Pienasuntoja helsinkiläisille. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab. 30 vuotta. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin A

Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin A Pienasuntoja helsinkiläisille Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 30 vuotta Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin Asuntohankinta Ab Oy Helsingin A

Esipuhe Asuntopolitiikka on ollut aina Helsingin kaupungin tehtävien ytimessä. Syy on luonnollinen Helsinki on kasvanut ja kaupunki on vetänyt puoleensa yhä uusia asukkaita. Ensimmäiset Helsingin kaupungin omaan omistukseensa rakentamat asunnot ovat vuodelta 1909. Parempaa elämää Helsingistä etsivä työväestö tarvitsi kipeästi kohtuuhintaisia ja edes vaatimattomilla peruspalveluilla varustettuja asuntoja. Tästä ajasta antaa hyvän kuvan näihin kaupungin vanhimpiin vuokra-asuntoihin sijoitettu työväenasuntomuseo Kirstinkujalla, Linnanmäen kupeessa. Samojen aikojen ideoinnin tuloksena syntyi vuosikymmen myöhemmin kansainvälisiä puutarhakaupunki-ihanteita heijastava Käpylän puutaloalue. Kaupungin työntekijöille rakennettiin vilkkaasti hallintokuntien ja liikelaitosten omia työsuhdeasuntoja. Tätä samaa vastuullisuutta toteuttivat monet muutkin työnantajat, rakennustaiteellisesti maineikkaimpana Kone ja Silta Oy:n kortteli Vallilassa. 1900-luvun alun ryhmärakentaminen loi niin monet puutalokorttelit kuin myös jugendsävytteisiä kerrostaloja. Toisen maailmansodan jälkeinen ryntäys Helsinkiin merkitsi vuosikymmenen kestäneitä hätämajoitusratkaisuja. Valtio tunnusti tällöin asuntopoliittisen vastuunsa ja ensimmäiset Arava-asunnot nousivat Helsingin Tullinpuomiin. Arava-vetoinen rakentaminen loi kohtuulliset asuinolot sadoille tuhansille helsinkiläisille ja merkitsi ruuhkaisen kantakaupungin asukkaiden siirtymistä uusiin ja ihannoituihin lähiöihin. Tästä kantakaupungin tyhjentymisestä alkaa Helsingin Asuntohankinnan historia. Helsingin asuntopolitiikkaa ovat tehneet kaupungista ja sen asukkaista vastuunsa tuntevat henkilöt. Tähän Asuntohankinnan historiikkiin on kirjattu kunnianosoitus heidän työlleen. Samalla tämä teos on tärkeä ajankuva etenkin 1980- ja 1990-luvun asuntopoliittisista ratkaisuista Helsingissä. Asuntopolitiikka ja sen haasteet ovat yhä Helsingin kaupungin toiminnan ytimessä. Haasteet ja toimintaympäristö ovat vain vuosikymmenien kuluessa vaihtuneet. Asuntohankinnan historiikki korostaa oivalla tavalla tarvetta toimia aina ajassa ja vastata kohtuuhintaisen asumisen haasteisiin. Tältä pohjalta on hyvä pohtia nykypäivän vastauksia ja aikaan sopivia keinoja asuntotarpeen tyydyttämiseen. Perustavoitetta ei ole kuitenkaan syytä muuttaa. Tarvitsemme tänäänkin lisää kohtuuhintaisia asuntoja Helsinkiin! Hannu Penttilä Kaavoitus- ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtaja Etukannen kuva: Ruoholahteen rakennettiin 1990-luvun alussa ns. hitas-sekataloja, joissa noin puolet asunnoista myytiin yksittäisille asunnonostajille ja puolet Helsingin Asuntohankinnalle käytettäväksi vuokra-asuntoina. Laivapojankatu 3 on yksi näistä sekataloista. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 30-vuotisjuhlajulkaisu. Toimitus ja valokuvat: LFC Group/ Arto Rautio. Taitto LFC Group/Tarja Lehtinen. Paino Tuokinprint Oy Helsinki marraskuu 2014. 2 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

Johdanto Oy Helsingin Asuntohankinta Ab näki päivänvalon pitkähkön valmistelun jälkeen 5.3.1984, jolloin pidettiin yhtiön perustamiskokous - tuolloin tosin työnimellä Oy Helsinki-Asunnot Ab. Kokouksessa oli läsnä yksi perustajaosakas, Helsingin kaupunki, joka myös oli merkinnyt yhtiön koko osakekannan. Yhtiön hallitukseen valittiin kaupungin keskeisistä luottamushenkilöistä puheenjohtajaksi DI Kari Rahkamo ja jäseneksi johtaja Juha Sipilä. Kaupungin ylintä virkamiesjohtoa hallituksessa edustivat apulaiskaupunginjohtajat Olavi Dahl, Heikki S. von Hertzen ja Anna-Liisa Hyvönen. Yhtiö ei kuitenkaan päässyt vielä tuolloin aloittamaan toimintaansa, vaan yhtiökokouksen valitsema hallitus joutui vielä tekemään joitakin muutoksia yhtiöjärjestykseen. Toinen ja isompi ratkaistava kysymys liittyi yhtiön verotuskohteluun. Hallitus esitteli syyskuussa kolme rekisteriviranomaisillekin kelpaavaa ehdotusta yhtiön nimeksi. Tarjolla olivat Oy Helsingin Asuntohankinta Ab, Oy Helsingin Kaupunkiasunnot Ab ja Oy Vuokra-asuntojen Hankinta Ab, joista ensimmäinen sitten valittiin. Vielä tärkeämpää liikkeellelähdölle oli eduskunnassa läpi mennyt lakimuutos, jolla sallittiin verovapaa toiminta kunnan kokonaan omistamalle ja vain omistajakunnan alueella toimivalle vuokra-asuntojen hankintayhtiölle, joka ei jaa osinkoja. Käytännössä yhtiön varsinaisen toiminnan syntymäpäivänä voi pitää marraskuun 22. päivää vuonna 1984, jolloin Oy Helsingin Asuntohankinta Ab merkittiin kaupparekisteriin. Tämä Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n 30-vuotisjuhlajulkaisu kertoo yhtiön toiminnasta sekä oloista, joissa yhtiö on syntynyt ja toiminut. Julkaisu pyrkii valottamaan myös yhtiön roolia yhtenä Helsingin kaupungin asunto-, sosiaali- ja työvoimapolitiikan välineenä sekä niitä yleisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet yhtiön toimintaympäristöön. Lopussa kurkistetaan myös lyhyesti yhtiön tulevaisuuteen vuonna 2014 nähtävissä olevista lähtökohdista. Tekstin taustoitusta on tehty arkisto- ja asiakirja-aineistoon, kirjallisuuteen sekä yhtiön toimintaan eri vaiheessa liittyneiden henkilöiden haastatteluihin perustuen. Lopullinen teksti on kirjoittajansa yhteenveto ja analyysi tapahtuneesta sekä keskusteluissa esitetyistä arvioista ja visioista. Kirjoittajan omia mielipiteitä teksti ei sisällä. Lämmin kiitos kaikille julkaisun tekemiseen myötävaikuttaneille. Arto Rautio Juhlajulkaisun toimittaja Kuvia asunto-osakeyhtiöistä, joista yhtiö omistaa asuntoja. 1. Fleminginkatu, 2. Porvoonkatu, 3. Ida Aalbergintie, 4. Vaasankatu, 5. Juhana Herttuantie, 6. Kolmas linja. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 3

Väkiluvultaan kutistuva Helsinki tarvitsee perheasuntoja Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen, uudelleenasutuksen ja suurten ikäluokkien Suomi joutui 1960-luvulla uusien haasteiden eteen. Yhtäällä muun muassa Pekka Kuusen innoittamana syntyi ajatus hyvinvointivaltion rakentamisessa. Siinä yhtenä tavoitteena oli saada aikaan kaikille kohtuulliset asumisolot. Toisaalla maaseutu ei pystynyt enää elättämään etenkään suuriin ikäluokkiin kuuluvia nuoriaan, mikä johti ensin 1960-luvulla suureen maassamuuttoon ja sitten 1970-luvulla myös suureen maastamuuttoon. Muun muassa näiden tekijöiden takia valtakunnan asuntopolitiikassa etusijalle alkoivat nousta kaupunkien ja taajamien lapsiperheet. Poliittisessa päätöksenteossa yhtenä esimerkkinä oli Ruotsin 1960-luvun puolivälissä hyväksytty miljoonan asunnon hanke Miljonprogrammet, jolla haluttiin toisaalta poistaa asuntopula ja toisaalta lisätä sekä asumisväljyyttä että asumisen laatua tekemällä kymmenen vuoden aikana 100.000 uutta asuntoa vuodessa. Suomessa oli jo vuodesta 1949 lähtien helpotettu omistusasuntojen hankintaa ja vuokra-asuntojen tekoa aravalainoituksella, jota myönsi Asuntorakennustuotannon valtuuskunta eli Arava. Uusien linjausten jälkeen aravalainoituksen määrää lisättiin merkittävästi. Asuntohallitus perustettiin vuonna 1966 yhdeksi hyvinvointi- ja asuntopolitiikan eteenpäin viejäksi. Puolet Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuista 600.000 uudesta asunnosta oli lainoitettu aravalla joko aravavuokra-asunnoksi tai omistusaravaksi. Helsinki oli houkutellut uusia asukkaita pitkin 1900-lukua. Kaupunki oli kehittynyt niin, että suuren muuttoliikkeen alkaessa 1960-luvulla pääosa helsinkiläisistä asui vuokralla pienessä asunnossa. Useimmille helsinkiläisille taloudelliset syyt estivät hankkimasta omaa asuntoa eivätkä tulot yleensä riittäneet tilavaan vuokra-asuntoonkaan. Monen vuokra-asunto liittyi työsuhteeseen. Näiden syiden takia kaupungissa oli paljon kokonaisia taloja, joissa oli vain pienasuntoja. Sotien jälkeen pienasuntojen osuus oli lähes 75 prosenttia Helsingin asunnoista. Myös iso osa Suomen 1960- ja 1970-luvun muuttoliikkeestä suuntautui Helsingin seudulle. Aiempaan erona uutta asutusta alkoi nyt valua etenkin Helsingin lähikuntiin. Ympäristökuntiin muutettiin sekä muualta Suomesta että Helsingistä. Rakennusliikkeet ja rakennuttajat löysivät nimittäin hyviä kehitettäviä alueita Helsingin rajojen ulkopuolelta, minkä vuoksi merkittävä osa lapsiperheille sopivista perheasunnoista nousi etenkin Espooseen, nykyisen Vantaan alueelle sekä pääradan varteen. Niinpä Helsingin väkimäärä alkoi laskea 1960-luvun ja 1970-luvun vaihteessa. Tätä laskua jatkui koko 1970-luvun. Aiemmin opintojensa jälkeen Helsinkiin kirjansa muuttaneet olivat yksi ryhmä, joka kansoitti nyt uudet lähiöt Helsingin ympäristökunnissa. Sama halu hakea väljempää ja edullisempaa asumista tuli sitten muotiin 1990- luvun ja 2000-luvun niin sanotussa nurmijärvistymisessä, kun etenkin lapsiperheet etsivät elintilaa pääkaupunkiseudun ympäristökunnista. Yhdeksi syyksi 1970-luvun kehitykseen on sanottu Helsingin muita kuntia vahvempi ote maapolitiikasta ja kaavoituksesta. Helsinki halusi hallita ja ohjata itse kehitystään ja myös pystyi tekemään sitä. Kaupungin tuonkin aikakauden viranhaltijoiden valinta- ja toimintakulttuuria on luonnehdittu aivan ylimmän johdon valintaa lukuun ottamatta poliittisesti neutraaliksi, mutta esimerkiksi maankäyttöön ja kaavoitukseen liittyvässä päätöksenteossa on nähtävissä jälkiä myös poliittisesta harkinnasta. Pitkin 1900-lukua yritystoiminnan kehitykseen - kuten esimerkiksi rakentaminen toimialalla Hakan ja Saton syntyyn - olivat vaikuttaneet myös aatteelliset lähtökohdat. Vielä 1980-luvullakin eri yrityksillä saattoi olla selvästi läheisemmät suhteet yhteen poliittiseen ryhmään kuin muihin. Tämä näkyi kunnallisessa päätöksenteossakin. Kun kaupungin tuolloisten mahtipuolueiden yhteistyön sujuminen oli tärkeää asioiden hoitamiseksi, näkyi tämä tietynlaisen poliittisen tasapainon hakemisena myös esimerkiksi rakentamiseen liittyvissä päätöksissä. Naapurikunnilla ei ollut vastaavia resursseja ja työvoimaa maapolitiikan ja kaavoituksen tekoon kuin Helsingillä. Muissa alueen kunnissa rakentajat ja rakennuttajat pääsivät itse vaikuttamaan paljon etenkin hankkimilleen maille tehtyjen alueiden suunnitteluun ja toteutukseen. Yhdessä 1960-luvun teollisen läpimurtotuotteen betonielementin kanssa aluerakentaminen synnytti nopeasti oman aikansa mittapuilla nykyaikaisia koteja useisiin uusiin lähiöihin. Samalla alkoivat syntyä asuntomarkkinat, kun ihmisillä oli hiljalleen varaa ja mahdollisuuksia jopa valita tarjolla olevista asunnoista ja asuinpaikoista itselleen mieluisin vaihtoehto. Uudisrakentamisesta ja perheiden asumiseen keskittyvästä politiikasta huolimatta vielä 1970- ja 1980-lukujen vaihteen Helsingissä pienasuntojen osuus oli 48 prosenttia kaikista asunnoista. Toisaalta pienasunnoilla oli myös kysyntää, sillä 4 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

Helsingin kaupungin vuokra-asuntojonossa oli 1978 noin 34 prosenttia yhden hengen talouksia. Heistä vain 15 prosentille pystyttiin tarjoamaan asuntoa. Vuonna 1979 kaupungin asuntojonon hakijaruokakunnista oli 1-2 hengen talouksia liki 70 prosenttia. Kun tulotaso monissa ammateissa oli alhainen, asuivat niin yksin asuvat, pariskunnat kuin perheetkin yhä yleisesti ahtaasti ja varustetasoltaan sangen vaatimattomissa asunnoissa. Alivuokralaisasuminen oli samaten tavallista vielä näihin aikoihin. Monessa kerrostaloasunnossa asui kaksi tai kolmen ruokakuntaa. Vanhojen omakotitalojen ullakkoasunnot olivat myös yleisiä alivuokralaisasumisen paikkoja. Näitä usean talouden asumia omakotitaloja oli paljon muun muassa niin sanotulla MaTaPuPu-alueella eli Malmilla, Tapanilassa, Pukinmäessä ja Puistolassa. Myös vuonna 1974 käyttöön otettu vuokrasääntely vaikutti asuntotarjontaan. Sääntely vähensi yksityisten asunnonomistajien intoa omistaa vuokra-asuntoja. Kun tulonhankintamielessä omistetut asunnot olivat jo tuolloin paljolti pienasuntoja, hankaloitui pieniä vuokra-asuntoja haluavien tilanne vuokralla olevien asuntojen vähetessä. Suljetuilla rahoitusmarkkinoilla lainaa ei saanut kovin helposti eikä edullisesti oman asunnon hankintaan. Vaikka Suomessa oli ollut mahdollista hankkia oma asunto omistusaravaa käyttäen jo 1940-luvulta lähtien, oli omistusaravakin kuitenkin lähinnä koulutetun nuoren väestön ja keskiluokan keino päästä kiinni omaan kotiin. Etenkin moni vähävaraisista oloista lähtenyt opisto- tai korkeakoulukoulutuksen hankkinut henkilö on ostanut ensimmäisen oman asuntonsa henkilökohtaisella aravalainalla, jossa valtion halpakorkoinen lainaosuus oli 60-85 prosenttia perheen lapsimäärästä riippuen. Perheasuntoa Helsingin kaupungilta hakevista oman asunnon sai noin joka neljäs 1970- ja 1980-luvun vaihteessa, mutta aravan tulo- ja varallisuusrajojen takia tämä vaihtoehto ei ollut mahdollinen monille perheille. Kun Uusimaa ja Helsingin seudun muut kaupungit kasvoivat, näytti Helsingin 1970-luvun lopun tilanne kaupungin päättäjien silmissä huolestuttavalta. Kaupungin väkiluku väheni hiljalleen siitä huolimatta, että muuttoliike seutukunnalle oli suurta. Yhtenä isona ongelmana nähtiin Helsingin suuri pienasuntovaltaisuus. Vaikka pienasuntoja siis kysyttiin etenkin vuokra-asunnoiksi vilkkaasti, ei sen enempää Helsingin kaupungin kuin valtakunnallisissakaan tulevaisuuden visioissa nähty mielekkääksi lisätä pienasuntojen määrää. Niinpä Helsingin kehittämisessä asetettiin asuntotuotannolle selkeät asuntojen keskipinta-alatavoitteet, joilla käytännössä haluttiin estää uusien pienasuntojen syntyminen, perhekuntien muuttaminen pois pääkaupungista ja luoda edellytykset uusien asukkaiden tulolle pääkaupunkiin. Asuntohallitus käytännössä kielsi yksiöiden rakentamisen valtion tukemassa tuotannossa. Tämä pahensi osaltaan pienasunnon hakijoiden tilannetta. Aravatuotannon lisääminen oli yksi keino avata asuntomarkkinoita uusille ryhmille, Helsingin oma 1970-luvulla luotu Hitas-järjestelmä toinen. Valtakunnallisesti politiikan eri toimin, joihin parempien asuntojen tarjonta kuului, pyrittiin myös hidastamaan nuorten työikäisten suomalaisten karkaamista etenkin Ruotsiin ja ehkä houkuttelemaan heitä takaisin kotimaahan. Suomessa pelättiin jopa työvoiman loppumista, jos kehitys ei katkeaisi. Käytännössä samalla asuntopolitiikan keinovalikoimalla tuotettiin myönteisiä tuloksia kaikkialla maassa, mikä toimikin hyvin 1980-luvulle asti. Ajatus pääkaupunkiseudun ja etenkin Helsingin erityisasemasta ja tarpeesta tehdä alueella omaa erillistä asuntopolitiikkaa ei silti herännyt vielä tuolloin, vaikka merkit tästä olisivat olleet jo nähtävissä uuden vuosikymmenen alkaessa. Myös työvoima- ja sosiaalipolitiikka tuottivat Helsingissä ongelmia, jotka heijastuivat kaupungin asuntopoliittisiin linjauksiin. Kun aravasäännökset rajasivat kaupungin vuokraasuntoihin valittavien asukkaiden joukkoa, ei moni kaupungin työntekijäkään mahtunut tulo- ja omaisuusrajoihin. Etenkin sosiaali- ja terveystoimissa oli hankaluuksia työvoiman rekrytoinnissa. Sosiaalitoimella oli myös sosiaalinen tarve saada asuntoja käyttöönsä. Helsingissä oli jo 1960-luvulla esitetty ajatus siitä, että kaupungin pitäisi ostaa pieniä asuntoja vanhusväestölle vuokrattavaksi. Etenkin 1970-luvulla alkoi nousta esille kysymys asunnottomien asuttamisesta. Etenkin yksin asuntoa etsivien miesten oli usein vaikea saada itselleen asuntoa. Helsingissä oli tuolloin vielä paljon asuntolapaikkoja, joissa normaali elämä oli hankalaa, sekä koijamiehiä. Asuntoloiden asukkaista joka kymmenes tienasi niin hyvin, että ei mahtunut aravarajoihin. Osa asunnottomista eli ja teki työtä Helsingissä, mutta ei voinut muuttaa kirjojaan kaupunkiin ilman pysyvää asuntoa. Asunnottomien joukossa oli erilaisista ongelmista kärsiviä. Heille haluttiin luoda urapolku ulos senaikaisista asuntoloista ja kaupungin metsiin ja rantoihin nousseista asumuksista - koijista - omiin asuntoihin. Asuntoloista ja muista ongelmista kärsivien keskittymistä haluttiin päästä kokonaan eroon, koska ne koettiin ongelmia ylläpitävinä ja jopa pahentavina. Asukkaiden mielestä oloja, jossa oli lähinnä alkoholi- ja muista Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 5

ongelmista kärsiviä, oli vaikea kestää selvin päin. Tavoitteena oli saada ne henkilöt, joilla arveltiin olevan edellytyksiä selviytyä asumisestaan yksin, ensin tuettuun asumiseen ja, jos se sujuu, sitten omaan kotiin. Hankinta-ajatus konkretisoituu Helsingissä kaupungin asuntopoliittinen ohjelma oli 1970- luvun alusta yksi keino ilmentää päätöksentekijöiden tahtotilaa sekä konkretisoida erilaisia asuntopoliittisia tavoitteita. Asunto-ohjelmien valmisteluprosessi on ollut jatkuvaa ja pitkäjänteistä. Niinpä esimerkiksi 1980-luvun alkuvuosien asunto-ohjelmien käytännön valmistelutyö tehtiin 1970-luvun loppuvuosina. Helsingin Asuntohankinnan toiminnan kannalta merkittävää on vuosien 1979 1983 ja vuosien 1980 1984 asunto-ohjelmiin otettu tavoite hankkia kaupungin omistukseen asunto-osakkeita sekä ne pohdinnat, joita kaupungin organisaatiossa käytiin ostotoiminnan järjestämisestä. Selkeä halu muuttaa kaupungin asuntokannan rakennetta ja huolehtia samalla niin kaupungin työvoiman saatavuudesta, kaupungin asunnottomien asemasta kuin kaupungilta pienvuokra-asuntoa hakevien tarpeista synnytti ajatuksen hankkia kaupungille nimenomaan pienasuntoja. Tämä ajatus kirjattiin ensimmäisen kerran Helsingin vuosien 1979-83 asuntoohjelmaan. Varsinaisesti asia alkoi konkretisoitua vuonna 1980. Kiinteistölautakunta käsitteli kaupunginhallituksen kehotuksesta toukokuussa 1980 asuntoohjelman 1980-84 huoneistojen hankintaohjelmaa muiden kuin Hitas-asuntojen osalta. Hitas-asuntojahan kaupunki hankki yhden jokaisesta perustettavasta yhtiöstä valvoakseen järjestelmän toimivuutta. Kaupunginkanslia, joka toimii valmisteluelimenä kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston alaisuudessa, näki asuntojen oston toimivana keinona lisätä kaupungin omaa asuntokantaa tilanteessa, jossa kaupungin uudistuotannossa ei tehdä enää ollenkaan yksiöitä. Asunto-ohjelmissa määriteltiin pienasuntoihin sijoitettaviksi ajatellut henkilöt selkeästi. Ensimmäinen ryhmä olivat kaupungin asuntojonossa olevat pienasuntojen hakijat, toinen yhteismajoitustiloissa asuvat, kolmas saneerauksen takia uutta asuntoa tarvitsevat ja neljäs kaupungin henkilökunta. Lisäksi 1980-luvun alussa laskettiin romanien asunto-olojen parantamisohjelman vaativan 55 asunnon hankkimista vuodessa. Tämä romanivähemmistöön kohdistuva hanke nähtiin määräaikaisena ja tarpeen tulevan tyydytetyksi 1980-luvun alkupuoliskon hankinnoilla. Lähtötilanteessa työsuhdeasuntoja laskettiin tarvittavan noin 200 vuodessa. Puolet asunnoista laskettiin tulevan aravalainoitetusta kannasta ja puolet muualta. Hankintaohjelmaan haluttiin tähän tarpeeseen nimenomaan pienasuntoja, joita ei enää juurikaan rakennettu. Palvelussuhdeasuntojen, kuten niitä silloin kutsuttiin, ostotarpeeksi arvioitiin 60 80 vuodessa. Huoltovirasto arvioi erityisryhmien tarvitsevan 105 pienasuntoa vuodessa. Huoltovirasto korosti, että itsenäiseen asumiseen pystyviä vanhuksia ja yhteismajoituksessa eli asuntoloissa asuvia pitää sijoittaa muun asutuksen keskuuteen. Erityisesti varoitettiin erityisryhmien keskittämisestä jonnekin. Eri kaupungin toimintojen lausuntojen perusteella kiinteistöviraston talo-osasto näki sopivaksi hankintamääräksi vuosille 1980-84 yhteensä 202 asuntoa vuodessa, mistä 30 oli romaneille tarkoitettuja ja 10-15 isompia perhepäivähoitajien käyttöön sopivia asuntoja. Vuonna 1984 määrä laskisi 182:een romaniten asuntotarpeen tultua tyydytetyksi. Hankintatoimen aloittamisessa isoksi ongelmaksi nähtiin toimintakonsepti, jota taloosasto käytti Hitas-asuntojen ja päiväkotihankkeiden hoidossa. Talo-osasto joutuisi kierrättämään hankintaehdotusta kaupunginhallitusta myöten, jolloin hyväksyntä tulisi aikaisintaan kuukauden kuluttua siitä, kun myyjän kanssa oli sovittu kaupan ehdot. Etenkin hinnaltaan edulliset asunnot myytiin yleensä jo näytössä. Kun talo-osasto ei voinut maksaa edes käsirahaa, olisi laajamittainen asuntojen hankinta vaatinut kiinteistöviraston mielestä uuden organisaation ja kevennetyn toimintamallin. Talo-osasto oli myös sidottu pelkästään kaupungin talousarviossa sille osoitettuihin määrärahoihin. Siksi nähtiin parhaaksi ratkaisuksi erikseen perustettava holding-yhtiö, joka osittain 6 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

budjettivaroin ja osittain rahalaitoslainoin rahoittaisi pienasuntojen oston sekä toimisi joustavasti ja nopeasti. Lähtökohta oli, että yhtiö vuokraisi asunnot edelleen kaupungin virastoille, jotka sitten vastaisivat vuokralaisten valinnasta ja vuokraukseen liittyvistä töistä. Yhtiö perisi yhtiövastikkeisiin, asuntojen korjauskuluihin ja kauppojen tekoon liittyvät kulut sekä vähäiset hallintokulut virastoilta. Kaupunginhallitus päätti 23.6.1980 palkata kaupunginkansliaan selvitysmieheksi DI Matti Väisäsen tekemään selvityksen hankintatoimen järjestämisestä ja erityisesti yhtiömuotoisen toiminnan mahdollisesta roolista asunto-ohjelman toteuttamisessa. Väisänen aloitti työnsä heti heinäkuun alussa ja jätti selvityksensä kaupunginhallitukselle 13.2.1981. Väisänen arvioi, että kaupungin hankintaohjelmalla ei ole kovin merkittävää vaikutusta Helsingin eikä sen kantakaupungin asuntomarkkinoilla. Hän toki suositteli suhdanne- ja kausivaihtelujen ottamista huomioon hankintoja suunniteltaessa. Kaupungin hankintojen ei ollut tarkoitus nostaa asuntojen hintoja. Matti Väisänen näki tarpeelliseksi nopean ja joustavan hyväksyttyyn hankintaohjelmaan perustuvan toimintamallin. Osto-ohjelma tulisi hyväksyä asunto-ohjelman yhteydessä valtuustossa ja kauppojen tapahtua kaupunginhallituksen laatu- ja hintatasoa koskevien periaatteiden mukaisesti. Itse asuntojen hankinta tapahtuisi Väisäsen mielestä joustavimmin erityisen kaupungin perustaman yhtiön toimesta. Yhtiön toimiala on yhtiöjärjestysehdotuksessa rajattu asunto- ja kiinteistöyhtiöiden osakkeiden hankintaan ja omistukseen sekä tätä kautta hallitsemiensa huoneistojen vuokraamiseen Helsingin kaupungille. Erikseen Väisäsen raportissa korostetaan, ettei yhtiön toimintaa tulisi laajentaa asuntojen hankintaa ja omistamista laajemmalle, koska silloin olisi vaarana turha byrokratisoituminen. Samaten selvitys ei pitänyt järkevänä siirtää kaupungin jo omistamia asuntoja uuden yhtiön omistukseen joitakin poikkeuksia mahdollisesti lukuun ottamatta. Väisäsen mielestä hyvässä hankintayhtiössä olisi töissä vain 3-5 henkilöä. Yhtiön hallitukseen Matti Väisänen ehdotti kaupungin niiden virastojen edustajia, joiden toimintaan hankintayhtiön toiminta eritoten liittyy. Hallituksen johtoon hän ehdotti asianomaista apulaiskaupunginjohtajaa. Eduskunta hyväksyi vuoden 1980 lopussa lain asuntojen hankintaan myönnettävien lainojen korkotuesta. Kaupunginhallitus oli ehdottanut, että tämä koskisi myös vanhasta asuntokannasta tapahtuvaan kuntien asuntohankintaan, mutta asuntohallituksen soveltamisohjeita ei tuolloin ollut vielä saatu. Väisänen arvioi korkotuen vaikuttavan yhtiön omakustannusvuokriin niin, että kaupungin osuus yhtiölle maksettavista vuokrista putoaisi 200 asunnossa selvästi. Korkotuen lisäksi tärkeäksi nähtiin yhtiön verotuskohtelu, josta selvitys ehdottaa pyydettäväksi keskusverolautakunnan ennakkopäätöksen ennen hankintojen aloittamista. Matti Väisäsen selvityksen valmistumisen jälkeen asia eteni Väisäsen tunteneiden mukaan selvityksen tekijän luonteelle ja toimintatavalle tyypillisen määrätietoisesti eteenpäin kohti tavoiteltua päämäärää. Jos hankintayhtiön syntymiselle pitäisi nimetä jokin yksittäinen taustahenkilö, voi sellaisena tätä julkaisua varten tehtyjen haastattelujen ja tutkittujen arkistomateriaalien perusteella pitää Matti Väisästä. Hänellä oli muutenkin tahtoa ja kykyä viedä valmistelemiaan asioita eteenpäin. Ideologisesti ajatus ostaa asuntoja vuokra-asunnoiksi vanhasta asuntokannasta oli yhtiön perustamisvaiheessa lähimpänä vasemmiston sydäntä. Myös keskusta ja oikeisto hyväksyivät ajatuksen hankkia pieniä vuokra-asuntoja kaupungille, mutta keinoista päästä tavoitteeseen oli etenkin kokoomuksessa toisenlaisia ajatuksia. Kysymys hankintayhtiön perustamisesta tuli kaupungin elinten käsiteltäväksi ja kaupunginhallituksen päätettäväksi vuonna 1983 liittyen osaltaan asunto-ohjelman 1983 87 toimeenpanoon. Vaikka keskusverolautakunnan 21.12.1981 antama lausunto suhtautui ajatukseen yhtiön toiminnan yleishyödyllisyydestä kielteisesti, ei ajatus yhtiöstä kuollut. Rakennustoimen tuolloinen kaupunginjohtaja Olavi Dahl oli käynyt verotuskysymyksestä neuvotteluja muun muassa toisena valtionvarainministerinä tuolloin toimivan Pekka Vennamon kanssa ja saanut myönteistä palautetta mahdollisuuksista muuttaa elinkeinoverolakia kunnallisen hankintayhtiön osalta. Esillä oli vaihtoehtona myös muun muassa ajatus kiinteistövirastossa, joka oli tuossa vaiheessa apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojan toimialaa, sijaitsevan hankintayksikön perustamisesta. Ideana oli siirtää päätösvaltaa kaupunginhallituksesta kiinteistölautakunnalle ja antaa ostotoimen tekijöille valtuuksia varata asunto maksamalla käsiraha tiettyyn markkamäärään asti. Talo-osasto näki omassa lausunnossaan, että se tarvitsisi lisää heti alkuun 3 5 henkeä ja myöhemmin ajatelluilla hankintamäärillä 1 2 henkeä vuodessa. Jo 500 800 asunnon kannan ostot, lainojen hoito, asuntokunnostusten tilaus ja valvonta sekä kannan isännöinti vaatisi talo-osaston mielestä erillisen organisaation. Tämän vuoksi rakennustoimen kaupunginjohtaja piti hankintayhtiötä myös toimintaprosesseiltaan yksinkertaistettua ja nopeutettua kiinteistöviraston hankintatointa parempana vaihtoehtona. Kaupunginhallitus käsitteli pöydällepanojen jälkeen hankintayhtiön perustamista viimeisen kerran 27.12.1983. Tuolloin ehdotuksena oli, että hyväksytään Oy Helsinki-Asunnot Ab nimisen yhtiön perustaminen siihen liittyvine toimineen, ja Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 7

että ennen asuntojen hankinnan aloittamista selvitetään kysymys yhtiön verovapaudesta. Kysymys valtion korkotuen saamisesta asuntojen ostoon otetuille lainoille oli varmistettu jo vuoden 1980 lopulla, kun eduskunta hyväksyi lain vuokraasuntojen hankintaan myönnettävien lainojen korkotuesta. Kaupunginhallitukselle annetuissa lausunnoissa niin kiinteistölautakunta kuin asunnonjakotoimikuntakin asettuivat hankintayhtiön perustamista vastaan. Kiinteistölautakunta esitti yksimielisesti, että asuntojen hankinta hoidettaisiin nykyisen organisaation toimesta kunnes kiinteistölautakunnan esittämä asuntolautakunta perustetaan. Kiinteistölautakunta piti hankintayhtiötä vääränä kehityssuuntana, koska se vain entisestään lisää asuntoasioiden hoidon hajanaisuutta. Päämäärä pitäisi olla lautakunnan mielestä asuntoasioiden hoidon keskittäminen ja kiinteistölautakunnan johtosäännön muuttaminen niin, että lautakunnalla olisi oikeus hankkia sekä uusia että vanhoja asuntoja myönnetyn määrärahan puitteissa. Parhaaksi ratkaisuksi nähtiin 3 4 pienasuntotalon rakennuttamista joka vuosi Helsinkiin. Tässä vaihtoehdossa erityisryhmien keskitymistä samalle alueelle eli segregaatiota torjuttaisiin sijoittamalla ajateltuja pienasuntojen käyttäjäryhmiä tasapuolisesti syntyviin asuntoihin. Asunnonjakotoimikunta antoi äänestyksen, jossa vasemmisto ja vihreät jäivät vähemmistöön, jälkeen myös hankintayhtiötä vastustavan lausunnon vastoin esittelijänä toimineen toimistopäällikkö Matti Kuikan esitystä. Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaan kaupunginhallituksen piti lopulta äänestää, mitä tehdään. Ensin äänestettiin kokoomuksen Kari Rahkamon ja Kaarlo Pettisen ehdotuksesta asian jättämisestä edelleen pöydälle, mikä kaatui äänin 9 6. Sitten Ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n Carl-Johan Adolfsson halusi muuttaa Rahkamon kannattamana kohdan toiminnan aloittamisesta kuulumaan niin, että yhtiö ei ryhdy mihinkään muuhun toimintaan ennen verovapausasian selvittämistä. Sitten Rahkamo esitti Pettisen kannattamana, että koko ehdotus hylätään. Oman lisäksi asiaan toi keskustapuolueen Ilkka Hakalehto, joka olisi halunnut viedä perustamispäätöksen valtuuston käsittelyyn, mutta häntä ei kannatettu. Äänestyksissä niin Adolfssonin kuin Rahkamonkin ehdotukset kaatuivat äänin 8 7. Perustamista vastaan olivat kokoomuksen, liberaalisen kansanpuolueen ja keskustapuolueen edustajat. RKP:n edustajista toinen oli puolesta, toinen vastaan. Puolesta olivat yksimielisesti sosialidemokraattisen puolueen SDP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton SKDL:n edustajat. Kokoomuksen edustajat jättivät Kari Rahkamon toimiessa ensimmäisenä allekirjoittajana päätökseen yhtiöajatuksen haitallisuutta ja lyhytnäköisyyttä moittivan kirjallisen eriävän mielipiteen. Kokoomuksessa arvioitiin ostojen vaativan koko ajan paljon kaupungin varoja. Ongelmaksi nähtiin etenkin se, että sijoitetuilla varoilla ei saada yhtään uutta asuntoa Helsinkiin eivätkä ostot lisää tarvittavien pienasuntojen määrää. Sen sijaan ostojen nähtiin lisäävän pienasuntojen ostokysyntää ja siten nostavan asuntojen hintoja. Edelleen uuden yhtiön ja sen seitsemänjäseniseksi kaavaillun kaupungin virkamiehistä koostuvan hallituksen nähtiin tuovan lisää byrokraattisuutta kaupungin asuntoasioiden hoitoon ja heikentävät korkeiden viranhaltijoiden edellytyksiä hoitaa varsinaisia työtehtäviään. Eriävässä mielipiteessä pidettiin kiinteistöviraston yksimielistä lausuntoa selkeänä ja ajatuksen uudiskohteiden ostamisesta tarjoavan hyvän toimivan lähtökohdan asuntojen hankinnalle. Vaikka Kari Rahkamo nousi kaupunginhallituksessa hankintayhtiöhankkeen päävastustajaksi, ei hänellä ollut mitään ongelmia lähteä perustetun yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, kun häntä tehtävään pyydettiin ja hänet siihen valittiin. Rahkamo korosti, että tavoitteesta hankkia pienasuntoja kaupungille, ei ollut erimielisyyttä. Loppuvaiheessa vastakkain olivat keinot. Vasemmisto halusi Helsingissä käyttää uudistuotannon määrärahat perheasuntojen tekoon. Samaa halusi apulaiskaupunginjohtajana ennen Erkki Tuomiojaa toimineen Jussi-Pekka Alasen johtama Asuntohallitus koko maan mittakaavassa. Pääosa keskustaa ja oikeisto sekä muun muassa silloinen ylipormestari Raimo Ilaskivi olisivat halunneet, että pienasuntoja rakennetaan lisää. Etenkin Ilaskivelle 8 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

kaupunginhallituksen päätös tuntuu ottaneen koville, sillä hän moitti vielä 1987 Helsingin Sanomien haastattelussa päätöstä ostaa lähinnä yksiöitä vanhasta asuntokannasta. Kun perustamiskokous pidettiin 5.3.1984 ja yhtiön hallitus aloitti toimintansa Kari Rahkamon johdolla, pidettiin politiikka kokoustilojen ulkopuolella. Päätös oli tehty eikä kenelläkään ollut halua hankaloittaa alkavaa toimintaa. Yhtiössä otettiin jo tuolloin asenne, jossa hankintayhtiön tehtävä on täyttää poliittisen päätöksenteon hyväksymiä tavoitteita olemalla yksi väline käytännön työssä. Hankintayhtiön hallituksessa otettiin sille hankintayhtiön toiminnassa vaatima rooli, kaupungin hallinnossa ja toimielimissä toimittiin sinne kuuluvassa roolissa. Valmistelut yhtiön toiminnan aloittamiseksi jatkuivat sen jälkeen vauhdilla, kun valtionvarainministeriön kanssa käydyt neuvottelut johtivat niin sanotun lex Asuntohankinnan hyväksyntään eduskunnassa 15.6.1984. Tulo- ja varallisuusverolain muutos astui voimaan 1.7.1984. Laki asetti yhtiön kunnallisten asuntohankintayhtiöiden verovapaudelle selkeät ehdot. Yhtiön pitää olla kokonaan yhden kunnan omistama eikä se saa toimia kuin omistajakuntansa alueella eikä omistaa kuin asuinhuoneistojen hallintaan oikeuttavia osakkeita. Poikkeuksena olivat asukkaiden käyttöön tarkoitettuja tiloja koskevat osakkeet ja yhtiön omaan toimintaansa liittyvä välttämätön omaisuus. Yhtiö ei saanut jakaa osinkoa eikä tuolloisen tulkinnan mukaan myydä ostamiaan asuntoja. Lisäksi asukkaiden valinnassa oli noudatettava kunnan vahvistamia asukkaiden valintaperiaatteita. Yhtiössä laadittiin toimintaohjelmaluonnos 10.10.1984. Siinä todettiin yhtiön keskittyvän asuntojen hankintaan, vuokraamiseen hallintokunnille sekä hankinnan rahoituksen hoitoon. Yhtiö tekisi hankkimiinsa asuntoihin tarvittaessa alkukunnostuksen. Lisäksi tehtäisiin määräaikaistarkistuksia sekä taloyhtiöiden peruskorjauksiin liittyviä kunnostuksia. Muutoin kunnossapidon nähtiin kuuluvan välivuokraajien vastuulla. Välivuokraajille kuuluisi myös asumiseen liittyvän asioinnin asunto-osakeyhtiöiden kanssa. Ostojen pääkohderyhmä olivat toimintaohjelmaluonnoksessa 1 h + k ja 1 h + kk asunnot, jotka voi luovuttaa asumiskäyttöön maalausremontti-tyyppisen kunnostuksen jälkeen. Toiminnasta todettiin, että yhtiö ei etsi asuntoja asuntonäytöistä, ja että yhtiö laatii omia hintatietorekistereitä ja arviointimalleja tarjousten tekemistä varten. Lisäksi hankintojen tukena tuli hyödyntää muuta saatavissa olevaa markkinainformaatiota. Käytännön ostotoimintaa ohjasivat asuntojen tarvitsijat. Terveysvirasto esimerkiksi kertoi marraskuussa 1984 tarvitsevansa psykiatrisesti kuntoutuneille noin 40 yksiötä vuodessa ja työsuhdeasunnoiksi noin 30 pienasuntoa vuodessa. Terveysvirasto kertoi tarpeen painottuvan vuonna 1985 keskustaan, vuonna 1986 esikaupunkialueille ja vuosina 1987 89 keskustaan ja etenkin keskustasta itään olevalle alueelle. Vaikka Helsingin kaupunki perusti 1983 mielenterveyspotilaiden kuntoutumista ja takaisin yhteiskuntaan sopeutumista edistävän Niemikotisäätiön, ei Helsingin Asuntohankinnan toiminnan alkuvaiheen suunnitelmissa painotuttu mitenkään erityisesti tämän erityisryhmä asumistarpeisiin. Alusta pitäen tavoitteena oli saada asuntoja myös yleiseen asunnonjakoon. Tätä tehtiinkin vuokraamalla osa asunnoista kiinteistöviraston talo-osastolle, joka toimi asukkaisiin päin vuokranantajana. Täten vuokrattiin noin 250 asuntoa, kunnes kyseinen kaupungin toiminto lopetettiin. Nämä asunnot tulivat sittemmin yhtiön itsensä uudelleen vuokrattaviksi sitä mukaa kun asunnot vapautuivat - viimeiset tosin vasta 2011, jolloin viimeisetkin näiden asuntojen vuokrasopimukset siirrettiin hankintayhtiölle. Alkuvaiheen henkilöstötarpeena nähtiin olevan toimitusjohtaja, suunnittelupäällikkö ja kiinteistösihteeri. Myöhemmin nähtiin tarvetta myös yhdelle uudelle ostajalle sekä kiinteistöteknikolle. Tältä pohjalta yhtiön hallitus päätti 22.10.1984 valita toimitusjohtajaksi tekniikan akateemisia edustavassa järjestössä tuolloin työskennelleen DI Asko Rahikaisen, jonka kanssa sittemmin sovittiin työn aloittamisesta 1.12.1984 alkaen. Samassa lokakuun kokouksessa palkattiin suunnittelupäälliköksi kiinteistöviraston asunnonjakotoimiston toimistopäällikkönä toiminut Matti Kuikka. Kaupungin omistaman yhtiön hallituksen kannalta tärkeintä oli, että valittavilta löytyi riittävästi ammatillista osaamista ja että palkkatoivomus oli mahdollisuuksien rajoissa. Varsinaisen toiminnan aloittamiselle tärkeää oli myös se, että hankintayhtiö merkittiin kaupparekisteriin 22.11.1984 nimellä Oy Helsingin Asuntohankinta Ab. Ostot pääsevät käyntiin Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:llä oli alkuvaiheessa asunnonhankinnalle tietyt valtion korkotukeen liittyvät enimmäishintarajat sekä kaupungin tarpeista lähtevät tila- ja laatuvaatimukset. Alkuvaiheessa ostettavan asunnon minimikooksi määriteltiin 25 neliötä ja asuntotyypiksi ensisijaisesti yksiö. Asunnon varusteisiin piti kuulua wc ja pesumahdollisuudet eli suihku tai amme. Lisäksi tavoitteena oli vaikuttaa segregaatioon hajauttamalla vuokra-asuntoja alueille, joissa niitä ei ole, ja eri asunto-osakeyhtiöihin. Helsingin asuntomarkkinat olivat vuodenvaihteessa 1984 85 sangen suotuisat kaupungin omistaman hankintayhtiön Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 9

perustamiselle. Asuntojen kysyntä ja hintataso olivat yhtiön kannalta mukavan alhaisia. Aikaa kuvaa osaltaan, että Palkki- Yhtymä tarjosi Tapulikaupungissa olevia aluerakentamiskohteitaan vuokra-asunnoiksi. Palkin taloja päätyi esimerkiksi Kämnerintieltä ja Palovartijantieltä Hämäläisosakunnan ja pohjalaisten osakuntien omistamiksi opiskelija-asunnoiksi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Vuonna 1984 Palkki-Yhtymä tarjosi Kämnerinkuja 4:n osakkeita Helsingin Asuntohankinnan ostettavaksi. Yhtiön hallitus ilmoitti joulukuussa 1984 sekä kiinteistövirastolle että kaupunginhallitukselle olevansa kiinnostunut ostamaan kohteen osakkeet, kun henkilöstöasiainkeskus piti kohteen 47 kaksiota ja 16:ta kolmen huoneen ja keittiön asuntoa sopivina terveydenhuollon ja sosiaalitoimen käyttöön. Tämä kauppa ei kuitenkaan toteutunut ja kyseinen kiinteistö on nykyään kaupungin vapaarahoitteiset vuokratalot omistavan KOy Auroranlinnan omistuksessa. Helsingin Asuntohankinnan johto näki tärkeänä, ettei yhtiötä sekoiteta kiinteistöjä välittäviin yhtiöihin, jotka ostivat edullisia asuntoja ja myivät niitä sitten eteenpäin voitolla. Sen vuoksi asuntoja hankittiin julkaisemalla ostoilmoituksia Helsingin Sanomissa ja ilmaisjakeluna leviävissä kaupunkilehdissä. Näytöissä juokseminen ja tarjousten teko niissä koettiin ei-toimivanan toimintamallina. Asuntoon tutustuminen tapahtui myyntiä haluavan yhteydenoton jälkeen. Sekä Asko Rahikaisella että Matti Kuikalla oli valtuudet tehdä kirjallinen yhtiötä sitova tarjous, jota ei sen jälkeen enää muutettu. Jos tarjous hyväksyttiin, kaupat tehtiin niin pian kuin mahdollista ja haettiin sitten lainoille korkotukea. Yhtiön hallitus sai raportit tehdyistä kaupoista ja valvoi siten toimihenkilöiden tekemistä. Ostajille tarjottiin muutamaa selkeää etua. Yksi oli, ettei Helsingin Asuntohankinta ottanut välityspalkkiota eli koko kauppasumma jäi myyjälle. Toinen oli, että myyjä sai rahat heti, jos asunto oli tyhjä. Jos asunnon tyhjenemistä piti odottaa, pystyttiin maksuaikataulu ja maksuohjelma sopimaan myyjän toiveita kuunnellen. Kolmas etu oli, että ostajalle kelpasi myös remontointia vaativa asunto. Toiminnan käyntiinlähtöä helpotti, että hankintayhtiön toiminnan käynnistymisestä kerrottiin myös sanomalehdissä muun muassa heti ensimmäisen maanantaina 14.1.1985 tehdyn kaupan jälkeen. Historiansa ensimmäisen asunnon Oy Helsingin Asuntohankinta Ab osti Alppilassa Viipurinkatu 14:ssä olevasta AsOy Vipukasta. Kauppa syntyi nopeasti, kun yksiön omistaja soitti hankintayhtiön toimistoon. Asunto käytiin katsomassa ja selvitettiin asunto-osakeyhtiön tilanne. Kun lähtökohdat tyydyttivät ostajaa, päästiin kunnostusta vaativan asunnon hinnasta nopeasti yhteisymmärrykseen. Sitten hoidettiin rivakasti paperisota eli kauppakirjat ja muu kaupantekoon liittyvä yhtiön toimistolla kuntoon. Ostaja sai osakekirjat ja avaimet ja myyjä rahat käteen pankkivekselin muodossa. Helsingin Sanomien artikkelissa nimettömäksi jäänyt myyjä kertoi tarjonneensa asuntoaan kaupungin yhtiölle siksi, että koki kaupungin erityisen luotettavaksi kauppakumppaniksi. Myös kaupan rahoituksen nopea järjestyminen houkutteli. Samanlaiset syyt olivat yhtiön toisessa kaupassa, joka tehtiin tiistaina 15.1.1985 läheltä Puistolan asemaa Tapulikaupungista. Yhtiön ostokaksikko Asko Rahikainen ja Matti Kuikka kertoivat yhtiön pyrkivän tekemään kauppoja 3-4 asunnon viikkovauhtia. Samalla he saattoivat kertoa, että pelot yhtiöstä hintatason nostajana näyttävät olevan turhia, koska maksetut neliöhinnat eivät tehdyissä kaupoissa ole poikenneet alueiden yleisestä hintatasosta. Lisäksi ostot aiottiin sopeuttaa markkinatilanteeseen eli hankintayhtiö tulisi pysymään taka-alalla, kun kysyntä ja kaupanteko olisivat muuten vilkkaita. Suomen Sosialidemokraatti kiiruhti myös kertomaan uudesta yhtiöstä tammikuussa 1985. Lehdessä korostettiin, että yhtiö hankkii asuntoja kaupungin työntekijöille ja joillekin erityisryhmille. Matti Kuikka muistutti Sosialidemokraatin haastattelussa, ettei yhtiö ratkaise Helsingin asunto-ongelmaa, mutta helpottaa kuitenkin tilannetta. Helsingissä oli hänen mukaansa ongelmana väestökannan vinoutuminen maan keskimääräistä enemmän eläkeikäisiin painottuvaksi. Yhtiö pyrki tarjoamaan mahdollisuuksia myös nuoremmille työssä käyville henkilöille, joiden selviäminen etenkin asuntolaoloissa ilman alkoholi- tai mielenterveysongelmaa vähänkään pitempään oli Matti Kuikan mukaan suoranainen ihme. Asko Rahikainen puolestaan korosti Suomen Sosialidemokraatille, että yhtiön ei ollut tarkoitus 10 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

tuottaa voittoa eikä se jakaisi osinkoa. Asuntojen kerrottiin menevän muun muassa terveysviraston kautta edelleen tarvitseville. Uusi Suomi oli paikalla yhtiön Länsi-Pasilan toimistossa maaliskuussa 1985, kun mikkeliläiset Elin ja Matti Parkkinen tekivät kaupat Kalliossa Kinaporinkadulla omistamastaan 35 neliön asunnosta. Myös tässä artikkelissa korostettiin kaupanteon vaivattomuutta ja myyjän saamia etuja. Matti Kuikka kertoi yhtiö maksavan kilpailukykyisen hinnan, jossa haarukka oli kohteen mukaan 5000-7000 markkaa neliöltä. Huonojen liikenneyhteyksien ja kalliiden hintojen Eira ei Kuikan mukaan yhtiötä kiinnostanut. Sanomalehtien lisäksi myös aluelehdet ja muun muassa kiinteistö- ja rakennusalan ammattilehdet uutisoivat Helsingin Asuntohankinnan toiminnan alkuvaiheista. Tällä myönteisessä hengessä saadulla julkisuudella, jonka taustalla olivat sekä Asko Rahikaisen aiemmin järjestöelämän palveluksessa että Matti Kuikan kaupungin töissä luodut suhteet, oli tietysti positiivinen vaikutus hankintatavoitteiden täyttämiselle. Vuonna 1985 kauppaprosessin kerrottiin vieneen nopeimmillaan kolme tuntia myyjän soitosta yhtiöön ja vuonna 1987 oli päästy tätäkin parempaan eli 45 minuuttiin. Noina 1980-luvun loppuvuosina rahamarkkinat olivat vielä suljetut ja asuntolainojen korot korkealla, jopa 17 prosentissa, minkä vuoksi nopean ostajan löytäminen muuten saattoi olla hyvinkin vaikeaa. Yksi usein myöhemminkin esitelty alkuvaiheen onnistuminen liittyi Laakson sairaalan hoitohenkilöstön rekrytointiin. Yhtiö pystyi auttamaan terveysvirastoa ostamalla nopeasti parinkymmentä asuntoa työsuhdeasuntokäyttöön. Hankintayhtiö kuvasi itse asiaa niin, että vain yhtiön tehokkaasti hoitama asuntohankinta antoi mahdollisuuden avata kokonaisen uuden osaston Laakson sairaalassa. Muun muassa tämä Laakso-esimerkki vaikutti siihen, että yhtiö sai ainakin osassa sen toimintaa seuraavia pelkkiä työsuhdeasuntoja hankkivan yhtiön leiman. Tosiasiassa yhtiön toiminta oli kuitenkin laajempaa jo heti alkuun. Työsuhdeasunnoiksi käytettiin ensimmäisenä vuonna hankituista 203 asunnosta vajaat puolet. Iso joukko eli 70 asukasta tuli asuntoloista. Perustehtäviin kuuluva ajatus asunnottomien asuttamisesta toteutui siis myös hyvin. Lisäksi asuntoja meni jonkin verran kiinteistöviraston kautta jaettavaksi asuntojonossa oleville helsinkiläisille. Kun ensimmäisen kerran kunnallisvaaleihin vuonna 1984 osallistuneet vihreät nousivat Helsingissä liberaalien ohi poliittisena vaikuttajana, vaihtui yhtiön hallituksen toinen poliitikkojäsen Liberaalisen kansanpuolueen Juha Sipilästä Vihreän Liiton Osmo Soininvaaraan. Toinenhan oli kokoomuksen Kari Rahkamo. Lisäksi hallituksessa olivat toimialajohtaja eli rakennustoimen apulaiskaupunginjohtaja, SDP:n Olavi Dahl, ja kahden tärkeimmän asiakassegmentin apulaiskaupunginjohtajat eli sosiaali- ja henkilöstöpuolesta vastannut kokoomuslainen Heikki S. von Hertzen ja terveyspuolesta vastannut SKDLtaustainen Anna-Liisa Hyvönen. Tähän ajanjaksoon ajoittuu myös hankintatavoitteen nostaminen vuonna 1986 ensin 300:een ja vuonna 1987 jopa 400 asuntoon vuodessa palatakseen sitten vuodesta 1989 eteenpäin 300 asunnoksi vuodessa aina vuoteen 2000 asti. Tässäkin eri asiat kytkeytyivät toisiinsa, kun hankintatoimintaan myönteisesti suhtautuneiden ja vaa ankieliasemassa olleiden vihreiden toive ostomäärien lisäämisestä eteni kokoomuksen ja vihreiden toisaalla löytämän yhteisymmärryksen siivittämänä. Ostotoiminta alkoi hyvin optimistisessa ja hankintapainotteisessa hengessä, jossa ei osattu ajatella toimintaan mahdollisesti sisältyviä riskejä. Ostotoiveet olivat etenkin sosiaali- ja terveystoimessa sangen korkeat, joten 1970-luvun pelot Helsingin väkiluvun vaikutuksista kuntatalouteen eivät näyttäneet konkretisoituvan ainakaan välivuokraukseen käytettävissä oleviin varoihin. Toki hyvinvointipalvelujen kehittäminen ja muun muassa siihen liittyvä halu asuttaa erityisryhmät tavallisiin asuntoihin toimivat myös asuntojen kysyntää lisäävästi, vaikka esimerkiksi psykiatrisen hoidon laitospaikkojen määrä suhteessa väkilukuun oli Suomessa vielä 1980-luvulla maailman korkein. Silti päihdeongelmista kuntoutuvien ja psykiatrisesta hoidosta kotiutuvien ja muista syistä asunnottomien käyttöön tarvittiin vuosittain kymmeniä asuntoja. Tuolloin nähtiin, että oma Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 11

asunto on portti ongelmattomaan elämään, jolloin yhteiskunnan vuokranmaksussa tukemankin oman asunnon laskettiin säästävän kuluja merkittävästi laitos- tai asuntola-asumiseen verrattuna. Y-Säätiön perustaminen 5.12.1985 valtakunnalliseksi asunnottomien asian korjaajaksi aiheutti lievää hämmennystä. Helsingin kaupunkihan oli yksi säätiön perustaja. Tällainen useamman rinnakkaisen vaihtoehdon ylläpito ongelmien ratkaisemisessa ei sinänsä ollut kaupungin toiminnassa uusi eikä outo asia, mutta asioiden käytännön sujuminen mietitytti niin kaupungin viranhaltijoita muun muassa asunnottomien asiaa hoitavassa erityissosiaalitoimistossa kuin Helsingin Asuntohankintaakin. Eniten ehkä pelättiin, että kaksi toimijaa alkaa kilpailla samoista asunnoista ja nostaa turhaan asuntojen hintoja. Helsingissä päätettiinkin siksi tavoitella tilannetta, jossa Y-Säätiö kanavoisi Helsingissä tapahtuvaa asuntohankintaa varten hankkimiaan varoja Helsingin Asuntohankinnalle, joka sitten käyttäisi rahat asuntojen hankkimiseen nimenomaan asunnottomien käyttöön. Y-Säätiö ei kuitenkaan lämminnyt ajatukselle ja aikaa myöten selvisi, etteivät pelätyt uhat toteutuneet. Heti yhtiön perustamisen jälkeen Helsingin kaupungissa päätettiin selvittää osana viimeisimmän asunto-ohjelman täytäntöönpanoa mahdollisuutta lisätä vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen tarjontaa vuokraamalla asuntoja yksityisiltä vuokrattavaksi eteenpäin kaupungin osoittamille asukkaille. Tätä kaupungin välivuokrausta soviteltiin myös Helsingin Asuntohankinnan hoitoon, mutta yhtiössä ei asiasta erityisesti innostuttu. Yhtiön oma käsitys oli, että yhtiö toisi prosessissa vain turhia lisäkuluja kaupungille omasta toimintakonseptistaan johtuen. Kiinteistövirastossa taas nähtiin välivuokrauksen ensiksi tuovan korotuspaineita vuokriin ja toiseksi tällaisten asuntojen sopivan huonosti muuhun kuin kaupungin palvelussuhdeasunnoiksi. Ongelmaksi nähtiin asukkaan sijoittaminen tilanteessa, jossa asunnon omistaja tai kaupunki haluaa sanoa asunnon vuokrasopimuksen irti, kun tämä ei ollut asukasvuokralaisen irtisanomisperuste. Lisäksi epäiltiin, että kaupunki ei olisi asunnonomistajien kannalta riittävän houkutteleva vuokralainen. Yksityisten asuntojen välivuokrausta moitittiin myös siitä, että vuokrasubventio menisi yksityisiin taskuihin eikä lisäisi kaupungin asuntovarantoa kuten esimerkiksi Helsingin Asuntohankinnalle mennessään. Niinpä tämä ajatus ei edennyt, vaikka periaatteessa tiedettiin niin sanotun normaalin asumisen olevan muita asutusvaihtoehtoja edullisempi vaihtoehto esimerkiksi asunnottomien ja kuntoutuneiden mielenterveyspotilaiden asunto-ongelman hoidossa. Valtion korkotuen lisäksi yhtiö sai asunnottomille menevien asuntojen hankintaan myös lainoja ja avustuksia. Helsingin kaupungin mielestä tämä ei kuitenkaan ollut valtiolta riittävä panos toimintaan. Sen vuoksi kaupunki alkoi ajaa läpi lakimuutosta hankintayhtiön toiminnan laajentamiseksi ja yleisen vuokra-asuntotilanteen parantamiseksi. Helsinki ehdotti vuonna 1987, että valtio alkaisi myöntää aravalainoja myös asuntojen hankintatoimintaan. Tämä ehdotus ei kuitenkaan toteutunut 1980-luvun lopulla. Ostosuuntautuneessa optimismissa yhtiön alkuvaiheen toiminta keskittyi kaupungilta tulleen ostotavoitteen täyttämiseen mahdollisimman hyvin korkotukilainoitusta ja muuta valtion tukea täysimääräisesti hyödyntäen. Tässä onnistuttiinkin, sillä vuoden 1985 alun perin 150:ksi ajateltu ja 200 asuntoon korotettu hankintatavoite ylitettiin kolmella ja vuoden 1986 tavoite 300 ylitettiin 20 asunnolla. Suomen Kunnat lehdessä kerrottiin yhtiön toimintaa esittelevässä artikkelissa vuonna 1986, että yhtiön omistamien asuntojen neliöhinta oli vuonna 1985 ollut 5880 markkaa. Kun uuden Hitas-asunnon neliöhinta oli samaan aikaan 4500 markkaa, voi yhtiön ostoihin sanoa sisältyneen alusta pitäen yleistä vanhojen asunnon hintaharhaa. Ostothan sisälsivät myös tikittävän kulupommin, kun hankinnat tehtiin usein 30 40 vuottakin vanhoista kerrostaloista. Alussa tarjontaa oli etenkin Alppilan, Vallilan ja Kallion asunto-osakeyhtiöistä. Asuntojen ostoarvo oli suurempi kuin niiden tekninen arvo, etenkin kun silloisen tavan mukaisesti asunto-osakeyhtiöissä ei pahemmin harrastettu pitkäjänteistä kiinteistöjen kunnossapitoa ja korjaamista. Asuntojen niin sanotut pintaremontit lisäsivät myös ostovaiheen kustannuksia ja siten asunnon teknistä hankintahintaa, vaikka yhtiö ei tehnytkään niin sanottua ylikorjaamista ja pystyi teettämään työt edullisemmin kuin yksittäinen asunnonomistaja. Ensimmäisen vuoden aikana remontteihin lasket- 12 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

tiin menneen noin yhden asunnon hankintahintaa vastaava kustannus. Yhtiön taloudellinen tila näytti kuitenkin hyvältä, kun yhtiö koko ajan osti uutta ja sai lisää lainaa ongelmitta. Asunto-osakkeista ei voi tehdä poistoja, minkä takia yhtiön tuloksessa ja taseessa ei ollut nähtävissä kiinteistöjen ikääntymisen vaikutuksia. Sen näyttivät tilinpäätöksissään ne asunto-osakeyhtiöt, joista yhtiö omisti osakkeita. Tulopuolella olivat kaupungin virastoilta perityt vuokrat. Ne olivat omakustannusvuokria, joihin sai sisällyttää hoitovastikkeiden, asuntohankinnan, remonttien ja yhtiön toiminnan kuluja. Yhtiö ei voinut mitenkään varautua tuleviin korjaustarpeisiin rahastoimalla korjauksiin. Toisaalta korjausbuumin tuloa ei osattu pelätä ja lainatkaan eivät hirveästi huolestuttaneet, kun oli totuttu inflaation kyllä hoitavan velat aikaa myöten. Siksi tässä tilanteessa ei ehkä laskettu lainojakaan niin tiukkaan kuin muuten olisi tehty ja osa käyttömenoistakin saattoi välillä tulla hoidetuksi reilunpuoleisella hankintalainalla. Yhtiön virastoilta perimä vuokra oli alussa 60 markkaa neliöltä. Yhtiön ajatus oli, että kaikki asiakkaat ovat samassa asemassa niin asuntojen ostossa kuin niiden vuokrauksessakin. Sen vuoksi ostoissa ei maksettu lisähintaa sijainnista tai hyvistä asuntopohjista eikä asunnon hinta vaikuttanut perittyihin vuokriin. Kun virastot saattoivat periä asukkailta samaan aikaan keskimäärin vain 20 markkaa neliöltä, joutuivat virastot subventoimaan yhtiölle maksettuja vuokria omista käyttövaroistaan. Tämä nähtiin myös yhdeksi syyksi pitää yhtiön perimä vuokra mahdollisimman pienenä. Ja vaikka Helsingin Asuntohankinta oli yhtiö, oli sillä kuitenkin kunnallisessa päätöksenteossa yleisemminkin havaitut ongelmat nostaa vuokria. Käytännössä tuo alkuvaiheen vuokra pysyi samana toiminnan ensimmäiset vuodet. Vuokriin tehtiin kyllä korotus vuonna 1991, mutta uusi vuokra pysyi sitten taas samana seuraavat kymmenen vuotta. Näin korjaustarpeisiin varautumisen lisäksi myös kiinteistöjen hoitokulujen ynnä muiden sellaisten pakollisten menojen kasvu jäi huomioimatta vuokrissa. Vaikka yhtiön kulujen nousun tuomaa korotustarvetta ymmärrettiinkin kaupungin organisaatiossa, oli korotusten teko siis eri tekijät yhteen laskien vaikeaa. Nousukausi ja rahamarkkinat räjäyttivät asuntomarkkinat Taloudessa oli ollut hyvä nousuvire 1970-luvun lopulta lähtien ja 1980-luvun lopulla maassa vallitsi likimain täystyöllisyys. Vielä syksyllä 1986 tiedotusvälineissä kuitenkin puhuttiin Helsingin asuntokaupan hiljentymisestä ja tyhjistä uusista asunnoista. Vuonna 1986 yhtiö sai tehdyksi hankintansa keskimäärin 6000 markalla neliö. Kallein tuon vuoden ostos oli Lauttasaaressa, jossa maksettiin 8600 markkaa neliöltä. Toki talouden hyvä vire alkoi näkyä muun ostokysynnän lisääntymisen takia jo yhtiön toiminnassakin, sillä alkuaikojen ostoalueet Kallio, Hermanni ja Vallila eivät enää oikein tahtoneet mahtua yhtiön hintarajoihin. Kaupungin määräämä asunnon kattohinta oli 250.000 markkaa. Yhtiön mielestä asuntojen hintoja vedätettiin ylöspäin. Niinpä ostot alkoivat suuntautua entistä kauemmaksi kantakaupungista, joka oli jo alkujaan yhtiölle liian kallista aluetta. Toki hintojen nostatus muun ostokysynnän lisääntymisen takia näkyi kauempanakin keskustassa. Matti Kuikka kertoi Ilta- Sanomille elokuussa 1987 esimerkin Vuosaaresta. Hän oli ostanut hyväkuntoisen yksiön 196.000 markalla talosta, jossa olevasta toisesta samanlaisesta yksiöstä välittäjä pyysi 240.000 markkaa. Vuosikymmenen merkittävin muutos tapahtui rahamarkkinoilla, joita hillinnyt säännöstely purettiin vuonna 1986. Rajoitukset ulkomaisen velan otolle poistettiin, samoin pankkien luottokorkojen säännöstely ja luotonantoa koskevat keskuspankin ohjeet. Suomeen syntyivät aidot lyhyen rahan markkinat, jotka vähensivät pankkien riippuvuutta perinteisestä talletusrahoituksesta ja keskuspankkivelasta. Pankit saattoivat lisätä luotonantoa paljon nopeammin kuin pelkän talletuskasvun varassa olisi ollut mahdollista. Rahamarkkinoiden liberalisointi oli se ratkaiseva tekijä, joka loi edellytykset vuosikymmenen lopulla nähdylle talouden ylikuumenemiselle, velkakuplan synnylle ja niitä seuranneelle romahdukselle. Maa suorastaan hurahti hyvän taloustilanteen ja helpon rahansaannin tuomaan hurmioon, jossa mikään ei tuntunut voivan mennä pieleen. Osakkeiden, asuntojen ja kiinteistöjen arvot kohosivat jyrkästi 1980-luvun loppuvuosina. Kansalainen sai velkaa ilman omarahoitusta ja vakuudeksi riitti ostettu asunto ja liki kenen tahansa takaus. Parantunut rahoituksen saatavuus, itseään ruokkiva hyvä talouskehitys ja yleinen optimismi saivat aikaan investointiaallon, mikä vähitellen johti suomalaisten kotitalouksien ja yritysten velkojen kasvuun sekä kansantalouden ulkomaisen velan kasvuun. Helpon lainansaannin myötä helsinkiläiset kiiruhtivat kiihtyvällä tahdilla ostamaan asuntoja. Kun asuntomarkkinoilla oli tätä ennen oltu tilanteessa, jossa asuntoja oli tyhjillään ja asuntotuotantoa vähennettiin selvästi, nousivat niin uusien kuin vanhojenkin asuntojen hinnat rajussa kysyntäpiikissä jyrkästi. Silti Helsingin Asuntohankinta pystyi vielä vuonna 1987 ostamaan 265 asuntoa. Sen sijaan vuodelle asetetusta 400 asunnon ostotavoitteesta jäätiin selvästi. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 13

Helsingin Asuntohankinnan toiminnassa talouden vauhtisokeus näkyi eniten vuoden 1987 lopulla ja vuonna 1988, jolloin yhtiön 300 asunnon hankintatavoitteesta jäätiin selvästi ja ostettujen asuntojen hinnat nousivat jyrkästi. Ostoja tehtiin vuonna 1988 vain 98. Helsingin Sanomien artikkelissa 20.6.1990 jäljitettiin hintojen nousubuumin alku vuoden 1987 viikolle 49, jolloin yksiön hinnan kerrottiin nousseen Brahenkadun tuntumassa viikossa 1600 markkaa neliöltä. Eräs kiinteistövälittäjä puolestaan oli kertonut jo lokakuussa 1987 Suomen Kuvalehdessä tilanteen riistäytyneen käsistä täysin. Hänen mukaansa Käpylässä yksiön hinnat nousivat nopeassa tahdissa 6500:sta 8000 markkaan neliöltä. Samalla hän varoitteli siitä, että hintakäyrät eivät yleensä mene loputtomiin ylöspäin. Hintatason nopea nousu näkyi Helsingin Asuntohankinnan ostamien asuntojen neliöhinnan nousemisena liki 50 prosenttia vuonna 1988 verrattuna vuonna 1987 maksettuihin hintoihin. Tiedotusvälineissä esiintyi noihin aikoihin epäilyjä kaupungin hankintojen vaikutuksesta hintojen nousuun. Ajatus torjuttiin yhtiön puolelta ja selitettiin, että kehityksen taustassa on kasvuun kääntynyt kaupungin väkiluku. Samalla muistutettiin, etteivät valtion korkotuen ehdot salli asetettujen hintarajojen ylittämistä. Kalleimmillaan hinnat olivat vuonna 1989. Eniten eli keskimäärin 17.514 markkaa neliöltä joutui maksamaan perheasunnosta Helsingin niemellä. Tuolloin yksiön sai ydinkeskustasta hieman alle 16.500 markalla neliö. Koko kaupungin asuntojen keskihinta oli huhti - kesäkuussa 1989 noussut 12.626 markkaan nimenomaan pienasuntojen kallistumisen takia. Kesän 1989 jälkeen talouden lento alkoi sakata, rahan hinta nousi, asuntojen hintojen nousu tyrehtyi ja kääntyi laskuun ja asuntokauppa alkoi kärsiä ongelmista. Suomen Kiinteistölehden artikkelissa marraskuussa 1989 kerrottiin markkinarahan hinnan voimakkaasta noususta ja pulmista saada kovan rahan asuntoja myydyksi. Haastateltu pankinjohtaja kertoi, että hän olisi levoton, jos hänellä olisi 300.000 400.000 markan heliborkorkoon sidottu laina. Kolmen vuoden heliborkorko - tuolloin muille kuin ennakkosäästöä tehneille pankin vakioasiakkaille tavallinen asuntolainan viitekorko oli siinä vaiheessa noin 14 prosenttia. Asko Rahikainen kertoo tilanteen muuttumisen näkyneen esimerkiksi Vuosaaressa niin, että kaksioita oli saanut loppuvuodesta 1989 jopa alle 9000 markalla neliö eli yli 1000 markkaa halvemmalla kuin hintojen ollessa huipussaan. Rahikaisen mukaan asuntokysyntä oli vähentynyt kolmanneksen ja yhtiölle tarjottiin kokonaisia asuinkiinteistöjä tukussa. Samaten yhtiö sai tarjouksia kiinteistövälittäjiltä, jotka eivät päässeet myytäväksi annetuista kohteistaan eroon. Helsingin Asuntohankinta oli toimintansa alusta pitäen tehnyt itse omalla ohjelmallaan asuntojen hintojen arviointia. Se perustui aikaa myöten tietysti yhä enemmän toteutuneisiin kauppoihin ja sitä kautta saatuun tuntumaan todellisista kauppahinnoista. Lisäksi tukeuduttiin esimerkiksi tilastokeskuksen tuottamaan tietoon. Yhtiössä ei välitetty asuntojen hintapyynnöistä eikä asunnon arvoon vaikuttanut siis sen sijainti rakennuksen ylimmässä kerroksessa, puistonäkymä, pohjaratkaisu, asunnon kunto tai muu tunneperäinen asia, jolla yksityiset ostajat usein perustelivat, miksi juuri tämä asunto kannatti ostaa myös keskimääräistä kalliimmalla. Toisaalta yhtiö oli myös niin sanotusti reilu ostaja eli maksoi asunnoista käypänä pitävänsä hinnan. Vuonna 1991 julkaistussa ympäristöministeriön Asu Hyvin lehdessä Matti Kuikka kertoi, että Helsingin Asuntohankinta maksoi tuolloin asunnoista selkeästi enemmän kuin markkinoilla myös toimineet niin sanotut asuntojobbarit. Harjoitetun hintapolitiikan takia talouden ja hintojen käänne ei näkynyt erityisen voimakkaasti Helsingin Asuntohankinnan ostamien asuntojen hinnassa, joka pysyi selvästi vuoden 1987 keskihintaa ylempänä myös 1990 ja 1991. Osaltaan tätä selitti, ettei yhtiö koskaan maksanut yhtä korkeita hintoja kuin yksityiset. Kuumimmassa tilanteessa yhtiö oli maksanut 4000 markkaa neliöltä vähemmän kuin vastaavista asunnoista oli pyydetty. Vuoden 1990 alkupuolella arvioitiin pyynti- ja ostohintojen eron olevan 2000 markan luokkaa neliöltä. Kesällä 1990 yhtiön edustajat neuvoivat yksityisiä asunnonostajia tinkaamaan hinnoista niin paljon kuin ilkeävät. Yhtiön oman markkinatuntemuksen mukaan hintapyynnöt olivat tuolloin jopa 20 prosenttia korkeammat kuin toteutuneet kauppahinnat. Myös Helsingin kaupungin asuntopoliittiset tavoitteet vaikuttivat vuonna 1990 Helsingin Asuntohankinnan toimintaan. 14 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

Ruoholahden aluetta rakennettiin määrätietoisesti asuntopoliittisen ideologian mukaisesti erilaisten helsinkiläisten ja niin vuokra- kuin omistusasumisenkin kaupunginosaksi. Tämän ajattelun seurauksena syntyivät niin sanotut Ruoholahden sekatalot, joiden osakkeista päätettiin 1990 hankkia noin puolet yhteensä noin 500 asuntoa - Helsingin Asuntohankinnan omistukseen talojen valmistuessa. Toinen puoli myytiin yksittäisille asunnonostajille. Näiden asunto-osakeyhtiöiden yhtiöjärjestyksissä vuokralaisille varattiin yhtiön hallitukseen kaksi paikkaa. Näin vuokralaisista tehtiin osakkeenomistajiin verrattavia yhtiön asioista päättäjiä. Nämä sekataloasunnot poikkeavat yhtiön pääideasta myös kooltaan, koska ne on tarkoitettu perheasunnoiksi. Asunnot on vuokrattu toistaiseksi voimassa olevilla vuokrasopimuksilla, ja asukkaiden vaihtuvuus on ollut vähäistä. Lisäksi yhtiö oli ostanut kaikki asunnot rakennusliikkeen tuolloin vielä rakentamattomasta kohteesta Kannelmäessä. Vanhasta kannasta yhtiö osti yhden asuintalon sen omistajaksi päätyneeltä pankilta sekä kokonaisen kiinteistön Mannerheimintieltä sen omistajalta. Sen lisäksi, että Helsingin Asuntohankinnan ostoihin sisältyi vuonna 1990 kaksi tyhjää kerrostaloa, voi myös yhtiön muuta hankintaa vuosina 1988 1991 pitää sangen aktiivisena. Toteutuneet hintatasot ja vallinneet lainaehdot olivat aiemmin totuttuun nähden kovat. Yhtiö hankki vuonna 1990 yhteensä 297 kooltaan 19,6 88,5 neliön asuntoa keskihinnalla 9090 markkaa neliö. Vuonna 1989 ostettiin tätäkin kalliimmalla 246 ja vuonna 1991 vain hieman halvemmalla vielä 186 asuntoa. Todennäköisesti vuonna 1991 olisi ostettu enemmänkin, mutta yhtiö joutui lopettamaan asuntohankinnat huhtikuussa 1991 huhtikuusta lokakuuhun. Asuntohankinnan painopiste muuttuu Asuntomarkkinoilla oli 1990-luvun alussa monta hankalasti ratkaistavaa ongelmaa. Apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen kirjoitti Uudessa Suomessa 12.11.1990 yhdestä aikakauden piirteestä. Hän valitti epäonnistuneen asuntopolitiikan olevan kaatumassa Helsingissä sosiaalitoimen syliin. Hertzenin mukaan yksin asuvilla miehillä oli ikuinen jonotusnumero kaupungin vuokra-asuntoihin, jos he nyt yleensä pääsivät jonoon. Paljon ulkokuntalaisia asui matkustajakodeissa, minkä takia he eivät edes voineet siirtää kirjojaan Helsinkiin. Tällä asuntopulalla tehtiin Hertzenin mukaan raakaa bisnestä. Toinen ajanjaksossa ainakin viranomaisille näkynyt asia oli sukulaisten tai tuttavien nurkissa asuminen. Oman asunnon hankkineista moni oli myös pulassa lainojensa kanssa ja usea myös kahden asunnon loukussa. Kuvitelma jatkuvasti hyvänä pysyvästä markkinatilanteesta oli houkuttanut nuoria ostamaan omia tai aiempaa isompia asuntoja kalliilla ja ottamaan asunnon ostoon reilusti lainaa. Monella ideana oli kuitata velkaa pois myymällä vanha asunto tai nuoren parin kyseessä ollen ehkä molempien vanhat asunnot. Työpaikan menetys, korkotason nousu, kaupanteon tyrehtyminen tai hintojen lasku tai eri syiden yhdistelmä pisti monen helsinkiläisen elämän perustan sekaisin. Hankintayhtiön kannalta iso talouden murros alkoi näkyä kunnolla Helsingin Asuntohankinnan toimistossa vuoden 1989 lopulla. Markkinoiden toimintaan vaikutti myös silloisen rakennustoimen apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen antama haastattelu, jossa Korpinen ennusti asuntojen hintojen laskevan vuonna 1990 vielä reilusti. Tämän takia jo ehdoiltaan sovittujakin kauppoja peruttiin ja potentiaaliset ostajat jäivät odottamaan tilaisuuttaan. Niinpä pääkaupungin lehdet saattoivat kertoa vuoden 1989 lopulla, että kaupungin hankintayhtiö on jäänyt monelle velalliselle viimeiseksi oljenkorreksi. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomat kuvasi tilannetta otsikolla asuntoja myydään Helsingissä hysteerisesti. Artikkelin mukaan Helsingin Asuntohankinnan toimistoon oli rynninyt sekä yksityishenkilöitä että pikkuvälittäjiä, jotka olivat valmiit myymään asunto-osakkeensa miltei mihin hintaan tahansa. Osalle asunnontarjoajia pystyttiinkin tuomaan helpotusta, eli he saivat myydyksi pienasuntonsa Helsingin Asuntohankinnalle. Yhtiön kannalta asuntojen hinnan lasku oli tietysti myönteinen asia, mutta sen vastapainona saatavilla oleva rahoitus oli kallista. Moni olisi halunnut myydä ostamansa asunnon niin, että olisi jäänyt siihen itse vuokralaiseksi. Esille heitettiin myös ajatus, että yhtiö helpottaisi vanhusten asemaa tai asuntokulujensa kanssa muuten ongelmiin joutuneita ostamalla heidän asuntonsa asukkaineen. Asko Rahikainen joutui tästä syystä selittämään muun muassa tammikuussa 1991 Helsingin Sanomille lähettämässään kirjoituksessa, että asukasvalinnan tekee yhtiötä koskevan lain mukaan aina kaupungin viranomainen ja asunnon on siksi oltava ostettaessa tyhjä. Tähän tosi tuli poikkeus toukokuusta 1992 kesäkuun 1993 loppuun voimassa olleen lain aikana, joka salli hankintalainan myöntämisen niin sanotuilta ylivelkaisilta ostettuihin asuntoihin niin, että myyjä sai jäädä asuntoon. Kriteerit olivat tiukat eikä Helsingin Asuntohankinta ostanut täten kuin 18 asuntoa. Osa tuolloin vuokralaisiksi tulleista asuu vuonna 2014 edelleen samassa asunnossa yhtiön vuokralaisena. Kaupunginhallituksen 15.11.1993 tekemä päätös valtuutti yhtiö ostamaan myös jo vuokrattuja asuntoja niin, että asukkaat siirtyvät yhtiön vuokralaisiksi. Ehtona oli kuitenkin, että Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 15

kaupassa voitiin hyödyntää valtiolta saatavaa korkotukea tai asuntojen tarjoajan edullista lainaa. Jälkimmäisellä tarkoitettiin lähinnä tilanteita, joissa pankki tai vakuutusyhtiö haluaisi myydä esimerkiksi lainojen vakuutena olleen ja siten vakuudenhaltijalle päätyneen kokonaisen vuokratalon vuokralaisineen hankintayhtiölle edullisin ehdoin ja järjestämällä kaupan rahoituksen. Asuntojen ostotoiminnan keskeytyminen vuonna 1991 selittyy virastojen vähentyneillä tuloilla. Talouden yleinen alamäki näkyi kaupunginkin kassassa ja virastojen piti säästää toimintamenoissa. Kun yhtiön asuntojen subventio maksettiin samoista varoista kuin varsinaisen toiminnan kulut, alkoivat virastot irtisanoa työsuhteeseen liittyviä asuntojaan. Yhtenä ongelmana oli myös valtion korkotukeen liittyvien rahoitusehtojen kiristyminen osana vastaavanlaista valtion talouden kiristymistä. Kaupungin puolella mietittiin myös, onko työsuhdeasunnoille parantuneen työvoiman saatavuuden takia enää tarvetta. Samaten tuumittiin, olisiko saatavissa oleva korkotuki syytä hyödyntää ennemmin uusien asuntojen rakentamiseen kuin vanhojen ostoon. Helsingin Asuntohankinta käynnisti asuntojen oston puolisen vuotta kestäneen tauon jälkeen lokakuussa 1991 valtion myöntämän asunnottomien erityislainan turvin. Kun valtio ryhtyi rahoittamaan vanhojen asuntojen hankintaa 95 prosentin yhtenäislainalla, päätettiin yhtiön hankinnan rahoituksessa siirtyä vuoden 1991 jälkeen pelkästään tällaisen lainan käyttöön. Samalla tapahtui selkeä ostotoiminnan painopisteen muutos pois työsuhdeasuntojen hankinnasta, joka loppui kokonaan vuonna 1994. Jatkossa hankitut asunnot käytettiin erityisryhmien tai yleisesti vuokra-asuntoa etsivien helsinkiläisten asuttamiseen. Päätös vapaarahoitteisten palvelussuhdeasuntojen, mitä nimeä kaupungin työsuhdeasunnoista käytettiin, oston lopettamisesta ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kaupungin rahoitusjohtaja Tapio Korhosen johtama syksyllä 1991 toimintansa aloittanut työryhmä, jossa jäseninä olivat kaupunginkansliasta Markus Härkäpää ja Yrjö Kivilaakso, asuntotuotantotoimistosta Harri Kauppinen, henkilöstöasiainkeskuksesta Matti Rintamäki ja Helsingin Asuntohankinnasta Matti Kuikka, jätti vapaarahoitteisia palvelussuhdeasuntojen hallintoa ja taloutta koskevan muistionsa päätöksentekijöiden hyödynnettäväksi joulukuussa 1992. Kaupungilla reagoitiin siis nopeasti välivuokraajien toimintaan. Vuoden 1990 lopussa kaupungin yhteensä 7555 työsuhdeasunnosta 800 oli Helsingin Asuntohankinnan omistuksessa. Silti yhtiöllä oli ollut etenkin alkuaikoina tärkeä rooli kaupungin henkilöstöpolitiikasta. Noin puolet hankituista asunnoista meni alussa kaupungin työntekijöille. Kun yhtiö haluttiin pitää virtaviivaisena, päädyttiin kirjanpidon ja rekistereiden yksinkertaistamiseksi määrittämään asuntovuokrat samoiksi riippumatta huoneistojen hankinta-, korjaus- tai ylläpitokustannuksista. Ja kun rahoitusrakenne edellytti suurempaa vuokraa kuin asukkailta saattoi periä, päädyttiin välivuokraukseen. Kun yhtälö ei talouden laskukauden takia enää toiminut, asetuttiin työryhmässä kannattamaan, että työsuhdeasuntojen hankintayhtiöltä tapahtuvasta välivuokrauksesta luovutaan. Samoina 1990-luvun alun aikoina myös yhtiössä tapahtui muutoksia, kun hallituksen puheenjohtajana toiminut Kari Rahkamo siirtyi poliitikosta Helsingin kaupunginjohtajaksi ja toimitusjohtaja Asko Rahikainen alkoi kaivata toisenlaisia ja vielä enemmän koulutustaan vastaavia töitä. Rahikainen siirtyi vuonna 1991 kaupungilla eteenpäin hoitamaan liikuntaviraston hankkeita. Hänen jälkeensä toimitusjohtajan tehtävät siirtyivät luonnostaan Matti Kuikalle. Toiseksi ostoista vastaavaksi henkilöksi palkattiin alkuvuodesta 1992 hankintapäällikön nimikkeellä Risto Niemi. Uutena hallituksen puheenjohtajana aloitti kokoomuslainen Urpo Vihervaara. Hallituksen jäseninä toimivat vihreiden Osmo Soininvaara, SKDL:n ja Suomen kommunistisen puolueen työtä jatkamaan vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton Peter Fredriksson sekä apulaiskaupunginjohtajat Pekka Korpinen, SDP, ja Timo Honkala, kokoomus. Yhtiön uusi johto joutui pähkimään, mitä tehdään tyhjiksi jääneillä työsuhdeasunnoilla. 16 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

Tämä asia ratkesi, kun kaupunginhallitus antoi 22.6.1992 yhtiön markkinoida ja vuokrata itse vapaaksi jääneitä vapaarahoitteisia asuntojaan. Kun virastot olivat jo irtisanoneet asuntojaan ja niin sanotut loukkuasunnot sekä Ruoholahden sekatalot myös edellyttivät asiointia suoraan asiakkaan kanssa, oli järkevää alkaa muuttaa toimintamallia. Kaupunginhallitus linjasi asuntojen kohderyhmäksi ensisijaisesti alle 35-vuotiaat helsinkiläiset. Hankintapuolella niin asuntoviranomaisten, poliittisten päättäjien kuin omalta osaltaan asuntoja ostavien ja omistavien yhteisöjenkin ratkottavaksi tulivat kysymykset loukkuasuntojen, jollaisiksi velkojensa kanssa hankaluuksiin joutuneiden omistusasuntoja alettiin kutsua, epäonnistuneesta kiinteistökeinottelusta pankkien käsiin jääneiden asuntojen ja rakennuttajien tai rakentajien myymättä olleiden uusien asuntojen kanssa. Näihin rakennuttajiin kuului myös kaupungin oma asuntotuotantotoimisto ATT. Helsingin Asuntohankinta kieltäytyi esimerkiksi ostamasta Saton tarjoamia kalliiksi miellettyjä aravaomistusasuntoja. Yhtiön vastuuhenkilöt eivät lämmenneet niin sanotun kahden asunnon loukkuun joutuneiden tilannetta helpottamaan mietityistä keinoistakaan. Valtion työryhmä olisi ollut valmis tarjoamaan kakkosasuntojen ostoon aravalainaa, mutta hankintayhtiö näki jo sen määrittämisen hyvin vaikeaksi, kuka on kahden asunnon loukussa. Eniten kuitenkin pelättiin, ettei kenelläkään ole varaa maksaa näin ostettavien asuntojen vuokria, joista arvioitiin tulevan senhetkisillä aravaehdoilla kohtuuttomia. Apulaiskaupunginjohtaja ja yhtiön hallituksen jäsen Pekka Korpinen olisi kyllä ollut valmis miettimään pankkien käsiin jääneiden asunto-osakkeiden hankkimista kaupungille, mutta ei tukemaan pankkeja maksamalla asunnoista minkäänlaista ylihintaa. Kokoomuksen puolella ostoajatus kuitenkin tyrmättiin. Siellä ei nähty järkevänä, että kaupunki on suuri asuntojen omistaja, ja pidettiin viisaampana ennemmin myydä tarpeetonta kaupungin omaisuutta. Hankintayhtiön toiminnan hankintatavoitteet pysyivät näistä pohdiskeluista huolimatta asunto-ohjelmassa tasaisina. Palvelussuhdeasuntotyöryhmän muistiossa vuonna 1992 ehdotettu kaupungin vapaarahoitteisissa asunto-osakeyhtiöissä omistamien asunto-osakkeiden siirto hankintayhtiön omistukseen ei toteutunut. Samaten jäi toteutumatta siihen liittyvä välittömän vuokrauksen roolin lisääminen ja työsuhdeasuntovuokrauksen muuttaminen enemmän yleisen asunnonjaon periaatteita muistuttavaksi. Yhtiön toiminta-ajatus kuitenkin muuttui vuonna 1992. Uuden valtiolta lähtöisin olevan rahoituksen myötä vuonna 1992 uutisoitiin pakolaisten, asunnottomien ja paluumuuttajien olevan Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n uusia kohteita. Asunto-ohjelmassa tavoitteeksi oli asetettu pitää kaupungin väkiluku vähintäänkin aiemmalla tasolla ja tyydyttää sosiaaliset asunnontarpeet. Kaupunginhallituksen asunto-ohjelmaponnen mukaan yhtiön toimenkuvaa oli tarkoitus kehittää asuntopoliittisena välineenä, joka kykenee reagoimaan nopeasti asuntotilanteen muutoksiin. Yhtiö aikoi hankkia tavoitteeksi asetetut 300 asuntoa, mutta valtion korkotuesta aiottiin luopua, koska korkotukilainoja pidettiin liian kalliina. Hankintayhtiölle ehdotettiin myös uutta tehtävää olla aktiivinen toimija vapailla asuntomarkkinoilla. Osmo Soininvaaran alkujaan ideoima ajatus oli, että kunnat tai kunnalliset yhtiöt työntäisivät vapaille vuokramarkkinoille asuntojaan. Kun nämä asunnot hinnoiteltaisiin hieman alakanttiin markkinahintaa seuraten, alenisi ajatuksen mukaan yleinenkin vuokrataso. Jos Helsingin Asuntohankinta laittaisi kaikki 2000 vuokra-asuntoaan vapaille markkinoille 50 markan neliövuokralla, voisi vaikutus vuokratasoon olla ajatusta eteenpäin jalostaneiden mielestä merkittävä. Kaupunki saisi ajatuksen mukaan merkittävää taloudellista etua asumisen tukemiseen käytettävien menojen pienenemisenä. Yhtiön johto olisi ollut halukas myös laajentamaan asuntomassaansa pankkien kiinteistövarallisuusyhtiöissä olevilla asunnoilla. Yhtiön mielestä Pekka Korpisen alkujaan esittämä idea olisi helppo toteuttaa kanavoimalla osa pankkituesta kunnille näiden asuntojen ostamiseen. Toimitusjohtaja Matti Kuikan mielestä tämä ajatus käyttää valtion rahaa ei ollut yhtään kummempi kuin että siirretään rakentajien myymätöntä asuntokantaa valtion korkotuella makuutettavaksi tätä varten perustetuissa erillisissä omistusyhtiöissä. Visioitu laajamittainen ryntääminen vapaarahoitteisten asuntojen markkinoille ei toteutunut. Kun yhtiölle tuli asuntoja Ruoholahden sekataloista ja virastot halusivat palauttaa työsuhdeasuntojaan yhtiölle, salli kaupunki kuitenkin yhtiölle vapautuneiden vapaarahoitteisten asuntojen markkinoinnin ja niitä koskevien suorien vuokrasopimusten teon. Työsuhdeasuntojen, erityisryhmien asuntojen ja kaupungin yleiseen asunnonjakoon menneiden asuntojen välityksen ja asukasvalinnan on aina tehnyt kaupunki. Myös yhtiössä asukasvalinnat tehtiin kaupungin päättämien kriteerien mukaisesti. Alkuvaiheessa asuntohakemukset liitteineen tulivat yhtiön toimistoon paperisina. Internetin ja sähköpostin yleistymisen myötä päästiin sitten sähköisiin hakemuksiin. Tämä vapautuneiden vapaarahoitteisten asuntojen markkinointi säilyi vuoteen 2012 yhtiöllä lukuun ottamatta 2000-luvun alkuvuosia, jolloin asiaa hoiti kiinteistövirasto. Vuoden 2013 alusta niin asuntojen markkinointi kuin asukasvalintakin on ollut kiinteistöviraston Stadin asunnot -palvelun hoidossa osana kaupungin strategiaa keskittää tällaiset toiminnot yhdelle palvelutiskille. Vuosi 1992 oli volyymilla mitaten Helsingin Asuntohankinnalle ennätysvuosi. Yhtiön omistukseen tuli silloin 524 uutta asuntoa. Määrä tosin sisälsi reilut 250 Ruoholahden hitas-seka- Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 17

talojen ja parikymmentä ATT:lta hankittua myymättä jäänyttä uutta asuntoa sekä yhden ostetun kokonaisen asuinkiinteistön, joka oli toiminut aiemmin Saksan Demokraattisen Tasavallan lähetystöhenkilöstön asuintalona. Hankintayhtiö saattoi kertoa hankintahintojen laskeneen vuonna 1992 keskimäärin 33 prosenttia. Ostetuissa pienasunnoissa keskihinta oli 6843 ja uusissa asunnoissa pikkuisen vajaat 6000 markkaa neliöltä. Nimellishinnat olivat siis palanneet lähelle vuosien 1986 ja 1987 toteumia. Myös vuosina 1993 ja 1994 hankintamäärät olivat suuria. Vuoden 1993 yhteensä 245 asuntoa ostettiin neliöhinnoilla laskien edullisemminkin kuin kertaakaan ennen tai jälkeen sen, mutta määrässä on mukana Ruoholahden isoja uusia perheasuntoja. Vuonna 1994 kaikkiaan 318 asunnon hankinnassa palattiin vuoden 1987 hintatasolle. Vuonna 1994 hankittiin myös vielä vähän Ruoholahden sekatalojen asuntoja. Merkittävä muutos oli yhtiön mahdollisuus päästä aravalainoituksen piiriin. Vuonna 1991 valtion yhtenäislainaa alkoi saada vanhasta kannasta tapahtuvaan asuntohankintaan. Alkuaikoina ongelmana oli valtion tähän tarkoitukseen osoittamien varojen riittämättömyys. Siirtyminen ensin valtion asunnottomia koskevan lainoituksen ja sitten aravalainoituksen piiriin tarkoitti samalla, ettei uusilla lainoilla hankittuja asuntoja voinut tarjota työsuhdeasuntokäyttöön, ellei työntekijä mahtunut tulo- ja varallisuusrajoihin. Poikkeuksena oli vuosi 1995, jolloin yhtiö käytti myös korkotukilainaa. Kun samaan aikaan yhteiskunnallisessa ajattelussa voimistui edelleen ajatus vähentää hoitolaitoksissa, asuntoloissa, vanhankodeissa ja muissa vastaavissa laitosmaisissa keskittymissä tapahtuvaa asumista, korostui sosiaaliviraston ja Niemikotisäätiön rooli asuntojen jälleenvuokraajina. Kaupunkikonsernin kannalta yhtenäislaina selkeytti tilannetta. Uuden asuntorahaston eli ARAn lainoittamien asuntojen omakustannusvuokrat määriteltiin järjestelmän ehtojen mukaisesti ja perittiin sellaisinaan asukkailta. Sen sijaan vapaarahoitteisissa asunnoissa tuskailtiin edelleen yhtiön virastoilta perimän vuokran kanssa. Vuokratulot olivat pienemmän kuin menot olisivat vaatineet. Vaikka työsuhdeasuntojen määrä oli vuonna 1994 laskenut, käytettiin yhtiön lähes 2400 asunnosta 890:aa yhä tähän käyttötarkoitukseen. Sekä yhtiön että yleisemminkin kaupungin ongelmana yhtiössä pidettiin sitä, että työsuhdeasunnoissa asuvilta asukkailta perittävät vuokrat eivät olleet seuranneet edes yleistä vuokratason nousua. Näin kaupungin yhtiölle maksama subventio ei ollut pienentynyt odotetusti. Vuonna 1992 oli laskettu, että hallintokuntien maksaman ja asukkailta perimän vuokran erotus pienenisi vähitellen yhtiön pääomakulujen pienentyessä. Tuolloin oli arvioitu, että Helsingin Asuntohankinnan kannassa päästäisiin vuonna 2007 tilanteeseen, jossa yhtiön perimät vuokrat ja asukkailta perityt vuokrat olisivat samat. Kun tilanne ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut tyydyttävä, puuttui kaupunki työsuhdeasuntoasiaan muuttamalla koko palvelussuhdeasuntojen järjestelmän vuonna 1996. Kaupunginhallitus päätti muuttaa vapaarahoitteisten palvelussuhdeasuntojen vuokranmääräytymisperusteet 1.5.1997 lukien. Samalla kaupunginhallitus kehotti kaikkia virastoja ja laitoksia irtisanomaan voimassa olleet vuokrasopimukset 30.4.1997 lukien ja tekemään uudet niin, että ne tulevat voimaan 1.5.1997. Tällä päätöksellä oli vaikutusta, sillä 12,3 prosenttia kaupungin henkilöstöstä asui vapaarahoitteisissa työsuhdeasunnoissa. Yhtiössä arvioitiin vuonna 1994 osana yhtiön tilanteen kartoitusta omia vahvuuksia ja heikkouksia. Yhtenä hyvänä asiana nähtiin yhtiölle annetun tehtävän hoitaminen eli pienasuntopulan lievittäminen. Jatkon kannalta positiivisina seikkoina olivat yhtiön omasta mielestä verovapaus, toiminnan joustavuus ja nopeus, mahdollisuus suunnata toimintaa uudelleen tarpeiden muuttuessa, mahdollisuus saada suuriakin määriä rahoitusta sekä siihen asti saavutettu koko. Yhtiö näki itsessään myös heikkouksia. Yksi oli suuri riippuvuus asuntopolitiikan muutoksista. Muita olivat korkea velkaantumisaste, tulorahoituksen suuri riippuvuus kaupungin subventiosta sekä epävarmuudet lainoituksen saatavuudesta. Lisäksi lainakannan lyhennysten takapainotteisuuden nähtiin vaativan vakavaraisuutta, kun näytti siltä, että inflaatio ei enää hoidakaan lainoja pois omalla painollaan. Vuokrasääntelyn poisto toi sijoittajat Helsinkiin Yhtiön alkuperäisen ydintehtävän eli asuntohankinnan näkökulmasta vuosi 1994 oli viimeinen, jona voitiin täyttää ja jopa ylittää asetettu ostotavoite. Vuonna 1995 päästiin vielä yli puoleen tavoitellusta määrästä, joka oli siis vuoteen 2000 asti 300 asuntoa vuodessa. Vuoden 1995 hankintamäärä oli 159 asuntoa, joista yksiöitä oli 155. Hintataso pysyi yhtiön solmimissa kaupoissa sangen vakaana, kun oli ohitettu vuosien 1992 1994 suuri hintojen pudotus, jonka aikana asuntohinnat laskivat vuoteen 1989 verrattuna useita kymmeniä jossain jopa 50 prosenttia. Yhtiössä harmiteltiin, ettei etenkään vuoden 1994 alkupuolella markkinoilla ollut sopivan hintaista tarjontaa. Vaikka suuri työttömyys ja reaalikorkojen korkeus vaikeuttivat asuntokauppaa, oli tilanne toisaalta herkullinen niille, joilla oli varma ja hyvä työ tai varallisuutta. Yhtenä asunto-ostoihin käytetyn rahan lähteenä olivat varmaankin hyväkorkoisille määräaikaistileille talletetut varat, joita vapautui samoihin aikoihin hintaromahduksen kanssa. Toinen yhtiön ongelma yhtiölle oli rahoitus, kun valtio oli vähentänyt hankintalainarahan määrää. Silti mielialat olivat vuoden lopulla jo toiveikkaat, kun yhtiölle tarjottavien asuntojen määrä näytti olevan nousussa. Asuntomarkkinatilanne alkoi muuttua Helsingissä tämän 18 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab

jälkeen uuteen suuntaan. Tärkein syy oli muun muassa Suomen Kiinteistöliiton määrätietoisesti lobbaama vuokrasääntelyn purkaminen, jota alettiin toteuttaa Esko Ahon johtamassa hallituksessa maan ensimmäisenä asuntoministerinä ympäristöministeriössä toimineen Pirjo Rusasen vastatessa työn käytännön poliittisesta johtamisesta. Vuokrasääntelyn purku tapahtui asteittain vuonna 1992 ja kokonaan vuonna 1995. Samaan muutosjaksoon liittyy vahvasti sosialidemokraattisessa johdossa toimineen asuntohallituksen lakkauttaminen vuonna 1993 ja uuden keskustajohtoisena aloittaneen asuntorahaston eli ARAn perustaminen. Pari vuosikymmentä kestänyt vuokrasääntely toi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n tutkimuksen mukaan vuokralaisille paljon vähemmän hyötyjä kuin vuokranantajille tappioita. Vuokrasääntely oli merkittävä syy siihen, että yksityiset vuokranantajat hiljalleen vetäytyivät markkinoilta. Näin sääntelystä oli myös se haitta, että suuri määrä kotitalouksia jäi kokonaan vuokramarkkinoiden ulkopuolelle. Aika oli 1990-luvun alussa siis kypsä muutokselle. Kaupanteossa vuokrasääntelyn poistuminen näkyi niin, että Helsingin Asuntohankinnan ote alkoi hiipua vuodesta 1995 lähtien. Sijoittajat tulivat markkinoille ensin kantakaupunkiin ja jo viimeistään vuodesta 1996 lähtien kaikkialle pääkaupunkiseudulle. Parhaan tuoton sai radanvarsien lähiöistä, joista käytännössä kaikki asunnot kelpasivat vuokramarkkinoille. Kun tuottoprosentit hiipuivat keskustassa hintojen noustessa, saattoi muualla vielä saada asunnon edullisesti. Ammattisijoittajat ja säätiöt, joita myös kuului asunnonostajiin, eivät kuitenkaan kiinnostuneet Helsingin laita-alueista. Sijoittajat olivat pääosin nuorehkoja ja omilla rahoillaan toimivia henkilöitä, jotka halusivat pistää rahansa omaisuuden säilymisen kannalta turvallisena pitämäänsä ja tasaisesti tuottavaan kohteeseen. Vuokra-asunto Helsingissä tai lähiseuduilla muun muassa liikenteellisesti hyvässä paikassa nähtiin tällaisena. Myös perheiden halu väljentää asumistaan alkoi taas viritä. Kun sijoittajat tulivat markkinoille ostamaan pienasuntoja, pääsi asuntokierto taas toimimaan. Vuokra-asukkaiden kannalta kehitys merkitsi toisaalta tarjonnan paranemista ja monipuolistumista ja toisaalta hiljalleen asumiskustannusten eli vuokrien nousua, kun vuokra-asunnoista edelleenkin oli pulaa. Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:lle tämä merkitsi vuosittain ostettujen asuntojen määrän putoamista pysyvästi ja usein reilustikin alle sataan. Samalla toki vapaasti vuokrattavista asunnoista oli mahdollista saada vuokratasojen noustessa enemmän tuloja kuin ennen. Helsingin Asuntohankinnassa pyrittiin tekemään yhtiölle määriteltyä tehtävää. Ostotavoitteet pysyivät entisinä, vaikka esimerkiksi asuntopoliittista ohjelmaa valmistelevien virkamiesten piirissä syntyi jo näihin aikoihin pohdintoja, onko tälle toiminnalle ja yhtiölle tässä mielessä enää tarvetta. Kun ajatus oli, että yhtiö hajauttaa omistuksensa mahdollisimman moneen asunto-osakeyhtiöön, ja yhtiön omistamien asuntojen määrä oli noussut jo yli kolmen tuhannen, tuntui potentiaalinen ostoalue yhtiön ulkopuolelta katsoen jo aika rajatulta. Täysinhän tätä yhden asunnon politiikkaa ei ollut noudatettu, vaan isoissa asunto-osakeyhtiöissä yhtiöllä saattoi olla jopa kymmenkunta asuntoa. Sekataloja ja kokonaisina ostettuja kiinteistöjä lukuun ottamatta missään ei kuitenkaan oltu lähelläkään 20 prosentin omistusosuutta. Yhtiö joutui silti sanomaan osaan myyntitarjouksia ei kiitos, ettei yhteen asunto-osakeyhtiöön keskittyisi haluttua enempää Helsingin Asuntohankinnan omistamia asuntoja. Kun asuntoja tarjottiin eri jälleenvuokraajille, katsottiin lisäksi, ettei yhteen kohteeseen tai edes hyvin pienelle alueella keskity johonkin erityisryhmään kuuluvia henkilöitä. Eräs isohkon omistuksen kohde oli Myllypurossa silloisessa osoitteessa Alakiventie 8 sijainnut asunto-osakeyhtiö, josta Helsingin Asuntohankinnalla oli seitsemän huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet. Kiinteistö oli rakennettu 1980-luvulla vanhan vuonna 1962 suljetun kaatopaikan päälle. Aikanaan vuonna 1998 selvisi, että alue oli niin saastunut, että useat alueen talot piti purkaa ja alue puhdistaa. Kaupunki lunasti pitkällisen prosessin jälkeen yhtiön osakkeet vuonna 2003 muuten mutta ei Helsingin Asuntohankinnalta. Kun verolain silloisen tulkinnan mukaan yhtiö ei olisi voinut myydä osakkeitaan, ne vain kuoletettiin. Leikillisesti voi siis sanoa Helsingin Oy Helsingin Asuntohankinta Ab 19

Asuntohankinnan omistavan palan vuoden 2003 lopussa puretun vanhan Alakiventie 8:n kohdalle rakennettua puistoa. Yhtenä asunnottomien asemaan liittyvänä kysymyksenä keskusteltiin vuonna 1998 kokonaisen kiinteistön ostamisesta Roihuvuoresta. Siellä oli vanha E-instituuttiin kuuluva asuntolarakennus, joka siirtyi E-liikkeen talousvaikeuksien seurauksena kaupungin omistukseen. Rakennuksessa oli ollut soluasuntoja. Kiinteistön kehittämisestä tuetun asumisen yksikkönä keskusteltiin ja ajatuksena oli, että Helsingin Asuntohankinta tulisi rakennuksen uudeksi omistajaksi. Tuolloin yhtiön hallituksessa varapuheenjohtajana toiminut Ilkka Taipale ei pitänyt ajatuksesta. Jo paljon ennen Helsingin Asuntohankinnan perustamista määrätietoisesti asunnottomien asiaa ja nimenomaan asunnottomien pääsyä normaaleihin asuntoihin ajanut Taipale ei hyväksynyt asunnottomien sijoittamista soluasuntoihin. Eniten hän kuitenkin kritisoi myydä kiinteistö Helsingin Asuntohankinnalle, jota Taipale nimitti vauhdikkaasti Helsingin (Solu) Asuntohankinnaksi. Taipale jopa erosi hallituksesta asian takia. Hanke ei sitten kuitenkaan siirtynyt Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:lle. Yksittäisten asuntojen oston osalta vuoden 1998 lukemat saatiin 59:ään hankkimalla kaupungin yleistä asunnonjakoa varten myös kaksioita ja kolmioita. Kolmena edellisenä vuonna yhtiö hankki käytännössä pelkästään yksiöitä. Ostojen kannalta ongelmana oli edelleen valtion asuntomäärärahojen osittainen jäädytys. Saadulla kymmenen miljoonan markan aravamäärärahalla oli voitu ostaa elokuuhun mennessä 34 asuntoa, kertoi Helsingin Asuntohankinnan hallituksen puheenjohtajan Timo Honkalan ja sihteerin Risto Niemen allekirjoittama selvitys kaupunginhallitukselle. Yhtiö kertoi viimeisinä vuosina hankittujen asuntojen menneen pääosin asunnottomien käyttöön tai Niemikotisäätiön kautta vuokrattaviksi. Kun hankintatavoitteista oli jääty selvästi jälkeen, ehdotti yhtiön hallitus hankinnan aloittamista uudelleen muilla lainoilla. Sen hetken rahantarpeeksi laskettiin 20 miljoonaa markkaa. Tehtyjen laskelmien mukaan senhetkiset lainaehdot mahdollistaisivat noin 60 markan neliövuokrat. Verrattuna markkinavuokriin ne olisivat kohtuullisia. Hallitus korosti, että erona ennen vuotta 1991 käytettyyn lainoitukseen on vain korkotuen puuttuminen. Korkotuella ei senhetkisissä lainaehdoissa, joko kymmenen vuotta kiinteällä noin viiden prosentin korolla tai vaihtuvakorkoinen laina yhden prosentin marginaalilla, ollut yhtiön mielestä mitään merkitystä. Vaihtoehtona hallitus ehdotti 20 miljoonan markan kaupungin lainaa. Kaupunginhallitus päätti kuitenkin 9.11.1998, että Helsingin Asuntohankinnan uushankinta tapahtuu asunto-ohjelman 1998 2002 mukaisesti valtion hankintalainaa hyväksi käyttäen. Kun hankintayhtiön tarkoituksena oli ostaa yksiöitä ja kaksioita keskihinnalla 6000 7000 markkaa neliöltä, olivat todelliset hinnan tilastokeskuksen tietojen mukaan keskimäärin noin 10.000 12.000 markkaa neliöltä. Vain kaupungin edullisimmalla hintaluokittelualueella 4 olevissa kaksioissa oli päästy edes lähelle yhtiön esittämää harkintahintaa. Asuntojen hintojen kehityksessä näkyi 1990-luvun lopulla vuokrasääntelyn päättymisen lisäksi, että Suomi oli alkanut toipua vauhdilla lamasta. Uuden elämän etenkin matkapuhelimista ja puhelinverkoista löytänyt Nokia nousi vauhdilla omasta ahdingostaan, johon se joutui 1980-luvulla panostamalla vahvasti muun muassa televisiotuotantoon. Nokia nousi maailman johtavaksi matkapuhelinvalmistajaksi vuonna 1998 ja niin Nokia kuin sen alihankintaverkostokin sekä rakensivat uusia tiloja että työllistävät väkeä suuria määriä. Nokian rakennuttamisesta vastaava organisaatio arvioi 2000-luvun vaihteessa olevansa Suomen selvästi suurin rakennusalan toimijoiden työllistäjä. Nokia-ilmiö yhdistettynä Helsingin 1990-luvulla tapahtuneeseen asukasluvun kasvuun 33.000 hengellä tietysti heijastui vahvasti myös kaupungin asuntomarkkinoihin. Kaupungin väkiluku nousi tuolloin 43.000:lla, mutta noin 10.000:n tästä laskettiin aiheutuneen kotikuntalain muutoksesta. Tuolloin opiskelijatkin saivat siirtää kirjansa asuinpaikkaansa. Siihen asti opiskelun takia paikkakunnalla asuminen ei antanut mahdollisuutta vaihtaa kotikuntaa. Kaupunginhallitusta varten tehdyissä laskelmissa arvioitiin Helsingin Asuntohankinnan tässä markkinatilanteessa tasalyhenteisellä 30 vuoden lainalla ja viiden prosentin korolla hankkimien asuntojen vuokrien muodostuvan korkeiksi etenkin verrattuna kaupungin muiden asuntojen vuokriin. Siksi ostot edellyttäisivät taas jonkinlaista kaupungin subventiota vuok- 20 Oy Helsingin Asuntohankinta Ab