SUOMALAISJUDOKOIDEN JA ARVOKILPAILUMITALISTIEN OTTELU- TYYLIEN VERTAILU JA SÄÄNTÖUUDISTUSTEN VAIKUTUS JUDON OTTELUOMINAISUUKSIIN

SUOMALAISJUDOKOIDEN JA ARVOKILPAILUMITALISTIEN OTTELU- TYYLIEN VERTAILU JA SÄÄNTÖUUDISTUSTEN VAIKUTUS JUDON OTTELUOMINAISUUKSIIN Marja Katajavuori Liikuntapedagogiikan syventävien opintojen tutkielma Kevät 2012 Liikuntatieteiden laitos Jyväskylän Yliopisto

TIIVISTELMÄ Katajavuori, Marja. 2012. Suomalaisjudokoiden ja arvokilpailumitalistien ottelutyylien vertailu ja sääntöuudistusten vaikutus judon otteluominaisuuksiin. Liikuntatieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, 118 s. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomalaisten judokoiden otteluominaisuuksia ja verrata heidän ottelutapaansa maailman parhaimpien judokoiden ottelutyyleihin. Judon kilpasääntöjä muutettiin vuosina 2009 ja 2010, joten uusimpien ottelunauhoitteiden perusteella päivitettiin lisäksi nykyinen lajinkuva. Tutkimus kuuluu osaksi Suomen judoliiton valmennuksen kehittämisprojektia. Pyrkimyksenä on päästä kehittämään suomalaista judovalmennusta suomalaisjudokoiden tekniikka- ja taktiikkaominaisuuksia tavoitteena saada Suomi takaisin mitalistimaiden joukkoon. Kohdejoukkona olivat 8 eri sarjoissa (N-52 kg, N-63 kg, M-60 kg, M-66 kg, M-81 kg ja M-90 kg) kilpailevaa suomalaisjudokaa ja heidän painoluokkiensa ulkomaalaisia vastustajia. Analysoiduista otteluista 30 oli naisten sarjoista, 42 miesten sarjoista. Yhteensä tutkittiin 89 judokan ottelutyyliä. Tutkimusaineistona käytettiin vuoden 2009 ja 2010 arvokilpailuotteluita (vuoden 2009 Euroopanmestaruus- ja maailmanmestaruuskilpailut sekä vuoden 2010 maailman cup-ottelut). Vertailun vuoksi on analysoitu myös muutama vanhoilla säännöillä (ennen vuotta 2009) käyty ottelu. Tutkimuksen pohjaksi on kuvattu lajin olemus ja säännöt, motorisen harjoittelun perusteet sekä lajianalyysin tekeminen. Tutkimus on kuvaileva otteluanalyysi videomateriaalin pohjalta. Tulosten mukaan suomalaisjudokoiden tekniikkavalikoima osoittautui laajaksi, mutta toimivien heittojen osuus oli sarjojen kärkinimiä alempi. Kansainvälisissä judo-otteluissa voittoheitto tehtiin useimmiten selkeästi painopisteen alapuolelle menevällä käsi- tai uhrautumisheitolla. Suomalaisjudokat osoittautuivat heikoiksi mattojudossa. Analysoiduissa otteluissa ei suomalaisten osalta matossa toteutettu yhtäkään pistesuoritusta. Uudistuneet judosäännöt ovat vähentäneet mattojudon osuutta entisestään. Otteluiden pituudet ovat lyhentyneet ja isojen pistesuoritusten määrä otteluissa on lisääntynyt. Tutkimus osoitti, että suomalaisjudokoiden tulee panostaa muutamaan toimivaan mattotekniikkaan, erityisesti pystyjudosta mattoon jatkuttaessa. Naisten harjoittelussa tulee keskittyä heittojen loppuun viemiseen. Psyykkisen puolen harjoittelussa tulee rohkaista riskien ottamiseen. Yli puolet otteluista ratkaistaan ennen otteluajan päättymistä ipponilla. Judokan tulisi aina pyrkiä itse olemaan ensimmäisenä täydellisen heiton suorittaja. Avainsanat: lajianalyysi, motoriikka, tekniikka, taktiikka, taito, judo

SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ... 2 JOHDANTO... 6 1 JUDO URHEILULAJINA... 8 1.1 Lajin synty... 8 1.2 Ottelutyylin luominen... 9 1.3 Judotekniikat... 10 1.3.1 Pystyjudo... 10 1.3.2 Mattojudo... 14 1.4 Säännöt... 14 1.4.1 Kilpailupuitteet... 15 1.4.2 Otteluaika... 15 1.4.3 Pisteytys... 15 1.4.4 Rangaistukset... 17 2 VUOSINA 2009 JA 2010 KÄYTTÖÖN OTETUT OTTELUSÄÄNTÖJEN MUUTOKSET... 18 3 LAJIANALYYSIN TEKEMINEN... 20 4 JUDO-OTTELUN KUORMITTAVUUS... 23 4.1 Kestävyysominaisuudet... 23 4.2 Voima- ja nopeusominaisuudet... 24 4.3 Liikkuvuusominaisuudet... 25 4.4 Psyykkiset ominaisuudet... 25 5 JUDON MOTORISET TAITO-OMINAISUUDET... 28 5.1 Avoimet ja suljetut taidot... 29 5.2 Tasapaino... 30 5.2.1 Biomekaniikan lait... 31

5.2.2 Fysiikan lait... 32 5.4 Taidon oppiminen... 35 5.4.1 Taidon oppimisen loogisuus... 37 6 TAKTIIKAT... 41 7 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT... 44 8 TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT... 45 8.1 Tutkimuksen kohdejoukko... 45 8.2 Tutkimusaineiston keruu... 49 8.3 Materiaalin analysointi... 50 8.3.1 Ottelijaprofiilit... 50 8.3.2 Aikatekijät... 51 8.4 Validiteetti... 51 8.5 Reliabiliteetti... 52 8.6 Tilastolliset analyysit... 52 9 TULOKSET... 53 9.1 Otteluaika, aktiiviset jaksot ja taukojen pituudet... 53 9.2 Varoitukset... 57 9.3 Heittoyritykset... 58 9.4 Pistesuoritukset... 60 9.5 Uusien ja vanhojen ottelusääntöjen vertailu... 67 9.6 Ottelijoiden profiilit... 71 9.6.1 N-52 kg:n sarjan otteluprofiilit... 72 9.6.2 N-63 kg:n sarjan otteluprofiilit... 74 9.6.3 M-60 kg:n sarjan otteluprofiilit... 75 9.6.4 M-66 kg:n sarjan otteluprofiilit... 76 9.6.5 M-81 kg:n sarjan otteluprofiilit... 77 9.6.6 M-90 kg:n sarjan otteluprofiilit... 78 9.6.7 Yhteenveto suomalaisjudokoiden ja sarjamestareiden otteluprofiileista... 80 10 POHDINTA... 81

10.1 Aikatekijät ja energiantuotto... 81 10.2 Katkoja aiheuttavat tekijät... 83 10.3 Varoitukset... 84 10.4 Tekniikkayritykset... 85 10.4.1 Yritysfrekvenssi... 87 10.4.2 Tekniikoiden tuomat pisteet... 89 10.4.3 Pisteitä tuoneet heitot... 90 10.4.4 Vasta - ja kombinaatiotekniikat... 91 10.5 Uusien sääntöjen vaikutukset judo-ottelun rakenteeseen... 92 10.6 Menestyksekkään judokan profiili... 94 10.6.1 Suomalaisjudokoiden tarvittavan harjoittelun painopisteet... 96 10.6.2 Maakohtaiset erot menestyksen tavoittelussa... 99 10.7 Motorinen harjoittelu... 99 10.8 Tilastointi ja virhelähteet... 101 10.8.1 Tulosten yleistettävyys... 102 10.8.2 Materiaalin valinta... 102 10.9 Tulevaisuuden näkymät... 103 LÄHTEET... 105 LIITTEET... 113

JOHDANTO Judo on maailman levinnein ja harrastajamääriltään suurin kamppailulaji. Olympialajien joukossa judo on viidenneksi suurin laji kansainvälisen liiton 199 jäsenmaan lukumäärällä mitattuna. Olympialajiksi judo valittiin vuonna 1964 (Ohlenkamp 2006, 15). Suomen Judoliiton rekisterin mukaan Suomessa seuroja on 121 ja harrastajia noin 12500 (Laaksonen 2009, 79; Suomen Judoliitto 2011c). Vuoden 2008 Olympia- ja vuoden 2009 sekä 2010 maailmanmestaruuskilpailutuloksiin pohjautuen Japani hallitsee judomestaruutta. Kiina, Etelä-Korea, Ranska ja Hollanti asettuivat mitalitilastojen kärkipäähän. Ensimmäinen suomalainen olympialaisiin osallistunut judoka oli Simo Akrenius, joka otteli Münchenissä vuonna 1972. Tämän jälkeen Suomesta on lähetetty edustajia olympialaisiin, mutta judomitaleita Olympialaisista Suomella ei toistaiseksi ole. (Laaksonen 2009, 78; Suomen Judoliitto 2011b.) Pyyntö otteluprofiileihin painottuvan lajianalyysin päivittämiseen tuli Suomen Judoliitolta, päävalmentaja Mika Mukkulalta. Jokaisella urheilulajilla on omat piirteensä sekä itse lajisuoritukseen että urheilijalta vaadittavien ominaisuuksien osalta. Lajianalyysin avulla seurataan ja tulkitaan parhaiden urheilijoiden ominaisuuksia ja suorituskykyä sekä kilpailusuorituksen urheilijalle asettamia vaatimuksia. Vertailemalla urheilijan suorituksia suhteessa lajin huippujen suorituksiin nähdään yksilölliset kehitystavoitteet. (Sterkowicz, Lech & Almansba 2007; SVUL 1993b, 10.) Jotta työstä hyötyisivät myös muutkin kuin judon ammattilaiset, on tutkimuksen pohjana aluksi esitelty judo lajia tuntemattomille lukijoille. Seuraavaksi tutkimus syvenee teoriatietoineen enemmän lajista kiinnostuneille ja lajin huippuosaajille. Lajianalyysiosiossa teksti etenee yhä yksityiskohtaisempiin ja syvempiin aiemmin löydettyihin tutkimustuloksiin. Teoriaosuus tukee itse tutkimusta, joka on tehty Suomen ja kansainvälisen tason huippujudokoille. Olen itse kilpaillut judossa SM-tasolla nuorissa ja aikuisissa vuosina 1997-2003. Riittävä lajituntemus ja kilpailukokemus mahdollistavat oleellisten ilmiöiden tutkimisen ja tulosten analysoimisen.

7 Urheilulajit jaetaan yleisellä tasolla yksittäisen maksimisuorituksen lajeihin, intervallilajeihin ja taitolajeihin. Näistä kategorioista judo täyttää intervallilajien kriteereitä; tehon perustana toimii voima ja nopeus, ja laji tuottaa maitohappoa. Jako ei kuitenkaan ole täysin yksiselitteinen. Taitolajiksi perustellaan laji, jossa fyysinen kunto ei ole ratkaisevinta. Sen sijaan toistojen kautta saatu automaatiotaso on avainasemassa. Judossa voi pärjätä myös taitosuorituksella. Jos jokin tekniikka on hiottu hyvin toimivaksi, voidaan ottelu voittaa, ennen kuin omat fyysiset ominaisuudet joutuvat ratkaisuasemaan. Taidon merkitystä judossa lisää vastustajien erilaisuus taitojen tulee olla avoimia eli muunneltavissa olosuhteiden mukaan. Tässä työssä keskityn siten judon fyysisyydestä huolimatta tarkkailemaan judoa taitolajin näkökulmasta. Lajitaito on tekijä, joka erottaa fyysisesti hyvät urheilijat lopulta toisistaan. Hyvä motoriikka helpottaa huippunopeudella ja haastavissa olosuhteissa tehtäviä tekniikoita ja on siten perusta lajitaidolle. Motoriseen taitoon on keskitytty työssä laajimmin. (SVUL 1993b, 30.) Tämän hetken menestyneimpien suomalaisten judokoiden otteluvideoista tarkkailtiin taito-, tekniikka- ja taktiikkaominaisuuksia ja määriteltiin aikajaksojen määrät ja pituudet, käytetyt tekniikat sekä eroavaisuudet sarjojen ja ottelijoiden välillä. Tätä tutkielmaa tullaan hyödyntämään käytännön huippuvalmennuksessa. Tuloksia käytetään suomalaisottelijoiden vahvuuksien vahvistamiseksi ja heikkouksien huomioimiseksi sekä harjoittelun kohdistamisessa kunkin vastustajan ottelutyyliä vastaan. Muuttuneet säännöt pakottavat ottelijoita muuttamaan ottelutyyliään katsojaystävällisemmäksi, eli entistä turvallisemmaksi, dynaamisemmaksi, aktiivisemmaksi ja teknisemmäksi. Ottelijoiden analysoimisen lisäksi tässä tutkielmassa tarkastellaan, ovatko viimeisimmät sääntömuutoksen ohjanneet lajia haluttuun suuntaan.

8 1 JUDO URHEILULAJINA 1.1 Lajin synty Judo, kuten moni muukin kamppailulaji on lähtöisin Japanista, missä samuraiden vaikutus kulttuuriin on ollut hyvin suuri. Judon perustaja on Jigoro Kano (s. 1860) (Ohlenkamp 2006, 12.) Jigoro Kano tutustui itsepuolustusmielessä vuonna 1875 ju-jutsuun, josta hän kiinnostui heti suunnattomasti. Kanon opettaja oli sitä mieltä, että perinteisessä liikesarjaharjoittelussa, eli katassa ei Kano tulisi kilpailuissa pärjäämään. Niinpä Kanolle kohdistetussa opetuksessa korostui otteluharjoittelun eli randorin merkitys. Tällä oli suuri vaikutus judon tyylisuunnan kehittymiseen. (Kyllönen 2003, 19.) Kanon kehittyessä taidoissaan mestarin tasolle, alkoi hän kuitenkin epäillä lajin vaaratilanteita (SVUL 1993a, 1). Hän erotti oppimastaan kaikki vaaralliset liikkeet ja siirsi ne suoritettavaksi vain kataan. Siten otellessa oli mahdollista kohdistaa jäljelle jääneet turvalliset tekniikat täydellä voimalla vastustajaan. Randorin kehittäminen mahdollisti harjoitusmuodon, jossa tekniikoiden lisäksi pystyttiin vertailemaan ottelijoiden fyysistä olemusta. (Kyllönen 2003, 6; Ohlenkamp 2006, 12.) Vuonna 1886 Japanin poliisivoimat järjesti suuret kilpailut. Niihin kutsuttiin kaikki jujutsu-koulut, jotta nähtäisiin, mitkä koulukunnat olisivat voitokkaita. Kanon Kodokanin judokoulu osoitti paremmuutensa voittamalla 13 ottelua kaikkiaan 15 ottelusta. Japanin hallitus ja kamppailulajeja valvova elin tunnustivat tällöin Kanon uuden lajin. (Lewis 1998, 92.) Kano nimesi lajin judoksi, joka tarkoittaa pehmeää tietä (Butcher 2001, 10; Jones 2005; Österman 1991, 133). Judokan taso osoitetaan vyön värillä hänen edetessään kyu- eli oppilasasteiden läpi: valkoinen vyö (6. kyu), keltainen (5. kyu), oranssi (4. kyu), vihreä (3. kyu), sininen (2. kyu) ja ruskea (1. kyu). Tämän jälkeen siirrytään mustaan vyöhön ja dan-asteisiin. (Marwood 1992, 10; Lewis 1998, 93.) Musta vyö on symboli perustekniikoiden osaamisesta ja opettajan tasolle pääsemisestä. Mustia vöitä on kymmenen astetta, ja näiden suorittaminen on selvästi pidempikestoista kuin värillisten vöiden suorittaminen. Kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen danin judoka käyttää punavalkoista vyötä. (Ohlenkamp 2006, 18.) Periaatteessa daneja on kyllä mahdollista suorittaa 12. daniin saakka, mutta 12. dan on vain judon perustajalla Jigoro Kanolla (Lewis 1998, 93).

9 1.2 Ottelutyylin luominen Yksi judon vanhoista perusteoksista määrittelee judon harjoittelun selkeästi: judon harjoittelu jaetaan kataan ja randoriin. Katassa harjoitellaan lajia muodollisesti liikesarjoin, jotka sisältävät erityisesti heittoja, hallintaotteita ja hyökkäyksiä arkoihin paikkoihin. Randori on puolestaan vapaampaa harjoitusta, jossa muodollisesti opitut tekniikat yhdistyvät ottelunomaisuuteen ja fyysisen kunnon harjoittamiseen. Lajitekniikkaan sisältyy heittoja, sidontoja, käsilukkoja ja kuristuksia. (Lammi, 1979, 19.) Ottelutyylin luomisessa ehdottomasti tärkein osuus on randoriharjoittelulla. Randorissa pystyy erehdyksen ja onnistumisen kautta arvioimaan omia kykyjään kilpailun kannalta suotuisimmassa olosuhteessa. Randorin perusidea on uskaltaa otella rentona tuhlaamatta liikaa energiaa turhalla voimankäytöllä. Tavoite on löytää taidon ja ajoituksen sopusointu. Pariksi on suositeltavaa valita itseään taitavampi judoka, jolle tekniikoita tulee yrittää pelkäämättä mahdollista omaa kaatumista. Randorissa ei nimittäin ole voittajaa ja häviäjää. Toiselle harjoitusparina oleminen tulee siis ottaa samalla omaa kehittymistä tukevana harjoituksena. Tällöin on mahdollista tutkailla toisen hyökkäyksiä ja aistia omia heikkouksia puolustautuessa hyökkäyksiin. Muutenkin harjoittelu on aina molemmille kehittävää. Kun toinen hyökkää, oppii toinen puolustamaan. (Ohlenkamp 2006, 25-26, 35, 37.) Koska judossa kilpaillaan ja harjoitellaan aina toista judokaa vastaan, opitaan vastustajalta paljon. Harjoitusvastustajien määrä tulisi siten olla suuri. Judossa on nimetty tietyt perustekniikat, mutta näistä jokaisesta on paljon variaatioita. Perustekniikkaa tulee vaihdella vastustajan sekä omien ominaisuuksien, kuten heikkouksien, vahvuuksien, koon, nopeuden ja liikkumistyylin mukaan. (Ohlenkamp 2006, 9.) Harjoittelulla ja kilpailukokemuksella kehitetään myös henkisiä voimavaroja. Kilpailun tavoite on voitosta tai häviöstä huolimatta olla motivaattori ja harjoitusärsyke, joka kasvattaa luonnetta seuraavia koitoksia kohtaan. (Ohlenkamp 2006, 15-16.)

10 1.3 Judotekniikat Kilpajudotekniikat jaetaan kahteen pääryhmään: heittoihin ja mattotekniikoihin. Lisäksi kataan kuuluu historiallisia liikkeitä, kuten lyöntejä ja potkuja sekä tekniikoita miekkaa ja puukkoa käyttäen. Heittoja on Kodokanin mukaan 67 perustekniikkaa. Heittotekniikat jaetaan seisaaltaan tehtäviin tekniikoihin ja oman kaatumisen vaativiin uhrautumisheittoihin. Seisaaltaan tehtävät heitot jaetaan vielä kolmeen ryhmään: lonkka-, käsi- ja jalkaheittoihin. Ryhmät on nimetty sen mukaan, millä kehon osalla on suurin merkitys välitettäessä voimaa vastustajaan. Uhrautumisheitot jaetaan joko selältään tai kyljeltä tehtäviin heittoihin. Mattotekniikat ovat sidontoja, käsilukkoja ja kuristuksia. (Marwood, 1992, 19; Ohlenkamp 2006, 39-40, 129.) 1.3.1 Pystyjudo Pystyjudo tarkoittaa judoliikkumista, jonka tavoitteena ovat heitot. Kano jakoi heitot osavaiheisiin: asento, ote, liikkuminen tai liikuttaminen, horjutus, kääntyminen, sisääntulo ja itse heittoliike (kuva 1). Heiton aikana heittäjä (tori) säilyttää kontrollin heitettävään (ukeen) varmistaen tällä, ettei uke loukkaa itseään. Kaikkia osavaiheita ei jokaisessa heitossa välttämättä nähdä. Hyvä horjutus on joka tapauksessa heiton perusta. Horjutus nousi tärkeään rooliin judon muuttuessa ju-jutsusta omaksi lajikseen. (Imamura, Iteya, Hreljac, & Escamilla 2007; Myllylä ja Pilviö 1995, 44; Ohlenkamp 2006, 33.) KUVA 1. Judoheiton kolme viimeistä vaihetta; horjutus, sisään astuminen, heitto (Imamura ym. 2007, 16). Asento. Judoon vaikutteita antaneen sumon peruste on kerätä massaa lantioon ja reisiin, jotta painopiste olisi mahdollisimman alhaalla (Fält, Iteya, Hreljac & Escamilla 2002, 30; Kyllönen 2003, 6). Judonkin periaate on pitää painopiste mahdollisimman alhaalla. Mitä alempana oma painopiste on, sitä alemmaksi vastustajan tulee päästä. Heitto onnistuu vain pääsemällä heitettävän painopisteen alapuolelle. (Ohlenkamp 2006, 57.)

11 Ote. Tärkeintä on saada vastustajasta ote, jolla ottelua pystyy dominoimaan. Ideaalitapaus olisi heittää heti. Mikäli heittäminen ei ole mahdollista, tulee ainakin oma ote pyrkiä pitämään. Perusotteessa toisen käden ote on vastustajan kauluksessa ja toinen hihassa. Heitot tulee kuitenkin pystyä tekemään monenlaisista otteista, koska vastustajakin haluaa ottaa lempiotteensa. Mitä leveämpi ote on, sitä helpompi vastustajan on hyökätä. Siten lähellä vastustajan keskilinjaa, tasaisesti molemmilla puolella oleva perusote toimii hyvin myös puolustavana otteena ja tasapainon säilyttäjänä. Rentoutta saa lisää ottelemalla kyynärpäät lähellä vartaloa. Silloin kädet ovat kaikista voimakkaimmat. (Ohlenkamp 2006, 26,46.) Heittotilanteeseen pääsy edellyttää pitävän otteen saamista vastustajasta ja vastustajan saamista heiton kannalta edulliseen asemaan. Tärkeää onkin harjoitella otteen hakemista ja heittopaikkaan pääsyä eri otteilla ottelevia vastustajia vastaan. Jokaista perustyyliä vastaan kilpailijalla tulisi olla polku, miten omaan heittotekniikkaan päästään. Yleisimmät otevariaatiot voidaan jakaa migi- ja hidariperusotteisiin (oikean ja vasemman puolen ote) sekä migi- ja hidariniskaotteisiin. Ote rajaa myös vastustajan käyttämät heittotekniikat. Otteet rakennetaan usein puolustuksen kautta, jolloin vastustajan ennalta vahvaksi tiedetty tekniikka tehdään vaikeaksi suorittaa otekontrollin avulla. Toinen vaihtoehto on suora hakeminen, jolloin haluttu ote haetaan suoraan esimerkiksi vastustajan niskasta. (Mukkula 2005, 30.) Liikkuminen. Kädet toimivat vastustajan liikkeen aistijana, näköaisti on liian hidas. Käsien aistimiin liikkeisiin reagointi tulisi oppia refleksinomaiseksi. Katse on kuitenkin hyvä pitää vastustajan vyötärön kohdalla, sillä usein käsien ja jalkojen liikkeet jäävät vajavaisiksi, mutta lantion liike näyttää, minne vastustaja on liikkumassa. Usein heitto suoritetaan, kun vastustaja on jo menettänyt tasapainonsa. Sen sijaan se tulisi suorittaa samalla hetkellä, kun tasapainoa ollaan menettämässä. Suurin virhe on antaa jalkojen liikkua ennen vartaloa, sillä tasapaino on hyvä vain, jos jalat ovat suoraan lantion alapuolella. Vastustajaa horjuttaakseen on mahdollista esimerkiksi pyrkiä itse pyörimään oman akselinsa ympärillä pienillä askelilla pitäen omia käsiään vipuvarsina, jotka pyörittävät vastustajaa isomman kehän ympäri. Näin vastustaja todennäköisesti sortuu virheeseen, jossa jalat joko menevät ristiin, nousevat ilmaan tai liikkuvat ennen lantiota. (Ohlenkamp 2006, 46-48.)

12 Horjuttaminen. Useissa heitoissa horjutusvaihetta ja sisään astumisvaihetta ei pysty erottamaan toisistaan. Horjutusvaiheessa vaihtelevat työntö- ja vetovaihe. Työnnön avulla saadaan vastustaja jäykäksi hänen yrittäessään vastustaa työntöä kaikin voimin. (Imamura 2007.) Heittoyritystä voidaan myös käyttää horjutuksena. Tämä tarkoittaa, ettei ensimmäisen heiton tarkoituskaan ole olla kuin vain suunnanmuuttaja ja hämääjä. Tällaisia heittoyhdistelmiä kutsutaan kombinaatioiksi. Imamura ym. (2007) saivat tutkimuksissaan parhaita onnistumistuloksia heitoista, joissa ennen varsinaista heittoa oli jo horjutettu vastustajaa haluttuun suuntaan samankaltaisten heittojen horjutuksilla, ja sitten vasta suoritettu lopullisen heiton lentovaihe. Vastustajan horjutus on mahdollista kääntää omaksi edukseen vain reagoimalla vastustajan työntöön tai vetoon tarkoitettua nopeammin. Tällöin pääsee itse niin sanotusti hyppäämään liikkeen eteen ja voi kohdistaa vastustajan tuottaman voiman häntä itseään vastaan. (Ohlenkamp 2006, 50.) Pakottamalla vastustaja olemaan varuillaan useampaan vaihtoehtoon kerrallaan, pidennetään vastustajan reaktioaikaa (Schmidt & Wrisberg 2008, 31; Watanabe & Avakian 2001, 31-33). Heiton horjutusvaihe vaatii tositilanteessa harjoitusolosuhdetta enemmän voimaa. Tällöin käyttöön on otettava koko vartalon voima. Harjoitustilanteessa, jossa vastustaja ei vastusta heittoa, on vastaavasti mahdollisuus kääntyä heittoon sisään jo samanaikaisesti, jolloin selkeästi vähennetään vastustajan reaktioaikaa. (Imamura ym. 2007.) Oikean horjutuspaikan löytämistä tulee yrittää lukea vastustajan liikkeistä (Ohlenkamp 2006, 26). Kääntyminen. Heittoihin sisään meneminen on heittäjälle haastavin vaihe, sillä samalla kun pyrkii ylläpitämään toisen epätasapainoa, tulisi oma tasapaino säilyttää. Askelien tulee olla todella nopeita ja tarkkoja. Kääntyvissä heitoissa voiman tulisi ehdottomasti tulla ennemmin koko vartalon kiertomomentista kuin vain käsistä. (Ohlenkamp 2006, 52.) Astumalla heittoon sisään, vastustajan kehon ollessa jäykkä, saadaan heitosta kaikkein tehokkain romahtaahan vastustajan painopiste hetkessä siihen suuntaan, mihin heittäjä painopisteen haluaa putoavan (Imamura ym. 2007). Hiottaessa uutta tekniikkaa otteluun toimivaksi, heittoliike lopetetaan ennen lopullista heittovaihetta. Horjutuksen ja heittoon astumisen yhdistämistä kutsutaan uchikomiharjoitteluksi. Tarkoitus on saada lihasmuistiin liikerata turvallisen ja nopean tekniikan suorittamiseksi. Näin toistoja saadaan paljon, eikä tekniikan tarvitse vielä olla tyyli-

13 puhdas. Treenin ohessa judoka harjoittaa paljon liikeratoja myös itsenäisesti. Vetokumiharjoittelu voima- tai tasapainoharjoittelumielessä, heittonuket tai jalkaketteryysharjoitteet heittoon mentävien liikeratojen mukaisesti vaativat taitolajin mukaisesti 10000 oikeaa toistoa. Itsekseen harjoittelun jälkeen voi aloittaa harjoittelun parin vastustuksella ja viimeisenä vielä toteutettuna heiton randorin muuttuvissa olosuhteissa (Jaakkola 2010, 108-109; Ohlenkamp 2006, 17, 29). Heitto. Itse näkyvä heitto on vain liikkeen viimeistelyä. Tärkeintä tässä vaiheessa on pitää vastustajasta kiinni niin kauan, että heitto on tullut maahan. Ilman huolellista kiinnipitoa vastustaja voi muutenonnistua kääntymään heiton aikana asentoon, josta ei saa suortiuspisteitä. (Ohlenkamp 2006, 53.) Heittoihin on luonnollisestikin olemassa vastaheittoja. Vastustajaa voi jopa houkutella jäämällä tarkoituksella otolliseen asentoon, josta vastustajan lempitekniikka olisi suoritettavissa. Tällöin tulee kuitenkin olla valmiina blokkaamaan liike välittömästi omalla vastaheitolla. Pitää muistaa, että vastustajalla voi olla sama idea mielessä ja hän hyödyntää vastaliikkeen voimaa omaan heittoyhdistelmäänsä eli kombinaatioheittoonsa. Judossa valitettavaa on se, että jokaiseen liikkeeseen löytyy aina vastaliike. Niinpä jokainen hyökkäys voi periaatteessa ollakin puolustus ja jokainen puolustus olla hyökkäys. (Ohlenkamp 2006, 53-54.) Erityisesti uhrautumisheitoissa judoka asettaa itsensä vaaraan joutua heitetyksi. Heitto suoritetaan pyöräyttämällä vastustaja oman selälleen tai kyljelleen kaadetun vartalon yli. Uhrautuja ottaa tässä riskin, sillä vastustaja voi onnistua reagoimaan ja kääntämään heittäjän selälleen menon omaksi suorituksekseen. Uhrautumisheittoja tehdään kuitenkin paljon kilpailuissa, koska heitot eivät vaadi niinkään voimaa, vaan ne toimivat maan vetovoiman avulla. Menemällä vastustajan kehon alle, on myös mahdollista hyödyntää koko oman kehon voimavaroja. (Ohlenkamp 2006, 103.) Jalkaheitot sen sijaan on mahdollista tehdä kauempaa kuin muut heitot ja ne ovat siinä mielessä turvallisia. Jalkaheitot vaativat vain vähän voimaa ja siksi niitä on hyvä tehdä erityisesti painavammille vastustajille. Niitä voi myös käyttää häiritsevinä puolustustekniikoina tai raivaamaan tilaa muille omille heitoille. (Ohlenkamp 2006, 87.)

14 1.3.2 Mattojudo Jos heitto ei ole täyden kympin, eli ipponin arvoinen, jatketaan ottelua matossa. Matossa pyritään saavuttamaan vastustajan täydellinen hallinta ja sitä kautta voitto. Mattotekniikat jaetaan sidontoihin, käsilukkoihin ja kuristuksiin. Sidonnoissa vastustajaa pyritään hallitsemaan selällään. Käsilukot saa tehdä vain kyynärniveleen. Kuristukset tehdään käsillä, yleensä judopuvun kaulusta apuna käyttäen. Myös jalkoja voidaan joissakin tapauksissa käyttää lisäpuristuksen aikaansaamiseksi. Kuristuksissa ideana on joko pysäyttää veren virtaus aivoihin puristamalla valtimoita kaulan toiselta tai molemmilta puolilta tai pysäyttää ilman pääsy keuhkoihin painamalla keuhkoputkea. Verenkierron estäminen vaatii tieteellisten kokeiden mukaan kuusi kertaa vähemmän painetta kuin ilman kulun tukkiminen. Verisuoniin kohdistuvat paineet sattuvat vähemmän ja nämä kuristukset ovat myös turvallisempia. Vaikka kuristukset ovat tehokkaita, varsinkin judotaidottomille henkilöille, voitetaan harvat kansainväliset ottelut kuristuksilla. Tämä johtunee tehokkaista puolustuskeinoista. (Ohlenkamp 2006, 129-130.) 1.4 Säännöt Jigoro Kano on luonut judon säännöt, mutta niitä on muokattu useaan otteeseen. Ennen judossa ei ollut painoluokkia, eikä otteluissa aikarajoitteita. Vuonna 1964 oli kuitenkin jo kolme eri painoluokkaa. Lajin yleistyessä 1970-luvulla painoluokkia muodostettiin kahdeksan ja ottelun aikarajaksi päätettiin viisi minuuttia. (Ohlenkamp 2006, 27-28.) Kun painoluokkia lisättiin, saatiin lajiin runsaasti lisää kilpailijoita. Aiemmin ei kevyillä judokoilla ollut todellisia mahdollisuuksia menestyä painoluokattomissa kilpailuissa. Kokonaan painoluokattomat kilpailut eivät kuitenkaan vieläkään ole kadonneet, sillä judoperinteitä ylläpitävässä Japanissa on edelleen muutamia kilpailuita, jotka käydään painoluokattomina. (Judolehti Ippon 2008, 14.) Vuodesta 1964 alkaen judo on ollut olympialaji. Joka toinen vuosi Kansainvälinen Judoliitto järjestää lisäksi maailmanmestaruuskilpailut. Joka maalla on oma judoliittonsa, joka pitää kunkin maan ajan tasalla muuttuvista kansainvälisistä säännöistä. Judossa ei ole eri lajiliittoja tai koulukuntia, vaan koko kansainvälinen judoyhteisö toimii samoilla periaatteilla ja ottelusäännöillä. Näitä sääntöjä noudatetaan kaikissa kilpailuissa ympäri

15 maailman. Otteluita analysoimalla judoa kehitetään poistamalla vaarallisia tekniikoita. (Ohlenkamp 2006, 12, 28.) 1.4.1 Kilpailupuitteet Ottelualueen on pinta-alaltaan oltava vähintään 8m x 8m ja enintään 10m x 10m. Ottelualueen uloin reuna on punainen ja sitä kutsutaan vaara-alueeksi. Vaara-alueen ulkopuolella on kolmen metrin levyinen turva-alue. Ottelualueen keskellä neljän metrin päässä toisistaan ovat merkattuina ottelijoiden aloitus- ja lopetuspaikat. Ottelut alkavat aina, myös jokaisen katkon jälkeen, pystyasennosta. (IJF 2011.) Ottelu täytyy tapahtua ottelualueen sisällä. Jos molemmat ottelijoista ovat rajan ulkopuolella, suoritukset hylätään. Ulkopuolella oleminen tarkoittaa jaloista toisen, tai uhrautumisheitoissa yli puolen vartalosta olemista ottelualueen ulkopuolella. Jos heitto lähtee alueen sisältä ja jatkuu keskeytymättömänä ulkopuolelle saakka, hyväksytään heitto. Poikkeuksena pystyjudoon mattojudossa aktiivista tilannetta saa jatkaa niin kauan, kunnes mikään kehonosa ei enää ole ottelualueella. (IJF 2011.) 1.4.2 Otteluaika Judo-ottelu kestää aikuisilla viisi minuuttia, junioreilla neljä minuuttia. Jokaisen ottelun välillä on oltava vähintään 10 minuutin tauko. Ajanotto keskeytyy aina tuomarin keskeytettyä ottelun. Ottelu voi loppua ennen täyttä aikaa, mikäli toinen ottelijoista saa täydellisesti onnistuneen suorituksen eli ipponin. Jos otteluaika loppuu kesken sidontatilanteen, jatketaan otteluaikaa siihen saakka, kunnes sidonnasta tulee ippon, tai sidontaan jäänyt ottelija pääsee sidonnasta pois. Jos ottelupisteet ovat tasan otteluajan loputtua, jatketaan ottelua golden score -menetelmällä. Tämä tarkoittaa, että otteluaika alkaa uudestaan alusta ja ottelu päättyy ensimmäiseen pistesuoritukseen. (IJF 2011.) 1.4.3 Pisteytys Ippon. Ottelu päättyy aina, jos kilpailija suorittaa 10 pisteen arvoisen tekniikan, ipponin. Nämä täydet pisteet voi saada tekniikoista, joilla vastustajan on saanut heitettyä voimakkaan näköisesti selälleen, hänet on pystynyt pitämään 25 sekuntia sidonnassa, tai jos vastustaja luovuttaa eli taputtaa antautumisen merkiksi esimerkiksi sidonnasta, ku-

16 ristuksesta tai käsilukosta. Judon kilpailutilastot näyttävät, että vain harva pääsee sidonnasta pois, jos siitä ei ole päässyt pois ensimmäisen 25 sekunnin aikana. Siten ipponraja on vedetty tähän. (Ohlenkamp 2006, 118.) Jos vastustaja saa suurimman mahdollisen rangaistuksen, antaa tämä myös toiselle ottelijalle ipponin arvoisen voiton. Jos ottelija saa kaksi waza-aria, eli kaksi kertaa seitsemän pisteen suoritusta, lasketaan nämä yhteen ipponin arvoiseksi suoritukseksi. (IJF 2011.) Waza-ari. Seitsemän pisteen suoritukseksi, eli waza-ariksi, lasketaan heittosuoritus, joka on lähes täydellinen, mutta siitä uupuu yksi ipponheiton kolmesta kriteeristä: selkeä selälleen laskeutuminen, voima tai nopeus. Mattojudossa waza-arin voi saada pitämällä sidontaa yli 20, mutta kuitenkin alle 25 sekuntia. Waza-arin voi myös saada vastustajan keräämien kolmen pienen varoituksen avulla. (IJF 2011.) Yuko. Viiden pisteen suorituksen eli yukon saa heitosta, joka on kontrolloitu, mutta siitä uupuu kaksi ipponheiton kolmesta kriteeristä. Mattojudossa yukoon tarvitaan 15-19 sekunnin sidonnassa pito. Kahdesta vastustajan pienestä varoituksesta kertyy ottelijalle yukon arvoinen suoritus. (IJF 2011.) Koka. Kolmen pisteen suoritus eli koka on heitto, jossa vastustajalla osuu olkapää, reidet tai takapuoli maahan. Heiton tulee olla vauhdikas ja voimakas. Mattojudossa 10-14 sekunnin pituinen sidonta oikeuttaa kokaan. Vastustajan pienestä varoituksesta on myös mahdollista saada itselle koka. Koka poistettiin uusista säännöistä. (IJF 2011; Suomen judoliitto 2009.) Ei ole väliä, kuinka monta kokaa tai yukoa saa, sillä ne eivät kerrytä yhteenlaskettua pistesaldoa. Esimerkiksi kerran suoritettu viiden pisteen heitto on arvokkaampi kuin kymmenen kolmen pisteen suoritusta yhteensä. Heittosuoritukset, joissa vastustaja tulee alas polvilleen, vatsalleen tai käsilleen, eivät anna ollenkaan pisteitä. Ne jäävät arvosteluun samalla tavoin aktiivisuusosoituksina kuin muutkin hyökkäykset. Mahdollisessa tuomariäänestyksessä näillä osoituksilla on merkitystä. Samalla tavoin alle kymmenen sekunnin sidonta on vain merkki aktiivisuudesta. (IJF 2011.)

17 1.4.4 Rangaistukset Rangaistuksia on sekä pieniä että suuria. Pieni rangaistus on nimeltään shido ja se kerryttää pisteitä heittopisteiden mukaisesti siten, että ensimmäisestä shidosta vastustaja saa pistetililleen kokan, toisesta shidosta yukon, kolmannesta waza-arin ja neljännestä lopulta ipponin. Edelliset rangaistuksista saadut pisteet pyyhkiytyvät pois ja vain suurin pistemäärä jää voimaan. Pieni varoitus annetaan valehyökkäyksestä tai huonosta yrityksestä. Huonoilla yrityksillä voi usein olla tarkoitus saada vastustaja mattoon, jos kokee itse olevansa vahvempi mattojudoka. Pieni varoitus tulee myös otteettomuudesta, jolla tahallaan pyritään hidastamaan ottelua. Jatkuva selkeästi puolustava asento, ottelualueen ulkopuolella toimettomana seisominen tai vastustajan rajan yli työntäminen ilman heittoyritystä aiheuttaa rangaistuksen. Judoon ei sisälly potkuja eikä lyöntejä, joten välittömästi, jos otetta yritetään rikkoa potkimalla tai vastustajan kasvoihin osutaan kädellä tai jalalla, rangaistaan teosta. (IJF 2011.) Iso rangaistus, nimeltään hansoku-make, tarkoittaa ottelusta poistamista ja sen saa yleensä vain epäasiallisesta käytöksestä tai vaarallisista tekniikoista. Tästä rangaistuksesta vastustaja saa suoraan tililleen ipponin. Hansoku-maken saanut ottelija ei saa enää jatkaa turnauksessa. (IJF 2011.)

18 2 VUOSINA 2009 JA 2010 KÄYTTÖÖN OTETUT OTTELUSÄÄNTÖJEN MUU- TOKSET Uudet judon kilpailusäännöt tulivat isohkoine muutoksineen käyttöön 1.1.2009 alkaen. Vielä 1.1.2010 otettiin käyttöön muutama lisäsääntö kuluneen vuoden kokemuksien pohjalta. Ottelusääntöjä on joko muokattu aiemmista säännöistä, tai tilalle on kehitetty täysin uusia sääntöjä. Säännöt ovat Kansainvälisen Judoliiton käytäntöön panemat ja niitä noudatetaan kaikissa kansainvälisissä kilpailuissa. Suomi käyttää samoja sääntöjä myös kotimaan kilpailuissa. (Sertic, Sterkowicz & Vuelta 2009; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.) Säännöt ovat kilpailijan kannalta entistä tiukemmat ja erityisesti aktiivisuuteen patistavat. Nykyjudo ei salli yli 5-10 sekunnin passiivisen judon jaksoja. Siten pelkällä puolustavalla tyylillä ei ole mahdollisuutta voittaa. (Sertic ym. 2009.) Kilpailijan kannalta oleellisia sääntömuutoksia ovat jaloissa roikkumalla suoritettujen heittojen poistuminen ja heittomahdollisuus vain normaalista käsiotteesta. Lievennyksenä ottelun keskeytyksiä on vähennetty, jotta liikkeen jatkuvuutta kombinaatioineen ja vastaheittoineen olisi enemmän. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.) Pienimmän pistesuorituksen, kokan, pois ottaminen. Entinen koka, kolme pistettä jätetään julistamatta. Kyseiset kaadot ja sidontahallinnat huomioidaan kuitenkin hanteissa eli tuomariäänestyksessä, ottelun loppuessa tasapisteisiin. Heitoissa viiden pisteen suoritus voidaan antaa nykyisin hieman entistä kevyemmin perustein pienemmän heittopistemäärän puuttuessa. Ensimmäinen, kolmen pisteen varoitus, on edelleen olemassa, mutta ilman näkyviä pisteitä. Rangaistuksia on edelleen neljä, joista toinen, kolmas ja neljäs tuo vastustajalle pisteitä viiden, seitsemän ja kymmenen pisteen verran. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.) Golden score. Jatkoaika on lyhennetty viidestä minuutista kolmeen minuuttiin. Tuomarit laskevat aktiivisuus- ja passiivisuustekijät (pisteitä tuottamattomat heittoyritykset ja varoitukset) molemmilta otteluajoilta, vain aika nollataan. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009.)

19 Dynaaminen raja. Ottelijoiden annetaan otella ja heitä arvostellaan niin kauan, kuin jommankumman ottelijan jokin ruumiinosa on ottelualueen sisällä. Toiminnaksi lasketaan tekeminen, jossa kilpailijoilla on ote toisistaan ja jossa heidän liikkumisensa on aktiivista. Itse tekniikan toteuttaminen ei ole välttämätöntä aktiivisuuden laskemiseksi, mutta hyökkäyksen on oltava mahdollinen. Myös suoja-alueella eli virallisen kilpaalueen ympäröivällä tatamilla aktiivinen kilpailija saa otella niin kauan kuin kumman tahansa ottelijan joku ruumiinosa koskettaa virallista ottelualuetta. Alkuperäisen hyökkäyksen jälkeen pisteet julistetaan kaikista seuraavista kombinaatioista tai vastaheitoista, vaikka molemmat ottelijoista olisivat jo suoja-alueella. Jos viivyttelyä tai katkoja aktiivisuudessa on havaittavissa, katkaistaan otteluaika. Säännön lieventymisen tarkoituksena on mahdollistaa liikkeen jatkumista ja dynaamisuutta. Tuomareiden on oltava entistä tarkempia turvallisuusriskeistä, joita alueen ylimeno voi aiheuttaa. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.) Rangaistukset. Negatiivisesta judosta rangaistaan entistä tiukemmin. Yli viisi sekuntia kestäneestä vääränlaisesta käytöksestä, kuten passiivisuudesta oman otteen haussa, vastustajan otteen hakemisen estämisestä ja passiivisesta, yleensä linkkumaisessa asennossa tapahtuvasta ottelutyylistä tulee rangaista. Toistuvista rikkeistä rangaistaan jopa nopeammin (4-5 sekuntia). Tarkoituksena on pyrkiä välttämään painimista ja painityylisten tekniikoiden lisääntymistä. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.) Huonot yritykset. Sukeltamista jalkoihin, tai polville pudottautumista ilman selvää yritystä ei sallita. Syynä näihin valeyrityksiin voi olla vain halu päästä pystyjudosta mattojudoon. Ero puolustukseen tai epäonnistuneeseen oikeaan hyökkäykseen tulisi pystyä näkemään. Ottelija ei saa tarttua ennen heittoyritystään vastustajan lahkeeseen. Sen sijaan jo alkanutta heittoyritystä saa tehostaa lahjeotteella, jos kyseessä on heittoyhdistelmä. Suorasta hyökkäyksestä käsillä vyön alapuolelle annetaan suoraan suurin varoitus, hansoku-make (vastustajalle ippon). Vastaheitoissa saa tarttua vastustajan vyötärön alapuolelle, mikäli ottelijoiden vartalot ovat yhdessä. (IJF 2011; Suomen Judoliitto 2009; Suomen Judoliitto 2011a.)

20 3 LAJIANALYYSIN TEKEMINEN Lajista saadaan tietoa seuraamalla kilpailusuorituksesta suorituksia, kestoja, vaiheita, tekniikkaa ja energiantuottoa. Seuranta koostuu testeistä, tekniikka-analyyseista, energiantuoton mittaamisesta sekä tietenkin itse urheilijan sopeutumisesta harjoittelun ja kilpailun vaatimuksiin (kuvio 1). (SVUL 1993b, 10-11.) Tässä tutkimuksessa perehdytään arvokilpailujen otteluiden analysoimiseen aikatekijöiden ja tekniikkavalikoiman perusteella. Analyysien avulla pyritään soveltamaan harjoittelusta ja testeistä, tässä tapauksessa kilpailuista, saatu tieto harjoitusohjeiksi. (Heinonen 2000, 20.) KUVIO 1. Lajianalyysi valmennustapahtuman osana (SVUL 1993b, 10). Jokaisen lajin perusominaisuuksia ovat taito ja tekniikka, lajikäsitys ja taktiikka, fyysiset ominaisuudet, psyykkiset ominaisuudet ja ryhmälajeissa vielä ryhmädynamiikka (taulukko 1). Yhdessä lajissa voi olla useita elementtejä, joita varten tulee kehitellä keinotekoisia, lajille ominaisia harjoitteita perusominaisuuksien parantamiseksi. Oleellisinta on harjoittaa ominaisuuksia, jotka nousevat merkittäviksi kilpailusuorituksessa. Lajia kannattaa lajisuorituksen ohella tarkkailla fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien kautta. Lisäksi ravinnolla, energiantuottomekanismeilla ja palautumisella on suorituksen kannalta merkitystä. (Suomalainen valmennusoppi 1989, 96-97.)

21 TAULUKKO 1. Suomalainen valmennusoppi-teoksesta (1989) mukautettu taulukko. Urheilulajien perusominaisuudet ja tekijät, joista perusominaisuudet koostuvat. Perusominaisuus Osa-alueet lajitekniikka yksittäiset suoritukset, monimutkaiset liikesarjat, optimaalinen suoritustekniikka, tekniikan fyysiset vaatimukset, taloudellisuus fyysisyys kokonaiskesto, liikkuminen, notkeus, tasapaino, yksittäiset tehojaksot, voimantuotto, energiantuotto, ja -kulutus, lajissa toimivat lihasryhmät, palautuminen psyykkisyys pitkäjänteisyys, keskittyminen, tarkkuus, paineensieto, luovuus taktiikka kokonais- ja tilannetaktiikka, yksilö- ja joukkuetaktiikka Eri lajeista voi olla toisilleen hyötyä lajivalmennuksessa ja siksi suoritusominaisuuksien keskeisiä suhteita olisi hyvä tarkastella ominaisuusprofiilin avulla (kuvio 2a ja 2b). Ominaisuusprofiilissa arvioidaan lajin ominaisuuksia kestävyyden, voiman, nopeuden ja taidon osalta asteikolla 1-5 (1=ei merkitystä, 5=erittäin keskeinen merkitys). Viivat yhdistelemällä saadaan kuvio, joiden yhtäläisyydet kertovat lajien vaatimien fyysisten ominaisuuksien yhtäläisyydestä. (SVUL 1993b, 12.)

22 KUVIO 2a ja 2b. Lajin ominaisuusprofiili (SVUL 1993b, 12). Tyhjä ominaisuusprofiilikenttä sekä esimerkkinä kestävyysjuoksusta ja mäkihypystä tehty lajien yhtäläisyyksiä kuvaava kuvio. Judoa ja painia verrataan analyyseissa usein toisiinsa lajien samankaltaisten ominaisuusprofiilien vuoksi. KUVIO 3. Judo ominaisuusprofiilissa (Helin, Oikarainen & Rehunen 1982, 27). Eri urheilulajit voidaan sijoittaa lajivaatimustensa mukaisesti suorituskyvyn pääominaisuuksia yhdistävään kolmioon. Lajin paikka kuviossa luokittelee lajin eniten voima-, nopeus- tai kestävyyslajiksi ja tarkemmin vielä joksikin näiden alalajiksi. Judo sijoittuu kolmion keskelle eli judossa tarvitaan kaikkia edellä mainittuja fyysisiä ominaisuuksia. Seuraavissa kappaleissa on kuvattu kilpajudon profiilia. ( Helin ym. 1982, 27.)

23 4 JUDO-OTTELUN KUORMITTAVUUS Menestyminen kansainvälisellä huipulla vaatii teknisten ja taktisten taitojen lisäksi fyysistä kapasiteettia (Little 1991). Judossa ottelu kestää viisi minuuttia tehokasta aikaa. Tämä on urheilijalle todella haastavaa, sillä korkeatehoinen otteluaika on rankkaa niin vastustavaa voimaa vastaan tehtävien motoristen taitojen kuin kognitiivisen puolenkin osalta. Valmentajien tulee valita harjoitustyylit kunkin kilpailijan painoluokan ja ottelutyylin mukaisesti (Drapsin, Drid, Grujic, & Trivic 2009). Fyysisiä ominaisuuksia kehitettäessä on taito-ominaisuusharjoittelu vain ylläpitävää (SVUL 1993b, 4). 4.1 Kestävyysominaisuudet Kestävyyttä vaaditaan useamman ottelun perättäiseen läpiviemiseen ja otteluista palautumiseen. Hyvä fysiikka parantaa ottelun taloudellisuutta ja siten ottelutyyli säilyy teknisenä pidempään. (Heinonen 2000, 21; SVUL 1993b, 14.) Judo-ottelut sisältävät toistuvia räjähtäviä suorituksia korkealla intensiteetillä. Kuormitus vaihtelee maksimaalisesta lähes maksimaaliseen. Syketasot ovat otteluiden ajan korkealla, yksilöstä riippuen 90 100 % maksimaalisesta. (Horswill ym. 1992; Pohja 2010, 4.) Ajallisesti kuormitukset kestävät muutamasta sekunnista noin 20 sekuntiin, joskus puoleenkin minuuttiin saakka. Palautumisvaiheiden aikana työteho on submaksimaalista sisältäen työntöjä, vetoja ja nostoja, joiden aikana urheilija pystyy lyhyisiin palautumisiin ja valmistautumaan seuraavaan hyökkäykseen. (Heinonen 2000, 21; Horswill ym. 1992; Obminski, Borkowski & Starczewska-Czapowska 2008.) Tutkimukset ovat osoittaneet miesjudokoiden maksimaalisen hapenottokyvyn olevan huipulla noin 50-63ml/kg/min, naisilla 43-53ml/kg/min (Aziz, Tan & Teh 2002; Little 1991; Taylor & Brassard 1981). Pohjan vuonna 2010 suomalaisjudokoille tekemässä tutkimuksessa osoitettiin suomalaisjudokoiden asettuvan hyvin tälle skaalalle tuloksellaan 56 ml/kg/min (vaihteluväli 49-61 ml/kg/min). Tulos oli keskiarvo nais- ja miesjudokoiden tuloksille. Naisten tulokset ovat pääsääntöisesti muutaman yksikön miesten tuloksia alemmat. (Pohja 2010, 61.)

24 Ottelun alle 20 sekunnin puristuksissa energia tuotetaan pääasiassa tilapäisten energianlähteiden adenosiinitrifosfaatin (ATP) ja kreatiinifosfaatin (KP) avulla. Pidemmissä maksimaalisissa yrityksissä käytetään myös anaerobista glykolyysiä. Anaerobisessa glykolyysissä kertyy kehoon voimakkaasti maitohappoa. Bompa käyttää vuoden 1999 julkaisussaan Dal Monten (1983) tutkimustuloksia, joiden mukaan judossa ja painissa tämä ATP:n ja KP:n osuus energian tuotosta on 90 %. Anaerobinen glykolyysi tuottaa loput. (Bompa 1999, 29; Heinonen 2000, 21; Horswill ym. 1992; Obminski 2008; SVUL 1993b, 21.) Obminski ym. saivat tutkimuksissaan ottelujen jälkeiset laktaattiarvot 6,9-20,9 välille (Heinonen 2000, 21; Obminski 2008; SVUL 1993b, 22). Koska ottelut ovat eripituisia, ovat laktaattiarvot siten myös erisuuruiset. Miehet yltävät naisia korkeampiin laktaattiarvoihin. Päivän viimeisissä otteluissa arvot ovat korkeimmillaan, sillä lepoajanjaksot eivät mahdollista laktaattiarvojen laskeutumista lepotasolle otteluiden välissä. (Bompa 1999, 29.) 4.2 Voima- ja nopeusominaisuudet Otteluissa vaaditaan lähes kaikkia voiman muotoja, mutta tärkeintä on kyetä yhdistämään voima kilpailua vastaavaan lajinomaiseen tilanteeseen. Voiman käyttö ja tarve vaihtelevat hetkellisestä räjähtävästä voimantuotosta pitkäkestoiseen staattiseen työhön. (Bompa 1999, 262; SVUL 1993b, 23). Räjähtävä nopeusvoima on kaikista oleellisinta, sillä ottelussa on pystyttävä reagoimaan nopeasti ja tehokkaasti vastustajan hyökkäyksiin ja pystyttävä tekemään omat terävät hyökkäykset. Judokan tulee voittaa maan vetovoiman vastus, mutta myös vastustajan liikkeen ja lihasvoimien vastustus. Teho (P) on voiman (F) ja nopeuden (v) tulo: P = F * v. Saadakseen suorituksista tehokkaita ottelijan on siis kehitettävä voimaa, nopeutta tai molempia. (Bompa 1999, 262; Hargreaves & Hawley 2003, 1-5.) Reaktionopeus kehittyy parhaiten otteluharjoituksissa. Reagoinnin tekee hankalaksi niin sanottu valintareaktio eli ottelusilmä. Harjoitteiden monipuolisuus, hyvä ohjaus ja kilpailut kehittävät reagointia vastustajan liikkeisiin ja omalle tekniikalle otolliseen hetkeen - mitä erilaisempia vastustajia, sitä erilaisempia reaktiotilanteita. (Helin 1982, 349.)

25 Niin pystyssä kuin matossakin voi tulla myös pitkiä staattisia pitotilanteita, joissa kamppaillaan siitä, kumpi saa suorituksen vai purkautuuko tilanne ilman suorituksia. Puolustustilanteissa staattisen ja dynaamisen voiman muodot vaihtelevat. Voidaan joutua käyttämään pitkään voimaa staattisesti ja sen jälkeen suorittamaan välittömästi nopeusvoimaa vaativa dynaaminen suoritus. (Heinonen 2000, 21-22.) Mitä parempi tekniikka on, sitä vähemmän voimaa tarvitaan (Ohlenkamp 2006, 33). Jos taitotaso on sama, on voimatasolla kuitenkin merkitystä (Mekic, Kajmovic & Rado 2009). 4.3 Liikkuvuusominaisuudet Liikkuvuus on tärkeää tekniikkavalikoiman monipuolisuuden lisäämiseksi. Tekniikoiden sujuvuus ja kyky vastaliikkeisiin paranee liikeratojen ollessa laajempia. Olkapäiden liikkuvuutta tarvitaan heittotekniikoiden horjutusvaiheessa. Lonkan seudun liikkuvuus määrittelee kyvyn jalkatekniikoihin, joissa vastustajan jalkoja pyritään kurkottamaan ja lakaisemaan alta etäisyyksien päästä. Lantion liikkuvuus lyhentää kurkotettavaa välimatkaa sekä mahdollistaa jalan laajemman heiluriliikkeen lakaisuvaiheessa. Rangan liikkuvuus on lisäksi välttämättömyys teknisen heiton suorittamiseksi. Se myös mahdollistaa paremman kontaktin vastustajaan. Notkeus yksinään ei riitä, vaan vasta yhdistettynä hyvään koordinaatioon notkeus tuottaa tulosta. (Sertic 2009; Ylinen 2000, 15.) 4.4 Psyykkiset ominaisuudet Kilpailupäivänä judokoiden tulee usein odottaa useita tunteja ennen kuin tulee heidän vuoronsa kilpailla. Näiden tuntien aikana ottelijat vain katsovat toisten painoluokkien ottelijoiden otteluita ja pyrkivät käsittelemään omaa stressiään. Psyykkinen hallinta saanee vaikutteita edeltäneiltä otteluilta. (Kavoura 2009, 23.) Tekniikan ja taktiikan onnistuminen vaatii tasapainoista psyykkistä suorituskykyä. Parhaiten se ilmenee otteluissa itseluottamuksena, voitontahtona, itsehillintänä, riskinottona, nopeina ratkaisuina ja kiputuntemuksen sietokykynä. (Heinonen 2000, 23.) Aggressiivista luonteenpiirrettä on tärkeää pystyä kontrolloimaan, sillä liika hyökkäävyys kostautuu usein ajattelemattomuutena ja virheinä, mutta passiivisuuskaan ei johda voittoon. Ottelijan on kyettävä tasapainottelemaan näiden ääripäiden välillä epätoivoisissakin tilanteissa. (Camaione & Tillman 1980, 188-189; Stevens, Lane & Terry 2006.)

26 Tasaisissa otteluissa ottelijan on pystyttävä tekemään väsyneenäkin nopeita ja järkiperäisiä ratkaisuja (Heinonen 2000, 23). Judokoilla saattaa usein olla ottelujen alla tai jopa aikana ylikunnon kaltaisia oireita - vaatiihan otteluun valmistautuminen painonpudotusta ja siten usein määrällisesti normaalia suurempaa harjoittelumäärää. Tämän olotilan kestäminen voi olla yksi menestymisen peruste. Huipulla olevien judokoiden tulee olla tottuneita lyhytkestoisesti tällaiseen alentuneen suoritustehon tilaan antamatta tämän kuitenkaan näkyä suorituskyvyssä. (Callister, Callister, Fleck & Dudley 1990.) Monissa tapauksissa ottelijan asenne on tärkein yksittäinen tekijä voittamisessa tai häviämisessä (Camaione & Tillman 1980, 187). Psyykkinen puoli nousee merkitykselliseksi myös loukkaantumisen tuoman tauon aikana. Hall (2001) totesi, että mielikuvaharjoittelu pystyy korvaamaan jopa osan fyysisestä harjoittelusta tauon aikana. Muutenkin mielikuvaharjoittelua suositellaan fyysisen harjoittelun ohelle. Ottelun aikana vallitsevan virittymistason eli aistituntemusten, kuten sykkeen nousun, valppauden ja kiihkon on aiemmin ajateltu olevan parhaimmillaan keskivahvuisina. Tästä on esitetty käänteistä U-mallia. Venäläinen urheilupsykologi Juri Hanin kehitti löydöstensä pohjalta kuitenkin vaihtoehtoisen IZOF-mallin (individual zones of optimal functioning). Malli tukee ajatusta, että kullakin huippu-urheilijalla on oma alueensa, jolla huippusuoritukset tapahtuvat. Hanin ei yleistä parhaan onnistumisen sijaitsevan käänteisen U-mallin keskellä, vaan optimikohta eroaa yksilöiden välillä. Optimikohta ei myöskään ole yksi ainoa piste, vaan kahden pisteen väliin jäävä alue. Tämä tunnekäyrä olisi hyvä tehdä monille muillekin tunteille kuin levottomuudelle. Tunne voi olla samaan aikaan positiivinen tai negatiivinen, kuten levottomuuteen sisältyvä huoli on negatiivista, mutta vastaavasti levottomuuden tunteen somaattisella tasolla toimintakykyyn vaikuttava puoli on U-mallin mukaisesti vähän ärsytettynä parhaimmillaan. IZOFmallin tarkoitus onkin tutkia sekä näitä positiivisia että negatiivisia tunnetiloja, motivaatiotasoja ja kehon reaktioita, jotka johtavat onnistuneeseen tai epäonnistuneeseen suoritukseen. Jokainen tunne luokitellaan psyykkisellä tasolla mieluisaksi tai epämieluisaksi tunteeksi ja toiminnallisella tasolla optimaaliseksi toimintatilaksi tai epäkäytännölliseksi toimintatilaksi. Näiden perusteella tunne sijoitetaan yhteen neljästä kategoriasta; 1) miellyttävä olotila ja optimaalinen toimintakyky, 2) epämiellyttävä olotila, mutta optimaalinen toimintakyky, 3) miellyttävä olotila, mutta epäkäytännöllinen toimintakyky tai

27 4) epämiellyttävä olotila sekä epäkäytännöllinen toimintakyky. Tunnetiloja kuvaillaan vielä lisäksi irrallisilla omilla käsitteillä, kuten tunnetason voimakkuudella, kestolla ja yhteydellä (kuvio 4). Ruizin ja Haninin (2004) karatekoille tekemässä tutkimuksessa ilmeni, että osa kilpailijoista yhdisti huippuolotilaan positiivisia piirteitä, kuten korkean keskittymiskyvyn, motivaation, korkean itseluottamuksen, optimismin, euforian, nopean reaktiokyvyn ja tehokkaan suorituksen. Toiset taas yhdistivät parhaaseen suoritukseensa negatiivisia tunnetiloja, kuten vihaa ja ahdistusta. Tämä puoltaa väitettä, että yleistetty käänteinen U-malli ei sovi kaikille, vaan ottelijat kaipaavat yksilöllistämistä IZOFmallin avulla. (Hanin 2003; Ruiz & Hanin 2004; Weinberg & Gould 2003, 87-88.) KUVIO 4. Kahdelle eri henkilölle tehty IZOF malli (Hanin 2003, 5). Henkilön erilaisuus kilpailutilanteessa toimimiselle on huomattavissa tunnetilojen erilaisesta luokittelusta.

28 5 JUDON MOTORISET TAITO-OMINAISUUDET Taito ilmenee liikkeissä taitavuutena ja tekniikkana. Taitavuudella, jota nimitetään myös kyvyksi, tarkoitetaan kykyä hallita ja oppia hyvin erilaisia ja monimutkaisia liikkeitä ja käyttää niitä tarkoituksenmukaisesti hyväksi. Taitavuus on perinnöllinen havaintomotorinen ominaisuus. Se on suhteellisen pysyvä yksilön piirre tai kapasiteetti, joka vaikuttaa hänen potentiaaliinsa saavuttaa tietty taito. Taitavuus ilmenee yleistaitavuutena ja lajikohtaisena taitavuutena. Lajikohtainen taitavuus on lajin kannalta tarkoituksenmukaista toimimista, tekniikkavirheiden korjaamista ja uuden tekniikan nopeaa omaksumista. Taitavuus on ensisijaisen tärkeää lajeissa, joissa vaaditaan liikekoordinaatiota, reagointia kilpailutilanteiden muutoksiin ja kadotetun tasapainon takaisin saavuttamista refleksinomaisesti. (Jaakkola 2010, 47-48.) Judo-ottelussa tarvitaan kaikkia näitä ominaisuuksia. Motorinen taito koostuu lihasvoiman (kimmoisuus ja räjähtävä voima), elastisuuden (notkeus), lihasten hallinnan (tasapaino ja liikesujuvuus) ja ajoituksen säätelyn yhteisestä toiminnasta (Tervo 1980, 6). Taito-ominaisuuksissa avaintekijänä on lajinomaisuus. Lajin ulkopuolelta olevien taitoharjoitteiden siirtovaikutukset lajiin nähden voivat jäädä hyvinkin pieniksi. Sen sijaan yleisellä tasolla motoristen suoritusten oppiminen kyllä kehittyy. (Jaakkola 2010, 47-48; Åstrand, Rodahl, Dahl & Strömme 2003, 57-58.) Motoristen taitojen perustana on ympäristön ohessa oma kehonhahmotus (kuvio 5) (Runsas 1991, 98). Tutkijat ovat vähätelleet taito-ominaisuuksien tutkimista, sillä taitoja ei voida mitata fysiologisilla komponenteilla vaan hahmotuskykyä seuraamalla hermostollisten mekanismien avulla. Hahmotuskyky perustuu kolmeen sensoriseen systeemiin: visuaaliseen, vestibulaariseen ja somatosensoriseen systeemiin. Visuaalinen systeemi on hallitseva ja se välittää tietoa kaikesta nähtävästä. Dominoivuus liikkeiden säätelyssä johtuu siitä, että näköaistin reitti keskushermostossa tavoittaa lähes jokaisen aivoalueen. Vestibulaarinen systeemi sisältää sisäkorvan sensoriset tasapainoelimet. Somatosensorinen systeemi sisältää liike- ja aistisensorit, kuten lihasspindelit, vapaat hermopäätteet, sekä jänne- ja ihoreseptorit. (Sands, Caine & Borms 2003, 145-147.)

29 KUVIO 5. Motoristen taitojen luokittelu (Nenonen 2002, 99). Motorisen taitojen kehitykseen tarvitaan oman ruumiin ja ulkoisten ärsykkeiden hahmottamista. Karkeamotoriset taidot ovat perustaitoja, joista siirrytään kohti pikkutarkempia liikkeitä. 5.1 Avoimet ja suljetut taidot Taidot voidaan jakaa avoimiin ja suljettuihin taitoihin (Jaakkola 2010, 48-49). Jo Gentlien (1972) teorian mukaan suljettu taito kehittää vain samanlaisena toistuvaan liikkeeseen, kun taas avoin taito opettaa olosuhteisiin sopivan liikemallien sarjan. Suljetun taidon oppiminen voi kaavamaisuudellaan jopa olla vahingollista avoimen taidon oppimiselle ja johtaa kilpailuissa passiivisuuteen tai häviöön omasta yrityksestä. Higgins ja Spaeth (1972) testasivat väittämää suljetun taidon haitoista tikanheittokokeella, jossa toinen kahdesta pojasta heitti 200 tikkaa viitenä peräkkäisenä päivänä muuttumattomissa olosuhteissa, kun taas toinen poika heitti tikkoja muuttuvissa olosuhteissa erikokoisten tikkataulujen liikkuessa eri nopeuksilla. Tulokset osoittivat, että suljettu koe johti yhteen liikemalliin, kun taas avoin koe tuotti vaihtelevat liikemallit. Avoimen kokeen liikemallit olivat erilaiset ja toisistaan melko riippumattomia. Jokaista motorista ongelmaa ratkaistiin siis erikseen. Jatkuva harjoittelu muutti kuitenkin ongelman käsittelyn yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin oli loogista tehdä tehokas liikesuunnitelma sekä pitää suorituksesta vakiona niin paljon kuin mahdollista. Judossa tämä tarkoittaa, että harjoittelussa käytetään jo alkuvaiheessa suljetun taidon perusteiden lisäksi niin liikkuvaa uchikomiharjoittelua, yaku-soku-keikoa kuin otteluharjoitustakin. Judossa uuden tekniikan

30 opettelun alkuvaihe vaatii suljetun taidon harjoittamista. Tekniikan perusosia, kuten taisabakia eli kääntymistä tai jalkapyyhkäisyn liikerataa on toistettava yksin tai harjoitusparin kanssa uchikomi-harjoitteluna muuttumattomissa olosuhteissa tekniikan hahmottamiseksi. Tekniikasta tulisi tehdä myös liikkeestä tehtävää uchikomia. Tällöin niin liikesuunnat kuin vastustajan reagoinnitkin vaihtelevat. Uchikomi-harjoittelusta hieman haastavampaa on yaku-soku-keiko. Yaku-soku-keikossa heittäjä pyrkii liikuttamaan harjoitusvastustajaa suorittaakseen tekniikat haluamistaan suunnista. Mitä enemmän harjoitusvastuksen roolia lisätään antamalla hänen itse määrätä liikkumisestaan, sitä lähempänä harjoitus on todellista ottelua. Uchikomista poiketen yaku-soku-keikossa otetaan tekniikoihin heittovaihe mukaan. Otteluharjoittelussa molemmat yrittävät yhtäaikaisesti toteuttaa taitoja muuttuvissa olosuhteissa. Jokaisen suljetun taidon ympärille kehittyy nopeasti jatko- ja vastaliikkeiden pankki. Judotekniikan opettelu ei ole siirtymistä muuttumattomasta uchikomista kohti otteluharjoittelua, vaan kaikkia eri tekniikan harjoittelumuotoja on hyvä tehdä samanaikaisesti. Näin on mahdollista hioa tekniikan perusteita välillä vähemmän muuttuvassa ympäristössä ja palata jälleen harjoittamaan avointa taitoa otteluharjoitteeseen. Koska molempien ottelijoiden liikkeet vaikuttavat tilanteen kulkuun, ovat otteluolosuhteet judossa siten muuttuvat (Crnogorac 2010). Muutkin tutkimukset ovat osoittaneet, että satunnais- ja hajautettu harjoittelu on tehokkaampaa kuin muuttumattomissa olosuhteissa harjoittelu. Satunnaisharjoittelu perustuu siihen, että kun oppilas joutuu uusia ongelmia ratkaistessaan oppimaan ja unohtamaan ja toistamaan tätä kehää, hänelle kehittyy toimivia strategioita tallentaa ja palauttaa muistista tehokkaita toimintatapoja eri taitojen toteuttamiseksi. Hajautettu harjoittelu kehittää monipuolisesti ja laajasti yleistä motorista ohjelmaa. (Jaakkola 2010, 143.) 5.2 Tasapaino Tasapaino on yksi motoristen taito-ominaisuuksien osatekijä. Tasapainoksi kutsutaan kokonaisuutta, johon kuuluu kyky ylläpitää haluttu asento ja estää ei-toivotut muutokset. Judon luonne perustuu oman tasapainon säilyttämiseen ja vastustajan tasapainon horjuttamiseen. (Hytönen, Pyykkö, Aalto & Strack 1993; Palovaara, Sipponen & Era 1992; Shumway-Cook & Woollacott 2001, 120-121.) Tasapainoa kontrolloidaan kolmen eri sensorin kautta: sisäkorvan vestibulaarisen systeemin, näköaistin ja proprio- eli liikeaistien kautta. Tätä monen aistin hyödyntämistä kutsutaan yhteisaistimiseksi. Nor-

31 maalisti ihmiset painottavat näköaistia, mutta judossa liikeaistin käyttäminen on tärkeintä. Liikeaisti on kinesteettinen kehon itse välittämä tuntemus, jonka tehokkuutta voidaan kehittää vain harjoittelemalla. Kehon pitää oppia aistimaan eri asennot. (Jaakkola 2010, 56; Ohlenkamp 2006, 50.) Tasapainokyky ilmenee judo-ottelussa tasapainoisena liikkumisena, turvallisena otteluasentona ja tasapainon korjauskykynä, mikä ilmenee vastustajan heittoyritysten jälkeisenä tasapainon palautumisena tai jopa menetetyn tasapainon hyödyntämisenä omassa heittotilanteessa. Ilman hyvää tasapainoa on myös vaikea hallita heittotekniikkaa, jossa oman kehon lisäksi joutuu kannattelemaan myös vastustajan kehon painoa. Tasapainon menettäminen johtaa heitossa kontrollin menettämiseen eikä heittoa saa suunnattua optimaaliseen suuntaan ja vastustajan mahdollisuus suorittaa vastatekniikka suurenee. Paremman tasapainokyvyn omaava judoka pystyy myös käyttämään vastustajan huonoa tasapainoa hyväkseen saattamalla vastustajansa huonoon tasapainoon, jolloin mahdollisuudet heittopaikkaan pääsemiseksi ja heiton onnistumiseen ovat suuremmat. (Mukkula 2005, 6.) Judo on laji, jossa vastustajan tuottamaa voimaa ja liikeratoja käytetään hyväksi. Kehon painopiste tulee saada vastustajan painopisteen alapuolelle tai painopistettä tulee liikuttaa tukipisteiden yli painovoiman ja kehon lihasvoiman vaikutuksella (Hirvensalo & Prittinen 2007; Tervo, Pehkonen & Kalaja 2007.) Judotekniikoissa tulee löytää kompromissi biomekaanisen teorian ja ihmisen kehon liikeratojen väliltä (Pieter & Heijmans 2000, 131-132). 5.2.1 Biomekaniikan lait Biomekaniikan lakien mukaan tasapaino on sitä helpompi säilyttää, mitä lyhyempi tai matossa matalammalla henkilö on. Mitä lähempänä massakeskipiste on vartalon keskustaa, sitä helpompi tasapaino on säilyttää. Mitä laajemmaksi vartalo on levittäytynyt, sitä helpommin tasapaino säilyy. Mitä notkeampi on, sitä helpompi tasapaino on korjata ja säilyttää. Mitä suurempi massa vastustajalla on, sitä vaikeampaa on saada häntä menettämään tasapainonsa. Esimerkiksi, jos sidonnasta haluaa pois, tulisi pystyä vastustajan sidontatekniikasta kumoamaan mahdollisimman monta yllä olevista ominaisuuksista. (Camaione & Tillman 1980, 47; Ohlenkamp 2006, 119.)

32 5.2.2 Fysiikan lait Judossa menestys riippuu niin itsestä kuin myös vastustajan liikkeistä. Tutkimukset antavat arvokasta tietoa siitä, mitä on tärkeintä harjoitella täydellisen eli ippon-heiton saavuttamiseksi. (Imamura ym. 2007.) Monet tieteelliset lait pätevät judossa. Newtonin liikkeen lait ovat olennaisia, jotta ymmärtää, kuinka omaa tasapainoa pidetään tai kuinka saada vastustaja epätasapainoon. Erot harjoittelu- ja kilpailutilanteiden heitoilla on kuitenkin nähtävissä liikeradoissa, erityisesti voimien suunnilla. (Lehto, Havukainen, Maalampi & Leskinen 2009, 78-83; Ohlenkamp 2006, 31-32; Pieter & Heijmans 2000.) Newtonin ensimmäinen laki kuvaa esineen jatkavan liikesuuntaansa tai pysyvänsä paikallaan niin kauan, kunnes ulkoinen voima muuttaa liikkeen suuntaa. Judossa tämä tarkoittaa sitä, että liikkuvan vastustajan tulee antaa jatkaa liikkumistaan, pysäyttämällä kuitenkin hänen jalkansa. Näin vastustajan ylävartalo jatkaa liikettään suuntaan, jonne hän oli liikkumassa, jalan sen sijaan pysähtyessä yhtäkkiä. Vastustaja joutuu epätasapainoon, huolimatta siitä, minkä kokoinen hän heittäjään nähden on. Vastustajan voimaa siis hyödynnetään lisäämällä oma energia vielä samansuuntaiseksi. (Lehto ym. 2009, 78-83; Ohlenkamp 2006, 31-32.) Newtonin toinen laki judossa tarkoittaa sitä, että vastustajaan kohdistettu voima on liikettä suorittavan judokan koon ja kiihtyvyyden tulo (F=ma). Oman kehon kaikki voima tulee kohdistaa vastustajan kehon yhteen osaan. Vastustaja tulee pitää koko ajan liikkeessä momentin synnyttämiseksi. Aina tulee pyrkiä vastustajan painopisteen alapuolelle. Suomen Judoliiton päävalmentaja Mukkula totesi judon kehittämistyössään voimantuotossa keskivartalon voiman korostuvan voiman välittäjänä. Heitoissa heittoasennon ylläpito tapahtuu keskivartalon lihaksiston avulla. Keskivartalon pettäminen aiheuttaa voiman suuntautumista pois optimaalisesta suunnasta ja aiheuttaa heiton sortumisen. (Frost, Cronin & Newton 2010; Lehto ym. 2009, 78-83; Mukkula 2005, 31; Ohlenkamp 2006, 31-32; Rutten & Quadors 2001, 444.) Newtonin kolmas laki tiivistää judon periaatteen voiman tuhlaaminen on turhaa (Lehto ym. 2009, 78-83; Myllylä & Pilviö 1995, 11; SVUL 1993a, 4). Jokaisella voimalla on aina samansuuruinen vastavoima. Kun vastustajaa työnnetään, kohdistaa hän aina samankokoisen voiman takaisin joko onnistuen työntämään vastaan tai menettämällä ta-

33 sapainon ja joutuen absorboimaan voimaa. (Camaione & Tillman 1980, 46.) Kanolla on tästä tunnettu anna tilaa ansaitaksesi menestyksen tarinaesimerkki (Yoffie & Kwak 2001, 9). Kymmenen voimayksikköä omaava mies työntää pienempää, jolla on vain seitsemän voimayksikköä käytössään. Jos pienempi mies vastustaa isomman työntöä voimalla, hän häviää. Jos pienempi mies sen sijaan perääntyy hallitusti tasapainonsa säilyttäen, isompi joutuu kurottamaan ja hänen tasapainonsa häiriintyy, eikä hänellä ole enää käytössään kuin kolme yksikköä voimaa. Tässä tilanteessa pienemmän voimat riittävät mainiosti isomman voittamiseen. Tämän periaatteen mukaisesti judossa ei alun perin tunnettu painoluokkia. (Kano 1932; Myllylä & Pilviö 1995, 11; SVUL 1993a, 4.) 5.3 Toiminta taito-ominaisuuksien takana Motorinen toiminta perustuu toimintaa ohjaavan keskushermoston (selkäydin ja aivot) ja toimintayksikön eli tuki- ja liikuntaelimistön yhteistoimintaan (kuva 2). Selkäydin hermosoluketjuineen vie aivoilta saamansa toimintakäskyn liikekoneistolle ja myös palautetiedon toteutuneesta liikkeestä takaisin keskusyksikköön. Tätä lihassolun ja liikehermojen muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan motoriseksi yksiköksi. (Browne 2010; Eloranta 2007; Mero, Kyröläinen & Häkkinen 2004.) KUVA 2. Motorinen yksikkö muodostuu lihassoluista ja lihassoluja hermottavista liikehermoista (Mero ym. 2004, 39).

34 Tietoaines kulkee sähkökemiallisesti hermosolusta toiseen pitkien viejähaarakkeiden eli aksonien avulla. Vastaanottavan solun tuojahaarake eli dendriitti ottaa tiedon vastaan. Liitoskohta, jossa tieto siirtyy välittäjäaineen avulla solusta toiseen, on nimeltään synapsi (kuva 3). (Browne 2010; Eloranta 2007; Mero ym. 2004.) Neurobiologit ja psykologit ovat havainneet, että liikkeiden toistamisen aiheuttamalla säännöllisellä impulssiliikenteellä on hermopäätteitä kasvattava vaikutus. Seurauksena on sähkönvastuksen pieneneminen ja kyseessä olevien hermoratojen muuttuminen muita suositummiksi. Liikemallit siis varastoidaan ilmeisesti kemiallisesti pikkuaivojen hermosolujen RNA-molekyylirakentee-seen. (Åstrand ym. 2003, 59-61.) Motoneuronit eli liikehermosolut joko aktivoituvat tai niiden toiminta estyy riippuen siitä, miten hermolihasliitoksista vapautuva kemiallinen välittäjäaine vaikuttaa. Liikkeet ja asennot vaativat suuren motoneuronijoukon koordinoimaa toimintaa. Motoneuronit siten huolehtivat motoriikan säätelystä ja haluttujen liikkeiden tai asentojen aikaansaamisesta. (Scherrer 1998, 43.) KUVA 3. Hermosolun rakenne ja toiminta (Lyytinen & Himberg 2000, 40). Toistuva harjoittelu vahvistaa opittavaa hermoreittiä. Keho toimii joko tiedostamatta tai tiedostetusti. (Eloranta 2007; Mero ym. 2004.) Kehossa tiedostamatta aikaan saatuja liikkeitä kutsutaan reflekseiksi. Motorinen toiminta tietyssä liikkeessä on melko pysyvää silloin, kun taito on opittu. Liikkeet ovat kuitenkin ainutkertaisia, eikä kahta täysin samanlaista liikettä ole mahdollista tuottaa. Harjoittelusta huolimatta liikkeet eivät tule

35 olemaan samanlaisia, mutta niiden vaihteluväli pienenee. (Jaakkola 2010, 31; Rose & Robert 1997, 7-19.) Judossa tämä tarkoittaa sitä, että liikettä voi harjoittelemalla hioa juuri halutunlaiseksi, mutta liikeradan poiketessa halutusta, itsellä tai vastustajalla, voi tekniikka koituakin riskiksi. Taidot ovat kiinteästi yhteyksissä toisiinsa. Keskushermosto sisältää yleisiä motorisia ohjelmia, jotka koostuvat sarjoista samankaltaisia taitoja. Valitsemme keskushermostosta ohjelman, joka on lähimpänä harjoittelun tavoitteena olevaa taitoa. Monipuolinen harjoittelu lapsuudessa ja nuoruudessa luo moninaisen kokemustaustan ja sitä ilmentävän tiheän hermoverkoston, jota myöhemmin siirtovaikutuksien kautta hyödynnetään kaikessa liikkumisessa. Siirtovaikutusta on niin positiivista, negatiivista kuin neutraaliakin. Mielikuvien käyttäminen taitoa opetellessa pohjautuu juuri näihin siirtovaikutuksiin. Siirtovaikutuksista on eniten hyötyä aloittelijoille tai uusia taitoja opeteltaessa. Siirtovaikutus esiintyy myös bilateraalisesti eli kehon eri puolten raajojen välillä. Oppija on jo toisella raajalla harjoitellessaan ratkaissut taidon toteuttamiseen liittyvät kognitiiviset ongelmat ja siirtää ne täten myös toisen puolen suoritukseen. (Jaakkola 2010, 93-94, 97, 100-101.) Liikkeet ovat joko hitaita tai nopeita riippuen hermotettujen lihasolujen laadusta. Lihastyyppi voi olla joko hidas, jolloin sitä kutsutaan 1-tyypin lihassoluksi, tai nopea, jolloin kyseessä on 2-tyypin lihassolu. Judokan ideaalitilanne on, jos lihassoluista 50 % on nopeita ja 50 % hitaita lihassoluja. Koska ottelu sisältää vaihtelevasti sekä nopeus- että kesto-ominaisuuksia, ovat ominaisuudet lajiin tällöin parhaimmat. (Andersen, Terzis & Kryger 1999.) 5.4 Taidon oppiminen Taidon oppimisen edellytykset voidaan jakaa perittyihin ja valmentautumisella aikaansaatuihin sekä urheilijakohtaisiin ja lajikohtaisiin. Urheilijakohtaisia ovat peruskuntotekijät, rakennetekijät, aistien kunto, koordinatiiviset edellytykset, psyykkiset tekijät, ympäristötekijät, olotila ja sukupuoli. Lajikohtaisia ovat biomekaaniset, fysiologiset, motoriset, psyykkiset, sosiaaliset ja pedagogiset. Kukin laji asettaa eri vaatimukset opettamisessa ja oppimisessa. (Helin ym. 1982, 29.)

36 Uusia taitoja voi oppia kaiken ikää. Taitoharjoittelun tavoite on kuitenkin kehittää motorisia ja koordinatiivisia valmiuksia urheilijan kehitysvaiheet huomioiden. Taidon oppimisessa ei ole löydetty puhtaasti perimän määrittämiä herkkyyskausia. Toiset väittävät kuitenkin tekniikan oppimisen herkkyyskauden olevan lapsuudessa, jolloin hermosto alkaa kypsyä. (Jaakkola 2010, 75; Mero 2004.) Ikävuosien 7-12 tienoilla on koordinatiivisten edellytysten kehityksen paras vaihe. Liikunnan tulisi tällöin olla kaikista monipuolisinta. Vaihe on niin sanottu tunnusteluvaihe, mikä laji olisi kullekin sopivaa erikoistumisen kannalta. Huippu-urheilun kannalta tärkeä kehitysvaihe on 12-15 vuotiaana. Tällöin lahjakkaat urheilijat tulee saada huipulle tähtäävään valmennukseen. Tähän ikään menneessä tulisi saavuttaa oikea perustekniikka, lajinomaisuus, monipuoliset perustaidot, notkeus ja liikkuvuus sekä koordinatiiviset valmiudet. Kun perusvalmiudet ovat kunnossa, voidaan iän karttuessa monipuolistaa tekniikoita, totutella entistä vaikeimpiin ja erilaisempiin ottelutilanteisiin, kokea vaativia vastustajia ja lajin huipputasoa. (Jaakkola 2010, 77-78; SVUL 1993b 1993, 30,34.) Taito voi olla joko yleistä tai lajikohtaista. Lajikohtaisilla taidoilla tarkoitetaan lajin vaatiman tekniikan hallitsemista ja uuden tekniikan nopeaa oppimista. (Mero 2004.) Koordinaatiolla on suuri merkitys liikevalmiuksille ja sen myötä lajitekniikan oppimiselle sekä lajikohtaiselle nopeudelle. Kamppailulajeissa koordinaationopeudella tarkoitetaan kykyä hallita monimutkaisia liikekoordinaatioita sekä kykyä oppia ja kehittää nopeasti liikevalmiuksia ja käyttää niitä tarkoituksenmukaisesti sekä muuttaa niitä nopeasti tilanteiden vaatimuksia vastaaviksi. Judoheitot ja monimutkaiset hyökkäyssarjat vaativat onnistuakseen käsien, jalkojen ja vartalon lihasten oikea-aikaista synkronoitua hallintaa. Jos hallinta on heikkoa, on mahdotonta kuvitella saavuttavansa tuloksia huipputasolla, jossa ottelijoiden voimatasot ovat melko samanlaiset. Koordinaatiokyvyn puutetta voidaan kompensoida - lähinnä kansallisella tasolla - onnistuneella taktiikalla, kuten aktiivisella mattojudolla. Tällöin pyritään hyödyntämään fyysistä paremmuutta ottelemalla vähemmän koordinaatiota vaativassa mattojudossa vähentäen pystyjudon osuutta. (Heinonen 2000, 22; Mukkula 2005, 6; Sertic 2009.) Oheiskoordinaatioharjoitteiden on osoitettu nopeuttavan judotekniikan oppimista. Erityisesti jos nämä koordinaatioharjoitteet ovat judoliikkumiselle tyypillisiä, tulee uusista tekniikoista nopeasti teknisempiä ja toimivampia kuin ilman oheisharjoittelua. (Bratic, Drid, Nurkic & Obadov 2006.) Koordinaatiokyky vaikuttaa myös rentoustilojen hallintaan, mikä vaikuttaa ottelussa taloudellisuuteen ja jaksamiseen (Mukkula 2005, 6). Lajinomaisessa harjoittelussakin tu-

37 lisi käyttää erilaisia ärsykkeitä eli tempon ja liikesuuntien vaihtelua, sekä yksittäisen suorituksen maksimitehoa. Lajinomainen harjoittelu on parasta halutun koordinaation kehittämiseksi. Tällöin myös juuri lajin vaatimat fyysiset ominaisuudet kehittyvät. (SVUL 1993b, 30.) Motoriset tutkimukset osoittavat, että oppimisen ytimen muodostavat ajatukselliset tekijät ; keskittyminen, ajatuksen suuntaaminen, muistikapasiteetti. Psyykkisillä tekijöillä on suora vaikutus keskushermostoon. (Helin ym. 1982; Jaakkola 2010, 20.) Harjoituksissa ja erityisesti ennen kilpailua jännittyneisyys täyttää osan tästä kapasiteetista, joten ohjeiden esittämistapa tulee olla harkitusti kohdistettu (taulukko 2). Tutkimuksissa, joissa on seurattu tiedon välittymistä valmentajalta ottelijalle, on todettu vain noin 30 % tapauksista kaiken ohjeistuksen siirtyneen ottelijalle. 70 % ottelijoista sai kiinni vain noin 70 %:sta valmentajan ohjeista. Tästä voi päätellä, että käytettyjen sanojen suhde haluttujen neuvojen määrään tulisi olla hyvin pieni. Hyödyllisintä olisi käyttää avainsanoja. (Mesquita, Rosado, Januario & Barroja 2008.) TAULUKKO 2. Vihjesanoja sekä strategioita erilaisten oppijatyyppien ohjaamiseen (Jaakkola 2010, 20). 5.4.1 Taidon oppimisen loogisuus Taidon oppimisen ydinkohdat ovat hyvät oppimisolosuhteet, harjoittelun määrä, oikea tekniikka ja taidon vaikeuttaminen (SVUL 1993b, 31). Urheilutaidon oppimisessa käydään läpi kolme vaihetta. Alkuvaihetta kutsutaan kognitiiviseksi vaiheeksi, harjoitteluvaihetta assosiatiiviseksi vaiheeksi ja lopullisen oppimisen vaihetta automaatiovaiheeksi. Siirtyminen vaiheesta toiseen tapahtuu asteittain. Ensin suoritettavasta tehtävästä

38 saadaan kokonaiskuva. Tämän jälkeen hankitaan tehtävän vaativat perustaidot. Vähitellen liikettä opitaan hallitsemaan. Liike automatisoituu ja lopullisena tavoitteena on oikean ajoituksen ja optimaalisen voimantuoton sisältävä, yllättäviin olosuhteisiin muunneltava tekniikka. (Jaakkola 2010, 103.) Monta kertaa otteluissa tulee tilanne, jolloin molemmat ottelijat ovat totaalisen väsyneitä, tällöin ottelu ratkeaa sen hyväksi kumpi osaa paremmin tekniikan. Saattaa tulla tilanteita, jolloin ei enää näe juuri mitään, on puoliksi tajuttomana, eikä pysty ajattelemaan. Tällaisissa tilanteissa liikkeiden on tultava automaattisesti, jotta vähäisen energian pystyy kohdistamaan ottelun kulun seuraamiseen ja selviytymään voittajaksi. (SVUL 1993b, 31.) Alkuvaihe. Aluksi mielikuva liikkeestä saadaan näkö- ja kuuloaistin vihjeiden avulla. Tässä vaiheessa tulee painottaa kriittisiä kohtia. Pienellä ohjeistuksen muutoksella voi saada aikaan paljon. Mielikuvalliset, ei niin tarkat ohjeet, kuten Muista pyyhkäistä vastustajan jalka vasemman puoleisen jalan sisäsyrjällä vs. Anna pyyhkäisevän jalan heilua kuin heiluri vähentävät keskittymistä oman kehon yksittäisiin osiin ja lisäävät siten liikkeen tehokkuutta. Liikkeestä tule automaattisempi ja täten nopeampi. Alussa liikkeissä on paljon vaihtelua ja liikkeet ovat tehottomia. Kömpelyys johtuu turhien lihasryhmien käytöstä. Yhteistoiminta vaikuttaja- ja vastavaikuttajalihaksilla on tässä vaiheessa vielä heikkoa. Oikeiden lihasten käytön oppiminen perustuu liikevarastossa olevien perustaitojen tai aiemmin opittujen taitojen yhdistämisestä uudenlaiseen järjestykseen. Perustaitoja ovat taivuttaminen, ojentaminen, kiertäminen, käveleminen, juokseminen, hyppääminen, kiipeäminen, kieriminen, heittäminen, kiinniottaminen ja vetäminen. Harjoittelijalle tyypillistä tässä vaiheessa on itselleen ohjeiden antaminen ja ääneen puhuminen. (Jaakkola 2010, 103-105; Pehkonen 1999, 21-22; Wulf 2007, 116.) Harjoitteluvaihe. Tässä vaiheessa tiedolliset ongelmat on ratkaistu. Toistoja tulee tehdä paljon. Liikkeet ovat jo kohtuullisen sujuvia, osat jopa automatisoituneet. Liikkeistä kykenee itse tunnistamaan suoritusvirheitä. (Jaakkola 2010, 106.) Harjoitteluvaiheessa tiedollinen ohjaus on tärkeää. Aloittelijalle on hyvä antaa ulkoista palautetta oman sisäisen palautteen tueksi. Palautteen ja suorituksen välin tulee olla lyhyt. Kinesteettinen tuntemus säilyy muistissa 10-30 sekuntia, jonka aikana ulkoiset vihjeet on mahdollista yhdistää sisäisiin tuntemuksiin. Korjaavassa palautteessa on tärkeää puuttua vain yhteen virheeseen kerrallaan, suurimmasta haittatekijästä aloittaen. Jos virheitä on paljon, voi

39 taitoa alkaa harjoitella osatekijöissä siten, että jokaisessa osassa on enintään yksi korjattava seikka. (Pehkonen 1999, 46-53.) Automaatiovaihe. Automaation aikana ohjeita voi antaa myös kesken suorituksen, mikä taas alkuvaiheessa voi johtaa suorituksen häiriintymiseen. Taidon oppimisen loppuvaiheessa liikkeen suorittamisen aikaansaama tunne antaa suorittajalleen sisäisen palautteen. (Schmidt & Wrisberg 2008, 35.) Taidon vaatimuksena on, että tehdään oikeita havaintoja sekä motorisia reaktioita. Taito on prosessi, jossa liikemalli suoritetaan motoristen reaktioiden avulla. (Mace & Benn 1982, 14.) Harjoitellessa tasapaino, ketteryys ja koordinaatiokyky kehittyvät. Koordinaatiokyvyn parantuminen näkyy silmä-käsi- ja silmä-jalkakoordinaation kehittymisenä sekä yleisen kinesteettisen aistin harjaantumisena. (Pulkkinen & Valkonen 1997.) Taidon mielessä pysyminen perustuu ylioppimiseen eli harjoittelun jatkumisen senkin jälkeen, kun liike jo osataan. Tulokset ylioppimisesta kuitenkin ovat ristiriitaisia, sillä vaikka taidon muistaakin tällä keinon paremmin, muuttuu liikerata useimmiten huonommaksi. Kun tekemiseen ei enää tarvitse keskittyä, kärsii laatu. Testeissä on havaittu harjoituksen määrän ja sen aikaansaaman taidon tason selittävän taidon säilymistä. Kuitenkin jopa automaatiotasolla olevat taidot saattavat unohtua. Kerran opittu taito palaa nopeammin kuin mitä täysin uusi taito kehittyy. Uusia liikemalleja olisi opeteltava jatkuvasti, muuten motorinen oppimiskyky heikkenee. Varsinkin lajeissa, joissa on laaja, vaikea harjoitteisto hallittavana, on jatkuva uuden oppiminen välttämättömyys, jotta pysytään jatkuvassa kehityksessä mukana. (Helin ym. 1982, 32; Jaakkola 2010, 144.) Tutkimukset ovat osoittaneet, että joskus oppiminen jatkuu, vaikka henkilö ei enää harjoittelisikaan taitoa. Hermoverkkojen syntyminen ja muokkaantuminen nimittäin vie aikaa ja kun prosessi kerran lähtee liikkeelle, se jatkuu vielä harjoittelun päätyttyäkin. (Jaakkola 2010, 40.) 5.4.2 Teknisyys Tekniikalla tarkoitetaan eri liikuntamuotojen ja urheilulajien perusliikkeitä. Tekniikoita yhdistetään varsinaiseksi lajisuoritukseksi. Bomban mukaan hyvä tekniikka voidaan määritellä järkevimmäksi ja tehokkaimmaksi taidon suoritukseksi. Tässä yhteydessä

40 järkevin tarkoittaa tietyn tekniikan biomekaanisesti oikeinta suorittamista, kun taas tehokkain viittaa tekniikan fysiologiseen komponenttiin. Tehokkaimmassa tekniikassa käytetään vain tiettyyn liikkeeseen tarvittavia lihaksia, säästäen energia olemalla supistamatta lihaksia, joita ei tarvita. (Bompa 1999, 5-6; Jaakkola 2010, 37, 46-47; Suomalainen valmennusoppi 1989, 120.) Judossa oikean tekniikan perustekijät ovat kokeilemalla kehittyvä turvallinen otteluasento, horjuttaminen, oikea voima-tekniikka-suhde sekä oikea nopeus-tekniikka suhde eli oikea-aikaisuus ja räjähtävä voimantuotto. Huipputasolla erityisen tärkeää on panostaa ennen varsinaista tekniikkaa oleviin liikkeisiin ja muodostaa liikkeistä teknis-taktillisia kokonaisuuksia. (Suomalainen valmennusoppi 1989, 120.) Bomba muistuttaa parhaan tekniikan yksilöllisyydestä, eikä näin ollen mestarin tekniikkaa välttämättä voida pitää tekniikan mallina (Bompa 1999, 5-6). Tekniikkaa tulee harjoittaa palautuneessa tilassa, jotta oppimistulokset ovat optimaalisia. Suoritukseen tulee valmistautua hyvin, kuvitella tuleva suoritus mielessä, keskittyä suoritukseen ja tekemisen jälkeen vielä arvioida suoritus. (Mero 2004; Pieter & Heijmans 2000, 142.) Tekniset taidot kehittyvät hitaasti ja tätä kehitysprosessia on mahdotonta mitata. Kuitenkin lähes poikkeuksetta jopa kaikkein taitavimmatkin henkilöt tarvitsevat kymmenen vuoden harjoittelun päästäkseen kansainväliselle tasolle. Kilpajudokat ovat parhaimmillaan 25-30-vuotiaina. Teknis-taktisen taidon kehittyminen huipputasolle henkilökohtaisine erikoistekniikoineen vaatii varhaista ja monipuolista virheettömän lajitekniikan opettamista 6-15 ikävuoden välillä. Tänä ajanjaksona ei saa myöskään unohtaa muista lajeista, kuten voimistelusta ja yleisurheilusta, saatavia hyödyllisiä liikemalleja. (SVUL 1993b, 34.) Tekniikkavirheiden taustalla on monia syitä. Judoka ei ehkä ole oppinut oikeaa tekniikkaa heikosta valmennuksesta johtuen tai hän ei ole vakiinnuttanut tekniikkaa kilpailun vaativiin olosuhteisiin. Hän on mahdollisesti saanut tietoa ainoastaan virheestään, ei siitä, missä suhteessa suoritus on poikennut tarkoituksenmukaisesta tekniikasta. Hänen antropometriset edellytykset suoritustekniikan oppimiseen ovat epäedulliset, tai hänen peruskunto-ominaisuutensa eivät ole suoritustekniikkaa harjoitettaessa riittävän korkealla tasolla. Tällaisesta syystä liike on tehty vääriä lihasryhmiä käyttäen. (Helin ym. 1982, 35.)

41 6 TAKTIIKAT Kamppailulajeissa taktiikka yhdistetään usein tekniseen toimintaan, jolloin puhutaan taktis-teknisistä tekijöistä. Taktiseen toimintaan kuuluu kilpailuun valmistava taktiikka sekä kilpailu- ja ottelutaktiikka. Vastustajan mukaan valittava ottelutaktiikka sanelee paljolti kilpailuun valmistavan taktiikan, koska teknisen harjoittelun painotus määräytyy odotettavissa olevien tekniikoiden käytön perusteella. Turnaustyyppisissä usean ottelun kilpailuissa on panostettava erityisesti johonkin tiettyyn otteluun, tietyn vastustajan kohtaamiseen, tai tehtävä kompromisseja valmistavan taktiikan osalta ja jaettava teknisen harjoittelun painopistettä useamman kohdattavan vastustajan mukaan. (Heinonen 2000, 22.) Jo vanhemmassa, mutta arvostetussa kamppailulajin teoksessa painotetaan taktiikan suunnittelun tärkeyttä. Nykytekniikalla tietojen hankkiminen vastustajista etukäteen on entistäkin helpompaa. Taktiikan suunnittelu on aloitettava heti kun vastustaja tiedetään. Tuntemattoman vastustajan kanssa taktiikka on otettava varovaisesti. Osa taktiikkaa on psykologinen kamppailu, johon kuuluu katseesta lähtien kaikki eleet vastustajaa kohtaan. (Hernetkoski 1977, 73.) Harjoittelussa tulee keskittyä omien vahvuuksien parantamiseen. Omat liikkeet on saatava niin vahvoiksi, että niillä voidaan ratkaista ottelu tai vastustajan teknisiä ja taktisia mahdollisuuksia tulee rajata antamatta vastustajan heitoille tilaisuutta. Tärkeintä on kyky viedä ottelu vaiheeseen, jossa itse on vahva suhteessa vastustajan taitoihin. Jos esimerkiksi matto-ottelija kykenee pitämään ottelun paljon parempaa pystyjudokaa vastaan matossa, ei tämän pystyottelutaidoista ole hyötyä. Jos taas kaksi hyvää pysty- tai mattoottelijaa kohtaavat toisensa, voittaa todennäköisesti se, joka on vahvempi tämän toisenkin osa-alueen tekniikoissa, koska hänellä on suurempi taitoetu. (Mukkula, 31; Suomalainen valmennusoppi 1989, 121.) Tekninen ja taktinen taitavuus vähentävät kestävyyden, nopeuden ja voiman tarvetta (Hargreaves & Hawley 2003, 1-5). Hyvän taktisen ottelijan merkkejä ovat ottelurytmin muutokset, vastustajan virheiden ja heikkouksien hyväksikäyttö, vastustajan vahvuuksien eliminointi, valehyökkäyksien tai vastaliikkeiden käyttö, riskinottokyky, kyky vaihtaa omaa ottelutyyliä, dominoida ja pitää oma haluttu tyyli. Erityisesti isoissa kilpailuissa hyödynnetään myös erikoistilanteita, joissa pyritään hankalassa tilanteessa keskeyttämään ottelu näyttelemällä tilanteen

42 vaatimalla tavalla. (Suomalainen valmennusoppi 1989, 121.) Teoriatieto niin jokaisen hyökkäyksen kuin puolustuksenkin takana on ymmärrettävä, jotta uusiin tilanteisiin olisi mahdollista pystyä reagoimaan luonnollisesti intuitiota hyödyntäen. (Ohlenkamp 2006, 12). Energiankäytöllä on myös mahdollista taktikoida. Ottelija voi vaihtaa eri lihasryhmien työskentelyä esimerkiksi vaihtamalla otteluasentoja tai sidontaotetta ja tällä tavoin hyödyntää käyttämättömiä energiavarastoja. Paremman maitohapon sietokyvyn omaava ottelija voi näin ollen käyttää väsyttävää taktiikkaa, jossa vastustajaa ahdistetaan niin kauan, että saavutetaan väsymysetu ottelun voittamiseksi. On etu pystyä ottelemaan 80 % energiankäyttötasolla vastustajan pistäessä kaikkensa likoon. Vastustajaa voidaan kuormittaa maitohapollisesti ja itseä maitohapottomalla tavalla esimerkiksi käyttämällä lyhyitä voimakkaita hyökkäyksiä ja hiljentää tämän jälkeen, jolloin tuomareiden on huomioitava viimeksi aktiivista työtä tehnyt urheilija. (Heinonen 2000, 21.) Energiaaineenvaihdunnan kannalta on myös tärkeää harjoittaa kreatiinifosfaattivarastojen käyttöä ja uudelleen täyttöä, koska tämä energiamuoto mahdollistaa suuritehoisimman lihastyön. MMA (mixed material arts) -valmentaja Fred Georgen neuvo on aina silloin tällöin paikan avautuessa syttyä 110-prosenttisesti muutamaksi sekunniksi, jonka jälkeen lukita tilanne ja rentoutua, jotta energiavarastot voivat palautua. (Mukkula 2005, 31.) Taktiikkaa saattaa odottamatta joutua muuttamaan kesken ottelun. Taktiikan muuttamiseen voi olla syynä vastustajan yllättävä käyttäytyminen ottelussa, vastustajan loukkaantuminen tai muu heikkouden ilmentyminen, josta voidaan hyötyä. Taktiikkaa voidaan joutua vaihtamaan myös omien vastaavanlaisten odottamattomien muutosten, kuten väsymisen takia. (Hernetkoski 1977, 73; Pieter & Heijmans 2000; Sterkowicz, Lech & Almansba 2007.) Kokemus kartuttaa itseluottamusta, jonka on todettu taktis-teknisen osaamisen ohella olevan tärkeä tekijä menestymisen edistämisessä (Kisieliene & Arlauskaite 2007). Koska ennalta harjoittelemattomat tilanteet onnistuvat otteluissa vain harvoin, on taktiikan oppimisen kannalta riittävä toistomäärä välttämätön (Mukkula 2005, 30). Tekemäni käsitekartta pyrkii tiivistämään tutkielman teoriaosuuden. Käsitekarttaan on poimittu oleellisimmat judon ominaisuudet tuloksien ja pohdinnan seuraamiseksi (kuvio 6).

tieteelliset lait tekniikka + taitavuus = taktiikka kehonhahmotus biomekaniikka ja fysiikka tasapaino *näkö *kuulo *tunto taloudellisuus kasvaa, vähentää fyysisyyden tarvetta 43 voima, kestävyys, nopeus, notkeus, *perintö-tekijät vaikuttavat *nopea oppiminen *tekniikkavirheiden korjaaminen Uchikomiharjoittelu = määrämuotoinen: tekniikkaharjoittelua muuttumattomissa olosuhteissa, vain pieni liike varioiva: monipuolisesta liikkeestä tehtävää tekniikkaharjoittelua suljettu avoin vapaamuotoinen lajiharjoittelu Yaku-sokukeiko = tekniikkaharjoittelua monipuolisesti varioiden, uken osuus lisääntyy, tekniikka päättyy heittoon motorinen taito = pysyvää Randori = JUDO fyysisyys = katoavaa *vapaata otteluharjoittelua *uchikomissa opittujen tekniikoiden kokeilemista otteluolosuhteissa *fyysisten taitojen vertailua ja kehittymistä * vaaratilanteet karsittu Kata = *muodollista liikesarjaa Ottelu KILPAILU = totista randoria *5 min (tai ippon/jatkoaika) *ajanotto keskeytyy tauoilla * heittopisteet 10-0, 7-0, 5-0, suurin piste ratkaisee Pystyjudo seisten tehtävät *käsiheitot *jalkaheitot *lonkkaheitot uhrauten kaatumalla *selällään *kyljellään painopisteen alle KUVIO 6. Judon ominaispiirteet. horjutus Mattojudo *sidonnat *käsilukot *kuristukset migi/hidaripuoli otteenhaku ohjeet avainsanoilla SÄÄNTÖMUUTOSTEN TAVOITTEET *aktiivisempaa judoa *jaloissa roikkumiset ja muut epämääräiset otteet pois *liikkeen dynaamisuus (jatkoheitot, vastaheitot, pystystä mattoon jatkot)

44 7 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää judon lajinkuva vuonna 2009 ja 2010 uudistuneiden ottelusääntöjen pohjalta. Tarkoitus oli lisäksi vertailla suomalaisia judokoita lajin arvokilpailumitalisteihin. Seuraamalla mitalisteja saatiin selville, mitä ominaisuuksia huippujudo ja menestysprofiili vaativat ja mitä ominaisuuksia suomalaisjudokoiden tulisi kehittää (Sterkowicz & Maslej 1999). Kyseessä on pääsääntöisesti laadullinen tutkimus, mutta videoanalyyseistä saatuja tietoja on vertailtu myös määrällisen tutkimuksen tavoin. Tutkimuksen tarkennetut tutkimusongelmat olivat: 1) Millainen on nykykilpajudon lajianalyysi? 2) Miten kilpajudo on muuttunut vuoden 2009 ja 2010 sääntömuutoksien jälkeen? 2.1) Onko ajallisissa tekijöissä tapahtunut muutoksia sääntöuudistuksen myötä? 2.2) Onko liikevalikoimassa tapahtunut muutoksia sääntöuudistuksen myötä? 2.3) Millä tekniikoilla tai toiminnoilla pistesuorituksia otteluissa saadaan? 2.4) Miten sääntömuutos on vaikuttanut tuomarointiin? 2.5) Ovatko sääntömuutokset vieneet judoa haluttuun suuntaan? 3) Millainen on menestyvän judokan otteluprofiili? 3.1) Miten suomalaisen judokan otteluprofiili poikkeaa menestyjän profiilista? 3.2) Mihin ominaisuuksiin suomalaisten judokoiden tulee harjoittelussaan keskittyä?

45 8 TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT 8.1 Tutkimuksen kohdejoukko Tutkimusjoukko muodostui 89 kansainvälisen tason huippujudokasta. Judokoita oli 37 eri maasta, heistä 36 oli naisia ja 53 miehiä. Kohdejoukossa oli mukana kahdeksan maamme kärkijudokaa (taulukko 3). Naiset sijoittuivat painoluokkiin alle 52 ja alle 63 kilogrammaa. Miehiä oli painoluokista -60 kg, -66 kg, -81 kg ja -90 kg. Tutkittavat painoluokat valittiin Suomen edustajiston painoluokkien mukaan. TAULUKKO 3. Suomalaisjudokat, heidän kilpailupainoluokat ja parhaat saavutukset. Nimi Painoluokka Parhaat saavutukset Jaana Sundberg N-52 kg alle 23v. EM3 2005 EM 5 2005, 2009, 2011 Johanna Ylinen N-63 kg alle 17v. EM1 2000 alle 20v. EM3 2002 alle 23v. EM2 2004 MM9 2009,2010 edustus Olympialaisissa 2008 Valtteri Jokinen M-60 kg EM9 2006 MM16 2009, 2010 Juho Reinvall M-60 kg alle 23v. EM5 2010 Antti Rintamäki M-66 kg PM3 2009, alle 23v. EM5 2007 Antti Virta M-81 kg PM3 2009, alle 23v. EM5 2008 Samuel Mäki M-90 kg SM-1 2010, world cup-mitali

46 Ulkomaalaiset judokat valittiin suomalaisjudokoiden painoluokista. Ensisijaisesti analyysiin otettiin tilastojen mukaan kunkin painoluokan menestyneimmät judokat. Ottelusta analysoitiin aina molempien ottelijoiden ottelutyylit, joten kärkinimien lisäksi analysointiin tulivat mukaan automaattisesti sekä suomalaisten että painoluokan tilastokärkien turnauksen aikaiset vastustajatkin (taulukot 4a, 4b, 4c, 4d, 4e ja 4f). Ottelijoiden määrä määrää käytetyn ottelusysteemin. Jos ottelijoita on alle viisi, ottelevat he kaikki toisiaan vastaan. Jos ottelijoita on yli viisi, eivät kaikki ottele toisiaan vastaan. Tällöin aina ottelun voittanut ottelija pääsee etenemään kohti mitalisijoja. Ensimmäistä ja toista sijaa on silloinkin jaossa vain yksi, mutta kolmos-, viides-, seitsemäs- ja yhdeksässijoja on jaossa kaksi. Sijat neljä, kuusi ja kahdeksan jäävät tyhjiksi edellisiä sijoja hallitessa kaksi judokaa. Tämän vuoksi lueteltaessa ottelijoiden saavutuksia, voi kahdella eri ottelijalla olla samana vuotena sama sijoitus. (Suomen Judoliitto 2011a.) TAULUKKO 4a. Naisten -52 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Achurra Kiina ei tietoja saatavilla Bravik Hollanti maailmancup mitaleja, -23EM2 2007 ja 2008 Carrascosa Espanja MM3 2011, 2009 Gomez Espanja MM7 2011 Heylen Belgia EM7 2011, maailmancup voitot Kuzyutina Venäjä MM7 2011, EM1 2007, -23EM1 2009 La Rizza Ranska EM5 2008, EM2 2007, maailmancup mitaleja Miranda Brasilia MM5 2010 Muller Luxenburg EM7 2011, maailmancup mitaleja Munkhbaatar Mongolia MM3 2010 Nakamura Japani MM1 2011, MM2 2010 Nishida Japani MM2 2011, MM1 2010 Ramos Portugali MM5 2011, MM7 2010 Samat Turkki EM5 2010, maailmancup mitaleja

47 TAULUKKO 4b. Naisten -63 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Ahrens Saksa EM5 2010-23EM2 2008 Clark Iso-Britannia EM2 2009, EM1 2006 Gerbi Israel EM5 2011, -20EM3 2008 Emane Ranska MM1 2011 Espinosa Kuuba maailmancup mitaleita Gaspar Unkari maailmancup mitaleita, -23EM3 2009 Kong Korea MM7 2009 Joung Korea Aasian mestaruus2 2011, maailmancup mitaleita Koval Venäjä EM3 2010, MM52009 Krukower Argentiina Amerikan mestari1 2009, maailmancup mitaleja Lindberg Ruotsi maailmancup mitaleja Malzahn Saksa MM3 2009, EM2 2008 Peschaud Ranska -20EM 2009 Saidi Algeria Afrikanmestaruus2 2011 Salles Andorra Eurooppacup mitaleita Shammas Libya ei tietoja saatavilla Silva Brasilia maailmancup mitaleita, -20MM3 2009 Ueno Japani MM2 2011, MM1 2010 Van Emden Hollanti MM3 2011. EM2 2011 Willeboordse Hollanti MM5 2011, EM1 2010, MM2 2009 TAULUKKO 4c. Miesten -60 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Asumbani Georgia MM7 2010, maailmancup mitaleita Chammartin Sveitsi maailmancup mitaleita, -23EM3 2006 Dragin Ranska maailmancup mitaleita Fukuoka Japani maailmancup mitaleita Sobirov Uzbekistan MM1 2011 Verde Italia EM3 2011 ja 2010, MM5 2010

48 TAULUKKO 4d. Miesten -66 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Belgaid Marokko ei tuloksia saatavilla Berthelot Ranska EM7 2009, EM5 2008, maailmancup mitaleita Cho Korea MM3 2011 Fasie Romania EM7 2011, EM5 2010, maailmancup mitaleita Khashbaatar Mongolia Aasianmestaruus2 2011, maailmancup mitaleita Karimov Azerbaizan MM7 2011, EM2 2011 Khan- Magomedov Venäjä maailmancup mitaleita, -23EM2 2008 Kim Korea MM3 2001 Korval Ranska MM3 2010 Kulisch Saksa EM7 2009 Khutsishvili Georgia maailmancup mitaleita, -23EM3 2008 Larose Ranska MM7 2011 ja 2005 Luzia Mozambik ei arvokilpailumenestystä Mehmedovic Kanada MM7 2007 Norkobilov Uzbekistan ei arvokilpailu mitaleita Nouari Algeria Afrikan mestaruus1 2010 Oates Iso-Britannia MM5 2011, EM3 2011 Pombo Brasilia Etelä-Amerikan mestaruus1 2008 Popiel Kanada Amerikan mestaruus3 2011 Sanjaasuren Mongolia maailmancup mitaleita Scvortov Moldova MM7 2009, -23EM3 2010 Shershan Valko-Venäjä maailmancup mitaleita, -23EM3 2009 Techov Liettua EM5 2007, maailmancup mitaleita Zagrodnik Puola maailmancup mitaleita, -23EM2 2009

49 TAULUKKO 4e. Miesten -81 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Duminica Moldova maailmancup mitaleita, -20EM2 2005 Elias Brasilia Etelä-Amerikan mestaruus1 2011, maailmancup mitaleita Guilheiro Brasilia MM3 2011, MM2 2010 Jeannin Ranska EM5 2010 Pshmakhov Venäjä maailmancup mitaleja, -23EM3 2008 Stevens USA Amerikan mestaruus2 2011 Stsiashenka Valko-Venäjä EM2 2010, -23EM1 2008 Toma Moldova MM3 2011 Tsiklauri Georgia EM5 2010, EM3 2009 TAULUKKO 4f. Miesten -90 kg:n sarjan analysoidut ottelijat ja heidän menestyksensä. Nimi Maa Parhaat saavutukset Attaf Marokko Afrikan mestaruus3 2011 Benikhlef Algeria Afrikan mestaruus1 2011, 2010 ja 2008 Choriev Uzbekistan Aasian mestaruus3 2011, MM3 2009 Gavashelishvili Georgia World cup mitaleita, -23EM3 2005 Lee Korea MM1 2009, Aasian mestaruus1 2011 Ono Japani MM3 2011 Synyavsky Ukraina EM7 2009, -23EM5 2009 Vis Aruba ei arvokilpailumenestystä 8.2 Tutkimusaineiston keruu Tutkimusaineisto saatiin Suomen Judoliitosta, päävalmentajalta Mika Mukkulalta. Käytössä oli suuri määrä materiaalia vuosina 2008-2010 kuvatuista kansainvälisistä turnauksista, joissa aikuiset suomalaisjudokat ovat olleet mukana. Videoinnin ovat tehneet Suomen kilpajoukkue ja heidän huoltojäsenensä. Lisäksi käytössä oli Suomen huippuja kilpaurheilukeskuksen KIHU:n tietokanta, johon oli koottu uusimpia otteluita. Laa-

50 jasta videovalikoimasta valikoitiin tarpeen mukaan yhteensä 71 ottelua eli noin kuusi tuntia videomateriaalia. Pääpaino oli suomalaisten ja painoluokkien huippunimien otteluiden määrässä. Otteluista 65 oli kuvattu vuosina 2009-2010 eli niissä kilpailtiin uudistetuilla säännöillä. N-63kg luokasta analysoitiin aikaisempien ja nykyisten ottelusääntöjen vaikutusten vertailemiseksi myös kuusi vanhoilla ottelusäännöillä, vuonna 2008 oteltua ottelua. Otteluista analysoitiin molempien ottelijoiden tyylit. Kunkin ottelijan kohdalta katsottiin otteluita sen verran, että hänen henkilökohtainen ottelutyylinsä saatiin selvitettyä. 8.3 Materiaalin analysointi Ottelut litteroitiin sekunnin tarkkuudella tapahtumaketjuiksi (liite 1), josta kunkin muuttujan määrällinen tai prosentuaalinen osuus laskettiin (liite 2). Lajianalyysin tulokset tehtiin yleisesti koko lajin ominaisuuksia koskien, mutta mielenkiinnon vuoksi myös eroavaisuuksia painoluokkien sekä naisten ja miesten sarjojen välillä tutkittiin. Ennen vuotta 2009 käydyt ottelut arvioitiin omana joukkonaan. Kullekin ottelijalle tyypillistä ottelutyyliä kuvattiin mahdollisimman tarkasti (liite 3). Ottelut katsottiin vähintään kaksi kertaa läpi, jotta ajalliset tekijät ja suoritetut tekniikat saatiin tarkastettua. Tarvittaessa nauha pysäytettiin ja heittotekniikan nimeäminen tarkastettiin still-kuvasta. Määrälliset ja prosentuaaliset muuttujat kirjattiin liitteisiin jokaisen ottelijan kohdalle ylös. Tuloksia vertailtiin painoluokkien välillä, sukupuolten välillä tai kaikkien otteluiden antamana kokonaisuutena. Yksittäisiä tuloksia hyödynnettiin ainoastaan suomalaisjudokoiden ja kunkin painoluokan kärkiottelijoiden osalta vertailtaessa heidän sijoittumistaan tutkimuksen antamiin isommalle joukolle yleistettyihin tuloksiin. 8.3.1 Ottelijaprofiilit Jokaisen kohdejoukkoon kuuluneen ottelijan ottelutyyli analysoitiin. Käytetyt tekniikat kirjattiin ylös ja erityisesti esille nostettiin pisteitä tuottaneet tekniikat ja niiden toteutustavat (yksittäinen tekniikka, vastaheitto, kombinaatio). Mahdolliset rangaistuksen syyt kirjattiin profiiliin. Jos ottelutyylissä oli jotain erityispiirteitä, kuten otteluasento, otteenhakutyyli tai omaleimainen taktiikka, mainittiin tästä ottelijan henkilökohtaisessa kuvauksessa (liite 3).

51 8.3.2 Aikatekijät Kellottamalla jokaisesta ottelusta selvitettiin tehokas otteluaika, taukojen määrä ja niiden kestot, kokonainen otteluaika sekä ajanjaksot matto- ja pystyjudossa. Otteluajaksi mitattiin vain tehokas otteluaika. Judo-ottelu koostuu useasta lyhyestä jaksosta, jossa otteluaika keskeytetään heti, kun ottelijat lopettavat aktiivisen ottelemisen, poistuvat alueelta, loukkaantuvat tai ottelija saa varoituksen. (IJF 2011.) Otteluiden kulusta tehtiin myös aikajana kuvaamaan, missä vaiheessa otteluissa ilmenee eniten rangaistuksia ja heittoyrityksiä. 8.4 Validiteetti Tutkimuksen luotettavuutta kuvataan validiteetilla ja reliabiliteetilla. Validiteetilla tarkoitetaan tutkimuksen kykyä mitata haluttua ominaisuutta. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2009, 231; Metsämuuronen 2005, 64 66; Vehkalahti 2008, 40-41.) Validiteetti voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen validiteettiin. Ulkoinen validiteetti tarkoittaa tutkimuksen yleistettävyyttä. Sisäinen validiteetti tutkii, kattavatko tutkimuksessa käytetyt käsitteet riittävän laajasti kyseisen ilmiön. (Metsämuuronen 2005, 65-66). Tämän tutkimuksen ottelut on valittu harkinnanvaraisesti, mikä laskisi tutkimuksen ulkoista validiteettia, jos tutkimuksessa olisi tarkoitus määritellä judon lajinkuvaa yleisellä kilpailutasolla. Tutkimuksen tarkoituksena on kuitenkin tutkia lajin profiilia huipputasolla, jolle vain pieni määrä judokoita pääsee. Tässä tutkimuksessa on tutkittu monipuolisesti näitä erimaalaisia, eri harjoitusmetodeista tulevia huippujudokoita. Siten tulokset ovat painoluokkakohtaisesti yleistettävissä tämän hetken menestyjien profiileiksi. Koska tutkimuskohteena on videoanalyysi, ei tässä tutkimuksessa ole käytössä mittaria, joka antaisi tietyn numeraalisen arvon kirjallisuudessa tarkkaan määritetylle käsitteelle, kuten vaikka fyysiselle kunnolle. Tässä tutkimuksessa lajianalyysin sisäinen validiteetti perustuu lajin kansainvälisesti käytössä oleviin ottelusääntöihin. Jokaisessa analysoidussa ottelussa kukin tuomari tuomitsee ottelua samoin kriteerein, siten validiteettia voidaan pitää hyvänä.

52 8.5 Reliabiliteetti Reliabiliteetilla tarkoitetaan mittauksen toistettavuutta ja satunnaisvirheettömyyttä (Hirsjärvi ym. 2009, 231; Hirsjärvi & Hurme 2001, 186; Metsämuuronen 2005, 64 66). Reliabiliteettia voidaan tutkia rinnakkaismittauksella, toistomittauksella tai sisäisellä konsistenssilla. Rinnakkaismittauksessa tulokset yhtenevät kahdella eri mittarilla mitattuna. Toistomittauksessa tulokset uusiutuvat, kun sama testi toteutetaan tietyn ajan kuluttua ensimmäisestä mittauksesta. Sisäisessä konsistenssissa aineisto jaetaan kahteen ryhmään, joista saatuja saman tutkimuksen tuloksia korreloidaan keskenään. Tässä tutkimuksessa on jo itsessään käytetty toistomittauksen ideaa, koska kaikki ottelumateriaalit katsottiin useampaan kertaan tulosten varmistamiseksi. Toistomittaus suoritettiin täsmälleen samalla aineistolla. Ottelut katsottiin kaksi kertaa ja tarkistettiin, että toisella katselukerralla saatiin tismalleen samat tekniikat, ottelutapahtumat ja aikamääreet. Koska tutkimuksessa tutkittiin pientä määrää huippujudokoita, on oletettavaa, että tulokset olisivat lähes samat, vaikka sama mittaus tehtäisiin samojen judokoiden eri otteluista. Tutkimus on täten toistettava tämän hetken sääntöjen ja yksilöiden puitteissa. Laji kuitenkin elää koko ajan ja menestystekijät muuttuvat uusien harjoittelumenetelmien, sääntöjen ja trendien vuoksi. Siksi lajianalyysia tulee päivittää säännöllisesti. 8.6 Tilastolliset analyysit Tilastolliset analyysit tehtiin Excelillä. Tuloksista laskettiin ryhmän sisäisiä keskiarvoja, keskihajontoja ja prosenttiosuuksia. Vastustajien ja heittoyrityksien yhteyksiä mitattiin Pearsonin korrelaatiokertoimen avulla. Taulukoihin on merkitty tilastolliset merkitsevyydet seuraavasti: * tarkoittaa, että muuttujien välillä on jonkin verran lineaarista yhteyttä (0,3 < ǀryǀ < 0,7) ja ** osoittaa että muuttujien välillä on selvä lineaarinen yhteys( ǀryǀ > 0,7). Korrelaatiokertoimen ollessa pienempi kuin 0,3 ei tilastollista yhteyttä muuttujien välillä ole.

53 9 TULOKSET 9.1 Otteluaika, aktiiviset jaksot ja taukojen pituudet TAULUKKO 5. Ottelun kestot (ka, kh), aktiivisten työjaksojen ja taukojen pituudet. Painoluokka Ottelun kesto Työjakson kesto Taukojen pituus (n) (ka) (kh) (s.) ka (s.) kh (s.) N-52 kg (13) 3min 38s.± 1min 53s. 20±4,7 8±1,8 (9±2,3) N-63 kg (11) 4min 11s.± 1min 33s. 19±4,3 9±1,6 (11±2,8) M-60 kg (6) 2min 10s.± 1min 10s. 16±4,6 9±2,9 (9±2,9) M-66 kg (20) 3min 36s.± 1min 35s. 20±5,7 7±1,7 (8±2,8) M-81 kg (7) 4min 7s.± 1min 23s. 20±4,5 7±1,6 (8±1,9) M-90 kg (8) 3min 30s.± 1min 26s. 20±3,9 7±0,6 (12±7,9) Naiset (24) 3min 52s.± 1min 44s. 20±4,5 8±1,9 (10±2,6) Miehet (41) 3min 27s.± 1min 37s. 19±5,1 7±1,8 (15±4,4) Kaikki (65) 3min 36s.± 1min 39s. 19±4,8 8±1,9 (9±3,9) Otteluiden kestojen keskiarvo oli 3 min 36s. Naisten ottelut olivat keskimäärin pidempikestoisia kuin miesten ottelut (taulukko 5). Hajonta otteluiden kestoissa oli suurta, minkä takia frekvenssikuvaaja otteluiden kestoista kuvaa tilannetta keskiarvoja paremmin (kuvio 7). Ottelut ovat kuvaajassa luokiteltu puolen minuutin tarkkuudella. Tästä nähdään, että suurin osa otteluista on täysiaikaisia tai lähes täysiaikaisia. Naisilla yli puolet otteluista sijoittui luokkaan 4,5-5 minuuttia. Naisilla myös miehiä useammin ottelut jatkuivat jatkoajalle. Aktiiviset työjaksot kestivät alle 20 sekuntia (19±4,8s.). Tauot työjaksojen välillä olivat keskimäärin kahdeksan sekuntia. Tämä keskiarvo on laskettu normaalijakaumalle sijoittuneiden arvojen mukaan. Suluissa on ilmoitettu myös keskiarvo, jossa on huomioitu myös selkeästi joukosta erottuvat yksittäiset erikoistapaukset. Erikoispitkät tauot johtui-

54 vat useimmiten lääkärin käynnistä ottelualueella, tuomareiden käskemästä ottelijoiden puvun uudelleen pukemisesta tai tuomareiden palaverista kesken ottelun (taulukko 5). Kesto minuutteina Ottelun kesto > 5 < 5 < 4,5 < 4 < 3,5 < 3 Kaikki Miehet Naiset < 2,5 < 2 < 1,5 < 1 < 0,5 0 10 20 30 40 50 60 Prosentit KUVIO 7. Otteluiden kesto puolen minuutin välein luokiteltuna. Aktiiviset työjaksot keskeytyvät tuomarin päätöksestä. Yleisin syy oli tuomarin käsky ottelijoiden nousta matosta takaisin pystyotteluasentoon (taulukko 6). Ottelu ei ole ollut tällöin matossa tuotteliasta tai siirtyminen pystyjudosta mattojudoon on ollut ohjattua omaa parempaa menestystä ajatellen. Toiseksi yleisin ottelun keskeytymisen syy oli yli ottelualueen ajautuminen. Passiivisuuden takia keskeytys tapahtui keskimäärin kerran ottelun aikana. Muita keskeytyksiä, kuten varoituksen antoa, tuomarien palaveria, lääkärin paikalle kutsumista tai pukujen korjaamista ei esiintynyt joka ottelussa. Tulee muistaa, että ottelut ovat eripituisia, joten varoitusten kappalemäärät ottelua kohden vaihtelevat. Suhdeluvut kuitenkin kertovat sen, mistä syystä otteluita katkotaan. Kaikissa sarjoissa suhde oli sama.

55 TAULUKKO 6. Otteluiden keskeytymisen syyt. Kuvaaja kertoo jokaisen painoluokan kuin myös kokonaisuudessa kunkin keskeytymissyyn yleisyyden ottelua kohden (f). Painoluokka passiivisuus (f) ylös matosta (f) yli rajan (f) muu (f) N-52 kg <1 8 2 <1 N-63 kg 1 7 4 1 M-60 kg <1 5 1 0 M-66 kg 2 5 2 <1 M-81 kg 2 6 5 <1 M-90 kg 2 3 4 <1 Naiset 1 7 3 <1 Miehet 2 7 3 <1 Kaikki 1 7 3 <1 Vertailtaessa judo-ottelun matto- ja pystyosuuksia, on suhdetta kuvailtu niin keskiarvolla ja keskihajonnalla kuin myös mediaanin ja moodin avulla. Keskiarvo kertoo koko kohdejoukon keskiarvon, mediaani keskimmäisen arvon, moodi tyypillisimmän ilmaantuneen arvon. Kaikista sarjoista ei moodia saatu. Jokaisessa sarjassa pystyjudon osuus oli yli 79 %, usein selvästi enemmänkin. Kaikkien ottelujen keskiarvo pystyjudoajalle oli 87 % ja mattojudolle 13 % (kuvio 8 ja taulukko 7). Pysty-ja mattojudon suhteelliset osuudet kilpajudossa Matto (%) 13 % Pysty 87 % KUVIO 8. Matto- ja pystyjudon suhteelliset osuudet.

56 TAULUKKO 7. Pysty- ja mattojudon suhteelliset osuudet painoluokittain. Ylin arvo on prosentuaalinen arvo keskihajonnan kanssa. Keskimmäinen arvo on mediaani, joka kertoo joukon jakauman keskimmäisen arvon. Alin arvo on moodi, joka on joukossa yleisimmin ilmennyt arvo. Kaikista sarjoista moodia ei pystynyt ilmaisemaan. Painoluokka Pystyjudo (%) Mattojudo (%) N-52 kg (ka) 79±17,8 21±17,8 (mediaani) 86 14 (moodi) 88 12 N-63 kg 93±11,4 8±11,4 99 1 99 1 M-60 kg 91±8,7 9±8,7 90,5 9,5 88 12 M-66 kg 87±11,8 13±11,8 88,5 11,5 91 9 M-81 kg 86±9,5 14±9,5 87,5 12,5 M-90 kg 96±3,6 4±3,6 95 5 Naiset 85±16,5 15±16,5 88 12 99 1 Miehet 89±10,3 11±10,3 90 10 88 12 Kaikki 87±13 13±13 89 11 99 1

57 9.2 Varoitukset TAULUKKO 8. Tuomarin ottelijoille antamien varoitusten yhteenlaskettu määrä ottelua kohti ja sarjakohtaiset varoituksien syyt. N-52 kg N-63 kg M-60 kg M-66 kg M-81 kg M-90 kg varoitukset/ottelu (ka) 1,23 2,9 1,2 2,3 2 2,75 yleisin syy: passiivisuus x x x x x painaminen x x Judo-otteluiden aikana varoituksia tuli ottelijoille yhteensä keskimäärin 1-3 ottelua kohden. Kevyimmissä painoluokissa rangaistiin vähiten (N-52 kg:n sarjassa 1,23 rangaistusta ottelua kohden ja M-60 kg:n sarjassa 1,2 rangaistusta ottelua kohden), painavimmissa sitä vastoin eniten. Miesten alle 66 ja alle 90 kilogramman luokissa useat ottelijoista keräsivät henkilökohtaisesti varoituksia itselleen jopa kolme tai neljä kappaletta yhden ottelun aikana. Muissa sarjoissa varoituksia tuli ottelun aikana enintään kaksi henkeä kohti. Naisten sarjoissa ja miesten pienimmässä ja suurimmassa sarjassa passiivisuus oli selkeästi useimmiten toistuva varoituksen syy. Miesten 66 kg:n sarjassa eniten käytetty kielletty toimenpide oli vastustajan maahan painaminen. Miesten 81 kg:n sarjassa niin passiivisuutta kuin maahan painamistakin esiintyi muita rangaistavia tekoja enemmän. Passiivinen ottelutyyli usein jatkui varoituksesta huolimatta ja kerrytti samalle ottelijalle siten toistuvia varoituksia. Vastustajan maahan painaminenkin oli joissain tapauksissa toistuvaa. Muutoin samasta asiasta varoitettiin harvoin uudestaan. Analysoiduissa otteluissa rangaistuksen aiheita olivat lisäksi ottelualueen ylitys, työntäminen, jalassa roikkuminen, otteettomuus, väärä ote ja valehyökkäys. Varoituksia saatiin alusta asti melko säännölliseen tahtiin. Ottelun puolivälissä, eli 2,5-3 minuutin kohdalla useassa painoluokassa oli kuitenkin rangaistusten antaminen vähäisempää. Jatkoaika päättyy ensimmäiseen pisteyritykseen, mikä harvoin oli varoitus.

58 Tutkimuksen kaikista jatkoajalle menneistä otteluista vain kahdessa tuli jatkoajalla varoitus (kuvio 9). KUVIO 9. Varoituksien jakautuminen ottelunaikana. X-akseli kuvaa otteluaikaa. Yli viiden minuutin jälkeinen aika on normaalin otteluajan ulkopuolista jatkoaikaa. Y- akselilla on kuvattu painoluokat alhaalta ylöspäin kevyimmästä painavimpaan naisten sarjojen aloittaessa taulukoinnin (1=N-52 kg, 2=N-63 kg, 3=M-60 kg, 4=M-66 kg, 5=M-81 kg, 6=M-90 kg). 9.3 Heittoyritykset Taulukossa 9 on kuvattu, kuinka monen sekunnin välein ottelijat keskimäärin yrittävät tekniikoita. Yritykseksi lasketaan suoritus, joka voisi johtaa pistesuoritukseen. Mitä pienempi yritysvälin keskiarvo on, sitä useammin yrityksiä kyseisen painoluokan otteluissa tapahtuu. Suuren keskihajonnan vuoksi vieressä on esitetty otantajoukon mediaani. Mediaani antaa otoksesta paremman kuvan, koska yksikin hyvin vähän yrityksiä tehnyt ottelija nostaa keskiarvoa merkitsevästi ylöspäin. Sekä miesten että naisten kevyimmissä painoluokissa yrityksiä oli eniten. Painoluokan kasvaessa yritysten määrä väheni. Naiset ja miehet tekivät suunnilleen yhtä usein yrityksiä. Kaiken kaikkiaan yrityksiä tuli noin joka 47 sekunti. Vain miesten 60kg:n sarjas-

59 sa yrityksiä tehtiin lähes virallisten suositusten mukaan eli 20 sekunnin välein (taulukko 9). TAULUKKO 9. Tekniikoiden yritysväli ja yritysvälin mediaani painoluokittain. Yritysväli (s.) Painoluokka Ka. Md. N-52 kg 39±21 33 N-63 kg 53±33 40 M-60 kg 27±10 27 M-66 kg 43±34 30 M-81 kg 60±51 37 M-90 kg 62±39 50 Naiset 46±28 36 Miehet 47±37 34 Kaikki 47±34 34 Vastustajan aktiivisuudella ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ottelijan yritysväliin (taulukko 10). Ainoastaan miesten M-81 kg:n sarjan korrelaatiossa oli kohtalainen tilastollinen merkitsevyys. Miesten 81 kg:n sarjan korrelaatio oli negatiivista. Tämä tarkoittaa, että vastustajan ollessa aktiivinen, ottelija passivoituu entistä enemmän. Ottelijoista 48,8 % ei itse saanut ottelun aikana tuotettua lainkaan pisteitä. Mahdolliset pisteet tulivat siis vastustajan saamista varotuksista. Tarkastettaessa kaikkia otteluita judokan tekemien yritysten määrän ja onnistuneiden tekniikoiden määrän välillä ei ollut korrelaatiota. Ainoastaan yksittäisenä sarjana miesten 66 kg:n painoluokka toteutti periaatetta, että mitä enemmän yrityksiä, sitä enemmän myös onnistuneita pisteitä tuottavia tekniikoita (taulukko 10).

60 TAULUKKO 10. Heittojen yritysten ja onnistumisten yhteys, ottelijat ilman pistesuorituksia sekä vastustajan vaikutus omaan aktiivisuuteen. Painoluokka Yritys/onnistumiskorrelaatio (r) Ottelijat ilman pistesuorituksia (%) vastustajan vaikutus (r) N-52 kg 0,066 50 0,206 N-63 kg 0,116 45-0,263 M-60 kg -0,092 50-0,169 M-66 kg 0,344* 42,5-0,044 M-81 kg -0,194 50-0,313* M-90 kg 0,138 62,5 0,079 Naiset 0,087 48,9-0,039 Miehet 0,216 48,8-0,02 Kaikki 0,17 48,8-0,031 9.4 Pistesuoritukset TAULUKKO 11. Pistesuoritusten jakauma judo-otteluissa. Ylempänä ottelun loppupistemäärä. Alempana kaikkien ottelussa tuotettujen pistesuoritusten keskimääräinen kappalemäärä. N-52 N-63 M-60 M-66 M-81 M-90 Naiset Miehet Kaikki 10-0 (%) 46 45,5 83 75 57 75 46 73 63 7-0 (%) 15 9 17 15 29 12,5 12 17 15 5-0 (%) 39 45,5 0 10 14 12,5 42 10 22 ippon (kpl) 0,31 0,45 0,83 0,55 0,5 0,625 0,375 0,575 0,5 wazari (kpl) 0,46 0,36 0,17 0,95 1 0,5 0,42 0,75 0,625 yuko (kpl) 0,69 1,27 0,17 0,65 0,83 0,88 0,875 0,65 0,73 Otteluista 63 % päättyi täydellisesti onnistuneeseen heittoon, sidontaan, käsilukkoon tai kuristukseen, eli ipponiin. Miehillä luku oli jopa 73 %, naisilla 46 %. Ipponiksi on laskettu kaikki suoritukset, jotka julistettiin ipponiksi eli myös kaksi seitsemän pisteen suoritusta. Seitsemän pisteen loppulukemiin miehillä päättyi 17 % otteluista. Hieman kesken jääneisiin, viiden pisteen suorituksiin loppupisteet jäivät harvoin, vain 10 % otte-

61 luista. Naisilla sen sijaan ottelut ratkaistiin 42 % otteluista pikkupisteillä eli määrä oli lähes sama kuin ipponiin päättyneiden otteluiden määrä. Melkein onnistuneisiin, seitsemän pisteen suorituksiin päättyi naisten otteluista 12 %. Ottelun loppulukemana on voittajan kohdalla korkein ottelun aikana saavutettu pistesuoritus, vastustajalla automaattisesti nolla. Täten loppulukema kertoo vain korkeimman pistesuorituksen, ei heittojen jakaumaa ottelijoiden välillä ottelun aikana (taulukko 11). Viiden pisteen suorituksia tehtiin 0,73 ottelua kohden. Seuraavaksi suurin osuus oli seitsemän pisteen suorituksia, 0,625 ottelua kohden. Vähiten saatiin täyden kympin suorituksia, 0,5 ottelua kohti. Tosin ottelut loppuvat kympin suoritukseen, joten näitä ei käytännössä ehditä kerryttämäänkään kuin maksimissaan yksi. Naisten sarjoissa pikkusuorituksia kerääntyi ottelun aikana suurin piirtein saman verran kuin muita heittoja yhteensä. M-81 sarjassa pistesuorituksia tuotettiin sarjoista eniten. Jos kaikki pistesuoritukset lasketaan yhteen, oli pisteitä tuoneita suorituksia 2,33 ottelua kohden (taulukko 11). Ipponeita esiintyi 19 ennen ottelun puolta väliä, 14 puolen välin jälkeen (kuvio 10). Jakautuminen oli melko tasaista kaikkina ottelun ajankohtina. Tihein piikki oli ensimmäisen ja toisen otteluminuutin välillä. Jatkoajalla eli viiden minuutin jälkeen ei enää tullut yhtään ipponia. Pistesuorituksia saatiin eniten ottelun toisella ja kolmannella minuutilla. KUVIO 10. Pistesuoritusten jakauma judo-otteluissa. X-akseli kuvaa otteluaikaa. Yli viiden minuutin jatkuneet ottelut ovat jatkoaikaa. Pystyakselilla on painoluokat (1=N-52 kg, 2=N-63 kg, 3=M-60 kg, 4=M-66 kg, 5=M-81 kg, 6=M-90 kg). Kolmiot kuvaavat ipponin arvoisia heittoja tai mattotekniikoita. Ympyrät ovat muita pistesuorituksia.