikkeet löytyvät molemmista kodeista eikä tukiperheeseen tarvitse ottaa tavaroita mukaan. Joskus tavaroita voi joutua kuljettamaan mukana paikasta toiseen ja ne voivat olla myös väärässä paikassa, kuten koulu- tai harrastustarvikkeet vuoroasuvilla. Joskus mukana kulkevat yksittäiset tavarat voivat olla ainoa elämän jatkuvuutta ja jonnekin kuulumisen tunnetta ylläpitävä seikka. Tavarat eivät tällöin ole vain tavaroita, vaan niihin kiinnittyy asumisen monipaikkaisuudessa myös syvempiä jatkuvuuden tunnetta ylläpitäviä merkityksiä. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.) Toinen arjen hyvinvointia edesauttava tekijä monipaikkaisuuden keskellä on lasten kokemuksissa heille merkitykselliset ihmiset. Perhesuhteet ja niiden ylläpidon tärkeys tulevat esiin monien lasten tilanteissa. Vuoroasuvilla lapsilla kodin tunne syntyy riittävän läheisestä suhteesta vanhempaan, eivätkä vanhempien keskenään riitaisat suhteet romuta tämän suhteen merkitystä, jos lapsen ja vanhemman keskinäinen suhde on vahva. Myös lastensuojelun avohuollon asiakkuudessa olevat, biologisista vanhemmistaan erossa asuvat lapset saattavat tuoda tärkeänä esiin 33

18 mahdollisuuden tavata toisaalla asuvaa vanhempaansa ja tälle syntyneitä uusia lapsia pikkusisaruksiaan tai isovanhempiaan. Huostaanotetuille lapsille puolestaan yhteydenpito puhelimella vanhempaan voi olla korostuneen tärkeää. Perhesuhteiden lisäksi lapsilla syntyy eri asuinpaikoissa muita heille merkityksellisiä suhteita. Asumisyksikön ohjaajat, tukiperheen ihmiset tai ylipäänsä sosiaalisiin verkostoihin liittyvät kivat ihmiset voivat olla lapsille tärkeitä jatkuvuuden, itsensä arvokkaaksi kokemisen ja kuulumisen tunteen tuojia monipaikkaisten asumiskuvioiden keskellä. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.) Monet asuinpaikat jäsentyvät lapsille fyysisten kotien ja niiden ihmissuhteiden muodostamiksi laajemmiksi asuin- ja toimintaympäristöiksi (Schier 2015). Näistä toimintaympäristöistä muodostuu lapsille arjen keskuksia, joiden ympärille heidän elämänsä kiinnittyy. Kiinnittyminen ilmenee ympäristön haltuun ottamisena kykynä liikkua kodista toiseen ja muutoinkin elää sosiaalista elämää esimerkiksi pihoilla, puistoissa tai laajemmassa ympäristössä. Vuoroasuvilla lapsilla yhtäaikaisia kotiympäristöjä on kaksi, joskin heillä laajempi asuinympäristö ja koulu pysyvät tyypillisesti samana. Sijaishuollossa olevilla lapsilla toistuvat sijaishuoltopaikan vaihdokset tai yksin maahan tulleilla turvapaikanhakijalapsilla ennakoimattomat siirtymät asuin yksiköstä toiseen rapauttavat lähiympäristön haltuun ottoa ja siihen kiinnittymisen ja kuulumisen kokemusten mahdollisuuksia. Siirtyminen uuteen paikkaa merkitsee lapselle aina uutta ympäristöön tutustumisen, haltuunoton prosessin käynnistymistä. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.) Aikuiset perustelevat lasten monipaikkaista asumista usein lapsen edulla tai pyrkimyksellä nykytilannetta parempaan elämään. Lasten kokemuksissa moniin asuinpaikkoihin ja niissä eläviin ihmisiin voi liittyä hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia risti riitoja. Vuoroasuva lapsi saattaa pyrkiä ymmärtämään riiteleviä vanhempiaan, luovii ja hankkiutuu vanhemman luokse, jotta 34 tämän ei tarvitse olla yksin. Vastaavasti sijaiskodissa asuva lapsi voi kokea tärkeäksi toivottaa vanhemmilleen puhelimitse joka ilta hyvää yötä ja kertoa rakastavansa heitä. Lapset ottavat esiin myös toiveitaan asua vain yhdessä paikassa (esimerkiksi vuoroasumisen yhteydessä), mutta pikemminkin rivien välissä kuin niistä suoraan ja selkeästi puhuen. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.) Lopuksi Lasten asuminen rinnakkain tai perättäin eri paikoissa herättää kysymyksiä siitä, mitä monipaikkainen asuminen ja elämäntapa muuttoineen ja paikan vaihdoksineen merkitsee lapsen hyvinvoinnille. Edellä esitellyt havainnot lasten kokemuksista kertovat lasten joustavuudesta ja kyvystä sopeutua ja liittyä uusiin ympäristöihin ja uusiin ihmisiin. Tällaisen kyvyn on nähty olevan hyödyllinen tulevaisuuden yhteiskunnassa (esim. Jensen 2009) ja siksi monipaikkaisuus voi olla myös resurssi. Paikasta toiseen liikkumisen on nähty myös mahdollistavan tärkeiden suhteiden ylläpitoa, mikä voi olla lasten hyvinvointia lisäävä tekijä. Lisäksi erityisesti kansallisvaltioiden yli muuttaneilla lapsilla on usein omakohtaista kokemusta erilaisista kielistä ja kulttuureista elämää rikastuttavana voimavarana. Sopeutuvuuden ja resurssinäkökulman kääntöpuolena ovat erilaiset lasten hyvinvointia horjuttavat monipaikkaisen asumisen seuraukset. Muuttaminen merkitsee lapsille hyvin usein lähiympäristöön, kavereihin ja kotiin kiinnittyvien arjen rutiinien ja toistojen sekä näistä rakentuvan jatkuvuuden tunteen menettämistä. Silloin merkityksellisiksi jatkuvuutta ylläpitäviksi ja kiinnipitäviksi tekijöiksi voivatkin nousta paikallaan pysyvä mummola, tukiperhe tai mukana kulkevat henkilökohtaiset esineet tai omaksuttu kulttuurinen perintö. Lasten tarve kokea kuuluvansa johonkin on hyvin vahva. (Jensen 2009.) Sosiaalityössä kohdataan lasten monipaikkaista asumista monissa yhteyksissä ja joudutaan myös ottamaan kantaa lasten 35

19 asumisen järjestelyihin. Lasten elämäntilanteet ovat yksilöllisiä ja lasten sopeutuminen muutoksiin on yksilöllistä siksi ei ole olemassa valmiita vastauksia siihen, miten monipaikkaisuuteen kenenkin kohdalla tulisi suhtautua. Selvää kuitenkin on, että monipaikkainen asuminen haastaa kulttuurisen normin pysyvästä kodista ja perheestä lapsen vakaan identiteetin perustana. Lasten ja nuorten kanssa tehtävään sosiaalityöhön voisikin ajatella aina kuuluvan keskustelun heille tärkeistä ja erityisistä paikoista, joilla on osansa lapsen identiteetin ja elämäntarinan rakentumisessa (vrt. Jack 2010). Vaikka monipaikkaisuuden syyt ja mittakaavat voivat vaihdella suuresti eikä eri tilanteita ole aina mielekästä rinnastaa toisiinsa, erilaisten monipaikkaisen asumisen tilanteiden tarkastelu yhdessä voi kuitenkin auttaa ymmärtämään joitakin piiloon jääneitä nykylapsuuden piirteitä ja ehtoja. Aikuiset voivat auttaa lapsia monin tavoin monipaikkaisen asumisen tilanteissa kuuntelemalla heidän kokemuksiaan ja tunteitaan, minimoimalla muuttoihin liittyvää stressiä ja miettimällä, miten vaalia jatkuvuutta muutosten keskellä. Aina kun sosiaalityössä osallistutaan päätöksentekoon lapsen asumisen muutoksista, on paikallaan ottaa selvää myös lapsen asumishistoriasta ja jo toteutuneista asuinpaikan vaihdoksista ja miettiä huolella asuinpaikan vaihdon perusteita. Lähteet Desmond, Matthew & Perkins, Kristin L. (2015) Housing and household instability. Urban Affairs Review 52 (3), Eronen, Tuija (2013) Viisi vuotta huostaanotosta. Seurantatutkimus huostaanotettujen lasten institutionaalisista poluista. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportteja 4. Forsberg, Hannele & Ritala-Koskinen, Aino (toim.) (tulossa 2018) Monen kodin lapset. Lasten monipaikkainen asuminen ja sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus. Haukkala, Teresa (2011) Monipaikkaisuus ilmiö ja tulevaisuus. Helsinki: Sitra. Selvityksiä 54. Holdsworth, Clare (2013) Family and Intimate Mobilities. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Holloway, Sarah L. & Valentine, Gill (toim.) (2000) Children s Geographies: Playing, living, learning. London & New York: Routledge. Jack, Gordon (2010) Place Matters: The Significance of Place Attachments for Children s Well-Being. British Journal of Social Work 40 (3), Jensen, An-Magritt (2009) Mobile Children: Small Captives of Large Structures? Children & Society 23 (2), Lastensuojelu 2016 (2017) Tilastoraportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos / Suomen virallinen tilasto. Moisio, Jenni & Gissler, Mika & Haapakorva, Pasi & Myllyniemi, Sami (2016) Lasten ja nuorten muuttoliike tilastoissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marjo Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja Helsinki: Nuorisotutkimusseura, Ritala-Koskinen, Aino & Forsberg, Hannele (2016) Pienet muutot ja monipaikkaisuus. Lasten asuminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tapauskuvauksissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 185. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, Schier, Michaela (2015) Post-separation Families: Spatial Mobilities and The Need to Manage Multi-local Everyday Life. Teoksessa Can M. Aybek, Johannes Huinink & Raya Muttarak (toim.) Spatial Mobility, Migration, and Living Arrangements. Cham: Springer, Sillanpä ä, Sami (2010) Yli suomalaista lä htee joka vuosi ulkomaille tö ihin. Helsingin Sanomat Suomalainen lapsi 2007 (2007) Helsinki: Tilastokeskus ja Stakes. Turunen, Jani (2017) Shared physical custody and children s experience of stress. Journal of Divorce & Remarriage 58 (5), Turvapaikka- ja pakolaistilastot (2017) Maahanmuuttovirasto. virastosta/tilastot/turvapaikka-_ja_pakolaistilastot. Luettu Warinowski, Anu (2012) Maailmalle yhtenä, takaisin toisena? Suomalaisten ekspatriaattiperheiden lapset kulttuurisissa siirtymissä. Turku: Siirtolaisuusinstituutti. Tutkimuksia A

20 Tuula Kostiainen suunnittelija, Tampereen yliopisto Anna Metteri yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto Yhteisösosiaalityön mallinnus TEKO Tehostetun kotoutumisen hankkeessa Yhteisösosiaalityöstä on puhuttu yleisemmin Suomessa vasta 1990-luvulla ja erityisesti sen jälkeen, kun yhteisösosiaalityö määriteltiin sosiaalityön ammatilliseksi erikoistumisalaksi. Työmuoto ei ole kuitenkaan uusi, koska sosiaalityössä on aina tehty työtä yhteisöjen kanssa. (Roivainen & Ranta-Tyrkkö 2016, 7, 12.) Yhteisöllisyys, kansalaiskeskeisyys ja demokratia ovat olleet sosiaalityön ihanteita sosiaalityön pioneeri Jane Addamsin ( ) ajoista lähtien (Puurunen 2016, 21). Suomessa paikallisyhteisöihin kohdistuvaa sosiaalityötä on tehty yhdyskuntatyön nimellä 1970-luvulta lähtien. Tavoitteena on ollut ehkäistä asuinalueiden sosiaalisia ongelmia ja tuoda normaalit sosiaalipalvelut lähelle asukkaita. (Roivainen 2008, 20.) Sosiaalija terveyspalvelujen alueellistamisen seurauksena vuonna 1985 Tampereen kaupunki mahdollisti Hervannan kaupunginosassa yhdyskuntatyön kokeilun osana sosiaalityötä. Viisi vuotta myöhemmin perustettiin yhdistys, joka alkoi tuottaa yhteisöpalveluja lähinnä hankerahoitusten avulla. Kaupungin sosiaalityöntekijä 38 toimi aktiivisesti yhdistyksen kanssa vuoteen 2006 saakka. (Vinnurva 2008, 72.) Irene Roivaisen mukaan nykymuotoiset yhteisölliset hankkeet kohdistetaan potentiaalisiin riskiryhmiin tai tunnistettuihin riskeihin alueella (Roivainen 2008, 30). Tämä artikkeli käsittelee vuonna 2016 Hervannan alueella aloitettua hanketta TEKO Tehostettu kotoutuminen, jota rahoittaa hankepartnereiden lisäksi Euroopan sosiaalirahasto (ESR). Valmistelu alkoi vuonna 2015, kun Suomeen saapui samana syksynä ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, yhteensä henkilöä. Turvapaikanhakijamäärät Suomessa olivat sitä ennen vaihdelleet 2000-luvulla noin ja hakijan välillä. (Pakolainen pakenee vainoa kotimaassaan 2018.) Uuden tilanteen edessä kunnat valmistautuivat siihen, että oleskeluluvan saaneet maahanmuuttajat saavat tarvitsemansa palvelut aloittaakseen elämänsä uudessa kotimaassa. Tampereella oli jo pitkäaikainen kokemus sosiaalityöstä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa vuodesta 1989 lähtien (Nylund-Oja 1995, 18). Kaupungissa tunnistettiin uusien tulijoiden avun ja tiedon tarpeet, mutta tarpeisiin ei pystytty reagoimaan kattavasti olemassa olevalla palvelujärjestelmällä. Nähtiin kuitenkin, että ehkäisevä työ ja matalan kynnyksen palveluneuvonta ja -ohjaus estävät ongelmien monimutkaistumista. Lisäksi tunnistettiin alueen yhteisöjen omat voimavarat resurssina, jota tulee hyödyntää vuorovaikutuksessa ja palveluissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksessa yhteisöjen rakentaminen, tukeminen ja kehittäminen nähdään keinoina pyrkiä sosiaalityön tavoitteisiin. Yhteisösosiaalityöllä edistetään kansalaisten hyvinvointia monimuotoisissa yhteisöissä. Keskeisiä toimintaperiaatteita ovat sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisy, lähipalvelujen kehittäminen, kansalaisten omaaloitteisuuden tukeminen ja sosiaalisten verkostojen merkityksen tunnistaminen. Ihmisten osallisuutta tuetaan arjen verkostoissa. (Sote-uudistus 2017.) Yhteisösosiaalityön määrittely on 39

21 kuitenkin hankalaa. Yhteisökeskustelua käydään käsitteellisessä het teikössä, jossa sekä yhteisö että sosiaalityö paikantuvat eri tavoin sen mukaan, millaisiin ajallisiin, paikallisiin ja menetelmällisiin keskusteluihin kiinnitytään. Käsitteellistä kirjoa on lähes mahdoton tyhjentävästi määritellä. Yhteisösosiaalityön yleistä määrittelyä mielekkäämpää onkin tutkia yhteisösosiaalityötä paikallisissa tai muissa selkeästi rajatuissa yhteyksissä. (Korkiamäki ym. 2016, ) Kuvaamme artikkelissa TEKO-hankkeen tavoitteet ja konkreettisen toiminnan 1. Sen lisäksi kerromme tutkimuksemme pohjalta siitä, millainen yhteisösosiaali työn tila alkoi muodostua kokeilussa, jossa palveluneuvontaa ja -ohjausta annetaan oleskeluluvan saaneille maahanmuuttajille, ja jossa tarkoituksena on vahvistaa maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten vuorovaikutusta. Artikkeli pohjautuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 pidettyyn esitykseen työryhmässä Onko yhteisösosiaalityöllä kotia uudessa palvelujärjestelmässä? Kokeileva TEKO-hanke tutkimusympäristönä Mirja Satka ja Heidi Muurinen (2014) ovat esittäneet, että sosiaalija terveyspalveluja tulisi kehittää kokeilemalla siten, että suunnitelmallinen kokeilu olisi osa julkisesti tuettua palvelujen ohjausjärjestelmää. Kokeilemalla on mahdollista pyrkiä isoon tai pieneen tavoitteeseen, mutta maaliin pääsee vain askel kerrallaan. Testattaessa ideoita varhaisessa vaiheessa huomataan välittömästi, mikä toimii ja mikä ei. Palvelujen käyttäjien ja muiden kansalaisten tulisi saada osallistua kehittämisprosesseihin. Satka ja Muurinen toteavat myös, että kokeiluissa ja niiden tutkimisessa kannattaisi hyödyntää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sosiaalialan opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden tietämystä. Kokeilutulosten välitön ja kaikille avoin saatavuus mahdollistaisi 1. TEKO-hanke: 40 niiden soveltamisen myös muissa yksiköissä. (Satka & Muurinen 2014.) Kokeileminen ei ole käytännön sosiaalityössä uutta toimintaa eikä liioin sosiaalityön historiassa. Heidi Muurinen ja Iikka Lovio (2015) kytkevät kokeilemisen sosiaalitutkimukseen ja sosiaalityön metodisiin juuriin lähtien Jane Addamsin Hull Housesta (Gross 2009). Kokeilulla on yhteys myös pragmatismin alkuaikaan, kun John Dewey teki opetuskokeita. Hänen ajatuksensa oli, että kokeilusta saa kokemusta, jota reflektoidaan toiminnan kehittämiseksi ja totuuden etsimiseksi. (Laitinen ym. 2014, ) Tästä kehittyi myöhemmin kokemuksen reflektointi (Schön 1983). Sami Paavola ja Kai Hakkarainen (2008, ) arvioivat, että pragmatismi on erityisen tärkeä suuntaus uuden luomisen ja oppimisen prosesseja tarkasteltaessa. Kokeilukulttuuri on nostettu merkittäväksi asiaksi Sipilän hallituksen ohjelman toimeenpanossa (Ratkaisujen Suomi 2017, 61). Kokeiluyhteiskunta määritellään kestävän kehityksen mukaiseksi konkreettiseksi toiminnaksi, jossa uusia asioita kokeillaan pienessä mittakaavassa ja/tai rajattuna ajanjaksona, sen vaikutuksia selvitetään laaja-alaisesti ja sen vaikutuksista keskustellaan demokraattisesti. Toimintakulttuuria leimaa kokonaisvaltainen pitkän aikavälin ajattelu, mutta myös ketteryys ja oppiminen. Muutostyötä tehdään usein verkostoissa ja epätyypillisissäkin kokoonpanoissa. Johtaminen on kannustavaa ja ohjaa itsenäiseen muutokseen. Erilaiset toimijat kehittävät ruohonjuuritason innovaatioita, joita voidaan monistaa eri tasoille. Yhteiskunta on avoin uudelle ja sietää epäonnistumisia. (Berg 2012, 165.) Tutkimusympäristömme on kokeileva monitoimijainen projekti TEKO Tehostetun kotoutumisen hanke, jota toteuttavat Tampereen seurakuntayhtymä, Tampereen kaupunki, Tampereen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu. Kohderyhmänä on oleskeluluvan saaneet maahanmuuttajat, jotka ovat työelämän ulkopuolella. Hankkeen keskiössä on ajatus kahdensuuntaisesta 41

22 kotoutumisesta, jolla tarkoitetaan alueen asukkaiden omista tarpeista lähtevää toimintatapojen kehittämistä, jossa alueella pitkään asuneet ja sinne myöhemmin muuttaneet kohtaavat toisensa. Tehostetun kotoutumisen hankkeelle asetettiin neljä tavoitetta. Ensiksikin se on monialainen, tehostettujen toimenpiteiden ja osallisuuden tuottamisen malli, joka perustuu Tampereen kaupungin strategiaan ja palvelumalliin tasa-arvoisesta osallisuudesta. Deweyn kasvatusfilosofiaa tutkinut Kai Alhanen (2013, 231) kiteyttää osallisuuden tuottamisen demokraattisessa yhteiselämässä siihen, että kaikkien osallisten kokemukset toiminnasta otetaan vakavasti. Hankkeen lähtökohtana on Hervannan kaupunginosa-alueen asukkaiden tiivis vuorovaikutus ja vastuullinen yhdessä tekeminen ja oppiminen. Yhteisö motivoi asukkaita tekemään asioita itsensä hyväksi. Toisena tavoitteena on rakentaa yhteisöpaikka Kototori, joka toimii matalan kynnyksen palveluneuvonnan paikkana ja jossa tuetaan asukkaiden elämänhallintaa. Kolmantena tavoitteena on vahvistaa kahdensuuntaista kotoutumista, jossa aktivoidaan sekä maahanmuuttajia että kantasuomalaisia toimimaan aktiivisesti omassa lähiyhteisössään. Neljäntenä tavoitteena on sektorirajat ylittävä yhteistyö ja kokeilun muodostuminen yhteisölliseksi oppimisprosessiksi, jossa ammattilaiset kehittävät omaa työtään. Kototori on sekä konkreettinen fyysinen tila että verkostoitunut monitoimijainen toimintayksikkö. Yhteistyökumppaneina ovat hankekumppanien lisäksi erilaiset järjestöt, muut hankkeet ja vapaaehtoiset henkilöt. Kototorilla toimii kaksi kahvilaa, joilla on eri tehtävät. Yhteisökahvilan tarkoituksena on edistää erilaisten toimintojen avulla kahdensuuntaista vuorovaikutusta maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä. Tilassa on keskusteluja, tietoiskuja ja teematapahtumia yhtenä päivänä viikossa. Kototorilla toimii kielten alkeis- ja jatkoryhmiä ja yhteisökahvila toimii harjoittelupaikkana suomen kielelle. 42 Yhteisökahvila toimii vapaaehtoisten henkilöiden vastuulla. Sosiaalikahvilassa tapahtuu palveluneuvonta ja -ohjaus kahtena päivänä viikossa. Neuvonnasta vastaavat kaupungin sosiaaliohjaajat ja kehittävä sosiaalityöntekijä sekä vapaaehtoiset, joista osa kouluttautuu yhteisöneuvojiksi Kaapeli-valmennuksella (Kaapeli-valmennuksesta esim. Kylmälä 2014). Kahviloissa käy keskimäärin 30 henkilöä päivässä. TEKO-hanke järjestää myös Kototorin ulkopuolella tapahtumia ja se on hakeutunut yhteistyöhön harrasteryhmien kanssa, joita ovat muun muassa liikunta-, kuvataide- ja tanssiryhmät. Kelasta, neuvolasta ja terveyskeskuksesta on jalkauduttu Kototorin tiloihin ja myös seurakunnan diakonia- ja monikulttuurista työtä on kytketty TEKOhankkeen toimintaan. Hankkeessa sovittiin Tampereen yliopiston vastuulle Kototorin yhteisösosiaalityön mallintaminen. Uuden työskentelytavan ja maahanmuuttajien palvelujen kehittämiseksi perustettiin Tampereen kaupungin aikuissosiaalityön (avo- ja asumispalvelujen), mielenterveys- ja päihdepalvelujen sekä työllisyyspalvelujen työntekijöille työpajasarja, jossa käsitellään monimuotoista yhteisösosiaalityötä. Tampereen yliopisto kerää hankkeesta tutkimusaineistoa, jonka avulla mallinnetaan käytännön yhteisösosiaalityötä ja tutkitaan, mitä on yhteisösosiaalityö monikulttuurisessa ympäristössä. Yhteisösosiaalityön tila Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millainen yhteisösosiaalityön tila alkaa muodostua Kototorilla. Tutkimusaineisto kerättiin kahdesta keväällä 2017 pidetystä Monimuotoisen yhteisösosiaalityön täydennyskoulutuksen työpajasta. Yhteiskeskustelujen litteroitu aineisto koostui 22 sivusta. Kototori oli ollut toiminnassa noin kolme kuukautta, jolloin oli jo saatu kokemuksia sosiaalikahvilan palveluneuvonnasta ja -ohjauksesta sekä yhteisökahvilan kahdensuuntaisesta toiminnasta. Kototorilla palvelujen käyttäjiä 43

23 kutsutaan kävijöiksi, joskin sosiaalikahvilasta puhuttaessa kävijää voidaan kutsua myös asiakkaaksi. Aineisto käsiteltiin Grounded Theoryn analyysin avulla. Aineistosta määriteltiin käsitteet ja niistä muodostettiin toisiinsa vertailemalla laajempia kategorioita. Kategoriat nimettiin ja niistä määriteltiin laadullinen ominaisuus. Tarkoituksena oli löytää ydinkategoria, joka on yhteydessä muihin kategorioihin ja ilmaisee aineiston keskeisen teeman. (Strauss & Corbin 1998, ) Kategorioiden ominaisuudet ovat tekijöitä, jotka vaikuttavat tilan muodostumiseen tuomalla tilaan energiaa ja voimaa. (Lefebvre 1991, 22, 36 39). Muodostunutta aineistoteoriaa voidaan laajentaa kytkemällä se aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen (Glaser 2007, 71 73). Ydinkategoriaksi muodostui vuorovaikutuksellinen käänne, jossa työntekijän ja kävijän välinen hierarkia on käänteinen verrattuna viranomaiskeskeiseen sosiaalityöhön. Kototorilla asiakas kysyy, työntekijä vastaa, eikä päinvastoin kuin viranomaistyössä työntekijä kysyy, asiakas vastaa. Kategorian ominaisuudet ovat tasavertaisuus, pystyvyys ja oma-aloitteisuus. Kävijä on voimavaroineen osallisena omassa prosessissaan, ja siinä häntä tukevat ammattilaisten lisäksi yhteisötyöntekijät ja vertaishenkilöt samasta kieli ryhmästä. Kävijää tuetaan voimavarojen vahvistamisessa ja hänet otetaan osalliseksi yhteisön toimintaan. Hän voi avustaa sosiaalikahvilassa omaehtoisessa neuvonnassa sekä yhteisökahvilassa muissa osaamisensa mukaisissa tehtävissä. Tasavertaisen kohtaamisen perustan muodostaa avoin yhden luukun tila, jossa kävijä saa parhaimmillaan samalla kertaa monenlaista neuvontaa ja ohjausta. Palveluneuvontaa ja -ohjausta sosiaalikahvilassa voidaan kuvata yhteisöpohjaiseksi yksilötyöksi erotuksena sosiaaliasemilla tapahtuvasta yksilötyöstä. Kototorilla neuvonta kohdistuu kävijän henkilökohtaisiin kysymyksiin, mutta neuvontaan voivat osallistua sosiaalialan ammattilaisten lisäksi konkreettisesti saman 44 pöydän ääressä vapaaehtoiset yhteisötyöntekijät ja vertaishenkilöt. Vertaiset tarjoavat tietoa ja tukea sekä tuovat neuvontaan omia kokemuksiaan palveluista ja arjesta. Yhteisökahvila puolestaan muodostaa sosiaalisen yhteisön, jossa liitytään muihin. Tom Erik Arnkilin ja Jaakko Seikkulan (2014, 88 90) käytännön tutkimuksissa on havaittu, että dialogisessa vuorovaikutuksessa asiakkaan toimijuus vahvistuu, kun häntä kuunnellaan aidosti. Hän on mukana avoimessa tasavertaisessa kohtaamisessa ja hänen ainutlaatuisuutensa hyväksytään ehdoitta. Dialogisuusteorioiden mukaan olennaista on tunnistaa ihminen suhteissa rakentuvana ja suhteissa elävänä (mt.). Yksilön muilta saama positiivinen vuorovaikutuskokemus on yhteydessä positiiviseen minäkuvaan, jonka seurauksena itsekunnioitus, itseluottamus ja itsearvostus lisääntyvät (Honneth 2007; Houston 2016). Sosiaalityö toimii asiakkaan henkilökohtaisen elämän, sosiaalisen maailman ja virallisen statuksen välillä, kun kyse on ihmis- ja sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta (Honneth 2007; Houston 2016; myös Metteri 2012). Myönteisellä ympäristökokemuksella on yhteys minäpystyvyyden ja selviytymiskykyisyyden (resilienssin) lisääntymiseen (Ungar 2012). Minäpystyvyys ilmaisee yksilön odotuksia ja uskoa siihen, että hän voi menestyksellisesti suorittaa tietyn toiminnon tai tehtävän (Bandura 1977). Stan Houston (2016) yhdistää vahvuuksien lisääntymisen voima varaistavaan sosiaalityöhön, yhteisösosiaalityöhön ja ekologiseen sosiaalityöhön. Voimavarojen lisääntyminen perustuu siihen, että ihmisen sisäinen kapasiteetti reflektoida lisääntyy, hän pystyy sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, omaksumaan uutta tietoa ja käyttämään sisäisiä resurssejaan elämän haasteissa. Itsearvostuksen kehittyminen edellyttää kosketusta ryhmiin ja verkostoihin, jotka arvostavat yksilöä ja sitä panosta, jolla hän on osa yhteisöä. Houston tulkitsee Honnethin tunnustamisen teoriaan viitaten, että yhteisö toimii sosiaalisen tunnustamisen välittäjänä. Parhaimmillaan yhteisösosiaalityö ja 45

24 eko sosiaalinen työ toimivat yksilö- ja ryhmätason lisäksi yhteiskunnan tasolla vaikuttaen kokonaisvaltaisesti yksilön tilanteeseen. Lopuksi Analysoimme tässä artikkelissa, millaiseksi alueperustainen yhteisösosiaalityö alkoi muodostua kokeilussa, jossa palveluneuvontaa ja -ohjausta annetaan oleskeluluvan saaneille maahanmuuttajille ja jossa tarkoituksena on vahvistaa maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten vuorovaikutusta. Hankkeessa Tampereen yliopiston tehtävänä on mallintaa, millainen yhteisösosiaalityön malli rakentuu kokeilussa. Ensinnäkin voi todeta sen, että kokeilu nostaa sosiaalityön tavoitteiden ja keinojen kannalta hyviä asioita esiin. Se tekee näkyväksi yhteisöpohjaista yksilötyötä, jossa yksilökohtaisen avun ja tiedon antamisen lisäksi tuetaan autenttisesti tasavertaista osallisuutta erilaisissa yhteisöissä. Kävijä tunnustetaan sosiaalisen yhteisön jäseneksi, mikä lisää ihmisen itsearvostusta. Hänen osaamistaan voidaan myös hyödyntää Kototorilla vapaaehtoistyöntekijänä ja vertaishenkilönä. Vuorovaikutuksellinen käänne, joka purkaa ammattilaisen ja asiakkaan välistä hierarkiaa, vahvistaa ja lisää kävijän omia voimavaroja. Instituutiot muokkaavat ihmisen identiteettiä. Kototorin yhteisöllinen toimintamalli muokkaa kävijän identiteettiä positiiviseen suuntaan, kun se luo pystyvyysodotuksia tarjoamalla mielekkään tehtävän, auttamalla ihmistä löytämään itselleen harrastusyhteisön tai muun yhteisön ja tukemalla arjen unelmien toteuttamista. Ensimmäinen tarttumapinta yhteisösosiaalityöhön voi tapahtua harrasteryhmien ja tapahtumien kautta. Luottamuksellisten sosiaalisten suhteiden syntyminen auttaa hakemaan apua ajoissa. Kun maahanmuuttajat usein keskittyvät samalle asuinalueelle ja hakevat tukea toisistaan, on tärkeää, että alueella on palveluja. 46 Materiaaliset ja ei-materiaaliset kynnykset estävät ihmisiä liikkumasta alueensa ulkopuolelle. Usein sosiaaliset ongelmat aiheuttavat häpeää ja juoruilun pelkoa. Siksi apua ei haeta ajoissa. Auttamistoimintaa ei kuitenkaan voi laskea vapaaehtoisten asukkaiden varaan. Tarvitaan myös ammattilaisia, jotka tunnistavat vaativan avun tarpeen ja tuntevat palveluorganisaatiot ja kansalaisjärjestöt. (Dierckx & Van Dam 2014) Ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Tähän voimavaraistava yhteisösosiaalityö voi vastata. Kototorin yhteisösosiaalityö tuottaa sosiaalista voimaa, se on myös rakenteellista sosiaalityötä siinä mielessä, että se auttaa luomaan paikallisia rakenteita yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteutumiselle. Yhteisösosiaalityö on osa kaupungin aikuissosiaalityötä. Yhtä merkittävää on, että Kototorin yhteisötyö on osa seurakunnan toimintaa. Tärkeää on, että tietoa ja apua saa matalan kynnyksen toimintana ja alueellisessa paikassa, joka on helposti saavutettavissa. Toimintojen ja toimijoiden moninaisuus tarjoaa kävijöille kanavia hakeutua avun ja tiedon lähteille. Kototorin toiminta on purkanut ammatillisessa ja viranomaistyössä ajoittain tunnistettavaa byrokraattisen organisaation toimintatapaa. Tasavertainen kohtaaminen on ollut myös ammattilaisille myönteinen kokemus. Rohkeasti kokeileva hanke on ketterästi muuntanut ja hionut toimintaa tarpeita vastaavaksi. Tavoitteena on, että hankkeesta jää kaupungin ja seurakunnan toimintaan pysyviä käytäntöjä. Lähteet Alhanen, Kai (2013) John Deweyn kokemusfilosofia. Helsinki: Gaudeamus. Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko (2014) Nehän kuunteli meitä! Dialogeja monissa suhteissa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Bandura, Albert (1977) Self-efficacy: toward a unifying theory of behavioral change. Psychological Review 84 (2),

25 Berg, Annukka (2012) Paperitiikereistä kokeiluyhteiskuntaan. Teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.) Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, Dierckx, Danielle & Van Dam, Sylvie (2014) Redefining Empowerment Interventions of Migrants Experiencing Poverty: The Case of Antwerp, Belgium. British Journal of Social Work (44) Supplement 1, Glaser, Barney G. (2007) Doing Formal Grounded Theory: A Proposal. Mill Valley, CA: Sociology Press. Gross, Matthias (2009) Collaborative experiments: Jane Addams, Hull House and experimental social work. Social Science Information 48 (1), Honneth, Axel (2007) Disrespect: The normative foundations of critical theory. Cambridge: Polity Press. Houston, Stan (2016) Empowering the shamed self: Recognition and critical social work. Journal of Social Work 16 (1), Korkiamäki, Riikka & Nylund, Marianne & Raitakari, Suvi & Roivainen, Irene (2016) Yhteisösosiaalityö kansalaisyhteiskunnan ja asiakastyön rajapinnassa. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, Kylmälä, Jouni (2014) Mikä on CABLE yhteistoiminnallisena oppimisena? Teoksessa Katriina Elenius (toim.) Yhteisölliset työmenetelmät laitosympäristössä. Helsingin Diakonissalaitoksen yhteisötyön sovelluksia Windhoekin slummeista Helsingin lähiöihin. Helsinki: Helsingin Diakonissalaitos, Laitinen, Ilpo & Jalonen, Harri & Stenvall, Jari (2014) Se toimii sittenkin. Kohti organisaatiotutkimuksen pragmaattista kompleksisuusteoriaa. Turku: Turun ammattikorkeakoulu. Tutkimuksia 42. Lefebvre, Henri (1991) The Production of Space. Translated by David Nicholson- Smith. Oxford: Blackwell Publishing. (Alkuteos La Production de l espace 1974). Metteri, Anna (2012) Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Acta Universitatis Tamperensis Tampere: Tampere University Press. Muurinen, Heidi & Lovio Iikka (2015) Kokeileminen sosiaalipalvelujen kehittämisen menetelmänä ja strategiana. Janus 23 (2), Nylund-Oja, Marja (1995) Kulttuuri on avain. Pakolaistyön ja pakolaisten arki Tampereella. Tampere: Tampereen kaupunki. Tampereen kaupungin ulkomaalaistoimiston julkaisuja 1. Paavola, Sami & Hakkarainen, Kai (2008) Pragmatisistinen välittyneisyys uuden luomisen perustana. Teoksessa Erkki Kilpinen, Osmo Kivinen & Sami Pihlström (toim.) Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, Pakolainen pakenee vainoa kotimaassaan (2018) Sisäministeriö. maahanmuutto/turvapaikanhakijat-ja-pakolaiset. Luettu Puurunen, Pia (2016) Yhteisötyön juurilla setlementtiliike ja Jane Addams. Teoksessa Irene Roivainen & Satu Ranta-Tyrkkö (toim.) Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. Tallinna: United Press Global, Ratkaisujen Suomi: Puolivälin tarkistus. (2017) Hallituksen toimintasuunnitelma vuosille Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Hallituksen julkaisusarja 5. Roivainen, Irene (2008) Onko yhdyskuntatyö katoamassa suomalaisesta sosiaalityöstä? Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari Suvi (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, Roivainen, Irene & Ranta-Tyrkkö, Satu (2016) Yhteisöt ja sosiaalityö: Johdantoa aiheeseen. Teoksessa Irene Roivainen & Satu Ranta-Tyrkkö (toim.) Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. Tallinna: United Press Global, Satka Mirja & Muurinen Heidi (2014) Sosiaali- ja terveyspalveluja tulisi kehittää kokeilemalla. Helsingin Sanomat html. Luettu Schön, David A. (1983) How Professionals Think in Action. New York: Basic Books. Sote-uudistus (2017) sosiaalipolitiikka/sosiaalityo/yhteisososiaalityo. Luettu Strauss, Anselm & Corbin, Juliet (1998) Basics of Qualitative Research. Techniques and Procedures for Developing Grounded Theory. 2. painos. Lontoo: Sage Publications. TEKO Tehostettu kotoutuminen -hanke. Luettu Ungar, Michael (2012) The social ecology of resilience. Lontoo: Springer. Vinnurva, Jukka (2008) Yhteisöllisen ja rakenteellisen sosiaalityön kokemuksia Hervannasta. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus,

26 Tanja-Maria Tauro yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto Pakolaisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutumisesta Artikkelissani tarkastelen Suomessa vuoden pakolaisnaisina palkittujen naisten kokemuksia kodin ja kodittomuuden kysymyksistä. Tarkasteluni kiinnittyy pakolaisuuteen, naiseuteen ja kotoutumiseen. Käsittelen teemoja kodin metaforan läpi konkreettisena, tiettyihin paikkoihin ja aikaan liittyvinä kysymyksinä. Aineistonani ovat pakolaisnaisten haastattelut, joita lähestyn naisten subjektiivisiin kokemuksiin nojautuen. Kotoutumisella viittaan sellaisen elämäntilanteisuuden saavuttamiseen, jolloin ihminen kokee olevansa yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ja voi elää hyvää elämää yhdenvertaisesti muiden kanssa (Maahanmuuttajien osallisuus ja kotoutuminen 2018). Käsitykseni kotoutumisesta kiinnittyy ajatukseen siitä, että kaikki mitä olemme tai ajattelemme tai koemme on suhteessa johonkin. Tämä suhdekäsitys on tapa ymmärtää kokemuksia tajuavan ihmisen ja hänen elämäntilanteensa välisenä suhteena. (Perttula & Latomäki 2008, 119.) Artikkelissa pyrin selvittämään pakolaisnaisten pakolaisuuden, naiseuden ja kotoutumisen kokemuksellista moninaisuutta sekä siihen liittyviä ehtoja. Artikkelissa on kolme pääteemaa: pakolaisuus, naiseus ja kotoutuminen on asetettu tarkasteluun situaation, tajunnallisuuden ja kehollisuuden näkökulmasta näiden kolmen keskinäisessä 50 suhteessa. Teksti pohjautuu esitykseeni Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryhmässä Kodin rakentuminen paikallisissa ja globaaleissa dialogeissa. Pakolaisnaisten kertomukset ja eksistentiaalinen fenomenologia Artikkelin tarkoitus on ylittää kotoutumisen yhteiskunnallisen käsitteen lähtökohdat ja tuoda siitä esiin jotain uutta. Tarkastelen siksi kotoutumista nojautuen pakolaisena maahan tulleiden naisten kokemuksiin. Aineistonani on vuoden pakolaisnaisiksi valittujen 17 naisen haastattelukertomukset. Naisille on myönnetty Suomen pakolaisavun vuosittainen tunnustuspalkinto esimerkillisestä kotoutumisesta ja merkittävästä työstä suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentamisessa. Naisten pakolaisuuden polut vaihtelevat heidän taustojensa mukaan. Osa heistä on tullut Suomeen suoraan sodista ja aseellisista konflikteista, osa pitkän pakomatkan jälkeen vuosia pakolaisleirillä asumisen jälkeen ja osa perheenyhdistämisohjelman kautta. Osa naisista on tullut lapsina, osa nuorina ja aikuisina naisina. Aineistossa on sekä kiintiöpakolaisena ja YK:n uudelleensijoitusohjelman kautta sekä turvapaikanhakijoina maahan tulleita. Palkitut pakolaisnaiset ovat aktiivisia yhteiskuntaan osallistujia monella eri tasolla, vaikuttajina ja edelläkävijöinä. Monet heistä ovat mukana politiikassa, kehitysyhteistyössä, kansainvälisessä toiminnassa sekä toimivat näkyvästi taiteen ja kulttuurin kentällä. Mukana on politiikkoja, tutkijoita sekä ihmisoikeus- ja järjestöaktiiveja. Riippumatta Suomeen saapumisen ajankohdasta, iästä tai kansallisuudesta, heidän elämäntilanteitaan yhdistävät pakolaisuus, sukupuoli ja kotoutuminen. Eksistentiaalinen fenomenologia liittää kokemuksen osaksi elämäntilanteisuutta eli situtaatiota (Rauhala 1993, ). Vuoden pakolaisnaisten elämäntilanteessa kokemusten kirjo, erilaisista paikoista, kodeista ja kodittomuudesta ovat moninaisia 51

27 ja sisältävät usein varsin traagisia tapahtumia, joissa esimerkiksi koti intiiminä ja turvallisena tilana särkyy väkivallan tai luonnonvoimien seurauksena. Vaikka uusi elinympäristö tuottaisi turvaa, kokemukset menneestä rakentavat suhdetta myös tämän päivän merkityksen antoon. Muun muassa maantieteelliset olot, kulttuuri, naisen asema ja ihmisarvoon liittyvät kysymykset, taloudellinen asema ja transnationaaliset verkostot sekä tärkeät ihmissuhteet eri maissa ovat niin ikään naisille merkityksellisiä. Ne rakentavat pakolaisnaisten suhdetta omaan naiseuteensa ja kotoutumiseensa. Eksistentiaalis-fenomenologisessa lähestymis tavassa kokemus nähdään ihmiselle totena. Kokemus kotoutumisesta syntyy neuvottelujen ja sosiaalisissa tilanteissa tehtävien määrittelyjen ja merkityksenantojen tuloksena. Pakolaisuus, naiseus ja kotoutuminen elämäntilanteisuutena Pakolaisuus muuttaa naista aina. Muutoksen tuoman uuden roolin ja aseman löytäminen sekä itsensä hyväksyminen on haaste, johon jokainen nainen etsii oman ratkaisunsa. Pakolaisapu haluaa kannustuspalkinnolla tukea pakolaisnaisten elämän hallintaa. Sen saaminen ei edellytä korkeaa koulutusta tai yhteiskunnallista aktiivisuutta vaan vahvaa persoonaa. Suomen Pakolaisavun hallitus haluaa kannustuspalkinnon saajasta päättäessään ennen kaikkea korostaa pakolaisnaisen elämän tärkeyttä naisena. (Suomen pakolaisapu ry, hakuilmoitus 2012) Situaatio eli elämäntilanteisuus muotoutuu ja elää ihmisen kehityksen, ikäkausien ja elämänvaiheiden kuluessa. Osa elämäntilanteisuuden rakennetekijöistä määräytyy kohtalonomaisesti, ja osa kehittyy yksilön henkilöhistorian aikana. Osaan situaation rakennetekijöistä ihminen voi vaikuttaa omilla ratkaisuillaan ja valintojensa kautta muunnella elämäntilanteisuuttaan. Jotkut rakennetekijöistä määräytyvät lajikehityksen tuloksena tai muutoin kohtalonomaisesti, eikä ihminen itse pysty vaikuttamaan niihin (Rauhala 2005, 42). Tässä artikkelissa kotoutuminen ymmärretään 52 elämäntilanteisuutena, johon ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa. Samaan situaatioon nivoutuneet rakennetekijät, pakolaisuus ja sukupuoli, ovat sitä vastoin muodostuneet kohtalonomaisesti. Vaikka situaatioissa on yleisinhimillisiä piirteitä ja yhteisiä tekijöitä, situaatio on aina yksilöllistä, koska ihmiset kohtaavat maailman eri tavoin (Rauhala 1976, 71 72). Naisia yhdistää pakolaisuus, mutta jokaisen kokemus siitä on ainutkertainen. Ei ole kahta samanlaista tapaa kohdata pakolaisuutta, vaikka pakolai suuden situtaatio esiintyy samankaltaisia tekijöitä. Yksilöllinen elämäntilanteisuus on rakenteeltaan monitasoinen ja -muotoinen: siihen kuuluu konkreettista todellisuutta, kuten yhteiskunta, uusi kotimaa, eri kulttuuri ja kieli. Situaatioon kuuluu myös ideaa lista todellisuutta, kuten kulttuurin arvot ja normit sekä aatteelliset ja uskonnolliset vakaumukset (Rauhala 1993, 43 44; 2014, 42). Situaation kohtalonomaiset eli peruuttamattomat ja pysyvät rakennetekijät voidaan ryhmitellä suuntaa antavasti sen perusteella kenen ja minkä vaikutuksesta näiden rakennetekijöiden olemassaolon ehdot määräytyvät. Luonnollisia ja kohtalon määräämiä rakennetekijöitä ovat sukupuoli, ihonväri, geenit, vanhemmat, kulttuuri ja yhteiskunta, jonka piiriin syntyy. Kulttuurin säätelemiä rakennetekijöitä ovat esimerkiksi tapoihin ja käyttäytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö, arvot, normit, uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja voivat olla oikeudet, velvollisuudet, yksilönvapaus, turvallisuus, taloudellinen hyvinvointi ja sosiaaliturva. Tällaiset elämäntilanteisuuden rakennetekijät eivät ole inhimillisen vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa, mutta niihin on vaikea vaikuttaa ilman merkittävää yhteiskunnallista asemaa (Rauhala 2014, 42). Moninaiset kodit Pakolaisnaisten kertomuksissa kodit nousivat esiin konkreettisina todellisuuksina. Koti oli usein se paikka, josta lähdettiin ja paettiin. Kodit olivat leireillä, sukulaisilla, ystävillä, viidakoissa 53

28 ja vastaanottokeskuksissa. Kodiksi kutsuttiin myös leiriolosuhteissa olleita asumuksia, mikäli kyseessä oli niin sanottu institutionalisoitunut pakolaisleiri, joka oli ollut olemassa useamman sukupolven ajan. Samoin vastaanottokeskuksen huonetta tai asuntoa kutsuttiin kodiksi, jos siellä oltiin asuttu pidemmän aikaa. Vastaanottokeskuksissa tai pakolaisleirillä vietetty aika ja väliaikaiseksi tarkoitetun asunnon kodiksi kokeminen näyttivät kertomuksissa olevan yhteydessä toisiinsa. Suomen pitkäkestoiset turvapaikkaprosessit ja odotusaikana usein vaihtuvat vastaanottokeskukset johtivat muuttoihin kaupungista toiseen. Tämä nousi erityisesti lapsena tulleiden pakolaisnaisten kerrotuissa kokemuksissa esiin. Lapsuudessa ystävät ja koulutoverit vaihtuivat usein, mikä aiheutti osalle ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Aikuisena, kiintiöpakolaisohjelman kautta Suomeen saapuneet, puhuivat usein ja pitkään ensimmäisen Suomen kodin merkityksestä. He olivat kiitollisia siitä, että asunto ja koti oli valmiiksi laitettu ja sekä siitä, kuinka heitä oli autettu kodin perustamisen alkuvaiheessa. Kertomuksissa nousi usein esiin nimeltä joku tietty henkilö (useimmiten perhetyöntekijä tai tukihenkilö), jota muisteltiin lämmöllä ja arvostuksella. Koti merkityksellistyi konkreettisten seinien ja ymmärretyn turvallisuuden lisäksi siellä tapahtuneiden tärkeiksi koettujen kohtaamisten kautta. Useassa kertomuksessa kodilla oli keskeinen rooli pakolaisuuden alkamisessa, ja ne olivat osa Rauhalan tarkoittamaa konkreettista todellisuutta, jossa pakolaisuuden kokemukset alkoivat rakentua. Koteihin hyökättiin, niitä ryövättiin, kodeissa surmattiin perheenjäseniä, niitä tuhottiin, kotiin tuotiin tapettuja tai pahoinpideltyjä sukulaisia, kodeissa nähtiin kuolemia ja syntymiä. Kertomuksissa tuotettu puhe lähtömaan kodista oli usein tunteiden täyttämää ja sitä kaivattiin. Laajempi sukulaisverkosto, yhteisöllisyys ja välittäminen koettiin asioiksi, joita ikävöitiin kotimaassa. Suomen kotia kuvailtiin usein paikkana, jossa oli 54 ensisijaisesti turvallista eikä tarvitse pelätä, mutta koti siellä jossain tuotiin tarinoissa esiin tunnepitoisemmin. Lapsena ja nuorena Suomeen tulleet naiset viittasivat kodista puhuttaessa lähes aina Suomessa olevaan kotiin. Omakohtaisia muistoja synnyinmaan kodista ei juurikaan esiintynyt, vaan kuvat kodeista olivat lähinnä vanhempien ja sukulaisten tarinoissa välittyneitä. Suomessa kasvaneille pakolaistytöille ja -naisille koti oli merkityksellistynyt myös ympäri maailmaa. Sukulaisten hajaantuminen useisiin maihin koettiin mahdollisuutena. Tädin, sedän tai serkun koti, koettiin myös omaksi kodiksi, jonne voi koska tahansa mennä ja olla tervetullut. Kansainvälisyys ja useat kodit maailmalla koettiin voimavaraksi ja laajemmiksi valintojen mahdollisuuksiksi kuin saman ikäisten syntyperäisten suomalaisten ystävien mahdollisuudet. Mulla kyllä kulkee jotenkin kaks asiaa hirveen voimakkaasti koko ajan rinnalla, ja jos mä en ajattele toista niin mä tiedän sillon et mä ajattelen toista. Jos mä ajattelen tai en ajattele niin ne on jotenki koko ajan läsnä. Et kyl mulla vaan se sellanen, mun elämässä sellanen kakskulttuurisuus on, se on vaan jotenki aina, se on, se ei vaan oo ollu läsnä mut se on ollu mulle toimivaa. Se on avannu mulle mahdollisuuksia ihan hirveesti. Tietenkin sitä pyrkii myös jollain lailla, jos vaan on mahdollista omalla esimerkillään myös osottamaan sen että se ei oo aina välttämättä se este, vaan se voi olla oikeesti avain johonkin uuteen. Se että on ollu kielitaito, se että on ollu ehkä sitä omaa taustaa tai sit mä oon ollu vaan oikeessa paikassa oikeaan aikaan, mut et koska mulle siinä on ollu ihan valtavan suuri hyöty. Kotoutumisen kokeminen ja valinnan vapaus Se, miten ihminen voi vaikuttaa sijoittumiseensa suhteisiin elämäntilanteisuuden rakennetekijöiden kanssa, riippuu hänen omista ratkaisuistaan. Nämä vaikutusmahdollisuudet vaihtelevat kuitenkin eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Vapaus valita on suhteellista ja valinnan vaihtoehdot vaihtelevat suuresti eri 55

29 yksilöiden välillä siihen asti eletyn elämän perusteella (Rauhala 1976, 76). Eksistentiaaliset valikoitumat tarkoittavat sitä, että jotkut mahdollisuudet toteutuvat, toiset eivät. Se, että mä muistin kun siirryttiin tämmöseen aktiiviseen pakenemisvaiheeseen että oli vain tietty määrä kalaa, vaikka siinä on suolaa jonkin verran niin ne pilaantuu. Muistan kun toukkaa ja matoa oli joka puolella, häh täähän on roskaa, tää pitää heittää pois. Sitten tajuttiin, että on se aika jolloin roska ja ruoka voivat mennä sekaisin, täytyy mennä sekaisin jotta voi elää. Mitä mun vanhemmat sitten teki, että sytytti nuotion poltettiin ne, niin kuoli kaikki ne toukat ja madot ja uudestaan heitettiin nuotioon ja syötiin. Mutta tiedettiin, että se se oli ollut kalaa. Ja kun tämmösiä tilanteita tuli usein niin mä luulen, että se opetti mua semmoseen että elämä ei ole aina sitä miltä se näyttää. Joskus pitää keksiä, joskus pitää tehdä tiettyjä ratkaisuja että voi ottaa askeleen eteenpäin. Naisten kertomuksissa on esillä kolme elämäntilanteista rakennetekijää: keho, sukupuoli ja pakolaisuus. Niitä he eivät ole voineet valita, vaan keho ja biologinen sukupuoli ovat annettuja. Pakolaisuus puolestaan on tilanne, joka on syntynyt kulttuurisista tai luonnon olosuhteista. Ainoastaan kotoutuminen on asia, johon naiset voivat vaikuttaa ja jonka merkityssuhdetta on mahdollista muuttaa. Tämä toistui useasti naisten kertomuksissa ja erityisesti silloin, kun he kertoivat rasismista tai syrjinnästä kotoutumisen kokemusta vahingoittavana tekijänä. Kaltoin kohdelluksi ja syrjinnän kohteeksi joutuminen esimerkiksi pakolaisuuden tai ihon värin perusteella koettiin hyvin vaikeaksi käsitellä. Kotoutumisen näkökulmasta epäoikeuden mukaiseksi koettu kohtelu aiheuttaa turhautumista: Pakolaisuus se on kyvyttömyyttä. Mun yritykset ja saavutukset ei merkkaa mitään. Pakolaisuus sanoo. Tämä rajoittaa pakolaisuuden onnistumista Suomessa. En mielelläni tulis keskustelemaan hirveästi. Itse pakolaisuus 56 leimaus. En tullut pakolaisena vaan turvapaikanhakijana. Se on vielä pahempi, katsotaan rikollisena. Siitä huolimatta leimaa. Olet epätervetullut henkilö... mennä pois. Vaikka tekisin mitä yhteiskunnan puolesta, niin se on sama. Saisin tuloksia.. jos mä istuisin ja miettisin kommentteja mitä tulee joka puolelta ja torjumisia en pystyis tekeen mitään. Yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen ei takaa kuulumisen tunnetta eikä tarkoita kokemusta aidosta osallisuudesta. Eräs naisista selitti aluksi osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnettaan kielitaidottomuudella. Naisella toiseuden kokemus jää vaille selitystä. Hän osasi kaiken mitä vaadittiin, mutta Suomi ei siltikään tuntunut kodilta eikä ottanut vastaan täysivaltaisena ihmisenä. Kertomuksissa poissulkemisen ja vähättelyn kokemukset menettivät merkitystään vasta, kun kertoja oli saanut uudenlaista merkitysperspektiiviä hyvistä kohtaamisista muiden suomalaisten kanssa. Moni naisista kertoi joutuvansa usein miettimään hyviä asioita ja kohtaamisia laimentaakseen vihapuheen aiheuttamaa mielipahaa tai syrjityksi tulemisen kokemusta. Tällaista elämäntilanteisuuksien rakennetekijöiden ja tajunnallisen ymmärtämisen välistä vuorovaikutusta Rauhala nimeää situaation säätöpiiriksi. Suomalaiset tai täällä ei ole töitä kyllä tulee sellaisia päiviä mitkä mä haluun etsiä toista työpaikkaa. Joka paikassa ei ole täydellistä niin mä menen ettiin toista työpaikkaa ja sillä tavalla tai jotain sitten rauhoitun ja sanon nyt tämä asia on näin mä vain teen tämän ja tämän. Ja uudestaan. Yksilölliset tekijät ja niiden merkityksellistyminen naisilla ohjaavat kotoutumiseen liittyviä valintoja ja naisten kokemusta vaikutusmahdollisuuksistaan. Naiset opiskelivat suomen kieltä ahkerasti, tekivät töitä opintojen ohessa ja verkostoituivat laajasti. Tosin kotoutumisen edistämiseen liittyvät valinnat eivät aina täysin olleet naisten vallassa. 57

30 Ja olen itse yrittänyt opiskella suomen kieltäkin. Toinen paikkani oli kirjasto aina lainasin suomen kielen oppikirjoja. Halusin opiskella suomen kielen, koska huomasin ettei pärjää ilman. Jos aikoo jäädä pysyvästi tähän maahan, niin täytyyhän sitä osata kieltä. Tajusin opiskelun merkityksen ja tärkeyden. Aluksi oli myös se että sosiaalityönkin takia, kun kävin keskustelemassa hänen kanssaan hän sanoi vaan, että täytyy vaan odottaa päätöstä, koska Ulkomaalaisvirasto on niin hidas. Mutta en jäänyt miettimään vaan yritin lähettää kirjeitä Ulkomaalaisvirastoon vaikka huonolla suomen kielellä. Heti kun opin kirjoittamaan suomea jonkin verran, niin lähetin kirjeitä vaikka minne. Miksi kotoutumisen kokemuksen tutkimus on tärkeää? Kotoutumiseen liittyvät kokemukset rakentuvat suhteessa aikaan, paikkaan ja erilaisiin olosuhteisiin. Ne konkretisoituvat erilaisissa toiminnoissa ja kohtaamisissa. Yksilölliset kokemukset haastavat samanaikaisesti itsestään selvinä pidettyjä oletuksia, asenteita ja ajattelutapoja pakolaisnaisista. He eivät ole vain heikkoja ja alistettuja yhteiskunnan laidalla eläviä ihmisiä. Naisilla on paljon vastuuta yhteiskuntamme hyvinvoinnissa. He huolehtivat, kasvattavat ja ruokkivat lapset ja ovat monella tapaa vastuussa seuraavan sukupolven hyvinvoinnista. Naisilla on paljon voimavaroja, jotka eivät tämän hetken kotouttamistyössä pääse näkyviin eivätkä näin ollen tule hyödynnetyksi. Pakolaisuuteen, naiseuteen ja kotoutumiseen liittyy merkittäviä kokemuksia: surua, menetyksiä ja pelkoa sekä helpotusta turvaan pääsemisestä. Nämä kokemukset ovat elinikäisiä, ylisukupolvisia, vahvasti henkilön identiteettiin sekä elämän valintoihin vaikuttaneita tekijöitä. Kotoutumisen merkityksellistyminen muotoutuu fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten olemispuolien välisissä vuorovaikutussuhteissa. Naisten kertomuksissa nousee esiin kehollisuus ja terveyteen liittyvät ongelmat: naisten ruumiiseen kohdistuneet vammat, pakolaisuuden aiheuttamat fyysiset sairaudet, 58 haitallisten ympäristötekijöiden vaikutus ja ravinnon puutteen tuottamat terveysongelmat. Naisten kerronnassa keho saa suuren merkityksen, ei ainoastaan väkivallan kohteena, vaan myös väkivaltaan altistavana tekijänä. Keho äärimmäisenä ihmisen olemassaolon mahdollistajana kantaa mukanaan kokemuksia läpi yksilön elämän. Osa näistä merkityksellistyy uudelleen naisten myöhemmässä elämänvaiheessa ja kotoutumisen kokemusten yhteydessä. Iranissa ensimmäinen elämä, oma tuttavat, työpaikka, oma elämä, oma perhe. Toinen elämä, leirin elämä. Kolmas elämä, Suomen elämä. Tarkastelemalla yksilöllisiä kotoutumisen kokemuksia nousee esiin tekijöitä, joihin naiset katsovat itse voivansa vaikuttaa. Tällaisia ovat esimerkiksi yksilön omat valinnat. Näitä valintoja tehdään kuitenkin suhteessa kohtalonomaisiin rakennetekijöihin, joihin naiset eivät ole itse voineet vaikuttaa. Pakolaisuus merkityksellistyi myös vaihtoehtojen puutteena. Lähtömaahan palaamisen sulkeminen pois vaihtoehtona jättää kotoutumisen ainoaksi näistä vaihtoehdoista, johon naiset itse voivat vaikuttaa. Pakolaisuuden elämäntilanteisuus jatkuu eri muodoissa turvaan saapumisen jälkeenkin, mutta eri muodoissa. Kotoutumista kuvaillaan elämänmuutoksena, jonka moninaisuus esiintyy ja aktualisoituu eri tavoin eri ympäristöissä ja kohtaamisissa. Kotoutumiselle suotuisia situaatiota ovat työ, ystävät, perhe, ylirajaiset verkostot, mutta ne eivät välttämättä toteudu samanaikaisesti tai lainkaan. Lopuksi Artikkelini tehtävä on ollut avata pakolaisnaisten kotoutumisen kannalta merkityksellisiä elämäntilanteita ja sitä, kuinka palkitut vuoden pakolaisnaiset kokevat pakolaisuuden ja sukupuolen yhteyden. Tarkoitukseni ei ole ollut etsiä jotain erityistä ja 59

31 selittävää naiseudesta ja pakolaisuudesta, vaan tarkastella pakolaisuutta, naiseutta ja kotoutumista situaation säätöpiirin viitekehyksessä eli ihmisen olemispuolten vuorovaikutussuhteissa. Kyse on ihmisenä olemisesta ja sen toteutumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Pakolaisnaiset ovat monella tapaa suunnan näyttäjiä, edelläkävijöitä ja monelle esikuvia. Ennen kaikkea he ovat kuitenkin naisia, äitejä, isoäitejä, siskoja, puolisoja, tyttäriä, naapureita, työkavereita ja ystäviä. Ainutkertaisia ihmisiä, joiden kanssa jaamme arkemme. Heidän kokemukset pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutumisesta ovat ainutkertaisia ja yksilöllisiä. Vaikka kyseessä on tiettyjen ihmisten subjektiiviset kokemukset, on palkituilla vuoden pakolaisnaisilla ajankohtaista ja tärkeää tietoa annettavana yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertomukset kotoutumisen kokemuksista kertovat samalla suomalaisen maahanmuuttopolitiikan lähihistoriasta ja kehittymisestä yksilön näkökulmasta. Lähteet Maahanmuuttajien osallisuus ja kotoutuminen (2018) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. maahanmuuttajien-osallisuus-ja-kotoutuminen. Luettu Perttula, Juha & Latomaa, Timo (2008) Kokemuksen tutkimus. 4. painos. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Rauhala, Lauri (1976) Filosofinen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsinki. Rauhala, Lauri (1989) Ihmisen ykseys ja moninaisuus. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Rauhala, Lauri (1993) Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä. Filosofisia tutkimuksia 41. Tampere: Tampereen yliopisto. Rauhala, Lauri (2005) Tajunnan itsepuolustus. 3. painos. Helsinki: Yliopistopaino. Rauhala, Lauri (2014) Ihmiskäsitys ihmistyössä. 3. painos. Helsinki: Gaudeamus. Riitta Granfelt dosentti, yliopistonlehtori, Turun yliopisto Sosiaalityö kodin rakentamistyönä yhteiskunnan marginaaleissa Iltapäivällä asunnottomat miehet ja naiset seisoivat 20 asteen pakkasessa Kallion virastotalon D-rapun edessä odottamassa hetkeä, jolloin asuntolaja yömajapaikkojen jako alkaa. Kun vapaina olevat paikat oli jaettu, juoksivat he, joille ei löytynyt sijaa yömajasta, tiskin eteen tavoittelemaan lappua, joka oikeuttaisi seinänvieruspaikkaan hätämajoitustilassa. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Tuolloin Suomessa oli noin asunnotonta. Artikkeli perustuu Tampereella vuoden 2018 helmikuussa järjestelyillä Sosiaalityön tutkimuksen päivillä pitämääni keynote-esitelmään, joka puolestaan rakentui ensisijaisesti omiin tutkimuksiini asunnottomuutta kokeneiden miesten ja naisten parissa. Kiinnostukseni asunnottomuuden tutkimukseen ja erityisesti kodittomuuteen on peräisin 1980-luvun puolivälistä, jolloin työskentelin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston erityissosiaalitoimistossa, jonka asiakkaat olivat asunnottomia. Artikkeli koostuu kodittomuuden ja kodin rakentamisen pienistä tarinoista, joiden pohjalta kokoan kodittomuuden ja kodin tarinan käyttäen tukena pääosin naisten asunnottomuuteen kohdistuvaa kansainvälistä tutkimusta ja hieman myös kaunokirjallisuutta. Teksti etenee temaattisesti kodittomuudesta kohti kotia

32 Pohjustan kokemusten tutkimukseen keskittyvää tekstiä lyhyellä katsauksella asunnottomuuteen. Teemaa kuljettavat omista laadullisista tutkimusaineistoistani valitsemani aineistootteet, joita on kertynyt haastatteluista, havainnoinneista ja vapaamuotoisista keskusteluista runsaan 30 vuoden ajalta asuntoloista, vankiloista ja entisten asunnottomien tai vankilasta vapautuneiden kodeista. Kaikki tutkimukseni ovat fenomenologisesti suuntautuneita kokemusten tutkimuksia, joissa kerrotaan kodista ja kodittomuudesta, vankeudesta ja vankilasta vapautumisesta. Naisten kodittomuuskokemukset ovat saaneet tutkimuksissani ja niin myös tässä artikkelissa suurimman merkityksen. Kansainvälisessä asunnottomuuden tutkimuksessa ja myös arkipuheessa käytetään käsitettä homelessness ja Pohjoismaissa käsitettä hemlöshet. Tästä poiketen Suomessa käytetään pääasiallisesti asunnottomuuden käsitettä siten, että se voi viitata vain asunnon puutteeseen tai sen lisäksi laajalti elämäntilanteen ongelmallisuuteen. Käytän ensisijaisesti kodittomuuden käsitettä, joka tavoittaa ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja oman paikan puuttumisen henkilökohtaisena kokemuksena. Asunnottomana Vuoden 2017 marraskuussa asunnottomia oli noin ja heistä pitkäaikaisasunnottomia Pitkäaikaisasunnottomuudella tarkoitetaan vähintään vuoden jatkunutta asunnottomuutta tai tilannetta, jossa asunnottomuus on toistunut useina jaksoina viimeisten kolmen vuoden aikana. Pitkäkestoisuuden lisäksi ilmiöön liittyy sosiaalisia ja terveydellisiä vaikeuksia. Toisin kuin 1980-luvun puolivälissä, Suomessa asunnottomuudelle on nykyisin ominaista tuttavien ja sukulaisten luona majailu, niin sanottu piiloasunnottomuus. (Asunnottomat 2017.) Naisilla piiloasunnottomuus on aina ollut merkittävässä osassa niin Suomessa kuin kansainvälisesti ja vaikuttanut heidän 62 asunnottomuutensa näkymättömyyteen. Asunnottomuus on ennen kaikkea suurkaupunki-ilmiö ja myös Suomessa se on keskittynyt suurimpiin kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin. Suomessa, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, on hyväksytty niin sanottu Asunto ensin -periaate, jonka ytimen voi tiivistää näkemykseen asunnosta perusoikeutena, jota ei tarvitse ansaita: myös päihteitä käyttävällä, köyhällä ja sairaalla, rikostaustaisella ihmisellä on, ainakin periaatteessa, oikeus omaan asuntoon, omaan oveen ja toistaiseksi voimassa olevaan vuokrasopimukseen. Pitkäkestoinen tai toistuva asunnottomuus sekä mielenterveyden ongelmat, päihderiippuvuus ja toisinaan myös rikokset muodostavat toisiinsa kietoutuneina huono-osaisuuden kierteen, eivätkä monelle elämän alueelle ulottuvat tuen tarpeet läheskään aina tule kohdatuiksi yleisessä palvelujärjestelmässä (Pleace ym. 2016, ; Ranta ym. 2017, ). Suomessa on viimeisen kymmenen vuoden ajan kehitetty erityisesti asunnottomille ja asunnottomuusuhan alla eläville ihmisille suunnattuja palveluja. Tätä työtä kutsutaan asumissosiaaliseksi työksi ja sen ensisijainen tavoite on asunnottomuuden ja sen uusiutumisen ennalta ehkäisy (Granfelt 2015). Omissa tutkimuksissani näkökulma asunnottomuuteen on ollut kodittomuudessa ja siitä seurauksena haastatteluaineistoissa painottuvat väkivalta, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä lasten huoltajuudesta luopuminen osana kodin särkymistä ja sitä seurannutta kodittomuutta. Kodittomana Kodittomuus on enemmän kuin asunnon puutetta: siihen yhdistyy huono emotionaalinen ja fyysinen hyvinvointi, sosiaalisten suhteiden puute, yksityisyyden ja turvallisuuden puute ja vähentynyt kontrolli omasta elämästä tulevaisuudesta (Mayock ym. 2016, 129). Asuntoja rakennetaan, ostetaan ja vuokrataan, mutta asunnosta ei itsestään selvästi tule koskaan asujansa koti. 63

33 Asunnoton ei ole aina kokemuksellisesti koditon ja kodittomuutta kokevalla voi olla asunto. Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen voi olla kotonaan koditon, kokemuksellisesti koditon (Husso 2003, 223). Kodittomuus voi olla seuraus ja viimesijainen ratkaisu asumisen ongelmiin tilanteissa, joihin liittyy raakaa väkivaltaa (Mayock ym. 2016, 129). Kodittomuuden kokemus voi rakentua jo lapsuudessa tai kodin kokemus saattaa särkyä varhain ja rikkoutua yhä uudelleen elämänhistorian aikana. Seuraava aineisto-ote kertoo siitä, kuinka lasten kodittomuus äärimmäisessä muodossaan on ollut todellisuutta Suomen lähihistoriassa: Minä olin siinä viis tai kuus vuotta vanha, kun minä jouduin lapsuuden kodista pois. Ehkä se oli tämä sairaus, minkä takia minä jouduin lähtemään ja toinen syy voi olla se, että me olimme kovin köyhistä oloista. Minä olen ollut huutolaisena kolmessa eri paikkaa. (Granfelt 1992, 104.) Huutolaisuus ja siihen liittyvä lasten kodittomuus eivät ole kovin kaukaista historiaa ja toisaalta sama ilmiö toteutuu vähän eri muodoissa tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa ja myös monissa Euroopan maissa, joissa lapset vaeltelevat kaduilla ja elävät ihmiskaupan uhreina. Jo lapsena kodittomaksi joutumiseen liittyvät vaikeat menetykset ja niistä seuraavat traumakokemukset altistavat psykososiaalisille vaikeuksille ja sen myötä toistuville kodittomuuden kokemuksille. Elämä heikkotasoisissa, ahdistavissa ja turvattomissa olosuhteissa vaikuttaa kokonaisvaltaisesti terveyteen altistaen psykososiaalisten vaikeuksien syvenemiselle ja kroonistumiselle (Pleace ym. 2016, ). Kansainvälisissä tutkimuksissa (Wolf ym. 2016, 159) on osoitettu mielenterveyden ongelmien suuri määrä kodittomilla naisilla. Myös alkoholin ja huumeiden ongelmakäyttöä on paljon erityisesti kaduilla ja kodittomien asuntoloissa elävillä naisilla, 64 joiden asunnottomuus on kuluttavuudessaan äärimmäistä. Psykososiaalisten vaikeuksien kuormittamat kodittomat naiset eivät tule autetuiksi yksittäisiin ongelmiin kohdentuvilla toimilla, vaan he tarvitsevat integroituja, vaikean elämäntilanteen ja elämänhistorian huomioon ottavia palveluita. (Wolf ym. 2016, ) Marginalisoituneet, moneen kertaan vaiennetut naiset eivät aina pidä itseään palvelujen tai edes asunnon arvoisina: Jonot on niin pitkiä ja on kuulemma muita, jotka tarvitsee enemmän. Niitä on niin paljon enemmän sellaisia, jotka tarvitsee enemmän: joilla on lapsia tai jotka odottaa lasta. (Granfelt 1992, 81.) Asunnottomuus on aina ollut ensisijaisesti osa yksin elävien ihmisten, suurimmaksi osaksi miesten, mutta myös naisten elämää. Edelleen vaikeimmassa asemassa ovat yksin elävät naiset ja ne naiset, jotka ovat menettäneet lastensa huoltajuuden (van den Dries ym. 2016, ). Asunto ensin -periaatteen mukaisesti asunto on perusoikeus riippumatta elämäntavasta, varallisuudesta ja terveydentilasta, eikä näin ollen yksin elävien ja lapsettomien naisten enää tarvitse asettua viimeisiksi jonoissa. Kodittomia äitejä ovat kaikki ne vailla asuntoa olevat naiset, joilla on lapsia, vaikka lapset eivät asuisikaan äitinsä luona. Lastensa huoltajuuden menettäneiden naisten äitistatusta ei läheskään aina tunnisteta, ja tästä seurauksena siihen ei vastata riittävästi asunnottomuuspalveluissa. Kodittomat äidit ovat unohdettuja ja laiminlyötyjä niin asunnottomuuden tutkimuksessa kuin äitiystutkimuksessa, joten heidän kodittomuuspoluistaan tiedetään vain vähän. Monet elävät tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona, mutta iso joukko asuu myös erilaisissa asunnottomuuspalveluissa. (van der Dries ym. 2016, ) Erossa eläminen lapsista altistaa alentuneeseen itsekunnioitukseen, syyllisyyden tunteisiin ja oman äitiyden väheksyntään. Myös edellä olevassa aineisto-otteessa oikeuttaan asuntoon 65

34 kyseenalaistava nainen oli äiti. Huonot mahdollisuudet tavata lapsia ja äidin kodittomuuteen liittyvät lasten traumakokemukset kiinnittävät kodittomien naisten parissa tehtävän työn ylisukupolvittaisen huono-osaisuuden vastaiseen työhön, myös lastensuojelun sosiaalityöhön. Lapset eivät asu minun luona, vaikka näin pitäisi olla Minulla kuuluukin olla näin paha olla. (Granfelt 2007, 133.) Poiskäännytetyt Kun istuin arkana penkillä ja hieroin jalkojani, ajattelin, että kohta tulisi pimeä, aina päivän päälle tulisi se säkkipimeä, sitten ei kukaan enää näkisi minun naamaani ja voisin antaa terävän kiven tulla (Köngäs 2017, 59). Romaanikatkelmassa kirjailija Heidi Köngäs kuvaa, kuinka huutolaiseksi joutunut Sandra-tyttö yrittää selviytyä ylivoimaisilta tuntuvien kodittomuuskokemusten kanssa siten, ettei kukaan näkisi hänen pahan olonsa syvyyteen. Terävän kiven voi ajatella symboloivan pettymyksen, vihan ja ikävän tunteita, joiden kanssa tyttö on jätetty aivan yksin. Liian vaikeat kokemukset eivät ole enää sanallistettavissa. Liian monta kertaa hylätyksi tulleet, poiskäännytetyt, voivat rakentaa suojakseen panssarin, joka suojaa, mutta jättää huolenpidon ulottumattomiin silloinkin, kun sitä viimein olisi tarjolla. Ranta, Raitakari ja Juhila (2017, ) osoittavat huumeiden käyttäjien asunnottomuutta analysoivassa artikkelissaan, kuinka ylivoimaiseksi akuutissa huumekierteessä elävä nainen voi kokea lähestulkoon kaikki tarjolla olevat palvelut: vain miesten ehdoilla toimiva viimesijainen asumispäivystys jää valinnan vapauden piiriin. Päihteitä käyttävä, väkivaltaisessa suhteessa elävä, rikostaustan leimaama nainen voi tulla torjutuksi kaikkialla (Pleace ym. 2016, ; Savonen 2017, ; Virokannas 2017, ). Hänen kodittomuuttaan ei tunnusteta, jolloin hän jää 66 kodittomaksi väkivaltaisessa kodissaan ja kodin ulkopuolella. Matalimman kynnyksen palvelun kynnyskin voi osoittautua liian korkeaksi: Istuin kyttälän portailla ja itkin. Pyysin, että ottakaa mut edes putkaan. Mulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ne sanoi, ettei tää ole mikään majapaikka. Ei tänne voi tulla. (Granfelt 2007.) Kodittomat naiset ovat pieni marginaaliryhmä, ja vankilaan asunnottomina päätyvät ja sieltä asunnottomuuteen vapautuvat naiset sijoittuvat suomalaisen yhteiskunnan äärimmäiseen marginaaliin. Naisvankien monitasoinen traumatisoituminen ja huonoosaisuus miesvankeihinkin verrattuna on osoitettu niin kotimaisissa (Naiset näkyviksi 2008; Viitanen 2013) kuin kansainvälisissä tutkimuksissa (Batchelor & Burman 2004, ; Wilkinson 2004, ). Vankila yhteiskunnan viimesijaisena paikkana voi olla turvapaikka rikosten, päihteiden ja väkivallan verkossa harhailevalle, fyysisesti ja psyykkisesti huonossa kunnossa olevalle naiselle, jonka itsearvostus on revitty jo pikkutyttönä rikki. Toisaalta tää (vankilaan joutuminen, R.G.) oli varmaan mun pelastus. Ei siinä olis varmaan enää paljon vaihtoehtoja ollut. En mä olis enää päässyt ylös tuolta. Ne voimavarat loppuu joskus, ei jaksa vaan. (Granfelt 2007, 61.) Naisten piiloasunnottomuus ei välttämättä tule koskaan rekisteröidyksi, vaikka se kestäisi vuosien ajan. Naiset turvautuvat miehiä useammin olemassa oleviin tai uusiin läheissuhteisiin, joista ainakin osa on väkivaltaisia ja tuhoisia. Erityisesti kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat ja sen myötä kaikkein haavoittuvimmat naiset, joiden kodittomuus on usein toistuvaa tai pitkäkestoista, ovat alttiita väkivaltaisille, heidän alisteista asemaansa ja traumatisoitumista yhä vain syventäville suhteille. (Mayock ym. 2016, ) 67

35 Mitä se nyt on kaks kaman käyttäjää niin eihän siitä tule mitään. Koko ajan pahoinpitelyjä ja mustasukkaisuutta Eli pelossa, mutta ei uskaltanut lähteä ja mihin lähteä kun ei ollut muuta paikkaa. Se oli mun koti, mutta en tuntenut sitä kodiksi. (Granfelt 2007, 65.) Väkivaltaan vastaavissa palveluissa kodittomuuden kysymykset eivät kuulu ensisijaisen osaamisen alueisiin eikä naisen kodittomuutta aina osata kohdata. Jos nainen on menettänyt lapsensa huoltajuuden, käyttää päihteitä ja elää päihteiden, väkivallan ja rikosten kuormittamassa kodissa tai harhailee kaduilla ja tuttavien nurkissa, vaatii hänen kodittomuuteensa vastaaminen moniulotteista, pitkäkestoista ja intensiivistä palvelua. Marginalisoituneilla naisilla voi olla suuria vaikeuksia saada väkivaltapalveluja ja sen myötä kodittomuuteen kohdentuvaa työskentelyä asenteiden ja ennakkoluulojen takia. Toisaalta asumispalveluissa, etenkin jos ne eivät ole erityisesti naisille kohdennettuja, ei ehkä osata vastata väkivallan aiheuttamiin traumakokemuksiin. (Mayock ym. 2016, ) Mayock ym. (2016, ) käsitteellistävät kotona tapahtuvan lähisuhdeväkivallan monidimensionaalisena ilmiönä, jossa henkinen, seksuaalinen, fyysinen ja taloudellinen väkivalta voivat olla kietoutuneina toisiinsa ja tämän lisäksi eriarvoisuuteen ja köyhyyteen liittyviin tekijöihin. Naisten väkivallan rasittamat polut ulos kodista ja kodittomuuden kokemukset ovat vahvasti sidoksissa sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin ja laajempiin marginalisaation prosesseihin. Lähisuhdeväkivallan ja kodittomuuden suhdetta on dokumentoitu, mutta ei niiden keskinäisen suhteen monimutkaista ja monitasoista luonnetta. Väkivalta ajaa naisia pois kodista, mutta se voi ajaa heidät myös takaisin pahoinpitelyn kohteeksi, kodittomiksi kotiin ja toisaalta altistaa jopa äärimmäisille asunnottomuuden muodoille. 68 En päivääkään vaihtais pois, vaikka olen asunut kadulla ilman kämppää. Se turvallisuuden tunne on toista, mitä silloin oli (kun asui väkivaltaisessa kodissa, RG). (Granfelt 2003, 47.) Naisten pitkäaikaisasunnottomuus vakavana sosiaalisena ongelmana on edelleen heikosti ymmärretty, vaikka asunnottomien joukossa on naisia, jotka elävät vailla omaa kotia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Näiltä naisilta puuttuu kodin tarjoama turvallisuus, ja he kohtaavat päivittäin mielenterveyttä uhkaavaa epävarmuutta ja riskejä joutua julman hyväksikäytön kohteiksi. Naiserityiset palvelut niin korjaavassa kuin ennalta ehkäisevässä merkityksessä ovat asunnottomuustyön, sosiaalityön ja tutkimuksen ajankohtainen haaste, johon on perusteltua kohdentaa nykyistä paljon enemmän niin taloudellisia resursseja kuin ammatillista osaamista ja kuunnella asunnottomina eläneiden naisten kokemuksia ja toiveita. (Pleace ym. 2016, ) Kotona K: Milloin tää alkoi tuntua kodilta? Kyllä se tossa kevään mittaan. Nykyään mä mielellään vetäydyn yksinäisyyteen. Mä tarviin sitä yksinäisyyttä ja mä osaan sitä arvostaa. Se on ihan uutta mun elämässä. (Granfelt 1998, 116.) Kokemus kodista on aina henkilökohtainen. Sitä ei voi pakottaa eikä sen syntymistä nopeuttaa. Aineisto-otteessa nainen, jolle oman asunnon saaminen oli unelmien täyttymys, kuvaa, kuinka asunnosta hiljalleen on tullut koti, jossa hän viihtyy omissa oloissaan. Myös oma asunto asumisyhteisössä, jossa asuu kymmeniä entisiä pitkäaikaisasunnottomia, voi tuntua kodilta ja näin ollen olla asukkaan oma koti (Nousiainen 2016, ). On tärkeää, ettei asumista tavallisessa kerrostalossa tulkita ainoaksi oikeaksi ja normaaliuden kriteerit täyttäväksi asumismuodoksi, jota kohti jokaisen asunnottoman tulisi ponnistella. 69

36 Elämä asumisyksikössä, jossa saa käyttää päihteitä, käyttäytyä omalaatuisesti ja apua on ympärivuorokautisesti saatavilla, voi olla sallivuudessaan juuri se paikka, jossa vuosia, ehkä vuosikymmeniä asunnottomuuden kierteessä kuljeskellut tuntee itsensä hyväksytyksi ja olonsa kotoisaksi. Lopuksi Asunnottomuuden luonnetta rakenteellisten ja yksilöllisten tekijöiden moniulotteisena prosessina on alettu ymmärtää aiempaa paremmin ja asunnottomuuden erilaisia muotoja on tunnistettu. Asunnottomuus on tunnustettu sosiaalisen syrjäytymisen keskeiseksi komponentiksi useimmissa Euroopan maissa ja tästä seurauksena asunnottomuuden vähentämiseen tähtääviä strategioita on alettu kehittää moniammatillisesti ja monialaisesti, kansainvälisiä yhteistyöverkostoja hyödyntäen. Väkivallan ja asunnottomuuden monimutkaiset suhteet, naisten pitkäaikaisasunnottomuuden erityispiirteet ja sen pohjalta nousevat palvelutarpeet, asunnottomien perheiden tilanteet ja maahanmuuttajataustaisten naisten asunnottomuus ja kodittomuuden kokemukset odottavat tutkijoita ja palveluja kehittäviä ammattilaisia. Myös kaikkein vaikeimmassa asemassa elävät, kaduilla, vankiloissa ja matalan kynnyksen palveluissa kiertelevät naiset odottavat vuoroaan, vaikka eivät ehkä pidäkään itseään oman kodin arvoisena. Päätän tekstini vankilasta vapautuvien parissa työskentelevän ammattilaisen arvioon asiakkaidensa suhteesta omaan kotiin: Hyvin harva kokee asunnon oikeudeksi, että mulla pitää olla, vaan että mä haluaisin. Suurin osa on, että se on toive, se on halu. Se ei ole vaatimus. Se on ihan sama, missä se on, kunhan se vaan on mun oma. (Granfelt 2016, 80.) 70 Lähteet Asunnottomat 2017 (2018) Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus ARA. Asunnottomat_2017(46192). Luettu Batchelor, Susan & Burman, Michele (2004) Working with Girls and Young Women. Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Offend. London: Jessica Kingsley Publishers, van den Dries, Linda & Mayock, Paula & Gerull, Susanne & van Loenen, Tessa & van Hulst Bente & Wolf, Judith (2016) Mothers Who Experience Homelessness. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness in Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, Granfelt, Riitta (1992) Asuntolan naisen elämää. Helsinki: Helsingin ylipisto, tutkimuksia 1. Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Granfelt, Riitta (2003) Vankilasta kotiin vai kadulle? Vangit kertovat asunnottomuudesta. Helsinki: Ympäristöministeriö, 613. Granfelt, Riitta (2007) Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa. Tutkimus naisvankien päihdekuntoutuksesta Vanajan vankilassa. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 2. Granfelt, Riitta (2015) Asumissosiaalinen työ: Kotiin ja rikollisuudesta irti? Helsinki: Y-säätiö. Granfelt, Riitta (2016) Vankilasta desistanssipolun kautta kotiin. Teoksessa Kirsi Juhila & Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Tampere: Vastapaino. Köngäs, Heidi (2017) Sandra. Helsinki: Otava. Mayock, Paula & Bretherton, Joanne & Baptista, Isabel (2016) Women`s Homelessness and Domestic Violence: (In)visible Interactions. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, Naiset näkyviksi (2008) Työryhmän mietintö. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 3. Nousiainen, Kirsi (2016) Oma ovi yhteisössä: pitkäaikaisasunnottomien asumispolut ja asumiseen liittyvät valinnat. Teoksessa Kirsi Juhila & Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, Pleace, Nicholas & Bretherton, Joanne & Mayock, Paula (2016) Long-term and Recurrent Homelessness Among Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan,

37 Ranta, Johanna & Raitakari, Suvi & Juhila, Kirsi (2017) Vastuuneuvottelut huumeidenkäyttäjien asunnottomuuden toiminnallisissa loukuissa. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2), Savonen, Jenni (2017) Marginaaliset identiteetit puhetta leimoista ja niitä vastaan. Teoksessa Heini Kainulainen, Jenni Savonen & Sanna Rönkä (toim.) Vanha liitto. Kovien huumeiden käyttäjät lukujen Helsingissä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1433, Viitanen, Päivi (2013) The Health, Work Ability and Health Care Needs of Finnish Female Prisoners. Tampere: Tampere University Press. Virokannas, Elina (2017) Eriarvoisuuden kokemuksia ja hallinnan suhteita hyvinvointipalvelujärjestelmässä. Huumeita käyttävien naisten standpoint. Yhteiskuntapolitiikka 82 (3), Wilkinson, Christine (2004) Women s Release from Prison: The Case for Change. Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Offend. Lontoo: Jessica Kingsley Publishers, Wolf, Judith & Anderson, Isobel & van den Dries, Linda & Filipovic Hrast, Masa (2016) The Health of Homeless Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, Saara Jäntti Tutkijatohtori, Kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto saara.j.jantti@jyu.fi Riku Laakkonen & Tomi Mikkola & Janne Perhomaa & Jarkko Salminen & Jarno Tanner & Tommi Uskola & Mirka Vuoristo & Arto Ylimäinen & Helena Hakuni & Marja-Liisa Honkasalo & Tuuli Nenonen & Christa Rajanti & muu työryhmä Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi Paikan asuttaminen, paikkaan kuuluminen ja kiinnittyminen ovat ihmisen tapoja olla maailmassa. Koti kytkeytyy läheisesti ihmisenä olemisen peruskysymyksiin ja identiteettiin. Se voidaan ymmärtää tunnepitoisena suhteena paikan ja asujan välillä. Toisaalta asumiseen liittyy kulttuurisia käytänteitä, normeja ja ideaaleja. Koti on samaan aikaan siis jotain (lähes) universaalia, kulttuurisidonnaista ja hyvin henkilökohtaista. Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryhmässä Kodeissa ja yhteisöissä liikkuva aikuisten parissa tehtävä työ nähty Hahmotelmia kodiksi -esitys käsittelee kodin merkityksiä ja asumiseen liittyviä toiveita ja kokemuksia asumispalveluasiakkaiden näkökulmasta. Esitys on taiteellinen osuus soveltavasta THEATRE-tutkimushankkeesta (SA304125), jossa tarkastellaan soveltavan teatterin tarjoamia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja palvelujen kehittämisen välineenä mielenterveyskuntoutujien asumis- ja kuntoutuspalveluja tarjoavassa organisaatiossa. Hankkeessa hyödynnetään aiempaa, etnografiaan ja soveltavaan teatteriin nojannutta tutkimusta, jossa selvitettiin tuetusti asuvien nuorten aikuisten kuntoutujien kotiin liittyviä 73

38 kokemuksia ja toiveita sekä teatterityöskentelyn ja draamaryhmän mahdollisuuksia toimia eräänlaisena kiinnipitävänä ympäristönä yhdessä asumispalveluyksikössä (Jäntti tulossa 2018). Näiden tulosten valossa koti elettynä ja koettuna tilana avautuu asumista, identiteettiä ja ihmisenä olemista monin eri tavoin jäsentäviksi ulottuvuuksiksi (Jäntti 2017). THEATRE-hankkeessa kysymys kodista haluttiin tuoda asumispalveluja sadoille kuntoutujille ja muistisairaille tuottavan organisaation asukkaiden ja henkilökunnan pohdittavaksi. Humanistisen terveystutkimuksen hengessä (ks. Crawford ym. 2015) halusimme taiteen keinoin luoda sellaisia kohtaamisen tiloja, joissa kotiin liittyvät toiveet ja kokemukset voitaisiin tehdä näkyviksi, pohdittaviksi ja merkityksellisiksi. Ajatuksena oli, että näin saatua tietoa kodin käsitteellisestä ja kokemuksellisesta monimerkityksellisyydestä voitaisiin käyttää palveluiden kehittämiseen ja vaikuttamiseen (vrt. Pohjola ym. 2017). Teatterityöskentelyn avulla etsimme keinoja, joilla kodin merkityksiä voisivat tehdä näkyväksi myös sellaiset asukkaat, jotka sairautensa vuoksi ovat menettäneet otteen kielestä. Suunnitelma tutkimus- ja teatterihankkeesta laadittiin yhteistyössä yhteisötaiteilija Riku Laakkosen ja kuntoutus- ja asumispalveluja tuottavan Sopimusvuoren koulutusjohtaja Helena Hakunin kanssa. Lokakuussa 2016 koottiin ryhmä teatterityöskentelystä kiinnostuneita Klubitalon jäseniä, jotka ryhtyivät ensin kokeneen yhteisötaiteilijan ohjauksessa harjoittamaan omia ilmaisutaitojaan ja varsin pian kevään 2017 aikana vetämään kotiaiheisia teatterityöpajoja asumispalveluyksiköissä. Näistä työpajoista saatujen aiheiden sekä osallistujien omien kokemusten pohjalta ryhdyttiin kesän ja syksyn aikana muovaamaan esitystä, joka sai ensi-iltansa kansainvälisellä kodittomien teattereiden ERROR-festivaaleilla Bratislavassa marraskuussa Esityksen suomenkielistä versiota on kevään 2018 aikana esitetty pääasiassa Sopimusvuoressa. 74 Teatterityöpajat olivat keino hankkia tietoa siitä, minkälaisia kokemuksia, ajatuksia ja toiveita asumispalveluasukkailla liittyi kotiin. Itse esitys on ollut keino jakaa ja keskusteluttaa tätä tietoa erilaisten yleisöjen kesken. Kyseessä on siis lähtökohtaisesti tutkimus- ja taideprojekti, jossa taidetta ja sen tekemistä ei käsitetä terapiana vaan työnä ja tutkimusmenetelmänä. Tietoa siitä, miten eri yleisöt esityksen kokevat, on kerätty esityksen jälkeen kirjallisella palautteella ja keskustelulla. Prosessi ensimmäisistä työpajoista esityksen valmistumiseen on myös taltioitu videotallentein, joihin sisältyy myös haastatteluita. Koska teatteri tiedon tuottamisen ja levittämisen kautta vaatii osallistujilta sitoutumista ja aikaa, esiintyjät ja dokumentoinnista vastannut kuntoutuja palkattiin hankkeeseen. Näin myös kuntouttavan työn käsite lähti organisaatiossa liikkeeseen: taiteen tekeminen alettiin nähdä myös työnä. Syksyn 2017 ja kevään 2018 ryhmän esiintyjät ovat kirjoittaneet päiväkirjaa esityksen valmistamiseen ja sen esittämiseen liittyvistä vaikutuksista. Tätä artikkelia varten olemme myös kirjoittaneet siitä, mitä koti ja teatteri meille merkitsevät ja miten nämä merkitykset mahdollisesti ovat muuttuneet kotiteatteriprojektiin osallistumisen aikana. Kysymyksiin vastasivat myös hankkeen ohjausryhmään kuuluvat työntekijät. Puramme seuraavassa auki niitä kodin merkityksiä, joita esitys kiteytti. Sen jälkeen tarkastelemme niitä merkityksiä, joita eri yleisöt ja tekijät itse esitykselle ja teatterityölle antoivat. Kodin esityksessä saamat merkitykset Kohtaus 1: Pötkötellään Esityksen alussa esiintyjät istuvat tuoleilla yleisöä vastapäätä, kunnes yksi heistä poimii lattialta viulunsa ja alkaa soittaa. Toinen tarttuu hiileen ja kirjoittaa suurelle paperille esityksen nimen. Hän alkaa hahmotella huoneiston ääriviivoja. Muut esiintyjät asettuvat yksi kerrallaan näyttämölle levitetyn laajan valkoisen paperin päälle pötköttelemään. 75

39 He kertoilevat rauhalliseen tahtiin sängyistään, kuvailevat aamua, iltaa, kyljen kääntämistä, netin pläräilyä ja rentoutumista. Yksi esiintyjistä lukee George Perecin Tiloja, Avaruuksia -kirjasta katkelman. Sänky on paikka, jossa voi ajatusten antaa harhailla, voi filosofoida katoista, haaveilla. Koti näyttäytyy ruumiillisuuteen, lepoon ja siten uusiutumiseen ja virkistymiseen kytkeytyvänä paikkana (vrt. Young 1997), jossa kodin tuntu syntyy asennoista, musiikista, kiireettömyydestä ja haaveilusta. Kohtaus 2: Mikä on perhe? Yksi esiintyjistä, iso parrakas mies, nousee ylös kysymysmerkkiä esittävä puhekupla kädessään. Hän pohtii. Ajatus kirkastuu: minusta tulee isä! Tarvitaan perhe. Viulisti suostuu äidiksi. Lapsi valitaan lattialla pötköttelevistä esiintyjistä. Mutta kaikki haluavat mukaan! Ydinperhe toppuuttelee. Ulossuljetut ryhtyvät pettyneinä googlaamaan, mitä perhe oikein tarkoittaa. Tilastokeskuksen sivuilta he löytävät tilastollisen määritelmän perheelle: perheet muodostetaan vuodenvaihteessa On lapsiperheitä, lapsettomia perheitä. Koti kuuluu perheelle. Kohtaus leikkautuu seuraavaan. Kohtaus 3: Sanoja kodista Mielenterveyskuntoutujien ja muistisairaiden asumispalveluyksiköissä pidetyissä draamatyöpajoissa kerättiin osallistujilta asukkailta, työntekijöiltä ja joskus mukaan sattuneilta omaisiltakin sanoja, joita heille tuli mieleen kodista. Työpajoissa näistä sanoista rakennettiin ihmispatsaita, joissa vetäjät ja osallistujat erilaisilla asennoilla ja toiminnoilla markkeerasivat sanoista assosioituvia tilanteita ja esittivät näin oman tulkintansa siitä, mitä sanat merkitsivät ja vahvistivat näin pienen ja hauraankin osallistumisen merkitystä. Esityksessä esiintyjät lukevat sanoja ääneen. Turva, rauha, Tanska haluaisin asua Tanskassa, lämpö, perhe, keskitetyt ratkaisut kaikki yhdessä muodostivat 76 kudelman kotiin assosioituvista asioista, jotka toistuvat myöhemmin esityksessä. Kohtaus kuvaa hyvin esityksen rakennetta: se koostuu monista melko irrallisistakin kohtauksista, joiden lomassa edellisessä kohtauksessa muodostunut perhe seikkailee. Näin myös esityksen rakenne kuvaa sitä kodin ominaisuutta, ettei kotona tarvitse olla valmis, aivan kuin taiteessakaan ei tarvitse olla täysin koherentti ja johdonmukainen. Koti ja taide sallivat myös tietyn assosiatiivisuuden, omana itsenä olemisen, keskeneräisyyden. Kotona edes teatterilavalle rakennetussa ei tarvitse esittää mitään. Yksi parhaista palautteista, joita ryhmämme on saanut, onkin tullut juuri siitä, ettei esityksessä näytellä liikaa vaan esiintyjät ovat lavalla läsnä luontevasti (suullinen yleisöpalaute ). Myös työpajoissa he ovat osanneet luoda sallivan tunnelman, jossa ei ole pakko esiintyä vaan myös läsnäolo, asettuminen samaan tilaan katsotaan osallistumiseksi, jota arvostetaan. Kohtaus 4: Kolme tapaa rikkoa koti Sanalistat vaihtuvat kohtaukseen, jossa perheenisää näyttelevä esiintyjä kertoo yleisölle kahvimukista, jonka on perinyt isoisoisoisoisoisoisoisoäidiltään ja josta hän edelleen juo aamuisin kahvinsa. Niin kuin kodin esineillä usein, kahvikupilla on hänelle suuri tunnearvo. Se sitoo hänet suvun, perheen jatkumoon, sukupolvien ketjuun. Yhtäkkiä esiintyjä kuitenkin ilmoittaa muuttuvansa vitriiniksi: kupista tulee museoesine, jota uteliaat museovieraat himoitsevat koskettaa. Vieraat yllyttävät toisiaan. Yksi ottaa kupin. Se putoaa ja hajoaa sirpaleiksi. Kupin omistaja puhkeaa itkuun ja ryhtyy lakaisemaan sirpaleita. Lavalle löntystää toinen itkua vääntävä näyttelijä. Häneltä on avaimet hukassa. Ei auta kuin soittaa. Avaimen tuonut huoltomies käärii satasen taskuunsa. Näyttelijä toteaa, ettei nyt sitten syö viikkoon. Köyhällä ei olisi varaa virheisiin eikä lemmikkeihin. Seuraava näyttelijä esittelee katsojille Mirrin, kissansa ja parhaan 77

40 kaverinsa. Paikalle kuitenkin astelee virallinen joukko johtoporrasta: Tiesittehän, ettei Sopimusvuoressa sallita lemmikkieläimiä? Mutta eihän se Mirriä koske? ihmettelee esiintyjä, mutta kissa paiskataan menemään. Näyttelijä lyyhistyy lavalle itkemään. Lemmikit ja niiden merkitys nousivat esille monessa työ pajassa. Ne ovat tärkeitä, perheenjäseniä, ja on ehkä hiukan paradoksaalista, että samaan aikaan, kun lehdissä kirjoitetaan terapiakoirista, asumispalveluasiakkailta lemmikin pitäminen voidaan kieltää. Esityksessä ei kuitenkaan jäädä tuleen makaamaan. Esitystilan seinälle hiilellä kotia hahmotellut esiintyjä jakaa muille esiintyjille liidut. On kuvaamataidon tunti. Kohtaus 5: Lapsuusmuistoja Esiintyjät ryhtyvät piirrellessään kertomaan lapsuusmuistoja. On mummolaa ja jäätelöä. Tarina menninkäisistä korkeimman männyn juurella. On lahjaksi saatu rattikelkka ja lumisia talvia. Kesä, aurinko, perheen kanssa tehtyjä lomamatkoja. Lapsuuden leikki ja riehakkuus valtaavat esiintymistilan. Hiilet vaihtuvat leikkikruunuihin. Viulu ja kitara pärähtävät soimaan, toiset tanssivat riehakkaasti kuin keijukaiset. On ilon ja leikin aika. Tanssivat näyttelijät rakentavat miniatyyrihuonekaluista keskelle näyttämöä kodin. On sohvaa, kirjahyllyä, sänkyä, hellaa, jääkaappia ja sohvapöytää. Loppusilaukseksi esiintyjät vielä ripottelevat huonekalujen päälle konfetteja. Yksi esiintyjistä tarttuu Marie Kondon kirjaan. Tiukkaan sävyyn hän kertoo yleisölle, kuinka tavaroiden säilyttäminen pystyasennossa voi ratkaista useimmat ongelmat. Kohtaus 6: Perhe löytää kodin Silloin tapahtumista erilleen vetäytynyt isä bongaa miniatyyrikodin. Perhe asettuu kotiin. On saavutettu aineellinen turva. Kerrossänkyyn voi tulla kaveri nukkumaan. Uudessa keittiössä voi leipoa. 78 Mutta silloin iskee pelko. Perheenäiti alkaa miettiä, että uudessa hellassa piparit saattavat palaa. Voi tulla tulipalo. Pelko alkaa levitä. Kotiin voi tulla kutsumattomia vieraita. Kodista voi loppua rakkaus. On soitettava turvamies. Tarvitaan kaksi. Ja koira. Ja hengityssuojaimet. Vasta niiden takana voi tuntea olevansa turvassa. Kunnes postimies töräyttää torvea: Kohtaus 7: Postia Kelasta! Yleisön joukossa tähän saakka istunut postimies tuo isot valkoiset kirjekuoret näyttämön keskellä turvallisuuttaan hengityssuojainten takana huokailevalle joukolle. He lukevat vuorollaan Kelan hakemuslomakkeiden vaikeaselkoista tekstiä, joissa tivataan omia ja puolison tuloja, tulomuotoja ja niiden loputtomia variaatioita. Yksi kerrallaan esiintyjät avaavat kuorensa. Kelan kieli ja sanojen merkitykset vyöryvät esiintyjien ja katsojien päälle puuroutuen lopulta täysin käsittämättömiin. Edellisessä kohtauksessa ironisoitukin turvallisuudenkaipuu ja huolella rakennettu miniatyyrikoti pilkkoutuvat. Näyttelijät kuljettavat yksi kerrallaan huonekalut pois näyttämöltä. He ojentavat Kelan lomakkeet piirtäjälle, joka teippaa ne hiilipiirroksen päälle. Koti rikkoutuu ja peittyy lomakkeisiin. Taistelu Kelan kanssa näytteli merkittävää roolia niin esityksessä kuin projektiin osallistuneiden elämässä vuoden 2017 aikana. Toimeentulotuen siirtyminen Kelalle, takaisinperinnät moneen kertaan varmistetuista tuista, vaikeudet saada yhteyttä Kelaan ja yhtäkkiset päätökset peruuttaa jo kertaalleen myönnetyt ja selvitetyt tuet aiheuttivat ahdistusta monelle. Yrityksemme selvittää etukäteen tulorajoja ja hankkeeseen palkkaamisen vaikutuksia osallistujien tuloihin vaativat useiden ihmisten yrityksiä ja tuntikausien ja kuukausien ponnisteluja eikä asioihin silti aina saatu selvyyttä. Kela saikin näkyvän roolin esityksessä. 79

41 Kohtaus 8: Liian pienet neliöt Kodin ja Kelan merkityksiä purettiin myös laulussa, joka rakennettiin aiemmin asumispalveluyksiköissä pidetyissä työ pajoissa kerättyjen sanojen pohjalta ammattimuusikon vetämässä musiikki työpajassa. 80 Sohvalla makoilen ja maailmaa vakoilen, kodin rauhassa ajatuksia takoilen Missä on mun mieli, kavereis ja perhees tietenkin Ootte ympärillä tai missä sitten lieneekin. Kynttilän liekki tuo lämpöä ja tunnelmaa Lähtisin jos voisin parantamaan maailmaa. Liian pienet neliöt ei mulle sovi, Koti, joka taas mun mielen kanssa soti. Koti mull on villakoiria Koti ei niin paljon riitoja Koti vähän sanahelinää Koti ilman sitä ei oo mitään Kotiin on moni kuollu niin ne sanoo Kelan kans asioides rahatkin katoo Pakkoajatukset ei päähän anna armoo pitäis kai kasvattaa mun henkistä tarmoo Ruokana mulla vain vettä ja riisii Mun mieli ei kestä tän perheen kriisii Liian pienet neliöt ei mulle sovi, Koti, joka taas mun mielen kanssa soti. Laulussa asumistukiehtoihin sovitettu koti sotii asujan pakkoajatusten ja perheen kriisin rasittaman mielen kanssa. Ruoka on vähissä, mutta kynttilä luo tunnelmaa. Sohvalla makoilija halajaa parantamaan maailmaa. Koti on ristiriitainen, mutta silti elintärkeä paikka. Kohtaus 9: Loppu Kun laulu hiljenee, esiintyjät noutavat seinältä Kela-lomakkeiden peittämän hiilipiirroksen. Näytettyään sen yleisölle he laskevat sen maahan ja kaivavat kukin nipun avaimia taskustaan. Hiljaisuuden vallitessa he heittävät vuorollaan avaimen piirroksen päälle kuin toivomuskaivoon ja esittävät jonkin kotiin liittyvän toiveen: Toivoisin kotiini lämpöä. Toivoisin kotiini hiljaisuutta. Toiveet vaihtelevat esityksestä toiseen. Lämpö ja hiljaisuus, kirjahylly ja uudet verhot toistuvat. Joskus on mukana uima-allaskin. Lopulta kuuluu vain avainten kilinää. Yleisö voi niiden tahtiin miettiä omia toiveitaan. Esityksen merkitys osallistujille ja yleisöille Osallistujien tätä artikkelia varten kirjoittamista kommenteista käy ilmi, etteivät heidän omat ajatuksensa kodista välttämättä ole radikaalisti muuttuneet. Pikemminkin ne ovat syventyneet, huokoistuneet ja moninaistuneet. Osallistujien kirjoittamissa päiväkirjoissa korostuu ryhmän suuri merkitys, mikä tuottaa yhtymäkohdan kodin ja teatterin merkitysten välille: monille koti on juuri sosiaalisten kohtaamisten tila, paikka, jossa on perhe tai johon voi kutsua ystäviä ja sukulaisia. Niin koti kuin teatterityöskentely kiteytyvät kohtaamiseen. Ryhmän jäsenien keskinäinen luottamus ja toisen kunnioittaminen ovatkin ryhmämme kantavin voima. Teatteri taide- ja työskentelymuotona on läsnäolon taidetta, jossa roolien ottaminen, tilan ja tuen antaminen toiselle ovat tärkeitä. Teatteri toimii eräänlaisena kotina eri taidemuodoille: esiintymisen lisäksi se koostuu musiikista, lavastuksesta tässä esityksen aikana syntyvästä hiilipiirroksesta ja puvustuksesta. Teatteri ja koti syntyvät ajan ja tilan jakamisesta, läsnäolosta toisille. Kohtaamisesta. Yksi osallistuja kirjoittaa: Teatteri on hyvä keino luoda raskaistakin asioista kevyt turvallinen tila niiden käsittelyyn. Erittäin 81

42 hyvä keino myös tutkimustiedon levittämiseen koska siinä (ja esityksen jälkeen) kohdataan ihminen aidosti. (osallistuja 6) Kotiin liittyy monilla turva ja sosiaalisuus; yksinäinen asunto ei tunnu kodilta. Tämä havainto kaiuttaa asumispalvelusäätiö Aspan teettämien tutkimusten tuloksia, joissa yksinäisyys näyttäytyi yleisimpänä kuntoutujien elämää haittaavana tekijänä (Guerrero 2008). Monelle koti kuitenkin on myös rauhoittumisen paikka, jonka arvoon projekti on herättänyt: kodittomuuden ja asunnottomuuden kohtaaminen projektin aikana ja toisten kokemuksissa on herättänyt huomaamaan kodin arvon: Koti ei ole itsestäänselvyys vaan lahja. (ohjausryhmän jäsen) Toisaalta projekti on myös havahduttanut huomaamaan kodin merkitysten moninaisuuden. Teatteri on hyvä keino tuottaa samaistumista ja eläytymistä sekä asettumista toisen asemaan myös siihen, ettei koti tai asunto ole kaikille ensisijaisen tärkeä elämän toteutumisen paikka. Se voi olla myös välttämätön pistäytymisen paikka muutoin liikkuvassa ja liikkeellä olevassa elämässä. Teatteri taas voi tarjota yhtäaikaisesti sekä turvaa ja hyväksyntää, sisäisiä turvan ja rauhan tiloja, jonne arjen ahdistukset eivät yllä, että keinon haastaa ja ylittää itsensä. Esityksen yhteydessä olemme keskustelun ohessa keränneet yleisöltä kirjallisen palautteen, jossa on kysytty katsojien ajatuksia kodista ja kodin ja esityksen herättämistä ajatuksista ja tunteista. Monet ovat todenneet heränneensä esityksen aikana pohtimaan koti-sanan monimerkityksellisyyttä, sitä, miten monia asioita kotiin liittyy ja miten tärkeä paikka koti ylipäätään on. Itse esityksen saamat merkitykset ja sävyt riippuivat myös läsnäolijoista ja esityspaikasta, fyysisistä ja sosiaalisista etäisyyksistä katsojien ja esiintyjien välillä. Tampereen yliopiston juhlasalin juhlavat puitteet ja esityslavan etäisyys katsojista toi esitykseen esityksellisyyttä ja jonkinlaista vakavuutta, joka tutuista paikoista usein puuttui; niissä korostuivat usein esityksen riehakkaammat 82 ja humoristisemmat sävyt. Ehkä yllättävin yleisöpalaute tuli juuri Sosiaalityön tutkimuksen päiviltä: Yllätyksenä tuli kodin suuri merkitys tunnetasolla. En ollut ajatellut asiaa. Olen hämmentynyt esityksen jälkeen siitä, että koti merkitsee ihmisille hyvin paljon. Olen ehkä torjunut sen mielestäni. (Yleisöpalaute ) Juuri tällaista torjuntaa esitys pyrkii purkamaan. Teatteri tiedon välittämisen ja tuottamisen keinona valjastaa tunteet osaksi näitä prosesseja ja tarjoaa myös metaforisen suojan (Känkänen 2013, 59), joka tuo kokemusten käsittelyyn ilmaisullista vapautta. Lopuksi Hankkeen taustalla oli ajatus nostaa koti yhteisen pohdinnan kohteeksi ja herättää keskustelua kodin merkityksestä asumispalveluja tuottavassa organisaatiossa tavalla, joka ei pyri hallinnoimaan tai arvottamaan kodin merkitystä eri ihmisille vaan tekee näkyväksi kodin merkitysten moninaisuutta. Kysymyksellä kodista on laajempaakin merkitystä, sillä mielisairaalalaitoksen purkamisen jälkeen Suomeen syntynyt asumispalvelujärjestelmä tarjoaa asuinpaikan noin kuntoutujalle (Mielenterveyspalvelut 2016). Tilastollisesti asumispalveluyksiköissä asuvat katsotaan asunnottomiksi (Saari 2015). Kuntoutuksessa koti usein mielletään omaksi kodiksi ja itsenäinen asuminen nostetaan sen onnistumisen mittariksi. Neliportaisesti porrastettu asumispalvelujärjestelmä tähtääkin siihen, että asujat liikkuisivat järjestelmässä eteenpäin kohti itsenäistä asumista. Toisaalta asumis- ja kuntoutuspalveluita on moitittu siitä, etteivät ne aina pyri täyttämään tätä tavoitetta. Toisaalta jotkin kuntoutujanarratiivit myös haastavat tätä pyrkimystä (ks. Jäntti tulossa 2018). Tutkijalle projekti on vahvistanut tunnetta, että taiteen ja tutkimuksen, myös humanistitutkijoiden ja taiteilijoiden, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulu kuntoutuksen ja asumispalveluiden maailmaan, on mentävä ihmisten luo. Markku Salo (2010, 37) kirjoittaa: Jo lähtökohtaisesti hyvä hoito ja kuntoutus edellyttävät 83

43 henkilökunnan ja palveluiden käyttäjien vuorovaikutuksen ohella kolmatta osapuolta, sitä sosiaalista todellisuutta ja ulkopuolista maailmaa, mihin asiakas/asukas/potilas kiinnittyy lyhyemmän tai pidemmän hoito- ja kuntoutusjakson jälkeen. Jotta tällainen maailmojen välinen liike mahdollistuisi, on myös taiteen ja tutkimuksen lähdettävä kylään ihmisten luo. Lähteet Crawford, Paul & Brown, Brian & Baker, Charley & Tischler, Victoria & Abrams, Brian (2015) Health Humanities. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Guerrero, Kati (2008) Kehitysvammaisten, mielenterveyskuntoutujien ja liikuntavammaisten asumiseen liittyvät tarpeet: Koonta ASPAn selvityksistä Helsinki: Asumispalvelusäätiö ASPA. Jäntti, Saara (2017) Home and Mental Ill-Health: Twenty Dimensions. Teoksessa Javier Saavedra, Alicia Español, Samuel Arias-Sánchez, Marina Calderón-García, María Cabillas Romero & Elvira Pérez-Vallejos (toim.) Creative Practices for improving Health and social inclusion. Sevilla: University of Sevilla, Jäntti, Saara (tulossa 2018) Kodittomuuksia nuorten mielenterveyskuntoutujien draamaryhmässä. Teoksessa Kirsi Heimonen, Saara Jäntti, Sari Kuuva & Annastiina Mäkilä (toim.) Kerrottu, koettu, kuviteltu hulluus. Mielenterveys, -sairaus ja hoito kulttuurisina kysymyksinä. Jyväskylä: Nykykulttuurin julkaisusarja. Känkänen, Päivi (2013) Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa: Kohti tilaa ja kokemuksia. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Mielenterveyspalvelut (2018) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Luettu Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (2017) Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Tampere: Vastapaino. Saari, Juho (2015) Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki: Gaudeamus. Salo, Markku (2010) Ihmisoikeudet mielenterveys- ja päihdeyksiköissä kokemusarvioinnin kohteina. ITHACA-hankkeen Suomen raportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Young, Iris Marion (1997) House and Home: Feminist Variations on a Theme. Teoksessa Iris Marion Young (1997) Intersecting voices: dilemmas of gender, political philosophy, and policy. Princeton: Princeton University Press, Taija Nöjd Lehtori, Saimaan ammattikorkeakoulu taija.nojd@gmail.com Ympä ristön ja kestävän kehityksen huomioiva sosiaalityö Ympäristöongelmilla ja ympäristön muutoksella on vaikutuksia, jotka tulee ottaa huomioon myös sosiaali työssä. Ympä ristö ongelmat ja ympä ristö n muutos vaikuttavat ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Eniten kä rsivä t usein ne, jotka ovat entuudestaan haavoittuvassa asemassa. Ympäristöön ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät teemat kietoutuvat toisiinsa, ja ne voidaan nä hdä myö s ihmisoikeuskysymyksinä. (McKinnon 2012; McKinnon & Alston 2016.) Sosiaalityön kansainväliset järjestöt IFSW, IASSW ja ICSW julkaisivat vuonna 2012 Global Agenda of Social Work -asiakirjan, jossa todetaan luonnon kestämätön tila yhdeksi sosiaalityössä kohdattavien ongelmien syyksi. Ilmastonmuutos, saastuminen ja luonnonkatastrofit syventävät eriarvoisuutta ja köyhyyttä sekä heikentävät terveyttä ja hyvinvointia. (IFSW, IASSW & ICSW 2012, 1.) Niin luonnon kuin ihmisten suojelemiseksi pyritään kestävään kehitykseen eli tavoitellaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestä vä ä tulevaisuutta (Buckingham & Kina 2015, 817). Yhdistyneiden jäsenmaiden vuonna 2015 sopimissa yhteisissä kestävän kehityksen tavoitteissa, Agenda2030 -asiakirjassa (2018), yhdistyvät sosiaaliset sekä ympäristöön ja talouteen liittyvät tavoitteet. Ympäristöön ja kestävään kehitykseen liittyvät 85

44 teemat ovat nousseet osaksi myös suomalaista sosiaalityön keskustelua. Keskustelua viriää niin tutkimuskentällä (esim. Närhi & Matthies 2018) kuin julkisessa keskustelussa, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Maapallo on meille ihmiskuntana koti. Lisäksi paikallinen ympäristö on asukkailleen tärkeä. Se, mitä ympäristölle, luonnolle ja koko maapallolle esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä tapahtuu, vaikuttaa meihin kaikkiin. Ympä ristö kysymysten merkityksen tunnistaminen sosiaalityö ssä edellyttä ä kin ihmisen, ympä ristö n ja luonnon keskinä isen vaikutus- ja riippuvuussuhteen tunnistamista (Payne 2014, 190). Erityisesti kahtena viimeisenä vuosikymmenenä sosiaalityön näkökulma ympäristöön on laajentunut kattamaan paitsi sosiaalisen, myö s fyysisen ympä ristö n sekä ihmisen ja luonnon vä lisen suhteen tai yhteyden (Gray ym. 2013, 11; Besthorn 2015). Sosiaalityössä ei tunnisteta vain sitä, miten ympäristön muutokset tai saastuminen ihmisiin vaikuttavat, vaan myös ihmisen ja luonnon välinen yhteys ja luonnon vaikutus ihmisen hyvinvointiin. Tähän vastataan esimerkiksi green care- eli luontoavusteisella työllä. Green care -käsitteellä viitataan luonnon hyö dyntä miseen sosiaali-, terveys- ja kasvatuspalvelujen tuottamisessa (Soini ym. 2011, 320). Uutta ymmärrystä ympäristöstä myös fyysisenä ympäristönä ja sen merkitystä ihmisille on sosiaalityön keskusteluissa jäsennetty erilaisin käsittein, joita ovat esimerkiksi ekososiaalinen sosiaalityö, ympäristösosiaalityö, syvä-ekologinen sosiaalityö, ekospirituaalinen sosiaalityö ja vihreä sosiaalityö (alkuperäiskäsitteet ks. Besthorn 2015, 874) sekä ekologinen sosiaalityö (McKinnon & Alston 2016). Sosiaalityö n ja ympä ristö n suhteesta on ilmestynyt viime vuosina useita kansainvälisiä julkaisuja (esim. Gray ym. 2013; Hessle 2014; McKinnon & Alston 2016; Bexell & Rechkemmer 2017; Dominelli 2018). Vaikka keskustelu ympäristöstä ja kestävään kehityksen liittyvistä kysymyksistä on lisääntynyt 86 kansainvälisesti, Sarah Bexell ja Andreas Rechkemmer (2017) havaitsivat, ettei sosiaalityö n tutkimuksessa juurikaan tuoda esiin ympä ristö n muutosten vaikutuksia ihmisiin ja nä iden elinoloihin eikä muutosten ajankohtaisuutta, merkitystä ja vaikutuksia sosiaalityö n kä ytä ntö ihin ole ymmä rretty. Mikäli sosiaalityöntekijöiden halutaan osallistuvan ympä ristö n suojelemiseen ja kestä vä n kehityksen edistä miseen, tarvitaan kä ytä nnö llisiä lä hestymistapoja ja esimerkkejä tä llaisesta sosiaalityö stä. Tämä teksti on yksi pyrkimys koota ja tuoda näkyväksi näitä käytäntöjä ja esimerkkejä. Teksti pohjautuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryhmässä Sosiaalityö ja ympäristö pitämääni esitykseen, joka puolestaan pohjautui pro gradu -tutkielmaani (Nöjd 2016). Pro gradussani tarkastelen, mitkä ovat (luonto) ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön olemassa olevat käytännöt ja keskeiset piirteet. Lisääntyneestä tutkimuskirjallisuudesta huolimatta haasteena on sosiaalityö hö n ja ympä ristö kysymyksiin liittyvä n tiedon hajanaisuus. Tämän vuoksi tein aiheesta systemaattisen kirjallisuuskatsauksen. Ympäristön huomioiminen ja kestävän kehityksen edistäminen nykysosiaalityössä Kestävän kehityksen ja ympäristön huomioivan sosiaalityön käytäntö on moninainen. Työ rakentuu paikallisista lähtökohdista ja se toteutetaan erilaisissa yhteisöissä. Tarkastelen seuraavaksi käytäntöä yksityiskohtaisemmin (kuvio 1). 87

45 Kuvio 1. Kestävän kehityksen ja ympäristön huomioon ottavan sosiaalityön käytäntö Teknisen infrastruktuurin kehittä misestä esimerkkeinä sosiaalityö ssä on toteutettu esimerkiksi vedensaanti- ja kastelujä rjestelmiin liittyviä kehittämishankkeita sekä sovellettu energiantuotannon ja -kulutuksen tehokkuutta parantavia ratkaisuja. Sosiaalityö ntekijä t edistä vä t ympä ristö ystä vä llisiä paikallisia ratkaisuja tavoitteenaan sekä hyö dyttä ä yksilö itä ja yhteisö ä esimerkiksi kohtuullisten energiakulujen kautta että suojella ympä ristö ä ja edistä ä kestä vä ä kehitystä. Samoin sosiaalityössä on osallistuttu paikallisten elinkeinojen, kuten maanviljelyn, metsänhoidon tai eläintenpidon kehittämiseen kestävämmäksi. Erityisesti alueilla, joilla elinkeino liittyy luonnonvaroihin, kuten maahan tai veteen, on 88 luonnonvarojen turvaaminen ja kestävä käyttö samalla paikallisten elinkeinojen ja ihmisten hyvinvoinnin turvaamista. Samalla tuetaan yhteisöjen omavaraisuutta ilman tarvetta riistä ä paikallista ympä ristö ä. Aineistossa oli kuvattu myös erilaisia sosiaalityön pyrkimyksiä paikallisen niin sanotun ruohonjuuritason taloudellisen toiminnan kehittämiseen esimerkiksi ottamalla käyttöön rinnakkaisvaluutan sekä tukemalla ja edistämällä työllisyyttä ympäristön suojelun ja kunnostamisen saralla. Sosiaalityössä asiakkaat ovat osallistuneet ympäristön ennallistamiseen ja kunnostamiseen, jolloin ympäristön kohentamiseen liittyvät tavoitteet täydentävät asiakkaiden sosiaaliseen kuntoutukseen liittyviä tavoitteita. Ympä ristö n ennallistaminen ja suojelu sosiaalityö ssä on paikallisen luonnon kunnostamista yhdessä sosiaalityö n asiakkaiden tai paikallisyhteisö n kanssa. Yhteisön tarpeiden ja sosiaalisten vaikutusten arviointi sekä paikallisyhteisön tuntemus ovat sosiaalityön ydinosaamista. Ympäristön muutoksella voi olla vaikutuksia niin yksilö-, perhe- kuin yhteisötasolla. Aineistossa sosiaalityön ammattilaiset ovat osallistuneet osana monialaisia asiantuntijaryhmiä ympäristön muutosten sosiaalisten vaikutusten ja paikallisyhteisön tarpeiden arviointiin. Yhteisö n tarpeiden ja sosiaalisten vaikutusten arviointi on esimerkiksi vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisten verkostojen arviointia luonnonkatastrofien varalta, nä kemysten kartoittamista sosiaalisista vaikutuksista ja ympä ristö vaikutuksista sekä yhteisten tarpeiden ja projektien mä ä rittelyä. Arviointi kohdentuu nimenomaan ympä ristö ö n ja sen muutoksiin liittyviin tarpeisiin sekä ympä ristö n muutosten sosiaalisiin vaikutuksiin. Sosiaalityön keinoihin edistää ympäristöasioita ja kestävää kehitystä kuuluvat myös tiedon ja tietoisuuden lisääminen. Aineistossa tiedottamisen aiheet vaihtelivat kierrätyksestä ja paikallisista ympäristökysymyksistä ilmastonmuutokseen ja sen vaikutuksiin. Myös koulutus ja tutkimus ovat keinoja tiedon kerryttämiseen ja 89

46 samalla keskustelun herättämiseen. Tietoisuuden lisäämisen ja keskustelun herättelyn ja sitä kautta muutoksen mahdollistamisen ohella tiedotustoiminnan tavoitteena on myös koota resursseja julkisuuden avulla. Osallistumisen turvaaminen ja valtaistaminen ovat sosiaalityön keinoja turvata niin sosiaalisesti kuin ekologisesti kestävää kehitystä. Pysyvien sosiaalisten instituutioiden ja rakenteiden avulla pyritään ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen suhteessa omaan ympäristöönsä ja siten tulevaisuuteensa. Osallistumisen turvaaminen ja valtaistaminen pitä vät sisä llä ä n toimintoja, kuten osallistumisen edistä misen, ihmisten mobilisoinnin, toiminnan organisoinnin sekä valtaistamisen. Osallistumisen edistäminen tarkoittaa osallistumisen edistämistä yhteisössä yleisesti sekä erilaisten vähemmistöryhmien osallistumismahdollisuuksien turvaamista. Ihmisten mobilisointi on kä ytä nnö ssä esimerkiksi kansalaistoiminnan organisointia ja tukemista. Toiminnan organisointi sosiaalityön tehtävänä on esimerkiksi yhteistoiminnan, kuten osuuskuntien ja komiteoiden kehittä mistä sekä erilaisten ryhmien ja kerhojen perustamista. Näin pyritä ä n luomaan vakiintuneita sosiaalisia instituutioita ja rakenteita yhteisö n vahvistamiseksi. Valtaistamisella tarkoitetaan aineistossa yksilö iden ja yhteisö jen tukemista ottamaan omien asioiden hoitaminen ja siten oma tai yhteisö n tulevaisuus omiin kä siinsä. Osallistumisen turvaaminen sekä valtaistaminen ovat sosiaalityö lle yleisesti ominaisia käytäntöjä, mutta aineistossa niillä ratkotaan paitsi sosiaalisia myö s ympä ristö ö n liittyviä kysymyksiä. Esimerkiksi kylä komiteoiden toiminnalla pyritä ä n turvaamaan sekä osallistumismahdollisuuksia ja paikallista pä ä tö svaltaa että oikeudenmukainen ja ympä ristö n kannalta kestä vä paikallisten luonnonvarojen jako ja kä yttö. Sosiaalityössä tehtäväksi onkin omaksuttu myös ympäristöön liittyvän oikeudenmukaisuuden turvaaminen. Sosiaalityö 90 edistää ympäristöön liittyvien resurssien ja riskien oikeudenmukaista tai tasa-arvoista jakautumista esimerkiksi asianajon, ristiriitojen sovittelun ja välittäjänä toimimisen kautta. Asianajo on kä ytä nnö ssä yksilö iden tai ryhmien puolien pitä mistä esimerkiksi silloin, kun energian käyttöön liittyvät kulut eivät ole asukkaiden kontrolloitavissa. Lisäksi sosiaalityö ssä kootaan ja koordinoidaan resursseja yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Aineistossa sosiaalityöllä on koordinoiva tehtävä liittyen tarvittavien resurssien, kuten rahoituksen ja yhteistyökumppanien kokoamiseen, tuen varmistamiseen sekä verkostojen johtamiseen. Yhtä lailla sosiaalityön ammattilaiset ja työyhteisöt omaksuvat ympäristöystävällisen ja kestävän kehityksen mukaisia toimintamalleja niin töissä kuin kotona. Ympäristön muutokseen varaudutaan, koska sillä on vaikutuksia niin asiakkaisiin kuin työhön. Lisäksi kielteisiä ympäristövaikutuksia pyritään ehkäisemään. Työpaikoilla perustetaan ympäristönäkökulmaa työssä esille nostavia työryhmiä, vähennetään ajokilometrejä, otetaan huomioon hankinnoissa ympäristö sekä uudistetaan päivittäisiä toimintatapoja ja rutiineja jätteen ja energiankulutuksen vähentämiseksi. Vapaa-ajalla uudistetaan esimerkiksi omia kulutus- ja liikennetottumuksia ympäristöystävällisemmiksi. Monet edellä kuvatuista, ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön käytännöistä ovat ominaisia sosiaalityölle yleensä. Aineistossa näitä käytäntöjä sovelletaan vastaamaan paitsi sosiaalisiin, myös luontoon ja ympäristöön sekä kestävään kehitykseen liittyviin tavoitteisiin. Yleensä toiminnassa ensisijaisia ovat sosiaaliset tavoitteet, esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen, elä mä nlaadun parantaminen yhteisö issä tai taloudellisen epä tasa-arvon vä hentä minen. Ympä ristö ystä vä llisyys ja kestä vä kehitys ovat usein pikemmin toimintaa ohjaava periaate kuin toiminnan varsinainen tavoite. Aineistosta on nähtävissä ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön yleisiä piirteitä. Työ toteutetaan 91

47 useimmiten yhteisöissä, ja se muotoutuu paikallisista lähtökohdista, vaikka teema saattaakin olla ilmastonmuutoksen tavoin globaali. Ympä ristö kysymykset ja kestä vä n kehityksen huomioon ottavaa sosiaalityö tä kuvaakin slogan think global, act local. Ratkaisuja kehitetä ä n paikallisista lä htö kohdista ja paikallisiin tarpeisiin. Aineistossa ympäristön ja kestävän kehityksen huomioi vaa työtä tehdään yhtä lailla kaupunki- kuin maaseutuympäristössä, ja sitä toteutetaan erilaisten organisaatioiden ja toimijoiden toimesta ja usein monialaisena yhteistyö nä. Ympäristön ja kestävän kehityksen edistäminen ja moniulotteisten, yhteen kietoutuneiden sosiaalisten ongelmien ja ympäristöpulmien ratkaisu edellyttää monipuolista osaamista ja siten yhteistyötä. Lopuksi Kodiksi tai osaksi kotia voidaan sosiaalityössä ymmärtää myös ihmisen fyysinen elinympäristö ja luonto sekä globaalissa mittakaavassa yhtä lailla koko maapallo. Ympäristön turvallisuus, asuttavuus ja sen tarjoamat luonnonvarat ja virkistysmahdollisuudet ovat tärkeitä asukkaille. Päätellen aiheeseen liittyvän sosiaalityön kirjallisuuden ja kannanottojen lisääntymisestä viime vuosikymmeninä ja vuosina, ympäristöön ja kestävään kehitykseen liittyvillä asioilla on sosiaalityössä yhä enemmän painoarvoa. Teemaa koskettavissa sosiaalityön keskusteluissa nousee enenevästi esille kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen muutoksen tarve kohti kestävää kehitystä, ja sosiaalityö sen keskeisenä muutosagenttina. Esimerkiksi Aila-Leena Matthies ja Kati Närhi (2018) toteavat, että niin sanottu ekososiaalinen siirtymä sosiaalityössä edellyttää syvällistä ajattelutapojen muutosta ja uudenlaista kriittisyyttä suhteessa siihen, että pulmat olisivat ratkaistavissa yksilön ja yhteisön tasolla, kun tarkastelun ja muutospaineen tulisi kohdentua yhtä lailla ekologisesti kestämättömiin rakenteellisiin toimintamalleihin ja jatkuvaan talouskasvun tarpeeseen. 92 Matthiesin ja Närhen (2018, 10) mukaan sosiaalityön toimintamalleja tulisi uudistaa yksilöllisestä yhteisöllisemmäksi, byrokraattisesta toiminnallisemmaksi, ongelmalähtöisyydestä voima varalähtöisemmäksi sekä kyseenalaistaa rakenteita yksilöön kohdistuvien muutospaineiden korostamisen sijaan. Pelkkä ongelmien ja ympäristöongelmien haitallisten vaikutusten tunnistaminen ja esille nostaminen on lähtökohta, mutta se ei ole riittävä ratkaisu. Sosiaalityö ssä tulisi aktiivisesti edistä ä yhteiskunnallista muutosta kohti kestä vä ä kehitystä sen sijaan, että sopeudutaan ympäristön muutoksen kielteisiin seurauksiin. Mitä voisimme oppia maailmalta siitä, mitä sosiaalityössä voidaan tehdä? Sosiaalityössä on olemassa käytännössä sovellettuja tapoja ja keinoja toimia ympäristön ja kestävän kehityksen hyväksi. Työn suuntaaminen yksilöiden ohella myös yhteisöjen kanssa tehtävään työhön sekä rakenteellisten pulmien tunnistamiseen ja niihin tarttumiseen on tärkeää. Sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien paikallisten haasteiden yhteen kietoutuneisuus edellyttää monipuolisia resursseja, yhteistyötä ja monialaisia verkostoja, joissa paikallinen yhteisö on olennainen kumppani. Myös ympäristön muutosten vaikutusten ennakointi on tärkeää. Sosiaalityön kä ytä ntö rakentuu sen kautta, miten sosiaalityö tä tehdä ä n (Payne 2014, 4 7). Siten se on tutkimuskohteena jatkuvasti uudelleen muotoutuva. Ympäristön ja kestävän kehityksen huomioiva sosiaalityö kehittyy ja muuttuu, kun erilaisiin paikallisiin tarpeisiin kehitetään uusia toimintatapoja ja työmenetelmiä. Mielenkiintoinen tarkastelun kohde olisi toisaalta myös se, mikä on sosiaalityön lisäarvo paitsi ihmisten, mutta myös ympäristön hyvinvointia ja kestävää kehitystä edistävässä työssä? Entä mikä sija näillä teemoilla on sosiaalialan koulutuksessa tällä hetkellä? Toisaalta voi kysyä, onko sosiaalityöllä varaa jättää muiden tahojen aktiivisuuden varaan ihmisten mahdollisuus voida hyvin tulevaisuudessa. Minusta ei. Sen sijaan sosiaalityö on ihmis- ja 93

48 paikallistuntemuksensa vuoksi arvokas kumppani, kun paikallisyhteisöissä kehitetään uudenlaisia kestäviä toimintamalleja. Lukijan mielessä on hyvinkin voinut herätä kysymys, mitä yksittäinen sosiaalityöntekijä tai työyhteisö voi tehdä. Tekstissä on kuvattu erilaisia käytäntöjä, joita on mahdollista soveltaa paikallisista lähtökohdista ja tarpeista käsin. Ympäristönäkökulma on mahdollista sisällyttää jo tehtävään työhön, mutta toisaalta myös keskustelu arvoista, yhteiskunnallisista tarpeista ja työn tavoitteista sekä siitä, millä tavoin voimme vastata kestävän kehityksen tavoitteisiin, on tarpeen. Lähteet Besthorn, Fred (2015) Ecological Social Work: Shifting Paradigms in Environmental Practice. Hakuteoksessa Elsevier International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences. 2. painos, Bexell, Sarah & Rechkemmer, Andreas (2017) A Critical Analysis of Inclusion Gaps in Directly Relevant Sustainable Development Themes, Facts and Findings in Recent Social Work Research. Paper26054.html. Luettu Buckingham, Susan & Kina, Victoria (2015) Sustainable development and Social Work. Hakuteoksessa Elsevier International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences. 2. painos, Dominelli, Lena (toim.) (2018) The Routledge Handbook of Green Social Work. Lontoo: Routledge. Gray, Mel & Coates, John & Hetherington, Tiani (toim.) (2013) Environmental Social Work. Lontoo: Routledge. Hessle, Sven (toim.) (2014) Environmental Change and Sustainable Social Development. Social Work Social Development Volume II. Lontoo: Ashgate. IFSW, IASSW & ICSW (2012) The Global Agenda for Social Work and Social Development. Commitment to Action. globalagenda2012.pdf. Luettu Matthies, Aila-Leena & Nä rhi, Kati (2018): Ecological theories in Social Work. Teoksessa Neil Thompson & Paul Stepney (toim.) Social Work Theory and Methods; The Essentials to be. New York: Routledge, McKinnon, Jennifer (2012) Social Work and Changing Environments. Teoksessa Karen Lyons, Terry Hokenstad, Manohar Pawar, Nathalie Huegler & Nigel Hall (toim.) The SAGE Handbook of International Social Work. Lontoo: Sage Publications Ltd, McKinnon, Jennifer & Alston, Margaret (toim.) (2016) Ecological Social Work. Towards Sustainability. Lontoo: Palgrave. Närhi, Kati & Matthies, Aila-Leena (toim.) (2018) Ympäristökysymys suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa. YFI-julkaisuja 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Luettu Nöjd, Taija (2016) A systematic literature review on social work considering environmental issues and sustainable development. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Payne, Malcolm (2014) Modern Social Work Theory. 4. painos. Basingstoke: Palgrave McMillan. Soini, Katriina & Ilmarinen, Katja & Yli-Viikari, Anja & Kirveennummi, Anna (2011) Green care sosiaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (3), Agenda2030 kestävän kehityksen tavoitteet (2018) YK. Luettu

49 Sosiaalityön tutkimuksen seuran hallitus 2018 Varsinaiset jäsenet: Kirsi Günther, Tampereen yliopisto, varapuheenjohtaja Sirpa Kannasoja, Jyväskylän yliopisto Mari Suonio, Itä-Suomen yliopisto Maija Jäppinen, Helsingin yliopisto Anne-Mari Jaakola, Turun yliopisto Marjo Romakkaniemi, Lapin yliopisto Kirsi Kuusinen-James, Sosiaalialan osaamiskeskus Verso Alpo Heikkinen, ammattijärjestö Talentia Sosiaalityön tutkimuksen seura Föreningenför forskning i socialt arbete ry on vuonna 1998 perustettu tieteellinen yhdistys. Seuran tehtävänä on saattaa yhteen sosiaalityön tutkijat ja käytännön toimijat sekä parantaa sosiaalityön tutkimuksen asemaa, tiedon ja kokemusten vaihtoa sekä edistää alan kansainvälistä yhteistyötä. Yhdistyksessä on yli 500 jäsentä. Sosiaalityön tutkimuksen seura on suomalaisen Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan (TSV) jäsenseura. Puheenjohtaja Katja Kuusisto katja.n.kuusisto@uta.fi Sihteeri Johanna Ranta johanna.ranta@uta.fi Osoite Yhteiskuntatieteiden tiedekunta / Faculty of Social Sciences Linna Tampereen yliopisto / University of Tampere Rahastonhoitaja Aira Juka Varajäsenet: Kaarina Mönkkönen, Itä-Suomen yliopisto Marjaana Seppänen, Helsingin yliopisto Enna Toikka, Turun yliopisto Jari Lindh, Lapin yliopisto Hanna Heinonen, Lastensuojelun Keskusliitto Tuuli Kotisaari, sosiaalityön erikoistumiskoulutus Sirppa Kinos, Turun ammattikorkeakoulu Noora Kivioja, sosiaalityön opiskelija, Helsingin yliopisto Jäseneksi Sosiaalityön tutkimuksen seuraan Jokainen sosiaalityön tutkija, opettaja, asiantuntija, opiskelija tai käytännön ammattilainen on tervetullut Sosiaalityön tutkimuksen seuran jäseneksi. Lisäksi seuralla on yhteisöjäseniä. Lähetä jäseneksi liittymisilmoitus seuran sihteerille Johanna Rannalle, johanna.ranta@uta.fi. Jäsenmaksut euroa 35 euroa (Sosiaalipoliittisen yhdistyksen rinnakkaisjäsenet) 20 euroa (perustutkintoa opiskelevat ja eläkeläiset) 235 euroa (yhteisöjäsenet) Valtakunnalliset Sosiaalityön tutkimuksen päivät 2019 Järjestetään Lapin yliopistossa Seuraa tapahtuman järjestelyitä: Facebook: Sosiaalityön tutkimuksen seura ja sosiaalityontutkimuksenseura.fi, 96 97

50