SISÄLLYSLUETTELO ESIPUHE... 7 JOHDANTO... 9 NIMIKEJÄRJESTELMÄT...13 PUHELIMET JA KESKUKSET...28 PUHELINKALUSTO...31 KESKUSKALUSTO... 46 RADIO...55 KENTTÄRADIOT...57 PANSSARIVAUNURADIOT... 132 LENTOKONERADIOT... 137 LENNÄTTIMET...155 TIEDUSTELULAITTEET... 160 TUTKAT...163 RADIOLINKIT... 172 MUUT VIESTITYSMUODOT... 178 KAAPELIT JA LINJANRAKENNUS...184 VIRTALÄHTEET...191 PUOLUSTUSVOIMILLE VIESTILAITTEITA JA TARVIKKEITA VALMISTANEITA YRITYKSIÄ...194 LÄHDELUETTELO... 200 HAKEMISTO...204
HISTORIA: Radio suunniteltiin yleisradion työpajalla vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Yleisradio valmisti Puolustusvoimille talvisodan aikana 20 kpl ja välirauhan aikana 100 kpl. Elokuussa 1941 valmistuivat ensimmäiset P-12-12u-mallit. Valmistus päättyi vuoden 1942 lopulla ja kokonaismääräksi tuli 3 276 kpl. Suunniteltu määrävahvuus oli 4 328 kpl. Vuoden 1944 alkuun mennessä oli tuhoutunut 262 radiota. Kesäkuun lopussa oli menetetty 651 radiota lisää ja kokonaistappiot nousivat yli tuhannen. Vuonna 1944 valmisteltiin 3 000 radion lisähankintaa. Vaaditut parannukset ja samaan aikaan suunniteltu komppaniaradion hankinta viivästyttivät tilausta ja se peruttiin jatkosodan päättyessä. On yksi eniten Suomessa valmistetuista kenttäradioista. Vuosina 1950 53 Viestivarikolla huollettiin lähes 600 radiota. Niitä käytettiin muun muassa kevyen kranaatinheittimistön tulenjohtoon. Poistettiin käytöstä 50-luvun lopulla muun muassa Panu-radion käyttöönoton vuoksi. LÄHETELAJIT: Puhe A3 ja soinnullinen sähkötys A2 VRFUA:n yksi erikoisuus oli antenni. Se oli valmistettu teräsnauhasta ja kiinnitettiin radion sivussa oleviin liittimiin lenkiksi. Radio sai kutsumanimensä pikku hallja kotelossa ja mikrofonissa olevasta unkarinkielisestä tekstistä Elg. is hallja, joka tarkoittaa Vihollinen kuuntelee. KANTAMA: maastossa 500 m vesillä 1 000 m RADIOPUTKET: 4 kpl ANTENNI: Lehtiantenni, joka kiinnitetään lenkiksi radion sivussa oleviin liittimiin TEHOLÄHTEET: 1,5 voltin hehkuparisto ja 90 voltin anodiparisto MITAT JA PAINOT: 275 x 290 x 170 mm; 11 kg P-12-12 P-12-12U, VRKH, VRKK, VRKM, VRKN, MALLI-41, KUKKOPILLI, MÄKI- MATTI, VRKH, VRK-SARJA VALMISTAJAT: P-12-12 Oy Suomen yleisradio P-12-12u, VRKH Helvar, Suomi. Nro:t 851 1700 P-12-12u, VRKK Asa-radio, Suomi. Nro:t 1 850 P-12-12u, VRKM Radiolaite, Suomi. Nro:t 2551 3156 P-12-12u, VRKN Hellberg, Suomi. Nro:t 1701 2550 TAAJUUSALUE: yleisradion valmistamat: 33 46 MHz muiden valmistamat: 33 43 MHz KANAVAVÄLI: Viritysasteikon jako on noin 500 khz LÄHETYSTEHO: noin 0,3 W KANTAMA: 1 5 km RADIOPUTKET: yleisradion valmistamat: 1G6G ja 1A5G muiden valmistamat: DLL21, 2 kpl Tungsram. Philips soveltui modulaattoriksi ANTENNIT: 1,6 1,9 metrin tankoantenni ja 2 metrin vastapainolanka dipoliantenni ja 12 metrin syöttöjohto TEHOLÄHTEET: 1,5 voltin hehkupari ja 90 voltin anodiparisto. Kesto 1 : 3 lähetys-vastaanottosuhteella noin 50 tuntia MITAT JA PAINO: 290 x 270 x 150 mm; 9,5 kg Viimeistään talvisodan kokemukset osoittivat radion ylivertaisuuden etulinjan viestivälineenä. Puhelin oli paikkaan sidottu ja johdinlinjojen kesto tykistötulessa kyseenalainen. Yleisradion suunnittelema ultraaaltoradiopuhelin oli joka suhteessa vastaus tarpeeseen. Se oli kannettava ja yksinkertainen simplex-radio. Koneisto, paristot ja tarvikkeet oli asennettu yhteen kantohihnoilla varustettuun vanerikoteloon. Aikanaan korkea toimintataajuus mahdollisti lyhyen piiska-antennin käytön ja yhteydenpidon jopa liikkeen aikana. Radion molemmat putket toimivat sekä lähetyksessä että vastaanotossa. Lähetin oli A-luokan anodijännitemoduloitu itsevärähtelevä lähetin. Ensimmäinen putki toimi itsevärähtelevänä vuorovaiheoskillaattorina ja toinen modulaattorina. Sähkötys suoritettiin etulevyssä olevalla napilla, joka kytki modulaattoriputken värähtelijäksi. Suoran vastaanot- 81
VRKH oli tekniikaltaan yksinkertainen. Tehokas käyttö vaati kuitenkin harjaantumista ja tiettyjen radiotekniikan perusteiden tuntemusta. Koulutus tuotti hedelmää. Kesällä 1944 voitiin esimerkiksi tulenjohtopuhelin jättää kauemmas ja hoitaa yhteys etulinjaan langattomasti. timen herkkyys oli noin 10 μv. Vastaanotossa ensimmäinen putki toimi ilmaisimena ja toinen pientaajuusvahvistimena. Yleisradion valmistamat radiot poikkesivat hieman myöhemmistä malleista. Sotilasversiossa putket vaihdettiin samaksi tyypiksi, antenneja pidennettiin ja tankoantenniin lisättiin vastapainolanka. Radio tarkoitettiin kranaatinheittimistön tulenjohtoon, jalkaväelle pataljoonan ja komppanian tasalle sekä liikennepartioille, ilmavalvontaasemille, työmaille, ratapihoille, sotilaskuljetusjuniin, korsuradioksi ja niin edelleen. Taajuusalue sekä pieni lähetysteho vaativat käyttäjältä harjaantumista. Monet odottivat liikaa myös yhteysetäisyydeltä. Ne jotka osasivat ottaa radion rajoitukset huomioon, olivat yleensä tyytyväisiä. Keväällä 1942 radio asennettiin kokeeksi panssarivaunuun. Tulokset olivat lupaavia ja toistasataa radiota siirrettiin panssarijoukoille. Tilanne kääntyi kuitenkin päinvastaiseksi, kun useat lähekkäin olevat radiot alkoivat häiritä toisiaan. Vuoden 1944 alussa todettiin radion suosion kasvaneen. Jatkuvalla kokeilulla ja koulutuksella arveltiin olevan osuutta asiaan. Oli esimerkiksi huomattu, että maahan lasketun radion yhteysetäisyys oli pienempi, kuin sylissä pidetyn tai puun runkoon ripustetun. Esimerkkinä joukkojen omista kokeiluista oli radion kantaminen selässä ylösalaisin. Näin se ei haitannut aseen käyttöä ja käsi taipui kääntämään normaalisti radion päällä olevaa anto/otto-nuppia. Antenni vaati luonnollisesti oman ratkaisunsa. Toisessa ääripäässä radiot palautettiin varikkoon, kun niistä oli ensin irrotettu kaikki käyttökelpoinen. Jatkosodan kuluessa ja paristojen laadun heikentyessä korostui Mikrofonissa olevalla napilla kytkettiin mikrofonivirta, mutta varsinainen lähettimen käynnistyskytkin oli radion päällä. Viestimiehen oli kannettava radiota rinnalla ja se haittasi muun muassa aseen käyttöä. Toinen käytännön ongelma oli jäykkä antenni, joka oksaan osuessaan rikkoi monen radion antenniliittimen. KUVA: SA-KUVA radion virrankulutus, joka oli esimerkiksi VRGK:ta suurempi. Nimityksen kukkopilli radio sai korviavihlovasta äänestä, joka aiheutui herkkyyden eli takaisinkytkennän liiallisesta lisäämisestä. Mäki-matin kerrotaan viittaavan radiopuhelinmiehen tapaan pyrkiä korkeampaan maastonkohtaan yhteyttä ottaessaan. Eräänlaisena tyyppivikana olivat kondensaattoreiden läpilyönnit ja muuntajien johtojen murtumat. Hellbergin valmistamia radioita pidettiin muita heikompina ja niistä löytyi myös kokoonpanovirheitä. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa radioita ei ehditty toimittaa tehtaalle takuukorjaukseen, vaan ne tehtiin joukkojen toimesta. Korvaushinta vuonna 1942 oli 3 200 mk. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin radion romuhinta oli 2 mk. 82
P-12-14, VRKS SAKSAN ARMEIJAN NIMIKE: TSE 1/210, TORNISTERFUNKGERÄT D 2 VALMISTAJAN VIENTINIMIKE: ASE 113D2 P-12-14A, VRKSA SAKSAN ARMEIJAN NIMIKE: TSE 1/209, TORNISTERFUNKGERÄT D 1 VALMISTAJAN VIENTINIMIKE: ASE 113D1 VALMISTAJA: Telefunken, Saksa VRKSA:n paristolaatikossa ovat varaputket pahvirasioissaan, koneisto- ja paristolaatikon välinen yhdistysjohto, jaksolukutarkistin kangaspussissa, lyijyakku 2 B 38 ja alkuperäiset saksalaiset anodiparistot. KUVA: SA-KUVA HISTORIA: Esimalli valmistettiin 30-luvun alussa Lorenzin vastaavan laitteen kilpailijaksi. Sotilasputkia käyttävä Torn.Fu. d1 kehitettiin ja otettiin käyttöön Saksassa 30-luvun puolivälissä. Sitä valmistettiin muutaman vuoden aikana ilmeisesti tuhatkunta, kunnes vuonna 1936 käyttöönotettu Torn. Fu. d2 syrjäytti sen tuotantolinjoilla. d2:n valmistus jatkui koko toisen maailmansodan. Talvisodan kokemusten myötä kalustohankintojen byrokratiaa purettiin ja muun muassa aselajikomentajille annettiin valtuuksia asioiden hoitamiseksi. Kesällä 1941 saatiin päämajan viestikomentajan tilaamana 100 kpl erä d2-mallia, hintaan 3 376 Saksan markkaa kappale. Loppuvuodesta saatiin vielä toinen 100 kpl erä päämajan sotatalousesikunnan tilaamana. Tässä erässä oli 38 kpl d1-mallia. Kahden eri tahon tekemä hankinta ja ilmeisesti yllättäen toimitetut d1-mallit ovat aiheuttaneet kirjallisuudessa melkoisen sekaannuksen hankintamäärien suhteen. Saksassa d1 poistettiin jo sodan aikana. Suomessa käytettiin 50-luvulle. Muutamia yksilöitä oli käytössä vielä 60-luvulla. LÄHETELAJIT: Sähkötys A1 ja puhe A3 TAAJUUSALUE: 33,8 38 MHz KANAVAVÄLI: Viritysasteikon jako on 42 khz LÄHETYSTEHO: sähkötys noin 1 W puhe noin 0,3 W KANTAMA: sähkötys 10 15 km (merellä 60 km) puhe 4 6 km RADIOPUTKET: Lähetin ohjain RV 2P800 vahvistin RV 2P800 päätevahvistin RL 2T2 Vastaanotin suurjaksovahvistin RV 2P800 oskillaattori RV 2P800 sekoitusputki RV 2P800 välijaksovahvistin RV 2P800 ilmaisin- ja apuvärähtelijä RV 2P800 päätevahvistin RV 2P800 Jaksoluvun tarkistin RV 2P800 Antennikaapeli on kiinnitetty VRKSA:n päällä olevaan tankoantennin paikalle ja liitetty hyppylangalla antenniliittimeen. Radiossa ei ollut varsinaista tyyppikilpeä, mutta etulevyssä oleva kahva on hyvä tuntomerkki verrattuna malliin VRKS. KUVA: SA-KUVA ANTENNI: 1,8 metrin tankoantenni ja 4 x 1,8 metrin vastapainolangat. Asemaan sisältyy 3,6 metrin masto TEHOLÄHTEET: 2 voltin lyijyakku (alkup. 2 B 38, Frieman & Wolff tai Varta) ja 2 x 90 voltin tai 60 ja 90 voltin anodiparistot 83
VRKS:n laatikon päälle on kiinnitetty tankoantenni jalusta. Antenniputket ovat laatikon kannessa. KUVA: SA-KUVA VRKS:n paristolaatikossa ovat 60 ja 90 voltin anodiparistot, varaputket kangaspussissa, yhdistysjohto, lyijyakku ja kiinteästi asennettu jaksolukutarkistin. KUVA: SA-KUVA MITAT JA PAINOT: VRKS (VRKSA suluissa) koneistolaatikko 380 x 340 x 190 mm; 16,8 kg (16,4 kg) paristolaatikko 380 x 340 x 190 mm; 18,5 kg (17,4 kg) antennitarvikepussi 2,0 kg (2,0 kg) Yhteensä 37,3 kg (35,8 kg) VRKS(A) oli tyypillinen 30-luvun kannettava kenttäradio. Kalusto koostui kahdesta kantohihnoilla varustetusta laatikosta ja antennitarvikepussista. Laatikot olivat saksalaiseen tapaan panzerholz -rakennetta, eli alumiinilevyllä verhottua vaneria. Koneiston etulevy ja runko olivat elektronmetallina tunnettua kevytmetallivalua, jonka pääainesosa oli magnesium. Sodan kestäessä vaikeasti saatavaa magnesiumia korvattiin sinkillä, jolloin radion paino nousi. Suomessa käytetyt radiot olivat kuitenkin alkuperäisistä raaka-aineista valmistettuja. Lähetin oli kolmeasteinen ja varustettu kolmella putkella. Vastaanotin oli kuusiputkinen super, herkkyydeltään 3 μv. VRKS:n ja VRKSA:n rakenteessa ja sisäisissä kytkennöissä oli hieman eroa. Tankoantenni ja virransyötön liitännät erosivat toisistaan ja puhelinliikenteen välitys VRGK:n tapaan onnistui vain VRKS:lla. Radio oli lujan rakenteen ja hyvän laadun ansiosta haluttu viestiväline. Suomessa radion ensimmäisiä tehtäviä oli tykistön tulenjohto ja ehkä ne siksi nimettiinkin D-radioksi. Kun Asa pystyi toimittamaan riittävän määrän VRGK-radioita, Telefunkenit siirrettiin paikkaamaan C-radioiden pulaa. Kun kotimaisten viestivälineiden tuotanto alkoi tyydyttää kenttäarmeijan tarvetta, määrältään vähäisempiä laitteita siirrettiin erikoistehtäviin. Vuoden 1942 purjehduskaudesta lähtien radio oli muun muassa saattajien, raivaajien, taistelulauttojen ja sukellusveneen etsintäveneiden lähiradiona. Ilmavoimien uusien konehankintojen myötä kävi ilmeiseksi, että radiokalusto siirtyy yhä korkeammalle taajuusalueelle. Vuonna 1944 myös VRKS alkoi kiinnostaa Ilmavoimia maa-asemana. Ei ole kuitenkaan tiedossa, että muut käyttäjät olisivat luopuneet omistaan. Alkuperäinen sarjanumero oli liian pitkä yksilönumeroksi, joten radiot numeroitiin Suomessa uudelleen (d1 ja d2 erikseen). Tuntemattomasta syystä numerot 66 ja 86 annettiin kahdelle radiolle. Myös numerot 98 ja 99 ovat olemassa, joten sapluunan kääntyminen ylösalaisin ei ole selitys. Radion korvaushinta vuonna 1942 oli 75 000 mk. Saksassa radiota käytettiin koko sodan ajan ainakin jalkaväen rykmentin ja pataljoonan tasalla sekä pataljoonasta alaspäin. Myös ilmavoimat ja laskuvarjojoukot mainitaan käyttäjinä. Yhdysvaltalaisen tiedustelun mielestä saksalaiset kutsuivat radiota lempinimellä Hans. Saksalaiset taas Dora. Joissain yhteyksissä radiosta on käytetty V-nimikkeitä VRUS ja VRUSA. Tämä johtuu painovirheestä vuoden 1942 kenttäradio-oppaan taulukossa. P-12-15, VRGK P-12-15A, VRGKA VRGKB, MALLI -43 TIINA Tiedot VRGK:lle VALMISTAJA: Asa Radio O.Y. Suomi HISTORIA: Talvisodan jälkeen tykistöllä oli huutava pula tulenjohtoradioista. Seitsemänsataa radiota nimikkeellä P-12-15 tilattiin Asa Radiolta ja ensimmäiset saatiin määrärahojen viivästymisen jälkeen joukoille syyskuussa 1941. Vuoden loppuun mennessä radioita saatiin 496 kpl, kokonaismäärän ollessa lopulta 650 kpl. Rajavartio- ja jääkärijoukot ihastuivat kevyeen radioon niin, että loput alkuperäisestä tilauksesta muutettiin malliksi P-12-15a. Se saatiin käyttöön kevääseen 1942 mennessä. Valmistus jatkui mallilla VRGKB vuonna 1943, määrän ollessa 200 kpl. VRGK:n 84
lähetin 2 600 4 000, 3 000 4 700, 5 000 6 800 tai 5 300 6 500 khz vastaanotin 2 600 4 000 tai 3 900 7 000 khz LÄHETYSTEHO: 30 W ANTENNI: Riippuantenni Lähetin ja vastaanotin oli asennettu yhteiseen alumiinipeltiseen koteloon. Lähettimeen oli asetettavissa viisi kidetaajuutta. Vastaanotin oli jatkuvasäätöinen. Kumijoustimista huolimatta radio ei tahtonut kestää rullauksen ja lentoonlähdön aiheuttamaa tärinää. Myös jyrkät syöksyt ja kaarrot saattoivat sekoittaa virityksen. Kuitenkin kalustolla tehtiin lukemattomia tykistön tulenjohtolentoja. Kakkossarjan P-12-16 asennettuna Fokker C.X -tiedustelu- ja syöksypommituskoneen tähystämöön (mahdollisesti FK-88, joka näkyy ilmakuvauskameran tukitangossa). Koneistolaatikon vasemmassa reunassa on lähetin ja oikeassa vastaanotin. Niitä ohjataan oikealla olevalla sähkötysavaimella. Kun avaimen varsi käännetään vasemmalle, kytkeytyy lähetin sähkötykselle. Keskiasennossa on vastaanotto ja oikealla puhelähetys. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy riippuantennin vaijerikela. KUVA: SA-KUVA -tiedustelukoneissa sekä C.X -tiedustelu- ja syöksypommittajissa. Vuonna 1939 asemia oli Ilmavoimilla yhteensä 57 kpl. Kesällä 1941 radiota kokeiltiin maakäytössä niin sanottuna eteentyönnettynä asemana, mutta se osoittautui liian heikkotehoiseksi. Radio oli Ilmavoimien maa-asemana vielä Suursaaren valtauksessa maaliskuussa 1942. Poistettiin käytöstä samana vuonna. Vuoden 1946 alussa liittoutuneiden valvontakomissiolle ilmoitettiin Ilmavoimilla olevan neljä asemaa. LÄHETELAJIT: Sähkötys A1, soinnullinen sähkötys A2 ja puhe A3 TAAJUUSALUE: Riippuen valmistussarjasta ja -erästä sekä taajuusaluetta nostavasta modifioinnista Fokker C.X, FK-106 rullaa Mikkelin kentällä kesäkuussa 1941. Riippuantennin ohjausputki näkyy rungon alla. Ilmakuvauskameran paikka oli radion alla ja ainakin isoimmat kamerat vaativat radion poistamisen. Kuvassa objektiivin luukku on auki. KUVA: SA-KUVA HÄVITTÄJÄLENTOKONEEN RADIOASEMA VANHA ASEMA, P-12-17, IEV-1-21, VYHW, VALMISTAJAN NIMIKE: 1310, SARJA I LÄHETIN: P-12-17/1, VYHWB, VALMISTAJAN NIMIKE: 1311, SARJA I VASTAANOTIN: P-12-17/2, VYHWC, VALMISTAJAN NIMIKE: 1312, SARJA I UUSI ASEMA, P-12-17, IEV-1-22, VYHU, VALMISTAJAN NIMIKE: 1310, SARJA II LÄHETIN: P-12-17/1, VYHUB, VALMISTAJAN NIMIKE: 1311, SARJA II VASTAANOTIN: P-12-17/2, VYHUC, VALMISTAJAN NIMIKE: 1312, SARJA II VALMISTAJA: Puolustusministeriön sähkölaboratorio, Suomi HISTORIA: Koekappale valmistui vuonna 1934. Vuonna 1939 Ilmavoimilla oli lähettimiä 38 kpl ja vastaanottimia 85 kpl. Radio oli asennettu ennen talvisodan syttymistä valmistuneisiin Fokker D.XXI:n Mercury-moottorilla varustettuihin koneisiin (42 kpl). Talvisodan jälkeen kehitettiin radiosta parannettu kakkossarja ja muutettiin osa ykkössarjaa mahdollisimman pitkälle sitä vastaavaksi. Mutta samoihin aikoihin valmistuneet Fokker D.XXI:n Wasp-moottoriset versiot (50 kpl) varustettiin jo saksalaisella FuG VIIa -radiolla. Vuonna 1943 todettiin, että P-12-17 ei enää vastannut nykyaikaiselle hävittäjäradiolle asetettavia vaatimuksia. Osa kalustosta oli käyttämättömänä kiteiden puuttumisen vuoksi. Loppuvuodesta 1943 radiota kokeiltiin T-28-panssarivaunussa. Vuoden 1946 alussa liittoutuneiden valvontakomissiolle ilmoitettiin Ilmavoimilla olevan 19 lähetintä ja 56 vastaanotinta. LÄHETELAJIT: Puhe A3 ja soinnullinen sähkötys A2 138
Jatkosodan tiedustelukoneessa oli lopulta parempi radiovarustus kuin talvisodan torjuntahävittäjässä. Wasp-moottorilla varustettu Fokker D.XXI starttaa parinsa kanssa. Lanka-antenni näkyy takarungon yläpuolella. KUVA: SA-KUVA TAAJUUSALUE: sarja I, 3 000 4 000 khz, vuodesta 1939 lähtien 5 300 6 500 khz, lähettimessä kolme kidekanavaa. Jatkuvasäätöisen vastaanottimen kanavajako oli 20 khz. sarja II, 5 300 6 500 khz, lähettimessä ja vastaanottimessa viisi kidekanavaa. LÄHETYSTEHO: 2,5 3,5 W MITAT JA PAINOT: lähetin 300 x 250 x 260 mm; 8,1 kg vastaanotin 250 x 250 x 300 mm; 10,9 kg lähettimen muuttaja 185 x 190 x 180 mm; 7,5 kg kauko-ohjain 120 x 165 x 80 mm; 2,5 kg vastaanottimen kauko-ohjain 120 x 165 x 80 mm; 1,6 kg Täydellinen asema kaapeleineen 32,5 kg KANTAMA: lentokoneesta maahan 25 40 km lentokoneesta lentokoneeseen 2 5 km RADIOPUTKET: SARJA II (SULUISSA SARJA I) Lähetin päätevahvistin PC 05/15 ohjain EL 2 (6C5) mikrofonivahvistin EF 6 (RF 6) modulaattori EL 2 (RSC 3) (antennivirtamittarin tasasuuntaaja 6H6) Vastaanotin suurjaksovahvistin EF 8 sekoitin EF 8 kidevärähtelijä EBC 3 välijaksovahvistin EF 8 ilmaisin EBC 3 päätevahvistin EL 2 ANTENNI: Hävittäjässä T-antenni TEHOLÄHTEET: Lentokoneen 12 voltin akku. Lähettimelle ja vastaanottimelle omat 500 ja 200 voltin muuttajakoneet Ensimmäisen tuotantosarjan P-12-17 vuodelta 1935. Vasemmalla lähetin ja oikealla vastaanotin. Kaukokäyttölaitteen mekaaninen kytkentä vastaanottimeen on hyvin näkyvissä. 139
P-12-17 oli tarkoitettu käytettäväksi pienemmissä lentokoneissa, kuten hävittäjissä. Siinä oli huomioitu vielä 30-luvulla vallinnut ajatus, että vain hävittäjäosaston johtokone tarvitsi täydellisen radioaseman. Rivikoneessa riitti pelkkä vastaanotin. Lähetin oli kaksiasteinen ja estohilamoduloitu. Vastaanotin oli kuusiputkinen super, jonka herkkyys oli parempi kuin 10 μv. Anodijännitteen tuottava muuttajakone oli kiinteästi vastaanottimen kotelossa. Ensimmäisessä tuotantosarjassa taajuuden kaukosäätö ohjaamosta oli vain vastaanottimelle. Se oli toteutettu mekaanisesti vaijerivälityksellä. Kakkossarjassa kaukosäätö oli sähköinen. Solenoidin liikuttama akseli kytki halutun kiteen kaukokäyttölaitteen painonappien ohjaamana ja sytytti merkkilampun, kun kytkentä oli tehty. Lähetinvastaanottimen kauko-ohjaimessa oli omat painikkeet lähetys- ja vastaanottotaajuuden valintaan, aseman pääkytkin, antennivirtamittari, lähetelajin valintakytkin, äänenvoimakkuuden säätö, ohjaussauvassa olevan lähetyskytkimen liitäntä sekä pistokkeet kuulokemikrofonille ja sähkötysavaimelle (ei yleensä asennettu). Pelkän vastaanottimen kauko-ohjaimessa oli taajuuden valintapainikkeet, pääkytkin, äänenvoimakkuuden säätö ja kuulokemikrofonin pistoke. osa kotimaassa lisenssillä valmistetuista niin sanotuista lyhytnokkaisista Blenheimeistä. Vuoden 1944 alussa viimeinen kymmenen pitkänokkaisen koneen sarja varustettiin jo saksalaisella FuG 10 -asemalla. Vuoden 1946 alussa liittoutuneiden valvontakomissiolle ilmoitettiin Ilmavoimilla olevan 11 asemaa. Aseman historia Merivoimissa on haastava selvitettävä, koska siellä käytettiin myös Telefunkenin valmistamaa kenttäradiota P-12-14. Lentokoneasema oli varmuudella Merivoimien käytössä vuoden 1942 alusta ja saman vuoden purjehduskaudella niitä oli asennettuna panssarilaiva Väinämöiselle (2 kpl), tykkiveneisiin, miinalaivoihin, sukellusveneisiin sekä muutamaan emälaivaan yhteensä 15 kpl. Vuoden 1943 alussa niitä oli Merivoimien kirjanpidossa 33 kpl. KAUKOTOIMINTALENTOKONEEN RADIOASEMA P-12-13, VREAZ, VANHA LENTOKONEASEMA P-12-14 (SARJAT 1-4), VYPV, VALMISTAJAN NIMIKE: 1257 LÄHETIN: P-12-14/1, VYPVA, VALMISTAJAN NIMIKE: 1255 VASTAANOTIN: P-12-14/2, VYPVE, VALMISTAJAN NIMIKE: 1256 P-12-14 (SARJA 5), VYPY, VALMISTAJAN NIMIKE: 1257/5 LÄHETIN: VYPYA, VALMISTAJAN NIMIKE: 1255/5 VASTAANOTIN: VYPYE, VALMISTAJAN NIMIKE: 1256/5 Tekniset tiedot sarjalle 5 VALMISTAJA: Puolustusministeriön sähkölaboratorio, Suomi HISTORIA: Pommituskoneen eli kaukotoimintakoneen radioaseman prototyyppi P-12-13 valmistui 1934. Sen pohjalta valmistui sarjatuotantoversio P-12-14 vuoteen 1936 mennessä. Niitä asennettiin vuosina 1937 38 Englannista hankittuihin Bristol Blenheim -pommittajiin (18 konetta, joista kahdessa oli englantilainen radio) ja Avro Anson -koulukoneisiin. Vuonna 1939 asemia oli Ilmavoimilla yhteensä 54 kpl. Asemalla varustettiin suuri Viidennen tuotantosarjan P-12-14 asennettuna havaintovälineeksi. Kehäantennin kääntömekanismi on hyvin esillä. Putkikehikossa ylinnä vastaanotin ja alla lähetin. Oikealla sivulla on sähkötysavain ja muuttajakoneet. 140
MITAT JA PAINOT: lähetin 370 x 335 x 295 mm; 18,5 kg vastaanotin 370 x 190 x 270 mm; 7,5 kg lähettimen muuttaja kaapeleineen 180 x 205 x 400 mm; 13,3 kg vastaanottimen muuttaja kaapeleineen 115 x 130 x 225 mm; 4,7 kg Täydellinen asema kaapeleineen, ilman antenneja 45 kg Vuonna 1939 valmistunut toisen tuotantosarjan P-12-14 asennettuna koulukoneena käytettyyn Avro Ansoniin tunnukseltaan AN-101. KUVA: SA-KUVA LÄHETELAJIT: Sähkötys A1, soinnullinen sähkötys A2 ja puhe A3 TAAJUUSALUE: lähetin 250 700 ja 1 500 8 000 khz vastaanotin 150 8 000 khz suuntiminen kehäantennilla 150 900 khz LÄHETYSTEHO: 40 70 W, korkein teho sähkötyksellä A1, jolla käytettävissä myös 1/4 teho RADIOPUTKET: Lähetin ohjain TC 0,3/5 päätevahvistin PC 1,5/100 modulaattori TC 0,3/5 etujänniteputki 13201 Vastaanotin suurjaksovahvistin EF 9 sekoittaja EF 9 välijaksovahvistin EF 9 ilmaisin-vahvistin EBC 3 pienjaksovahvistin EL 2 1. värähtelijä EBC 3 2. värähtelijä EBC 3 P-12-14 oli tarkoitettu käytettäväksi suuremmissa lentokoneissa ja laivaasemana. Lähetin oli ohjattu ja kaksiasteinen. Kytkettäessä lähettimeen virta, saivat putket hehkujännitteen ja muuttaja lähti pyörimään puolella nopeudella. Kytkettäessä sähkötys tai painettaessa mikrofonin puhekosketinta, kytkeytyi putkien anodijännite ja muuttaja alkoi pyöriä täydellä nopeudella. Pitkä- ja lyhytaalloille oli omat säätimensä. Lyhyiden aaltojen virityskehässä oli lukot, joiden avulla taajuuden vaihto onnistui nopeasti ja tarkasti. Vastaanotin oli seitsemänputkinen super. Siinä ei ollut lähettimen kaltaista tyhjäkäyntiä, koska vastaanotin oli normaalisti jatkuvalla kuuntelulla. Antenni saattoi olla yhteinen, koska lähettimen käynnistyminen sammutti vastaanottimen. Jos oli tarkoitus työskennellä sekä pitkillä että lyhyillä aalloilla, oli yksinkertaisinta käyttää riippuantennia. Sen sai viritettyä lennon aikana kelaamalla antennilankaa sisään tai ulos. Suuntimisvastaanotin toimi samalla taajuusalueella normaalien yleisradioasemien kanssa. Tällä oli suuri merkitys aikana, jolloin varsinaisia ilmailun radiomajakoita oli vähän. Tosin ilmahyökkäyksen uhatessa yleisradioasemat saatettiin sammuttaa, ettei vihollinen voi käyttää niitä suunnistusapuna. Jos asemaa käytettiin generaattorilla tai verkkojännitteellä, voitiin sen tehonsyöttöjärjestelmään liittää akku, joka kytkeytyi välittömästi varsinaisen syötön katkettua. Valmistussarja 5 erosi aikaisemmista lähinnä käyttöä ja huoltoa helpottavissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi kaikki liittimet oli uusittu ja siirretty etulevyyn. Vastaanottimessa oli virityksen hienosäätö ja myötäkuuntelu kaikilla lähetelajeilla. Vastaanottimen kotelo oli 25 mm matalampi. Radio oli rakenteeltaan ja käytettävyydeltään melko onnistunut. Ulkona seisoneen koneen radio saattoi joskus polttaa sulakkeensa kosteuden vaikutuksesta. Merivoimissa ei vastaavaa havaittu, tai sitten sen koettiin kuuluvan toiminnan luonteeseen. Sota-aikaisten TC 0,3/5 -putkien laatu oli epätasainen. Putkia uusittaessa niiden paikkoja saatettiin joutua vaihtelemaan, kunnes modulaattori suostui toimimaan soinnullisella sähkötyksellä. Vuonna 1942 aseman hinta oli 78 000 mk. Joissain yhteyksissä VYPY on esiintynyt myös V-nimikkeellä VRDAB. Tämä on mahdollisesti ollut laiva-aseman nimike. ANTENNIT: erilaisia pysty-, T-, ja riippuantenneja. Malli taajuuden ja asennuspaikan mukaan 30 cm:n kehäantenni vaijerivälitteisellä käsisuuntauksella TEHOLÄHTEET: 12 tai 24 VDC, jännitettä vaihdettaessa muuttajakoneet oli vaihdettava 141
TUTKAT TUTKAN ALKU SUOMESSA Kesällä 1942 suomalaisille selvisi Pohjois-Suomen saksalaisjoukoilla olevan uudentyyppinen ilmatorjunnan johtolaite. Se osoittautui tutkaksi ja lähemmän tutustumisen jälkeen hankintaesitys tehtiin saman tien. Ensimmäiset tutkat saatiin maahan keväällä 1943. Niitä tilattiin lisää vielä saman vuoden lopulla. Toimitukset hidastelivat suomalaisten rauhantunnustelujen vuoksi ja lopulta tutkien kokonaismäärä jäi vaatimattomaksi. Ne olivat kuitenkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan helmikuussa 1944, kun Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat pommitti Helsinkiä. Välirauhan astuessa voimaan oli yöhävittäjien ohjauskomppanioiden maakalusto juuri saatu asennettua. Etelä-Suomen ilmavalvonta ja laivaston alusten varustaminen tutkalla jäi suunnitteluasteelle. Sodan jälkeen tutkat varastoitiin. Muutamia käytettiin koulutusvälineinä ja 50-luvulla jopa ilmavalvonnassa, koska muutakaan ei ollut käytettävissä. Kehitys pääsi lopulta eteenpäin 50-luvun alusta, kun saatiin käyttöön niin koti- kuin ulkomaistakin uutta kalustoa. Ensimmäisiä tutkia kutsuttiin Suomessa lähinnä radioluotaimiksi tai -suuntimiksi ja toimintaa radiomittaukseksi. Laite tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1945 ja Yhdysvalloista lähtöisin oleva radar alkoi yleistyä. Tähän lainasanaan ei oltu tyytyväisiä. Saman vuoden lopulla useiden asiantuntijoiden pohdinnan tuloksena syntyi suomenkielinen nimitys: tutka. Naisten nimien käyttöä ensimmäisten tutkien peiteniminä on selitetty sillä, etteivät ne herätä huomiota sotilaiden puheissa. TUTKATEKNIIKKA ANTENNIT Pääsääntöisesti tutkatekniikassa käytetään suunta-antennia, koska sen asennosta voidaan määrittää maalin suunta ja kantama saadaan mahdollisimman pitkäksi. Yleisimmät toisen maailmansodan tutka-antennit voi jakaa kolmeen päätyyppiin. Dipolimatto on tuttu Raija-tutkasta. Se koostuu useasta rinnakkaisesta dipolista ja niiden takana olevasta levymäisestä heijastajasta. Paraboloidi eli niin sanottu lautasantenni heijastaa radioaallot antennin edessä olevaan polttopisteeseen, johon on sijoitettu varsinainen säteilijä. Heijastajan muoto vaihteli varsinkin lentokone- ynnä muissa erikoisasennuksissa. Yagi koostuu dipoliantennista, sen edessä olevista suuntaajista ja takana olevista heijastajista. Antennia käytettiin pienen tuulipinta-alansa ansiosta muun muassa lentokoneasennuksissa. NÄYTTÖLAITTEET Tutkan näyttölaitteena käytetyt katodisädeputket voi jakaa kahteen päälajiin, PPI-putkiin ja A-putkiin. PPI-putki (plan position indicator) kehitettiin Englannissa 30-luvun lopulla. Siinä aika-akselin alkupää on putken keskellä ja akselin suunta putken pinnalla on tahdistettu antennin asentoon. Yleisin sovellus on pyörivän antennin muodostaman karttakuvan esittäminen. A-putki eli niin sanottu braunin putki on näistä vanhempi ja siitä on suuri määrä sovelluksia eri tarkoituksiin. Ne on jaettu lähinnä informaation esitystavan mukaan. Putken perusrakenteessa ei välttämättä ole eroa. YLEISIMMÄT A-PUTKET: A-putki. Katodisäteen pysty- ja vaakapoikkeutuksella voidaan esittää aika-akseli ja signaalin voimakkuus. Käytetään yleensä karkean etäisyystiedon esittämiseen. J-putki. Pyörivän magneettikentän avulla aika-akseli esitetään ympyrän muotoisena. Tavalliseen A-putkeen verrattuna akselista saadaan pidempi. K-putki. Kahden signaalin vertaamiseen. M-putki. A-putki, jonka aika-akselilla näkyy etäisyydenmittauskoneistoon asetettu etäisyys sakarana. R-putki. Tunnetaan myös etäisyys- tai hienoviritysputkena. Esittää esimerkiksi A- tai J-putkella haetun maalisakaran ja helpottaa etäisyydenmittauskoneiston asettamista. 163
PULSSI- JA KANTOAALTOTEKNIIKKA Pulssitekniikalla saadaan suhteellisen kevyellä lähettimellä korkea huipputeho, koska lähetin toimii lyhyissä jaksoissa. Lähetteessä on kaksi erityisesti tutkatekniikassa vaikuttavaa tekijää, pulssin pituus ja pulssitaajuus. Lyhyellä pulssilla saadaan hyvä erottelutarkkuus ja lyhin mahdollinen mittausetäisyys. Mutta pulssia lyhennettäessä myös säteilyteho ja sitä kautta mittausetäisyys pienenee. Suuri pulssitaajuus antaa tarkemman kuvan ja vähentää häiriöitä. Mutta suuri taajuus vaatii lyhyen pulssin yllämainituilla seurauksilla. Lisäksi mittausetäisyys lyhenee, koska pulssin on ehdittävä palata vastaanottimeen, ennen seuraavan pulssin lähettämistä. Sodan aikana käytettiin pulssia kuvaavana terminä sysäystä. Kantoaaltotekniikan käyttö perustuu niin sanottuun doppler-ilmiöön, jossa liikkuva maali aiheuttaa heijastamaansa signaaliin taajuuseron. Etäisyyttä pelkällä kantoaaltotekniikalla ei voida mitata, mutta yhdistettynä pulssitekniikkaan se mahdollistaa muun muassa kiintomaalien erottelun tai sadepilvien seuraamisen. ILMATORJUNNAN TULENJOHTOTUTKA VYRMC, VRRSI, SUOMALAINEN PEITENIMI: IRJA ALKUPERÄINEN NIMIKE: FUMG 39 T-D, FUSE 62 D, WÜRZBURG D, DORA SAKSAN LAIVASTON NIMIKE: FUMO 213 VALMISTAJA: Telefunken, Saksa HISTORIA: Suunnittelu aloitettiin vuonna 1937 ja prototyypit valmistuivat 1939. Vuonna 1940 ensimmäiset sarjatuotantokappaleet tulivat käyttöön Saksassa. D-malli tuli käyttöön Saksassa 1942. Kesällä 1942 suomalaisille selvisi Pohjois-Suomen saksalaisjoukoilla olevan maalinosoituslaitteiston olemassaolo. Päätös kuuden tulenjohtotutkan hankinnasta tehtiin joulukuussa 1942. Toukokuussa 1943 Suomeen saatiin kolme Würzburg D -mallia. Kaksi sijoitettiin Helsinkiin ja yksi Kotkaan. Syyskuun lopulla saatiin vielä kolme tutkaa, jotka jaettiin samoin kuin ensimmäinen erä. Vuoden 1943 lopulla tilattiin 55 tutkaa. Toimitukset alkoivat maaliskuussa 1944. Rauhantunnustelut aiheuttivat saksalaisten puolelta viivyttelyä ja saaduista kahdesta Irjasta toinen jäi puutteelliseksi. Yöhävittäjien johtokaluston mukana saatiin neljä 7,5 metrin läpimittaisella antennilla varustettua Würzburg-riese eli Riitta-tutkaa. Pareina toimivat tutkat olivat käyttökunnossa Korialla ja Porvoossa elokuussa 1944. Varsinaisia hävittäjien johtolaitteita ei ehditty asentaa ennen aselepoa. Koska tutkien omistussuhteet olivat epäselvät, luovutettiin Riittojen näyttölaitteet ja muita osia takaisin saksalaisille. Irjoja käytettiin Suomessa 50-luvulle, jolloin ne poistettiin varaosien puutteen ja englantilaisten severi -tutkien saapumisen myötä. Riitat purettiin pian sodan jälkeen ja ne päätyivät ilmeisesti varaosiksi. Eri malleja valmistettiin yli 5 000 kpl, joista D-mallia noin 4 000 kpl. TAAJUUSALUE: Mallista riippuen 530 565 MHz. Sysäyksen pituus 1,5 2 μs, sysäystaajuus 3 750 Hz LÄHETYSTEHO: Huipputeho 8 10 kw KANTAMA: maksimi 40 km käytännöllinen 20 30 km RADIOPUTKET (PERUSKOKOONPANO): Ultra-aaltolaite lähetin LS180 sekoitusoskillaattori LD5 ja LD2, 1 2 kpl sekoittaja LG2 Sysäysgeneraattori LS50, 8 kpl katodisädeputki LB 7/15 Välijaksovahvistin RV12P2000, 9 kpl Suuntimalaite RV12P2000, 3 kpl LS50, 2 kpl LV1, 3-4 kpl LG1 katodisädeputki LB 13/40 katodisädeputki LB 1, 2 kpl Mittauslaite RV12P2000, 12 kpl LS50 LV1, 2 kpl katodisädeputki LB 1 Säteilymittari (tehomittari, jos asennettu) SA 100 ja SA 102 ANTENNI: 3 metrin läpimittainen baraboloidi ja 50 kierrosta minuutissa pyörivä säteilijä TEHOLÄHTEET: koneisto 380/220 VAC, tehontarve 3 kw. Lämmitysvastusten ollessa päällä 5 kw puhelinlaite 12 voltin akku MITAT JA PAINOT: Mittauskunnossa 380 x 410 x 670 cm Paino lavetteineen 1 500 kg Ennen tutkien käyttöönottoa ilmatorjunta etsi maalin kuulosuuntimien ohjaamilla valonheittimillä. Etäisyys määritettiin optisilla etäisyysmittareilla. Erityisesti pilvinen sää aiheutti vaikeuksia. Ilman näköyhteyttä taitavakin kuulosuunninmiehistö pystyi antamaan lähinnä häirintätulen 164
mahdollistavia mittausarvoja. Jatkosodan alussa ryhdyttiin kehittämään niin sanottua sulkuammuntaa. Siinä maalin eteen ammuttiin valmiiksi lasketuilla arvoilla tuli-isku. Menetelmällä oli riittävä pelotevaikutus ja se mahdollisti vanhentuneen kaluston käytön. Se kuitenkin johti harvoin maalin tuhoamiseen. Irja oli suomalaisen ilmatorjunnan ensimmäinen tulenjohtotutka. Se mahdollisti seuranta-ammunnan kaikissa valaistus- ja sääoloissa. Tutkia oli kuitenkin vähän ja ne olivat häiriöherkkiä. Monesti oli tarkoituksenmukaisinta välittää maalitietoja torjuntakeskukselle tai yhteyden ollessa poikki, johtaa tutkalla koko patteriston sulkuammuntaa, kuin ampua yksittäistä maalia yhdellä patterilla. Erityisen suuri merkitys oli Irjojen korkeudenmittauskyvyllä, joka puuttui Raijoilta ja kuulosuuntimilta. Tutka oli asennettu hinattavalle nelipyöräiselle alustalle. Antennipeilin sai taitettua, jolloin kuljetuskorkeudeksi tuli 2,7 metriä. Mittausasemassa pyörät irrotettiin ja alusta laskettiin maahan. Tutkan rakenne oli täysin avoin. Laitekotelot olivat roiskevesitiiviitä ja alustan päälle koottiin pyöreä puuritilä helpottamaan laitteiden ympärillä liikkumista. Käyttökuntoon laitto kesti noin 30 minuuttia. Tutkan miehistöön kuului tutkanjohtaja, tutka-asentaja, sähköasentaja, kolme mittaajaa sekä neljä viestittäjää. Viestittäjiä ei tarvittu, jos mittausarvot voitiin välittää keskuslaskimelle sähköisesti. Yleensä Irja sai maalinosoituksen Raijatutkalta. Jos tutka toimi itsenäisesti, sivukulman mittaaja valvoi ilmatilaa ja tarvittaessa hälytti muun miehistön asemiin. Tämän vuoksi hänen istuimensa ympärille voi virittää peitteen ja kotelomaisissa jalansuojuksissa oli lämmitysvastukset. Tarinan mukaan Kotkassa (jossa ei ollut Raijatutkia) suoritetuissa empiirisissä kokeissa havaittiin, että kohtuullinen alkoholiannos paransi hieman maalin havaitsemisetäisyyttä. Alkoholiannosta lisättäessä havaitsemisetäisyys lyheni. Varsinaisia mittauskuvaputkia oli neljä. J-putkessa oli asteikko 0 40 km, jaettuna 200 metrin osiin ja sillä haettiin seurattava maali. Tarkka etäisyys määritettiin hakemalla maalisakara R-putkelle ja lukemalla etäisyys säätöpyörän asteikosta. Saksalaisen ilmoituksen mukaan etäisyystarkkuus oli +/- 25 40 metriä ja suomalaisen kokemuksen mukaan +/- 10 metriä. Tosin suomalainen tarkkuus on voitu saada suoraan R-putken säätöpyörän asteikosta. Suuntatarkkuudeksi ilmoitettiin 1/8 astetta. Antennin säteilijä oli pyörivä. Se oli suunnattu sivuun peilin keskipisteestä, jolloin tuloksena oli kartiokeilaus. Maalista heijastunut kaiku mitattiin 90 asteen välein. Tämän ansiosta sekä pysty- että vaakasuunnassa saatiin kaksi antennin keskilinjasta poikkeavaa kaikua. Kaikuparit johdettiin omille K-putkille. Nyt maalin asema voitiin päätellä kaikujen keskinäisestä voimakkuudesta. Kun molemmilla K-putkilla oli kaksi samanlaista kaikua, antennipeili oli suoraan maalia kohti. Menetelmä oli huomattava parannus ensimmäisiin Würzburg-malleihin, joissa antenni suunnattiin kaiun voimakkuuden perusteella tai infrapunailmaisimen avulla. Tutkan viides kuvaputki oli sysäysgeneraattorissa. Sillä tarkkailtiin lähettimen avaussysäystä ja vastaanotinta suojaavaa sulkusysäystä. Sodan aikana tehty englantilainen tutkimus antoi kiitosta tutkan rakenteelle, kenttäkelpoisuudelle ja käytettävyydelle. Suomalaisen kokemuksen mukaan yleisimmät häiriöt johtuivat liasta, kosteudesta ja huonosta virityksestä. Tutkahäirintää ei sodan aikana havaittu. Varsinaisia vikoja aiheuttivat enimmäkseen putket, joista varsinkin lähettimen Irja käyttökunnossa. Edessä sivukulman mittaajan istuin jalansuojuksineen. LS180 oli lyhytikäinen. Oman haasteensa kunnossapidolle aiheuttivat monet lisälaitteet sekä häirinnänkeston ja luotettavuuden parantamiseksi tehdyt muutokset. Laitteissa oli lukemattomia kytkimiä, joiden asento riippui tutkaan asennetuista lisälaitteista ja yksiköiden valmistuseristä. Lisäksi tutkasta oli erikoismallit lentokuljetusta ja trooppisia olosuhteita varten sekä lavettivaihtoehtoja erilaisille asennuspaikoille. Tutkan hankintahinta ei ole yksiselitteinen. Ensimmäisen hankintaerän kappalehinta oli ilmeisesti noin 7 miljoonaa markkaa. Toisen hankintaerän ainoa täydellinen tutka maksoi ilmeisesti vähän yli kaksi miljoonaa markkaa. Irjoja on säilynyt useita yksilöitä eri maiden museoihin. Useat Würzburg-riesen antennit ovat edelleen radioastronomian palveluksessa. Ne ovatkin Zeppelin-laatua. ILMA- JA MERIVALVONTATUTKA VYRMA, SUOMALAINEN PEITENIMI: RAIJA ALKUPERÄINEN NIMIKE: FUMG 42 G (FZ), FUMG 401A, FREYA LZ/A VALMISTAJA: Gesselschaft fuer Elektroakustiche und Mechanishce Apparte (GEMA), Saksa HISTORIA: Suunnittelu aloitettiin 30-luvun puolivälissä Saksan laivaston aloitteesta. Ensimmäiset 8 kpl otettiin käyttöön vuonna 1939. Vuoden 1943 huhtikuussa Suomeen saapui kaksi tutkaa. Ne sijoitettiin Helsingin alueelle ja saavuttivat toimintavalmiuden huhtikuun vaihteessa. Vuoden 1943 lopulla tilattiin vielä kymmenen tutkaa. Niistä oli tarkoitus muodostaa 165