Kalmarit, seepiat, tursaat

KANSIKUVASSA PINGVIINEJÄ Vaikka kaikki pingviinilajit muistuttavat ensi silmäyksellä toisiaan, ne eroavat paitsi kokonsa (suurin pingviini on keisaripingviini, joka on 110 120 cm pitkä) myös naamakuviointinsa puolesta. Pingviinien omalaatuiset piirteet, kuten pystysuora asento, lyllertävä käynti, paksu rasvakerros, lyhyet siivet ja tiivis höyhenpuku, ovat seurausta vesielämään sopeutumisesta. Kalmarit, seepiat, tursaat Otsikossa mainitut eläimet tunnetaan yhteisnimellä mustekalat. Häiden tavoin mustekalatkin ovat seikkailukertomusten vakituista hirviökalustoa, mikä on ilmeisesti osaltaan saanut Merten salaisuuksien lukijat kyselemään näiden otusten vaarallisuutta ihmiselle. Korostettakoon heti alkuun, että mustekalat eivät yleensä ole hyökkääviä eläimiä. Useimmat mustekalat ovat sitä paitsi niin pieniä, ettei niistä ole ihmisen vangitsijaksi. Silti eivät hurjat mustekalajutut ole täysin vailla todellisuuspohjaa. Suuret mustekalat, esimerkiksi jotkin meritursaat, kykenevät lujaan alustaan kiinnittyneinä ehkä hyvinkin pitelemään ihmistä veden alla niin kauan, että ihminen hukkuu. Valtavat mustekalat, jättiläiskalmarit, olisivat jo sitten aivan mahdottomia vastustajia aseettomalle ihmiselle. Tavallisesti ne kuitenkin asustavat niin suurissa syvyyksissä, että niitä on ollut erittäin vaikea tavoittaa. Jättiläiskalmareita voi siis tuskin pitää minään erityisenä uhkana sukeltajille. Alla olevassa kuvassa on verrattu ihmistä muutamiin jättiläiskalmareihin, jotka on sattumalta saatu kiinni ja onnistuttu hilaamaan pintaan. Lonkeroitten ohella mustekalan aseena on myös terävä nokka. Mustekalan purema saat taa aiheuttaa runsaan verenvuodon, ja sylkirauhasten erittämä myrkky nostaa kuumeen. Australian Isolla valliriutalla asustavan mustekalalajin (kuva sivulla 31) myrkky voi jopa tappaa ihmisen. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Mitä eläimiä mustekalat sitten ovat? Ne ovat suuria nilviäisiä, jotka kuuluvat nilviäisten pääjakson (Mollusca) luokkaan pääjalkaiset. Pääjalkaisiksi niitä sanotaan siksi, että niiden jaloiksi kutsutut lonkerot liittyvät suoraan "päähän". Lihaksikkaiden lonkeroiden avulla mustekalat "kävelevät" ja tarttuvat saaliiseen. Lonkeroiden alapuolella on lukuisia imukuppeja. Lonkeroiden päissä on suu, jota ympäröivät pehmeät huulet ja sarveisleukojen muodostama nokka. Mustekaloilla on kaksi kidusta jatkuu sivulla 31

Tasalämpöisyys ja vaihtolämpöisyys Kun jokin nisäkäs laskeutuu veteen, sen ruumis kärsii melkoista lämmönhukkaa. Jotkut merieläimet ovat saaneet suojakseen lämmönmenetystä vähentävän rasvakerroksen ja tuuhean karvapeitteen. Tällainen eläin on esimerkiksi jääkarhu, joka ui vallan tyytyväisenä napaseudun hyytävissä vesissä. Kuvatessamme Kalifornian rannikolla televisiofilmiä merisaukosta totesimme, että noilla pienillä eläimillä on hyvin ohut rasvakerros ja turkki. Merisaukot näyttivät olevan syömäpuuhissa suurimman osan valveillaoloajastaan. Niiden täytyi säilyttää sekä ruumiinlämpönsä että painonsa. Huomasimme, että merisaukon piti syödä mieliravintoaan merikorvia (muuan kotilosuku), taskurapuja ja merisiilejä likemmäs kymmenen kiloa päivässä. Tämä määrä on neljännes eläimen painosta. Maissa elävän ihmisen päivittäinen ravinnontarve vastaa sen sijaan vain yhtä sadasosaa hänen ruumiinpainostaan.

Vaihtolämpöisten eläinten tilanne on toisenlainen. Meren kalojen ja matelijoiden ei tarvitse pitää ruumiinlämpöään tasaisena, vaan lämpö vaihtelee ympäröivän veden lämpötilan mukaan. Joskus näiden eläinten ruumiinlämpö on jonkin verran veden lämpöä korkeampi. Toisinaan se on huomattavastikin korkeampi, kuten nopealiikkeisellä tonnikalalla. Tällainen eläin tarvitsee paljon energiaa, jota se saa ravinnosta. Vedenalainen vierailu. Vanhan laivahylyn jäänteitä tutkiva sukeltaja huomaa, että hylky on joutunut monenlaisten merieläinten asuttamaksi. Tonnikala on kuitenkin poikkeus vaihtolämpöisten eläinten joukossa. Useimmat vaihtolämpöiset eläimet selviytyvät ravinnotta päiviä, viikkoja, jopa pitempiäkin aikoja. Tasalämpöisten eläinten sitä vastoin tarvitsee saada energiaa säännöllisesti ja runsaasti. Ilman energiaa ne menehtyvät. Mitä lämmönhukkaan tulee, mainittakoon tässä, että yksi paineilmasukeltajaa vaanivista vaaroista on juuri lämmönhukan aiheuttama väsymys.

Mitä eläimet tarvitsevat kasvaakseen? Useat meistä ovat kuulleet puhuttavan pahnanpohjimmaisesta. Kenties olemme nähneetkin tuollaisen säälittävän pienen porsaan, koiranpenikan tai kissanpennun, joka on heiveröisempi kuin muut poikueen jäsenet. Mistä johtuu, että yksi poikanen voi olla syntyessään sisaruksiaan heikompi? Tärkeimpiä syitä on huono ravitsemus. Jos tiineenä oleva emo saa riittämättömästi ravintoa, poikasetkin joutuvat kärsimään. Moni raskaudet ovat yleisiä alkeellisemmilla eläimillä, ja tämän vuoksi kohdussa on usein ahdasta. Jos sikiöllä ei ole tarpeeksi tilaa kohdussa, tai ravintoyhteys emoon on häiriytynyt tai osittain tukkeutunut, sikiö syntyy heikkokuntoisena. Aina kun nuori yksilö kärsii tärkeässä kasvuvaiheessaan ravinnonpuutetta tai saa vajavaista ravintoa, kasvu hidastuu. Olette huomanneet sen itsekin, mikäli olette nähneet kuvia nälkää näkevän kolmannen maailman lapsista. Surkean laiha kymmenvuotias lapsi, jota voisi luulla vain nelivuotiaaksi, on heikon ravitsemuksen uhri. Nämä surulliset esimerkit havainnollistavat, kuinka tärkeää elimistön on saada riittävästi kunnollista ravintoa silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Oikea ravinto on tarpeellista nimenomaan nisäkkäille, koska niiden kasvu päättyy monimutkaisten hormoni-ilmiöiden vaikutuksesta eläinten tullessa aikuisiksi. Aina kun nuori yksilö kärsii tärkeässä kasvuvaiheessaan ravinnonpuutetta tai saa vain vajavaista ravintoa, kasvu hidastuu. Olette huomanneet sen itsekin, mikäli olette nähneet kuvia nälkää näkevän kolmannen maailman lapsista. Kalat sen sijaan voivat kasvaa koko elinikänsä ajan. Tietysti kalatikin tarvitsevat kasvamiseensa ravintoa, ja ravinnon puutteessa niiden kasvu voi tilapäisesti keskeytyä. Saadessaan myöhemmin taas ravintoa kalat kuitenkin jatkavat kasvuaan ja ottavat takaisin ravinnon riittämättömyyden aiheuttamat menetykset. Nisäkkäille ravinnonpuute aiheuttaa pysyviä ja korjaamattomia vaurioita. Kun ravinnonsaanti on kunnossa, nisäkkään kasvu jatkuu taas, mutta nisäkäs ei pysty korvaamaan menettämäänsä kasvuaikaa. Alkeellisemmat, selkärangattomat eläimet saavat ruskin lainkaan vaurioita, vaikka joutuvat olemaan pitkäänkin ravinnotta. Eräät hyttyset voivat elää syömättä kahden tai kolmen sukupolven ajan edellyttäen, että ne toukkaasteella saavat ravintoa. Toiset lajit, kuten merivuokot, pienenevät ja suurenevat aina sen mukaan, kuinka paljon ne saavat ravintoa. Sienieläimet ovat eläinryhmä, jonka ravinnonotto on hyvin erikoista. Ne ottavat ravintoa ravintohuokosiaan ympäröivillä värekarvoilla. Värekarvat kuljettavat ravintopitoisen veden eläimen sisään, ja erityiset ruoansulatussolut muuntavat ravinnon eläimen kaikille soluille soveltuvaksi. Sienieläimen voi pusertaa harvan kankaan lävitse, niin että eläimen kaikki solut eroavat toisistaan. Kun irralliset solut sitten pannaan samaan astiaan, ne liittyvät jälleen kokonaiseksi sienieläimeksi, joka jatkaa kasvuaan. Happi on yhtä tärkeää eliöiden energiansaannille kuin ravinto. Sisään hengityksessä happi kulkeutuu ensin keuhkoihin tai kiduksiin ja edelleen verenkierron välityksellä ruumiin kaikkiin soluihin. Tämä alkuaine kuuluu olennaisesti kemialliseen prosessiin, joka hajottaa ravinnon ja kehittää kaikille ruumiintoiminnoille välttämätöntä energiaa. Jotta eläin voisi kasvaa, ravinnon täytyy pilkkoutua kemiallisesti perusravintoaineiksi: hiilihydraateiksi, rasvoiksi ja aminohapoiksi. Nämä aineet hajoavat edelleen yksinkertaisiksi yhdisteiksi tai saattavat siirtyä suoraan soluihin ja kudoksiin. Jälkimmäinen prosessi on välttämätön sellaisten aineiden muodostamiseksi, joita eläin ei muuten kykene tuottamaan.

Nopeakasvuinen hylje Kuvan nuoren merinorsun täytyy kasvaa kiireen vilkkaa ja saada nopean kasvun vaatima ravintomäärä. Merinorsuyhteisö kokoontuu noin kahdeksi kuukaudeksi rauhalliselle arktiselle saarelle tai jättiläismäiselle jäälautalle synnyttämään senvuotiset poikaset ja siittämään seuraavat. Sen jälkeen yhteisön jokainen eläin joutuu kohtaamaan avomeren kaikkine rasituksineen ja vaaroineen. Jotkut hylkeenpoikaset ovat uimataitoisia heti synnyttyään. Toiset pysyttelevät kuivilla pari kolme viikkoa, ennen kuin tutustuvat veteen. Tavallisesti hyljeemo palaa mereen jo viikon kuluttua synnytyksestä, mutta pienokainen ei toki jää aivan oman onnensa nojaan. Emo saapuu imettämään sitä kerran viikossa 3 6 viikon ajan. Sen jälkeen emo ei kuitenkaan voi enää pyydystää poikaselleen kalaa eikä suojella sitä pelätyltä miekkavalaalta, joka pitää hylkeenpoikasia lempiherkkunaan. Poikasen täytyy kasvaa melkein emonsa kokoiseksi kolmessa kuukaudessa, jotta se selviytyisi vaaroista omin avuin.

Joona ja meriahven Raamatussa kerrotaan Joonasta, joka joutui valaan kitaan ja selviytyi tästä seikkailusta elävänä. Kertomus on luonnollisesti syytä ottaa vertauskuvallisesti. Jos joku merenkulkija on ammoin heitetty laivasta mereen ja joutunut ison merieläimen kitaan, tämä eläin ei ole voinut olla valas. Meressä on toki muitakin isoja eläimiä. Kun olimme kerran Calypsolla tutkimassa Punaisenmeren laivahylkyjä, kohtasimme valtavan suuren, meriahventa muistuttavan kalan, jonka pituus oli noin neljä metriä. Me emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet näin isoa tämänlajista kalaa. Meriahvenet ottavat ravintonsa imaisemalla sen kitaansa. Niinpä todellisuudessa on ehkä tapahtunut seuraavasti: Joona putosi tai heitettiin yli laidan, joutui meriahvenen imaisemaksi ja menetti välillä tajuntansa. Kala sylkäisi hänet pian suustaan, onneksi rannikon läheisyyteen.

Suomut kertovat iän Monet lauhkeiden vesien kalat kasvavat nopeammin kesällä, koska ravintoa on silloin saatavissa runsaammin kuin talvella. Kasvun merkit tallentuvat kalan koviin ruumiinosiin suomuihin ja luihin, esimerkiksi sisäkorvan tasapainokiviin. Suomukaloille kehittyvät suomut vasta kun kala on parin sentin mittainen. Aluksi suomuja kasvaa pyrstön tyveen. Sitä mukaa kuin kala kasvaa isommaksi, suomujen peittämä alue laajenee eteenpäin osittain limittyvinä riveinä. Kalan suomujen määrä pysyy samana koko elinajan, sillä suomut kasvavat kalan mukana. Jokainen uusi kasvumuutos näkyy suomussa kerroksena eli kasvurenkaana. Talvella ilmestyvät kasvurenkaat ovat kapeat; kesällä, nopean kasvun kaudella, ilmestyneet renkaat ovat leveämmät. Eräät kalalajit siirtyvät jossakin elämänsä vaiheessa makeasta vedestä mereen. Uuden elinympäristön aiheuttama äkillinen kasvu kertoo meille tarkasti, minkä ikäinen kala oli vaihtaessaan asuinpaikkaa.

Hummerin asevarasto Hummerit saattavat käyttää ravinnokseen eläviä eläimiä, mutta varsinaisesti ne ovat raadonsyöjiä. Kasvaessaan isommaksi hummeri ei enää mahdu jäykän kuorensa sisälle. Niinpä se joutuu luopumaan kuorestaan muutaman kuukauden välein, aina kun eläimen pituus on lisääntynyt noin 15 prosenttia. Hummerin täytyy kasvattaa uusi kuori, mihin tarvitaan entistä enemmän ravintoa. Hummerin kahdella isolla saksella on kummallakin oma tehtävänsä ravinnonotossa. Toinen saksi on painava ja sisälaidastaan isojen, tylppien hampaiden reunustama. Tällä saksella hummeri murskaa ravintoeläimensä. Pienemmässä saksessa on ohuet, terävät hampaat. Niiden avulla hummeri paloittelee saaliinsa.

Vaihteleva kasvu Kylmässä vedessä elävät eläimet ovat yleensä isompia kuin lämpimissä vesissä asustavat lajikumppaninsa. Tiedemiehet ovat selittäneet ilmiötä muun muassa siten, että kylmän veden eläimet tarvitsevat enemmän aikaa tullakseen sukukypsiksi. Tällöin niille jää myös enemmän kasvuaikaa. Esimerkiksi Atlantin rannikolla Cape Codissa kasvaneet osterit munivat vasta kahden vuoden ikäisinä. Meksikonlahden osterit puolestaan saattavat munia jo ensimmäisen kesänsä lopulla eli kolmen tai neljän kuukauden ikäisinä. Saarten rannikoilla esiintyvät kalat eivät aina kasva yhtä isoiksi kuin mantereen rannikolla elävät saman lajin yksilöt. Kookossaarten putkilimakalat jäävät pienemmiksi kuin Meksikon rannikolla esiintyvät.

Valikoiva ameeba Kaikki meren eläimet pikkuriikkisestä ameebasta isoimpaan valaaseen tarvitsevat ravintoa pysyäkseen elossa. Ravinnon laatu riippuu täysin eläimen ravinnonottokyvystä. Yksisoluinen ameeba syö itseään pienempiä kasveja ja eläimiä: bakteereja, hiivasieniä, leviä ja muita yksisoluisia eliöitä. Vaikka ameeba kuuluu maailman alkeellisimpiin eläimiin, se osaa erottaa syömäkelpoisen ravinnon hiekkajyväsistä ja muista sulamattomista esineistä. Ameeba näet aistii kemiallisesti ne muutokset, joita ravinto aiheuttaa vedessä. Ameeba ottaa ravintonsa erilaisin tavoin. Jos saalis on pieni viherlevähiukkanen, muodoton ameeba laajenee, kietoutuu kokonaan hiukkasen ympärille ja sulattaa sen. Yrittäessään pyydystää itseään pienemmän alkueläimen ameeba ojentaa veteen pitkiä, kelluvia valejalkoja. Kun saalis on ansassa, ameeba vetää sen sisäänsä ja ympäröi sen ruokaontelollaan.

Katoavat valaat Kaikkien aikojen suurin eläin on sinivalas, joka on nykyään käynyt varsin harvinaiseksi. Eri valaslajeja asustaa maailman merissä napaseuduilta aina trooppisiin vesiin. Yllä olevassa kuvassa näkyvät valaat ovat maitovalaita eli belugoja. Noustessaan Kanadan pohjoisten vesien pintaan belugat sulautuvat lähes täydellisesti lumiseen taustaansa. Hyvästä suojavärityksestä huolimatta eskimot onnistuvat pyydystämään maitovalaita, useimmiten ruoakseen. Monia muita valaslajeja, jotka yleensä ovat olleet isoja, vaarattomia, hampaattomia, planktonia syöviä eläimiä, on tuhottu järjestelmällisesti lähes sukupuuttoon. Ihminen on saanut niistä ruokaa, polttoainetta, nahkaa, luita, taide-esineitä ja korsetintukia. Monet pienet nokkavalaat, jopa eräät niiden lähisukulaiset delfiinit, ovat käyneet niin harvinaisiksi, että miltei koko elämänsä merellä viettävät ihmiset näkevät niitä tuskin milloinkaan.

Taskuravun kehitys Kaikki eläimet läpikäyvät erilaisia kehitysvaiheita kasvaessaan munasolusta täysikasvuiseksi. Joillakin lajeilla näitä kehitysvaiheita on vähän. Toiset lajit, kuten äyriäiset, muuttavat muotoaan useita kertoja. Taskuravun kehitykseen kuuluu viisi selvästi toisistaan erottuvaa vaihetta. Pyöreähkön munan sisällä kehittyvä sikiö kokee aluksi ns. naupliusvaiheen. Tällöin sikiö on munan muotoinen ja niveletön. Sikiön leveässä etuosassa on kolme paria lisäkkeitä. Nämä lisäkkeet ovat tuntosarvien, tuntosukasten ja leukojen alkioita. Sikiön etupään keskiosassa on yksi silmä, mutta muuten sikiöstä voi tuskin lainkaan erottaa täysikasvuisen taskuravun muita elimiä ja ruumiinosia. Seuraava, kuoriutumisaikana alkava vaihe on nimeltään protozoea, jota seuraa zoeavaihe. Näissä vaiheissa taskurapu alkaa jo saada tulevan muotonsa. Eräille lajeille kehittyy takajalat, takaruumis muuttuu jaokkeiseksi, ja rintakilpi muodostuu. Viimeisessä täyttä kehittyneisyyttä edeltävässä vaiheessa, jonka nimi on megalops, taskurapu jo muistuttaa muodoltaan täysin kehittynyttä yksilöä. Varhaisissa kehitysvaiheissaan taskuravun toukat ovat merivirtojen armoilla. Ne ajelehtivat meressä päämäärättömästi ja joutuvat helposti Myös ihmisen hedelmöitynyt munasolu kokee valtavia muutoksia syntymää edeltävänä aikana. Alkuvaiheen pieni, hännällinen sikiö, jolla on kidusaukot kuten kalalla, ei juuri muistuta vastasyntynyttä lasta. isompien planktoneliöiden tai kalojen saaliiksi. Kehittyneemmät toukat ja täysikasvuiset taskuravut syövät vuorostaan itseään pienempiä planktoneliöitä.

Nämä kehitysvaiheet, joissa eläin muuttaa joskus ratkaisevastikin muotoaan, vaativat hyvin paljon energiaa. Niinpä voimme usein arvioida jonkin eläimen ravinnontarpeen sen perusteella, kuinka jyrkkiä muodonmuutoksia tämä eläin käy läpi kehityksensä aikana. Kampelojen elämä alkaa mätimunasta. Kun munat ovat kuoriutuneet, niistä tulleet poikaset uivat vedessä pystyasennossa, selkä pintaan päin. Poikasilla on silmä pään kummallakin puolen. Poikasten kasvettua noin millimetrin pituisiksi, ne kääntyvät toiselle kyljelleen ja uivat sen jälkeen koko elämänsä kylkiasennossa. Tässä vaiheessa niillä on vain yksi näkevä silmä. Sitten pohjanpuoleisen kyljen silmä siirtyy kalan pään pinnanpuoleiseen osaan. Pohjassa elävät kampelat tarvitsevat hyvää näköä ja kaksi silmää on parempi kuin yksi. Myös ihmisen hedelmöitynyt munasolu kokee valtavia muutoksia syntymää edeltävänä aikana. Alkuvaiheen pieni, hännällinen sikiö, jolla on kidusaukot kuten kalalla, ei juuri muistuta vastasyntynyttä lasta. A/NaupIius. Ennen kuoriutumista taskurapu ei muistuta juuri lainkaan täysikasvuista eläintä, joksi se pian kehittyy. B/Zoea. Tässä vaiheessa voimme jo nähdä, että eläi mestä tulee taskurapu. Jalat ja "rintalastan" aiheet erottuvat selvästi. C/Megalops. Vaikka eläimen monet ruumiinosat ovat vielä tässä vaiheessa pehmeäkuorisia, sen tunnistaa helposti taskuravuksi. D/Täysikasvuinen taskurapu. Seuratessamme kehitystä taaksepäin voimme nähdä, mistä kohdista taskuravun viisi raajaparia ja selkäkilpi ovat muodostuneet. Eräät meriläinlajit kelluvat varhaiskehityksensä aikana vapaasti vedessä, kunnes asettuvat paikoilleen. Naupliusvaiheen merirokko on vapaana uiva eläin. Cyprisvaiheen jälkeen se kiinnittyy kiveen, metalliin tai puualustaan. Merirokon kiinnittymisainetta voisi sanoa maailman pitävimmäksi liimaksi. Koko loppuelämänsä merirokko viettää alustaansa kiinnittyneenä ja työntää suuhunsa ravintoa viuhkamaisilla jaloillaan.

Lisääntymisvietti vastustamaton voima Olemme jo aikaisemmin todenneet, että useimmat merieläimet ovat lisääntyessään hyvin tuhlailevaisia. Eläimen täytyy laskea tuhansia mätimunia, jotta yksi tai kaksi selviytyisi aikuiseksi. Koska vanhemmat kehittävät sukusolunsa oman ruumiinsa sisältämistä aineista, niiden täytyy ensin varastoida energiaa hyvinkin kauan. Kutukausi on usein yli vuodenkin kestäneen ravinnon varastoinnin huipentuma. Tarkkailemalla synnyttävää merihevoskoirasta voi aavistaa, kuinka suuria ponnistuksia lisääntyminen vaatii kalalta. Useiden minuuttien ajan jatkuvilla supistuksilla merihevoskoiras työntää veteen poikasia, jotka se on saanut naaraalta aivan kehityksen alkuasteella. Merihevos-naaras näet siirtää hedelmöityneet mätimunat heti hedelmöityksen jälkeen koiraan pyrstön etupuolella sijaitsevaan sikiötaskuun. Sikiöt ottavat ravintoa koiraasta ja keräävät energiaa selviytyäkseen elämän alkuun matalien rantavesien kasvien seassa. Lohi saa maksaa suvunjatkamisensa hengellään. Kala kuolee muutamia päiviä sen jälkeen, kun se on selviytynyt rasittavasta kutumatkastaan jokea vastavirtaan. Sitä ennen lohi viettää viitisen vuotta avomerellä ja kasvaa isoksi, voimakkaaksi kalaksi. Sen lihaksiin ja rasvakudoksiin varastoituu tänä aikana huomatta vasti energiaa. Viimeisenä keväänään lohi tuntee lisääntymisvietin kutsun. Nyt se tarvitsee kaiken varastoimansa energian. Lohen matka syvän meren kartoittamattomilta ulapoilta täsmälleen oikean kutujoen suulle on todellinen suuntimataidon mestarinäyte. Emme vieläkään tarkalleen tiedä, kuinka kala selviytyy tästä matkasta. Heti lähtiessään pois suolaisista vesistä lohi lopettaa syömisen. Se elää pelkästään vararavinnollaan sen jälkeen kun aloittaa uuvuttavan matkan kohti kutupaikkaansa. Tällä viimeisellä matkalla kuluu niin suunnattomasti energiaa, että kutemisen jälkeen lohi on kuin merellisen hahmonsa haamu. Se on pahoin kolhiutunut, ja sen ruumiin Useiden minuuttien ajan kestävillä supistuksilla merihevoskoiras työntää veteen poikaset, jotka se on saanut naaraalta aivan kehityksen alkuasteella. kudokset ovat surkastuneet. Se antautuu virran vietäväksi ja kuolee. Kaikkien kalojen ei tarvitse selviytyä kuohuvista koskista eikä hyppiä kömpelösti matalikkojen hiekkasärkkien ylitse. Uuden elämän luominen vaatii kuitenkin aina valtavasti energiaa. Koiraan maiti ja naaraan mäti ovat niiden oman ruumiin tuotteita, joiden kehittymiseen tarvitaan kasveista ja eläimistä saatavaa ravintoa. Eläviä poikasia synnyttäviltä kaloilta -esimerkiksi hailta, kirjoahvenilta ja miljoona-kaloilta vaaditaan erityisiä ponnistuksia. Sama koskee tietenkin myös merinisäkkäitä, kuten valaita, hylkeitä ja merileijonia. Eläviä poikasia synnyttävän naaraan täytyy antaa ruumiissaan kasvavalle sikiölle oman ruumiinsa energiaa. Samanaikaisesti naaras joutuu vielä hankkimaan lisäenergiaa voidakseen myöhemmin ravita ja hoitaa vastasyntyneitä poikasia. Lohi ponnistelee koskessa. Uidessaan vastavirtaa kutupaikalleen lohi kuluttaa loppuun lähes kaiken energiansa. Kun vaisto kertoo kutuajan koittaneen, lohi aloittaa vaikean kotimatkansa. Lisääntymistehtävän suoritettuaan se luopuu taistelusta ja kuolee.

Jakautuva palolomato Yllä olevassa kuvassa näkyvä monisukasmato elää koralliriutoilla ja kuuluu nivelmatojen pääjaksoon kuten tavallinen kastematokin. Yksi tämän ryhmän laji on tunnettu erikoisista, lisääntymisaikana ilmenevistä ruumiinmuutoksistaan. Laji on nimeltään palolomato, ja sitä esiintyy eteläisen Tyynenmeren koralliriutoilla. Palolomato lisääntyy joka vuosi loka- ja marraskuun viimeisinä päivinä. Näitä aikoja nimitetään»pieneksi nousuksi» ja»isoksi nousuksi». Jokainen sukukypsä mato on keskittänyt munasolunsa tai siittiönsä ruumiinsa takapäähän. Tähän puoliskoon kehittyy silmä, se irrottautuu etupäästä, nousee pintaan ja parittelee toiseen sukupuoleen kuuluvan madonpuoliskon kanssa. Madon etupää jää pinnan alle ja uudentuu siellä täydelliseksi yksilöksi.

Energiaa talveksi Joka vuoden joulu- ja tammikuussa Kalifornian harmaavalas ui Pohjois-Amerikan länsirannikkoa pitkin Pohjoiselta jäämerellä Kalifornian niemimaan rannikolle. Valaat ovat matkalla lämpimämpiin vesiin poikimaan. Kiinnostavaa tässä matkassa on muun muassa se, että tiineet naarasvalaat eivät sen aikana syö juuri mitään. Ne eivät tarvitse ravintoa. Pitkinä kesäpäivinä Kalifornian harmaavalaat ovat ahmineet itsensä täyteen pohjoisissa vesissä viliseviä katkoja. Nyt niillä on paksu rasvakerros, joka sisältää riittävästi ravintoa pitkää lisääntymismatkaa varten. Saavuttuaan Meksikon länsirannikon lauhkeisiin vesiin naaraat synnyttävät poikasensa. Poikaset imevät emon maitoa, kehittävät rasvakerroksen ja keräävät voimia maaliskuussa alkavalle paluumatkalle kohti pohjoista.

Sinnikäs lintu Pingviinit eivät osaa lentää, ja lisäksi ne elävät yleensä kylmillä seuduilla. Se ei ole helppoa elämää linnulle. Pingviini on uimari, sukeltaja ja uimahyppääjä. Se pyydystää ravinnokseen kaloja, mustekaloja ja äyriäisiä yhtä nopeasti ja taitavasti kuin hylkeet ja pyöriäiset. Koska pingviinit ovat lintuja, niiden täytyy löytää lisääntymisaikana sopiva hautomapaikka. Ne rakentavat alkeellisia pesiä ja suojaavat pesänsä ruohoilla, kaisloilla tai kivillä. Kahdella pingviinilajilla, kuningaspingviinillä ja keisaripingviinillä, on tehokas keino seuraavan sukupolven suojelemiseksi. Näiden lajien jaloissa on irralliset, taskumaisiksi kehittyneet ihopoimut, joihin naaras sijoittaa ainoan munansa hautoma-ajaksi. Keisaripingviinin lisääntyminen tapahtuu vuoden kylmimpänä aikana.

Elämän täytyy jatkua Minkä hyvänsä eläinlajin tärkein tehtävä on suvunjatkaminen. Vaalipa lisääntyminen kuinka paljon tahansa energiaa, eläin uhraa tämän energiamäärän. Lohi, jonka mätimunia»lypsetään» yllä olevassa kuvassa hedelmöitettäviksi, kutee vain kerran elämässään ja kuolee noin viikkoa myöhemmin. Kutuun valmistautumisen ja kutemisen vaatima energiankulutus on ehdyttänyt kalan voimat. Eräät kalat sen sijaan saattavat kutea useita kertoja yhtenä kutukautena ja jatkaa kutemista vuosittain vielä pitkän ajan. Sinieväisellä tonnikalalla, joka painaa noin kaksisataa kiloa, mätimunien osuus sukukypsän naaraan painosta on noin viisi prosenttia. Juovabassilla on vielä enemmän ja vielä isompia mätimunia, jotka vastaavat lähes 15 prosenttia kalan painosta. Jos naarasbassi painaa vaikkapa kymmenen kiloa, puolitoista kiloa sen painosta on mätimunia.

Imettävät emot Valaanpoikasen ensi ravintoa voisi luonnehtia kalalta maistuvaksi pirtelöksi. Valaan ja ihmisen maidon suuri ero on niiden rasvapitoisuudessa. Ihmisen maito sisältää rasvaa 2 3 prosenttia. Lehmänmaidon rasvapitoisuus vaihtelee neljästä kuuteen prosenttiin. Naarasvalaalta erittyy yhdessä vuorokaudessa noin 160 litraa maitoa, ja lähes 50 prosenttia tästä maidosta on rasvaa. Valaanmaidossa on myös runsaammin valkuaista, kalkkia, fosforia ja tiamiinia (erästä B-vitamiinia). Sen sijaan siinä on vähemmän A-vitamiinia kuin ihmisen maidossa, vettä vain puolet ihmisen maidon määrästä ja sokeria tuskin ollenkaan.

Pinnan alla imemässä oleva valaan tai delfiinin poikanen saa maidon sakeana ja kermanvärisenä. Kun poikanen on hyvin pieni, se kykenee pysyttelemään veden alla vain minuutin kerrallaan. Niinpä sen täytyy saada ravintonsa nopeasti. Koska kukin ruokinta kestää vähän aikaa (joskin ruokinnat toistuvat useasti), maidon Ruokinta-aika. Kuvassa näemme Amazonin delfiinin imettämässä muutaman tunnin ikäistä poikastaan. Joillakin delfiineillä ja pyöriäisillä imetysaika kestää jopa 18 kuukautta. täytyy sisältää runsaasti ravintoa. Emo helpottaa poikasen ravinnonsaantia laskemalla maidon esiin lyhyinä suihkauksina.

Liike vaatii energiaa Vesi on raskaampaa ja tiheämpää kuin ilma. Niinpä vedessä liikkumiseen tarvitaan paljon energiaa. Toisaalta veden tiheys lisää veden kantokykyä, mikä on eduksi meressä eläville eläimille. Niiden ei tarvitse tuhlata voimiaan taisteluun painovoimaa vastaan. Ilmarakolla varustettu kala voi käyttää lähes kaiken energiansa liikkumiseen. Vesi myös jäähdyttää elimistöä tehokkaammin kuin ilma. Vaihtolämpöisten kalojen ruumiinlämpö mukautuu ympäröivän veden lämpöön. Siksi niiltä ei juuri kulu energiaa lämmönhukan korvaamiseen. Sitä vastoin delfiinit ja muut merinisäkkäät tarvitsevat runsaasti ravintoa säilyttääkseen ruumiinlämpönsä tasaisena. Tonnikala on poikkeuksellisen virtaviivainen eläin. Normaalisti se ui 8 13 kilometrin tuntinopeudella. Lyhyissä, muutaman sekunnin kestävissä pyrähdyksissä se pystyy kuitenkin saavuttamaan jopa yli 70 kilometrin tuntinopeuden. Delfiini on jokseenkin samankokoinen kuin ihminen, ja 18 prosenttia sen koko painosta on verta. Ihmisellä veri on vain 7 prosenttia ruumiinpainosta. Delfiinin veressä on myös enemmän punaista väriainetta hemoglobiinia, joten se pystyy varastoimaan enemmän happea. Tämän ansiosta delfiini kykenee huolehtimaan vilkkaasta aineenvaihdunnastaan ja korkeasta ruumiinlämmöstään. Tonnikala on poikkeuksellisen virtaviivainen eläin. Tavallisesti se ui 8 13 kilometrin tuntinopeudella. Lyhyissä, muutaman sekunnin kestävissä pyrähdyksissä se kuitenkin saavuttaa jopa yli 70 kilometrin tuntinopeuden. Tonnikala on alituiseen liikkeessä. Mikään muu luukala ei matkaa meren ulapoita yhtä laajalti. Merkintäkokeissa on tavattu sinieväinen tonnikala, joka ui yli 8000 kilometrin matkan Floridan vesistä Norjan rannikolle noin 50 vuorokaudessa. Tonnikalan ruumis soveltuu erinomaisesti nopeaa menoa ja pitkiä matkoja varten. Se on melko jäykkä, eivätkä kalan pyrstöevät ole yhtä taipuvia kuin muiden kalojen pyrstöevät. Voimakkaan pyrstön rajut sivuttaisheilahdukset antavat kalalle valtavan liikevoiman. Tonnikaloilla ei ole uimarakkoa, joka pitäisi ne pinnalla (kuten ei ole myöskään vettä painavammilla hailia). Niinpä tonnikalan täytyy jatkuvasti uida, jotta se ei uppoaisi. Lihasten lakkaamaton liike pitää kalan ruumiinlämmön 2 10 astetta ympäröivän veden lämpötilaa korkeampana. Tasalämpöisten eläinten tavoin tonnikaloillakin on vilkkaampi aineenvaihdunta ja suurempi hapentarve kuin useimmilla muilla vaihtolämpöisillä kaloilla. Tonnikalat uivatkin suu auki, jotta niiden kiduksiin pääsisi runsaasti happipitoista vettä. Vilkas aineenvaihdunta vaatii myös runsaasti ravintoa. Vankeudessa elävät tonnikalat voivat tiettävästi syödä päivittäin ravintomäärän, joka vastaa yhtä kymmenesosaa niiden painosta. Hitailta tai paikallaan pysyviltä eläimiltä, kuten merivuokoilta, merisiileiltä ja koralli-eläimiltä, ei energiaa paljoa kulu liikkumiseen. Niinpä ne voivat käyttää lähes kaiken ravintonsa kasvuun ja lisääntymiseen. Ulappojen petoeläimet, jotka saalistavat suurimman osan ajastaan, tarvitsevat sen sijaan runsaasti energiaa liikkumiseen. Noin kolme neljännestä makrillien, purjekalojen, miekkakalojen ja tonnikalojen ruumiista koostuu liikkumiseen tarvittavista lihaksista. Nämä kalat käyttävät liikkumiseen jopa 45 prosenttia voimavaroistaan. Tonnikalaparvi ravintoa hankkimassa. Koska tonnikalat käyttävät suuren osan energiastaan uimiseen, niiden täytyy etsiä alituiseen ravintoa. Niiden ravinnontarve on yhtä suuri kuin tasalämpöisten merinisäkkäiden.

Eläinmaailman nopeusennätyksiä Jokainen, joka on joskus uinut vaikkapa vain lyhyenkin matkan veden alla, tajuaa omakohtaisesti ne erot, jotka näkyvät alla olevasta taulukosta. Vesi on 800 kertaa niin tiheää kuin ilma. Jos ihminen yrittää uida nopeasti veden alla, hänen olonsa on kuin painajaisunessa, jossa unennäkijä juoksee juoksemistaan, mutta ei kuitenkaan pääse eteenpäin. Itse asiassa kilpauimarit eivät ui»vedessä», vaan veden ja ilman liittymäkohdassa. He tavallaan kiipeävät pintaa pitkin käsivarsiensa avulla, ja samalla heidän jalkansa työntävät vettä taaksepäin. Tonnikala ja delfiini sen sijaan syöksyvät tämän tiheän aineen lävitse nopeammin, kuin hevonen tai vinttikoira pystyvät juoksemaan tasaisella maalla. Kuinka se on mahdollista? Ennen muuta siksi, että veden kantavuus vapauttaa eläimen painovoiman rasituksista. Näin eläin voi käyttää koko lihasvoimaansa liikkumiseen. Nämä merieläimet saattavat syödä päivittäin ravintoa määrän, joka on kymmenesosa niiden omasta ruumiinpainosta. Suurin osa ravinnon tuottamasta energiasta kuluu päivän matkoihin. Eläin Muuttohaukka syöksyssä Gebardi Hyppyantilooppi, Hypyssä Grantingaselli Leijona Tommikala Delffiini Hevonen Vinttikoira Kyyhky Täplähyeena Kapinpuhveli Kirahvi Pahkasika Suippohuulisarvikuono Afrikannorsu Ihminen Planktonhylje Kameli Falklandsaarten merileijona Nuolikäärme Meritähti Etana Huippunopeus 280 Km/h 120 Km/h 100 Km/h 80 Km/h 80 Km/h 72 Km/h 72 Km/h 71 Km/h 69 Km/h 64 Km/h 64 Km/h 56 Km/h 53 Km/h 48 Km/h 45 Km/h 40 Km/h 32 Km/h 28 Km/h 18 Km/h 8 Km/h 5 Km/h 9 m/h 09 m/h

Yllä oleva taulukko osoittaa, että eläin tai kone on sitä tehokkaampi, mitä isompi se on kooltaan. Toisin sanoen esimerkiksi hevonen kuluttaa jollakin tietyllä matkalla vähemmän energiaa yhtä painoyksikköä kohti kuin hiiri. Lohi on tehokkaampi kuin mikään muu taulukossa esiintyvä eläin. Tällainen»taloudellisuus» on tyypillistä merieläimille. Vaikka delfiinin energiatehoa ei ole koskaan mitattu, se on varmasti paljon suurempi kuin hevosen.

Liikkumaton jätti Eteläisen Tyynenmeren jättiläissimpukkaa on nimitetty kauhutarinoissa»jättiläiskarhun käpäläksi». Simpukka voi kasvaa yli puolen tonnin painoiseksi. Se viettää elämäänsä makailemalla tyynessä, matalassa vedessä. Siksi kai olisi teoriassa mahdollista, että joku varomaton ihminen astuisi tällaisen simpukan sisälle tai, vieläpä typerämmin, työntäisi käsivartensa simpukan keskusonteloon. Silloin - tämäkin on teoriaa - simpukka saattaisi sulkea kuorensa käsivarren ympärille, ja tunkeilija olisi pulassa. Enpä kuitenkaan tiedä, onko tällaista koskaan tapahtunut. Jättiläissimpukka ei ole nopealiikkeinen. Kuorenpuoliskojen sulkeminen vie siltä melkoisen ajan. Jättiläissimpukan asuma-alueilla liikkuvat uimarit eivät myöskään kovin todennäköisesti törmäile koralliriutoilla miten sattuu. Itse asiassa Jättiläissimpukka on tärkeä

hyötyeläin Tyynenmeren saarelaisille. Ihmiset arvostavat sen kuorten sulkijalihasta suurena herkkuna ja valmistavat sen kuoresta monenlaisia tarve-esineitä. Liikkumattomuutensa vuoksi jättiläissimpukka on helppo saalis. Katsokaapa tarkemmin elävän jättiläissimpukan vaippaa, tuota eläimen avoimen kuoren reunoilla näkyvää purppuraan vivahtavaa röyhelöä. Siinä näkyy kymmenittäin hohtavia pieniä pisteitä. Ne ovat pieniä linssejä, joiden läpi auringonsäteet tunkeutuvat simpukan kudoksiin Vaaraton jättiläissimpukka. On melko järjetöntä kuvitella, että jättiläissimpukat söisivät ihmisiä. Nämä simpukat ovat kyllä valtavan isoja, mutta ne sulkevat kuorensa niin hitaasti, että ne tuskin kykenevät pyydystämään mitään eläintä. Ravintonsa jättiläissimpukat saavat vaippansa sisällä kasvavien levien avulla. ja tuovat valoa siellä eläville yksisoluisille leville. Valoa saadessaan levät kasvavat ja muodostavat yhteyttämisen avulla ravintoaineita. Isäntäeläimen valkoiset verisolut kuljettavat tämän ravinnon eläimen muihin kudoksiin.

Ravinnonotto ja muuntaminen Useimmat eläimet tarvitsevat elääkseen kolmea ainetta: vettä, happea ja ruokaa. Elimistössä nämä kolme toimivat yhteistyössä pitäen ruumiin kunnossa. Ennen kuin elimistö voi käyttää näitä aineita hyväkseen, niiden täytyy muuttua erilaisiksi kemikaaleiksi. Happi yhtyy elimistössä muihin aineisiin (hapettaa ne) ja tuottaa näin energiaa. Vesi kuljettaa kuona-aineita ja muuttuu erilaisiksi elimistöä hyödyttäviksi yhdisteiksi. Ravinto pilkkou tuu vitamiineiksi, kivennäisiksi, rasvoiksi, hiilihydraateiksi ja valkuaisaineiksi. Näiden kemiallisten aineiden hapettumista nimitetään aineenvaihdunnaksi. Jotkut aineenvaihduntaan osallistuvat aineet muodostavat kasvavaa kudosta, toiset puolestaan korvaavat vanhentuneen, sairaan tai vioittuneen kudoksen uudella. Eri eläinten kyky käyttää ravintoa hyväkseen on hyvin vaihteleva. Vaikka kasvinsyöjillä on pitempi ruoansulatuskanava kuin lihansyöjillä, lihansyöjät käyttävät ravintonsa tehokkaammin. Ravinnonottotapa, ravinnon laatu, sen sulattaminen, jopa ravintoa käyttävän eläimen terveydentila ratkaisevat, kuinka tehokkaasti ravinto muuttuu energiaksi. Jotkut eläimet sulattavat ravinnon jo ruumiinsa ulkopuolella ja ottavat elimistöönsä vain käyttökelpoisen osan. Meri-tähti toimii näin syödessään simpukoita. Toiset lajit ottavat vatsaansa sekä ravintoa että vieraita aineita, sulattavat ravinnon ja poistavat jätteet. Esimerkiksi suuri huulikala saattaa hotkaista hiekkaa ja kiviä kokonaisen hummerin mukana. mikäli sen elinympäristö ei olisi äärimmäisen kylmä. Kun hylkeet nousevat keväisin jäälle, tämä jää voi olla useita asteita kylmempää kuin merivesi. Vaikka hylkeet makaavat jäällä pitkiäkin aikoja, jäässä ei näy sulamisen merkkiäkään. Jään ja hylkeen nahan lämpötilan täytyy siis olla suunnilleen sama. Kuinka hylje sitten säilyttää ruumiinsa äärialueiden verenkierron ennallaan ilman lämmönhukkaa, joka aiheuttaisi jään sulamisen? Todennäköisesti sillä on sisäinen lämmönsiirtojärjestelmä. Lämmin valtimoveri luovuttaa melkein kaiken lämpönsä viereisiin laskimoihin ja kulkeutuu vasta sen jälkeen ulompiin ihokerroksiin. Lisääntymisaikana hylkeet saattavat ottaa aurinkoa saamatta silti lämpöhalvausta. Luultavasti tämä johtuu edellä kuvatun kaltaisesta, mutta päinvastaisesta ilmiöstä. Myös rasvakerroksen sisältämien rasvaaineiden koostumuksesta on apua. Nämä planktonista saadut rasvat sulavat alhaisessa lämpötilassa. Ne helpottavat eläimen mukautumista äkillisiin lämpötilan-muutoksiin, jotka ovat tyypillisiä merieläinten elämälle. Kun hylkeet nousevat keväisin jäälle, tämä jää voi olla useita asteita kylmempää kuin merivesi. Vaikka hylkeet makaavat jäällä pitkiäkin aikoja, jäässä ei näy sulamisen merkkiäkään. Jään ja hylkeen nahan lämpötilan täytyy siis olla suunnilleen sama. On kiinnostavaa todeta, että merinisäkkäät, kuten iso merileijona, eivät tarvitse energiaa ensi sijassa suojaksi kylmää elinympäristöään vastaan. Näiden eläinten täytyy pikemminkin kehittää elintoimintonsa hyvin suuriin lämmönvaihteluihin sopeutuviksi. Jos ravinnon tarkoituksena olisi vain rasvakerroksen kasvattaminen, eläin ylikuumenisi ja lopulta kuolisi,

jatkoa sivulta 2 (pääjalkaisiin kuuluu myös nelikiduksisia eläimiä, muun muassa helmivene), jotka sijaitsevat vaippaontelossa. Ruumis on säkkimäinen, ja se liikkuu paitsi lonkeroiden avulla myös siten, että vaippaonteloon otettu vesi puristuu voimakkaasti kapean suppilon lävitse. Näin eläin syöksähtää nopeasti takaperin kuin suihkumoottorin työntämänä. Mustekala on älykkäin selkärangaton. Sillä on laaja suurten hermosolujen keräytymä, joka toimii tehokkaina "aivoina". Tämä hermosolujen keräytymä sijaitsee silmien välissä ja pystyy erittäin teräviin aistimuksiin ja nopeisiin käskynantoihin lihaksille. Sitä paitsi se kykenee oppimaan tehtäviä, joita mustekala ei joudu luonnossa suorittamaan. Koska mustekala on nopea eläin, sen ei olisi tarkoituksenmukaista turvautua pelkästään hajuaistiin. Mustekalat ovatkin varsin tarkkanäköisiä. Mustekalan silmä muistuttaa hämmästyttävästi selkärankaisten silmää, vaikka kehityshistoriallisesti niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kokeiden perusteella, otaksutaan, että mustekalan silmien välittämä kuva on yhtä selvärajainen kuin ihmissilmän antama kuva; värien näkeminenkin lienee lähes vastaava. Mainittakoon, että eläinkunnan suurin silmä on jättiläiskalmarilla: on tavattu silmiä, joiden läpimitta on ollut yli 40 cm. Näkönsä (ja osittain kosketus- ja hajuaistinsa) avulla mustekala paikallistaa saaliin. Ravinnokseen se käyttää kaloja, äyriäisiä, kotiloita ja simpukoita. Nimensä mustekala on saanut erikoisesta elimestään mustesäiliöstä, jonka tiehyt avautuu peräsuoleen. Vaaran uhatessa mustekala ruiskuttaa ympärilleen tummaa nestettä, "mustetta", joka sakeana pilvenä peittää sen saalistajan näkyvistä. Lisäksi mustekalat yleensä pystyvät myös nopeasti vaihtamaan väriä. Vihollisen on siis ensin selviydyttävä mustepilvestä ja sitten koetettava löytää saalis, joka on aivan toisenvärinen kuin tuokio sitten ja joka on vesisuihkun avulla loitontunut kauas vainoojastaan. Jotkut syvänmeren mustekalalajit ruiskuttavat musteen sijasta valonhohtoisia nestepilviä. Mustekalat jaetaan lonkeroiden lukumäärän perusteella kahteen lahkoon, kymmenlonkeroisiin ja kahdeksanlonkeroisiin. Seepiat ja kalmarit kuuluvat kymmenlonkeroisiin. Seepiat, kuten muutkin mustekalat, asuvat pelkästään melkoisen suolapitoisissa vesissä. Niinpä niitä ei tavatakaan Itämeressä, mutta kylläkin Eteläja Keski-Euroopan rannikoilla. Seepian ruumiin pituus on noin 30 cm, ja se on muodoltaan litteä. Seepian mustetta käytetään väriaineena. Kalmareita elää lähes kaikissa merissä pohjoisia merialueita myöten (tavataan myös läntisellä Itämerellä). Tavallisen kalmarin pituus on parikymmentä senttiä, ruumis on nuolimainen. Meritursaat ovat kahdeksanlonkeroisia mustekaloja, jotka elävät kallionkoloissa, koralliriutoilla ja syvänteissä. Meritursaan ruumiin pituus on yleensä alle 20 senttiä tosin on olemassa varsin kookkaitakin tursaita. Mustekalaa pidetään esimerkiksi Välimeren maissa suurena herkkuna, ja Japanissa kalmarien voidaan sanoa kuuluvan miltei jokapäiväiseen ruokapöytään. Mustekalojen taloudellinen merkitys on jo nyt suuri monille kalastusmaille, ja niistä saattaa ennen pitkää koitua tärkeä lisä ihmiskunnan ravinnonlähteisiin. Alla: Australian Isolla valliriutalla asuvan mustekalan (Octopus maculosus) puraisu saattaa koitua kuolemaksi ihmisellekin.