MERIMETSON (Phalacrocorax carbo sinensis) RAVINNONKÄYTTÖ JA SEN TUTKIMINEN

Opinnäytetyö MERIMETSON (Phalacrocorax carbo sinensis) RAVINNONKÄYTTÖ JA SEN TUTKIMINEN Maarit Talala Kala- ja ympäristötalous 2008

Koulutusohjelma: Kala- ja ympäristötalous Tekijä: Maarit Talala Työn nimi: Merimetson (Phalacrocorax carbo sinensis) ravinnonkäyttö ja sen tutkiminen Suuntautumisvaihtoehto: - Ohjaaja: Arto Huhta Opinnäytetyön valmistumisajankohta: Kesäkuu 2008 Sivumäärä: 34 Merimetso Phalacrocorax carbo sinensis on pesinyt Suomessa vuodesta 1996 lähtien. Vuonna 2007 pesiviä pareja oli jo 8900. Kannan kasvu on siis ollut räjähdysmäistä. Merimetso kuuluu pelikaanilintujen lahkoon. Se pesii rauhallisilla rannoilla ja luodoilla. Perinteisesti pesät ovat sijainneet puissa, mutta Itämeren uudet koloniat rakentavat pesänsä kivikkoihin. Muninta ajoittuu maaliskuulta toukokuulle. Merimetson käyttää ravinnokseen ensisijaisesti kalaa. Vuorokausiannos on arviolta 350 500 grammaa, poikasaikana jopa 900 grammaa. Hyvin pieni osa tästä on istutettuja kaloja sekä verkkokasseista pyydettyjä kaloja. Pääasiallisesti ravinto on kuitenkin yleisimpiä kalalajejamme, kuten särkeä ja ahventa. Tästä huolimatta merimetson pelätään aiheuttavan vahinkoa kaupallisesti arvokkaille kalakannoille, istutuskaloille sekä kalanviljelylaitoksille. Tätä työtä varten tutkin kaiken kaikkiaan 86 aikuisten merimetsojen oksennuspalloa kolmelta eri kesältä ja kolmen paikkakunnan kolonioista. Oksennuspalloista löytyi yhteensä 11 eri kalalajia ja tunnistamatta jäi 9 % kaloista. Poikasten oksennusnäytteitä kävin läpi 270 kalan verran. Kalat kerättiin kesäkuun 2007 aikana kahdesta eri koloniasta. Merimetsopariskunnat olivat ruokkineet poikasiaan pääasiassa ahvenilla (52 %), kivinilkoilla (29 %) ja särjillä (9 %). Muita lajeja esiintyi satunnaisesti. Aikuiset merimetsot olivat ruokailleet särjillä (18 %), ahvenilla (20 %), kiiskellä (19 %) ja silakalla (18 %) sekä satunnaisesti muillakin kaloilla. Lohikaloja ei löytynyt ainuttakaan kummankaan ikäluokan oksennusnäytteistä. Hakusanat: Merimetso, ravinnonkäyttö, oksennuspallo, otoliitti, kala, lohikala, särki, ahven, kivinilkka, kiiski, silakka, istutuskala, viljelty kala Säilytyspaikka: Turun ammattikorkeakoulun kirjasto

Degree programme: Fisheries and Environmental Care Author: Maarit Talala Title: Diet and its examination of great cormorant (Phalacrocorax carbo sinensis) Specialization line: - Instructor: Arto Huhta Date: 5/2008 Total number of pages: 34 The Great Cormorant has been nesting in Finland since 1996. Last year there were already 8 900 nesting pairs in Finland. The increment of population has thereby been explosive. The Great Cormorant belongs to the order of Pelicans. It nests on peaceful beaches or islets. Normally the nests have been located on trees, but the new colonies of the Baltic Sea Great Cormorant build their nests on stony soils. The Great Cormorant lays eggs from March to May. The Great Cormorant mainly feeds on fish. The daily portion is estimated to be from 350 to 500 grams, even 900 grams as a hatchling. A tiny part of the fish is stock fish or fish from fish farms. The nutrition mainly includes the most common Finnish fishes, like perch and roach. Still, the Great Cormorant is considered a threat for commercially valuable fish populations, stock fish and farmed fish stock. For this thesis the author studied 86 pellets of adult cormorants gathered in three different summers and from three different colonies. The pellets included 11 fish species but 9 % of the fishes remained unidentified. Regurgitates of hatchlings were collected in June 2007 from two different colonies. The samples included 270 fish. Cormorants fed their hatchlings with perch (52 %), viviparous blenny (29 %) and roach (9 %). Other fish species are introduced occasionally. Adult cormorants fed on roach (18 %), perch (20 %), ruffe (19 %), Baltic herring (18 %) and occasionally on other fish species. Salmonids were not found in the resurgitation samples of both age classes. Keywords: Great Cormorant, diet, otolith, pellet, regurgitate, fish, perch, roach, Baltic herring, viviparous blenny, ruffe, fishstock, stock fish, farmed fish Deposited at: Turun ammattikorkeakoulun kirjasto Library, Turku University of Applied Sciences

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 4 2 MERIMETSO 5 2.1 Yleistä 5 2.2 Merimetson ravinto 6 2.2.1 Merimetson ravinnonkäytön vaikutukset 7 3 RAVINNONKÄYTÖN TUTKIMINEN 8 3.1 Oksennuspallot 8 3.2 Poikasten ravintonäytteet 9 3.3 Ravinnonkäytön tutkiminen muilla menetelmillä 9 3.4 Oksennuspallojen käsittely 10 3.5 Luiden analysointi 10 3.5.1 Nieluhammaskatalogi 12 3.5.2 Otoliittikatalogi 14 4 TULOKSET 19 4.1 Poikasten ravinto 19 4.2 Aikuisten ravinto 23 5 TULOSTEN TARKASTELU 31 5.1 Merimetson vaikutukset kalakantoihin 31 5.2 Merimetson kalataloudelliset vaikutukset 32

LÄHTEET 34 KUVAT Kuva 1. Särjen nieluhampaat 12 Kuva 2. Pasurin nieluhampaat 13 Kuva 3. Sorvan nieluhampaat 13 Kuva 4. Lahnan nieluhampaat 14 Kuva 5. Kuoreen sagitta 14 Kuva 6. Kiisken sagitta 15 Kuva 7. Ahvenen sagitta 15 Kuva 8. Kivinilkan sagitta 16 Kuva 9. Kuhan sagitta 16 Kuva 10.Silakan sagitta 17 Kuva 11.Härkäsimpun sagitta 18 Kuva 12. Mateen sagitta 18 KUVIOT Kuvio 1. Poikasten ravinnon lajijakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007). 19 Kuvio 2. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007). 20 Kuvio 3. Poikasten ravinnon lajijakauma Kustavin näytteessä (30.6.2007). 20 Kuvio 4. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma Kustavin näytteessä (30.6.2007). 21 Kuvio 5. Poikasten ravinnon lajijakauma kesän 2007 näytteissä. 22 Kuvio 6. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma kesän 2007 näytteissä. 22 Kuvio 7. Aikuisten ravinnon lajijakauma Reposaaren näytteessä (27.9.2005). 23 Kuvio 8. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (12.6.2006). 24

Kuvio 9. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (4.7.2006). 24 Kuvio 10. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (31.7.2006). 25 Kuvio 11. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian kesän 2006 näytteissä. 26 Kuvio 12. Aikuisten ravinnon särkien pituusjakauma kesän 2006 näytteissä. 26 Kuvio 13. Aikuisten ravinnon lajijakauma Reposaaren näytteessä (31.5.2007). 28 Kuvio 14. Aikuisten ravinnon lajijakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007). 28 Kuvio 15. Aikuisten ravinnon lajijakauma Kustavin näytteessä (14.6.2007). 29

4 1 JOHDANTO Merimetso (Phalacrocorax carbo sinensis) on viime vuosina ollut runsaasti esillä julkisuudessa yleistyttyään runsaasti Suomen vesialueilla. Tästä syystä merimetso on säilyttänyt paikkansa keskustelujen aiheena sekä myös pelon kohteena. Merimetso valtaa yhä uusia elinalueita saaristossa ihmisten odottaessa kauhuissaan merimetson asettuvan juuri heidän mökkirantaansa sekä saalistavan juuri heidän verkkokasseissaan ja kalastusalueillaan. Aivan aiheetonta pelko ei olekaan: merimetso saalistaa ravinnokseen kalaa, eikä se tiedä, mikä kala on istutettu tai että verkkokasseissa ei saa saalistaa. Ihmisasutuksista merimetso kuitenkin pysyttelee kaukana. Merkkejä lohikaloista löytyy satunnaisesti, sillä pesistä löytyy myös jonkin verran carling-merkkejä, jotka ovat esim. kalojen vaelluksen tutkimiseen käytettäviä, kalan selkälihakseen teräslangalla kiinnitettäviä pieniä, muovisia levyjä, joita käytetään yleisimmin lohella ja taimenella (Salminen & Böhling 2002, 210). Merimetso on siis satunnainen vieras kalanviljelylaitoksilla, mutta niin on myös esimerkiksi harmaahaikara. Merimetso ei siis ole ainoa laji, joka tähän syyllistyy. Pääasiallisen ravintonsa merimetso sukeltaa kuitenkin pesimäluotonsa lähivesistä ja ravinnon sisältö riippuu monista eri tekijöistä. Merimetson ravinnonkäyttöä on Suomessa tutkittu useassa paikassa. Tulokset kaikkialta ovat hyvin yhdenmukaisia: merimetso syö pääasiassa särkeä, ahventa ja kivinilkkaa (esim. Kilpi ym. 2005, 14). Tutkimus on kuitenkin kohdistunut vain poikasten ravinnonkäyttöön, aikuisten ravintoa ei tietääkseni ole juurikaan tutkittu ja raportoitu Suomessa. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää, minkä verran merimetso oikeasti syö kaloja verkkokasseista sekä istutuskaloja. Tähän minulle tarjoutui mahdollisuus Turun yliopiston Satakunnan ympäristöntutkimuslaitoksessa kesällä 2006 sekä Turun ammattikorkeakoulun NatureIt-projektissa vuonna 2007. Tämän opinnäytetyön tulokset perustuvat pääosin näinä kesinä keräämääni aineistoon.

5 2 MERIMETSO Phalacrocorax carbo sinensis 2.1 Yleistä Merimetso on pelikaanilintujen lahkoon (Pelecaniformes) kuuluva lintu. Merimetson alalajeja on luokittelusta riippuen 26 40. Euroopassa pesiviä alalajeja ovat ainoastaan P. c. carbo sekä P. c. sinensis. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 5.) Näistä Suomessa pesii ainoastaan P. c. sinensis, johon viittaan tässä työssä käyttämälläni merimetso-nimityksellä. Suomessa merimetso pesi ensimmäistä kertaa vuonna 1996. Tällöin Tammisaaren Blekharussa sijainneessa koloniassa pesi kymmenen paria. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 19.) Vuonna 1997 pesivien parien määrä oli kaksinkertainen. Samana vuonna tämä alalaji poistettiin myös EU:n lintudirektiivin liitteestä I, koska se saavutti suotuisan suojelun tason Euroopassa. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 5.) Vuonna 2001 pesiviä pareja oli jo yli 700 (Lehikoinen 2002, 2). Vuonna 2007 pesivien parien määrä on jo noussut noin 8900 pariin, jotka pesivät 29 eri yhdyskunnassa. Merimetson kannan kasvu Suomessa on ollut siis räjähdysmäistä, sillä kasvua vuodesta 2006 vuoteen 2007 tapahtui 54 %. (Suomen ympäristökeskus [viitattu 23.8.2007]). Ihanteellinen pesimäpaikka merimetsolle on matalien ja laajojen vesialueiden ympäröimä, rauhallinen ranta tai luoto, jonka läheisyydestä löytyy sopivia levähdyspaikkoja, kuten luotoja tai kivikkoja. Perinteisesti pesät ovat sijainneet puissa, mutta Itämeren uudet koloniat pesivät puuttomien luotojen kivikoissa ja kalliolla. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 34.) Suomen merimetsoyhdyskunnat voidaan jaotella kolmeen perustyyppiin: yhdyskunta pesii maassa harmaalokkiyhdyskunnan tai muun saaristolintuyhdyskunnan yhteydessä, yhdyskunta pesii puissa jonkin saaristolintuyhdyskunnan yhteydessä tai yhdyskunta pesii puissa saarella, jolla ei pesi muita yhdyskuntalintuja. (Kilpi ym. 2005, 12.) Yksi pesä painaa yhdestä kilosta kymmeneen kiloon, ja sen rakennukseen käytetty materiaali määräytyy pesimäpaikan olosuhteiden mukaan. Materiaalina voi olla kaikkea rakkolevästä ja oksista roskiin, kuten muovipusseihin. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 35.)

6 Ensimmäiset parit aloittavat muninnan maaliskuussa, viimeiset parit munivat vasta toukokuussa, jolloin vaarana on muninnan epäonnistuminen (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 35). Poikaset kuoriutuvat noin 25 vuorokautta kestäneen haudonnan jälkeen. Lentokyvyn ne saavuttavat 50 60 vuorokauden iässä, mutta viipyvät pesissä vielä 75 90 vuorokauden ikään saakka. Tässä vaiheessa emo lopettaa niiden ruokkimisen. (Rusanen, Mikkola- Roos & Asanti 1998, 34 36.) Suurin osa Euroopassa pesivistä merimetsoista muuttaa talveksi Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 33). 2.2 Merimetson ravinto Merimetson ravinto koostuu lähes pelkästään kalasta. Kalan lisäksi merimetson vatsaan joutuu selkärangattomia saaliskalojen ruuansulatuselimistöjen mukana. Arvioita ravinnon vuorokausiannoksen suuruudesta on useita, mutta merimetso syö noin 350 500g kalaa vuorokaudessa ja ruokailu tapahtuu 1 2 erässä. Haudonta-aikaan ravinnonkulutus on minimissään, vain noin 240 g vuorokaudessa. Poikasaikaan ravintoa luonnollisestikin kuluu enemmän, noin 800 900 g vuorokaudessa ja ruokailu tapahtuu 2 4 erässä. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 39.) Merimetso ruokailee aamulla ja aamupäivällä. Sukeltajana se pyydystää kalaa sekä pinnasta että pohjan lähettyviltä, korkeintaan 10 20 metrin syvyydestä. Sukellus kestää keskimäärin 24 sekuntia. Pesimäkaudella merimetso hakee ravintoa korkeintaan 30 kilometrin säteeltä pesäpaikasta. Pesimäkauden ulkopuolella merimetson ravinnonhakulennot voivat yltää jopa 50 kilometrin päähän yöpymispaikoista. Kaikki nämä tekijät ovat luonnollisestikin riippuvaisia ravinnon saatavuudesta. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 39 40.)

7 2.2.1 Merimetson ravinnonkäytön vaikutukset Merimetson kalataloudelliset haittavaikutukset ovat vielä huonosti tunnettuja, mutta huomiota on kiinnitetty ainakin seuraaviin vaikutuksiin: - Merimetso syö kaupallisesti arvokkaita kalalajeja - Merimetso vahingoittaa kaloja saalistaessaan itselleen liian isoja yksilöitä - Merimetso syö istutuskaloja - Merimetso häiritsee kalojen kutua - Merimetso syö kaloja kalanviljelylaitoksilta (Kilpi ym. 2005, 5) Suomessa tapahtuneista, merimetson aiheuttamista vahingoista ei ole vielä raportoitu. Euroopassa raportoidut, merimetson aiheuttamat ongelmat kalastukselle ovat johtuneet siitä, että merimetsot: - ovat vahingoittaneet pyydyksiin jääneitä kaloja ja pyydyksiä ottaessaan ravintoa niistä aiheuttaen pyydysten rikkoutumista ja lisätyötä pyydykseen takertuneiden merimetsojen irrottamisesta - ovat edellä mainitusta syystä alentaneet pyyntivälineiden myyntiä - ovat aiheuttaneet tappiota kalankasvattajille ja välillisesti työpaikkojen menetyksiä työntekijöille (Kilpi ym. 2005, 8; Asanti & Rusanen 2006) Grémillet:n ym. (2006) mukaan 1,5 % saalistussukelluskerroista merimetson nappaama kala kuitenkin onnistuu karkaamaan mahdollisesti vahingoittuneena. Useissa tapauksissa merimetso uudelleenpyydystää saman kalan ja näin kala ei jää vahingoittuneena henkiin. Erittäin harvoin merimetso kuitenkin vahingoittaa kalaa saamatta sitä saaliikseen.

8 3 RAVINNONKÄYTÖN TUTKIMINEN Merimetson ravinnonkäytön tutkiminen tapahtuu aikuisten yksilöiden kohdalla oksennuspalloista ja poikasten kohdalla oksennusnäytteistä. 3.1 Aikuisten oksennuspallot Aikuinen merimetso oksentaa normaalisti yhden oksennuspallon päivässä. Merimetson poikaset alkavat tuottaa oksennuspalloja noin kahden kuukauden ikäisinä. Oksennuspallo on nimensä mukaisesti pallomainen, linnun mahanestettä ja kalan luita sisältävä möykky. Se sisältää linnun edellisenä päivänä syömän ravinnon sulamattomat jäänteet, joita ovat suurimmaksi osaksi kalan luiden palaset. (Rusanen, Mikkola-Roos & Asanti 1998, 40.) Suurimmat luut, kuten niska, nieluluut ja cleithrumit eli hartian lukkoluut, nielurustolevyt sekä kalan kovimmat luut, joita ovat otoliitit eli kuuloluut sekä lisäksi silmän linssit säilyvät pisimpään tunnistettavassa muodossa. Oksennuspallojen sisällöt vaihtelevat muutoin hyvin paljon; joissain palloissa on runsaasti ehjiä suuria luita, toisissa palloissa taas suuret luut ovat hajonneet kappaleiksi ja oksennuksesta löytyy lähinnä otoliitteja, selkänikamia ja rustolevyjä. Nieluhampaat irtoavat helposti nieluluista, joten oksentamisen jälkeen ne saattavat siis sisältää vain osan hampaista tai ei ainuttakaan. Oksennuspallon pinta kovettuu kuivuessaan kovaksi kuoreksi, joten tiiviit oksennuspallot säilyvät ehjänä pitkiäkin aikoja. Oksennuspallot sisältävät eri määriä sulamatonta ruokaa. Toisissa palloissa luut ovat puhtaita ja valkoisia ja siten helposti puhdistettavissa ja tunnistettavissa. Toisissa palloissa taas on mukana sulamatonta pehmytkudosta ym. orgaanista ainesta. Tästä syystä luut saattava olla likaisia, tummia ja vaikeasti puhdistettavia, sillä ne sisältävät pieniä koloja ja rakoja joita on vaikea puhdistaa. Tämän työn aineistona käytettyjä oksennuspalloja kerättiin kolmena vuonna, useassa erässä ja eri ajankohtina sekä useasta eri kohteesta. Muutamia oksennuspalloja oli kerätty jo vuonna 2005 saarilta Reposaaren edustalta. Vuoden 2006 aineisto on kerätty pääosin eräältä Merikarvialla sijaitsevalta levähdysluodolta. Vuoden 2007 aineisto

9 kerättiin Rymättylän koloniasta sekä Kustavin koloniasta. Myös Reposaaren edustalla sijaitsevasta saaresta kerättiin pieni näyte vuonna 2007. 3.2 Poikasten ravintonäytteet Poikasten rengastuksen yhteydessä oksentamia kaloja keräsin kesäkuun 2007 aikana kahdesta eri koloniasta: Rymättylästä sekä Kustavista. Poikaset siis oksentavat vatsansa sisällön rengastamisen yhteydessä reaktiona pelottavaa saalistajaa kohtaan. Oksentamisen jälkeen on myös kevyempi paeta. Kumpikin kolonia sisälsi runsaasti eriikäisiä ja kokoisia poikasia, ja erikokoisten poikasten oksentamia kaloja oli vaikea erotella, koska samassa pesässä oli useita erikokoisia poikasia, jotka kaikki oksensivat samaan kasaan Niinpä en voi tutkimuksessani ottaa kantaa erikokoisten ja ikäisten poikasten ravinnon vaihteluun. Keräsin siis poikasten oksentamat kalat minigrip-pusseihin, joissa pakastin ne. Itse määritystä varten sulatin kalat ja mittasin ne mittalaudalla. Useissa tapauksissa kalan pyrstöevästä puuttui osa tai pyrstöevä puuttui kokonaan, jolloin jouduin arvioimaan kalan pituuden. Kalojen pituuden tarkkuus on silti tarkkuusluokkaa + 1 cm. Kirjasin ylös kalojen lajit sekä pituudet. Osa näytekaloista oli ehtinyt olla merimetson vatsassa kauemmin ja näin ne olivat pidemmälle sulaneet. Lisäksi näytteiden kuljettaminen helteessä tunteja ennen niiden pakkaseen saamista sekä sulattaminen edesauttoivat niiden hajoamista, joten kun pääsin niitä määrittämään, osa kaloista oli jo hajonnut palasiksi tai murskaantunut. Näistä kaloista oli silti jäljellä vielä tunnistettavissa olevat päät ja ainakin osa vartalosta. Pystyin siis tunnistamaan ja kirjaamaan kalalajit sekä kalojen lukumäärän vaikka pituus jäikin mysteeriksi. Kaavioissa esitetyissä pituusjakaumissa ei näitä kaloja luonnollisestikaan ole otettu huomioon. 3.3 Ravinnonkäytön tutkiminen muilla menetelmillä Merimetson ravinnonkäytön tutkiminen muilla menetelmillä kuin oksennusnäytteistä, on mahdotonta. Tätä työtä varten yritin käytin hyväkseni NatureIt:n merimetso-web-

10 kamerakuvaa, joka päivittää kuvan 15 sekunnin välein. Valitettavasti kuvamateriaalista on mahdoton nähdä, mitä kalaa vanhemmat tuovat poikasille, koska ne oksentavat kalat saman tien suoraan poikasten odottaviin kurkkuihin. 3.4 Oksennuspallojen käsittely Kolonioista kerätyt oksennuspallot keräsin minigrip-pusseihin ja pakastin analysointia odottamaan. Itse analysoinnissa otin oksennuspallon petri-maljalle, jossa varovasti rikoin ensin pinsettejä apuna käyttäen sen pinnan ja sitten koko oksennuspallon massaksi maljalle ja ruiskutin etanolia massan päälle. Etanolin tarkoitus oli puhdistaa ja desinfioida oksennuksen luut. Silmämääräisesti sekä preparointimikroskooppia avuksi käyttäen noukin pinseteillä massan joukosta ehjät ja mahdollisesti tunnistettavissa olevat luut. Nämä siirsin toiselle petri-maljalle, jossa oli myös etanolia. Etanolikylpyjen jälkeen siirsin luut kuivumaan, jonka jälkeen niistä saattoi tehdä mahdolliset määritykset. 3.5 Luiden analysointi Tätä työtä varten poimin oksennuspalloista talteen ainoastaan otoliitit ja nieluluut sekä nielurustolevyt. Lajimääritykseni perustuu pelkästään otoliittien ja nieluluiden perusteella tehtyyn analyysiin. Perustelen työskentelytapani sillä, että kumpiakin luita on kalalla parillinen määrä. Luut ovat toistensa peilikuvat, joten luista myös näkee, ovatko ne saman vai eri kalan luut. Kalalajien määritys onnistuisi helposti myös muista luutumista, kuten suomuista, mutta siinä tapauksessa kalojen lukumäärän arvioiminen olisi mahdotonta. Myös chleitrumeista eli hartian lukkoluista tai operculumeista eli kiduskannen suurimmasta luusta on helppoa tunnistaa kyseessä oleva kalalaji. Nämä luut tosin rikkoutuvat helposti ja näin ollen oksennuspalloista löytyy vain murto-osa merimetson nielemien kalojen chleitrumeista sekä operculumeista. Rusanen, Mikkola- Roos sekä Asanti (1998, 40) mainitsevat särkikalalajien helpoksi tunnistamismenetelmäksi lajien tunnistamisen nielurustolevyjen perusteella sekä muiden kalalajien tunnistamisen alaleuan luusta. Rustolevyjen perusteella tunnistaminen kuitenkin vaatisi ammattitaitoa ja kokemusta, jota minulta ei vielä löydy. Menetelmä sinänsä on erinomainen, koska oksennuspalloista löytyy erittäin runsaasti särkikalojen

11 nielurustotyynyjä. Itse käytin nielurustolevyjä ainoastaan särkikalojen lukumäärän tarkastamiseksi. Alaleuan luita puolestaan löytyy tunnistamiskelpoisina oksennuspalloista suhteellisen vähän. Niitä en myöskään osaisi tunnistaa yhtä suurella varmuudella kuin otoliitteja. Otoliitit eli kuuloluut sijaitsevat kalan sisäkorvassa. Ne muodostuvat kalkista, tarkemmin aragoniitista eli kalsiumkarbonaatin rombisesta muodosta, joten ne ovat kalan kovimmat luut ja samalla myös kestävimmät. Otoliitit muodostuvat kalalle jo alkioasteella ja kasvavat kalan kasvaessa suomujen lailla. Otoliitteja on joka kalalla kolme erilaista, kaksi kutakin: sagitta, lapillus sekä asteriscus. (Raitaniemi, Nyberg & Torvi 2000; 27 28). Kalalajin tunnistus tapahtuu sagittaotoliiteista muodon perusteella, paitsi särkikaloilla, joiden sagitta on erittäin pieni. Särkikalojen kohdalla lajitunnistus tapahtui siis nieluluiden perusteella. Oksennuspallosta erotellut otoliitit ovat usein enemmän tai vähemmän lohkeilleita sekä kuluneita. Varsinkin otoliitin ulkonevat osat rostrum eli etummainen kärki ja antirostrum eli selänpuoleinen etukulma lohkeavat helposti irti. Tällöin varmistus lajista tapahtuu otoliitin kuperuuden sekä keskiuurteen eli sulcuksen muodon perusteella. Ravinnon analysointi oksennuspallosta löytyneiden luiden perusteella ei ole täysin aukotonta ja menetelmässä onkin monta tulosta vääristävää tekijää. Oksennuspallo ei koskaan sisällä kaikkia edellisenä päivänä syötyjen kalojen luita; isot luut rikkoutuvat pieniksi siruiksi kuten edellä jo mainitsinkin mutta myös pienet luut, kuten otoliitit, rikkoutuvat helposti tunnistamattomiksi. Toki niistä näkee, että ne joskus ovat olleet otoliitteja ja näin syntyy taulukoihin sarake: tunnistamaton. Osa otoliiteista saattaa varista ulos oksennuspallosta sen pienistä väleistä, jolloin syötyjen kalojen kokojakauma sekä lajinsisäisesti että lajienvälisesti vääristyy suurempien kalojen suuntaan. Esimerkiksi silakan, kilohailin sekä merimetson ravinnossa runsaana esiintyvät kivinilkan otoliitit ovat erittäin pieniä ja siten helposti varisevia. Kokojakaumaa vääristää myös se, että luut hioutuvat ja kuluvat pienemmiksi vatsassa ennen oksentamista. Lisäksi otoliiteista hioutuvat helposti ulokkeet pois. Tämä vaikeuttaa lajin tunnistamista otoliitin perusteella kun vaihtoehtoina on useita lajeja, joiden otoliitit muistuttavat suuresti toisiaan. Esimerkiksi kuhan erottaminen ahvenesta on välillä mahdotonta. Niinpä muutama taulukoissa ahveneksi tunnistetuista kaloista saattaa olla

12 pieniä kuhia. Myös silakan ja kilohailin otoliitit ovat hyvin samankaltaisia, joten pieni osa silakoista saattaa olla kilohaileja. 3.5.1 Nieluhammaskatalogi Särkikalalajien tunnistaminen aikuisen merimetson oksennuksesta tapahtuu nieluhampaiden perusteella. Tässä on kuvat merimetson ravinnossa yleisimmin esiintyvien särkikalojen nieluhampaista tuntomerkkeineen. Hampaiden lukumäärät ovat esitetty Kottelat & Freyhof:n (2007) sekä Wheelerin (1978) mukaan. Särjen (Rutilus rutilus) hampaita on 5-6 ja ne sijaitsevat yhdessä rivissä. Nieluluu on vahva. Kuva 1. Särjen nieluhampaat Pasurin (Blicca bjoerkna) nieluhampaat sijaitsevat kahdessa rivissä. Ensimmäisessä rivissä hampaita on 5 ja toisessa 2 Kuva 2. Pasurin nieluhampaat Sorvan (Scardinius erythrophthalmus) nieluhampaat sijaitsevat myös kahdessa rivissä, ensimmäisessä 5 ja toisessa 3 Kuva 3. Sorvan nieluhampaat Lahnan (Abramis brama) nieluhampaat on helppo tunnistaa muista tässä esitellyistä, koska nieluluu on selvästi ohuempi kuin edellisillä. Hampaat ovat yhdessä rivissä ja niitä on 5.

13 Kuva 4. Lahnan nieluhampaat 3.5.2 Otoliittikatalogi Tähän olen koonnut valokuvat merimetson ravinnoksi yleisimmin käyttämien kalalajien otoliiteista helpottamaan kalalajien tunnistamista aikuisen merimetson oksennusnäytteestä. Kuoreen (Osmerus eperlanus) otoliitti on epäsäännöllinen, hieman pisaran muotoinen. Rostrum on tylppä, leveä ja ulkoneva. Kuva 5. Kuoreen sagitta Kuva 6. Kiisken sagitta Kiisken (Gymnocephalus cernuus) otoliitti on lähes soikea. Rostrum ei aina ole kovin selkeästi ulkoneva. Ahvenen (Perca fluviatilis) otoliitti muistuttaa siilin sivuprofiilia tai lyhyttä höyhentä. Rostrum on selkeästi ulkoneva. Kuva 7. Ahvenen sagitta Kuva 8. Kivinilkan sagitta Kivinilkan (Zoarces viviparus) otoliitti muistuttaa muodoltaan kuplavolkkarin sivuprofiilia. Se saattaa olla myös lähes soikea ilman ulkonevaa rostrumia.

14 Kuhan (Sander lucioperca) otoliitti muistuttaa linnun höyhentä. Se muistuttaa myös ahvenen otoliittia ollen kuitenkin samankorkuisena selkeästi pitempi. Rostrum on selkeästi ulkoneva. Kuva 9. Kuhan sagitta Silakan (Clupea harengus membras) otoliitti on selkeän epäsäännöllisen muotoinen, rostrun kärjestä pyöristynyt ja selkeästi ulkoneva. Kuva 10. Silakan sagitta Härkäsimpun (Myoxocephalus quadricornis) otoliitti on väriltään hieman muiden lajien otoliiteista poikkeava: muiden otoliittien ollessa sinertävän valkoisia härkäsimpun otoliitti on harmaanvalkoinen. Sen alareuna on selkeästi yläreunaa paksumpi ja koko otoliitti on suhteessa paksumpi kuin muiden lajien otoliitit. Kuva 11. Härkäsimpun sagitta Mateen (Lota lota) otoliitti on reunoilta tasainen, mutta yläreunasta hieman kumpuileva. Vuosirenkaat voi selkeästi havaita paljaalla silmällä. Kuva 12. Mateen sagitta

15 4 TULOKSET 4.1 Poikasten ravinto Kaikki seuraavissa taulukoissa esitetyt prosenttiluvut ovat kalojen prosenttiosuuksia kalojen kokonaislukumäärästä. Prosenttimäärien arviointi painon tai pituuden suhteen osittain sulaneista oksennusnäytteistä olisi antanut epätarkan tuloksen. Rymättylässä 7.6.2007 kerätty poikasten ravintonäyte (kuviot 1 ja 2) sisälsi yhteensä 114 kalayksilöä. Näistä reilusti yli puolet eli 62 % oli ahventa (Perca fluviatilis). Ahventen kokohaarukka oli 10 21 cm ja eniten oli 17-senttisiä yksilöitä. Suurin osa eli 67 % kaloista asettui kokohaarukkaan 14 18 cm. Näytteen loput kalat olivat särkeä (Rutilus rutilus, 14 %) ja kivinilkkaa (Zoarces viviparus, 11 %), lisäksi näytteessä oli muutama kuha (Sander lucioperca, 5 %), silakka (Clupea harengus membras, 4 %), härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis, 3 %) sekä pasuri (Blicca bjoerkna, 1 %). Pasuri; 1; 1 % Härkäsimppu; 3; 3 % Silakka; 4; 4 % Kivinilkka; 12; 11 % Kuha; 6; 5 % Särki; 16; 14 % Ahven; 72; 62 % Kuvio 1. Poikasten ravinnon lajijakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007).

16 12 11 10 9 8 7 7 Kpl 6 6 6 4 4 4 3 2 2 1 0 10 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Pituus (cm) Kuvio 2. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007). Silakka; 3; 2 % Tokko; 2; 1 % Kiiski; 6; 4 % Ahven; 72; 46 % Kivinilkka; 65; 42 % Kuha; 1; 1 % Särki; 7; 4 % Kuvio 3. Poikasten ravinnon lajijakauma Kustavin näytteessä (30.6.2007).

17 8 7 7 7 6 6 5 5 5 Kpl 4 4 4 3 3 3 3 2 2 1 1 1 1 1 1 0 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 26 Pituus (cm) Kuvio 4. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma Kustavin näytteessä (30.6.2007). Kustavin poikasten ravintonäyte (kuviot 3 ja 4) sisälsi yhteensä 156 kalaa. Eniten oli jälleen ahvenia, 46 % kaikista kaloista. Ahvenet olivat 10 26 cm pitkiä, eniten yksilöitä sijoittui pituusluokkiin 17 cm ja 18 cm, joita molempia oli 7 yksilöä. Ahvenista 68 % sijoittui kokojen 13 19 cm sisälle. Kivinilkkoja näyte sisälsi 42 %. Loppunäyte koostui muutamista kiiskistä (Gymnocephalus cernuus) ja särjistä (molemmat 4 %) sekä yksittäisistä silakoista (2 %), kuhista (1 %) sekä tokoista (Pomatoschistus sp., 1 %). Molemmat kesäkuussa 2007 kerätyt poikasten ravintonäytteet (kuvio 5) sisälsivät siis kaiken kaikkiaan 270 kalaa. Valtaosa niistä (52 %) eli 144 kappaletta oli ahvenia. Ahvenista yli puolet eli 74 % sijoittui kokohaarukkaan 14 19 cm. Ahvenista vain 7 % oli kooltaan taloudellisesti merkittäviä eli pituudeltaan yli 20 cm. Lopuista kaloista eniten oli kivinilkkoja (29 %). Muiden kalalajien osuus oli pieni: särki 9 %, silakka ja kuha molemmat 3 %, kiiski 2 %, härkäsimppu ja tokko molemmat 1 % sekä pasuri ilman prosentuaalista osuutta.

18 Tokko; 2; 1 % Kuha; 7; 3 % Kivinilkka; 77; 29 % Ahven; 144; 52 % Silakka; 7; 3 % Kuvio 5. Poikasten ravinnon lajijakauma kesän 2007 näytteissä. Särki; 23; 9 % Pasuri; 1; 0 % Kiiski; 6; 2 % Härkäsimppu; 3; 1 % 20 18 16 18 16 14 Kpl 12 10 12 10 11 10 8 6 4 2 7 2 5 6 7 4 3 1 1 1 0 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 26 Pituus (cm) Kuvio 6. Poikasten ravinnon ahventen pituusjakauma kesän 2007 näytteissä.

19 4.2 Aikuisten ravinto Kaikki seuraavissa taulukoissa esitetyt prosenttiluvut ovat kalojen prosenttiosuuksia kalojen kokonaislukumäärästä. Prosenttimäärien arviointi painon tai pituuden suhteen olisi otoliiteista lähes mahdotonta. Reposaaren edustalta 27.8.2005 kerätty näyte (kuvio 7) sisälsi rikkinäisiä oksennuspalloja. Niinpä se ei mitä luultavimmin sisältänyt kaikkia luita, joita se oli joskus sisältänyt. Jäljellä olevat luut kertoivat kyseisten lintujen syöneen lähes pelkkää särkikalaa (Cyprinidae sp.), jota näytteestä oli 79 %. Kiiskiä oli 13 % ja loput muutamat kalat olivat ahvenia sekä tunnistamattomiksi jääneitä. Tunnistamaton; 1; 4 % Määrittämätön särkikala; 9; 38 % Särki; 10; 41 % Ahven; 1; 4 % Kiiski; 3; 13 % Kuvio 7. Aikuisten ravinnon lajijakauma Reposaaren näytteessä (27.9.2005). Merikarvian koloniasta 12.6.2006 kerättyjä oksennuspalloja (kuvio 8) oli yhteensä 26 kpl. Siellä lajijakauma kallistui eniten silakan suuntaan, 38 % verran. Särkikaloja oli yhteensä 29 %, kiiskiä 21 %, ahvenia 7 % ja tunnistamatta jäi 5 %.

20 Tunnistamaton; 15; 5 % Määrittämätön särkikala; 21; 7 % Särki; 69; 22 % Silakka; 121; 38 % Kiiski; 65; 21 % Ahven; 21; 7 % Kuvio 8. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (12.6.2006). Määrittämätön särkikala; 5; 11 % Tunnistamaton; 3; 7 % Särki; 7; 16 % Silakka; 4; 9 % Ahven; 2; 4 % Kiiski; 24; 53 % Kuvio 9. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (4.7.2006).

21 Samasta kohteesta myöhemmin eli 4.7.2006 kerätty näyte (kuvio 9) sisälsi ainoastaan 4 oksennuspalloa. Tällä kertaa valtaosa näytteestä oli kiiskeä, jota oli 53 %. Särkikaloja löytyi 27 % verran. Silakkaa oli 9 %, ahventa 4 % ja tunnistamattomiksi näytteen kaloista tästä näytteestä jäi 7 % kaloista. Merikarvialta 31.7.2006 kerätty näyte (kuvio 10) sisälsi huomattavasti pienempää hajontaa lajien suhteen. Oksennuspalloja tässä näytteessä oli 19. Särkikaloja oli näytteestä 29 %. Ahvenia oli 20 % ja kiiskeä lähes saman verran eli 19 %. Silakkaa oli 13 %. Tunnistamatta tästä näytteestä jäi 19 % kaloista. Tunnistamaton; 46; 19 % Särki; 42; 18 % Määrittämätön särkikala; 25; 11 % Kiiski; 45; 19 % Silakka; 30; 13 % Ahven; 48; 20 % Kuvio 10. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian näytteessä (31.7.2006). Kesän 2006 aikana kerätyt oksennuspallot Merikarvian koloniasta (kuvio 11) sisälsivät siis yhteensä 49 oksennuspalloa. Koko kesän jakauma oli kalalajien suhteen hyvin tasainen. Eniten oli kuitenkin särkikaloja, yhteensä 29 %. Silakkaa oli 25 % verran ja kiiskeä 23 %. Ahvenia oli vain 12 % ja tunnistamatta jäi 11 % näytteiden sisältämistä kaloista.

22 Määrittämätön särkikala; 51; 9 % Tunnistamaton; 64; 11 % Särki; 118; 20 % Silakka; 155; 25 % Kiiski; 134; 23 % Ahven; 71; 12 % Kuvio 11. Aikuisten ravinnon lajijakauma Merikarvian kesän 2006 näytteissä. 30 25 26 25 24 22 20 Kpl 15 14 12 10 10 6 5 0 4 4 2 1 12 14 15,5 17 19 20,5 22 24 25,5 27 29 30,5 Särjen pituus (cm) Kuvio 12. Aikuisten ravinnon särkien pituusjakauma kesän 2006 näytteissä.

23 Oksennuspallot sisälsivät runsaasti ehjiä särjen nieluhampaita, joista pystyi mittaamalla selvittämään kyseessä olevan yksilön koon noin parin sentin tarkkuudella. Vertailukohteena oli seitsemän erikokoisen särjen muodostama aineisto nieluhampaiden halkaisijan ja kalan pituuden suhteesta. Oksennusten sisältämien hampaiden perusteella tehty kokojakauma ei kuitenkaan ole täysin luotettava, sillä oksennukset sisälsivät myös runsaasti rikkoutuneita hampaita, joista ei luonnollisestikaan voinut arvioida kalan pituutta. Kuvio 12 on siis lähinnä suuntaa-antava. Pääosa eli 65 % merimetsojen syömistä särjistä on ollut 19 24 cm pitkiä yksilöitä, joiden paino on noin 80 200 grammaa, kun särjen kuntokerroin on noin 1,2. Kesän 2007 ensimmäiset oksennuspallot Reposaaren koloniasta (kuvio 13) kerättiin 31.5.2007. Niitä oli yhteensä 12 ja lajihajontaa oli huomattavasti enemmän kuin kesän 2006 oksennuspalloissa. Särkikaloja oli edelleen eniten, yhteensä 42 % näytteiden kaloista, joista uutena lajina sorva (Scardinius erythrophthalmus, 1 %). Kiiski oli edelleen suosittu laji Reposaaressa, näistä oksennuspalloista sen hallussa oli 25 % osuus. Vain yksi oksennuspallo sisälsi kuoreen (Osmerus eperlanus) otoliitteja, mutta niitä oli tässä oksennuspallossa niin paljon, että niiden osuus kokonaislajijakaumasta on 14 %. Silakkaa oli 10 % verran. Loput kalalajit olivat edustettuna vain satunnaisesti: ahven 4 % ja kivinilkka 2 %, tunnistamatta jäi 3 % näytteiden kaloista.

24 Määrittämätön särkikala; 18; 20 % Tunnistamaton; 3; 3 % Ahven; 4; 4 % Silakka; 9; 10 % Kiiski; 22; 25 % Kuore; 13; 14 % Kivinilkka; 2; 2 % Sorva; 1; 1 % Särki; 19; 21 % Kuvio 13. Aikuisten ravinnon lajijakauma Reposaaren näytteessä (31.5.2007). Lahna; 1; 0 % Made; 2; 1 % Simppu; 8; 3 % Kiiski; 32; 13 % Tunnistamaton; 14; 6 % Määrittämätön särkikala; 22; 9 % Ahven; 108; 44 % Kivinilkka; 15; 6 % Särki; 25; 10 % Kuha; 6; 2 % Silakka; 14; 6 % Kuvio 14. Aikuisten ravinnon lajijakauma Rymättylän näytteessä (7.6.2007).

25 7.6.2007 kerättiin ensimmäiset näytteet Rymättylän koloniasta (kuvio 14). Oksennuspalloja kerättiin yhteensä 21 kpl. Ero Reposaaren näytteisiin oli huima: ahvenella oli selkeä ykköspaikka, 44 % oksennuspallojen sisältämistä kaloista. Särkikaloja yhteensä löytyi 19 % verran. Kiiskeä oli jo huomattavasti vähemmän, 13 %. Kivinilkkaa ja silakkaa molempia oli 6 %. Tarkemmin määrittämättömiä simppuja (Cottidae sp.) oli 3 %, kuhaa 2 % ja mateita (Lota lota) 1 %. Tunnistamatta jäi 6 % kaloista. Kustavin koloniasta kerättiin näytteitä 14.6.2007 (kuvio 15). Oksennuspalloja saatiin saaliiksi vain neljä. Niiden anti oli kuitenkin seuraavanlainen: Kivinilkka oli selvästi hallitseva laji 41 prosentilla. Ahvenia oli 26 % verran. Loput kalalajit olivat särkikalat 9 %, silakka 5 % ja kiiski 2 %. Tunnistamatta jäi jopa 17 % kaloista rikkoutuneiden otoliittien vuoksi. Tunnistamaton; 7; 17 % Määrittämätön särkikala; 1; 2 % Särki; 3; 7 % Kivinilkka; 17; 41 % Kiiski; 1; 2 % Silakka; 2; 5 % Ahven; 11; 26 % Kuvio 15. Aikuisten ravinnon lajijakauma Kustavin näytteessä (14.6.2007).

26 Kaiken kaikkiaan tutkimukseni piti sisällään 86 oksennuspalloa kolmelta eri kesältä ja kolmen eri paikkakunnan kolonioista. Kaloja oli yhteensä 997. Kalalajeja löytyi yhteensä 11. Vaihtelua kalalajien välillä oli kaiken kaikkiaan yllättävän vähän. Eniten oksennuspallot sisälsivät kuitenkin särkikalojen otoliitteja, joita löytyi yhteensä 38 %. Särkeä oli tästä 18 % verran kokonaiskalamäärästä sekä yksi sorva ja yksi lahna. Ahvenia oli 20 %, kiiskiä 19 % ja silakkaa 18 %. Loput kalalajit olivat kokonaismäärässä marginaalisia, kivinilkka 3 %, kuore, kuha ja simput kaikki 1 %. Made jäi kahdella kappaleella ilman prosenttiosuuksia. Tunnistamatta jäi yhteensä 9 % kaloista. Kuore; 13; 1 % Määrittämätön särkikala; 101; 10 % Kivinilkka; 34; 3 % Tunnistamaton; 89; 9 % Kuha; 6; 1 % Kiiski; 192; 19 % Simppu; 8; 1 % Made; 2; 0 % Särki; 175; 18 % Silakka; 180; 18 % Lahna; 1; 0 % Ahven; 195; 20 % Sorva; 1; 0 % Kuvio 16. Aikuisten ravinnon lajijakauma kaikista näytteistä.

27 5 TULOSTEN TARKASTELU Sekä poikasten että aikuisten käyttämä ravinto näyttää painottuvan muutamaan tiettyyn lajiin: ahveneen, kivinilkkaan, särkeen ja myös muihin särkikaloihin, kiiskeen sekä silakkaan. (Kuviot 5 ja 16). Lajit ovat kaikkialla hyvin yleisiä, joten merimetso näyttää syövän pääasiallisesti sitä, mitä on tarjolla. Alueellista hajontaa esiintyy tiettyjen lajien kohdalla runsaasti. Tämä johtunee alueellisista kalaston eroavaisuuksista, jotka puolestaan johtuvat ympäristön erilaisuudesta ja pohjan morfologisista ominaisuuksista, esim. alueella saattaa esiintyä tiettyä pohjatyyppiä ja siten tietylle lajille ominaista kutualuetta tai elinaluetta. Yhteensopivuustestillä verrattiin aikuisten ja poikasten ravinnon samankaltaisuutta eli sitä, ovatko saaliskohteiden jakaumat samanlaisia poikasten ja aikuisten kaikkien näytteiden kesken. Verrattaessa tärkeimpiä saaliskohteita eli ahventa, kuhaa, kivinilkkaa, silakka, särkikaloja, simppuja ja madetta, saaliskohteiden jakauma on merkitsevästi erilainen poikasten ja aikuisten ravinnossa. (testisuure: G 2 = 136.4, testisuureen merkitsevyys: p< 0.001). Yhteensopivuustestillä verrattiin myös eri kolonioiden aikuisten samana ajanjaksona käyttämää ravintoa. Toisin sanoen, eroaako eri kolonioiden aikuisten käyttämä ravinto toisistaan samana ajankohtana eri vuosina. Verrattaessa tärkeimpiä saaliskohteita, joita ovat kivinilkka, ahven, silakka, kiiski, särki sekä särkikalat, olivat saaliskohteiden jakaumat merkittävästi erilaiset. (testisuure: G 2 = 231.2, testisuureen merkitsevyys: p< 0.001 5.1 Merimetson vaikutukset kalakantoihin Kilven ym. (2005, 8) mukaan merimetso vaikuttaa kalakantoihin alentamalla kalakantojen tuottoa, vaikuttamalla populaatiodynamiikkaan ja kalayhteisöjen rakenteeseen sekä vähentämällä kutukalojen määrää. Merimetson oletetaan aiheuttavan huomattavaa vahinkoa niin luonnonvaraisille kalakannoille kuin kalanviljelyllekin (esim. www.ymparisto.fi [viitattu 20.4.2008]).

28 Pesiviä aikuisia on noin 18 000 kpl ja jokainen niistä syö noin puoli kiloa kalaa vuorokaudessa, joten merestä katoaa kesän aikana valtavia määriä kalaa. Merimetson ravinto koostuu kuitenkin pääasiassa kalataloudellisesti vähempiarvoisista kalalajeista. Ainoastaan ravinnossa runsaana esiintyvällä ahvenella sekä jonkin verran esiintyvillä kuhalla ja silakalla on kalataloudellista merkitystä. On mahdollista, että merimetsot voivat vaikuttaa silakkakantoihin, jos merimetsot saalistavat silakoiden kutualueella vähentäen näin kutevien yksilöiden määrää. Merimetso saattaa myös fyysisellä läsnäolollaan häiritä silakoiden kututapahtumaa. Saman voidaan olettaa tapahtuvan myös kuhan ja ahvenen kohdalla. Kuhan kutua merimetso voi häiritä myös vahingoittamalla sukukypsiä yksilöitä yrittämällä saalistaa itselleen liian suuria saaliskaloja. Toisaalta merimetso saattaa verottaa kuhaistutuksia, jos istutuksia tehdään merimetsoyhdyskunnan syönnösalueella ja siten merimetsot saattavat vähentää aikuisiksi kasvavien kuha-istukkaiden määrää. Ahven on näistä kalalajeista ainoa, jonka runsauteen voi merimetsolla olla suora negatiivinen vaikutus. Merimetso saattaa vaikuttaa ahveneen kolmella tavalla: suoraan syömällä sukukypsiä, kutevia yksilöitä, syömällä vielä suvullisesti kypsymättömiä kaloja sekä myös välillisesti häiritsemällä ahventen kututapahtumaa läsnäolollaan. Merimetso saattaa siis vaikuttaa saalislajiensa populaatiorakenteeseen vähentämällä sukukypsien yksilöiden määrää populaatiossa. Ruotsin merimetson kannanhoitosuunnitelman 2002 mukaan ei nykyisen tietämyksen perusteella ole mahdollista lähteä arvioimaan merimetson vaikutuksia kalakantoihin. Sekä Suomenlahdella että Ruotsin itärannikolla tapahtuneet kalaston muutokset olisi helppo kytkeä merimetsoon, vaikka ne todennäköisesti johtuvatkin pääosin rehevöitymisestä. (Asanti & Rusanen 2006.) 5.2 Merimetson kalataloudelliset vaikutukset Merimetson poikasajan ravinnon sisältämät ahvenet ovat pääasiassa alle 20-senttisiä. Rymättylässä 93 % (kuvio 2) sekä Kustavissa 76 % (kuvio 4) poikasten ravinnon ahvenista oli alle 20-senttisiä. Aikuisten merimetsojen ravinnon sisältämien ahventen koon arviointi on erittäin vaikeaa otoliittien vatsassa tapahtuvan kulumisen takia. Voidaan kuitenkin olettaa aikuisten yksilöiden syövän isompia kaloja kuin poikasten.

29 Tästä huolimatta valtaosa merimetson syömistä ahvenista on kooltaan taloudellisesti merkityksettömiä. Merimetso syö myös jonkin verran kaloja kalanviljelylaitoksilta sekä istutuskaloja. Tammisaaressa tehdyssä ravinnonkäyttötutkimuksessa ei ravintonäytteistä kuitenkaan löydetty merkkiäkään lohikaloista (Itämeriportaali [viitattu 28.11.2007]). Samoin tätä työtä varten kerätyt ravintonäytteet eivät osoittaneet tutkimuskohteina olleiden merimetsojen syöneen tutkimusajankohtana ollenkaan lohikaloja, vaan ravinto näyttää painottuneen eniten saatavilla oleviin kalalajeihin.

30 LÄHTEET Kirjallisuus Asanti, Timo & Rusanen, Pekka 2006. Pitääkö merimetson kannankehitystä rajoittaa? Kalastaja-lehti 12/2006, 6-7 Grémillet, David; Enstipp, Manfred R.; Boudiffa, Maya & Liu, He 2006. Do cormorants injure fish without eating them? An underwater video study. Kottelat, Maurice & Freyhof, Jörg 2007. Handbook of European Freshwater Fishes. Lehikoinen, Aleksi 2002. Merimetson kannankehityksen ympäristövaikutukset Suomessa. Pro gradu. Helsingin yliopisto. Raitaniemi, Jari; Nyberg, Kari & Torvi Irmeli 2000. Kalojen iän ja kasvun määritys. RKTL. Rusanen, Pekka; Mikkola-Roos, Markku & Asanti, Timo 1998. Merimetso Phalacrocorax carbo musta viikinki; Merimetson kannan kehitys ja siihen vaikuttavat tekijät Itämeren piirissä ja Euroopassa. Suomen ympäristökeskus. Salminen, Matti & Böhling, Paula 2002. Kalavedet kuntoon. RKTL. Wheeler, Alwyne 1978. Key to the Fishes of Northern Europe. Frederick Warne. Sähköiset lähteet Merimetsokanta kasvanut puolella viime vuodesta. [viitattu 23.8.2007] Saatavissa: www.ymparisto.fi > Suomen Ympäristökeskus > Ajankohtaista > Tiedotteet > Tiedotteet 2007 Merimetsoseuranta. [viitattu 20.4.2008] Saatavissa: www.ymparisto.fi > Luonnonsuojelu > Lajien suojelu > Lajien seuranta > Merimetsoseuranta Kilpi, Mikael; Asanti, Timo; Eerola, Leena; Jordas, Kim; Niemi, Asko; Osara, Matti; Peuhkuri, Nina; Ålgars, Helena & Lehikoinen, Aleksi (2005). Merimetson kannanhoitosuunnitelma. Ympäristöministeriö. Saatavissa: www.ymparisto.fi Merimetso vakiinnuttanut asemansa. [viitattu 28.11.2007] Itämeriportaali. Saatavissa: http://www.itameriportaali.fi/fi/uutiset/uutisarkisto/2002/fi_fi/121/ Valokuvat Teppo Komulainen